Hiihdin sitten Sysmään

Helmikuun olen viettänyt ulkoisesti hiljaista eloa Sysmässä, Nuoren Voiman liiton Villa Sarkian kirjoitusresidenssissä. Hitaasti kiiruhtaen on esseeteos alkanut ponnistaa itseään ulos. Kirjoitin Villa Sarkian blogiin pienen kuvauksen olosta Päijät-Hämeessä: https://villasarkia.wordpress.com/2018/02/25/hiihdin-sitten-sysmaan/

Valkoisen terrorin aaveet

Sata vuotta tulee kuluneeksi Suomen itsenäistymisestä. Sata vuotta tulee myös kuluneeksi siitä, kun valkoinen armeija puhdisti Suomea Lauri ”Tahko” Pihkalan rotuoppien mukaan ”punaryssistä”.

Valkoisen senaatin johtama valkoinen armeija toimeenpani vähintään 90 000 ihmisen sulkemisen leireille, vähintään 9000 teloituksen ja oli vastuussa vähintään 12 000 menehtymisestä leireillä, joita voi täydellä syyllä kutsua keskitysleireiksi. Tämä on häpeä joka varjostaa Suomen itsenäisyyttä.

Punavankien kohtalo tulisi myöntää, ja valtion tulisi pyytää anteeksi kaikilta, joita se on kohdellut kaltoin.

Nykyaikainen historiantutkimus on tehnyt selväksi, että valkoinen terrori oli valtaosin ylhäältä johdettua. Punaisen terrorin uhrit ovat vääriä nekin. Punaista kansanvaltuuskuntaa on kuitenkin luonnehdittu ”lempeimmäksi vallankumoushallinnoksi” Euroopan historiassa. Valtaosa punaisesta terrorista oli spontaania mielivaltaa, vaikka jonkin verran myös johtajien suunnittelemaa terroria esiintyi.

Tänään valkoisen terrorin toimeenpanijoiden perilliset marssivat kaduilla liput liehuen. Itsenäisyyspäivänä Helsingin poliisi salli Pohjoismainen vastarintaliike-uusnatsijärjestön noin 500 henkilön marssin. Vastamielenosoitus pysäytettiin odottamaan fasistien marssia. Sen jälkeen Töölöntorilta marssi 2800 natsia pitkin Runeberginkatua. Poliisi suojasi tätäkin marssia, vaikka ei puuttunut fasistien aiemmin kadulla tekemään vastaantulijoiden pahoinpitelyyn. Tapauksista löytyy runsaasti internetissäkin julkaistua kuvamateriaalia.

Liberaalien mielestä tämä ei merkitse mitään. Äärioikeiston nousua ei tarvitse pelätä. Valkoisen terrorin aaveet kuitenkin kummittelevat kovasti. Toivottavasti ei tarvitse pelätä myöskään punaisen terrorin aaveita. Siemeniä myös sen kaikujen kumuun on perusoikeistolainen hallitus tosin kylvänyt kiivaasti.

Kirjallisuuden ensirakastaja hedelmäreunoilla

Ville Ropponen

Leevi Lehto (s.1951) on runoilija, kääntäjä, runoaktiivi ja tarvepainatuskustantamo ntamon perustaja. Hänen tärkeimpiä käännöksiään on James Joycen Ulysseksen uusi suomennos vuodelta 2012.

Lehdon toinen esseekokoelma ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” jatkaa aiemman esseeteoksen Alussa oli kääntäminen (Savukeidas 2008) aiheita, mutta tähtäin suuntautuu runouden sijasta proosaan. Tärkeäksi nousee mainittu Joycen suurromaani, sen kääntämisen kysymykset ja suhteet vaikkapa Volter Kilpeen. Viimeksi mainittu tuo mieleen Nabokovin luennan Gogolin tuotannosta.

Joycen kautta ja lomitse pääroolin varastaa pohdinta suomenkielisen maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta. Lehto harjaa Eino Leinoa, Otto Mannista, Paavo Haavikkoa. Valtaosa esseistä on jo ilmestynyt eri julkaisuissa. Tämä on Suomessa perinteinen tapa tehdä esseekokoelma: keräillä vuosien varrelta.

Lehdon tyyli ja ajattelu eivät ole perinteisiä. Hän lähestyy kirjallisuutta kiinnostavista kulmista. Tyyli etenee sivupoluissa, verkostoituu, velmuilee relativismissa, itsetietoisuudessa, tajunnanvirrassa, epäluottamuksessa kommunikatioksi ymmärrettyä tekstiä kohtaan. Taustalla on postmoderni ajattelu. Lehto viittaakin dekonstruktion kehittäjään Jacques Derridaan.

Lehdon esseistiikka ei ”kirjallisuudellisuudessaan” ärsytä ketään – paitsi sivistymättömiä. Provokaatioon Lehto pyrkiikin lähinnä esteettisessä mielessä.

Kotimaiseen kirjallisuuteen pureutumiseen sopii Lehdon sovittelema ”sisäisen emigrantin” rooli, kun se aiemmassa kokoelmassa oli ”maanpakolainen”. Lehto huomioi itsekin kosmopolitisminsa kääntyneen paikalliseen. Se on ajanhengen mukaista, vaikka tätä Lehto ei huomioi.

Esseissä ehkä kiinnostavinta on sanoissa, itse kielessä piilevän sanomattoman pohdinta. Tätä Lehto havainnollistaa parhaiten analysoimalla remakasti Lauri Viidan nonsense-runoa ”Kökkö”.

Valtakulttuurien hedelmäreunoilla

Lehto palaa toistuvasti valtakulttuurien reuna-alueiden problematiikkaan.

Nimiessee ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” lainaa nimensä Aleksis Kiven teilaajan August Ahlqvistin ”Suomalainen sonetti”-runosta. Siinä Ahlqvist toivoo suomeksi luritettavan ”korkeakulttuurien kirjallisuusmuotoja”.

Lehdon mielestä suomi on pieni ja eristetty kieli – juuri siksi se antaa hyvän lähtökohdan maailmankirjallisuudelle – ”edellyttäen, että emme kirjoita vain suomalaisille”.

Väite ei oikeastaan pidä paikkaansa. Suomi on maailman mittakaavassa suurehko, eikä eristynyt kieli.

Lehto jatkaa osuvasti pohtimalla miten paikallisuutta ei kannata kieltää ja vain kopioida maailmankirjallisuutta. Vasta paikallisuuden väkevällä äkeydellä päästään lentoon, kun kansainvälisistä malleista luodaan omat sovellukset. Olemme paradoksin ytimessä: kuinka seurata nykyaikaa kadottamatta omintaan.

Johdatus kokeellisuuteen

Kotimainen proosa on kehittynyt 2000-luvulla Joycelta ja Thomas Pychonilta ammentavaan enksyklopediseen, orkestroivaan, kerrostalomaiseen suuntaan Mikko Rimmisen tai Miki Liukkosen kevytkokeellisesta proosasta Jaakko Yli-Juonikkaan raskassarjalaiseen. Tällaista kirjallisuutta on usein pidetty ”vaikeana”.

Lehdon esseet sopivat johdattajiksi kokeellisempaan kirjallisuuteen. Hän analysoi Ulyssesta kiinnostavasti ja osoittaa, ettei Joyce oikeastaan ole vaikeaa. Täytyy vain sukeltaa kielen iloon, rietasteluun ja moniselitteisyyteen. Se uskallus tulee olla. Lehto tulkitsee Joycen osoittavan kuinka todellisuus pohjimmiltaan on ”fiktiota”. Toiset ihmiset ja maailma ovat aina osin pelkojemme ja toiveidemme projisiota.

Virtuoottisuuden ihailija Lehto puhuu mitallisuuden paluusta runouteemme – merkkejä on jo ilmassa. Kirjallisuuskäsityksestä tulee mieleen Osip Mandelštamin ajatus ”kirjallisuuden orgaanisuudesta”, jossa periytyminen on yhtä tärkeää kuin innovaatiot ja klassinen kirjallisuus joskus kumouksellisempaa kuin päivänpolttava.

Lopuksi Lehto perkaa ntamon perintöä. Se on hänestä tärkeä siksi, että julkaistuksi on tullut paljon kirjallisuutta, joka olisi muuten jäänyt pimentoon isojen kustantamojen tuijottaessa ”valmiiksi myytyihin” ja helposti pureskeltaviin teoksiin. Ntamoa ei tarvitse kehua kulttuuriteoksi tai kansalliseksi instituutioksi, sillä Lehto tekee tämän itse.

Joku voisi nähdä esseissä kirjallisen tilinpäätöksen makua – onhan Lehto jättänyt ntamon ja kertonut julkisesti parkinsonin taudistaan. Itse luulen, että kuulemme Leevi Lehdosta vielä paljon.

Leevi Lehto: ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi”. Esseitä 2010-2017. ntamo 2017. 237 s.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 24.12.2017.

Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan.

Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla.

Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poimii

Gulag-leirien tuhkan, se nappaa suursikaloiden jätteet,

se korjaa tehtaiden kuonan.

On onni että robotit vievät työt.

Ja robotit vievät tytöt.

Tytöt vievät robotit,

koska robotit ovat sukupuolettomia, mutta

niillä on siitin.

Praeterea censeo Carthaginem esse delendam

Pietarissa

demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.

Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.

Feuer frei!

Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.

Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.

Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja internationalismi.

Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.

Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja, peltoja, tilkkutäkkiä

ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka televisio maalaa valkoiseksi.

Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella tasoittaa,

ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan tunnusmusiikki kaikuu.

On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu keskeytti hyökkäyksensä.

Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina, pankkiholvien koliseva tyhjyys,

tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan, uusi rakkaus voittaa esteet.

Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse delendam.

Maailma menee helvettiin

Maailma menee helvettiin

En ryhtynyt kinky-insinöörin primäärirakastajaksi,

en Skattan leidin vakipanoksi, en seurustellut,

inhoan kommareita melkein yhtä paljon kuin kapitalisti-paskoja,

maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.

En ryhtynyt pörssiklubin sihteeriksi,

en Elinkeinoelämän valtuuskunnan syöttilääksi, en tehnyt korruptiota,

inhoan politiikkaa melkein yhtä paljon kuin bisnestä,

maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.

En ryhtynyt tappajaksi, en kennelklubin varainhoitajaksi,

en heteroksi, en homoksi, en nahjustellut,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

En ryhtynyt setelinpainajaksi, en rock-tähdeksi,

en asekauppiaaksi tai tupakkatehtaan juoksupojaksi, en pääministeriksi,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

En ryhtynyt jumalaksi, en allahiksi,

en syöttänyt ideologiaa kehitysvammaisille, en uskonut mitään,

maailma menee helvettiin,

ei pamahtaen, vaan kitisten.

Tulevaisuudessa ei ole arkipäiviä

Robotti on ensirakastaja, kuvainraastaja, rengastaja, rahastaja.

Nykyään ei voi luottaa parisuhteen kestävyyteen.

Robotti on ohjastaja, metallinpaljastaja, itsensäpaljastaja, marjastaja.

Seurustelet, hän merkitsee sinulle toista mutta omaa. Peiliä niin somaa. Luotat häneen.

Ja yhtäkkiä hän jättää sinut. Katoaa kuvasta. Jäät yksin.

Ei karhu vienyt häntä, ei susi, ei häntä vienyt krokotiili, ei hai, vaikka hän on tuoretta lihaa.

Ei hän ole kuollut.

Hän vain lähti pois, päätti jatkaa elämäänsä muualla. Ihminen toisten ihmisten kanssa.

Onneksi tulevaisuudessa jätetty ihmisparka voi ostaa kaupasta robotin kumppanikseen.

Tulevaisuudessa ihmiset seurustelevat robotin kanssa, robotit elävät ihmisen kanssa.

Robottikin voi lakata toimimasta. Mutta sen voi korjata

tai ostaa tilalle miukeamman, tiukeamman, hehkeämmän, himottavan robotin,

jonka kanssa seksi on vielä parempaa.

Mainokset viitoittavat tietä tulevaisuuteen.

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven. Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.

Huomion keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä. Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen Ukko-Pekka?

Per Evind Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden 1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti, jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset. Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932 Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi aatetta.

En nyt puutu siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli väkivaltainen bolševikkipomo ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja puhdistukset.

On toki toinen kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri ”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?

Kuinka vain niin tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia. Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa kuin unohtaminen.

Esitän kuitenkin vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän. Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina Sillanpään puistoksi?

Osuvin uusi nimi olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.

Tämä eittämättä 1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin, kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria. Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?

Kirjailijan laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.

Ei, ei ja kolme kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua, vaan Maiju Lassilan puisto.

Ville Ropponen