Helmikuun olen viettänyt ulkoisesti hiljaista eloa Sysmässä, Nuoren Voiman liiton Villa Sarkian kirjoitusresidenssissä. Hitaasti kiiruhtaen on esseeteos alkanut ponnistaa itseään ulos. Kirjoitin Villa Sarkian blogiin pienen kuvauksen olosta Päijät-Hämeessä: https://villasarkia.wordpress.com/2018/02/25/hiihdin-sitten-sysmaan/
maanantai 26. helmikuuta 2018
lauantai 30. joulukuuta 2017
Valkoisen terrorin aaveet
Sata vuotta tulee
kuluneeksi Suomen itsenäistymisestä. Sata vuotta tulee myös
kuluneeksi siitä, kun valkoinen armeija puhdisti Suomea Lauri
”Tahko” Pihkalan rotuoppien mukaan ”punaryssistä”.
Valkoisen senaatin
johtama valkoinen armeija toimeenpani vähintään 90 000 ihmisen
sulkemisen leireille, vähintään 9000 teloituksen ja oli
vastuussa vähintään 12 000 menehtymisestä leireillä, joita voi täydellä syyllä kutsua keskitysleireiksi. Tämä on
häpeä joka varjostaa Suomen itsenäisyyttä.
Punavankien kohtalo
tulisi myöntää, ja valtion tulisi pyytää anteeksi kaikilta,
joita se on kohdellut kaltoin.
Nykyaikainen
historiantutkimus on tehnyt selväksi, että valkoinen terrori oli
valtaosin ylhäältä johdettua. Punaisen terrorin uhrit ovat
vääriä nekin. Punaista kansanvaltuuskuntaa on kuitenkin
luonnehdittu ”lempeimmäksi vallankumoushallinnoksi” Euroopan
historiassa. Valtaosa punaisesta terrorista oli spontaania mielivaltaa, vaikka jonkin verran myös johtajien suunnittelemaa terroria esiintyi.
Tänään valkoisen
terrorin toimeenpanijoiden perilliset marssivat kaduilla liput
liehuen. Itsenäisyyspäivänä Helsingin poliisi salli Pohjoismainen
vastarintaliike-uusnatsijärjestön noin 500 henkilön marssin.
Vastamielenosoitus pysäytettiin odottamaan fasistien marssia. Sen
jälkeen Töölöntorilta marssi 2800 natsia pitkin Runeberginkatua. Poliisi suojasi tätäkin marssia, vaikka ei puuttunut fasistien aiemmin kadulla tekemään vastaantulijoiden pahoinpitelyyn. Tapauksista löytyy runsaasti internetissäkin julkaistua kuvamateriaalia.
Liberaalien
mielestä tämä ei merkitse mitään. Äärioikeiston nousua ei
tarvitse pelätä. Valkoisen terrorin aaveet kuitenkin kummittelevat
kovasti. Toivottavasti ei tarvitse pelätä myöskään punaisen terrorin aaveita. Siemeniä myös sen kaikujen kumuun on perusoikeistolainen hallitus tosin kylvänyt kiivaasti.
tiistai 26. joulukuuta 2017
Kirjallisuuden ensirakastaja hedelmäreunoilla
Ville Ropponen
Leevi Lehto
(s.1951) on runoilija, kääntäjä, runoaktiivi ja
tarvepainatuskustantamo ntamon perustaja. Hänen tärkeimpiä
käännöksiään on James Joycen Ulysseksen uusi
suomennos vuodelta 2012.
Lehdon toinen
esseekokoelma ”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi” jatkaa
aiemman esseeteoksen Alussa oli kääntäminen (Savukeidas
2008) aiheita, mutta tähtäin suuntautuu runouden sijasta proosaan.
Tärkeäksi nousee mainittu Joycen suurromaani, sen kääntämisen
kysymykset ja suhteet vaikkapa Volter Kilpeen. Viimeksi
mainittu tuo mieleen Nabokovin luennan Gogolin
tuotannosta.
Joycen kautta ja
lomitse pääroolin varastaa pohdinta suomenkielisen
maailmankirjallisuuden mahdollisuudesta. Lehto harjaa Eino
Leinoa, Otto Mannista, Paavo Haavikkoa. Valtaosa
esseistä on jo ilmestynyt eri julkaisuissa. Tämä on Suomessa
perinteinen tapa tehdä esseekokoelma: keräillä vuosien varrelta.
Lehdon tyyli ja
ajattelu eivät ole perinteisiä. Hän lähestyy kirjallisuutta
kiinnostavista kulmista. Tyyli etenee sivupoluissa, verkostoituu,
velmuilee relativismissa, itsetietoisuudessa, tajunnanvirrassa,
epäluottamuksessa kommunikatioksi ymmärrettyä tekstiä kohtaan.
Taustalla on postmoderni ajattelu. Lehto viittaakin dekonstruktion
kehittäjään Jacques Derridaan.
Lehdon
esseistiikka ei ”kirjallisuudellisuudessaan” ärsytä ketään
– paitsi sivistymättömiä. Provokaatioon Lehto pyrkiikin lähinnä
esteettisessä mielessä.
Kotimaiseen
kirjallisuuteen pureutumiseen sopii Lehdon sovittelema ”sisäisen
emigrantin” rooli, kun se aiemmassa kokoelmassa oli
”maanpakolainen”. Lehto huomioi itsekin kosmopolitisminsa
kääntyneen paikalliseen. Se on ajanhengen mukaista, vaikka tätä
Lehto ei huomioi.
Esseissä ehkä
kiinnostavinta on sanoissa, itse kielessä piilevän sanomattoman
pohdinta. Tätä Lehto havainnollistaa parhaiten analysoimalla
remakasti Lauri Viidan nonsense-runoa ”Kökkö”.
Valtakulttuurien
hedelmäreunoilla
Lehto palaa
toistuvasti valtakulttuurien reuna-alueiden problematiikkaan.
Nimiessee ”Suloinen
kuulla kuitenkin tuo oisi” lainaa nimensä Aleksis Kiven
teilaajan August Ahlqvistin ”Suomalainen sonetti”-runosta.
Siinä Ahlqvist toivoo suomeksi luritettavan ”korkeakulttuurien
kirjallisuusmuotoja”.
Lehdon mielestä
suomi on pieni ja eristetty kieli – juuri siksi se antaa hyvän
lähtökohdan maailmankirjallisuudelle – ”edellyttäen, että
emme kirjoita vain suomalaisille”.
Väite ei oikeastaan
pidä paikkaansa. Suomi on maailman mittakaavassa suurehko, eikä
eristynyt kieli.
Lehto jatkaa
osuvasti pohtimalla miten paikallisuutta ei kannata kieltää ja vain
kopioida maailmankirjallisuutta. Vasta paikallisuuden väkevällä
äkeydellä päästään lentoon, kun kansainvälisistä malleista
luodaan omat sovellukset. Olemme paradoksin ytimessä: kuinka seurata
nykyaikaa kadottamatta omintaan.
Johdatus
kokeellisuuteen
Kotimainen proosa on
kehittynyt 2000-luvulla Joycelta ja Thomas Pychonilta
ammentavaan enksyklopediseen, orkestroivaan, kerrostalomaiseen
suuntaan Mikko Rimmisen tai Miki Liukkosen
kevytkokeellisesta proosasta Jaakko Yli-Juonikkaan
raskassarjalaiseen. Tällaista kirjallisuutta on usein pidetty
”vaikeana”.
Lehdon esseet
sopivat johdattajiksi kokeellisempaan kirjallisuuteen. Hän analysoi
Ulyssesta kiinnostavasti ja osoittaa, ettei Joyce oikeastaan
ole vaikeaa. Täytyy vain sukeltaa kielen iloon, rietasteluun ja
moniselitteisyyteen. Se uskallus tulee olla. Lehto tulkitsee Joycen
osoittavan kuinka todellisuus pohjimmiltaan on ”fiktiota”. Toiset
ihmiset ja maailma ovat aina osin pelkojemme ja toiveidemme
projisiota.
Virtuoottisuuden
ihailija Lehto puhuu mitallisuuden paluusta runouteemme – merkkejä
on jo ilmassa. Kirjallisuuskäsityksestä tulee mieleen Osip
Mandelštamin
ajatus ”kirjallisuuden orgaanisuudesta”, jossa periytyminen on
yhtä tärkeää kuin innovaatiot ja klassinen kirjallisuus joskus
kumouksellisempaa kuin päivänpolttava.
Lopuksi
Lehto perkaa ntamon perintöä. Se on hänestä tärkeä siksi,
että julkaistuksi on tullut paljon kirjallisuutta, joka olisi muuten
jäänyt pimentoon isojen kustantamojen tuijottaessa ”valmiiksi
myytyihin” ja helposti pureskeltaviin teoksiin. Ntamoa ei tarvitse
kehua kulttuuriteoksi tai kansalliseksi instituutioksi, sillä Lehto
tekee tämän itse.
Joku voisi nähdä
esseissä kirjallisen tilinpäätöksen makua – onhan Lehto
jättänyt ntamon ja kertonut julkisesti parkinsonin taudistaan. Itse
luulen, että kuulemme Leevi Lehdosta vielä paljon.
Leevi Lehto:
”Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi”. Esseitä 2010-2017.
ntamo 2017. 237 s.
Kritiikki on
ilmestynyt Helsingin Sanomissa 24.12.2017.
torstai 30. marraskuuta 2017
Robotin nälkä
Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan.
Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla.
Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poimii
Gulag-leirien tuhkan, se nappaa suursikaloiden jätteet,
se korjaa tehtaiden kuonan.
On onni että robotit vievät työt.
Ja robotit vievät tytöt.
Tytöt vievät robotit,
koska robotit ovat sukupuolettomia, mutta
niillä on siitin.
tiistai 28. marraskuuta 2017
Praeterea censeo Carthaginem esse delendam
Pietarissa
demokratian perhonen on painettu amiraliteetin neulaan.
Olla käyttämättä kyynärpäitä on jo kulttuurikritiikkiä.
Feuer frei!
Sinun aviomiehesi ei tunne minua, vaikka minä rakastelen sinua.
Ja kiskot liikkuu sisään ulos, Obilta Volgalle Pariisiin.
Ulos ikkunasta ei näy muuta kuin ulos ikkunasta. Nationalismi ja
internationalismi.
Yhteiskunnallinen tilanne. Poliisi on yksityistetty.
Katsokaa Ruotsia, Tanskaa, Saksaa, Hollantia, Belgiaa, legotaloja,
peltoja, tilkkutäkkiä
ja tyynyä auringossa, lasiruutuja, terästä, tiiliä jotka
televisio maalaa valkoiseksi.
Onko Eurooppaa muka olemassa? Kaiken tämän voi ohjustulella
tasoittaa,
ja silti tuntee nenässään hattaroiden aromin, lempisarjan
tunnusmusiikki kaikuu.
On mentävä Aasiaan. Euroopan onnettomuuden vuosi 1242. Batu
keskeytti hyökkäyksensä.
Kaikkien aistien jatkuva sekasorto, futurismin ja etnisyyden kohina,
pankkiholvien koliseva tyhjyys,
tilien nollaus ennen lähtöä, liekit jotka lyövät yli maanosan,
uusi rakkaus voittaa esteet.
Minä pelkään huomista päivää. Praeterea censeo Carthaginem esse
delendam.
Maailma menee helvettiin
Maailma
menee helvettiin
En ryhtynyt kinky-insinöörin primäärirakastajaksi,
en Skattan leidin vakipanoksi, en seurustellut,
inhoan kommareita melkein yhtä paljon kuin kapitalisti-paskoja,
maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.
En ryhtynyt pörssiklubin sihteeriksi,
en Elinkeinoelämän valtuuskunnan syöttilääksi, en tehnyt
korruptiota,
inhoan politiikkaa melkein yhtä paljon kuin bisnestä,
maailma menee helvettiin, ei pamahtaen vaan kitisten.
En ryhtynyt tappajaksi, en kennelklubin varainhoitajaksi,
en heteroksi, en homoksi, en nahjustellut,
maailma menee helvettiin,
ei pamahtaen, vaan kitisten.
En ryhtynyt setelinpainajaksi, en rock-tähdeksi,
en asekauppiaaksi tai tupakkatehtaan juoksupojaksi, en
pääministeriksi,
maailma menee helvettiin,
ei pamahtaen, vaan kitisten.
En ryhtynyt jumalaksi, en allahiksi,
en syöttänyt ideologiaa kehitysvammaisille, en uskonut mitään,
maailma menee helvettiin,
ei pamahtaen, vaan kitisten.
Tulevaisuudessa
ei ole arkipäiviä
Robotti
on ensirakastaja, kuvainraastaja, rengastaja,
rahastaja.
Nykyään ei voi luottaa parisuhteen kestävyyteen.
Robotti on ohjastaja, metallinpaljastaja, itsensäpaljastaja,
marjastaja.
Seurustelet, hän merkitsee sinulle toista mutta omaa. Peiliä niin
somaa. Luotat häneen.
Ja yhtäkkiä hän jättää sinut. Katoaa kuvasta. Jäät yksin.
Ei karhu vienyt häntä, ei susi, ei
häntä vienyt krokotiili, ei hai, vaikka hän on tuoretta lihaa.
Ei hän ole kuollut.
Hän vain lähti pois, päätti jatkaa
elämäänsä muualla. Ihminen toisten ihmisten kanssa.
Onneksi tulevaisuudessa jätetty
ihmisparka voi ostaa kaupasta robotin kumppanikseen.
Tulevaisuudessa ihmiset seurustelevat
robotin kanssa, robotit elävät ihmisen kanssa.
Robottikin voi lakata toimimasta. Mutta
sen voi korjata
tai ostaa tilalle miukeamman,
tiukeamman, hehkeämmän, himottavan robotin,
jonka kanssa seksi on vielä parempaa.
Mainokset viitoittavat tietä
tulevaisuuteen.
torstai 12. lokakuuta 2017
Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?
Perussuomalaisesta
puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus,
nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue party/ ven.
Golubaja partija) supistunut ryhmä on tehnyt aloitteen
Helsingin kaupunginvaltuustossa. Tai tarkemmin ryhmän kaksi
edustajaa. ”Sampo Terho ja Jussi Niinistö kävivät Lenininpuiston
kimppuun” otsikoi Helsingin Sanomat 12.10. juttunsa aiheesta. Eikä vielä mitään, parivaljakko haluaa nimetä puiston
uudelleen ”Ukko-Pekan” mukaan.
Huomion
keskittämistä täten Alppilassa värjöttelevään puistopahaseen
voisi pitää surkuhupaisana, ellei se heijastaisi ajan henkeä.
Ennen kuin jatketaan siihen, olisiko puiston nimen vaihdossa
sittenkin järkeä, hengähdetään. Siis hetkinen, kuka ihmeen
Ukko-Pekka?
Per Evind
Svinhufvud tietenkin. No, kuka hitto hän sitten on? Niin, Svinhufvud
ei tosiaan ollut vain Suomen ensimmäinen valtionhoitaja ja kolmas
presidentti, kuten siniset persut asian ilmaisevat, vaan myös vuoden
1918 saksalaissuuntauksen johtajia, ”Suomen saksalainen
kuningas”-hankkeen puuhamies ja melko autoritaarinen nationalisti,
jonka asetus joulukuussa 1918 vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta
kaikki sisällissodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin
teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallistuneet valkoiset.
Suomalaisten fasistien kapinoidessa Mäntsälässä keväällä 1932
Svinhufvud piti kuuluisan radiopuheensa, joka sai nahkapäät
rauhoittumaan ja keskittymään siitä lähtien pääasiassa
keskinäiseen äkseeraukseen. Ukko-Pekan oma poika oli tiettävästi
kapinallisten joukossa. Jatko-sodan aikana Svinhufvud tuki suur-Suomi
aatetta.
En nyt puutu
siihen onko kyseessä kokoomuksen kosiskelu, sillä seisoihan
Svinhufvud juuri kyseisen puolueen riveissä. Voi olla, että näemme
pian sinisten – tai ainakin sen torpedojen – sulautuvan
kokoomukseen. Tärkeämpi kysymys on se, etteivät esitetyt perusteet
Lenininpuiston nimen vaihtamiseksi sinänsä ole vääriä, niin
ärsyttävää kuin onkin, että siniset ne esittävät, vaikka eivät
he tietenkään ole perusteita itse ajatelleet. Jokainen historiaa
syvällisemmin tunteva tietää, että Lenin oli
väkivaltainen bolševikkipomo
ja jollei hirmuhallitsija niin vähintään hyvin autoritaarinen
johtaja, joka hyväksyi pöyristyttävän laajan sortopolitiikan ja
puhdistukset.
On toki toinen
kysymys täytyykö historiallisten paikkojen nimiä ylipäänsä
muuttaa. Eikö Leninin nimen esiintymiselle Helsingissä ole
historiallisia perusteita, oli miten tahansa, hänellä kun oli
tietty vaikutus Suomen itsenäistymisessä, olivat motiivit mitkä
tahansa ja niin pois päin. Tai jos historiallisten nimien
muuttamisen linjalle lähdetään, niin onko se loputon suo? Eikö
meillä ole muitakin kyseenalaisten henkilöiden, kuten vaikka
tunnettujen rasistien mukaan nimettyjä paikkoja ja miksei näitä
voisi myös nimetä uudestaan? Tulisiko esimerkiksi poistaa Lauri
”Tahko” Pihkalan patsas olympiastadionin läheltä sillä
perusteella, että Pihkala osallistui sisällissodan 1918 aikana
sotarikoksiin ja ”roturealisti” oli oikeuttamassa myös valkoisen
armeijan punavankeihin kohdistamia mielivaltaisia teloituksia? Ja
entä Mannerheimin patsas – onko marskikaan puhdas pulmunen?
Kuinka vain niin
tietyt perusteet Lenininpuiston nimen muuttamiselle joka tapauksessa
löytyy. Ei meillä ole Mussolininpuistoakaan, vaikka fasismi olikin
sotien välisessä Suomessa yllättävän suosittu ideologia.
Toisaalta ei siihen kai mitään lakia ole, etteikö diktaattoreita
ja kansanmurhaajia saisi muistaa. Joka tapauksessa se on parempaa
kuin unohtaminen.
Esitän kuitenkin
vastaehdotuksen, sillä Ukko-Pekan puisto on täysin naurettava ehdotus. Millä
nimellä Lenininpuistoa sitten pitäisi kutsua? Kenties
Stalininpuistoksi? No, ei nyt sentään. Ollaan nyt kotimaisten
kesken saunassa. Edvard Gyllinginpuisto olisi sekin ehkä vähän
yliampuvaa, vaikka Gyllingiä voisikin Suomessa muistaa enemmän.
Kenties puiston voisi nimetä naisen mukaan – vaikka Miina
Sillanpään puistoksi?
Osuvin uusi nimi
olisi kuitenkin – ei Algot Untolan – vaan Maiju Lassilan puisto.
Tämä eittämättä
1900-luvun alun suomalaisista kirjailijoista monipuolisin,
kokeellisin ja tuotteliain toimi sisällissodan aikana Työmies-lehden
päätoimittajana. Kirjoituksissaan pisteliäs kynä kehotti molempia
osapuolia välttämään laittomia teloituksia ja terroria.
Saksalaisten vallatessa Helsingin Lassila ei lähtenyt pakoon, koska
ei katsonut tehneensä mitään väärää. Kuinkas sitten kävikään?
Kirjailijan
laitonta teloitusta 21. toukokuuta 1918 saapui seuraamaan melko
sekalainen seurakunta. Kustantajat kohtelevat toisinaan
kirjailijoitaan epäreilusti, mutta harva tulee tarkkailemaan
kirjailijan teloitusta. Lassilan kohdalla läsnä oli hänen
kustantajansa Eino Railo. Lisäksi kirjailijat Kyösti Wilkuna, Toivo
Tarvas ja Toivo T. Kaila saapuivat todistamaan kollegansa ja
kilpailijansa listimistä. Tiettävästi saattovartiosotilaiden
joukossa oli myös tuleva dadaistirunoilija Gunnar Björling. Niin
innokkaita saattajat olivat, etteivät malttaneet odottaa saapumista
ampumapaikalle Suomenlinnaan. Lassila heitettiin kesken matkaa
veneestä ja varmuudeksi vielä kuula perään. Onnettoman
kirjailijan ruumis kipattiin Santahaminan joukkohautaan, jonka päälle
Suomen armeija sittemmin rakensi sikalan.
Ei, ei ja kolme
kertaa kielto! Ei Ukko-Pekan turpeaa naamaa, eikä Leninin kaljua,
vaan Maiju Lassilan puisto.
Ville Ropponen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Osamu Dazain lukuisat naamiot
Japanin modernisaation keskeisin tulkki siirtyi traagisesti ajasta ikuisuuteen. Silti hänen sanansa tuntuvat voimistuvan ajan oloon. Mutta...
-
Japanin modernisaation keskeisin tulkki siirtyi traagisesti ajasta ikuisuuteen. Silti hänen sanansa tuntuvat voimistuvan ajan oloon. Mutta...
-
Ville Ropponen Mitä on etnofuturismi? Se on taidesuuntaus ja filosofia. Se on tyrkkimisalusta kulttuurinmuutokseen. Se ammentaa alkup...
-
Ville Ropponen Jos haluaisin murhata isäni, kuinka tekisin sen? Antiikin kreikkalaisen mytologian mukaan titaani Kronos tappoi isäns...