Vapaalla

Asfaltti kopisi korkojen alla. Ehdin juuri nousta pendolinoon ennen kuin juna lähti liikkeelle. Huohotin ääneen ja valuin kevyttä hikeä vielä silloin, kun konduktööri vyöryi vaunuun.

 – No jopas, katsotaan neidin lippua, taikinavatsainen virkapukumies sanoi muka leikkisästi ja vinkutti silmää.

Otin kasvoilleni ynseän ilmeen, ongin lippuni esiin kahdella sormella, nostin minihameen verhoamaa kankkuani ja pyyhin perseeni hitaasti lipulla. Sitten ojensin lipun konduktöörille, jonka suu oli loksahtanut auki. Lähellä istuva, varakkuuttaan vaatetuksella mainostava täti-ihminen vilkaisi minua nopeasti ja upotti sitten katseensa Eeva-lehteen.

Nojauduin taaksepäin. Aamupäivä väreili. Olin levoton näätä, joka himosi kuolettavasti kottaraista. Turkuun oli liian monta tuntia. Kello ei ollut kahtatoistakaan. Kiitin silti mielessäni Mimosaa hänen soitostaan, joka oli herättänyt minut: Anna, tuutsä päiväkaljoille Turkuun?!

Juna syöksyi länsisuomalaisen puoliurbaanin peltomaiseman läpi. Mainoskyltit täplittivät suursikaloiden ja navettojen edusniittyjä ja vuodattivat varjojaan vieressä kulkevan pikatien pintaan. Aurinko helotti. Rintaliivieni olkaimet pyrkivät koko ajan valahtamaan. Viimein tuskastuin, rullasin paidan ylös ja näpäytin liivien hakasen auki. Pukimet saivat liidellä muille maille. Heti oli helpompi hengittää. Vilkaisu ympärille paljasti, että vasemmalla istuvalle vanhemmalle herrasmiehelle oli mennyt päähän, mies oli punainen kuin pensaikkopalo.

Istuimeni kohdalla seinässä oli tahroja kuin Rorschachin musteläiskätestissä. Käännyin tuijottamaan katonrajan tv-ruutua, joka ikävä kyllä oli pimeänä. VR saisi parantaa palvelujaan. Suljin silmäni. Annoin mielikuvituksen lentää. Nyt ruutuun välähti kuva kolmesta ihmishahmosta: Kaksi rokokoo-leninkeihin pukeutunutta neitokaista (tummatukkainen ja punatukkainen) oli painanut alleen miehen, jonka muskettisoturin takkia tummatukkainen raastoi yltä samalla kun punatukka työskenteli miehen sukkahousujen kimpussa. Neidot riisuutuivat. Punapää istuutui miehen kasvoille, ja mies alkoi mutustella hänen satulinnaansa. Tummatukka vatkasi ja pisteli kynsillään miehen säilää. Prinssi kohosi, tyttö nousi miehen päälle ja täytti Amorin aarreaittansa. Nektari valui. Tytön kasvot paistoivat hekumasta, ja hänen huulensa suipistuivat häijyyn virneeseen.

Äh! Oli pakko nousta ja painua toilettiin. Raastoin stringit alas ja sormeilin jalkoväliä. Näin kävi aina, kun innostuin kuvittelemaan. Rintani pompottivat paidan avonaisesta kaula-aukosta. En minä tavallisesti pukeutunut sillä tavalla, mutta nyt tarkoitus pyhitti keinot. Olin lopen kyllästynyt työhöni pääkirjastolla, jossa suurin osa työkavereista oli naisia, eikä työssä siis päässyt flirttailemaan. Poikaystäväni Kalle paahtoi kahdentoista tunnin työpäiviä kännykkäpelejä myyvässä firmassa.  Kuuteen viikkoon en ollut saanut hänestä mitään irti. Olin tehnyt kaikkeni. Olin yrittänyt olla seksikäs ja huomaavainen. Olin ostanut kalaverkkoasun, vaikka tunsinkin itseni se päällä typeräksi. Olin tehnyt upean illallisen. Olin juottanut Kallen humalaan, minkä jälkeen olin alkanut ahdistella häntä. Mutta mikään ei ollut auttanut.

Tuhkamuna! Aisankannattaja! Puraisin huulta.  Kyllä hän yhä joskus oli suostunut sängyn pohjalle. Esileikki oli mennyt yleensä hyvin, mutta kun hänen olisi pitänyt nousta päälle, niin ei. Olin jo ruvennut epäilemään, että Kalle kävi katsomassa kaivoa jonkun muun kuin minun kanssani. Himo riivasi minua, mutta olin yrittänyt ymmärtää. Kallella oli ollut vaikeuksia tämän asian kanssa siitä lähtien, kun vuosi sitten tapasimme. Ensimmäinen kerta ei ollut onnistunut. Eikä ollut onnistunut toinenkaan. Vasta neljännellä kerralla orkesteri oli päässyt Chopinin valssin tahtiin.

Horjuin toiletista ilmaa ahmien, korkokengät muljahtelivat lattialla ja sain kieron hallusinaation. Ihmiset nousivat istuimiltaan ja takertuivat toisiinsa. Junavaunu täyttyi kielisuudelmista ja huohotuksesta. Ilmassa lemahtelivat hiki ja pesemättömät sukuelimet. Elegantisti pukeutunut täti kähmi takanaan istuvan tärkeän vanhan herran etumusta, ja mies paljasti falloksensa. Täti koukisti selkäänsä ja tarjosi ihraisia pakaroitaan. Ja herra työntyi anukseen kasvot fauninirveessä. Konduktööri ja ravintolavaunun tarjoilijar tanssivat alasti tangoa, ja miehen erektio hiveli naisen reisiä hellästi kuin eläinlääkäri, joka painaa nukutusneulan lopettavaksi tuomittuun häiriintyneeseen rottweileriin. Jopa lapset vaunussa kuoriutuivat vaatteistaan ja laususkelivat eroottista Hippokrateen valaa. Ravistin päätäni ja otin seinästä tukea. Oli kuuma kuin kiirastulessa, suvi syvimmillään ja elämä pulppuavaa kuin orvaskeden alla sykkivä syöpäkasvain.

– Anna, Anna Lämsä! tuttu ääni kirkui kun hyppäsin Turussa asemalaiturille niin että meinasin suistua selälleni.

– Mimosa, et ikinä usko millainen junamatka oli.

– No, kerro. Et kai väitä, et oli somia sonneja vaunussa onget ojossa?

– Ei, kun…

– Ota, Mimosa kallisti huulilleni avatun valkkaripullon, ja otin suuren suullisen. Soljui ihanasti vatsan pohjalle.

Sitten me lähdimme. Kuljimme asemarakennuksen läpi keskustaan päin. Oli kirkas ilma, taivaalla ei pilven pörhelöäkään. Osoittelin jo innoissani terassia, jossa pari kruunupäisen näköistä koirasta venytteli tuoppiensa ääressä yläruumis paljaana, mutta Mimosa sanoi tietävänsä paremman paikan. Kävelimme hissun kissun auringossa autojen päristellessä, tyhjentelimme viinipulloa ja vaanimme katuja, joilla lainehti tuhansia kiloja tuoretta ihmislihaa.

1. drinkki

oli tuoppi haaleaa vaaleaa olutta.

– Onko tämä nyt hyvä paikka?

– On, on. Kato ympärilles, mikä tarjotin, Mimosa puuskahti.

Terassi oli kesäperjantain keskipäiväksi poikkeuksellisen täynnä. Kaikki istuskelijat eivät olleet rantojen miehiä, vaikka näitäkin sänkisiä punanaamoja oli riittämiin. Kauempana terassin kulmassa istui kolme tuskin kahdeksaatoista täyttänyttä poikaa, joista kaksi näytti vielä lapsilta, mutta kolmas oli upea, raamikas tummakiharatukka. Lähipöydässä istui kolmekymppisiä kivipestyjä prätkäkundeja parrat olutvaahdossa. Ehkä hekin kelpaisivat hätätilassa. Meitä vilkuiltiin joka puolelta.

2. drinkki

oli kummaa tummaa olutta, mutta kylmää.

– Voi jorde, kato mitä tuolla tuopissa killuu! Mimosa kiljahti.

– Se on sitä pohjahiivaa, minä tiesin.

Tyhjensimme tuopit puoliväliin. Mimosa avautui:

– Paska, perkele, jumalauta, helvetti, se jätkä on siankusi ja nyhverö!           

Käsitin, että hän puhui poikaystävästään.

– Saatana, se lähti taas viikonlopuks jonnekin, tai ei jonnekin, vaan ruotsinlaivalle. Arvaa pettääks se mua? Mä olen epäillyt jo kauan. Sillä ei edes seiso. Pyssy ei oo mun sisään lauennut sitten maaliskuun.

– Ihan totta! Olemme kohtalon sisaria.

– Aijaa, mut sun tulppaanis on sentään menestyny.

– Onko se menestystä, että on työssä kännykkäpelifirmassa?

– Sä olet ite fiksu, luet kirjojakin, tiedät kulttuurista, toisin kuin minä, perse, kaupan alalla pätkähommissa. Sä saat uuden oravan milloin haluat.

– Kun ei se ole siitä kiinni.

–  Mä tiedän, miehistä ei nykyään ole mihinkään. Paska, ku ei pääministeri nosta päätä, ni ei nosta.

Kikatimme kippurassa niin että olimme tuolilta pudota. Mimosa iski silmää. Kilistimme.

– Tänään otetaan lärvit, hän sanoi.

– Joo, perseet olalle, tuisketta kuonoon. Ja ilman prinssejä.

– Ilman omia prinssejä.

– Niin. Muuten kyllä jemmataan.

– Hoidellaan jotkut.

– Bylsitään, melaa mekkoon, jälkiruokaa reisijärvelle.

– Tupsut vastakkain, mankeloidaan, kirnutetaan nurkkakiviä.

Ja taas me räkätimme kiharat heiluen.

3. drinkki

nousi jäisen siiderin muodossa päähän, kun ensimmäinen tarjokas tulla ryski pöytään.

Tyyppi ryki tavanomaiset moi-neidit-täs-on-varmaan-tilaa-ihan-yksinkö-täällä ja ahtoi itsensä viereeni. Heppu oli nuori, mutta kuluneen oloinen polkkatukka.

– No, mitäs riparikaveri, Mimosa heitti.

– Mitäs tässä, tivoliin menossa, tyyppi virnisti, tuulen suunnan tajuten.

Mimosa aikoi napata jätkän vähän liian nopeasti.

– Mikä on päivän tarina, sanoin ja hymyilin.

Jäppinen hymähti vaivautuneesti.

– Oon ollu ajossa eilisestä lähtien, hän paljasti. – Napanderia on menny. Ei huvittanu lähteä kotiin. Asun tyttöystävän kanssa, mut ei se aina maistu. Muija on liian julma, aina valittamassa joka asiasta, pessimisti viimesen päälle, eikä anna. Mä en osaa tehdä mitään kunnolla, tiedätte varmaan tyypin?

Totta kai tiesimme. Ymmärsimme Mimosan kanssa oikein hyvin. Nyökyttelyistä ei meinannut tulla loppua.

– Opiskelija vai? Mimosa puuskahti.

– Joo, pilkkimisen approbatur on kasassa, tyyppi naurahti ja ryysti tuoppinsa loppuun.

Mimosa nousi.

– Mun pitää käydä puuteroimassa sieraimet. Lähes sä avuks, nii ei tule yksinäinen olo.

Mimosa vetäisi tyypin mukaansa, ja tämä syöksähti perään kuin mehiläiskolibrin nokka hunajakakkuun. Ehdin nähdä farkkujen pullottavan etumuksen ja kirosin saamattomuuttani.

4. drinkki

oli valkovenäläinen. Halusin päästä blitzkrieg-tilaan. Mimosa särpi koskenkorvaa appelsiinimehulla ja kartoitti kokemustaan naureskellen kuin naispuolinen SS-upseeri.

– Kun päästiin huussiin, niin jyrgen veti kottaraisensa esiin ja alkoi tökkiä mua hameen päältä. Komensin malttamaan, vedin sittiäisen koppiin ja oven säppiin. Vetelin sen esinahkaa niin että suonet alko pullottaa ja napsautin sitten reidet ylös ja töröhuulet esiin hameen alta. Ja eiku suoraan kyntämään. Ja kyllä teki hyvää! Ei ollut mitään virsikirjan lukemista. Aivan toista kuin sausage-day oman räkänokan kanssa. Kun olin saanu tarpeeks tuntosarvea, tyrkkäsin jäbän seinään ja istuin pöntölle. Jumalauta! Tyyppi alko urputtaa, ettei saanu vielä. Sanoin, et mitä oot niin hidas. Äijä kiroili ja alko runkkailla siinä. Mut lopetti aika äkkiä kun aloin pinnistää torttua pönttöön ja haju lehahti sitä nenään. Revolveri pakeni itku kurkussa ulos.

Mimosa hihitti. Minä olin kateudesta haljeta. Katselin muka mietteissäni terassilta ravintolan sisälle: tv-monitorissa oli alkanut pyöriä musiikkivideo. Törötissinen vetyperoksipimu liikahteli trooppisen maiseman keskellä tiukassa valkoisessa mekossa, josta näkyi läpi nännit ja karvakolmio. Tyttönen suipisteli punattuja huuliaan ja hihkui: Uh, uh! Love me baby, take me babe, take my body and soul.

Portsari vinkkasi silmää ja lähti viikset vipattaen retuuttamaan jotain junttia ulko-ovelle. Hymyilin vinosti ja mietin hetken ovimiestä. Unohdin hänet pian, sillä näin jotain huvittavaa.

5. drinkki

saapui pöytään punkahtavan oloisen viiksipartamiehen kädessä.

– Saakos neideille olla juotavaa, hän laski eteeni lasillisen punaviiniä, Mimosalle valkoviiniä.

– Yritätkö iskeä meitä, naurahdin.

– Kuinka niin? mies kohotti kulmakarvojaan ja teki tyylitellyn ranneliikkeen.

– Sä haluat, et me isketään sut, Mimosa hyökkäsi.

– Luuletteko, että se käy siitä vain? mies kurtisti aavistuksen suutaan ja näytti filosofiselta.

– Totta kai! Mimosa innostui. – Iskeminen on helppoa. Miehet on niin tyhmiä, suurin osa.

Pyöräytin kiharan sormen ympäri ja päätin minäkin lasauttaa keskusteluun sarjan:

– Miehen ja naisen roolit ravintolan psykofyysisessä tilassa, jossa pokaaminen tapahtuu, ovat selkeästi erilaisia.  Kun yksinäinen mies menee ravintolaan, niin harva nainen tulee juttelemaan hänelle, jollei mies ole tosi komea tai seksikäs. Miesten pitää mennä naisten luo, puhua hyvin ja hauskasti: naiset odottavat sitä. Miksi näin? Kun yksinäinen nainen menee ravintolaan, niin heti hänen seuraansa tunkee mies, ellei nainen ole erityisen ruma. Roolia on tietenkin helppo käyttää hyväksi. Minä olen monesti mennyt baariin vailla pennin pyörylää ja laittanut miehet tarjoamaan koko illan. Sitten kun olen tyytyväisessä humalassa, olen vain häipynyt, kun ne mäntit luulevat saavansa pillua.

– Eikö tuollaisen roolin ottaminen ole alentavaa, mies hurskasteli. Hän esittäytyi Jormaksi ja kätteli minut ja Mimosan.

– Ei se ole alentavaa. Tämän yhteiskunnan roolit on jaettu sukupuolen mukaan. Miksei sitä käyttäisi hyväksi?

Pelasin koko ajan kiihtyvää silmäpeliä takapöydässä nyt yksinään istuvan nuoren tummakiharaisen pojan kanssa. Pian poika siirtyi viereiseen pöytään.

– Miten niin käyttää hyväksi? Jorma sanoi.

– Joo, joo, Jorma, Mimosa rääkyi. – Mä kerron tarinan. Oli kerran nuori mulkku, mikä lie konttorirotta, perkele.  Se jätkä kuitenkin postas ikkunasta kämppänsä vastapäistä yökerhoa. Aina kun sieltä lähti naisia aamuneljän jälkeen umpitunnelissa kävellen pois, jätkä seuras niitä, huumas ne piikillä ja talutti kämpilleen. Siellä se pani niitä sammuneita pimatsuja ja soitti samalla pornolinjoille. Käsitätsä: se kuunteli puhelintyttöä ja nussi samalla tajutonta naista.

– Nyt kerroit satuja, Jorma yskähti.

– Sama se, tokaisin. – Naiset eivät ylipäänsä ymmärrä sitä, että heitä painetaan alas. Koko asia on pinnanalainen, piilotettu symboleihin, merkkijärjestelmiin, kieleen muun muassa. Esimerkiksi naisten ja miesten etunimet poikkeavat toisistaan. Naisten nimet ovat useimmiten herkisteleviä, esimerkiksi kukkia. Miesten nimissä tavoitellaan jykevyyttä.

– Kyllä, kyllä, Jorma sanoi nopeasti. – Olen samaa mieltä. Roolit ovat typeriä, nimenomaan sukupuoliroolit. Stereotypiat ärsyttävät. Ne täytyisi dekonstru..e…ei..

Jorman silmät olivat vetiset. Hän hymyili ja parran kärki värähteli leppeässä tuulessa. Nielaisin. Päässä humisi.

– Nyt mentiin! räjähdin ylös ja koppasin viereisen pöydän poikaa käsipuolesta. Töpöhäntä innostui silminnähden. Mimosa kiskaisi tuopin tyhjäksi ja paiskasi sen sitten Jorman naamaan.

– Au, au, saatana, Jorma karjui.

Ovella portsari koetti estää meitä. Mimosalla oli pippurikaasu valmiina ja hän laukaisi täyden lastin miehen kasvoille.

– Sai sekin vitun raiskari mitä ansaitsi! Mimosa rääkyi.

Juoksimme minkä sääristä pääsimme korttelin verran, hyppäsimme bussiin ja jäimme pois tutun puiston kulmalla.

– Jumalauta, te ootte kimmoja, nuori poika huohotti. – Tajutonta menoa.

Katsoin poikaa tarkemmin. Revityt farkut olivat täynnä kirjoituksia, hihaton, rinnan paljastava paita ja kultakoru kaulassa. Sai kelvata. Naama ei ollut hullumpi.

– Nyt tarvitaan lisää viinaa, Mimosa ähkäisi, nosti tissinsä pystyyn, iski pojalle silmää ja kaivoi avaimen taskustaan. Työnnyimme rappuun, jossa painoin huuleni Mimosan korvaan:

– Et koske poikaseen tai tapan. Nyt on minun vuoroni.

Mimosa tyrskähti.

6. drinkin

joimme pullon suusta Mimosan sohvalla maaten. Poika riisui itseään siinä vieressä liian rennon oloisena. Hän selvästi halusi, että me hoitelisimme hänet. Ja me todellakin hoitelimme. Myöhemmin heitimme loppuun käytetyn murrosikäisen kaaressa rappukäytävään, ja vaatteet perässä. Katsoimme ikkunasta kun hän taapersi itkettyneenä kohti bussipysäkkiä. Sen jälkeen nappasimme viskiä kolalla sotamaalaukseen ja pyyhälsimme jälleen kaupungille. Viulu ei ollut saanut vielä läheskään tarpeeksi musiikkia sille päivälle.

Sekametsässä kohisi lehtivihreä. Tuomet tuoksuivat. Kartanonherran poika käveli minun ja sisareni Elviiran perässä polkua pitkin. Orava loikkasi männyn oksalta kuusen pihkaiseen halkeamaan.  Mies hymyili estotonta hymyä. Hän luuli pääsevänsä taas tekemään sitä minkä oli tehnyt nuoremman sisaremme kanssa väkisin kartanon keittiön sivuhuoneessa – riistävänsä neitsyyden siveältä neidolta, ja vielä kahdelta tällä kertaa.

Päästyämme metsäaukiolle mies tarrasi sisartani vyötäisiltä ja kaatoi tämän nurmelle. Kaksi lihavaa tattia rusentui sisareni ahterin alle. Nuori kartanonherra kopeloi naureskellen hameen alta ja availi samalla vyötään. Tähtäsin huolellisesti ja hiljensin miehen liikkumattomaksi yhdellä perunanuijan iskulla. En ollut turhaan harjoitellut puolustautumista kylän ukkoja  vastaan pikkulikasta lähtien. Torpparin orpotyttönä ja kartanon palkkalaiseksi pakotettuna on opittava pitämään puolensa, sillä maailma on julma.

Sidoimme pojan kädet ja jalat köydellä, annoimme hänen maata paljaalla maalla. Viritimme nuotion. Poika palasi tajuihinsa siinä vaiheessa, kun liekit jo räiskähtelivät. Hän yritti huutaa, mutta olin vetänyt rätin suun eteen tiukalle, ja kurkusta purkautui vain surkeaa kähinää.

Ratkoin hänen housunsa auki keittiöveitsellä. Elin, joka oli riistänyt pienen sisareni impeyden, näytti huvittavalta.  Päästin kämmenestäni muurahaisen esinahan alle. Poika kiemurteli, ja ilmeet naamalla vaihtelivat hauskasti.

– Loorum, liirum, laarum, kuiskasin.      

Käänsimme pojan vatsalleen. Rasvasin perunanuijan kädensijan sisaren kartanon kellarista pihistämän voiklöntin avulla. Työnsin nuijan voimalla pojan takamukseen ja liikuttelin sitä edestakaisin.

Vedin perunanuijan ulos. Sen pää oli tahriutunut paskaan. Tuhahdin ja kohotin nuijan. Annoin pojalle uuden iskun, tällä kertaa voimakkaamman. Otin keittiöveitsen ja leikkasin pojan elimen ja kivekset irti. Verta tuli aivan liikaa, käteni menivät kauttaaltaan punaisiksi. Nostin elimen esiin, ja sisaressani ja minussa heräsi uusi tunne, pyhä riemu. Laitoin elimen kepin nenään ja pyörittelin sitä nuotion liekeissä.

Pian elin oli paistunut.

Mutustelimme hiljaisuuden vallitessa. Tunsin kuinka lihakimpale vajosi kurkusta vatsaan ja alkoi sulaa siellä. Nousimme ylös ja tuijotimme toisiamme silmiin. Sisareni oli niin lähellä, että saatoin tuntea hänen hengityksensä kasvoillani. Suutelin Elviiraa suulle, työnsin kieleni sisään ja sivelin hänen hampaitaan. Hän teki saman minulle. Ja silloin se tapahtui. Molemmat hihkaisimme hämmästyksestä. Hameidemme etumus oli alkanut pullottaa. Riisuuduimme ja katselimme toisiamme. Molempien vitun  paikalla sojotti nyt kyrpä. Hieroin rintojani ja kirmaisin samassa laukkaan. Elviira juoksi perässäni sammaleiseen koivumetsään. Vain hopeinen nauru jäi helkkymään jälkeemme.

7.–14. drinkistä

minulla ei ole juuri muistikuvia. Sen kuitenkin tiedän, että pantua tuli ja rajusti. Törmäsimme ainakin seitsemään eri mieheen, jotka kiskoimme mukaan. Humala syveni koko ajan.

Aamuyöllä minulle sattui vahinko. Olin kyykyllään rautatieaseman takana kakalla, kun pissa tuli samaan aikaan ja lirahti suoraan pikkuhousuihin, hamekin siinä kastui. Oli pakko heittää alushousut pusikkoon. Aamujunalla oli todella ihanaa matkustaa kotiin. Haisin hirveältä, konduktööri yskähteli, tuijotti ja yskähteli, taisi pidellä nenäänsäkin. Päässä jyskytti pahin krapula sitten dinosaurusten sukupuuton. Jossain Salon kohdalla kännykkä soi. Se oli tietenkin Mimosa.

– Heräsin just. Tiedätsä minne olin sammunut? Turun Munan lastauspihalle!

Ja taas me räkätimme kuin herhiläiset.

Juna ohitti Karjaan. Aurinko oli jo korkealla, ja ikkunoiden läpi lirutteli helleaalto. Raukeus alkoi vallata jäseniäni, nojauduin taaksepäin.

Olinko onnellinen? Maailma, josta otin nautintoni, oli heitellyt minua laidasta laitaan ilman, että olisin vastustellut. Pikemminkin minä itse olin heitellyt maailmaa. Olin saanut jälleen kokea sukupuolisen rakkauden korkeimmat huiput, vuorijonon joka läpäisee hengen karttakirjan kannesta kanteen niin kuin kompassin neula. Olin ehkä itsekäs, mutta se ei tuntunut väärältä. Nyt jaksaisin taas yhden viikon työssä kirjastossa. Töiden jälkeen ei tarvitsisi nyt lähteä juomaan ja pokaamaan miehiä baareista, tai sopia tapaamisia ruokatunniksi maksullisten seuralaisten kanssa. Tunteet olivat lopultakin vain kielellisiä ilmaisuja, verbaalista peliä ja itsehypnoosia. Kun ihmisiin tutustui ja vietti aikaa heidän kanssaan, heistä paljastui aina jotain sellaista, mikä alkoi kyrpiä, tai sitten ihmiset kyllästyivät minuun. Juna kolisteli kohti kaupunkia, jossa olin syntynyt ja jossa tulisin luultavasti kuolemaan.

Olin toukka, joka koteloitui kerran viikossa ja kuoriutui murhaavan soreana perhosena, joka väisteli ahneiden lintujen nokkia niin hyvin, että linnut putosivat taivaalta ja murskaantuivat kallioon. Oli vielä monta vuotta aikaa visvaiseen vanhuuteen, aikaan jolloin miehet eivät enää haluaisi tai eivät haluttaisi.

Puhelin soi uudelleen. Se oli Kalle.

–        .……………….?

– Kävin katsomassa Mimosaa Turussa…

Puhuin pojalle vartin pehmoisia. Hän suli kuin jäätelö mikroaaltouunissa ja lupasi tulla käymään illalla.

– Rakastan sinua, älä unohda kortsuja, henkäisin ja suljin puhelimen.

Helsinki lähestyi kuin vatsahaava. Nojauduin taaksepäin silmät puoliummessa. Avasin reidet ja annoin ilmavirran helpottaa jo sängelle nousseen jalkovälin kuumotusta.

Ville Ropponen

Novelli on ilmestynyt myös Nuori Voima-lehdessä 4/2012.