Stalinin vainojen tunnetuimmat kirjailijauhrit Osip Mandelštam ja Isaak Babel eivät taipuneet sosialistiseen realismiin.
Ville Ropponen
Toukokuun puolivälissä 1934
Osip Mandelštamin ovikello soi aamuyöllä. Salaisen poliisin
agentit saapastelivat sisään. Kirjailija pidätettiin. Hänen
juttunsa tutkija Šivarov oli kirjallisuusekspertti ja teki selväksi,
että kyse oli runoudesta.
Tutkija ojensi paperin, jossa oli pilkkaruno Stalinista ja kysyi oliko Mandelštam kirjoittanut sen. Hän myönsi.
”Mistä syystä olette kirjoittanut sen?” Šivarov kysyi.
”Koska vihaan fasismia”, runoilija vastasi.
Mandelštam oli esittänyt jo edellisenä syksynä kirjoittamaansa runoa illanistujaisissa – sen kuuli tosin vain kymmenkunta ihmistä. Runo kertoo ”Kremlin vuoristolaisesta”, joka Marja-Leena Mikkolan suomennoksena ”takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle – nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon” (Mandelštam: Kivitauluoodi, 34).
Runossa Stalin tukahduttaa keskustelun ja pelaa puoli-ihmisten palveluksilla. Stalinin ulkonäköä solvataan. Hänen sanotaan nauttivan tapattamisesta. Runon loppusäe: ”kuinka lavea onkaan osseetin rinta” irvailee Stalinin syntyperää, olihan hän kotoisin Etelä-Ossetian rajalta ja lienee saanut isänsuvustaan osseettiverta.
Mikä ihme sai runoilijan heittäytymään tähän tekoon, joka Boris Pasternakin sanoin ei ollut kirjallisuutta vaan itsemurha?
Stalinin kulttuurivallankumous alkoi vuonna 1932: nyt taiteet nähtiin ”rintamina” taistelussa kansan koulimiseksi kommunismiin. Stalin piti kirjallisuuden vaikutusta yleiseen mielipiteeseen erityistärkeänä, ja olihan Stalin nuorena julkaissut itsekin runokokoelman. Kiistelevät kirjailijaryhmät lakkautettiin, perustettiin Neuvostoliiton kirjailijaliitto, jonka johtoon istutettiin Maksim Gorki.
Kirjailijat piti panna palvelemaan valtion ideologiaa suoltamalla kansanjoukoille yksinkertaista kertomakirjallisuutta sosialistisen realismin raameissa. Suuntaus määräisi mistä aiheista ja miten kirjailijoiden tulisi kirjoittaa. Gorkin luona järjestetyssä tilaisuudessa Stalin nosti maljan ”kirjailijoille – ihmissielun insinööreille”. Moni kirjailija hurrasi.
Kaikki eivät olleet tyytyväisiä. Vielä 1920-luvulla suvaittuja modernistejakin painostettiin nyt sosialistiseen realismiin. Arkistoissa säilyneiden turvallisuuselinten raporttien mukaan osa kirjailijoista harasi vastaan ja esitti kovaakin kritiikkiä. Se onnistui yhä 1930-luvun alussa, mutta ei kauaa. Tulevaa ennakoi kesällä 1934 kirjailijakenttää ravistellut ”Mandelštamin juttu”.
Mandelštam oli vanhan polven mestari. Hän oli jo ennen vallankumousta tunnettu runoilija, akmeisti, jonka sivistynyt lyriikka ammensi niin antiikista, keskiajan Italiasta kuin nykyajastakin. Häntä pidettiin kielinerona ja erityisesti metaforien taiturina.
Monien kirjailijoiden tapaan Mandelštam oli käynyt 1920-luvulla henkistä painia neuvostovallan kanssa. Runoissaan ja esseissään hän tosin käytti kiertoilmaisuja ja puhui ”aikakaudesta”, ”valtion ahneudesta” ja humanismin kohtalosta.
Hän oli jäänyt Neuvostoliittoon, koska kannatti sosialismia, vaikka ei pitänytkään bolševikkivallasta eikä hyväksynyt diktatuuria. Hän puolusti taiteen riippumattomuutta 1920-luvun loppua kohden koko ajan yksinäisempänä äänenä.
Mandelštam oli myös yrittänyt sopeutua. Koettanut jopa alkaa kirjoittaa vaaditulla tavalla. Se ei onnistunut, ja niinpä hän vaikeni runoilijana 1920-luvun jälkipuoliskon. Vuonna 1930 runoilijalle myönnettiin eläke ”palveluista venäläiselle kirjallisuudelle ja mahdottomuudesta käyttää kyseistä kirjailijaa neuvostokirjallisuudessa”.
Mandelštam ei suostunut vetäytymään. Runosuoni pulppusi taas ja sylki nyt ulos kriittisiä säkeitä.
Stalin-epigrammi kasvoi kevätkesän 1933 kokemuksista Krimillä.
Etelään lomalle lähtenyt Mandelštam oli shokeerattu. Kevät kukki parhaassa terässään, mutta kaikkialla vaelteli maatalouden kollektivoinnin uhreja, nälkään kuolemaisillaan olevia pakolaisia Ukrainasta ja Kubanilta.
Pakolaiset elivät zemljankoissa, maakorsuissa, kuin jotkin esihistorian ihmiset. Törmääminen kollektivointiin avasi Mandelštamin silmät lopullisesti neuvostovaltion todellisuudelle.
Ja nyt runoilija oli vangittu. Kenties Mandelštam oli tarkoitus viskata Gulagiin, mutta sitten Stalin muisti, että elokuussa 1934 järjestettäisiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokous, jossa sosialistinen realismi julistettaisiin valtasuuntaukseksi. Tapahtumaa ei voinut häiritä.
Stalin tahtoi lisäksi luoda kuvaa Neuvostoliitosta sivistyksen linnakkeena vastapainona Euroopan kehitykselle, jota leimasi Italian fasismi ja Hitlerin valtaannousu. Natsit polttivat kirjoja ja vainosivat vasemmistolaisia. Stalin halusi näyttää Neuvostoliiton olevan eri maata ja vetää maailman vasemmistolaiset sen helmoihin.
Niinpä Stalin viestitti Mandelštamin jutun tutkijalle Šivaroville käskyn: ”eristettävä, mutta säilytettävä”. Minne siis päätyisi runoilija, joka ajan kehyksessä sai ”lievän” rangaistuksen – vain viisi vuotta karkotusta?
Samaan aikaan Isaak Babel törmäsi vaatimuksiin sovittaa kirjoittamisensa oikeaoppiseen kaavaan. Kirjailija osoittautui kovakorvaiseksi.
Vuonna 1931 hän matkusti Ukrainan maaseudulle perehtyäkseen käynnissä olevaan kollektivointiin. Reissun pohjalta Babel kirjoitti novellin ”Gapa Guzva”, joka ei päinvastoin kuin monet ajan kirjoitukset ollut kollektivoinnin ylistyslaulu.
Novellin nimihenkilö Guzva on rempseän seksuaalinen maalaisnainen. Hän jättää varjoonsa puoluebyrokraatit, jotka tulevat kylään esittelemään kollektivointia. Guzva on kiinnostunut kollektivoinnista vain eroottisessa mielessä. Nainen vierailee puoluevirkailija Osmolovskyn luona näyttääkseen, millaista vapaata seksiä hän odottaa tulevaisuuden kolhoosissa.
Roisin pilailun lisäksi tarinassa ei ole minkäänlaista poliittista tendenssiä, päinvastoin kuin odotettiin. Novellin jakso, jossa kylän nuorikkojen hääyön jälkeen mökin katolle vedetään punalippuun vertautuva verinen lakana, on jo melko uskallettua poskensoittoa. Babel alkoi näyttää kirjalliselta pikkupedolta, joka ei kyennyt muuttumaan.
Babelin suhde valtaan olikin kaksijakoinen. Hän kirjoitti vallankumouksesta ja uuden yhteiskunnan käänteistä, mutta kriittisellä asenteella, pureutuen rohkeasti väkivaltaan ja valtaorganisaatioihin. Gorkin suojattina ja uuden proosan lupauksena hän nousi 1920-luvulla valtavaan maineeseen. Hänen suosituimpia teoksiaan olivat sisällissotaa kaunistelematta kuvaava episodiromaani Punainen ratsuväki (1926) ja tarinakokoelma Odessalaisia (1927), joka sijoittuu kirjailijan synnyinkaupungin rikollismaailmaan.
Babel ei pyrkinyt venäläisen kirjallisuuden perinteiseen psykologiseen realismiin vaan ekspressiivisiin tehoihin. Hän sekoitti usein tyylilajeja ja vatkasi mukaan groteskia ja erotiikkaa. Babelin proosan voima syntyy värien ja sävyjen räiskeestä, tapahtumien ja rytmin dynamiikasta, yllättävästä huipennuksesta, harkitusta rakenteesta ja hiotusta sanonnasta.
Teksti on konkreettista ja kihisee ironiaa. Kirjallisen periaatteensa Babel ilmaisee novellissa ”Guy de Maupassant” (1932): ”Mikään rauta ei tunkeudu ihmissydämeen niin kylmästi kuin oikealla hetkellä pantu piste.”
Nuiva arvostelu ja julkaisuvaikeudet johtivat 1930-luvun alussa siihen, että myös Babel vaikeni kirjailijana, vaikka teki leipätöikseen käsikirjoituksia elokuvastudioille.
Kirjailijaliiton perustamiskokouksessa Babelia kritisoitiin ”alhaisesta tuottavuudesta”. Hän vastasi olevansa ”mestari uudessa kirjallisessa genressä, hiljaisuuden genressä”.
Vuodesta 1935 lähtien Babel silti työskenteli peräti kahden eri romaanikäsikirjoituksen kimpussa. Molemmista romaaneista ilmestyi vain katkelmia lehdissä.
Ensimmäinen käsikirjoitus ruoti kollektivointia. Säilynyt julkaisematon novelli ”Koluvjuška”, joka on ”Gapa Guzvan” tapaan luultavasti romaanin osa, keskittyy kollektivoinnin uhreihin ja vaikutuksiin maataloudelle. Novelli on täynnä väkivaltaa. Nähtävästi Babel pyrki kuvaamaan tapahtumia aivan liian todenmukaisesti, jotta sellaista olisi saanut julki.
Toinen käsikirjoitus kertoi Tšeka-NKVD:sta.
Maksim Gorki kuoli kesällä 1936. Se oli kova isku Babelille, joka menetti ystävän ja suojelijan. Syksyllä kukistui NKVD:n johtaja Genrih Jagoda, joka oli kuulunut Gorkin lähipiiriin. Babel tunsi verkon kiristyvän ympärillään.
Noihin aikoihin kaikilla vähänkin merkittävämmillä kirjailijoilla oli suhteita puoluejohtajiin ja turvallisuuselimiin. Niin Babelillakin. Gorkin kuoleman jälkeen hän tarvitsi uusia tukijoita.
Nikolai Ježovin noustessa NKVD:n johtajaksi Jagodan tilalle Babel äkkäsi tilaisuutensa: hän tunsi Ježovin takavuosilta. Ja mikä parasta, hän tunsi myös Ježovin vaimon Jevgenian, jonka mies veti mukanaan valtaan. Jevgeniasta, johon Babel oli tutustunut 1927 Berliinissä, tuli kirjailijalle suorastaan kuoleman suudelma.
Berliinissä Neuvostoliiton lähetystössä työskennellyt Jevgenia oli tavannut Pariisiin matkalla olleen Babelin, ensimmäisen kirjailijakuuluisuutensa. Heidän välilleen syttyi intohimoinen suhde, joka jatkui vielä Jevgenian palattua Moskovaan.
Vuodesta 1930 lähtien Jevgenija oli ollut aviossa Ježovin kanssa, mutta he elivät Nikolai Tšernyševskin Mitä on tehtävä -romaanin ihanteiden mukaan, vallankumouksellisten tyyliin vapaassa suhteessa, mikä ei ollut noina vuosina epätavallista. Jevgenija ryhtyi propagandalehti SSSR na Stroiken (”Neuvostoliitto rakenteilla”) päätoimittajaksi, ja kesällä 1936 hän pyysi Babelin mukaan lehden toimituskuntaan. Heidän suhteensa jatkui.
Stalinin määräyksestä Ježov käynnisti suuren terrorin syksyllä 1936. Seuraavan kahden vuoden aikana puolueesta, älymystöstä ja kansan parista puhdistettiin lähes kaksi miljoonaa ihmistä. Kaikkiaan pari tuhatta kirjailijaa pidätettiin. Vain 500 heistä selvisi, monet kärsittyään vuosia leireillä.
Sadat kirjailijat teloitettiin. Mandelštamin ja Babelin lisäksi tunnetuimpia terrorin kirjailijauhreja ovat Boris Pilnjak, Nikolai Kljujev ja Daniil Harms.
Myös kirjoja puhdistettiin. 1930-luvun lopulla yli 7800 nimikettä lähes 2000 kirjailijalta poistettiin kirjastoista. Mutta ei näitä 25 miljoonaa nidettä sentään poltettu, vaan niistä tehtiin kierrätyspaperia, jolle painettiin oikeaoppisten kirjailijoiden soveliaita teoksia.
Samaan aikaan kun Ježov pidätytti, kuulusteli ja murhasi uhrejaan, hänen vaimonsa vietti riehakasta kirjallisuuselämää. Jevgenia alkoi pyörittää kotonaan kirjallista salonkia, jossa vierailivat Babelin lisäksi monet muut kirjailijat, kuten Mihail Šolohov ja Vasili Grossman, toimittaja Mihail Koltsov, elokuvajaohjaaja Sergei Eisenstein ja jazz-laulaja Leonid Utjosov.
Babel kertoi vaimolleen salonkikäyntien olevan ”ammatillisia” ja liittyvän lisäksi haluun pitää yhteyttä puoluejohtajiin. Tämä olikin varmasti osasyy. Mutta oliko Babel lisäksi koukussa Jevgenijaan, vaikka tämä hänen lisäkseen muhinoi ainakin Šolohovin, Utjosovin ja monen muun kulttuurielämän vaikuttajan kanssa? Lähes kaikille heistä naisesta tuli musta leski.
KGB:n kirjallisuusarkistoja tutkinut Vitali Šentaliski uskoo, että Babelin kiinnostus Ježoveita kohtaan kumpusi ennen muuta kirjallisista intresseistä. Hän oli kerännyt materiaalia turvallisuuselimiä käsittelevää teosta varten, haastatellut johtavia tšekistejä ja merkinnyt tarinoita muistiin.
Liikkui jopa huhuja, että hänen romaanistaan olisi painettu pari kopiota Stalinia ja muita johtajia varten, mutta se ei olisi saanut julkaisulupaa.
Romanssi NKVD:n johtajan vaimon kanssa oli lopulta enemmän uhka kuin siunaus. Vapaan suhteen ihanteista huolimatta Ježov oli mustankipeä. Hän asetti Babelin tarkkailuun kerätäkseen kirjailijasta kompromaattia.
Ježovia informoitiinkin, että Babel oli puhunut käynnissä olevasta terroriaallosta ja väittänyt, että ihmisiä katoaa valtavalla tahdilla. Hän oli verrannut Neuvostoliiton vainoja Hitlerin Saksan vastaaviin.
Ježov kyttäsi myös Šolohovia ja asetutti salakuuntelulaitteita tämän huoneeseen Natsionalnaja-hotellissa. NKVD-johtaja oli pimahtaa lukiessaan pikkutarkan kuvauksen siitä, kuinka Šolohov ja Jevgenija suutelivat ja menivät sänkyyn. Šolohov tajusi olevansa tarkkailussa ja valitti puoluejohdolle. Stalin kutsui Ježovin politbyroohon, jossa hän sai pyytää Šolohovilta anteeksi.
Terrorin jyllätessä monet kirjailijat uskoivat, ettei Stalin tiedä tapahtumista, mutta Babel oli asioista paremmin perillä.
”Ei ole kysymys Ježovista. Hän on aktiivinen, mutta ei hän ole kaiken takana”, Babel sanoi Moskovassa vuodenvaihteessa 1937–1938 vierailleelle Ilja Ehrenburgille.
Osip Mandelštam karkotettiin Voronežiin, Keski-Venäjälle. Karkotusajan runot merkitsivät hänen tuotantonsa huippua. Niissä näkyy kiitollisuus elämästä ja oman kohtalon hyväksyminen. Runoilija tajusi koston vain lykkääntyneen.
Kirjallisuudentutkija Benedikt Sarnovin mukaan Stalin tahtoi aina, että ihminen tuhoutuessaan rakastaisi häntä. Siihen tähtäsi Mandelštamin ”lievä” rangaistus.
Näin vaikuttikin tapahtuvan, kun Mandelštam kirjoitti laajan oodin Stalinille. Näin alkaa ”Oodi Stalinille”-runon toiseksi viimeinen osa:
Stalinin katseesta vuori halkesi,
ja etäällä tasanko siristeli silmiään
kuin meri vailla ryppyjä...
(Kivitauluoodi, 37)
Oodin kirjoitusaika on kevättalvi 1937, jolloin uutiset suuresta terrorista olivat kai jo kiirineet Voronežiin. Ehkä Mandelštam toivoi pelastavansa runolla itsensä ja vaimonsa?
Runo ei Mandelštamin kykyihin verrattuna ole kovin kaksinen, mutta ei se ole pikaisesti rustattua roskarunouttakaan. Koko seitsenosaisen oodin ruotsintaneet Bengt Jangfeldt ja Göran Sonnevi näkevät runossa synkän lumovoiman, jonka yhdelle henkilölle äärimmilleen keskittynyt valta saattoi herättää.
Mandelštamin lisäksi aniharva kirjailija oli uskaltanut pilkata Stalinia. Mutta kuten Sarnov huomauttaa, kirjoitettuaan Stalin-oodin Mandelštam henkisesti antautui ja tavallaan hän sitten joutikin kuolla.
Mandelštam pidätettiin toukokuussa 1938. Samasta syystä kuin aiemminkin, ”vastavallankumouksellisesta agitaatiosta”, hänelle lätkäistiin viisi vuotta pakkotyötä Kolymassa. Ajan mittatikulla se oli lievä rangaistus, mutta runoilijan heikkoon kuntoon nähden kyse oli kuolemantuomiosta.
Mandelštam menehtyikin jo marraskuussa Vtoraja retška -kauttakulkuleirillä Vladivostokin poskessa.
Isaak Babelille kuulunut huvila, josta kirjailija pidätettiin toukokuussa 1939, seisoo yhä Moskovan liepeillä. Peredelkinon entinen kirjailijakylä on tosin nyt enemmän uusrikkaiden kuin taiteilijoiden suosiossa. Räikeänvihreän metalliaidan ympäröimässä rakennuksessa mikään ei muistuta Babelista.
NKVD:n agenttien tehdessä kotietsintää kirjailija ja hänen vaimonsa istuivat käsi kädessä. Agentit sulloivat Babelin käsikirjoitukset, muistikirjat ja kirjeet laatikoihin, jotka vietiin pois.
Babelin vaimo sai tulla mukana NKVD:n päämajaan Lubjankaan asti samassa kyydissä miehensä kanssa. Vaimon mukaan Babel vitsaili pidättäjilleen: ”Ette taida saada kovin paljon nukuttua” – ja jopa nauroi päälle. Vaimolleen hän sanoi: ”Pidä huolta, että tyttäremme kasvavat onnellisina.”
Lubjankassa Babelia kidutettiin ja hänet pakotettiin tunnustamaan. Kirjailijan allekirjoittamassa kuulustelupöytäkirjassa on säilynyt veritahroja. Babelin pidätyskuva ja kuulusteluasiakirjat ovat nykyään näytteillä Pietarin Poliittisen historian museossa.
Valokuvassa kirjailijaälykkö on muuttunut sängettyneeksi ihmisraunioksi, aivan kuin hänet olisi reväisty esiin omista groteskeista kertomuksistaan.
Pidätyksen konkreettinen syy selvisi Babelille kuulustelijoiden ojentaessa aiemmin pidetyn Ježovin kuulustelun pöytäkirjan. Stalin oli syrjäyttänyt Ježovin ja korvannut hänet Berijalla. Samalla vastuu suuresta terrorista sälytettiin Ježovin kontolle. Mutta kahleissakin Ježov tyydytti mustasukkaisen raivonsa: hän ilmiantoi vaimonsa kirjailijarakastajat ”vakoojina”. Šolohovia suojeli itsensä Stalinin käsi, mutta Berija käski pidättää Babelin.
Tammikuussa 1940 Babel tuomittiin kuolemaan Ranskan ja Itävallan vakoojana sekä yhteyksistään ”kansanvihollinen Ježovin vaimoon”. Vastaavien syytösten kohteeksi joutunut Jevgenija oli silloin jo tehnyt itsemurhan. Teloitettavien lista, jossa Babelin nimi oli mukana, on itsensä Stalinin allekirjoittama.
Myöhemmässä neuvostokulttuurissa Mandelštamista leivottiin vastakulttuurin ikoni, ja hänen muistonsa eli undergroundissa. Nyttemmin Venäjällä on tutkittu paljon Mandelštamia, ja häntä arvostetaan älymystöpiireissä.
Mandelštamin patsas seisoo, tai piileskelee, Moskovan keskustassa. Eräällä sivukujalla on pylväs, jonka huippuun on iskostettu kivipää. Pylväässä on sitaatti runoilijan niin sanotun susirunon ensimmäisestä säkeistöstä:
Loistavan tulevaisuuden rämisevän uljuuden
ja ihmisten korkean heimon vuoksi.
Säkeistön loppua ei ole merkitty, mutta jokainen Mandelštamin tunteva venäläinen sen muistaa: ”menetin maljapaikkani isien pidoissa/, ja iloni vietiin, ja kunniani”.
Runoilijan hauta Moskovan Kuntsevon kalmiston vanhassa osassa on niin syrjässä, että sinne eksyy enemmän sattumalta kuin tarkoituksella.
Vuonna 1994 uudella Venäjällä julkaistiin postimerkki Isaak Babelin kunniaksi, mutta muuten häntä ei juuri muisteta, vaikka hänen teoksiaan yhä luetaan. Babelin tuhkat ovat luultavasti Donskoin hautuumaan kuopassa, jonka kylttiin on merkitty ”Yhteishauta nro 1”.
Kyltissä kerrotaan myös, että haudassa lepää poliittisen vainon uhreja. Kohtalon ivaa on, että samassa kuopassa ovat myös NKVD-johtaja Ježovin tuhkat. Ja kuinka ollakaan, vain kymmenen metrin päässä seisoo Jevgenia Ježovan hautapaasi. Babel, Jevgenija ja Ježov lepäävät siis ikiajat lähes kylki kyljessä.
NKVD:n takavarikoimat Babelin käsikirjoitukset, yhteensä 27 kansiollista, katosivat. Jos käsikirjoitukset ovat säästyneet, ja ne joskus löytyvät, niissä kiinnostaa ennen muuta kaksi romaanikäsikirjoitusta.
Stalinin kirjailijavainot kertovat nurinkurisesti kirjallisuuden suunnattomasta arvostuksesta.
”Neuvostoliitto on ainoa maa, jossa runoilijoita tapetaan runouden vuoksi”, oli Mandelštamilla tapana veistellä vaimolleen.
Nykyään tällaista alkaa olla vaikea edes kuvitella. Vai onko sittenkään? Kesällä 2021 tutkivan journalismin sivusto Bellingcat paljasti, että Venäjän turvallisuuspalvelu FSB yritti murhata Dmitri Bykovin 2019. Bykov on myös oppositiopoliitikko, mutta ennen muuta hän on kirjailija, joka on tunnettu satiirisista runoistaan ja vallanpitäjien kritiikistään.
Taidekenttä on muutenkin ollut painostuksen kohteena Putinin Venäjällä, jonka ilmapiiri tuntuu pakastuvan.
Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 1/2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti