Maailmantuskan kääntöpiireillä

Kirjallisuus ei paranna masennusta, mutta auttaa

ymmärtämään sen ilmenemismuotoja.

Ville Ropponen

Väsyttää, tympii ja ahdistaa niin, ettei kirjakaan pysy kädessä. Talvi hiipii ulkoa sisälle. Pimeys ei rajoitu yöhön, vaan alkaa asettua silmien taakse. Mistä on kysymys? Ettei se vain olisi masennusta? Viime vuosina masennuksesta, usein määriteltynä lääketieteellisesti depressioksi, on tullut eräänlainen kansantauti. Masennuksen vanha nimi on melankolia. Tai vaihtoehtoisesti masennus on eräs melankolian oire.

Melankolia ei ole yksi vaan monta, korosti Sigmund Freud klassisessa esseessään Murhe ja melankolia (1917). Silmiinpistävintä määrittelyssä on sen epämääräisyys. Kukaan ei tunnu tietävän mistä masennuksessa on kysymys. Freudin mukaan lähes ainoa toistuva teema melankoliassa on menetys.

Jo riittää uupumus, kirja käteen vain. Kaunokirjallisuus tarjoaa reitin lääketieteellisten lokerointien ja julkkisten itkuisten itsetilitysten taakse. Kirjallisia teoksia ei voi palauttaa pelkiksi masennuksen kuvauksiksi. Kaunokirjallisuus on silti monesti antanut muodon paitsi erilaisille hillittömille fantasioille myös mielialahäiriöihin liittyville tunnetiloille, kuten ikävystyneisyys, välinpitämättömyys, ahdistus, pelko, haurauden tai herkkyyden tunne. Kirjallisuus avaa reitin yksilön psyykeen.

Sitä paitsi melankolian kirjallisten kuvausten perinne on hämmästyttävän vanha.

Melankolian juuret ovat antiikin ruumiinnesteopissa. Hippokrateen mukaan pernassa syntyvän mustan sapen liikatuotanto on terveydelle tuhoisaa. Melankolian nimitys viittaa tähän (kreik. melas,”musta” ja chole, ”sappi”). Antiikin kulttuureissa melankolia tunnettiin hyvin. Myös Raamatun Jobin kirjan turhuuden kuvaus muistuttaa melankoliaa. Jo antiikin aikana melankolialla oli kaksoismerkitys: se oli häiriö tai tauti, mutta merkitsi myös ylevää tarkkanäköisyyttä, jopa älyllistä suuruutta. Esimerkiksi Platon yhdisti Faidros-dialogissa melankolian ja pyhän mielipuolisuuden, manian. Melankolikko saattoi maata pohjattomassa pimeydessä, mutta myös häikäisevässä valossa.

Pimeyden ja valon kahtiajako näkyy myös Danten Jumalallisessa näytelmässä (1321), jota on usein luettu melankoliakuvauksena. Helvetti-jaksossa Dante ja Vergilius myös todistavat miten Styx-virran mustan veden pintaan nousee kuplia melankolisten raukkojen huokauksista, jotka istuvat kytkettyinä joenpohjaan. Keskiajalla eräs melankolian laji, acedia,  katsottiin kuolemansynniksi.

Ennen modernia aikaa melankolian kirjallisia kuvauksia ilmentävät myös toisenlaiset vastakohdat. Melankolikkoon kätkeytyi kaksi äärimmäistä hahmoa: nero ja hirviö, ylevä ja alkukantainen. Hän oli sekä pelokas ja uneton ihmisvihaaja, että häijy peto. Unettomuus merkitsi lisäksi unelmointia ja outoja fantasioita. Esimerkiksi monet Shakespearen hahmoista ovat melankolikkoja. Hamletilla on kaikki melankolikon ominaisuudet: tunteenpurkaukset, kaunopuheisuus ja pistävä äly, viha vallanpitäjiä kohtaan ja pakkoajatukset itsetuhosta.

Esimoderniin melankoliaan näyttää masennuksen lisäksi liittyvän aina mania. Usein siihen yhdistyvät myös viha ja nälkä, hillittömyys ja ahmiminen, jotka saattavat purkautua juopotteluna ja räyhäämisenä tai moraalittomina seksuaalisina hurjasteluina. Esimerkiksi 1700-luvun markiisi De Saden väkivaltaista seksiä estetisoivat teokset voi nähdä eräänlaisina melankoliakuvauksina. R.L. Stevensonin romaani Tohtori Jekyll ja Mr Hyde (1886) ja Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuva (1890) ovat nekin velkaa esimoderneille melankoliakuvauksille, vaikka ne on kirjoitettu modernina aikana.

Toisenlainen melankoliakuva kirjoittautui esiin, kun J.W. Goethe julkaisi kulttimaineeseen kivunneen romaaninsa Nuoren Wertherin kärsimykset (1774). Sen päähenkilöstä Wertheristä tuli romantiikan ajan melankolian supersankari. Hänessä heijastuu paitsi häviötä pelkäävän aateliston epätoivo myös modernit vaatimukset itsehillinnästä. Porvarillisena aikana miesten herkkyys oli sallittua enää vain intellektuaalisissa ja taiteellisissa ammateissa. Werther on poroporvarillisuutta vastaan kapinoivan, itsetuhoisen melankolian ruumiillistuma. Hänen epätoivonsa olemisen merkityksettömyydestä sysää hänet yhteiskunnan ulkopuolelle ja itsemurhaan. Werther rakkauden kohteessa Lottessa henkilöityy melankoliaan usein yhdistetty saavuttamattoman rakkauden teema

Wertheriä modernin melankolian tyyppihahmona ei voi korostaa liikaa. Hänen vaikutuksena näkyy koko 1800-luvun E.A. Poen kauhutarinoista venäläisiin ”tarpeettoman ihmisen” kuvauksiin, saksalaiseen weltschmerziin ja Baudelairén spleeniin. Goethen teos vaikuttaa välkkyvän taustalla myös sellaisissa poikkeusyksilön kuvauksissa kuin Kierkegaardin Joko-tai (1843) ja  Dostojevskin Kirjoituksia kellarista (1864).

Romantiikan aikana melankoliasta tuli taiteilijuuden peruskoodi. Tämä johtui pitkälti melankolian korkeasta statuksesta. Enää kyse ei ollut siitä, että koska kirjailija käyttää työvälineenään omaa minuuttaan, hän on kenties herkempi mielialan heilahteluille. Kyse oli siitä voiko todellista kirjailijuutta olla ilman melankoliaa. Melankolian ylimyksellinen status näkyy myös boheemeissa flanöörin ja dandyn tyypeissä. Nämä roolit – kuten aiemmatkin melankoliahahmot – oli varattu vain miehille. Edetään melko lähelle nykyaikaa ennen kuin kirjallisuudessa esiintyy naisten melankoliakuvauksia.

Freudin 1900-luvun alun psykoanalyyttisen teorian mukaan melankolikon täytyy korvata kokemaansa menetystä jollakin. Hänen pitää ravita onttoa sisintään ja nälkiintynyttä sieluaan. Ruumis otetaan haltuun ahmimalla, nielemällä, sulattamalla ja ulostamalla. Päinvastainen keino on nälkiintyminen: nälkä ja tyydyttämättömyys korotetaan luovaksi vastavoimaksi; kylläisyys ja tyydyttyneisyys alennetaan kuolemaksi.

Modernisoituvassa, yhä teknologisemmassa maailmassa melankolikko torjuu pelkojaan korostamalla suhdetta ruumiiseensa; itsekontrolli tulee joko hukata tai päinvastoin liioitella kontrollia. Esimerkiksi Knut Hamsunin romaanissa Nälkä (1890) päähenkilöä, masentunutta kirjailijaa, ajaa ahmimisen halu ja inho, pakko ahtaa ruokaa sisäänsä ja oksentaa se ulos.

Ehkä kirkkaimpana 1900-luvun alun melankoliakuva näkyy Franz Kafkan proosassa. Kompleksinen suhde ruokaan erottuu myös kirjailijan elämänkerrassa. Nuoresta asti alavireinen Kafka eli askeettisesti ja saattoi jopa näännyttää itseään aliravitsemukseen saakka. Päiväkirjaansa hän kuvasi silti bulimisia fantasioita makkaroista ja paisteista, väkevästi maustetuista ja makeutetuista ruoista, joita hän halusi hotkia. Mielihalun toteuttaminen olisi merkinnyt antautumista synkkyydelle.

Kaksi Kafkan luomaa henkilöhahmoa kuolee nälkään, Gregor Samsa Muodonmuutoksessa (1915) ja Nälkätaiteilija samannimisessä novellissa (1924). Viimeksi mainitun novellin päähenkilö kiertelee esittelemässä riutunutta ruumistaan impressaarionsa kanssa. Impressaario antaa taiteilijan paastota vain 40 päivää, mutta tämä unelmoi paaston jatkamisesta äärirajoille. Lopulta paaston pidentäminen onnistuu, kun Nälkätaiteilija on pestautunut sirkukseen ja hänet on unohdettu häkkiinsä. Työmiehet löytävät näivettyneen Nälkätaiteilijan, joka kuiskaa viimeisillä voimillaan vastauksen paaston syystä: ”koska en löydä semmoista ruokaa, joka maittaisi minulle”.

Mainittuja laaja-alaisempi melankoliakuvaus on varhainen proosapala, Häävalmisteluja maalla (1907–1908). Sen päähenkilön Rabanin peruskokemuksena on minuudettomuuden tunne, fyysisen olemisen epävarmuus, kohtaamattomuus toisten kanssa sekä seksuaalisuuteen liittyvä epäröinti. Raban ei tunne itseään ihmiseksi vaan vertautuu kovakuoriaiseen. Toisten kommenteista Rabanin on etsittävä oman minuutensa aineksia: ”Eikö Lement ollutkin tänään ystävällinen, hänhän kertoi minulle yhtä ja toista ja selitti asiat niin kuin minäkin ne varmaan koen”. Elämä on jatkuvaa odottamista, ulkoiset sattumukset tuntuvat moitteilta itselle, eikä ruoka enempää kuin ihmisten tapaaminen tyydytä. Nämä kaikki ovat aihelmia, joita Kafka myöhemmin kehittelee pidemmälle.

Melankolian ruumiillisuuteen kiinnittyvää ulottuvuutta jatkaa J-P Sartren romaani Inho (1938). Teoksen päähenkilöä Roquentinia inhottaa oma vulgaari fyysisyytensä. Hän kiertelee fiktiivistä satamakaupunkia Bouvillea (ransk. boue, ”loska, saasta”), jossa ulkomaailma velloo hänen päälleen kuvottavassa aineellisessa tahmeudessaan: vieraan takaliston lämmittämänä ratikan penkkinä tai ylikypsän camembertin mätänä tuoksuna. Toinen melankolian piirre, vieraantuneisuuden ja merkityksettömyyden tunne, toimi sodanjälkeisessä Euroopassa usein vastakulttuurin polttoaineena. Mielettömyyden tunnot erottuvat esimerkiksi Albert Camus’in proosassa ja esseistiikassa.

Hyvin erilainen melankoliakuvaus on Sylvia Plathin omaelämänkerrallinen romaani Lasikellon alla (1963). Romaanin ”realistinen” melankoliakuva viittaa tavallaan jo tulevaisuuteen. Teoksessa masennuksesta on tullut lääketieteellinen käsite, ikään kuin vain ”ihmiskoneen” toimintahäiriö. Plathin romaanissa melankolikkoa, lahjakasta opiskelijanaista Estheriä, kuvataan pääasiassa ulkoapäin. Estherin masennusoireita eritellään, mutta kaikessa tuntuu diagnoosien maku: unettomuutta, toivottomuutta, käsien tärinää, itsemurhayritys. Plathin teoksen rationalismille on varmasti useita syitä, mutta yksi voi olla melankolian korkea ja miehinen status: edes 1960-luvulla nainen ei voinut kirjoittaa melankoliasta muuta kuin sairaskertomuksen.

                     

Viime vuosisadan puolivälistä asti melankoliakuvauksia on leimannut sairausnäkökulma. Esimerkiksi Michel Houllebecqin romaanin Halujen taistelukenttä (2009) päähenkilö on masentunut, hyväpalkkainen ohjelmoija. Hänen depressionsa vaikuttaa kumpuavan siitä, että hänet on pakotettu jatkuvaan kamppailuun rahasta, seksistä ja hyödykkeistä nykymaailman ”halujen taistelukentällä”. Romahdettuaan psyykkisesti ohjelmoija joutuu terveydenhuollon potilaaksi tai paremmin asiakkaaksi. Masennusta aiheuttavan kulttuurin ja yhteiskunnan muuttaminen näyttäytyy mahdottomana, kun pahoinvoinnin syyt medikalisoidaan ja eristetään yksilön ongelmaksi.

Depressioksi pelkistyttyään melankolian status on laskenut. Jotain sen ylimyksellisyydestä voi silti aistia Bret-Easton Ellisin usein melankoliakuvauksena luetusta romaanista Amerikan psyko (1991). Siinä myöhäismodernin talouseliitin stressikulttuurin lapsi, bisnesjuppi ja sarjamurhaaja Patrick Batemann etsii hillittömän väkivallan avulla tarkoitusta merkitsevyydestä tyhjentyneessä modernissa kulutusmaailmassa. Erityisesti anglosaksisia melankoliakuvauksia leimaavat usein tyhjyyden tunteet sekä fantasiat tuntemisen kyvystä kertakäyttötodellisuudessa, jossa ihmissuhteet ovat korvautuneet markkinasuhteilla.

”Mi ikävyys, mi hämäryys, kuin syksy-iltanen autiol maall”, kirjoittaa Aleksis Kivi runossa ”Ikävyys” (1866). Entä millaisena melankolia näyttäytyy kotimaisessa nykykirjallisuudessa? Onko kuvauksissa jotain uutta ja erilaista?  Sairausnäkökulma näyttää hallitsevan meilläkin lähes poikkeuksetta Anja Kaurasen tunnetusta masennuskuvauksesta Syysprinssi (1996) Sofi Oksasen depressoitunutta naispariskuntaa ruotivaan romaaniin Baby Jane (2005).

Yksi nykykirjallisuuden kiinnostavimpia depressiokuvauksia on Hanna-Marjut Marttilan tragikoominen romaani Kertoi tulleensa petetyksi (2002). Siinä etualalle nousee yhteiskunta. Masentunut henkilökolmikko Tipii, Ilari ja Roseanna ovat sosiaalisesti eristyneitä, mikä tuo esille depression kehän, jossa arjessa selviämisen vaikeutuminen johtaa syrjäytymiseen, ja syrjäytyminen pitää yllä masennusta. Marttilan romaanihenkilöt ajelehtivat rahattomuuden, mielialalääkkeiden, rauhoittavien, viinan ja itsemurha-ajatusten suossa.

Kuin korostaakseen melankolian nykyään alentunutta statusta, romaani painottaa lääketieteellisesti, että henkilöt ovat depressiosairaita. Toisaalta sairausluokitus tuodaan ilmi siinä valossa, että positiivista ylienergisyyttä korostava nyky-yhteiskunta ei tunnusta tätä sairautta, tai ei ainakaan auta sairastuneita tarpeeksi.

Yksi romaanihenkilöistä, Tipii, on positiivisen ajattelun aivopesemä yrittäen jatkuvasti torjua kaiken ikävän, todellisuuden kieltämiseen asti. Marttilan itsemurhasta jankuttavat ja säälittävät masennushahmot ovatkin jonkinlaisia karikatyyrejä nykyasenteista depressiota kohtaan. Kovin uutta tapaa puhua masennuksesta romaani ei siis tarjoa. Sosiaalisen kritiikin ohella se nauraa masennukseen liitetyille käsityksille, mutta saattaa samalla myös vahvistaa stereotypioita.

Toinen aiheesta ammentava intresantti nykyteos on Karri Kokon kollaasi Varjofinlandia (2005). Teoksen sisältö on sitaattia suomalaisista masennusblogeista keväältä 2005. Tekijän panos rajoittuu valikointiin, kopiointiin, järjestämiseen ja kontekstin häivyttämiseen. Näillä reunaehdoilla tulkittuna teos avaa ikään kuin näkymän nykysuomalaiseen masennukseen.

Varjofinlandiassa huomiota herättää masennuspuheen tavanomaisuus. Klassisen melankolian ja tuskan ylevöittävää vaikutusta ei todellakaan näy. Teksti on vyöry anonyymia itsearvostelua, itsevihaa ja tilitystä tunteista. Sitaattimateriaali muodostaa myös osuvan tuntuisia luonnehdintoja depressiosta, tyyliin: ”sää on jotenkin rikki” tai ”jonain päivänä tajuan vasta, että tämä ei onnistu, minut on edelleen vangittu tänne, tähän kehoon ja kieleen”. Mutta valtaosa teoksen materiaalista on hämmästyttävän latteaa, jopa banaalia. ”Avartuessaan huomaa hulluutensa tavanomaisuuden”, kuten eräs kirjan sitaatti kuuluu.

On kiinnostavaa, ettei teoksessa kosketella yhteiskuntaa ja kulttuuria lainkaan, vaikka teos ”paljastaakin” modernin suomalaisen tyytymättömyyden itseen ja viihtymättömyyden kulttuurissa. Tekstissä korostuvat häpeä ja puhe ruumiillisista oireista. Kyse on sosiaalisesta tuskasta, sillä mitä muuta häpeä on kuin sosiaalisen vertailun synnyttämää ahdistusta?

Varjofinlandia kyseenalaistaa tavallaan yksilöllisen tunneilmaisun. Teos voisi olla ikään kuin kenen tahansa masentuneen kirjoittama. Onko yksilön lopulta mahdollista ilmaista tuntemuksiaan henkilökohtaisen kielen avulla? Vai onko tunteista ja masennuksesta puhuminen pikemminkin sosiaalisen kielen käyttöä? Ehkä tunteet eivät lopulta olekaan yksilöllisiä, vaan se on yhteisö ja aikakausi, joka puhuu meissä, silloin kun tunnemme ja silloin kun masennumme?

Melankolia on paljon laajempi ilmiö kuin nykyinen masennus. Siihen on liitetty mielentiloja, joille on nykyään lätkäisty jokin toinen lääketieteellinen sinetti, kuten syömis-, ahdistus-, uni- tai kaksisuuntainen mielialahäiriö. Pelkästään tämä tuskin selittää sitä, että melankolia on kirjallisuuden historiassa eniten käsitelty tunnekimara, ehkä lukuun ottamatta rakkautta ja rakastumista.

Melankolia tuntuu olevan suorastaan polttava piste länsimaisessa tietoisuudessa. Kyse lienee pitkälti siitä, että melankoliakuvaukset ovat piirtäneet psyykkisen normaliteetin rajoja? Se miten eri tavoin melankoliaa on kuvattu eri aikoina ilmentää ajan ja kulttuurin erilaisia tapoja sallia tunteiden ilmaisu, venyttää sosiaalista kontrollia ja näyttää yksilölle kaapin paikka. Kuvauksissa melankoliasta erottuvat myös ihmisen suhde omaan ruumiiseensa ja käsitykset menestyneestä yhteisön jäsenestä. Melankolisten kirjallisten hahmojen yhteiskuntaluokka ja sukupuoli tuntuvat usein olevan kovin merkitseviä, ja näin melankoliakuvaukset kertovat hierarkiasta. Tarinoissa melankoliasta tiivistyy ehkä silti vanha totuus: mitä yksityisempiä asioita kirjallisuudessa kuvataan, sitä yleisempi merkitys tällä on.

Herää kysymys, olemmeko me nykyihmiset sittenkään niin vapaita, jos merkittävä osa tunneilmaisuamme on piilotettu itsehillinnän, kielenkäytön kaavamaisuuksien ja lääketieteellisten lappusten taakse.

Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 1/2013.

Vapaalla

Asfaltti kopisi korkojen alla. Ehdin juuri nousta pendolinoon ennen kuin juna lähti liikkeelle. Huohotin ääneen ja valuin kevyttä hikeä vielä silloin, kun konduktööri vyöryi vaunuun.

 – No jopas, katsotaan neidin lippua, taikinavatsainen virkapukumies sanoi muka leikkisästi ja vinkutti silmää.

Otin kasvoilleni ynseän ilmeen, ongin lippuni esiin kahdella sormella, nostin minihameen verhoamaa kankkuani ja pyyhin perseeni hitaasti lipulla. Sitten ojensin lipun konduktöörille, jonka suu oli loksahtanut auki. Lähellä istuva, varakkuuttaan vaatetuksella mainostava täti-ihminen vilkaisi minua nopeasti ja upotti sitten katseensa Eeva-lehteen.

Nojauduin taaksepäin. Aamupäivä väreili. Olin levoton näätä, joka himosi kuolettavasti kottaraista. Turkuun oli liian monta tuntia. Kello ei ollut kahtatoistakaan. Kiitin silti mielessäni Mimosaa hänen soitostaan, joka oli herättänyt minut: Anna, tuutsä päiväkaljoille Turkuun?!

Juna syöksyi länsisuomalaisen puoliurbaanin peltomaiseman läpi. Mainoskyltit täplittivät suursikaloiden ja navettojen edusniittyjä ja vuodattivat varjojaan vieressä kulkevan pikatien pintaan. Aurinko helotti. Rintaliivieni olkaimet pyrkivät koko ajan valahtamaan. Viimein tuskastuin, rullasin paidan ylös ja näpäytin liivien hakasen auki. Pukimet saivat liidellä muille maille. Heti oli helpompi hengittää. Vilkaisu ympärille paljasti, että vasemmalla istuvalle vanhemmalle herrasmiehelle oli mennyt päähän, mies oli punainen kuin pensaikkopalo.

Istuimeni kohdalla seinässä oli tahroja kuin Rorschachin musteläiskätestissä. Käännyin tuijottamaan katonrajan tv-ruutua, joka ikävä kyllä oli pimeänä. VR saisi parantaa palvelujaan. Suljin silmäni. Annoin mielikuvituksen lentää. Nyt ruutuun välähti kuva kolmesta ihmishahmosta: Kaksi rokokoo-leninkeihin pukeutunutta neitokaista (tummatukkainen ja punatukkainen) oli painanut alleen miehen, jonka muskettisoturin takkia tummatukkainen raastoi yltä samalla kun punatukka työskenteli miehen sukkahousujen kimpussa. Neidot riisuutuivat. Punapää istuutui miehen kasvoille, ja mies alkoi mutustella hänen satulinnaansa. Tummatukka vatkasi ja pisteli kynsillään miehen säilää. Prinssi kohosi, tyttö nousi miehen päälle ja täytti Amorin aarreaittansa. Nektari valui. Tytön kasvot paistoivat hekumasta, ja hänen huulensa suipistuivat häijyyn virneeseen.

Äh! Oli pakko nousta ja painua toilettiin. Raastoin stringit alas ja sormeilin jalkoväliä. Näin kävi aina, kun innostuin kuvittelemaan. Rintani pompottivat paidan avonaisesta kaula-aukosta. En minä tavallisesti pukeutunut sillä tavalla, mutta nyt tarkoitus pyhitti keinot. Olin lopen kyllästynyt työhöni pääkirjastolla, jossa suurin osa työkavereista oli naisia, eikä työssä siis päässyt flirttailemaan. Poikaystäväni Kalle paahtoi kahdentoista tunnin työpäiviä kännykkäpelejä myyvässä firmassa.  Kuuteen viikkoon en ollut saanut hänestä mitään irti. Olin tehnyt kaikkeni. Olin yrittänyt olla seksikäs ja huomaavainen. Olin ostanut kalaverkkoasun, vaikka tunsinkin itseni se päällä typeräksi. Olin tehnyt upean illallisen. Olin juottanut Kallen humalaan, minkä jälkeen olin alkanut ahdistella häntä. Mutta mikään ei ollut auttanut.

Tuhkamuna! Aisankannattaja! Puraisin huulta.  Kyllä hän yhä joskus oli suostunut sängyn pohjalle. Esileikki oli mennyt yleensä hyvin, mutta kun hänen olisi pitänyt nousta päälle, niin ei. Olin jo ruvennut epäilemään, että Kalle kävi katsomassa kaivoa jonkun muun kuin minun kanssani. Himo riivasi minua, mutta olin yrittänyt ymmärtää. Kallella oli ollut vaikeuksia tämän asian kanssa siitä lähtien, kun vuosi sitten tapasimme. Ensimmäinen kerta ei ollut onnistunut. Eikä ollut onnistunut toinenkaan. Vasta neljännellä kerralla orkesteri oli päässyt Chopinin valssin tahtiin.

Horjuin toiletista ilmaa ahmien, korkokengät muljahtelivat lattialla ja sain kieron hallusinaation. Ihmiset nousivat istuimiltaan ja takertuivat toisiinsa. Junavaunu täyttyi kielisuudelmista ja huohotuksesta. Ilmassa lemahtelivat hiki ja pesemättömät sukuelimet. Elegantisti pukeutunut täti kähmi takanaan istuvan tärkeän vanhan herran etumusta, ja mies paljasti falloksensa. Täti koukisti selkäänsä ja tarjosi ihraisia pakaroitaan. Ja herra työntyi anukseen kasvot fauninirveessä. Konduktööri ja ravintolavaunun tarjoilijar tanssivat alasti tangoa, ja miehen erektio hiveli naisen reisiä hellästi kuin eläinlääkäri, joka painaa nukutusneulan lopettavaksi tuomittuun häiriintyneeseen rottweileriin. Jopa lapset vaunussa kuoriutuivat vaatteistaan ja laususkelivat eroottista Hippokrateen valaa. Ravistin päätäni ja otin seinästä tukea. Oli kuuma kuin kiirastulessa, suvi syvimmillään ja elämä pulppuavaa kuin orvaskeden alla sykkivä syöpäkasvain.

– Anna, Anna Lämsä! tuttu ääni kirkui kun hyppäsin Turussa asemalaiturille niin että meinasin suistua selälleni.

– Mimosa, et ikinä usko millainen junamatka oli.

– No, kerro. Et kai väitä, et oli somia sonneja vaunussa onget ojossa?

– Ei, kun…

– Ota, Mimosa kallisti huulilleni avatun valkkaripullon, ja otin suuren suullisen. Soljui ihanasti vatsan pohjalle.

Sitten me lähdimme. Kuljimme asemarakennuksen läpi keskustaan päin. Oli kirkas ilma, taivaalla ei pilven pörhelöäkään. Osoittelin jo innoissani terassia, jossa pari kruunupäisen näköistä koirasta venytteli tuoppiensa ääressä yläruumis paljaana, mutta Mimosa sanoi tietävänsä paremman paikan. Kävelimme hissun kissun auringossa autojen päristellessä, tyhjentelimme viinipulloa ja vaanimme katuja, joilla lainehti tuhansia kiloja tuoretta ihmislihaa.

1. drinkki

oli tuoppi haaleaa vaaleaa olutta.

– Onko tämä nyt hyvä paikka?

– On, on. Kato ympärilles, mikä tarjotin, Mimosa puuskahti.

Terassi oli kesäperjantain keskipäiväksi poikkeuksellisen täynnä. Kaikki istuskelijat eivät olleet rantojen miehiä, vaikka näitäkin sänkisiä punanaamoja oli riittämiin. Kauempana terassin kulmassa istui kolme tuskin kahdeksaatoista täyttänyttä poikaa, joista kaksi näytti vielä lapsilta, mutta kolmas oli upea, raamikas tummakiharatukka. Lähipöydässä istui kolmekymppisiä kivipestyjä prätkäkundeja parrat olutvaahdossa. Ehkä hekin kelpaisivat hätätilassa. Meitä vilkuiltiin joka puolelta.

2. drinkki

oli kummaa tummaa olutta, mutta kylmää.

– Voi jorde, kato mitä tuolla tuopissa killuu! Mimosa kiljahti.

– Se on sitä pohjahiivaa, minä tiesin.

Tyhjensimme tuopit puoliväliin. Mimosa avautui:

– Paska, perkele, jumalauta, helvetti, se jätkä on siankusi ja nyhverö!           

Käsitin, että hän puhui poikaystävästään.

– Saatana, se lähti taas viikonlopuks jonnekin, tai ei jonnekin, vaan ruotsinlaivalle. Arvaa pettääks se mua? Mä olen epäillyt jo kauan. Sillä ei edes seiso. Pyssy ei oo mun sisään lauennut sitten maaliskuun.

– Ihan totta! Olemme kohtalon sisaria.

– Aijaa, mut sun tulppaanis on sentään menestyny.

– Onko se menestystä, että on työssä kännykkäpelifirmassa?

– Sä olet ite fiksu, luet kirjojakin, tiedät kulttuurista, toisin kuin minä, perse, kaupan alalla pätkähommissa. Sä saat uuden oravan milloin haluat.

– Kun ei se ole siitä kiinni.

–  Mä tiedän, miehistä ei nykyään ole mihinkään. Paska, ku ei pääministeri nosta päätä, ni ei nosta.

Kikatimme kippurassa niin että olimme tuolilta pudota. Mimosa iski silmää. Kilistimme.

– Tänään otetaan lärvit, hän sanoi.

– Joo, perseet olalle, tuisketta kuonoon. Ja ilman prinssejä.

– Ilman omia prinssejä.

– Niin. Muuten kyllä jemmataan.

– Hoidellaan jotkut.

– Bylsitään, melaa mekkoon, jälkiruokaa reisijärvelle.

– Tupsut vastakkain, mankeloidaan, kirnutetaan nurkkakiviä.

Ja taas me räkätimme kiharat heiluen.

3. drinkki

nousi jäisen siiderin muodossa päähän, kun ensimmäinen tarjokas tulla ryski pöytään.

Tyyppi ryki tavanomaiset moi-neidit-täs-on-varmaan-tilaa-ihan-yksinkö-täällä ja ahtoi itsensä viereeni. Heppu oli nuori, mutta kuluneen oloinen polkkatukka.

– No, mitäs riparikaveri, Mimosa heitti.

– Mitäs tässä, tivoliin menossa, tyyppi virnisti, tuulen suunnan tajuten.

Mimosa aikoi napata jätkän vähän liian nopeasti.

– Mikä on päivän tarina, sanoin ja hymyilin.

Jäppinen hymähti vaivautuneesti.

– Oon ollu ajossa eilisestä lähtien, hän paljasti. – Napanderia on menny. Ei huvittanu lähteä kotiin. Asun tyttöystävän kanssa, mut ei se aina maistu. Muija on liian julma, aina valittamassa joka asiasta, pessimisti viimesen päälle, eikä anna. Mä en osaa tehdä mitään kunnolla, tiedätte varmaan tyypin?

Totta kai tiesimme. Ymmärsimme Mimosan kanssa oikein hyvin. Nyökyttelyistä ei meinannut tulla loppua.

– Opiskelija vai? Mimosa puuskahti.

– Joo, pilkkimisen approbatur on kasassa, tyyppi naurahti ja ryysti tuoppinsa loppuun.

Mimosa nousi.

– Mun pitää käydä puuteroimassa sieraimet. Lähes sä avuks, nii ei tule yksinäinen olo.

Mimosa vetäisi tyypin mukaansa, ja tämä syöksähti perään kuin mehiläiskolibrin nokka hunajakakkuun. Ehdin nähdä farkkujen pullottavan etumuksen ja kirosin saamattomuuttani.

4. drinkki

oli valkovenäläinen. Halusin päästä blitzkrieg-tilaan. Mimosa särpi koskenkorvaa appelsiinimehulla ja kartoitti kokemustaan naureskellen kuin naispuolinen SS-upseeri.

– Kun päästiin huussiin, niin jyrgen veti kottaraisensa esiin ja alkoi tökkiä mua hameen päältä. Komensin malttamaan, vedin sittiäisen koppiin ja oven säppiin. Vetelin sen esinahkaa niin että suonet alko pullottaa ja napsautin sitten reidet ylös ja töröhuulet esiin hameen alta. Ja eiku suoraan kyntämään. Ja kyllä teki hyvää! Ei ollut mitään virsikirjan lukemista. Aivan toista kuin sausage-day oman räkänokan kanssa. Kun olin saanu tarpeeks tuntosarvea, tyrkkäsin jäbän seinään ja istuin pöntölle. Jumalauta! Tyyppi alko urputtaa, ettei saanu vielä. Sanoin, et mitä oot niin hidas. Äijä kiroili ja alko runkkailla siinä. Mut lopetti aika äkkiä kun aloin pinnistää torttua pönttöön ja haju lehahti sitä nenään. Revolveri pakeni itku kurkussa ulos.

Mimosa hihitti. Minä olin kateudesta haljeta. Katselin muka mietteissäni terassilta ravintolan sisälle: tv-monitorissa oli alkanut pyöriä musiikkivideo. Törötissinen vetyperoksipimu liikahteli trooppisen maiseman keskellä tiukassa valkoisessa mekossa, josta näkyi läpi nännit ja karvakolmio. Tyttönen suipisteli punattuja huuliaan ja hihkui: Uh, uh! Love me baby, take me babe, take my body and soul.

Portsari vinkkasi silmää ja lähti viikset vipattaen retuuttamaan jotain junttia ulko-ovelle. Hymyilin vinosti ja mietin hetken ovimiestä. Unohdin hänet pian, sillä näin jotain huvittavaa.

5. drinkki

saapui pöytään punkahtavan oloisen viiksipartamiehen kädessä.

– Saakos neideille olla juotavaa, hän laski eteeni lasillisen punaviiniä, Mimosalle valkoviiniä.

– Yritätkö iskeä meitä, naurahdin.

– Kuinka niin? mies kohotti kulmakarvojaan ja teki tyylitellyn ranneliikkeen.

– Sä haluat, et me isketään sut, Mimosa hyökkäsi.

– Luuletteko, että se käy siitä vain? mies kurtisti aavistuksen suutaan ja näytti filosofiselta.

– Totta kai! Mimosa innostui. – Iskeminen on helppoa. Miehet on niin tyhmiä, suurin osa.

Pyöräytin kiharan sormen ympäri ja päätin minäkin lasauttaa keskusteluun sarjan:

– Miehen ja naisen roolit ravintolan psykofyysisessä tilassa, jossa pokaaminen tapahtuu, ovat selkeästi erilaisia.  Kun yksinäinen mies menee ravintolaan, niin harva nainen tulee juttelemaan hänelle, jollei mies ole tosi komea tai seksikäs. Miesten pitää mennä naisten luo, puhua hyvin ja hauskasti: naiset odottavat sitä. Miksi näin? Kun yksinäinen nainen menee ravintolaan, niin heti hänen seuraansa tunkee mies, ellei nainen ole erityisen ruma. Roolia on tietenkin helppo käyttää hyväksi. Minä olen monesti mennyt baariin vailla pennin pyörylää ja laittanut miehet tarjoamaan koko illan. Sitten kun olen tyytyväisessä humalassa, olen vain häipynyt, kun ne mäntit luulevat saavansa pillua.

– Eikö tuollaisen roolin ottaminen ole alentavaa, mies hurskasteli. Hän esittäytyi Jormaksi ja kätteli minut ja Mimosan.

– Ei se ole alentavaa. Tämän yhteiskunnan roolit on jaettu sukupuolen mukaan. Miksei sitä käyttäisi hyväksi?

Pelasin koko ajan kiihtyvää silmäpeliä takapöydässä nyt yksinään istuvan nuoren tummakiharaisen pojan kanssa. Pian poika siirtyi viereiseen pöytään.

– Miten niin käyttää hyväksi? Jorma sanoi.

– Joo, joo, Jorma, Mimosa rääkyi. – Mä kerron tarinan. Oli kerran nuori mulkku, mikä lie konttorirotta, perkele.  Se jätkä kuitenkin postas ikkunasta kämppänsä vastapäistä yökerhoa. Aina kun sieltä lähti naisia aamuneljän jälkeen umpitunnelissa kävellen pois, jätkä seuras niitä, huumas ne piikillä ja talutti kämpilleen. Siellä se pani niitä sammuneita pimatsuja ja soitti samalla pornolinjoille. Käsitätsä: se kuunteli puhelintyttöä ja nussi samalla tajutonta naista.

– Nyt kerroit satuja, Jorma yskähti.

– Sama se, tokaisin. – Naiset eivät ylipäänsä ymmärrä sitä, että heitä painetaan alas. Koko asia on pinnanalainen, piilotettu symboleihin, merkkijärjestelmiin, kieleen muun muassa. Esimerkiksi naisten ja miesten etunimet poikkeavat toisistaan. Naisten nimet ovat useimmiten herkisteleviä, esimerkiksi kukkia. Miesten nimissä tavoitellaan jykevyyttä.

– Kyllä, kyllä, Jorma sanoi nopeasti. – Olen samaa mieltä. Roolit ovat typeriä, nimenomaan sukupuoliroolit. Stereotypiat ärsyttävät. Ne täytyisi dekonstru..e…ei..

Jorman silmät olivat vetiset. Hän hymyili ja parran kärki värähteli leppeässä tuulessa. Nielaisin. Päässä humisi.

– Nyt mentiin! räjähdin ylös ja koppasin viereisen pöydän poikaa käsipuolesta. Töpöhäntä innostui silminnähden. Mimosa kiskaisi tuopin tyhjäksi ja paiskasi sen sitten Jorman naamaan.

– Au, au, saatana, Jorma karjui.

Ovella portsari koetti estää meitä. Mimosalla oli pippurikaasu valmiina ja hän laukaisi täyden lastin miehen kasvoille.

– Sai sekin vitun raiskari mitä ansaitsi! Mimosa rääkyi.

Juoksimme minkä sääristä pääsimme korttelin verran, hyppäsimme bussiin ja jäimme pois tutun puiston kulmalla.

– Jumalauta, te ootte kimmoja, nuori poika huohotti. – Tajutonta menoa.

Katsoin poikaa tarkemmin. Revityt farkut olivat täynnä kirjoituksia, hihaton, rinnan paljastava paita ja kultakoru kaulassa. Sai kelvata. Naama ei ollut hullumpi.

– Nyt tarvitaan lisää viinaa, Mimosa ähkäisi, nosti tissinsä pystyyn, iski pojalle silmää ja kaivoi avaimen taskustaan. Työnnyimme rappuun, jossa painoin huuleni Mimosan korvaan:

– Et koske poikaseen tai tapan. Nyt on minun vuoroni.

Mimosa tyrskähti.

6. drinkin

joimme pullon suusta Mimosan sohvalla maaten. Poika riisui itseään siinä vieressä liian rennon oloisena. Hän selvästi halusi, että me hoitelisimme hänet. Ja me todellakin hoitelimme. Myöhemmin heitimme loppuun käytetyn murrosikäisen kaaressa rappukäytävään, ja vaatteet perässä. Katsoimme ikkunasta kun hän taapersi itkettyneenä kohti bussipysäkkiä. Sen jälkeen nappasimme viskiä kolalla sotamaalaukseen ja pyyhälsimme jälleen kaupungille. Viulu ei ollut saanut vielä läheskään tarpeeksi musiikkia sille päivälle.

Sekametsässä kohisi lehtivihreä. Tuomet tuoksuivat. Kartanonherran poika käveli minun ja sisareni Elviiran perässä polkua pitkin. Orava loikkasi männyn oksalta kuusen pihkaiseen halkeamaan.  Mies hymyili estotonta hymyä. Hän luuli pääsevänsä taas tekemään sitä minkä oli tehnyt nuoremman sisaremme kanssa väkisin kartanon keittiön sivuhuoneessa – riistävänsä neitsyyden siveältä neidolta, ja vielä kahdelta tällä kertaa.

Päästyämme metsäaukiolle mies tarrasi sisartani vyötäisiltä ja kaatoi tämän nurmelle. Kaksi lihavaa tattia rusentui sisareni ahterin alle. Nuori kartanonherra kopeloi naureskellen hameen alta ja availi samalla vyötään. Tähtäsin huolellisesti ja hiljensin miehen liikkumattomaksi yhdellä perunanuijan iskulla. En ollut turhaan harjoitellut puolustautumista kylän ukkoja  vastaan pikkulikasta lähtien. Torpparin orpotyttönä ja kartanon palkkalaiseksi pakotettuna on opittava pitämään puolensa, sillä maailma on julma.

Sidoimme pojan kädet ja jalat köydellä, annoimme hänen maata paljaalla maalla. Viritimme nuotion. Poika palasi tajuihinsa siinä vaiheessa, kun liekit jo räiskähtelivät. Hän yritti huutaa, mutta olin vetänyt rätin suun eteen tiukalle, ja kurkusta purkautui vain surkeaa kähinää.

Ratkoin hänen housunsa auki keittiöveitsellä. Elin, joka oli riistänyt pienen sisareni impeyden, näytti huvittavalta.  Päästin kämmenestäni muurahaisen esinahan alle. Poika kiemurteli, ja ilmeet naamalla vaihtelivat hauskasti.

– Loorum, liirum, laarum, kuiskasin.      

Käänsimme pojan vatsalleen. Rasvasin perunanuijan kädensijan sisaren kartanon kellarista pihistämän voiklöntin avulla. Työnsin nuijan voimalla pojan takamukseen ja liikuttelin sitä edestakaisin.

Vedin perunanuijan ulos. Sen pää oli tahriutunut paskaan. Tuhahdin ja kohotin nuijan. Annoin pojalle uuden iskun, tällä kertaa voimakkaamman. Otin keittiöveitsen ja leikkasin pojan elimen ja kivekset irti. Verta tuli aivan liikaa, käteni menivät kauttaaltaan punaisiksi. Nostin elimen esiin, ja sisaressani ja minussa heräsi uusi tunne, pyhä riemu. Laitoin elimen kepin nenään ja pyörittelin sitä nuotion liekeissä.

Pian elin oli paistunut.

Mutustelimme hiljaisuuden vallitessa. Tunsin kuinka lihakimpale vajosi kurkusta vatsaan ja alkoi sulaa siellä. Nousimme ylös ja tuijotimme toisiamme silmiin. Sisareni oli niin lähellä, että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani. Suutelin Elviiraa suulle, työnsin kieleni sisään ja sivelin hänen hampaitaan. Hän teki saman minulle. Ja silloin se tapahtui. Molemmat hihkaisimme hämmästyksestä. Hameidemme etumus oli alkanut pullottaa. Riisuuduimme ja katselimme toisiamme. Molempien vitun  paikalla sojotti nyt kyrpä. Hieroin rintojani ja kirmaisin samassa laukkaan. Elviira juoksi perässäni sammaleiseen koivumetsään. Vain hopeinen nauru jäi helkkymään jälkeemme.

7.–14. drinkistä

minulla ei ole juuri muistikuvia. Sen kuitenkin tiedän, että pantua tuli ja rajusti. Törmäsimme ainakin seitsemään eri mieheen, jotka kiskoimme mukaan. Humala syveni koko ajan.

Aamuyöllä minulle sattui vahinko. Olin kyykyllään rautatieaseman takana kakalla, kun pissa tuli samaan aikaan ja lirahti suoraan pikkuhousuihin, hamekin siinä kastui. Oli pakko heittää alushousut pusikkoon. Aamujunalla oli todella ihanaa matkustaa kotiin. Haisin hirveältä, konduktööri yskähteli, tuijotti ja yskähteli, taisi pidellä nenäänsäkin. Päässä jyskytti pahin krapula sitten dinosaurusten sukupuuton. Jossain Salon kohdalla kännykkä soi. Se oli tietenkin Mimosa.

– Heräsin just. Tiedätsä minne olin sammunut? Turun Munan lastauspihalle!

Ja taas me räkätimme kuin herhiläiset.

Juna ohitti Karjaan. Aurinko oli jo korkealla, ja ikkunoiden läpi lirutteli helleaalto. Raukeus alkoi vallata jäseniäni, nojauduin taaksepäin.

Olinko onnellinen? Maailma, josta otin nautintoni, oli heitellyt minua laidasta laitaan ilman, että olisin vastustellut. Pikemminkin minä itse olin heitellyt maailmaa. Olin saanut jälleen kokea sukupuolisen rakkauden korkeimmat huiput, vuorijonon joka läpäisee hengen karttakirjan kannesta kanteen niin kuin kompassin neula. Olin ehkä itsekäs, mutta se ei tuntunut väärältä. Nyt jaksaisin taas yhden viikon työssä kirjastossa. Töiden jälkeen ei tarvitsisi nyt lähteä juomaan ja pokaamaan miehiä baareista, tai sopia tapaamisia ruokatunniksi maksullisten seuralaisten kanssa. Tunteet olivat lopultakin vain kielellisiä ilmaisuja, verbaalista peliä ja itsehypnoosia. Kun ihmisiin tutustui ja vietti aikaa heidän kanssaan, heistä paljastui aina jotain sellaista, mikä alkoi kyrpiä, tai sitten ihmiset kyllästyivät minuun. Juna kolisteli kohti kaupunkia, jossa olin syntynyt ja jossa tulisin luultavasti kuolemaan.

Olin toukka, joka koteloitui kerran viikossa ja kuoriutui murhaavan soreana perhosena, joka väisteli ahneiden lintujen nokkia niin hyvin, että linnut putosivat taivaalta ja murskaantuivat kallioon. Oli vielä monta vuotta aikaa visvaiseen vanhuuteen, aikaan jolloin miehet eivät enää haluaisi tai eivät haluttaisi.

Puhelin soi uudelleen. Se oli Kalle.

–        .……………….?

– Kävin katsomassa Mimosaa Turussa…

Puhuin pojalle vartin pehmoisia. Hän suli kuin jäätelö mikroaaltouunissa ja lupasi tulla käymään illalla.

– Rakastan sinua, älä unohda kortsuja, henkäisin ja suljin puhelimen.

Helsinki lähestyi kuin vatsahaava. Nojauduin taaksepäin silmät puoliummessa. Avasin reidet ja annoin ilmavirran helpottaa jo sängelle nousseen jalkovälin kuumotusta.

Ville Ropponen

Novelli on ilmestynyt myös Nuori Voima-lehdessä 4/2012.

Venäjän pohjoiset alkuperäiskansat uhan alla

Arktiset alueet ovat viime aikoina nousseet monella tavalla aiempaa tärkeämmiksi. Painopisteen muutosta ilmentää nurinkurisesti myös Venäjän oikeusministeriön marraskuun alussa tekemä päätös keskeyttää alkuperäiskansojen järjestön RAIPON:in (The Russian Association of Indigenous Peoples of the North) toiminta.

Hyökkäykset kansalaisyhteiskuntaa vastaan Venäjällä eivät ehkä ihmetytä ketään asioita seurannutta, mutta RAIPON ei silti ole mikä tahansa askarteluseura. Venäjän suurin ja vanhin alkuperäiskansojen järjestö edustaa kaikkiaan 41 kansaa arktiselta alueelta, Siperiasta ja Kauko-Idästä.

Venäjän oikeusministeriön mukaan RAIPON:in säännöt eivät ole linjassa liittovaltion lakien kanssa. Järjestön toiminta lopetetaan kunnes säännöt on uudistettu. Sillä ei ole väliä, että RAIPON on yrittänyt jo aiemmin uusia sääntöjä, onnistumatta, tai että ”puutteelliset” säännöt kelpasivat pari vuosikymmentä sen jälkeen kun RAIPON perustettiin vuonna 1991.

*

”Käynnissä on suuri harppaus arktisen alueen teollistamiseksi. Alkuperäiskansat ovat eräitä viimeisiä esteitä yhtiöiden ja valtion suunnitelmien tiellä hyödyntää luonnonvaroja”, RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga sanoi Novaja Gazetan haastattelussa 15. marraskuuta.

Suljaudzigan mukaan oikeusministeriön päätös on viemässä kaikki alkuperäiskansojen perusoikeudet. RAIPON on merkinnyt erittäin paljon Venäjän arktisen alueen kansoille. Järjestö on harjoittanut paitsi julkaisutoimintaa myös ottanut osaa Venäjän federaation lainsäädäntötyöhön. RAIPON on edustanut alkuperäiskansojen etuja federaation neuvostossa, duumassa ja presidentin hallinnossa silloin kun lakialoitteet ovat liittyneet arktisiin alueisiin. RAIPON:in paikallistoiminta on lisäksi usein merkinnyt piristysruisketta pienten kansojen harvalukuiselle älymystölle ja kulttuurityölle.

*

Mistä oikein on kysymys? Johtuuko RAIPON:ia kohdannut hyökkäys siitä, että se on radikaali oppositiojärjestö? Tuleeko RAIPON heittämään kapuloita vakavasti rattaisiin, kun Venäjä tulevaisuudessa laajentaa öljyn ja kaasun hyväksikäyttöä Barentsin ja Jäämeren alueilla? Shtokhmanin öljykenttää suunnitellaan avattavaksi viiden vuoden päästä. Jamalin Nenetsian öljyn ja kaasunporausta aiotaan kehittää. Tulisivatko RAIPON aktivistit ehkä tekemään suoran toiminnan iskuja venäläisille öljynporauslautoille samaan tapaan kuin Greenpeace äskettäin Barentsinmerellä kritisoidessaan arktiksen teollista tuhoamista?

Jos näin olisikin. Mutta RAIPON on pikemminkin maltillinen kuin radikaali ja enemmän taipuisa kuin taittumaton. Venäjän arktiset kansat ovat saaneet kärsiä öljyvuodoista, teollisuussaasteesta ja porojen laidunmaiden pilaamisesta, mutta RAIPON on toiminut melko tiiviisti yhteistyössä Moskovan kanssa. Järjestö on kritisoinut muun muassa Jamalin teollisen hyöydyntämisen kiihdyttämistä, mutta vakavissa ristiriitatilanteissa se on tähän asti lähes aina taipunut keskuksen kannalle.

RAIPON edustaa kymmeniä eri kansoja, mutta niiden yhteenlaskettu määrä on hyvin pieni, vain noin 258 000. Kansoista suurimpia ovat nenetsit (41 000), hantit (29 000) ja tšuktsit (16 000). Toki alue jolla alkuperäiskansat elävät on valtava, jopa yli puolet Venäjän pinta-alasta, mutta alkuperäiskansat eivät missään ole enemmistönä.

*

Onko kyse siitä, että RAIPON:in kansainväliset suhteet ovat närkästyttäneet Venäjän viranomaiset? Viime aikoina kansalaisjärjestöjen ulkomaisiin yhteyksiin on alettu Venäjällä suhtautua aiempaa vainoharhaisemmin. Viime kesällä säädetty uusi kansalaisjärjestölaki määrää, että ulkomaista avustusta saavien järjestöjen täytyy rekisteröityä ”ulkomaiden agenteiksi”.

On totta, että RAIPON on edustanut Venäjän alkuperäiskansoja kansainvälisillä foorumeilla ja sillä on ollut keskeinen rooli arktisen alueen kansojen ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Järjestön edustajat ovat mukana YK:n ekologisia, taloudellisia ja alkuperäiskansojen oikeuksia ajavien elinten toiminnassa. Johtuuko hyökkäys RAIPON:ia vastaan ehkä yhteyksistä norjalaiseen Barentsin alueen sihteeristöön, jonka kanssa järjestö solmi viime keväänä yhteistyösopimuksen? Vai onko viime niittinä ollut RAIPON:in pysyvän tarkkailijan asema Arktisessa neuvostossa? Estettiinhän RAIPON:ia osallistumasta Arktisen neuvoston kokoukseen Ruotsissa marraskuun puolivälissä, mikä herätti kansainvälistä tyrmistystä.

*

Pessimistisissä arvioissa on pohdittu jopa sitä, onko Venäjällä nyt tarkoitus riistää vähemmistöiltä kokonaan lailliset vaikutusmahdollisuudet ja lakkauttaa erilaiset järjestöt, joiden kautta vähemmistöt ainakin paperilla voivat vielä ajaa oikeuksiaan. Isovenäläinen kiihkonationalismi on jo vuosikausia ollut kovassa nousussa, ja myös Putinin hallinto on yhä enemmän hyödyntänyt venäläiskansallisia mielialoja. Esimerkiksi tämän vuoden lokakuussa presidentinhallinnon alainen kansojen välisten suhteiden neuvosto antoi lakiesityksen, jossa etniset venäläiset nimitettiin ”monikansallisen Venäjän kansan yhdistäväksi tekijäksi”. Esitystä arvosteltiin tuoreeltaan kitkerästi Venäjän vähemmistöalueilla. Sen arvovaltaisin kritiikko oli kenties Tatarstanin tasavallan entinen presidentti Mintimer Shäimijev.

Novaja Gazetassa haastateltu RAIPON:in varapuheenjohtaja Rodion Suljaudziga uskoo, että viranomaiset pyrkivät nyt perustamaan vaihtoehtoisia järjestörakenteita, jotka tulevat korvaamaan RAIPON:in. Kyse olisi seuraavasta askeleesta Venäjän kansalaisyhteiskunnan tukahduttamisessa. Kriittisten ja rippumattomien järjestöjen nujertamisen lisäksi koetettaisiin siis korvata kaikki spontaanisti syntyneet järjestöt Moskovan luomilla kopioilla? Nähtäväksi jää pyritäänkö samalla vahvistamaan venäläisten valtaa vähemmistöjärjestöissä ja vähemmistöalueilla.

*

Toistaiseksi RAIPON ei silti aio luovuttaa. Järjestö on vienyt tapauksen Venäjän korkeimpaan oikeuteen ja vaatii kumoamaan oikeusministeriön päätöksen lainvastaisena. Järjestö valmistelee valitusta myös YK:n ihmisoikeuksien neuvostolle.

Nykyään yhä suurempi osa Suomen ja EU-maiden käyttämästä energiasta tuodaan Venäjältä. Meillä on siis entistä isompi vastuu ja myös velvollisuus huolehtia siitä miten tuo energia on tuotettu. Nukummeko yömme rauhassa, kun tiedämme, että talomme kenties lämpiää nenetsien selkänahalla? Miltä tuntuu ajatus siitä, että autojemme tankissa palavat bensiinin lisäksi saamelaisten nykyisyys ja tulevaisuus?

Usein kun Etelä-Amerikassa tai Etelä-Aasiassa tapahtuu ympäristötuhoja tai poljetaan ihmisoikeuksia meikäläiset kansalaisjärjestöt reagoivat nopeasti. Suomalaiset aktivistit kritisoivat raivokkaasti maapallon toisella puolella tapahtuvia asioita. Voisi toivoa, että nyt kun paljon lähempänä tapahtuu vastaavaa, suomalaiset järjestöt, kansalaisyhteiskunta ja poliittiset päättäjät ottaisivat kantaa. Ja mieluummin vähän tavallista äänekkäämmin. RAIPON:in toimintaa ei saa lopettaa.


Ville Ropponen
Ville Ropponen on kirjailija ja toimittaja. Hän on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, ympäristökysymyksiin ja vähemmistöjen asemaan. Ropposen esikoisteos, esseekirja Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012) ilmestyi tänä syksynä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Suomen PEN:in nettisivuilla 27.11. 2012.

Kärsimysten kuksa jo kukkuroillaan on

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Romaani, 268 s.
Johnny Kniga 2012.

Mikko-Pekka Heikkisen (s. 1974) veijariromaanissa Terveiset Kutturasta kahtiajakautunut Suomi putoaa tappeluksen kierteeseen. Kuntauudistus, vallan ja palveluiden keskitys sekä kolonialistinen asenne vielä jotenkin siedettiin Pohjois-Suomessa, mutta maalaisten muuttokielto Helsinkiin on viime niitti. Pohjois-Suomi eroaa Etelästä omaksi valtiokseen. Sisällissotahan siitä seuraa.

Kajaanilaissyntyisen Heikkisen esikoisteoksen, novellikokoelman Nuorgamin alkon tuho ja muita eräkertomuksia (2010) tyyliin tiedossa on fantasialla höystettyä pakinan pauketta. Välillä romaani notkahtaa farssiin. Sisällissota ei ehkä ole kaikkein omaperäisin idea, mutta teoksen sattumina pistää esiin teräviä teemoja. 

Piiskaa potuille ja citykaneille

Yllättäen alivoimaiset pohjoisen joukot jyräävät etelään, keihäänkärkenä Saamen vapautusrintama ČSV. Sen johdossa häärii inarinsaamelainen Oula, šamaanien sukua, vääräleuka jo syntyessään. Saamelaisrintamalla on tietenkin perinteiset tavat, mutta käytössä huipputeknologia. Etelän tosi-tv:llä ja hampurilaisilla ruokitut ”citykanit” eivät pärjää pohjoisen ”potuille”. Kurittomat etelän vetelät ryöstävät ostoskeskuksia ja kun laukaus kajahtaa he laskevat housuun.

Komiikan tyyliin Heikkilä hyödyntää kliseitä ja stereotypioita. Hän naureskelee sekä äärivieraantuneelle helsinkiläiselle urbaanijengille, että syrjäseutujen junttimeiningille. Stereotypioita myös rikotaan. Mutta rikotaanko tarpeeksi?

Oulan lisäksi romaanissa on kolme muuta näkökulmahenkilöä. Etelän alikersantti Purola elää sotaelokuvien maailmassa ja haluaa olla nykyajan Koskela Tuntemattomasta sotilaasta tai Taistelutoverit-sarjan hahmo. Keskisuomalaisen freelancetoimittaja Aino Riski päätyy raportoimaan Saamen vapautusrintaman leiriin ja samalla Oulan sänkyyn. Tämän Helina Rautavaarasta muistuttavan naisen ansiosta pohjoinen voittaa mediasodan, ja Oulasta kasvaa etelän silmissä myyttinen sissi.

Purolan sotakaverin, Abdil Bahdoonin kautta Heikkinen viittailee Somalian sisällissotaan. Abdil on somalisyntyinen maahanmuuttaja. Ja ehkä tässä vertaillaan myös Suomen vanhoja ja uusia vähemmistöjä? Tarinan kannalta irrallisin, mutta samalla hilpein hahmo on Toni Morottaja, Oulan apulaiskomentaja ja epäsaamelainen räppäri, joka esiintyi jo Heikkisen esikoisnovelleissa.

Komiikan sääntöjen mukaan kyse on karikatyyreista. Jonkun henkilöistä odottaisi silti nousevan päähenkilöksi, mutta ei nouse. 

Operaatio Paasilinna

Sotakuvauksista on tullut nuoren prosaistipolven suosikkiaihe. Ehkä siksi, ettei sotaan ole nykyään mitään suhdetta? Esimerkiksi Katja Ketun uusin romaani Kätilö (2011) sijoittuu Lapin sodan keskelle; Jenni Linturin esikoisromaani Isänmaan tähden (2011) kertoo suomalaisista Waffen-SS-miehistä; Teemu Kaskisen esikoisromaanissa Sinulle, yö (2009) nykysukupolvi näyttää niljaisuutensa, kun Suomi sotii Norjaa vastaan.

Heikkisen romaani on satiiri. Sen vertailukohdaksi nousee mieluummin vaikka Arto Paasilinnan Suomen ja Ruotsin sodasta tarinoiva esikoisromaani Operaatio Finlandia (1972). Heikkisen tyyli tuo muutenkin muistumia Paasilinnasta.

Kuten Paasilinnalla parhaimmillaan Heikkisen romaanissa on kriittistä sanomaa ja tärkeitä teemoja. Terveiset Kutturasta sorauttaa raikuvat ärräpäät syrjäseutujen kurjistamiselle palvelujen kadotessa kasvukeskuksiin, etelän yhtiöiden Lapin metsähakkuille ja sikamaisille kaivosprojekteille, saamelaisten sorrolle ja pohjoisen taloudelliselle kyykyttämiselle. Pohjoisessa paikallisille työläisille annetaan kengänkuva persuksiin ja tilalle halpatyövoimaa kehitysmaista.

Aivan tasapainossa romaanin ainekset eivät kuitenkaan ole. Faktapohjainen kriittinen aines ja koominen fantasia eivät saumaudu säröilyttä. Ehkä satiiria olisi pitänyt revitellä reippaammin? Esimerkiksi Purolan rykmentin prototyyppisiä helsinkiläispellejä, jotka eivät ole käyneet Jyväskylää pohjoisempana ja kuvittelevat elävänsä Keski-Euroopassa, olisi voinut mätkiä enemmän. Samoin maalaisten nurkkapatriotismia.

Irtovitsejä ja -sketsejä ja kaikenlaisen nykymenon kommentointia tv-ohjelmista alkaen on liikaa. Liian moneen suuntaan harominen uhkaa jäädä ilmaan huitomiseksi. Nokkeloivat sanankäänteet, tyyliin ”sushiraja” susirajan sijasta, eivät aina toimi, vaikka ”sushiraja” on hauskemmasta päästä.Tiivistämistäkin romaani olisi kaivannut. Mutta oikeasti iso ongelma on lähinnä se, että romaanista puuttuvat draamalliset käänteet ja jännitteet. Tarina koppaa kovin hitaasti kainaloonsa, eikä vie riittävästi mukanaan. 

Osuvia pohdintoja

Ainesta Heikkisestä silti löytyy. Esimerkiksi saamelaisten hahmojen elämästä ja menneisyydestä kerrotaan kiinnostavasti. Suomalaistamispolitiikka saamelaisia kohtaan sodan jälkeisinä vuosikymmeninä on meillä yhä liian vähän käsitelty aihe. Romaanissa viitataan myös Norjan saamelaisten protesteihin Altassa 1980-luvun alussa.

Tulee mieleen kannattaisiko Heikkisen kokeilla vakavan proosan kirjoittamista. Romaanin komiikka on välistä pinnistellyn oloista, mutta vakavat teemat sen sijaan kantavat. Oulan suulla suomitaan osuvasti multimedia- ja kulutusyhteiskunnan onttoutta. Oulan mukaan myös mielipiteet ovat Etelässä kulutustavaraa. Tärkeintä on hylätä omat juuret, kääntyillä kulloisenkin trendin mukaan ja pysytellä luonnosta kaukana. Entä miksei saamelaisuus kiinnosta suomalaisia, mutta mikä tahansa lämpimän vyöhykkeen eksoottinen kansa löytää joukoittain puolustajia?

Romaanissa Suomen sisällissota ei herätä muun maailman mielenkiintoa, mutta tavallaan Heikkinen ottaa kantaa myös globalisaatioon. Romaani komppaa paikallisuutta. Tämä paikallisuus ei ole mikään verenperintö, joten siihen voi myös muualla syntynyt liittyä. Kyse ei myöskään ole epämääräisestä ylikansallisesta sekakulttuurista, vaan paikallisia perinteitä arvostetaan.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 17.11. 2012.

Vallankumouksen aivojen läpileikkaus

Christer Pursiainen: 
Trotski. 448 s.
Gummerus 2011.

Ville Ropponen

Bolševikkijohtajat ovat oivia kohteita elämänkerturille: heissä riittää usein väriä ja vimmaa. Lev Trotskin elämä oli vielä tavallista vikuroivampi. Tästä journalistista, kumouksellisesta, poliittisesta utopistista, kansalaissodan voittajasta ja maanpakolaisesta Venäjä-tutkija Christer Pursiainen (s. 1959) on kirjoittanut teoksen, jonka populaaria taidokkuutta voi verrata vaikkapa Semon Sebag Montefioren Stalin-elämänkertoihin.

Trotski on täynnä yksityiskohtia ja tietoa, mutta vetävää kerrontaa se ei puurouta. Pursiainen jättää tulkinnat melko pitkälti lukijalle. Trotskilaisen liikkeen ja aateperinnön setvimiseen hän ei viisaasti paljoakaan uppoudu. Myyttejä Trotskista kirjassa sen sijaan puhkotaan melko ansiokkaasti. Teos valaisee myös Trotskin Suomi-suhdetta.

Trotskin tie lokakuun 1917 puolijumalaksi oli kaikkea muuta kuin suora. Leiba, venäläisittäin Lev Bronstein oli juutalaisen vauraan talonpojan eli ”kulakin” poika. Koulunsa tähtioppilas oli monilahjakas ja herätti huomiota kirjoitus- ja puhetaidoillaan. Mutta Bronstein kuuli kumouksen kutsun ja alkoi organisoida laitonta marxilaista järjestöä. Seurasi pidätys, karkotus Siperiaan, pako, emigranttivuosia Euroopassa, kumoustoimia vuonna 1905, taas pidätys ja pako. Lisäksi Bronstein avioitui pari kertaa. Salanimen Trotski hän lainasi Odessan keskusvankilan ylivanginvartijalta.

Venäjän sosiaalidemokraattien mittelöissä Trotski asettui menševikkien puolelle. Tai jäi kiikkumaan bolševikkien ja menševikkien väliin. Nuori Trotski kritisoi Leninin epädemokraattista jyrkkyyttä, mutta sittemmin se ei haitannut. Bolševikkeihin hän liittyi vasta heinäkuussa 1917. Trotskin elämän paradokseihin kuului se, että äärikumouksellinen vastaanotti 38-vuotiaaksi isältään taloudellista tukea.

Leninin piileskellessä Suomessa, Trotskista tuli yksi tärkeimpiä lokakuun 1917 vallankaappauksen valmistelijoita, ”vallankumouksen aivot”, kuten hän itse rehvasteli. Leninin ohella juuri Trotski esti kompromissin muiden vasemmistopuolueiden kanssa ja ajoi bolševikit rynnäkköön.

Pursiainen antaa ymmärtää, että valtaan noustessaan bolševikit noudattivat Trotskin jo 1906 muotoilemaa ”jatkuvan vallankumouksen” teoriaa. Vielä 1912 Lenin oli tuominnut sen ”tolkuttoman vasemmistolaisena”. Trotskin jouduttua syrjään stalinistit siirtyivät toteuttamaan ”sosialismia yhdessä maassa”.

Myöhemmin maanpaossa Meksikossa Trotski kasvatti puutarhassaan kaniarmeijaa. Kenties hän muisteli kesää 1918, jolloin puna-armeija piti luoda tyhjästä. Sotakomissaarina Trotski luotsasi bolševikit voittoon sisällissodassa, kaikesta huolimatta, sillä vastoin yleistä uskomusta Trotski ei tajunnut sodanjohdosta paljoakaan. Tätä Pursiainen ei tuo selvästi esiin. Trotskin kansalaissodan aikainen toiminta sivuutetaan turhan lyhyesti.

Kumma kyllä muuten häikäilemätön Trotski oli puolueensa suhteen naiivi. Hän väitti myöhemmin, että olisi voinut tehdä Leninin kuoleman jälkeen sotilasvallankaappauksen, mutta se on suunpieksentää. Ylimielisenä riitapukarina tunnettu ja puolueessa epäsuosittu Trotski hävisi jo kesällä 1924 valtataistelun Stalinille. Trotski ei osannut poliittista peliä, juonitteluja ja liittolaissuhteiden solmimista.

Loputtomiin on spekuloitu mihin suuntaan – kenties parempaan – Neuvostoliitto olisi kulkenut, jos Trotski olisi johtanut sitä. Kuten Che Guevaralla myös Trotskilla on myyttinen jälkimaine. Molemmat olivat kovia bolševikkeja, joita jostain syystä pidetään ”humaaneina kumousjohtajina”.

Trotski vaati toki 1930-luvulla stalinismin kumoamista ja oikeutta arvosteluun, neuvostopuolueiden ja vaalien vapautta sekä ammattiliittojen elpymistä. Tässä lienee kuitenkin ollut kyse retorisista tempuista. Aiemmin juuri Trotski kannatti punaista terroria, kukisti Kronstadtin kapinan, ajoi sotakommunismia viljan pakko-ottoineen, kannatti yksipuoluejärjestelmää, puoluekuria, yhteiskunnan militarisointia, nopeaa teollistamista, maatalouden kollektivisointia ja kulakkien hävittämistä. Hän vastusti yksityisyritteliäisyyden osin sallinutta NEP-kautta ja vaati viisivuotissuunnitelmia.

Katso: Trotski ja Stalin ovat kuin eroon joutuneet kaksoisveljet, saman kolikon eri puolia, he olivat syntyneetkin samana vuonna 1879. Stalinin luoma järjestelmä perustui Trotskin ideoille. Stalin yritti toteuttaa jopa Trotskin visioita yksityisen elämän pakkososialisoinnista ruokailusta ja lasten kasvatuksesta alkaen. Trotski pohti myös luonnon teknologista muokkausta ja sosialistisen ”yli-ihmisen” luomista. Toki toisetkin bolševikkiaatteen piirissä tällaisia aprikoivat, eikä vastaavien ideoiden kehittely ollut vierasta muillekaan 1900-luvun modernisaatioaatteille, kuten natsismille tai kapitalististen demokratioiden ”fordistisille” suuntauksille.

Itseään Trotski ei pitänyt vastuullisena neuvostojärjestelmän vioista. Kyse ei ollut väärästä muotista, vaan Stalinin valuviasta.

Oman elämänsä sankari Trotski kuitenkin oli. Ja viimeistään Neuvostoliitosta karkotuksen jälkeen vuonna 1929 hän alkoi kohota legendaaristen hahmojen vahakabinettiin. Trotski purjehti maanpaossa Turkissa, Ranskassa ja Norjassa, kunnes taidemaalari Diego Rivera järjesti turvapaikan Meksikosta. Trotski kiitti ryhtymällä suhteeseen Riveran vaimon, taiteilija Frida Kahlon kanssa. Meksikossa Trotski antoi hänelle ominaisia ristiriitaisia julistuksia milloin mistäkin asiasta ja esitelmöi kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa koko elämä taipuisi taiteeksi, ihmiset liikkuisivat kuin tanssijat ja talot kuoriutuisivat taideteoksiksi.

Kuin ihmeen kautta Trotski ja hänen vaimonsa selvisivät kuolleeseen kulmaan käpertyneinä, kun Stalinin lähettämät NKVD:n tappajat hyökkäsivät ensi kerran. Murharyhmä ampui 300 luotia, joista ainakin 75 Trotskin makuuhuoneeseen – ja kaikki ohi! Trotskin vartiointia vahvistettiin, ja talo muutettiin linnoitukseksi, mutta mikään ei auttanut. Lähipiiriin soluttautunut agentti Ramón Mercader iski elokuussa 1940 jäähakun hänen aivoihinsa.

Kritiikki on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.

Nimestään kabaree tunnetaan

Ville Ropponen

Kabaree Kulkukoira (подвал бродячеи собаки) avattiin Pietarissa uudenvuoden 1912 aattona. Kulkukoiran roolia venäläisessä kulttuurissa on verrattu Pariisin vasemman rannan kahviloihin, joita olivat esimerkiksi La Coupole, Les Deux Magots tai Closerie des Lilas. Kulkukoira oli kuitenkin elitistisempi ja pöyhkeämpi.

Pariisin taiteilijakahvilat toimivat normaaleina kahviloina, joille vain antoi säväyksen värikäs asiakaskunta, mutta Kulkukoita oli muuta. Yksityisen klubin, kumousryhmän kapakan ja vapaamuurarilooshin risteymä sijaitsi syvällä kellarissa Italjanskajakadun ja Mihailovskin aukion kulmassa, talossa joka oli aikoinaan kuulunut jesuiittaveljeskunnalle.

Pietari oli 1900-luvun alussa kulkukoirien ja kodittomien ihmisten metropoli. Kulkukoiriksi tunsivat itsensä myös monet nuoret runoilijat symbolistien koulukunnan käskyttämällä kirjallisella kentällä.

Päästäkseen Kulkukoiraan vieraat joutuivat raapustamaan nimensä jättimäiseen kirjaan, joka oli sidottu siannahkakansiin. Kirjailijat ja taiteilijat pääsivät sisään maksutta, mutta muut asiakkaat, joita kutsuttiin ”apteekkareiksi” ammatista riippumatta, joutuivat pulittamaan sievoisen pääsymaksun aina 25 ruplaan asti. Harva kuitenkaan valitti.

Vain Kulkukoirassa kulttuurinjanoiset sielut saattoivat nähdä ballerina Tamara Karsavinan tanssivan suunnattomalla peilillä, runoilija Velimir Hlebnikovin lausumassa zaum-runoa seisoen käsillään tai runoilija Vladimir Majakovskin haavoittuneen gladiaattorin asuun pukeutuneena, kuulussa raitapaidassaan makaamassa valtavalla turkkilaisella rummulla, jota hän kumautti aina, kun näkyviin ilmestyi joku naamioitunut futuristitoveri.

Kulkukoirassa eivät kuitenkaan hallinneet futuristit, vaan akmeistit, jotka saapuivat yleensä keskiyön jälkeen ja lähtivät aamuhämärissä. Nikolai Gumiljov, Anna Ahmatova ja Osip Mandelštam suhtautuivat kriittisesti symbolismiin, jota he pitivät pöhöttyneenä hämäryytenä ja rasvoittuneena mystiikkana.

Akmeisteiksi julistautunut joukko kieltäytyi käymästä johtavan symbolistirunoilijan Vjatšeslav Ivanovin salongissa Tornissa, tuossa legendaarisessa Tornissa, jossa kiihkoiltiin uskonnosta, metafysiikasta, historiasta ja runoudesta, ja jossa viinilasi hyppysissä seisoskelivat runoilijat Aleksander Blok ja Fjodor Sologub sekä symbolistien hovifilosofi Nikolai Berdjajev.

Mukaan akmeisteihin liittyi samoin symbolistien kanssa riitaantunut Mihail Kuzmin, homoseksuaali pornografisten teosten kirjoittaja. Koulukunnan nimi tuli kreikan sanasta akme, ’kärki’, ’huipentuma’.

Asioista piti kirjoittaa niiden oikeilla nimillä, julistivat akmeistit. Akmeismi tähtäsi runokielen yksinkertaisuuteen, puhtauteen ja konkreettisuuteen. ”Akmeismi ei ole ainoastaan kirjallinen, vaan sosiaalinen ilmiö Venäjän historiassa. Sen mukana syntyi uudelleen Venäjän runouden moraalinen voima”, julisti Mandelštam.

Ahmatova ilmaantui Kulkukoiraan tummaan silkkiin kääriytyneenä. Gumiljov kulki takaperin areenalle jättämättä yhtäkään mehukasta neitokaista huomiotta. Taiteilija Sergei Sudeikinin täyteen kukkia ja lintuja maalaamien holvien alla paikalla olleet pianistit, runoilijat ja taiteilijat yksinkertaisesti huudettiin lavalle, ja vain harva kieltäytyi.

Korokkeella improvisoivat säveltäjät Arthur Lourié, Sergei Prokofjev ja Ilja Sats. Kazimir Malevitš haastettiin keskusteluun Marina Tsvetajevan ja Boris Pasternakin kanssa. Sergei Jesenin sammui flyygelin päälle. Näyttelijä, tanssija ja kuvataiteilija Olga Glebova-Sudeikinan bravuurinumero oli Vuohenjalkaisen tanssi. Tästä hurjasta ja eroottisesta esityksestä tuli Kulkukoiran symboli.

Väliaikoina kirjallisuusopilliset keskustelut, näytelmät ja roolileikit jatkuivat kabareen pöydissä. Roolileikkejä innosti teatteriohjaaja ja -teoreetikko Nikolai Jevreinov. Hän piti teatterillisuutta yhtenä ihmisen perusvaistoista. Teatterin lähtökohta oli ihmisen tarve muuntautua, halu olla joku toinen, pohti Jevreinov. Kulkukoiran kanta-asiakkaat toteuttivat toiseuden roolileikkiä niin että siitä muodostui heidän kolmas luontonsa.

”Kaikki me olemme juoppoja, lutkia täällä, / kuinka ikävää meillä on yhdessä!” runoili Ahmatova (”Kulkukoirassa”, 1912, suom. Marja-Leena Mikkola).

Kulkukoiran suosituimpia iltoja olivat ne jolloin toimittaja, kirjailija, matemaatikko Pjotr Uspenski luennoi metafyysisistä ulottuvuuksista ja yliluonnollisista asioista. Lempinimen ”Neljäs Ulottuvuus Uspenski” saanut kirjailija joi kabareessa vain šamppanjaa ja hänellä oli tapana sanoa, ettei Kulkukoirassa voinut tehdä mitään väärin.

Kulkukoiran ilmaa eivät rumentaneet puoluepoliittiset pölinät, vaan koristi leikki ja vallattomuus. Yhteiskunta näkyi silti kaikessa, jokaisessa kuvitteellisen yhteisön jäsenen karjaisemassa sanassa. Traditioita ja perinteen merkitystä ei kielletty, päinvastoin niitä sekoitettiin tynnyrikaupalla kirjavissa cocktaileissa.

Viranomaiset sulkivat Kabaree Kulkukoiran keväällä 1915, mutta sen taiteellinen piiri jatkoi kokoontumisia.

Kaikki muuttui lopullisesti bolševikkien vulgaarin vallankumous-mukaelman pyyhkiessä yli Venäjän. Väitetään, että pelatessaan Tristan Tsaran kanssa šakkia Zürichin Spiegelstrassella Lenin keksi maailman suurimman dada-näytöksen – Neuvostoliiton – mutta Kulkukoiran kävijät olivat eri mieltä. Koska vapaat vaalit oli mitätöity, monet äänestivät jaloillaan. Valtaosa Kulkukoiran taiteilijoista jätti Venäjän.

Radikaali henki jatkui vielä vuosina 1917–1920 Gruusian Tiflisissä eli Tbilisissä, jonne Kulkukoiran kanta-asiakkaat perustivat taiteelliset kabareet Fantastinen taverna, Futuristiakatemia ja Khimaira. Ja vielä vuosina 1935–1943 Kulkukoiran vanha asiakas taiteilija Aleksander Vertinski piti Shanghaissa paikalliselle venäläisyhteisölle suunnattua Keisarinkukka-kabareeta.

Artikkeli on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.