Calico-Jack

Huonekalu, muodoltaan pöytä, lojuu Puerto Cabellon kuvernöörin palatsissa. Ilma on täynnä ukkosen kaltaista ääntä. Pam, pam, palatsin seinät järisevät. Satiiniverhot roikkuvat jo valmiiksi raskaina kohta valuvasta verestä. Jalkojensa välissä pöytä piilottelee kahta univormupukeista miestä – kuvernööri adjutantteineen on katsonut pöydän riittäväksi suojaksi satamaan rynnistäviä liikemiehiä vastaan. Ruuti lemahtelee. Pam, pam – jyrisevät merirosvoaluksen kanuunat. Sataman puolustus pirstoutuu pisaroina. Ja pisaroina valuvat rosvot kaupunkiin ja ylöspäin kohti hallintopalatsia kukkulalla.

– Aaa, Spiritus Sanctus, Deum Patrum omnipotentem…rukoilee kuvernööri syntejään anteeksi.

– Aaa, adjutantti takertuu heiluvaan takapuoleen, joka viipottaa pyhien lauseiden rytmiin. Uikuttaen adjutantti etsii suojaa lihamassasta.

Pam, pam – kanuunat niistävät kiveä. Kaduilla miekat viuhuvat keskiruumiiden halki, iho repeilee, veri porisee.

Pöytä lojuu esteettä salissa, jonka ikkunat ovat pirstoina. Armollisesti se kätkee niin sanottuihin helmoihinsa kaksi tärisevää miestä. Pöytä haistelee virkistyneenä illuusioita, jotka lepattavat ikkunoissa. Ja se tuntee oman magneettisen voimansa. Se vetää puoleensa aivan tiettyä ihmistä – aivan kohta tuo ihminen olisi täällä. Pöytä tuntee vartalonsa jännittyvän. Sen jalkojen välissä kihelmöi. Kuvernööri ja adjutantti kiemurtelevat tuskissaan, kanuunankuula on pirstonut osan seinää heidän päälleen.

John Racham kipittää puusiltaa pitkin aluksensa kannelta laiturille. Hänen liikanimensä on Calico- Jack siksi, että hän pukeutuu aina ja kaikkialla kalikoo-puuvillasta valmistettuihin vaatteisiin, eivätkä ne ole mitä tahansa vaatteita, vaan parhaimpien räätälien ompelemia. Jack ei pidä väkivallan hajusta ja painaa liinan nopeasti sieraimilleen. Porto Cabellosta on lähdettävä pian, ennen kuin espanjalaiset saavat paikalle lisäjoukkoja.

Pam, pam – ryöstäminen on ensimmäinen sana. Kiiltävät esineet sullotaan juuttisäkkeihin: kaulakoruja, hopea-astioita, hienoja vaatteita, mausteita (jopa pieni nassakka sahramia), kolikoita, kynttilänjalkoja, armada viinatynnyreitä (ne eivät tosin mahdu säkkeihin). Pellavapuvut revitään naisten päältä. Pam, pam – rosvot raiskaavat pippeleillään heidät. Miehet kuohitaan ja heitä pannaan peppuun. Rottia vilahtelee tyhjissä oviaukoissa.

Pam, pam, hallintopalatsin ovet aukenevat. Anne Bonney syöksyy sisään kolme karvaista koirasta kintereillään. Viiuuh – yks ja kaks – hänen sapelinsa putoaa kuvernöörin ja adjutantin vielä sätkiviin ruhoihin. Sitten Anne näkee pöydän.

Ilma seisahtuu. Ihmiset ympärillä liikkuvat äärettömän hitaasti. Nykäys nykäykseltä mustaviiksinen rosvo repii verhoja alas. Askeleet kaikuvat korvissa äärettömyyteen, äärettömyyteen… Anne tuijottaa pöytää.

– Tämä on minun, tähän ei kukaan koske!

Liian liki uskaltautuneen kollegan parran niistää Anne miekallaan juuriaan myöten irti. Aah, hän sivelee pöydän esteetöntä pintaa. Hänen silmissään on nautinnollisen ilkamoiva hymy.

– Nyt sinä olet minun.

Seuraavina viikkoina Calico-Jackin aluksessa leviää huhu kapteenin naisesta. Jack saa nukkua yksin. Anne viettää kaikki yönsä maaten pöydällä, jonka on raahannut mukanaan Porto Cabellosta.

Jackia kiukuttaa. Hän kiemurtaa kirkkaankeltaisessa kalikoo-takissaan etukannella ja kittaa rommia. Hän silmäilee taivaanrajaa, jota on sivelty jollain ruman värisellä aineella. Mustasukkaisuus hölskyy hänen saappaissaan ja haisee tykkikannelle asti. Ensin Mary Readin tapaus, ja nyt tämä.

Huhtikuun puolessa välissä Jack yllätti Annen kuiskimasta nuoren miehistön jäsenen kanssa. Raivoissaan Jack veti säilänsä esiin ja paiskasi pojan kannelle. Silloin Anne huusi:

– Älä koske Maryyn!

Ja niin Jack sai huomata, että hänen aluksessaan oli kaksi naista yhden sijasta. Annen Jack oli poiminut Charlestonista mukaansa, kuuluisalla charmillaan heilutellen parfymoitua nenäliinaa. Mutta mistä Mary oli laivaan loikannut? Sitä hän ei käsittänyt, eikä jaksanut muistaa.

Jack kiemurtaa etukannella, ja rommi kiemurtaa pullon kaulasta hänen kaulansa läpi pureutuen vatsaan. Jack puree viiksiään, ja tuuli puree purjeita lujaa. Hän kiemurtaa etukannella.

Anne Bonney makaa puolipukeissa ja sivelee puun saumoja.

– Se on ihana rakastaja, niin hellä, aivan erilainen kuin Jack.

Mary Read istuu hytin lattialla polvet koukussa ja tuijottaa ulos ikkunasta. On alkanut sataa. Maryn otsa on rypyssä.

– Kun palvelin Britannian ratsuväessä Alankomaissa mieheksi pukeutuneena, eräälle upseerille sattui vähän vastaavanlainen tapaus. Hän rakastui intohimoisesti puolipalaneesta kylästä löytämäänsä rukkiin. Monena yönä yllätin hänet tekemästä temppuja sitä vasten.

– Olen sisustanut meille oman lemmenkammion tänne laivan perään. En kestä enää Jackin lähentelyjä. Miksei hän voi vain hyväksyä tapahtunutta? jatkaa Anne puhettaan.

Yö. Karibianmeri on ruskea ja musta ja vihreä, sontaa ja tuhkaa kellumassa saviastiassa, jossa maalari sekoittaa laivastonsinistä.

Anne Bonney makaa alasti pöydällä pimeässä hytissä. Hän voihkii ja kiemurtelee. Annesta tuntuu siltä kuin pöydän puiset raajat kietoutuisivat pehmeästi hänen ympärilleen, ja jalavan lehteä muistuttava, pikkuisen tikkuinen kieli nuolisi hitaasti kaikkialta, ja kriittisellä hetkellä oksankohta tulisi liki. Anne hivelee sormilla jalkoväliään.

Merirosvoalus on ankkurissa pienen saaren kupeella. Lintu huutaa. Calico-Jack röhisee sammuneena hytissään. Toisinaan hänen ruumiistaan erkanee epämääräisiä päriseviä ääniä, aivan kuin kuvitteelliset hyönteiset hänen sisällään olisivat päättäneet jättää hyödyttömäksi käyneen isännän. Kannella tuntuva romminlöyhkä tulvii nukkuvasta miehistöstä.

Pimeys pirstoutuu. Sen riekaleista sukeltaa sluuppi ja törmää rosvolaivan kylkeen. Vieraita saappaita tömisee kannelle. Silmäpari tuojottaa sotilaspuvusta. Musketit paukkuvat. Säps, säps, räpsyvät rosvojen känniset ripset, uni ei tahdo kaikota. Laiskasti ruumis pakottaa miekkaa heilumaan ennen kuin lävistyy luodista tai kalvan pistosta.

Kilin-kolin, kaatuvia jäseniä. Etukannella Mary Read saksii suonia. Ja tarvitaan usean miehen voimin tehty hyökkäys ennen kuin Anne Bonney herkeää puolustamasta pöytää.

– Minä kuolen! Anne huutaa, kun hänet revitään sen luota.

Takavasemmalta kuuluu kahleiden kilahtelua. Jamaican kuvernöörin musiikimaku on kovin mauton.

Viikkojen päästä merirosvot seisovat rivissä oikeussalissa Kingstonissa. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Ja mikä pahinta – pöytä on autuas, kiihkeä pöytä!

– Mikset tee mitään! huutaa Anne Bonney rakastajalleen.

Mutta pöytä on kova ja liikkumaton.

Calico-Jack sylkäisee ja todistaa Annea ja Marya vastaan.

– Te olitte julmempia kuin yksikään meistä miehistä.

Kuolemantuomio langetetaan – kaikille. Tuomarinnuija jysähtää pöytään. Naiset katsovat toisiinsa.

– Teidän armonne, me vetoamme raskauteemme.

Maryn vaatimuksesta Anne jättää kertomatta kenelle on mielestään raskaana. Tuomari kopisuttaa rakastajaa kerta toisensa jälkeen nuijalla, eikä rakastaja edes voihki.

Ville Ropponen

Novelli on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.