Aralskissa odotetaan veden paluuta

Ville Ropponen

Vuosikymmenien ongelmien jälkeen Aral-järvi on elpymässä. Kazakstanin puoleinen järven pohjoisosa luultavasti selviää. Kuivuneen järvenpohjan laivanraadot on myyty romuraudaksi Kiinaan.

Nelivetoinen neuvostovalmisteinen UAZ-pakettiauto hyppii ja tärisee. Olo on kuin veneessä laineilla, mutta Aral-järven vanhalla pohjalla ei vettä näy. Autiomaaksi taittuvaa tasankoa täplittävät kamelien katraat. Kaukana siintävät vuoret. Etsimme Aral-järveä väylällä, joka on ensin kuoppainen kylätie, lopulta enää pyöränjäljet erämaassa.

Aral-järven veden katoaminen tässä laajuudessa mykistää. Lisää ihmetystä seuraa, kun kuljettajamme Rinat jarruttaa Žalanašin kylän liepeillä niin sanotulla laivojen hautausmaalla.

Ruostuneet laivanrungot makaavat autiomaassa kuin dinosaurusten luut. Hiekassa voi erottaa kaikkiaan neljän laivan osasia. Kameliparvi on hakeutunut suojaan auringolta isoimman hylyn alle.

– Vuosikymmen sitten laivoja oli vielä 11, nyt seitsemän osat on ehditty myydä romuraudaksi Kiinaan, tietää Rinat.

Kalastuskeskus kuihtui varjoksi entisestä

Ennen virkeä ja väkirikas kalastuskeskus Aralsk on Aral-järven kuivuttua enää varjo entisestään. Syrjään jääneessä kaupungissa on 30 000 asukasta, mutta se vaikuttaa pienemmältä. Hylätyt satamarakennelmat nostureineen törröttävät. Ruosteista rautaa ja tyhjillään kenottavia rakennuksia on siellä täällä. Kaduilla löntystelee lehmiä, kaksikyttyräisiä ja jokunen kulkijakin.

Aralskin entisessä satamassa on jurtan muotoinen kuplahalli, josta kuuluu palloilulajien mäiskettä, ja pieni museo Aral-järven kohtalosta. Museon yhteydessä makaa kolme laivaa kuivalla maalla.

Sataman jälkeen seuraa valkoiseksi kalkittuja taloja, koiran jätöksiä ja vanhaa järven pohjaa. Mummo pitää silmällä kolmea pikku poikaa, he ovat uimasilla notkelmassa, jossa loiskuu yhä vettä.

Kaupungin ainoa virallinen majapaikka on hiekansyömä ”hotelli Aralsk”. Vastaanottotiskillä torkkuu hahmo, joka häiriintyy herätyksestä, kun kysymme huonetta. Lähikujilta löytyy pari kauppaa, autokorjaamo ja moskeija. Muutaman kaupungista löytyvän ravintolan ruoka on hädin tuskin syömäkelpoista.

Suolamyrskyt tuovat myrkyllistä pölyä

Kansalaisjärjestö ”Aral Tenizin” toimisto seisoo keskellä kaupunkia. Järjestö syntyi vuonna 1998 tanskalais-kazakstanilaisen kehityshankkeen ”Kattegatilta Aral-järvelle” seurauksena. ”Aral Tenizi” pyrkii auttamaan seudun asukkaita, jotka kärsivät terveysongelmista, työttömyydestä ja ympäristötuhoista.

Terveysongelmat johtuvat puuvillapelloilla käytettyjen kemikaalien leviämisestä tuulen mukana ja valumisesta maaperään. Kemikaalit pilaavat pohjavedet ja hengitysilman. Kiusana ovat myös myrkylliset suolamyrskyt. Neuvostoarmeija teki Uzbekistanin puolelle jääneellä ”Vozroždenie” ('Ylösnousemus”)-saarella kokeita biologisilla ja kemiallisilla aseilla. Saari on nyt siivottu, mutta osa myrkyistä on ehtinyt levitä Kazakstaniin.

”Aral Tenizi” on tukenut paikallisia kalastajia ja kalastuskollektiiveja ostamalla välineistöä, parantamalla infrastruktuuria, kouluttamalla ja auttamalla perustamaan Kambala-Balyk-kalanjalostustehtaan.

– Työskentelemme alueella 14 kylässä. Seudulla on vähintään yksi kalastaja joka perheessä, selittää järjestön työntekijä Serik Djusenbaev.

”Aral Tenizin” hankkeita ovat rahoittaneet muiden muassa tanskalainen DANIDA, Euroopan kehityspankki ja USAID.

Pato elvyttää järven pohjoista jäännettä

Kazakstan ei yleensä ole tunnettu kansalaisia tai ympäristöä huomioivasta politiikasta, mutta Aral-järven eteen hallitus on toiminut. Vuonna 2005 eteläisen ja pohjoisen Aral-järven erottavalle kannakselle valmistui Kokaralin pato, joka estää veden karkaamisen pohjoisjärvestä eteläjärveen.

Padon ansiosta pohjoisjärven pinta nousi merkittävästi, ja veden suolapitoisuus laski. Ennen rantaviiva oli 100 km päässä Aralskista, padon valmistumisen jälkeen enää 20 km päässä. 

Maailmanpankin rahoittaman patohankkeen seuraavan osan on määrä käynnistyä ensi vuonna. Kazakstanissa odotetaan toisen padon valmistumisen jälkeen järven pinnan nousevan niin paljon, että vesi jälleen virtaa Aralskin satamaan.

Ohitamme Žalanašiin matkalla olevan vuorobussin, joka on juuttunut hiekkaan. Žalanaš hujahtaa ohi, kun kuljettajamme Rinat painaa UAZ:in kaasua. Matalien puutalojen seassa kulkee huivipäisiä naisia. Kamelit nautiskelevat ruohotupoista.

Viimein edessä siintää vettä

Ajamme puoli tuntia eteenpäin hieman vehreämmäksi käyvää maastoa. Viimein edessä siintää sinistä – vettä. Ja niin saavumme Aralin rantaan. Meren haju iskee nenään, kun pääsemme ulos UAZ:ista - niin järvestä kuin onkin kysymys. Kaislikko aaltoilee. Aralin ulappa on laaja, mutta vastaranta näkyy horisontissa, koska tässä kohtaa on lahti, varsinainen avovesi on kauempana. Järvi on aivan tyyni.

Rannan lähellä kelluu muutama kalastusvene. Kalastajat seisovat veneessä ja selvittelevät verkkoja. Matalassa rantavedessä kelluu kuolleita kaloja, ehkä kalastajat ovat heittäneet ne pois.

Kuljettajamme Rinat kahlaa veneen luo. Kalastajat antavat hänelle säkillisen lahnoja. Säkki raahataan UAZ:in takaosaan.

Paluumatkalla Aralskiin Rinat selittää, ettei miliisi saa nähdä kaloja. Hän nostaa sormen huulilleen. Kyse on siis kaiketi salakalastuksesta. Menemme suoraan Rinatin perheen talolle. Aidatulla sisäpihalla juoksentelee lauma lapsia ja lehmiä. Rinatin vaimo istuu portailla ja kynii kanaa. Veljensä avustuksella Rinat kantaa kalasäkin kylmäkellariin. Pian he perkaisivat suomuja ja säilöisivät eväkästä. Rinat käännähtää ja leviää hymyyn.

– On suuri onni, että Aral-järvi on tulossa takaisin.

Aral-järven tuhoaminen

Vuonna 1960 Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Sen 67 000 km² vettä kuhisivat karppia, sampea, kuhaa ja lahnaa. Väestö järven rannoilla eli kalastuksella. Kukoistavin kalateollisuuskeskus oli Aralsk. Sen rautatieasemalla on yhä mosaiikki, joka muistuttaa vuodesta 1921: tuolloin Aralsk toimitti Leninin määräyksestä 14 junavaunullista kalaa Neuvostoliiton nälänhädän uhreille.

Neuvostovallan päätöksellä Araliin laskevat virrat Syr-Darja ja Amu-Darja johdettiin valtaosin kanaviin kastelemaan Uzbekistanin ja Turkmenistanin puuvillaviljelmiä, ”valkoista kultaa”. Aral-järven kuivuminen oli näin täysin odotettua, ei vahinko, mutta neuvostoinsinöörien laskujen mukaan se kannatti. Tuloksena oli yksi 1900-luvun pahimmista ympäristökatastrofeista.

Järven vesi laski kolme vuosikymmentä useita kymmeniä senttejä vuodessa. Aralin pienentyessä sen suolapitoisuus nousi rajusti. Makeanveden kalalajit kuolivat. Tilalle istutettiin 1970-luvulla Asovanmeren kampelaa, mutta se piti seudun kalatalouden vain juuri ja juuri hengissä.

Aral hajosi 1990-luvulla kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen järveen, jotka sijoittuvat Uzbekistanin ja Kazakstanin alueelle. Vuonna 2004 Aral-järvi oli enää 17 000 km² laajuinen eli noin neljäsosa alkuperäisestä koostaan.

Eteläinen Aral-järvi kutistuu yhä nopeasti, sillä Uzbekistan ja Turkmenistan käyttävät edelleen leijonasosan Amu-Darjan vedestä puuvillan kasteluun. Eteläinen järvi on lisäksi pahoin saastunut, käytännössä kuollut.

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 8.11.2013.