Vlamir Sorokin:
Pyhän Venäjän palveluksessa.
Romaani, 208 s.
Suomentanut Arvi Perttu.
Like 2008.
Dystopia on viime vuosina hiipinyt
ryminällä venäläiseen proosaan. Viktor Pelevinin fantasiassa Viides maailmanvalta (2006) salainen eliitti ajaa ihmisiä tuhoon. Olga Slavnikovan
teoksessa 2017 (2006) siperialaiskaupunkien mellakat leviävät koko
maahan. Dmitri Bykovin romaanissa ŽD (2006) Venäjän tulevaisuus on akanvirta, jossa maa
erityisyytensä nimissä sulkeutuu muusta maailmasta: jättiläisvaltiota raastavat
etniset konfliktit.
Dystopian uusi tuleminen muistuttaa neuvostoscifistä, joka
puki päivänpolttavan yhteiskuntakritiikin tulevaisuusnäkyjen teflonvaippaan.
Vladimir Sorokinin dystopia luotaa Venäjää peräseiniä
myöden. Sorokin on Moskovan 1980-luvun undergroundin ja konseptualismin
kasvatti. Useat hänen teoksistaan, joista on
aiemmin suomennettu vain Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes
rakkaus (1992), ovat kokeellisia
romaaneja. Sukupolvensa tavoin Sorokin protestoi "60-lukulaista idealismia" ja eteni
estetiikan ulottuvuuksiin. Erityisesti kirjailija on tutkinut valtaa ja
väkivaltaa - kuten neuvostomyyttejä purkaneessa romaanissa ”Sininen rasva” (1999, ruot. Blått fett 2002).
Pyhän Venäjän palveluksessa kuvaa yhtä päivää opritšnikka Andrei Komjagan elämässä vuonna 2028.
Kertojana on itse Komjaga, vallitseviin oloihin tyytyväinen salaisen poliisin
asiamies. Uudelleen perustettu opritšnina viittaa 1500-luvulle. Pohjatekstiksi
tuntuisi asettuvan Aleksei Tolstoin (1817-1875) historiallinen romaani Iivana
julman soturi (suom. 1942), joka ammentaa aiheensa Iivanan järjestyskaartin
opritšninan joukkoterrorista. Koiran päätä tunnuksenaan pitäneet opritšnikat
paimensivat Venäjän itsevaltiuden ikeeseen.
Dystopiaromaanien tapaan juonta tärkeämmäksi
nousee tulevaisuuden yhteiskunta, jonka Sorokin rakentaa Venäjän viime vuosien
tapahtumien, median lietsomien uhkakuvien ja historian aineksista. Romaani on
kauhistuttava ja hauska. Ehkä se on myös hätähuuto?
Suuri muuri eristää Venäjän muusta maailmasta.
Äärikansallisuus, ortodoksisuus, autoritarismi ja machoilu hallitsevat. Säädyt on palautettu, säädyttömyys ja kiroilu
kielletty, julkiset raipparangaistukset pitävät kansan kurissa. Tosivenäläinen imperiumi torjuu läntisen
liberaalin saastan. Huumeita myydään silti vapaasti. Vain öljy- ja kaasuputket
ovat auki Eurooppaan. Välillä putket suljetaan, kun tsaari rankaisee
dissidenttejä piilottelevaa munatonta ja analyyseihinsa eksyvää Eurooppaa, ja "Nizzassa asti
palellaan".
Salaliittoja ja vakoojia nähdään romaanin Venäjällä
kaikkialla. Puhdistusten jäljet erottuvat Moskovassa. Kirjakamari sensuroi
kirjallisuutta ja valvoo sen myyntiä.
Vain Kiinaan pidetään yhteyksiä. Kiinalaisuus on muotia.
Länsi-Siperiassa asuu 28 miljoonaa kiinalaista. Kiinalaisuuden tunkeutumisella
Venäjälle Sorokin on leikitellyt monessa teoksessaan. Romaanissa kaikki kulutustavarat Venäjälle ja
Eurooppaan tuotetaan Kiinassa - tämä
irvii koko teollistuneelle maailmalle. Globaalitaloudessa meidän sikojen
kaukalo täytetään kehitysmaissa raadetuilla hyödykkeillä. Röyhtäisemme
kiitoksen.
Sorokin on tyylivirtuoosi, joka pyllistää
psykologisoinnille ja todenkaltaisuudelle. Hänen henkilönsä eivät ole lihaa ja
verta, vaan ideologioita kantavia tyyppihahmoja.
Romaanin alussa opritšnikat tuhoavat vapaaherra Kunitsinin kartanon,
hirttävät miehen, raiskaavat vaimon ja kärräävät kakarat lastenkotiin.
Myöhemmin kuvataan kieroilua ja korruptiota Kiinasta Venäjän läpi Pariisiin
kulkevan tavaraväylän varrella. Opritšnina kamppailee valuutasta ja vallasta
muiden virastojen kanssa. Pidätetyt pelastuvat vain rahalla tai huumeilla,
opritšnikat ovat aina ostettavissa. Sorokin viittaa suoraan turvallisuuspalvelu
FSB:n viime vuosien toimiin.
Romaani vaatii lukijalta Venäjän historian tietämystä. Esimerkiksi
tsaaritar muistuttaa lukuisista rakastajistaan tunnettua Katariina suurta.
Komjaga käy etsimässä tsaarittarelle petikumppania Tobolskista, josta Rasputin
oli kotoisin. Myös Jermak, Siperian valloittaja, vilahtaa irvokkaana
patsaana. Kansanpuodit ja vain eliitin käyttöön varattu huipputeknologia tuovat
mieleen Neuvostoliiton.
Sorokin ivamukailee niin pieneerilauluja, Rikosta ja rangaistusta,
Leninin ylitysrunoa kuin bylinoja ja tšastuskoja eli rekilauluja, hän hyödyntää
rikollisslangia ja nykybisneksen kieltä. Romaanin maailman futuristisen ja
arkaaisen liitos paradioi neuvostoscifiä ja nyky-Venäjällä suosittua
fantasiakirjallisuutta.
Pyhän Venäjän palveluksessa on menippolaista satiiria, gogolilaista
naurua. Teksti on tiivistä, yksityiskohdista ja viittauksista tiheää, silti
ihmeteltävän kevyttä. Sorokinia lukiessa assosiaatiot sinkoilevat. Tulee mieleen Aleksander Solženitsynin
vankileiritarina Ivan Denisovitšin päivä (1962) ja miksei myös Vladimir
Voinovitšin dystopia 2042 (1986), jossa Moskovan muusta Venäjästä
erottava muuri sulkee sisäänsä ortodoksis-autoritaarisen imperiumin. Väkivallan
ja seksin yhdistelmästä ruikahtaa tajuntaan Apollinairen Hirveä
Hospodar; tyylikieputus taas
muistuttaa Rabelais'ta.
Eliittien perversioiden kuvaus on Sorokinilla oikeastaan jo maneeri,
mutta aina hän tekee sen tuoreesti. Romaanissa ”Sininen rasva” Stalinin tyttärenpojat hilluvat
transvestiitteina. Pyhän Venäjä palveluksessa esittelee tsaarin
vävyn, joka tyydyttyy vain seksistä tulipalon keskellä; bileissään opritšnikat
porautuvat jonona toistensa ahtereihin uima-altaan vettä pärskyttäen.
Sorokin tutkii Venäjän historiassa
toistuvaa kuvioita: salainen poliisi näyttää aina toimivan lain ulkopuolella.
Naftanmusta satiiri ei välttämättä iske vain nyky-Venäjän
vallanpitäjiin, vaan mihin tahansa valtaportaaseen, jota vesittää
autoritaarinen harha, kuten ääri-islamismi tai usko talousliberalismin
kaikkivoipaisuuteen.
Historian ainesten uudelleenkäyttö ja irvokkaat
tulevaisuudennäyt asettavat Pyhän Venäjän palveluksessa ”Sinisen rasvan” sisarteokseksi.
Groteskia scifiä tursuaa myös Sorokinin romaanitrilogia, ”Jää” (2002), ”Bron tie” (2004) ja ”23000”
(2005). Romaanin lopussa
huumeinen Komjaga uneksii lahdattujen ihmisten ihralla täytetyistä kosmisista
tsaarittaren rinnoista.
Arvi Pertun suomennos laukkaa loistavasti siihen
verrattuna, että tyyliensä moneudessa Sorokin ei ole helpoimpia käännettäviä,
eivätkä kaikki hänen kielipelinsä ole lainkaan suomennettavissa.
Ville Ropponen
Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 7/2008.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti