Riettaus ei rajoja rakasta

Mika Rassi (toim. ja suom.):

Venäjän kansan salattuja satuja.

Satuja, 189 s.

Savukeidas 2012.

Bolševismi oli kokovartaloideologia, koska virallisesti vallitsi puritanismi. Neuvostokirjallisuus oli hämmästyttävän siveää. Kovin hävyttömiä ei venäläisessä kirjallisuudessa vieläkään puhuta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Mehukasta perinnettä silti löytyy.”Venäjän Grimmin”, kansanperinteen kerääjän Aleksander Afanasjevin (1826-1871) Salatut sadut avaavat tirkistysreiän Venäjän kansan härskisti natiseville lavereille.

Useampi Afanasjevin keräämä satu tuntuu itseasiassa tutulta. Versioita monista samoista saduista löytyy suomalaisesta perinteestä. Satuperinne on aina ollut kosmopoliittista, riettaus ei rajoja rakasta. Salattujen satujen suomennos täydentää oivasti meikäläisen kansanperinteen tuhmaa kuvastoa.

Elinaikanaan Afanasjev julkaisi keräämiään korrekteja satuja, mutta Salatut sadut pystyttiin julkaisemaan Venäjällä vasta 1970-luvulla. Ensi kerran ne ilmestyivät Genevessä 1872. Kansilehdellä ja esipuheessa vitsailtiin, että painopaikka oli Valamon luostari. Saduilla onkin parodinen suhde ennen muuta kristinuskoon. Sadut, jossa kirkonmiehet ovat pääosassa, muodostavat oman ryhmänsä. Papit himoavat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Mutta ovelat musikat vaimoineen perivät voiton. Liperikauloja ei ehkä upoteta tuliseen kylyyn, mutta hävetä he saavat. Entä miten käy, kun pappi uskoo synnyttäneensä vasikan?

Satiiri näyttelee saduissa suurta osaa. Pajareille ja suurporvareille hekotellaan, kun talonpojat ja rengit hilluvat naisineen. Rakastajat väijyvät ikkunan alla, ovelampi vie kaiken, tabuja ei kumarrella. Täti parittelee miehensä veljenpojan kanssa, isä paukuttaa aikuista tytärtään, hevonen saa rakastajakseen tilanherran, ulokkeita leikataan irti ja syötetään typeryksille. Kuten huomata saattaa, tyyli on ronski, jopa groteski. Ruumiintoimintoja, -eritteitä ja pieksäjäisiä kuvataan siekailematta.

Kansanperinteen tavalliseen tapaan satujen näkökulma on miehinen. Mutta eivät naiset vain statisteja ole. Monessa sadussa naisilla on vahva rooli. Esimerkiksi sadussa ”Talonpoika akkain töissä” ei musikka osaa hoitaa vaimonsa töitä ollenkaan, vaan kaikki menee häränpyllyä, ja miekkonen menettää jopa etuveitikkansa, kun tamma syö sen.

Salatut sadut levisivät tiskin alla Venäjällä. Lukijoita piisasi, ja myös kirjallisissa piireissä ne huomioitiin. Seksuaalisen kansanperinteen lähteensilmästä ovatkin hörpiskelleet monet kirjailijat, aina Boccacciosta alkaen.Venäjälläkin esimerkiksi kansalliskirjailija Puškinilta tiedetään hävyttömiä juttuja, ehkä tunnetuimpana runosatu Tsaari Nikitasta ja hänen 40 tyttärestään, tytöistä joilla ei ollut ”sitä”.

Usein Salatut sadut parodioivat kiltimpiä tarinoita, kuten satu ”Taikasormus”, josta on myös siveä versio. Hävyttömässä sadussa ihmesormus ei anna rikkautta, vaan saa pienimunaisen sulhasen aisan kasvamaan. Tarinoissa viuhahtelee lisäksi yliluonnollisia olentoja, piruja, haltijoita ja myrrysmiehiä. Värikkäimpiä ovat ehkä tarinat, joissa henkilöhahmot ovat eläimiä. Jänis kiksauttaa peräänsä rynnännyttä kettua. Tamma huijaa lempimishaluista varpusta.

Satuhahmojen, niin miesten kuin naisten, loputon himokkuus ja kevytmielisyys nauraa kaikelle ”vakavalle” ja ylevälle hengenviljelylle. Niin pitääkin olla: elo on virnistelyä varten. Haudassa ehtii harjoitella kunniallisia ilmeitä.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.