Vallankumouksen aivojen läpileikkaus

Christer Pursiainen: 
Trotski. 448 s.
Gummerus 2011.

Ville Ropponen

Bolševikkijohtajat ovat oivia kohteita elämänkerturille: heissä riittää usein väriä ja vimmaa. Lev Trotskin elämä oli vielä tavallista vikuroivampi. Tästä journalistista, kumouksellisesta, poliittisesta utopistista, kansalaissodan voittajasta ja maanpakolaisesta Venäjä-tutkija Christer Pursiainen (s. 1959) on kirjoittanut teoksen, jonka populaaria taidokkuutta voi verrata vaikkapa Semon Sebag Montefioren Stalin-elämänkertoihin.

Trotski on täynnä yksityiskohtia ja tietoa, mutta vetävää kerrontaa se ei puurouta. Pursiainen jättää tulkinnat melko pitkälti lukijalle. Trotskilaisen liikkeen ja aateperinnön setvimiseen hän ei viisaasti paljoakaan uppoudu. Myyttejä Trotskista kirjassa sen sijaan puhkotaan melko ansiokkaasti. Teos valaisee myös Trotskin Suomi-suhdetta.

Trotskin tie lokakuun 1917 puolijumalaksi oli kaikkea muuta kuin suora. Leiba, venäläisittäin Lev Bronstein oli juutalaisen vauraan talonpojan eli ”kulakin” poika. Koulunsa tähtioppilas oli monilahjakas ja herätti huomiota kirjoitus- ja puhetaidoillaan. Mutta Bronstein kuuli kumouksen kutsun ja alkoi organisoida laitonta marxilaista järjestöä. Seurasi pidätys, karkotus Siperiaan, pako, emigranttivuosia Euroopassa, kumoustoimia vuonna 1905, taas pidätys ja pako. Lisäksi Bronstein avioitui pari kertaa. Salanimen Trotski hän lainasi Odessan keskusvankilan ylivanginvartijalta.

Venäjän sosiaalidemokraattien mittelöissä Trotski asettui menševikkien puolelle. Tai jäi kiikkumaan bolševikkien ja menševikkien väliin. Nuori Trotski kritisoi Leninin epädemokraattista jyrkkyyttä, mutta sittemmin se ei haitannut. Bolševikkeihin hän liittyi vasta heinäkuussa 1917. Trotskin elämän paradokseihin kuului se, että äärikumouksellinen vastaanotti 38-vuotiaaksi isältään taloudellista tukea.

Leninin piileskellessä Suomessa, Trotskista tuli yksi tärkeimpiä lokakuun 1917 vallankaappauksen valmistelijoita, ”vallankumouksen aivot”, kuten hän itse rehvasteli. Leninin ohella juuri Trotski esti kompromissin muiden vasemmistopuolueiden kanssa ja ajoi bolševikit rynnäkköön.

Pursiainen antaa ymmärtää, että valtaan noustessaan bolševikit noudattivat Trotskin jo 1906 muotoilemaa ”jatkuvan vallankumouksen” teoriaa. Vielä 1912 Lenin oli tuominnut sen ”tolkuttoman vasemmistolaisena”. Trotskin jouduttua syrjään stalinistit siirtyivät toteuttamaan ”sosialismia yhdessä maassa”.

Myöhemmin maanpaossa Meksikossa Trotski kasvatti puutarhassaan kaniarmeijaa. Kenties hän muisteli kesää 1918, jolloin puna-armeija piti luoda tyhjästä. Sotakomissaarina Trotski luotsasi bolševikit voittoon sisällissodassa, kaikesta huolimatta, sillä vastoin yleistä uskomusta Trotski ei tajunnut sodanjohdosta paljoakaan. Tätä Pursiainen ei tuo selvästi esiin. Trotskin kansalaissodan aikainen toiminta sivuutetaan turhan lyhyesti.

Kumma kyllä muuten häikäilemätön Trotski oli puolueensa suhteen naiivi. Hän väitti myöhemmin, että olisi voinut tehdä Leninin kuoleman jälkeen sotilasvallankaappauksen, mutta se on suunpieksentää. Ylimielisenä riitapukarina tunnettu ja puolueessa epäsuosittu Trotski hävisi jo kesällä 1924 valtataistelun Stalinille. Trotski ei osannut poliittista peliä, juonitteluja ja liittolaissuhteiden solmimista.

Loputtomiin on spekuloitu mihin suuntaan – kenties parempaan – Neuvostoliitto olisi kulkenut, jos Trotski olisi johtanut sitä. Kuten Che Guevaralla myös Trotskilla on myyttinen jälkimaine. Molemmat olivat kovia bolševikkeja, joita jostain syystä pidetään ”humaaneina kumousjohtajina”.

Trotski vaati toki 1930-luvulla stalinismin kumoamista ja oikeutta arvosteluun, neuvostopuolueiden ja vaalien vapautta sekä ammattiliittojen elpymistä. Tässä lienee kuitenkin ollut kyse retorisista tempuista. Aiemmin juuri Trotski kannatti punaista terroria, kukisti Kronstadtin kapinan, ajoi sotakommunismia viljan pakko-ottoineen, kannatti yksipuoluejärjestelmää, puoluekuria, yhteiskunnan militarisointia, nopeaa teollistamista, maatalouden kollektivisointia ja kulakkien hävittämistä. Hän vastusti yksityisyritteliäisyyden osin sallinutta NEP-kautta ja vaati viisivuotissuunnitelmia.

Katso: Trotski ja Stalin ovat kuin eroon joutuneet kaksoisveljet, saman kolikon eri puolia, he olivat syntyneetkin samana vuonna 1879. Stalinin luoma järjestelmä perustui Trotskin ideoille. Stalin yritti toteuttaa jopa Trotskin visioita yksityisen elämän pakkososialisoinnista ruokailusta ja lasten kasvatuksesta alkaen. Trotski pohti myös luonnon teknologista muokkausta ja sosialistisen ”yli-ihmisen” luomista. Toki toisetkin bolševikkiaatteen piirissä tällaisia aprikoivat, eikä vastaavien ideoiden kehittely ollut vierasta muillekaan 1900-luvun modernisaatioaatteille, kuten natsismille tai kapitalististen demokratioiden ”fordistisille” suuntauksille.

Itseään Trotski ei pitänyt vastuullisena neuvostojärjestelmän vioista. Kyse ei ollut väärästä muotista, vaan Stalinin valuviasta.

Oman elämänsä sankari Trotski kuitenkin oli. Ja viimeistään Neuvostoliitosta karkotuksen jälkeen vuonna 1929 hän alkoi kohota legendaaristen hahmojen vahakabinettiin. Trotski purjehti maanpaossa Turkissa, Ranskassa ja Norjassa, kunnes taidemaalari Diego Rivera järjesti turvapaikan Meksikosta. Trotski kiitti ryhtymällä suhteeseen Riveran vaimon, taiteilija Frida Kahlon kanssa. Meksikossa Trotski antoi hänelle ominaisia ristiriitaisia julistuksia milloin mistäkin asiasta ja esitelmöi kommunistisesta yhteiskunnasta, jossa koko elämä taipuisi taiteeksi, ihmiset liikkuisivat kuin tanssijat ja talot kuoriutuisivat taideteoksiksi.

Kuin ihmeen kautta Trotski ja hänen vaimonsa selvisivät kuolleeseen kulmaan käpertyneinä, kun Stalinin lähettämät NKVD:n tappajat hyökkäsivät ensi kerran. Murharyhmä ampui 300 luotia, joista ainakin 75 Trotskin makuuhuoneeseen – ja kaikki ohi! Trotskin vartiointia vahvistettiin, ja talo muutettiin linnoitukseksi, mutta mikään ei auttanut. Lähipiiriin soluttautunut agentti Ramón Mercader iski elokuussa 1940 jäähakun hänen aivoihinsa.

Kritiikki on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.

Nimestään kabaree tunnetaan

Ville Ropponen

Kabaree Kulkukoira (подвал бродячеи собаки) avattiin Pietarissa uudenvuoden 1912 aattona. Kulkukoiran roolia venäläisessä kulttuurissa on verrattu Pariisin vasemman rannan kahviloihin, joita olivat esimerkiksi La Coupole, Les Deux Magots tai Closerie des Lilas. Kulkukoira oli kuitenkin elitistisempi ja pöyhkeämpi.

Pariisin taiteilijakahvilat toimivat normaaleina kahviloina, joille vain antoi säväyksen värikäs asiakaskunta, mutta Kulkukoita oli muuta. Yksityisen klubin, kumousryhmän kapakan ja vapaamuurarilooshin risteymä sijaitsi syvällä kellarissa Italjanskajakadun ja Mihailovskin aukion kulmassa, talossa joka oli aikoinaan kuulunut jesuiittaveljeskunnalle.

Pietari oli 1900-luvun alussa kulkukoirien ja kodittomien ihmisten metropoli. Kulkukoiriksi tunsivat itsensä myös monet nuoret runoilijat symbolistien koulukunnan käskyttämällä kirjallisella kentällä.

Päästäkseen Kulkukoiraan vieraat joutuivat raapustamaan nimensä jättimäiseen kirjaan, joka oli sidottu siannahkakansiin. Kirjailijat ja taiteilijat pääsivät sisään maksutta, mutta muut asiakkaat, joita kutsuttiin ”apteekkareiksi” ammatista riippumatta, joutuivat pulittamaan sievoisen pääsymaksun aina 25 ruplaan asti. Harva kuitenkaan valitti.

Vain Kulkukoirassa kulttuurinjanoiset sielut saattoivat nähdä ballerina Tamara Karsavinan tanssivan suunnattomalla peilillä, runoilija Velimir Hlebnikovin lausumassa zaum-runoa seisoen käsillään tai runoilija Vladimir Majakovskin haavoittuneen gladiaattorin asuun pukeutuneena, kuulussa raitapaidassaan makaamassa valtavalla turkkilaisella rummulla, jota hän kumautti aina, kun näkyviin ilmestyi joku naamioitunut futuristitoveri.

Kulkukoirassa eivät kuitenkaan hallinneet futuristit, vaan akmeistit, jotka saapuivat yleensä keskiyön jälkeen ja lähtivät aamuhämärissä. Nikolai Gumiljov, Anna Ahmatova ja Osip Mandelštam suhtautuivat kriittisesti symbolismiin, jota he pitivät pöhöttyneenä hämäryytenä ja rasvoittuneena mystiikkana.

Akmeisteiksi julistautunut joukko kieltäytyi käymästä johtavan symbolistirunoilijan Vjatšeslav Ivanovin salongissa Tornissa, tuossa legendaarisessa Tornissa, jossa kiihkoiltiin uskonnosta, metafysiikasta, historiasta ja runoudesta, ja jossa viinilasi hyppysissä seisoskelivat runoilijat Aleksander Blok ja Fjodor Sologub sekä symbolistien hovifilosofi Nikolai Berdjajev.

Mukaan akmeisteihin liittyi samoin symbolistien kanssa riitaantunut Mihail Kuzmin, homoseksuaali pornografisten teosten kirjoittaja. Koulukunnan nimi tuli kreikan sanasta akme, ’kärki’, ’huipentuma’.

Asioista piti kirjoittaa niiden oikeilla nimillä, julistivat akmeistit. Akmeismi tähtäsi runokielen yksinkertaisuuteen, puhtauteen ja konkreettisuuteen. ”Akmeismi ei ole ainoastaan kirjallinen, vaan sosiaalinen ilmiö Venäjän historiassa. Sen mukana syntyi uudelleen Venäjän runouden moraalinen voima”, julisti Mandelštam.

Ahmatova ilmaantui Kulkukoiraan tummaan silkkiin kääriytyneenä. Gumiljov kulki takaperin areenalle jättämättä yhtäkään mehukasta neitokaista huomiotta. Taiteilija Sergei Sudeikinin täyteen kukkia ja lintuja maalaamien holvien alla paikalla olleet pianistit, runoilijat ja taiteilijat yksinkertaisesti huudettiin lavalle, ja vain harva kieltäytyi.

Korokkeella improvisoivat säveltäjät Arthur Lourié, Sergei Prokofjev ja Ilja Sats. Kazimir Malevitš haastettiin keskusteluun Marina Tsvetajevan ja Boris Pasternakin kanssa. Sergei Jesenin sammui flyygelin päälle. Näyttelijä, tanssija ja kuvataiteilija Olga Glebova-Sudeikinan bravuurinumero oli Vuohenjalkaisen tanssi. Tästä hurjasta ja eroottisesta esityksestä tuli Kulkukoiran symboli.

Väliaikoina kirjallisuusopilliset keskustelut, näytelmät ja roolileikit jatkuivat kabareen pöydissä. Roolileikkejä innosti teatteriohjaaja ja -teoreetikko Nikolai Jevreinov. Hän piti teatterillisuutta yhtenä ihmisen perusvaistoista. Teatterin lähtökohta oli ihmisen tarve muuntautua, halu olla joku toinen, pohti Jevreinov. Kulkukoiran kanta-asiakkaat toteuttivat toiseuden roolileikkiä niin että siitä muodostui heidän kolmas luontonsa.

”Kaikki me olemme juoppoja, lutkia täällä, / kuinka ikävää meillä on yhdessä!” runoili Ahmatova (”Kulkukoirassa”, 1912, suom. Marja-Leena Mikkola).

Kulkukoiran suosituimpia iltoja olivat ne jolloin toimittaja, kirjailija, matemaatikko Pjotr Uspenski luennoi metafyysisistä ulottuvuuksista ja yliluonnollisista asioista. Lempinimen ”Neljäs Ulottuvuus Uspenski” saanut kirjailija joi kabareessa vain šamppanjaa ja hänellä oli tapana sanoa, ettei Kulkukoirassa voinut tehdä mitään väärin.

Kulkukoiran ilmaa eivät rumentaneet puoluepoliittiset pölinät, vaan koristi leikki ja vallattomuus. Yhteiskunta näkyi silti kaikessa, jokaisessa kuvitteellisen yhteisön jäsenen karjaisemassa sanassa. Traditioita ja perinteen merkitystä ei kielletty, päinvastoin niitä sekoitettiin tynnyrikaupalla kirjavissa cocktaileissa.

Viranomaiset sulkivat Kabaree Kulkukoiran keväällä 1915, mutta sen taiteellinen piiri jatkoi kokoontumisia.

Kaikki muuttui lopullisesti bolševikkien vulgaarin vallankumous-mukaelman pyyhkiessä yli Venäjän. Väitetään, että pelatessaan Tristan Tsaran kanssa šakkia Zürichin Spiegelstrassella Lenin keksi maailman suurimman dada-näytöksen – Neuvostoliiton – mutta Kulkukoiran kävijät olivat eri mieltä. Koska vapaat vaalit oli mitätöity, monet äänestivät jaloillaan. Valtaosa Kulkukoiran taiteilijoista jätti Venäjän.

Radikaali henki jatkui vielä vuosina 1917–1920 Gruusian Tiflisissä eli Tbilisissä, jonne Kulkukoiran kanta-asiakkaat perustivat taiteelliset kabareet Fantastinen taverna, Futuristiakatemia ja Khimaira. Ja vielä vuosina 1935–1943 Kulkukoiran vanha asiakas taiteilija Aleksander Vertinski piti Shanghaissa paikalliselle venäläisyhteisölle suunnattua Keisarinkukka-kabareeta.

Artikkeli on julkaistu myös Nuori Voima -lehdessä 2-3/2012.

Huutavan ääni historian juoksuhiekassa

Sergei Zavjalov: Joulupaasto
Suomennos ja esipuhe Jukka Mallinen
Poesia 2012, 109 s.

Mordvalaissyntyinen Sergei Zavjalov (s. 1950) on venäläisen nykyrunon Kolumbus: hän kyntää uusia reittejä. Klassisen filologian koulutuksen saanut runoilija liikkuu avantgarden ja ”korkean tyylin” väliä kuin mäntä. Zavjalov ei näpertele muotiaiheiden parissa, vaan kaariholvittaa ajatuksia, joiden päämäärä ei ole pienempi kuin määrittää sivilisaation tilaa.

Joulupaastoon on runojen lisäksi suomennettu essee ja runoilijan haastattelu. Teoksen kolmen runosarjan ”Mokellusta”, ”Neljä hyvää sanomaa” ja ”Joulupaasto” sekä esseen suomennokset ovat erinomaisia. Esipuheeseen ja haastatteluun on jäänyt joitakin epäselvyyksiä ja russismeja.

Zavjalovilta aiemmin suomennetun Melika (2007) -kokoelman runoja sitoo yhteen antiikki ja mordvalaisuus. Joulupaastossa Zavjalovin ajatusmaailma ja runousoppi ovat uudistuneet. Aiempi minimalismi on tallella, mutta vapaan mitan sijalla on proosaruno. Zavjalov ei kokeile kokeilun vuoksi, vaan piirtää esiin todellisuuden tukipisteet. Antiikin tilalle on tullut enemmän kristinusko. Jokaisessa runosarjassa lyyristä ”nykyhetkeä” peilaavana äänenä toimii myytti, Vanha Testamentti, mordvalaisten legendojen ja kristinopin synteesi tai ortodoksinen liturgia. Teoksen runoissa etualalla jyrähtävät rappion ja tuhoutumisen teemat.

”Mokellusta”-runosarjassa unelmien Kreikka näyttäytyy roskalavana, jossa laittomat maahanmuuttajat vilahtavat nykyajan neekeriorjina. Pisuaarin hinnasto Auschwichin asemalla rinnastaa rahatalouden ja kansanmurhan opit.

Runosarja ”Neljää hyvää sanomaa” tiivistää mordvalaisaiheen. Ersäläinen jumala Ineškajpaz palaa 1980-luvun Neuvostoliittoon. Kristukseen samaistuva henkiolento havaitsee mordvalaisten kielten ja kulttuurien olevan vaarassa kadota, sulautua suurempiinsa. Venäläiset merkitsevät rakenteellista väkivaltaa.

Tuhoutumisen teema huipentuu kollaaširunoelmassa ”Joulupaasto”. Leningradin piiritystä kehystävissä runokatkelmissa yhdistyvät säätiedot, pyhimyskalenteri, luostarisääntö, elintarvikemääräykset ja rintamaraportit. Nälkiintyneiden hourailu limittyy viranomaisen puheeseen. Leningradin joukkotuhoa ei mainita, on vain sitaattien pinta, jonka takana avautuu tyhjyys, välimatka sanan ja todellisuuden välillä.

Monessa kritiikissä Joulupaaston runosarjoja on luettu erillisinä. Eivät ne ole.

Yhteys löytyy viimeistään Zavjalovin haastattelusta. Runoilija puhuu löytöretkistä alkaneen Uuden ajan lopusta. Näivettyvän porvariston tilalle valtaan nousee manageristisen luokan diktatuuri. Runoja on siis luettava ”kirjaimellisen” merkityksen lisäksi metaforina nykyajasta.

Kun tiedostaa, että teoksen väkevimmän ”korkeakirjallisen” sitaattirihmaston muodostavat antiikin ja kristinuskon tekstikatkelmat, karkaavat ajatukset villikoirina myöhäisantiikkiin. Zavjalov seisoo aikakausien rajalla: hän rinnastaa katoavan antiikin ja nykyajan.

Antiikin logos sortui kansainvaelluksiin ja kristinuskon fundamentalismiin. Nykykulttuuri taas on Zavjalovin mukaan kuihtumassa konsumeristisen globalismin ”trash-kulttuuriin”. Herää myös kysymys: kuinka moni kieli ja kulttuuri joutuu globalismin tsunamin alla samaan asemaan kuin runojen mordvalaiset?

Zavjalov ei vastaa suoraan, sillä ajassa ei rationaalinen puhe tepsi: ”Ja tein ihmeitä, koska ei ollut johtopäätöksiä, jotka olisivat/ mahtuneet heidän päihinsä./ Sillä näiden ihmisten luonto oli raaistunut”.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 5/2012.

Tehokkuus on jumala, kuin torakka

Zeitgeist: kenellä tahansa on jatkuva kiire.
Tehokkuus, yleensä määrä, ei laatu,
on myös tapa korostaa korvaamattomuuttaan,

kun kaikkialla rivien väleissä

puhutaan yksilöiden korvattavuudesta.

Koneisto esitelmöi ruuveista ja muttereista.

Dulce et decorum.
Se on tapa selittää
kuinka tekee työtä tauotta 24/7

ei suinkaan itsekeskeisten motiivien tähden
vaan ihmiskunnan ikuiseksi autuudeksi,
kaikkien toisten loisten hyväksi,

mitä vieraampien sitä parempi.

Ei tarvitse ottaa riskiä, että piittaamattomuus satuttaa.

Kun paimensime palgeitta vatšaan mammonaa, lens ka piru porsthuasta sišään.

Olemme niin sanottuja nomadeja, kotona kaikkialla, vieraita ei missään,

jatkuvassa tyydyttymättömyyden tilassa, ei

se ole epävarmuutta.
Ja tekstit joita tuotamme
singahtelevien fragmenttien, kuin šrapnellien, palasista,

ja teot jotka muuttuvat

välittömästi bittien marssiviksi rivistöiksi

tullakseen todeksi, ovat silti vain murusia

jumalien, näiden nälkäisten

koneiston petojen pöydissä.

Gloria unum Deum!
Tullessaan sattumalta kotiin nomadi oksensi kengilleen,

saatuaan tarpeeksi.

Esteettinen karjunta katuojasta

DJ Stalingrad: Eksodus
Suomentanut Veli Itäläinen.
122 s. Into 2012.

Kaaos, kipu, känni, kuolema, kaipuu ovat aineksia, joista venäläinen DJ Stalingrad (s. 1985) muovailee esikoisteoksensa Eksodus (Ishod).

Teos kuvaa venäläisiä nuoria ja alakulttuuripiirejä. Näkökulma on antifasistisen jengiläisen, joka laulaa hc-punk-bändissä ja työskentelee välillä ensihoitajana. Kirjan henkilöiden elämäntapaan kuuluvat talonvaltaukset, varastelut, hillitön dokaus, huumekokeilut, sekopäiset bileet ja ennen muuta tappelut. Tapahtumat sijoittuvat lähiöihin, joista on tullut eri jengien ja poliisin taistelutanner.

Eksodus muistuttaa hieman Natalja Kljutšarjovan (s. 1981) suomennettua esikoisromaania Kolmannessa luokassa (2010). Kuten Kljutšarjovan romaanissa Eksoduksessa tapahtumat vierivät ympäri entistä Neuvostoliittoa 2000-luvulla. Teosten rakenne on samantyyppinen, ne koostuvat lyhyistä proosakatkelmista ilman selvää juonta. Tällä ilmennetään aikakauden kaaottisuutta ja elämän sattumanvaraisuutta. Muuta yhteistä teoksilla ei sitten olekaan.

Eksoduksen proosapalat vaihtelevat muisteluista romanttisiin väläyksiin, pienoisesseistä banaaliin mäiskeeseen. Tappelut ja mellakat vievät romaanin kerrontaa eteenpäin. Välillä veri lentää kuin splatter-filmeissä. Kohtausten väliin pilkotaan kuvauksia amerikkalaisten marginaalisten punkrokkarien elämänkerroista tai ihaillaan Ted ”Unabomber” Kaczynskia.

Yrittääkö teos siis olla jokin nykyvenäläinen Sieppari ruispellossa? Vai nykyvenäläinen Fight club? Tämähän on hajanaisesti kirjoitettua, väkivaltaa ihannoivaa roskaa, voisi kunnianarvoisa ammattikriitikko jyrähdellä norsunlutornistaan.

Mutta ei, Eksodus on myös paljon muuta. Ja siinä on potkua, metallikärkimaiharia.

Vuonna 2009 omakustanteena julkaistua Eksoduksen alkuteosta ladattiin netistä kolmen ensimmäisen kuukauden aikana yli 10 000 kertaa. Vuosi sitten pietarilaiskustantamo Azbuka-Attikus julkaisi Eksoduksen kovakantisena. Sittemmin on tullut kirjallisuuspalkintoehdokkuuksia.

Teos ammentaa osin kirjoittajansa DJ Stalingradin, oikealtaan nimeltään Pjotr Silajev, elämästä. Silajev asuu nykyään poliittisena pakolaisena Suomessa. Eksoduksen kertoja on silti vahvasti kirjallinen hahmo. Teosta ei pidä lukea avainromaanina vaan enemmän yleisenä kuvauksena kadotetusta sukupolvesta Neuvostoliiton kuolinpesän pahnoissa, yksinhuoltajien kuritettavana, läpikustussa maassa.

Tämä kaikki on taustaa. Se ei selitä miksi Eksodus on kiinnostava teos.

Tyyliä ja tyylittömyyttä

Kysymys on tyylistä. Teos luottaa lukijaan. Eksodus on väkivaltainen, rankisteleva, rujo – yksipuolinenkin – mutta tekstin energia on vulkaanista. DJ Stalingrad tasapainoilee taidolla uhon ja herkkyyden rajalla. Eksoduksen ähisevä mylly sekoittaa sisuksiinsa machoilua, korkeaa runoutta, teiniangstia ja filosofiaa. Äänenvoimakkuus on usein karjunta ja keinolaji liioittelu. Kuvatun maailman rupisuutta tasapainottaa musta huumori, usein groteski komiikka, joka irrottaa monesti näennäisesti merkityksettömistä kohtauksista paljon.

Eräässäkin kirjan kohtauksessa punkkarit sabotoivat kommunistien vappumarssia liittymällä kulkueeseen ja huutamalla myös oppositiopuolue kansallisbolševikkien Venäjällä lanseeraamaa iskulausetta: ”Viemme reformit loppuun, Stalin, Berija, Gulag!”

Viime aikoina suomalaisissa kirjallisuuspiireissä on puhuttu paljon ”kokeellisuudesta”. Ensin keskusteltiin runouden kokeellisuudesta, ja viimeksi keskusteluun on tullut proosan kokeellisuus. Eksodus voisi oikeastaan olla kirja, jota kokeellisuudesta juopuneen suomalaiskriitikon pitäisi palvoa. Luultavasti näin päihtynyt kriitikko silti vihaisi Eksodusta. Teos ei ole oikealla tavalla kokeellinen. Se ei ole läpeensä älyllinen, intertekstuaalisilla viittauksilla marinoitu, metaforilla leikittelevä, kryptinen koruommel, joka rakentaisi sanojen – noiden mustien merkkien – avulla kokonaan oman virtuaalitodellisuutensa ja undulaattihäkkinsä. Eksodus on ruma ja haisee pahalta.

Veri ja kulttuuri

”Kuinka paljon tahansa teet työtä, suurin saavutuksesi tulee olemaan Ladan ostaminen. Luovuus? Ainoa mitä voit luoda ovat kaltaisesi ääliöt”, kiteyttää Eksoduksen kertoja pohjasakan kohtalon. Syrjäytettyjen elämä vertautuu hiirikokeeseen. Häkkiin lukitun hiiren jatkuva kipu tappaa eläimen uupumukseen, jollei se pura sitä vihaan ja taisteluun.

Katkeruus kohdistuu nuorempaan, menestyneeseen sukupolveen eli ”kunnon ihmisiin”. Heitä lyödään näköön missä vain tavataan. Pettymys kohdistuu myös yhteiskuntaan, jonka ainoa laki tuntuu olevan: ”valehtele, varasta, tapa”.

Turpaan antaminen ja saaminen on romaanissa keskeistä. Väkivallasta tulee transgressiivinen voima samalla tavoin kuin kostaminen ja huoraaminen ovat vastaavia voimia eräiden naiskirjailijoiden, kuten Virginie Despentesin tai Laura Gustafssonin teoksissa. Ja väkivalta myös tuhoaa.

Yksi tulkintavinkkeli avautuu siitä, kun teoksen väkivaltaa tarkastelee vasten Venäjän väkivaltaista lähihistoriaa, mustasotnialaisten ja bolševikkien poliittista terroria, Afganistanin sotaa ja nyrkillä kasvatettujen sukupolvia.

Eksodus luotaa missä tahansa teollisuusyhteiskunnassa kesivää syrjäytyneiden nuorten miesten laumahenkeä. ”Siellä missä ei ole valtaa, on väkivalta”, kirjoitti jo Hannah Arend. Väkivalta on kurjistettujen viimeinen yritys hallita omaa elämäänsä. Se on jalkapallohuligaanien, helvetin enkelien, liimanhaistelijarokkarien ja asehullujen nörttien pohjavirtaa, josta syntyy konservatiivista kapinaa, vastarintaa joka ei pyri muuttamaan yhteiskuntaa, vain aiheuttamaan kaaosta. Onko tämä juuri sitä katkeroitunutta maaperää, josta fasismi nousee?

Tätä tulkintaa tuntuisi tukevan se, että Eksoduksen kertoja nostalgisoi entisistä neuvostosukupolvista, joilla oli jokin suurempi unelma, jonka puolesta kestää kaiken sonnan ja jonka puolesta kärsiä ja kuolla. Kertoja unelmoi toistuvasti sodasta, joka näyttäytyy hänelle sosiaalidarwinistisena teuraspenkkinä. Siellä tarpeeton osa miessukupuolesta jauhautuu.

Oma musta ironiansa on siinä, että kertoja laskee itsensä näihin tarpeettomiin. Rauhan aikana mätä miesaines jakautuu kertojan mukaan kahtia: toistensa kanssa tappeleviin jengiläisiin ja poliiseihin.

Maailmojen välissä

Eksodus piehtaroi töryssä, angstissa ja rappioromantiikassa, mutta taidolla. DJ Stalingrad tallentaa kolmannen maailman kaatopaikan rajalla kiikkuvan ihmisen, kuten venäläisen syrjäytyneen, elämän raadollisuutta ja kovuutta. Tällaista elämäntavan kuvausta ja elämännäkemystä harvoin löytyy ensimmäisen maailman kirjallisuudesta.

Ja tietenkin Eksodus on myös kuvaus kärsimyksestä. Teoksen lopussa tähän tematiikkaan yhdistyy kristillistä symboliikkaa. Kirjan kertoja samaistuu uskonnollisiin etsijöihin. Hän lähtee Venäjältä.

Koska kirjailija esiintyy nimimerkillä, täytyy suomentajankin tehdä niin. Veli Itäläinen on Antti Rautiaisen pseudonyymi, jota hän käytti nettilehti Fifiin kirjoittamissaan kolumneissa. Eksodus on suomennettu melko hyvin. Itäläinen on kääntänyt aivan oikein alkuteoksen nimen ”Ishod”, se viittaa israelilaisten pakoon Egyptin vankeudesta toisessa Mooseksen kirjassa. Eksoduksen yleismerkitys on maastamuutto. Venäjän sana ”ishod” on kuitenkin monitulkintaisempi. Sanalla on sellaisia merkityksiä kuin ”päätös”, ”lopputulos”, mutta myös ”ulospääsy” tai ”mahdollisuus”.

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa. 

Kirjesalaisuus

Tämä sanoma on luottamuksellinen ja saattaa sisältää vaitiolovelvollisuuden piiriin kuuluvaa tai muuten suojattua tietoa. Mikäli ette ole sanoman tarkoitettu vastaanottaja, olkaa hyvä ja ilmoittakaa tästä sanoman lähettäjälle sekä tuhotkaa sanoma. Sanoman kopiointi, käyttö tai sen sisällön ilmaiseminen kolmannelle on kielletty. Sähköpostilähetyksen ei voida taata olevan turvattu ja virheetön, koska sanomaa voidaan tarkoituksellisesti muuttaa tai se voi kadota, saapua myöhässä, sisältää viruksia, olla epätäydellinen tai muuten virheellinen. Lähettäjä ei tämän vuoksi vastaa sanomaan mahdollisesti sisältyvistä virheistä tai puutteista, jotka ovat aiheutuneet sähköpostilähetyksestä.

This message is confidential and may be privileged or otherwise protected from disclosure. If you are not the intended recipient please notify the sender and destroy this message. You should not copy it or use it for any purpose or disclose its contents to any other person. E-mail  cannot be guaranteed to be secure or error-free, as the message could be purposely altered, lost, destroyed, or may arrive late or incomplete, or contain viruses, or be flawed in some other way. The sender therefore does not accept liability for any errors or omissions in the content of this message which arise as a result of e-mail transmission.

Elämä ja kuolema Tsaarin puolesta

Vlamir Sorokin:

Pyhän Venäjän palveluksessa.

Romaani, 208 s.

Suomentanut Arvi Perttu.

Like 2008.

Dystopia on viime vuosina hiipinyt ryminällä venäläiseen proosaan. Viktor Pelevinin fantasiassa Viides maailmanvalta (2006) salainen eliitti ajaa ihmisiä tuhoon. Olga Slavnikovan teoksessa 2017 (2006) siperialaiskaupunkien mellakat leviävät koko maahan. Dmitri Bykovin romaanissa ŽD (2006) Venäjän tulevaisuus on akanvirta, jossa maa erityisyytensä nimissä sulkeutuu muusta maailmasta: jättiläisvaltiota raastavat etniset konfliktit.

Dystopian uusi tuleminen muistuttaa neuvostoscifistä, joka puki päivänpolttavan yhteiskuntakritiikin tulevaisuusnäkyjen teflonvaippaan.

Vladimir Sorokinin dystopia luotaa Venäjää peräseiniä myöden. Sorokin on Moskovan 1980-luvun undergroundin ja konseptualismin kasvatti. Useat hänen teoksistaan, joista on  aiemmin suomennettu vain Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes rakkaus (1992), ovat  kokeellisia romaaneja. Sukupolvensa tavoin Sorokin protestoi  "60-lukulaista idealismia" ja eteni estetiikan ulottuvuuksiin. Erityisesti kirjailija on tutkinut valtaa ja väkivaltaa - kuten neuvostomyyttejä purkaneessa romaanissa ”Sininen rasva” (1999, ruot. Blått fett 2002).

Pyhän Venäjän palveluksessa kuvaa yhtä päivää opritšnikka Andrei Komjagan elämässä vuonna 2028. Kertojana on itse Komjaga, vallitseviin oloihin tyytyväinen salaisen poliisin asiamies. Uudelleen perustettu opritšnina viittaa 1500-luvulle. Pohjatekstiksi tuntuisi asettuvan Aleksei Tolstoin (1817-1875) historiallinen romaani Iivana julman soturi (suom. 1942), joka ammentaa aiheensa Iivanan järjestyskaartin opritšninan joukkoterrorista. Koiran päätä tunnuksenaan pitäneet opritšnikat paimensivat Venäjän itsevaltiuden ikeeseen.

Dystopiaromaanien tapaan juonta tärkeämmäksi nousee tulevaisuuden yhteiskunta, jonka Sorokin rakentaa Venäjän viime vuosien tapahtumien, median lietsomien uhkakuvien ja historian aineksista. Romaani on kauhistuttava ja hauska. Ehkä se on myös hätähuuto?

Suuri muuri eristää Venäjän muusta maailmasta. Äärikansallisuus, ortodoksisuus, autoritarismi ja machoilu hallitsevat.  Säädyt on palautettu, säädyttömyys ja kiroilu kielletty, julkiset raipparangaistukset pitävät kansan kurissa.  Tosivenäläinen imperiumi torjuu läntisen liberaalin saastan. Huumeita myydään silti vapaasti. Vain öljy- ja kaasuputket ovat auki Eurooppaan. Välillä putket suljetaan, kun tsaari rankaisee dissidenttejä piilottelevaa munatonta ja analyyseihinsa  eksyvää Eurooppaa, ja "Nizzassa asti palellaan".

Salaliittoja ja vakoojia nähdään romaanin Venäjällä kaikkialla. Puhdistusten jäljet erottuvat Moskovassa. Kirjakamari sensuroi kirjallisuutta ja valvoo sen myyntiä.

Vain Kiinaan pidetään yhteyksiä. Kiinalaisuus on muotia. Länsi-Siperiassa asuu 28 miljoonaa kiinalaista. Kiinalaisuuden tunkeutumisella Venäjälle Sorokin on leikitellyt monessa teoksessaan.  Romaanissa kaikki kulutustavarat Venäjälle ja Eurooppaan tuotetaan Kiinassa  - tämä irvii koko teollistuneelle maailmalle. Globaalitaloudessa meidän sikojen kaukalo täytetään kehitysmaissa raadetuilla hyödykkeillä. Röyhtäisemme kiitoksen.

 

Sorokin on tyylivirtuoosi, joka pyllistää psykologisoinnille ja todenkaltaisuudelle. Hänen henkilönsä eivät ole lihaa ja verta, vaan ideologioita kantavia tyyppihahmoja.

Romaanin alussa opritšnikat tuhoavat vapaaherra Kunitsinin kartanon, hirttävät miehen, raiskaavat vaimon ja kärräävät kakarat lastenkotiin. Myöhemmin kuvataan kieroilua ja korruptiota Kiinasta Venäjän läpi Pariisiin kulkevan tavaraväylän varrella. Opritšnina kamppailee valuutasta ja vallasta muiden virastojen kanssa. Pidätetyt pelastuvat vain rahalla tai huumeilla, opritšnikat ovat aina ostettavissa. Sorokin viittaa suoraan turvallisuuspalvelu FSB:n viime vuosien toimiin.

Romaani vaatii lukijalta Venäjän historian tietämystä. Esimerkiksi tsaaritar muistuttaa lukuisista rakastajistaan tunnettua Katariina suurta. Komjaga käy etsimässä tsaarittarelle petikumppania Tobolskista, josta Rasputin oli kotoisin. Myös Jermak, Siperian valloittaja, vilahtaa irvokkaana patsaana. Kansanpuodit ja vain eliitin käyttöön varattu huipputeknologia tuovat mieleen Neuvostoliiton.

Sorokin ivamukailee niin pieneerilauluja, Rikosta ja rangaistusta, Leninin ylitysrunoa kuin bylinoja ja tšastuskoja eli rekilauluja, hän hyödyntää rikollisslangia ja nykybisneksen kieltä. Romaanin maailman futuristisen ja arkaaisen liitos paradioi neuvostoscifiä ja nyky-Venäjällä suosittua fantasiakirjallisuutta.

Pyhän Venäjän palveluksessa on menippolaista satiiria, gogolilaista naurua. Teksti on tiivistä, yksityiskohdista ja viittauksista tiheää, silti ihmeteltävän kevyttä. Sorokinia lukiessa assosiaatiot sinkoilevat.  Tulee mieleen Aleksander Solženitsynin vankileiritarina Ivan Denisovitšin päivä (1962) ja miksei myös Vladimir Voinovitšin dystopia 2042 (1986), jossa Moskovan muusta Venäjästä erottava muuri sulkee sisäänsä ortodoksis-autoritaarisen imperiumin. Väkivallan ja seksin yhdistelmästä ruikahtaa tajuntaan Apollinairen Hirveä Hospodar;  tyylikieputus taas muistuttaa Rabelais'ta.

Eliittien perversioiden kuvaus on Sorokinilla oikeastaan jo maneeri, mutta aina hän tekee sen tuoreesti. Romaanissa ”Sininen rasva” Stalinin tyttärenpojat hilluvat transvestiitteina. Pyhän Venäjä palveluksessa esittelee tsaarin vävyn, joka tyydyttyy vain seksistä tulipalon keskellä; bileissään opritšnikat porautuvat jonona toistensa ahtereihin uima-altaan vettä pärskyttäen.

Sorokin tutkii Venäjän historiassa toistuvaa kuvioita: salainen poliisi näyttää aina toimivan lain ulkopuolella. Naftanmusta satiiri ei välttämättä iske vain nyky-Venäjän vallanpitäjiin, vaan mihin tahansa valtaportaaseen, jota vesittää autoritaarinen harha, kuten ääri-islamismi tai usko talousliberalismin kaikkivoipaisuuteen.

Historian ainesten uudelleenkäyttö ja irvokkaat tulevaisuudennäyt asettavat Pyhän Venäjän palveluksessa ”Sinisen rasvan” sisarteokseksi. Groteskia scifiä tursuaa myös Sorokinin romaanitrilogia, ”Jää” (2002), ”Bron tie” (2004) ja ”23000” (2005). Romaanin lopussa huumeinen Komjaga uneksii lahdattujen ihmisten ihralla täytetyistä kosmisista tsaarittaren rinnoista.

Arvi Pertun suomennos laukkaa loistavasti siihen verrattuna, että tyyliensä moneudessa Sorokin ei ole helpoimpia käännettäviä, eivätkä kaikki hänen kielipelinsä ole lainkaan suomennettavissa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 7/2008.