Ville Ropponen
1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdeksan kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Stalinin vainojen jälki tuntuu yhä ukrainalaisessa kirjallisuudessa.
Ukrainan ensimmäistä modernia kirjailijapolvea kutsutaan ”teloitetuksi renessanssiksi”. Stalin siivosi Ukrainan älymystön samaan aikaan, kun maassa raivosi hirvittävä holodomor, kollektivoinnin aiheuttama nälänhätä, joka surmasi miljoonia ihmisiä.
Ukrainan ensimmäisten nykyaikaisten kirjailijoiden kohtalo valaisee neuvostokirjallisuuden käännettä stalinistiseen kulttuuripolitiikkaan. Vallankumouksen jälkeinen rajoitettu sallivuus vaihtui 1930-luvun alussa tiukkaan ideologiseen kuriin. Nouseva neuvostoimperialismi johti vähemmistökielten ja -kulttuurien alasajoon.
Neuvostointelligentsijaa vainottiin yleisesti vasta suuren terrorin aikana 1936-1938. Miksi ukrainalainen älymystö tuhottiin jo useita vuosia aiemmin? Entä mitä etnispohjainen vaino kertoo stalinismista, jota ei ole ollut tapana liittää kansalliseen sortoon – toisin kuin natsismia?
Terrorin pyörteisiin liittyy kiinteästi Harkovaan pystytetty kirjailijatalo, Slovo. Kivikolossi kohoaa nykyäänkin kaupungin keskustan liepeillä. Harkova oli 1919-1934 Neuvosto-Ukrainan pääkaupunki. Viisikerroksinen, ilmasta katsoen C-kirjaimen muotoinen rakennus on nyt tavallinen asuintalo. Alunperin Slovo-talo rakennettiin vain kirjailijoille.
Talon muoto pohjasi siihen, että kyrillisten kirjainten ”C” vastaa latinalaisten kirjainten ”S”:ää, ja se taas oli sanan ”Slovo” ('sana') alkukirjain.
Joulukuussa 1929 yli 60 ukrainalaista sanataiteilijaa perheineen muutti tuliterään pytinkiin.
Taloon asutetuista kirjailijoista Mykola Khylovyi, Mykola Kuliš, Mykhailo Jalovyi ja Ostap Višnja olivat 1920-luvun nuoren ukrainalaisen polven tärkeimpiä. Kirjailijoiden lisäksi taloon muutti joitakin muitakin taiteilijoita, kuten elokuvaohjaaja Oleksandr Dovženko ja teatteriohjaaja Les Kurbas – molemmat neuvostokulttuurin eturiviä.
Talo tuli tarpeeseen. Kasvavassa Harkovassa oli 1920-luvulla huutava pula asunnoista. Köyhimmät kirjailijat asuivat työhuoneillaan, nukkuivat jopa käytävillä. Kirjoituksiaan he pitivät metallipadoissa, jotta hiiret eivät järsisi niitä.
Kun Višnja, suosittu satiirikko, pyysi kirjailijaryhmä Plug:in (”Aura”) nimissä neuvostohallitusta rakentamaan kirjailijoille asuintalon, vallanpitäjät innostuivat heti. Heidän näkökulmastaan oli oivaa, jos Ukrainan keskeiset kirjailijat koottaisiin yhteen pidettäväksi silmällä. Neuvostoliitossa korostettiin ammattia ja muutkin ammattiryhmät tehdastyöläisistä politrukkeihin asutettiin usein omiin taloihinsa.
Stalin kaavaili kirjailijoille tärkeää propagandistista tehtävää ”ihmissielun insinööreinä”. Uskollisille taiteilijoille neuvostohallitus tarjosikin kepin lisäksi porkkanaa – etuisuuksia työtiloista ja muhkeista rojalteista asuntoihin ja lomasanatorioihin. Moskovassa ja Leningradissa annettiin rakennuksia kirjailijoiden käyttöön.
Varta vasten kirjailijoille rakennettu Slovo oli omaa luokkaansa. Talossa oli suuret, 3-5 huoneen asunnot, joissa oli isot ikkunat, kylpyhuone, keskuslämmitys ja puhelinyhteys. Viimeksi mainittu etu mahdollisti irvokkaasti myös kirjailijoiden salakuuntelun. Oli taiteilijastudioita, lastentarha sekä katolla solarium ja suihku. Kaikki tämä oli huimaa luksusta aikansa Neuvostoliitossa, jossa peruskansalaiset elivät ahtaasti yhteisasunnoissa.
Slovoon muuttaneet kirjailijat saivat kuitenkin pian huomata, että unelmien talosta tuli myös heidän vankilansa – ja monelle viimeinen osoite.
On kohtalon ironiaa, että Slovo-talon valmistuessa 1929 tuhon kello tikitti jo, vaikka sitä oli vaikea aavistaa.
Päättyvä vuosikymmen oli ollut silkkaa ukrainalaisen kirjallisuuden nousua. Varhaisen neuvostovallan korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka merkitsi tukea vähemmistökielille ja -kulttuureille, ja samalla lukutaidottomuus pyrittiin poistamaan. Tämä kaikki sai tsaarin valtakunnassa sorretun ukrainalaisen kirjallisuuden herahtamaan kukkaan.
Syntyi nuori polvi ukrainaksi kirjoittavia kirjailijoita, ja ensi kertaa heille laaja lukeva yleisö. Uusi polvi katsoi itsensä kansalliskirjailija Taras Ševtšenkon (1814-1861) työn jatkajaksi, mutta myös tuoreiden urien kyntäjäksi: muodostettiin kirjailijaryhmiä proletaareista futuristeihin, uusklassisteihin ja maaseutukirjailijoihin.
Uudet kirjailijat tulivat alemmista luokista, eivätkä he vastustaneet neuvostovaltaa, mutta kannattavat itsenäistä ajattelua ja ukrainalaisuutta sekä elättelivät usein bolševismista eroavia ideoita sosialismista. Monet ajattelivat myös, ettei taiteen tarvinnut heijastaa ideologiaa, päinvastoin kuin Stalin kaavaili.
Ajan proosassa nousi esiin juonettomuutta painottanut virtaus; runoudessa näkyi futurismi ja symbolismi. Vaikutteita etsiessään ukrainalainen nuori polvi ei hakenut niitä niinkään venäläisestä kulttuurista vaan kääntyi kohti eurooppalaista modernismia.
Yhteiskuntakritiikkiäkin löytyi. Esimerkiksi Khylovyn kuuluisa romaani Ja (romantika) (1924, ” Minä (romantiikka)”), kuvaa pettymystä vallankumoukseen, ajan ristiriitoja ja ihmiskuvan pirstoutumista. Romaani ammentaa kirjailijan kokemuksista Venäjän sisällissodassa. Päähenkilö, nimetön ja persoonaton Tšekan upseeri, tuomitsee oman äitinsä kuolemaan vallankumouksen ihanteiden nimissä. Romaani tiivistyy kysymykseen: oliko vallankumous tällaisen uhrin arvoinen?
Stalin käynnisti 1930-luvun alussa maatalouden kollektivoinnin. Sitä vastustaneita vainottiin, teloitettiin ja pakkosiirrettiin sadoin tuhansin. Samaan aikaan ”taiderintamalla” alkoi Stalinin kulttuurivallankumous, joka merkitsi myös kirjailijoiden liikkumatilan kaventumista.
Nyt myös uuden ukrainalaisen kirjallisuuden piirteet muuttuivat epäilyttäviksi. Modernismi tuomittiin ”formalismiksi”, ja vähemmistöjen kulttuuripyrkimykset alettiin nähdä ”porvarillisena nationalismina”. Tässä ilmapiirissa erityisen epäilyttävää oli se, että ukrainalaiset kirjailijat kirjoittivat ukrainaksi.
Heikommin tunnettu tosiasia on, että Stalinin vainojen ensimmäisiä uhreja olivat vähemmistöt. Niiden johtoryhmät ja älymystö repressoitiin ennen 1930-luvun puoliväliä. Esimerkiksi krimintataarien älymystö tuhottiin jo 1928. Suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöt taas puhdistettiin 1932-1933 niin sanotun SOFIN:in eli ”suomalaisten kansallisuuksien vapautumisen liiton” jutussa.
Vuoden 1932 lopussa kollektivointi eteni pahimpaan vaiheeseensa. Etenkin Ukrainassa Stalin käytti nälkää aseena nujertaakseen vastahankaiset talonpojat, heiltä takavarikoitiin kaikki vilja. Alkoi hyytävä holodomor.
Nälänhädän raivotessa pahimmillaan toukokuussa 1933 pidätettiin Mykhailo Jalovyi, yksi nuorten kirjailijoiden henkisistä johtajista. Ystävänsä nappaamisesta järkyttyneenä Mykola Khylovyi teki itsemurhan. Hänen viime viestissään luki: ”Jalovyin pidätys on kokonaisen sukupolven murhaamista – minkä tähden?”
Kokonaisesta sukupolvesta oli todellakin kysymys. Slovo-talon 66:sta asunnosta pidätykset iskivät seuraavan vuoden aikana 40:een. Kirjailijoita syytettiin vastavallankumouksellisuudesta, porvarillisesta nationalismista, vakoilusta tai milloin mistäkin. Samaan aikaan ukrainan kielen sanakirjojen julkaisu lopetettiin, ja kielen ortografiaa muutettiin venäjää vastaavaksi.
Valtaosaa ukrainalaisista kirjailijoista ei ammuttu heti, vaan he päätyivät Solovetskin leirille Vienanmerellä.
Sieltä heidät noudettiin lokakuun vallankumouksen 20. vuosipäivän aattona 1937 ja kärrättiin Karhumäen lähelle, ei kauskaan Suomen rajasta. Sellä oli Sandarmokh, tuhansien ihmisten teloituspaikka, jonka Karjalan Memorialin johtaja Juri Dmitrijev löysi vuonna 1997.
Sandarmokhissa ammuttiin lähes 300 ukrainalaista kirjailijaa, taiteilijaa, opettajaa ja toimittajaa, heidän joukossaan Mykhailo Jalovyi, Mykola Kuliš ja Les Kurbas.
Tapahtuman muisto on häpeällinen myös nyky-Venäjällä ja sitä pyritään peittelemään: Sandarmokhin löytänyt Dmitrijev tuomittiin 2021 näytösoikeudenkäynnissä 15 vuodeksi vankeuteen.
Millaisia vaikutuksia 1930-luvun vainoilla oli ja on yhä ukrainalaiseen ja erityisesti ukrainankieliseen kirjallisuuteen?
Emigranttiukrainalaisten kirjailijoiden liiton vuonna 1954 julkaisemien tietojen mukaan 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, 8 kirjailijaa teki itsemurhan ja 16 katosi. Käytännössä ukrainalainen kirjallisuus siis lakkasi lähes olemasta.
Jotkut harvat merkittävät kirjailijat selvisivät vainoista, kuten kymmenen vuotta Gulagissa riutunut Ostap Višnja. Ne harvat kirjailijat, joita ei teloitettu tai viskattu leireille, kuten Mykola Bažan, joutuivat nöyrtymään oikeaoppisen taiteen tekijöiksi.
Stalinin kuoleman jälkeen useimmat vainoissa surmatut kirjailijat rehabilitoitiin, mutta sorrosta puhuminen oli kiellettyä aina Neuvostoliiton viime vuosiin.
Ukraina on monikielinen maa ja tulee olemaan. Kolmasosa ukrainalaisista ei osaa ukrainaa, mutta kaikki vähintään ymmärtävät venäjää.
Kielenpuhujien määrään suhteutettuna ukrainan asema ei ole vieläkään kovin vahva.
Ukrainankielisen kirjallisuuden julkaisumäärät ovat vasta viime aikoina lähteneet kasvuun. Samoin on ukrainankielisen median volyyymin suhteen. On vaikea välttyä ajatukselta, etteikö tämä kaikki pohjaisi pitkälti 1930-luvun sortoon. Ukrainassa holomor ja älymystön puhdistukset katsotaankin kansanmurhaksi, ja näkemyksen jakavat myös monet ulkomaiset historioitsijat.
Ukrainan kielen käyttö on lisääntynyt 2010-luvulla, ja vuoden 2019 laki teki siitä ainoan virallisen kielen. Ukrainankielinen kirjallisuus on silti kaukana venäjänkielisen kirjallisuuden asemasta.
Vuosituhannen alkuvuosina Slovo-talon portille ripustettin laatta, jossa lueteltiin talossa asuneet kirjailijat. ProSlovo-hanke talon muiston vaalimiseksi alkoi 2017. Samana vuonna ukrainalaisen kirjallisuuden kirjasto suljettiin Moskovassa ja osa sen kirjoista tuhottiin. Kirjastoa pyörittänyt Natalia Šarina tuomittiin neljäksi vuodeksi vankilaan ”vihan lietsomisesta venäläisiä kohtaan”.
Presidentti Putinin täysimittainen hyökkäys Ukrainaan 2022 jatkaa vanhaa isovenäläistä pyrkimystä hävittää ukrainalaisuus kokonaan.
Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 4/2022.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti