Fiktion hillitön fanfaari

Marissa Mehr: Veristen varjojen ooppera. Romaani, 285 s. WSOY 2013

Esikoiskirjailija Marissa Mehr (s. 1987) sijoittaa romaaninsa kiinnostavasti Venäjälle, tarkemmin sanoen vuosiin 1993-1994. Tarinan päähenkilö, Juliette, on pariisitar. Ehkä näistä syistä kritiikeissä on kiitelty Mehrin romaanin ”eurooppalaisuutta”? Enemmän kuin todellisesta maanosasta teos ammentaa eurooppalaisista taiteista. Etualalla on Tšaikovskin tärkein ooppera, Jevgeni Onegin, jonka libretto taas perustuu Puškinin samannimiseen runoromaaniin. Taustalla häämöttää myös venäläisen kirjallisuuden klassikkoja, kuten Puškinin Patarouva ja muuta kauhuromantiikkaa.

Romaanin alku muistuttaa hieman viihdekirjallisuutta. Juliette päätyy provinssikaupunki Trupovoon oopperan apulaisohjaajaksi. Harjoituksissa hän tapaa vetävän baritonin, Dmitrin. Alkaa intohimodraama, joka myöhemmin Oneginista muistuttaen luiskahtelee kolmiodraamaksi.

Kun tarina siirtyy Moskovaan, romaani nytkähtää enemmän angloamerikkalaisen nykyromaanin linjoille, jonka kestoaiheita ovat olleet todellisuuden kulissimaisuus ja pettävyys. Samalla Jevgeni Oneginiin alkaa sekoittua Verdin ooppera Forza del Destino. Todellisuuden ja fiktion sulautumisen teemasta tulee kotimaisesta nykykirjallisuudesta mieleen Johanna Sinisalon romaani Lasisilmä (2006). Siinä käsikirjoittajan elämä sulautuu hänen kirjoittamaansa saippuasarjaan. Mehrin tarinan puitteet sekä viittaukset kirjallisuuteen ja taidemusiikkiin virittävät romaanin tuoreille tanhuville.

Päinvastoin kuin perinteisesti yksitasoisissa oopperalibretoissa Veristen varjojen tarina kietoutuu viittaustensa kautta useamman tasoiseksi. Erään näkökulman tapahtumiin antaa Julietten kommentti Oneginin harjoituksissa: ”Teette Tatjanasta mielenvikaisen”.

Oopperamaisuus näkyy siinä miten ympäristö on romaanissa kuvattu kulissimaisesti ja siinä kuinka henkilöhahmot ovat melko pelkistettyjä, jopa karikatyyrimäisiä.

Mehrin kieli on värikästä ja kiihkeää. Viittaukset ovat paikoin mainioita. Esimerkiksi Gogolin Nenän häivähdys eroottisessa kohtauksessa on hersyvä. Adjektiiveja käytetään kuitenkin liikaa, ja välistä draama paisuu ylävireiseksi. Muutamat symboliset kohtaukset kuten se, jossa Juliette syö Botticellin Primavera-maalausta esittävän palapelin, ovat turhan kirjallisen ja lainatun oloisia.

Julietten miesystävä Dmitri osoittautuu Oneginin tapaan tunteettomaksi narsistiksi. Ranskattaren lapsuusmuistojen kautta piirtyy lisäksi kuva itsekkäästä ja väkivaltaisesta äidistä – narsisti hänkin. Mehr pohtii ihmisten välistä ymmärtämättömyyttä ja kommunikaatiokyvyttömyyttä – ehkä myös taiteentekemisen itsekeskeisyyttä. Romaanin Julietten voi ajatella narsistien uhrina, joka pakenee vastuuta omasta elämästään epätoteen.

Tiukka montaasi ja suhteellisen viimeistelty kielellinen nikkarointi luovat surrealistista kirkkautta. Romaanin hallusinatorinen päätös, joka tarjoilee useita eri loppuratkaisuja on kiinnostava. Mutta onko ratkaisu kaikista onnistuinein? En tiedä, sillä kirkkaus murenee symbolistiseksi hämäräksi. Toki loppuratkaisun voi ajatella kommentoivan todellisuuden kuvaukseksen perinnettä, oopperan estetiikkaa ja vaikka mitä.

Veristen varjojen ooppera on kunnianhimoinen ja melko taitava esikoisteos, jonka lukuisat ainekset seisovat lähes tasapainossa. Uraa! Tällainen avaus saa odottamaan mielenkiinnolla lisää.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu Parnasson numerossa 1/2014.

Ammattitaitoista kevytdraamaa suurlakkosyksystä

Jenni Linturi: Malmi 1917

206 s, Teos 2013 

Historialliset aiheet ovat kovasti pinnalla proosassa. Onkohan kyse samasta ilmiöstä kuin 1930-luvun neuvostokirjallisuudessa? Kun nykyhetkeä ei voi kuvata totuudenmukaisesti, paetaan historian määritellympiin kuviin? Tai ehkä nykyisyyttä yritetään kuvata rivien väleissä menneisyyden kautta?

Sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessamme paljon. Ei siinä mitään outoa ole, mutta prosaistin tehtävää ruodittu aihe ei helpota.

Jenni Linturin Malmi 1917 -romaani poikkeaa tavanomaisesta siinä, että se ajoittuu sisällissodan aattoon, suurlakkosyksyyn 1917. Kansalaissota häämöttää taustalla vain lukijan oletuksina. Myös teoksen näkökulma on hiukkasen uudenlainen. Samoin kuin Linturin esikoisromaanissa Isänmaan tähden (2011) ääneen pääsevät suuntaansa etsivät nuoret.

Muitakin yhtäläisyyksiä esikoisromaaniin löytyy. Linturi kuvaa porvarillisia piirejä, maanomistajia ja sivistyneistöä. Malmi 1917 -romaanin henkilöt voisivat olla esikoisen suomalaisten Waffen-SS-sotilaiden vanhempia. Samoin kuin SS-miehet Malmin nuoret hakevat unelmiaan väkivallan keskellä – haaveita, jotka usein raksahtavat rikki todellisuuden tiiliskiviin.

Linturin romaani on historiallista draamaa, mutta kunnianhimoa on enemmänkin. Voi ounastella kirjailijan tavoittelevan korkeakirjallisia säväreitä. Malmi 1917 virittyy romanttisemmille linjoille kuin esikoisteos mutta muuten Linturin estetiikka on samantyyppistä, hiotun lakonista.

Kerrontakeinoiltaan toinen romaani on ensimmäistä perinteisempi. Ulkopuolinen kertoja valottaa tapahtumia eri henkilöiden kautta, mutta aikatasoja ei juuri vaihdella. Malmi 1917 on kuin tehty valkokankaalle siirrettäväksi, hehkutti Helsingin Sanomien Mervi Kantokorpi kritiikissään. Mitä kommentti oikein tarkoittaa? Onko se romaanista puhuttaessa lainkaan kehu?

Väkivallan ilmapiiri

Romaani pallottelee kahden sisarussarjan henkilöitä. Malminkylän ruotsinkielisen tilallisen Karlqvistin kolmesta tyttäristä esiin nousevat Elisabet eli Lettu ja Ingeborg. Malmille muuttavan apulaisnimismies Puolakan poikakolmikosta pääosassa ovat Oiva ja Antero.

Karlqvist on amerikkalaisen unelman malmilaiseen versioon uskova herra, josta katkeruus ja viha leipovat raakalaisen. Hämäläinen Puolakka on maltillinen ja kultturelli laillisuusmies, jonka rauhantahtoisuus on romaanin maailmassa silmiinpistävää. Puolakan pojat häpeävät isäänsä, joka ei polarisoituvassa ilmapiirissä halua valita kenen joukoissa seisoo, päinvastoin kuin valtaosa muista.

Linturi on tavoittanut aikakauden ja väkivallan ilmanalan melko hyvin. Tarinan avauksessa mellakoivat mäkitupalaiset vievät väkisin perunoita varakkailta. Samalla he surmaavat Karlqvistin perheenjäsenen. Sittemmin Malminkylän ruotsinkieliset maanomistajalahtarit lähtevät kostoretkelle kunnantaloa piirittäviä punikkeja vastaan. Punainen puoli jää romaanissa etäiseksi: proletaarit välähtävät lähinnä mielivaltaisina joukkoina ja kerjäläislapsen nälästä paisuneena vatsana.

Ruotsinkielisten ylimielisyyden ja venäjänmielisten karkeuden välillä suomalaiset Puolakan pojat valitsevat mielestään vähiten huonon vaihtoehdon. He liittyvät suojeluskuntaan. Sama tie viehtoo myös Lettua.

Historiallista kevytdraamaa?

Linturi kirjoittaa sinänsä hyvin. Jännittävien tapahtumien lisäksi romaanissa on psykologista draamaa.

Lajityypille ominaisesti se nousee henkilöiden erilaisista luonteista. Liian kiltti Lettu poukkoilee muiden vaatimusten ristipaineissa. Itsellinen ja emansipoitunut isosisko Ingeborg joutuu lopulta oman häikäilemättömyytensä paulaan. Puolakan älykköpojista Oiva on tunteellinen tiedemiestyyppi, Antero poliittinen aktivisti. Hieman kaavamaisiksi henkilöt jäävät, mutta heidän törmäilynsä pumppaa silti tarinaan monta käännettä: rakkausjuttua, sisarkateutta, kolmiodraamaa, lasten ja isän suhdetta ja niin edelleen.

Liika hallinta ja hillintä ovat lopulta myös Linturin romaanin suurimpia kompastuskiviä. Teoksessa on jotakin vähän jokaiselle, juuri sopivasti, ei liikaa, kuten hyvässä lauantai-illan tv-draamassa. Linturin esikoisromaanin Isänmaan puolesta tapaan Malmi 1917 on lähinnä kuvaus, se ei tarjoa erityisesti uutta tulkintaa historiasta – tai ihmisestä. Eikä romaanissa ole mitään kauhean yllättävää.

Kielellisesti ja ajatustasolla romaani on kiinnostavampi. Teos vilisee runollisia yksityiskohtia, joista muutamissa on fyysistäkin tarkkuutta. Linturi tekee monta kiinnostavaa havaintoa ihmisen psykologiasta ja kasvamisesta. Henkilöiden vuorosanat ovat välillä silkkaa aforismia.

Älyllisyyden lisäksi historiallinen romaani toisaalta ehkä vaatisi myös konkretiaa. Esimerkiksi haju-, maku- ja tuntoaistimuksia on tekstissä vähänlaisesti, ja jos on, niin ne ovat useimmiten laimeahkoja, ikään kuin päällä olisi suodatin.

Perinteiset romaanikerronnan muodot tuntuvat olleen viime vuosina nosteessa. Aiheet tällaisiin teoksiin haetaan usein 1900-luvun alkupuoliskon hurmeisesta ja dramaattisesta menneisyydestä. Linturin lisäksi vastaavana tekijänä tulee mieleen vaikkapa Sofi Oksanen. Ei tässä mitään pahaa ole. Jos menneisyyteen ei haluta luoda uudenlaista näkökulmaa tai päinvastoin halutaan seurata pikemminkin draaman kuin historiantulkinnan lakeja, herää silti kysymys, kenelle ja miksi tällaisia tarinoita kerrotaan. Siksikö tosiaan, että ne on helppo siirtää valkokankaalle?

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 30.12. 2013

Vankien suurkaupunki arolla

Ville Ropponen

Kazakstanin arolla tuulee. Heinä aaltoilee rahisten. On vaikea kuvitella autiompaa paikkaa, joka olisi kauempana kaikesta. Reunaton tasanko ja taivas yhtyvät horisontissa. Silti tämä alue 45 km Karagandan kaivoskaupungista etelään oli satojen tuhansien ihmisten koti vuosina 1930-1959. Täällä sijaitsi oikaisu- ja työleiri KarLag (ven. Karagandinski Lager). Se oli suurimpia Stalinin aikaisen GULAG-hallinnon leirikeskittymistä.

Karagandasta lähtenyt paikallisbussi tärisee. Ukkospilvet kansoittavat taivaan ja sade piiskaa maata. Kuuro loppuu saapuessamme Šaht-2 -tienhaaraan, josta jatkamme reittitaksilla Dolinkan kylään. Siellä sijaitsi KarLagin hallintokeskus. Koirat räksyttävät ja hanhet kipittävät matalassa kylässä. Äkkiä tönöjen takaa nousee esiin suuri rakennus, Kazakstanin hallituksen pystyttämä Poliittisen sorron museo. Vieressä on entinen turvallisuuspalvelu NKVD:n upseerien talo, jonka kellarissa kerrotaan kidutetun vankeja. Museossa on leirien esineistöä, vankien tekemää taidetta ja leirin kirjaston teoksia. Voi kuvitella miltä leirivangeista on tuntunut lukea esimerkiksi Stalinin elämänkertaa.

KarLagin mittakaava pyörryttää. Leirialue oli 300 km leveä ja 200 km pitkä; se käsitti 1 780 000 hehtaaria. Leirivangit tekivät alueella monenlaisia töitä maanviljelyksestä kaivostyöhön kivihiili- ja kupariesiintymillä.

”Erillisiä leirejä oli KarLagissa yli kaksikymmentä ja ne oli järjestetty vankiluokkien ja teetetyn pakkotyön mukaan” selittää historiantutkija Dmitri Frolov Kansallisarkistosta. Hän on tehnyt muun muassa väistöskirjan suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa. Lisäksi KarLagissa oli orpokoti vankien ja karkotettujen lapsille sekä neuvostolain mukaan vangituille ”kansanvihollisten” perheenjäsenille.

Kansojen tyrmä ja sulatusuuni

KarLag suunniteltiin erityisesti poliittisista syistä tuomituille, mutta sinne sijoitettiin myös rikollisvankeja kaikkialta Neuvostoliitosta. KarLagissa virui useita tunnettuja henkilöitä, kuten Anna Ahmatovan poika historioitsija Lev Gumiljov, ja Karjalan neuvostotasavallan johtajan Santeri Nuortevan tytär, Suomessa sodanaikaisena desanttinakin tunnettu Kerttu Nuorteva.

Vankimäärä KarLagissa kasvoi 10 400:sta (1932) aina 65 700:aan (1949). Lisäksi alueella elivät vartijat perheineen. Heitä varten oli pankki, posti ja koulu.

Ensimmäiset KarLagiin siirretyt olivat 1930-luvun alun kollektivisaatiokampanjan uhreja Venäjältä, Ukrainasta ja Valko-Venäjältä. Matka Kazakstaniin saattoi kestää viikkoja, koska junat usein seisoivat pitkiä aikoja asemilla. Vangit eivät monesti saaneet tarpeeksi ruokaa tai vettä. Perillä piti majoittua telttoihin tai maakuoppiin, sillä asumuksia ei ollut valmiina. Karkotettuja vaivasivat puhtaan veden puute ja kulkutaudit.

Vuodesta 1935 alkaen KarLagista tuli epäilyttävinä pidettyjen vähemmistöjen karkotuspaikka Neuvostoliitossa. Sinne pakkosiirrettiin Kaukoidän korealaisia, amerikansuomalaisia Karjalasta, inkerinsuomalaisia, puolalaisia; ja 1940-luvulla Volgan saksalaisia, Krimin tataareja, virolaisia, baltteja ja tšetšeenejä Esimerkiksi Ahmah Kadyrov, Tšetšenian tasavallan nykyisen presidentin Ramzan Kadyrovin isä oli syntynyt KarLagissa.

”Kazakstanin nykyinen monikansallisuus pohjaa pitkälti KarLagiin”, sanoo korealaissyntyinen taiteilija Aleksander Ugay.

Nykyään Kazakstanissa on noin 170 eri kansallisuutta. Taiteilijan isovanhemmat pakkosiirrettiin Kazakstaniin 1930-luvulla Kaukoidästä. Ugayn mukaan leirien lopettamisen 1959 jälkeen Karagandasta tuli tavallaan intellektuaalinen keskus, sillä monet korkeastikin koulutetut entiset leirivangit jäivät seudulle.Ilmapiiriä muovasi myös leireillä syntynyt neuvostokriittisyys. Nykyäänkin alueella asuu paljon entisiä leiriläisiä ja heidän jälkeläisiään.

KarLagissa menehtyneiden kokonaismäärää ei ole saatu selville. Vankien tilastointi oli puutteellista, ja valtaosa hautausmaistakin on tuhoutunut.

Sotavankina Keski-Aasiassa

Sota leimahti Saksan ja Neuvostoliton välille kesällä 1941. KarLagin leirialueista ehkä tunnetuimpaan, Spassozavodskoihin, nykyiseen Spasskiin, perustettiin sotavankileiri nro 99. Vuosina 1941-1948 leirin läpi kulki 66 000 sotavankia 40 eri kansallisuudesta. Vangeista kuoli yli 7700. Spassozavodskoissa oli myös 202 suomalaista sotavankia, joista 148 menehtyi. Olivatko Kazakstanin leirit siis erityisen pahoja paikkoja?

”Eivät ne olleet pahempia kuin muut GULAG:in leirit: liian vähän ruokaa, huono terveydenhuolto, kovaa työtä. Sotavangit saivat itseasiassa enemmän ruokaa kuin poliittiset vangit”, sanoo Dmitri Frolov.

”Suomalaiset siirrettiin leiriin vuonna 1942, jolloin elintarviketilanne oli sodan takia Neuvostoliitossa kaikkein vaikein. Nälänhätä, keuhkokuume ja ripuli tappoivat”.

Suomen sotavankiliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Teuvo Alava (s. 1924) muistaa lisäksi KarLagista selvinneen suomalaisen kertoneen, että sotavangit söivät nälkäänsä maasta kaivettua makeaa juurta, joka osoittautui myrkylliseksi.

Alava oli sotavankina Terepovetsin leirillä Moskovan lähellä. Helppoa ei ollut sielläkään.

”Ruoka oli vetistä keittoa, ryynejä ja teurasjätteitä. Ne jotka täyttivät työnormin saivat isomman leipäannoksen. Usein oli kylmä”.

Alussa Alava oli töissä leirin sairaalassa. Siellä kuoli paljon vankeja.

”Kerran illalla tuotiin 10 huonokuntoista unkarilaista. Aamulla vain 7 heistä oli elossa”.

Vartijoista tai leirihenkilökunnasta hänellä ei ole pahaa sanottavaa.

”He olivat pääosin hyvin nuoria tai vanhoja. Tekivät vain työtään”.

Muistojen puhuri

Tuuli yltyy arolla. Dolinkan museon lisäksi KarLagista muistuttavat hautausmaat. Mustat ristit kohoavat pienessä kalmistossa Dolinkan kyljessä. Tuoreet kukat hautapaaden juurella todistavat, että joku muistaa surmansa saaneita.

Isompi hautausmaa, jossa lepää viitisen tuhatta vankia, löytyy Spasskista. Leiristä muistuttavat tiilinen sairaalarakennus, iso portti ja jokunen lahoava parakki. Kazakstanin hallitus pystytti vuonna 2004 Spasskiin muistomerkin ”sorron uhreille jotka löysivät ikuisen rauhan Kazakstanin maaperästä”. Muistomerkki on rikkoutuneen shanyrakin, jurtan huipun, muotoinen. Lisäksi 16 eri maan hallitusta on pystyttänyt Spasskiin muistomerkin kuolleille maanmiehilleen. Teuvo Alasen aloitteesta jo lokakuussa 1994 pystytettiin muistokivi suomalaisille.

”Spasskiin pystytetyt muistomerkit muodostavat suurimman muistopaikan poliittisille vangeille entisen Neuvostoliiton alueella”, sanoo Frolov.

Hänen mukaansa Karagandassa asuu useita aiheeseen perehtyneitä tutkijoita, joiden teoksia paikallinen arkisto on julkaissut. Kazakstanissa on silti vaikea löytää tätä kirjallisuutta. Sen huomasin itsekin, kirjakaupoista ei löytynyt yhtään teosta KarLagista.

”KarLagin muistoa vaalitaan paikallisesti, erityisesti Karagandan vähemmistöt, kuten liettualaiset ja tšetšeenit muistavat”, tietää Frolov.

Hänen mukaansa neuvostohistorian kipupisteistä kiinnostuminen menee niin Venäjällä kuin Kazakstanissa aalloittain. Perestroikan aikaan ja 1990-luvulla GULAG:ista kirjoitettiin valtavasti, 2000-luvulla se on taas painunut pimentoon.

Poliittinen ilmapiiri vaikuttaa aina vahvasti siihen miten historiaa tutkitaan.

Artikkeli on ilmestynyt Venäjän aika -lehdessä 4/2013.

Aralskissa odotetaan veden paluuta

Ville Ropponen

Vuosikymmenien ongelmien jälkeen Aral-järvi on elpymässä. Kazakstanin puoleinen järven pohjoisosa luultavasti selviää. Kuivuneen järvenpohjan laivanraadot on myyty romuraudaksi Kiinaan.

Nelivetoinen neuvostovalmisteinen UAZ-pakettiauto hyppii ja tärisee. Olo on kuin veneessä laineilla, mutta Aral-järven vanhalla pohjalla ei vettä näy. Autiomaaksi taittuvaa tasankoa täplittävät kamelien katraat. Kaukana siintävät vuoret. Etsimme Aral-järveä väylällä, joka on ensin kuoppainen kylätie, lopulta enää pyöränjäljet erämaassa.

Aral-järven veden katoaminen tässä laajuudessa mykistää. Lisää ihmetystä seuraa, kun kuljettajamme Rinat jarruttaa Žalanašin kylän liepeillä niin sanotulla laivojen hautausmaalla.

Ruostuneet laivanrungot makaavat autiomaassa kuin dinosaurusten luut. Hiekassa voi erottaa kaikkiaan neljän laivan osasia. Kameliparvi on hakeutunut suojaan auringolta isoimman hylyn alle.

– Vuosikymmen sitten laivoja oli vielä 11, nyt seitsemän osat on ehditty myydä romuraudaksi Kiinaan, tietää Rinat.

Kalastuskeskus kuihtui varjoksi entisestä

Ennen virkeä ja väkirikas kalastuskeskus Aralsk on Aral-järven kuivuttua enää varjo entisestään. Syrjään jääneessä kaupungissa on 30 000 asukasta, mutta se vaikuttaa pienemmältä. Hylätyt satamarakennelmat nostureineen törröttävät. Ruosteista rautaa ja tyhjillään kenottavia rakennuksia on siellä täällä. Kaduilla löntystelee lehmiä, kaksikyttyräisiä ja jokunen kulkijakin.

Aralskin entisessä satamassa on jurtan muotoinen kuplahalli, josta kuuluu palloilulajien mäiskettä, ja pieni museo Aral-järven kohtalosta. Museon yhteydessä makaa kolme laivaa kuivalla maalla.

Sataman jälkeen seuraa valkoiseksi kalkittuja taloja, koiran jätöksiä ja vanhaa järven pohjaa. Mummo pitää silmällä kolmea pikku poikaa, he ovat uimasilla notkelmassa, jossa loiskuu yhä vettä.

Kaupungin ainoa virallinen majapaikka on hiekansyömä ”hotelli Aralsk”. Vastaanottotiskillä torkkuu hahmo, joka häiriintyy herätyksestä, kun kysymme huonetta. Lähikujilta löytyy pari kauppaa, autokorjaamo ja moskeija. Muutaman kaupungista löytyvän ravintolan ruoka on hädin tuskin syömäkelpoista.

Suolamyrskyt tuovat myrkyllistä pölyä

Kansalaisjärjestö ”Aral Tenizin” toimisto seisoo keskellä kaupunkia. Järjestö syntyi vuonna 1998 tanskalais-kazakstanilaisen kehityshankkeen ”Kattegatilta Aral-järvelle” seurauksena. ”Aral Tenizi” pyrkii auttamaan seudun asukkaita, jotka kärsivät terveysongelmista, työttömyydestä ja ympäristötuhoista.

Terveysongelmat johtuvat puuvillapelloilla käytettyjen kemikaalien leviämisestä tuulen mukana ja valumisesta maaperään. Kemikaalit pilaavat pohjavedet ja hengitysilman. Kiusana ovat myös myrkylliset suolamyrskyt. Neuvostoarmeija teki Uzbekistanin puolelle jääneellä ”Vozroždenie” ('Ylösnousemus”)-saarella kokeita biologisilla ja kemiallisilla aseilla. Saari on nyt siivottu, mutta osa myrkyistä on ehtinyt levitä Kazakstaniin.

”Aral Tenizi” on tukenut paikallisia kalastajia ja kalastuskollektiiveja ostamalla välineistöä, parantamalla infrastruktuuria, kouluttamalla ja auttamalla perustamaan Kambala-Balyk-kalanjalostustehtaan.

– Työskentelemme alueella 14 kylässä. Seudulla on vähintään yksi kalastaja joka perheessä, selittää järjestön työntekijä Serik Djusenbaev.

”Aral Tenizin” hankkeita ovat rahoittaneet muiden muassa tanskalainen DANIDA, Euroopan kehityspankki ja USAID.

Pato elvyttää järven pohjoista jäännettä

Kazakstan ei yleensä ole tunnettu kansalaisia tai ympäristöä huomioivasta politiikasta, mutta Aral-järven eteen hallitus on toiminut. Vuonna 2005 eteläisen ja pohjoisen Aral-järven erottavalle kannakselle valmistui Kokaralin pato, joka estää veden karkaamisen pohjoisjärvestä eteläjärveen.

Padon ansiosta pohjoisjärven pinta nousi merkittävästi, ja veden suolapitoisuus laski. Ennen rantaviiva oli 100 km päässä Aralskista, padon valmistumisen jälkeen enää 20 km päässä. 

Maailmanpankin rahoittaman patohankkeen seuraavan osan on määrä käynnistyä ensi vuonna. Kazakstanissa odotetaan toisen padon valmistumisen jälkeen järven pinnan nousevan niin paljon, että vesi jälleen virtaa Aralskin satamaan.

Ohitamme Žalanašiin matkalla olevan vuorobussin, joka on juuttunut hiekkaan. Žalanaš hujahtaa ohi, kun kuljettajamme Rinat painaa UAZ:in kaasua. Matalien puutalojen seassa kulkee huivipäisiä naisia. Kamelit nautiskelevat ruohotupoista.

Viimein edessä siintää vettä

Ajamme puoli tuntia eteenpäin hieman vehreämmäksi käyvää maastoa. Viimein edessä siintää sinistä – vettä. Ja niin saavumme Aralin rantaan. Meren haju iskee nenään, kun pääsemme ulos UAZ:ista - niin järvestä kuin onkin kysymys. Kaislikko aaltoilee. Aralin ulappa on laaja, mutta vastaranta näkyy horisontissa, koska tässä kohtaa on lahti, varsinainen avovesi on kauempana. Järvi on aivan tyyni.

Rannan lähellä kelluu muutama kalastusvene. Kalastajat seisovat veneessä ja selvittelevät verkkoja. Matalassa rantavedessä kelluu kuolleita kaloja, ehkä kalastajat ovat heittäneet ne pois.

Kuljettajamme Rinat kahlaa veneen luo. Kalastajat antavat hänelle säkillisen lahnoja. Säkki raahataan UAZ:in takaosaan.

Paluumatkalla Aralskiin Rinat selittää, ettei miliisi saa nähdä kaloja. Hän nostaa sormen huulilleen. Kyse on siis kaiketi salakalastuksesta. Menemme suoraan Rinatin perheen talolle. Aidatulla sisäpihalla juoksentelee lauma lapsia ja lehmiä. Rinatin vaimo istuu portailla ja kynii kanaa. Veljensä avustuksella Rinat kantaa kalasäkin kylmäkellariin. Pian he perkaisivat suomuja ja säilöisivät eväkästä. Rinat käännähtää ja leviää hymyyn.

– On suuri onni, että Aral-järvi on tulossa takaisin.

Aral-järven tuhoaminen

Vuonna 1960 Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Sen 67 000 km² vettä kuhisivat karppia, sampea, kuhaa ja lahnaa. Väestö järven rannoilla eli kalastuksella. Kukoistavin kalateollisuuskeskus oli Aralsk. Sen rautatieasemalla on yhä mosaiikki, joka muistuttaa vuodesta 1921: tuolloin Aralsk toimitti Leninin määräyksestä 14 junavaunullista kalaa Neuvostoliiton nälänhädän uhreille.

Neuvostovallan päätöksellä Araliin laskevat virrat Syr-Darja ja Amu-Darja johdettiin valtaosin kanaviin kastelemaan Uzbekistanin ja Turkmenistanin puuvillaviljelmiä, ”valkoista kultaa”. Aral-järven kuivuminen oli näin täysin odotettua, ei vahinko, mutta neuvostoinsinöörien laskujen mukaan se kannatti. Tuloksena oli yksi 1900-luvun pahimmista ympäristökatastrofeista.

Järven vesi laski kolme vuosikymmentä useita kymmeniä senttejä vuodessa. Aralin pienentyessä sen suolapitoisuus nousi rajusti. Makeanveden kalalajit kuolivat. Tilalle istutettiin 1970-luvulla Asovanmeren kampelaa, mutta se piti seudun kalatalouden vain juuri ja juuri hengissä.

Aral hajosi 1990-luvulla kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen järveen, jotka sijoittuvat Uzbekistanin ja Kazakstanin alueelle. Vuonna 2004 Aral-järvi oli enää 17 000 km² laajuinen eli noin neljäsosa alkuperäisestä koostaan.

Eteläinen Aral-järvi kutistuu yhä nopeasti, sillä Uzbekistan ja Turkmenistan käyttävät edelleen leijonasosan Amu-Darjan vedestä puuvillan kasteluun. Eteläinen järvi on lisäksi pahoin saastunut, käytännössä kuollut.

Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 8.11.2013.

Euroopan peilin sirpaleita

Ville Ropponen

Leif Salmén: Maanalainen moskeija, Teos 2013, suomennos Arto Häilä, esseitä, 270 s.

Leif Salmén on 2000-luvun esseeteoksissaan Kävelyllä Leninpuistossa (2000), Palatsi Bosborin rannalla (2005) ja Alas Akropoliilta (2008) inventoinut eurooppalaisuutta ja länsimaiden henkistä perintöä, pohtinut uskontoja ja ruoskinut vallanpitäjiä. Kahdeksannessa esseeteoksessaan Maanalainen moskeija hän jatkaa pitkälti ennestään tutuissa aiheissa. Nyt hän ”tarkastelee maanosamme sekasortoista nykytilaa”, kuten teoksen kansiliepeessä muotoillaan. Ensi näkemältä teoksen rakenne muistuttaakin kaaoottista parveilua muurahaispesässä.

Tänä vuonna Eino Leinon palkinnon saanut Salmén on monipuolinen kirjailija ja toimittaja, jonka lukeneisuus on suurta, välistä niin suurta, että hän tuntuu työntävän sitä lukijan syliin kuin lumikolalla. Esseissä rynnistetään usein yhdestä aiheesta toiseen niin että heikompia hirvittää.Useimmiten Salmén vetää hyvin yhteyksiä eri aikakausien ilmiöiden välillä – tämä on Montaignen ajoista ollut klassisen esseistiikan laatuleima. Teksti liikkuu viime vuosien uutisten vaiheilla, mutta niitä taustoitetaan menneisyyden esimerkeillä. Suomalaisen kulttuuriesseistiikan tapaan pöyhitään Euroopan historian vitriinejä. Maantieteellisesti esseissä saapastellaan lisäksi Turkissa, lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.

Lehdistön ja yleisen mielipiteen synnystä hypätään suomalaiseen luontosuhteeseen, kosmopolitismin ja ylikansallisuuden ristiriitaan, maaseudun ja kaupungin konfliktiin, terrorismiin, huumekauppaan sekä kristinuskon juutalaisuuden ja islamin historian pohdintaan. Julius Caesarin ajan Roomasta siirrytään Ranskan vallankumoukseen, moderniin rationalismiin, Oswald Spengleriin ja länsimaiden rappioon.

Salmén kirjoittaa siinä mielessä klassista esseistiikkaa, ettei tyylilajeja juuri sekoitella. Korkeintaan joskus vilahtaa pamfletistista tai päiväkirjamaista sävyä. Muutamat tapahtumakuvat, kuten se miten Istanbulin katukauppiaat kertovat arkipäivän islamista, tuovat sekaan konkretiaa. Kielikuvilla tai yllättävillä ilmaisuilla Salmén ei juuri loista, vaan pysyttelee asiaproosan neutraaleilla väylillä. Vanhemman polven esseisteistä hän eroaa siinä, että pyrkii väkevään aikalaisanalyysiin. Usein Salménin skeptis-kyynisen äänen ärinää kuuntelee kiinnostuksella. Mistä oikein on kysymys?

Teoksen pääteemat pusertuvat esiin ennen muuta esseissä ”Tappavat utopiat” ja ”Arkkienkeli Gabrielin virhe”. Kyse on utopismin kritiikistä ja ideologioiden purkamisesta. Utopismia Salmén havaitsee niin sokeassa tieteis- ja edistysuskossa kuin monoteististen uskontojen vaiheilla. EU-huumassakin on samoja elementtejä, niin myös länsivaltojen julistamassa loputtomassa ”terrorismin vastaisessa sodassa”, jota länsivallat eivät voi voittaa sotilaallisin keinoin. Aiemmista teoksista tutusti Salmén povaa monoteismin rappiota ja polyteismin uutta nousua.

Polyteismi on oikeastaan sama asia kuin moniäänisyys. Ja juuri sitä Salmén kaipaa nyky-Eurooppaan. Eikä ihme, ainakaan Suomessa esimerkiksi kriittistä EU-keskustelua ei paljon kuule. Pönäkän nationalismin nousua Salmén vastustaa, mutta silti Euroopan voima piilee sen moninaisuudessa. EU:n keskusjohtoisuuden ja autoritarismin kasvu vie kehitystä toiseen suuntaan, euronationalismiin ja demokratian purkautumiseen. Nykyään politiikka on väistämättä myös globaalia, mutta paikallisuuttakaan ei saa unohtaa, muistuttaa Salmén. Vain politiikka jolla on yhteys paikalliseen ja arkielämään voi säilyä todella demokraattisena, uskoo esseisti.

Paikallisuutta Salmén etsii Savon kulttuurimaisemasta muistellen Suomen sodan taisteluja Runebergin Vänrikki Stål iltalukemisena. Nyky-Savo muistuttaa hänestä siirtomaata, ihmiset ovat menettäneet kulttuurinsa ylikansallisen konsumerismin keskellä. Ja silti Savo on niin hyvässä kuin pahassa osa globaalia kulttuuria, halusimme tai emme.

Salménia lukiessa tulee usein mieleen miten itsekunkin olisi tärkeää tuntea taloustiedettä, aikamme munkkilatinaa, joka heiluttaa kohtaloita. Yhtenä pettävistä nykyutopioista esseisti pitää taloudellista uusliberalismia, joka rampauttaa hyvinvointivaltiota ja vaatii jatkuvia sosiaaliturvan heikennyksiä ja veronalennuksia. Kuten katolinen kirkko keskiajalla tulkitsi Jumalan tahtoa skolastiikan avulla, taloustieteilijät tulkitsevat nyt luonnonvoimaksi väitettyä globaalikapitalismia talousliberalististen teorioiden avulla. Ja kuitenkin eurokriisi ja kapitalismin kriisi ovat seurausta ihmisten teoista, poliittisten ja taloudellisten päättäjien kyvyttömyydestä, tietää Salmén. Finanssimarkkinoita tulisi säädellä ja talousjärjestelmää muuttaa, mutta euroeliitti vastustaa, hän kirjoittaa.

Eliitin kyltymätön ahneus ja politiikkojen tarjoilemat kangastukset ovat ikuinen ja jatkuvasti ajankohtainen teema. Miksi vastuuttomat bisneksen uhkapelurit ovat aikakauden sankareita, kyselee Salmén. Länsimaalaisten ylimielisyys sen sijaan on hieman uudempi ilmiö. Itseriittoisuuden huipentumana Salmén esittää historioitsija Francis Fukujaman lanseeraamaa ”historian loppua”, liberaalin markkinatalouden merkeissä täydellistynyttä yhteiskuntaa. Täydellisyys tuntuu olevan kaukana EU:n utooppisen projektin vuotaessa yhä pahemmin, Salmén toistelee useasti kokoelmassa. Historia näyttää jatkuvan: vaikuttaa siltä, että jälkinationalismi saattaa merkitä myös jälkidemokraattisuutta.

Välillä Salmén muistelee nuoruutensa uskoa kommunismiin ja näkee samanlaista sinisilmäisyyttä nykyajassa. Nykyihminen suosii ristiriidattomuutta, koska se on psykologisesti helpointa. Tulkitsen, että juuri tästä nousee utopioiden kaipuu, josta esseisti puhuu. Salmén painottaa ristiriitojen sietokykyä, realismia ja suhteellisuudentajua.

Kun teoksen lukee loppuun asti, esseiden aluksi sekavalta tuntuva ryteikkö alkaa löytää muotoa. Monestakin vilahtavasta aihelmasta olisi saanut kertoa teksteissä pidempään, mutta kun aiheita toistetaan monta kertaa, punainen lanka pilkistää viimein kulman takaa. Teoksen neljä viimeistä esseetä ovat rakenteellisesti tiiviimpiä; tekstien pääteeman ympärillä kierretään kärsivällisesti. Tai ehkä yhä uudestaan toistuvat aihelmat saavat näissä teksteissä kiteytyksensä? 

Teoksen jäntevästä lopusta huolimatta esiin pusertuu kysymys, joka koskee laajemminkin Salménin esseistiikkaa: pitääkö esseeteoksen rakenteen olla kuin lankakerä, jolla kulkukissa leikkii, vai kuten huolella suunniteltu kirjastorakennus, jossa jokainen hyllymetri on luetteloitu tarkasti kortistoon? Matti Pulkkisen romaania koskevaa lausumaa mukaillen esseeteos saattaa olla kuin sika, joka syö mitä tahansa. Mutta ei teoksesta sutta tule, vaikka sille syöttäisi seulotumpaa ravintoa.

Joka tapauksessa tämän teoksen luettuaan ymmärtää, ettei monoliittista Eurooppaa ole olemassa. Ei ainakaan sellaista Eurooppaa, jota voi tähystellä siististi ja hallitusti kokovartalopeilistä. Maanosan kuvastin on palasina ja sirpaleet piilossa, syrjässä ja varjossa niin kuin Yeraltii Camii, maanalainen moskeija, Istanbulin alla.

Teksti on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 5/2013.

Astana ylistää Nazarbaevia

Kazakstanin presidentti on maan pääkaupungissa aina paikalla

Ville Ropponen

Kukapa ei haluaisi omaa kaupunkia. Sellaisen näyttää rakennuttaneen Kazakstanin ensimmäinen presidentti ja kunniakansalainen, Nursultan Nazarbaev. Häneen ei voi olla törmäämättä Kazakstanissa: ympäri maata levitetyissä kylteissä presidentti julistaa isänmaallisuutta. Hän siirsi mahtikäskyllään pääkaupungin vuonna 1997 Almatysta Akmolaan, joka nimettiin uudelleen Astanaksi. Kazakiksi se merkitsee yksinkertaisesti pääkaupunkia.

Öljyn hintakehitys on viime vuodet kirittänyt Kazakstanin taloutta. Astanassa sen todella huomaa, kaupunkia ei turhaan kutsuta ”arojen Dubaiksi”. Nazarbaevia muistetaan täällä tavalla, joka tuo lähes mieleen naapurimaa Turkmenistanin entisen presidentin Saparmurat Nijazovin, ”Turkmenbashin”, henkilöpalvonnan.

Presidentin kädenjäljissä

Astanasta löytyy Nazarbaeville nimetty yliopisto, jonka ensimmäinen tohtori presidentti on, ja jättiläismäinen Presidentin Kulttuurikeskus.

Sopii lisäksi vierailla Ensimmäisen Presidentin museossa. Siellä esitellään Nazarbaevin saavutuksia ja kirjoittamia teoksia. Museossa soi jatkuvasti kappale ”Ush Konyr”. Poikabändin esittämä laulu on Nazarbaevin sanoittama. Taustalla pyörii video, jossa näyttelijät esittävät presidentin idyllistä lapsuutta arojen paimenena.

Vielä lähemmäksi maan isää pääsee uuden Astanan symboliksi muodostuneella Bayterek-tornilla. Sadat ihmiset jonottavat päivittäin tornille. Huipulla odottaa kullattuun kiveen painettu Nazarbaevin kämmenen jälki. Kun asettaa kätensä presidentin kädenjäljen päälle, saa esittää toivomuksen.

Presidentin imago kai tarvitsee vaalimista, vaikka Kazakstanissa kriittinen media ja poliittinen oppositio on tukahdutettu. Otteet tuntuvat kiristyneen viime vuosina. Esimerkiksi öljytyöläisten lakko joulukuussa 2011 murskattiin raa'asti. Virallisten lähteiden mukaan miliisin tulituksessa Zhanozenissa kuoli 15 ja haavoittui 100 mielenosoittajaa. Silminnäkijät ovat puhuneet yli 100 surmatusta ja pidätettyjen kidutuksista.

Mutta mitä mieltä kazakstanilaiset ovat presidentistään? Vastauksia ei ole liian helppoa saada.
- Politiikka ei ole kunnon kansalaisten asia, toteaa pankkivirkailija Renat Faizulin.

Vauraus virtaa yhdelle suvulle

Kaksi taiteilijaa, Muhtar ja Rahat, osoittautuvat puheliaammiksi.

- Presidentti on diktaattori. Kazakstan on rikas maa, mutta vauraus virtaa yhdelle suvulle ja heidän tukijoilleen”, kritisoi Muhtar.

Nazarbaevilla uskotaan olevan jopa miljardin dollarin henkilökohtainen omaisuus.

Samilovin mukaan kazakstanilaiset puhuvat nyt jo avoimesti Nazarbaevin jälkeisestä ajasta - vanhenevan presidentin huhutaan sairastavan syöpää. Monet odottavat muutosta. Sen suuntaa taiteilijat eivät uskalla arvuutella. Nazarbaev ei ole nimittänyt itselleen seuraajaa. Poliitikassa vaikuttanutta presidentin tytärtä Dariga Nazarbaevaa on arvuuteltu seuraajaehdokkaaksi, mutta on epäselvää saisiko hän valtapiirien suosiota.

- Eri alueita hallitsevien klaanien välillä on isoja eturistiriitoja. Presidentin kuolemaa seuraava valtataistelu voisi kärjistyä jopa väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, pohtii Rahat.

Aika näyttää mihin arojen maa on matkalla.

Kazakstanissa presidentin loukkaaminen on kielletty laissa. Haastateltujen taiteilijoiden nimet on muutettu.

 

 

 

 

Pääkaupunki sai kohotetut kasvot

Harva kaupunki on muuttunut niin nopeasti kuin Astana. Viimeisten 16 vuoden aikana 200 000 asukkaan kaupunki on kasvanut yli 600 000 asukkaan metropoliksi. Keskustan liepeillä neuvostotyyliset vanhemmat korttelit taittuvat science fictioniksi.

Ympärillä kohoaa uusia kauppakeskuksia, hotelleja, asuintaloja, urheiluhalleja. Pilvenpiirtäjät säihkyvät metallisissa väreissä ja geometrian lakeja uhmaten. Futuristisimmat rakennukset ovat brittiläisen arkkitehti Norman Fosterin käsialaa.

Ishim-joelta etelään sijoittuvat arkkitehtuuriluomukset: Astakemen eli Kazakstanin pienoismalli ja Khan Shatyr, 150 metriä korkea maailman suurin teltta. Astakemenissa tutustuu tunnissa koko Kazakstaniin; maan nähtävyydet on pystytetty pienoiskoossa. Khan Shatyrin sisältä löytyy ostoskeskus, huvipuisto, näköalajuna, kylpylä ja keinotekoinen hiekkaranta.

Nurzol (”loistava polku”) -bulevardi vie keskelle Rakastavaisten puistoa. Siellä sojottaa Bayterek-torni. Velhon pesää muistuttava rakennus katsoo itään kultaisten bastionien välistä presidentin virka-asunnolle, Ak Ordalle. Sen takana on Rauhan ja Sopusoinnun palatsi. Pyramidinmuotoisessa kompleksissa toimii ooppera, ja siellä saa myös ihailla Kullan ja Arvometallien valtionmuseon kokoelmia.

 

 

 

Nursultan Nazarbaev

Nursultan Nazarbaev (s. 1940) on ollut Kazakstanin presidentti vuodesta 1991. Aiemmin hän toimi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston puheenjohtajana vuodesta 1984 ja kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuodesta 1989.

Vuoden 1995 kansanäänestys pidensi Nazarbaevin ensimmäistä presidenttikautta vuoteen 2000. Vuonna 2007 poistettiin kahden presidenttikauden rajoitus. Nazarbaevin johtamalla Nur Otan -puolueella on parlamentissa yli 4/5 enemmistö.

 

Artikkeli on julkaistu myös 30.9.2013 Aamulehdessä, Turun Sanomissa, Kalevassa, Satakunnan Kansassa, Kainuun Sanomissa, Pohjolan Sanomissa ja Lapin Kansassa.
Valokuvien & tekstin Copyright @ Ville Ropponen

 

Pelaa & selviydy

Ville Ropponen

Nopanheitto voi viedä poliisin, natsien tai Federaation siirtolaiskeskuksen kynsiin. Nuoren pietarilaistaiteilijan lautapeli johdattaa Venäjällä elävien siirtolaisten rankkaan arkeen. 

Heitän noppaa, saan tulokseksi kakkosen. 

Siirryn lentokentältä venäläiseen kaupunkiin. Rekisteröin passini kaverin osoitteeseen. Heitän taas ja onnistun saamaan työluvan. Jo ennen saapumista olen harjoitellut venäjää. Rajalla täytin migraatiokortin.

Muut pelaajat ihmettelevät etenemistäni: löydän työtä ilman välimiestä, vaikka työaika onkin 15 tuntia päivässä ja palkka mitätön.

Mutta edistyminen ei takaa mitään.

Seuraavat nopanheitot voivat viedä minut poliisin tai Federaation Siirtolaiskeskuksen kynsiin. Ehkä työlupani mitätöidään ja päädyn orjatyöhön? Ehkä minut karkotetaan? Maksan lahjuksia, mutta ei se aina riitä.

Kyseessä on siirtotyöläisen kokemuksia jäljittelevä lautapeli Russia, The Land of Opportunity. Vuonna 1982 syntynyt pietarilaistaiteilija Olga Žitlina suunnitteli pelin taideryhmä Što delatin pyynnöstä ryhmän julkaiseman lehden nykyajan orjuutta ruotivaan teemanumeroon. Kyseinen lehti ilmestyi syksyllä 2011.

Yhdysvaltain jälkeen Venäjälle tulee eniten työperäisiä siirtolaisia maailmassa. Peli keskittyy Keski-Aasian entisistä neuvostotasavalloista saapuvien kohtaloihin. Kyse on yhteensä miljoonista ihmisistä.

Žitlinan mukaan ylivoimainen enemmistö siirtolaisista saapuu Uzbekistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta.

Venäjällä puhutaan usein ”laittomista siirtolaisista”, mutta laittomuudesta ei ole kyse: Venäjän ja useiden entisten neuvostotasavaltojen eli niin sanottujen lähiulkomaiden välillä solmittu viisumivapaus takaa laillisen matkustamisen Venäjälle.

Ongelma on se, ettei siirtolaisten oikeuksia kunnioiteta. Työlupia on vaikea saada, lupien rekisteröinti on hankalaa ja poliisi voi takavarikoida siirtotyöläisen passin. Tulijat ovat myös alttiita hyväksikäytölle ja huijauksille. Palkkoja, työehtoja ja turvallisuusmääräyksiä poljetaan, ja työläisiä kohdellaan usein huonosti.

Lautapeli jatkuu.

 

Joudun uusnatsien pieksemäksi. He vievät työlupani, ja hankin väärennetyn luvan. Poliisi pidättää minut ja hakkaa. Rahaa menee taas lahjuksiin. Luita on murtunut ja pitäisi saada lääkärihoitoa, mutta hyvä kun saa edes syötävää ja majapaikan.

Edessä on kivinen tie siihen, että ansaitsisin riittävästi ja voisin palata kotimaahani mukana toimeentuloa perheelleni.

Apua ei ole helppoa löytää. Muutaman ihmisoikeusjärjestön lisäksi siirtotyöläiset voivat odottaa tukea vain maanmiestensä yhteisöistä. Lähiulkomaiden siirtolaisista vain pieni osa asettuu Venäjälle pysyvästi. Valtaosa ainoastaan työskentelee maassa, usein vuosikausia, ja palaa välillä kotiin.

”Lähiulkomailta tulevien siirtolaisten tilanne on aivan erilainen kuin kauempaa, Kiinasta, Intiasta tai Iranista, tulevien siirtolaisten, joiden on vaikeaa edes päästä Venäjälle. Kauempaa tulevien siirtolaisten kokemukset ansaitsisivat oman pelinsä”, Žitlina pohtii.

Žitlina otti peliä suunnitellessaan yhteyttä kansalaisjärjestö Memorialin Andrei Jakimenkoon. Heidän lisäkseen lautapelin toteuttamisesta vastasivat taiteilijat Tatjana Aleksandrova, Nadežda Voskresenskaja ja David Ter-Oganjan. Aktivisti Thomas Campbell käänsi pelin englanniksi.

Žitlina on ennenkin käsitellyt samoja kysymyksiä, esimerkiksi vuonna 2011 toteutetussa katuspektaakkelissa Suvaitsevaisin piha Pietarissa. Siinä pyrittiin samaan aikaan kohtaamisia tavallisten pietarilaisten ja siirtotyöläisten kesken, sekä lisäämään paikallisten tietoutta siirtolaisten asemasta. Žitlinan mukaan paikallinen iäkäs rouva kiinnostui projektin myötä teemasta, koska oli itse joutunut toisen maailmansodan aikana pakolaisena Uzbekistaniin.

Performanssissa Salaliitto Žitlina taas järjesti muodikkaan pietarilaisen luovan luokan edustajille ja siirtotyöläisille mahdollisuuden vaihtaa vaatteita päittäin päivittäin. Performanssilla haluttiin rikkoa ulkoasuun perustuvia stereotypioita. Se myös havainnollisti, miten siirtotyöläisen näköisiin ihmisiin suhtaudutaan Pietarissa.

Venäläismedia on ollut kiinnostunut siirtolaispelistä. Muutosta valtion tai yritysten politiikassa ei ole näkynyt.

”Venäjän kasvava talous on riippuvainen halpatyövoimasta. Suuryhtiöt ja valtio ovatkin vain harvoin kiinnostuneita parantaman siirtotyöläisten asemaa”, Žitlina täräyttää.

”Nykytilanne avaa lähes rajattomat mahdollisuudet työvoiman riistoon, jopa täyteen orjuuteen.”

Englanninkielisen pelin voi ladata sivulta www.olgajitlina.net.
 
_______________

Taidetta, teoriaa ja aktivismia

Vapunpäivänä aurinko hohkaa Pietarissa kuin tropiikissa.
Opposition mielenosoitus pysäyttää keskustan liikenteen. Vasemmisto- ja oikeisto-oppositio marssivat omissa kulkueissaan.

Mihin riennät, Venäjä?

Eri poliittiset ryhmittyvät erottuvat, samoin vihreä liike ja seksuaalivähemmistöjen blokki. Siirtotyöläisten oikeuksien puolustajia ei kuitenkaan näy.

Marssijoita on muutamia tuhansia, ja tunnelma vaisuhko. Ämyreihin karjaistut iskulauseet jaksavat harvoin irrottaa kulkueesta raikuvia huutoja. Pääkatu Nevski prospektin molemmin puolin seisoo kahden metrin välein poliiseja ja sotilaita. Virkavaltaa on läsnä yhtä paljon kuin mielenosoittajia.

”Venäjän oppositio on nyt aika hajallaan”, harmittelee Thomas Campbell, yksi Što delat ("Mitä on tehtävä") -lehden kantavia voimia.

Perestroikan vuosista alkaen Venäjällä hengannut amerikkalaissyntyinen aktivisti vastaa kaksikielisen lehden englanninkielisestä materiaalista.

Campbellin mukaan Putinin uudelleen valinnan jälkeen kontrolli on Venäjällä tiukentunut. Aktivisteja ja kansalaisjärjestöjä painostetaan jatkuvilla oikeusjutuilla. Pitäisi tapahtua jotain mullistavaa, jotta poliittinen tilanne paranisi.

Vuonna 2003 perustettu taideryhmä Što delat pyrkii yhä haastamaan valtavirran. Taiteen, poliittisen teorian ja aktivismin risteyttävä ryhmä yhdistää vasemmistolaisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja ja aktivisteja sosiologi Boris Kagalitskista runoilija Aleksander Skidaniin. Se toimii Pietarissa, Moskovassa ja Nižni-Novgorodissa.

Tarkoituksena on määrittää uudelleen työn ja pääoman suhdetta, pohtia yhteiskuntaluokkia nykymaailmassa ja vastustaa kaikenlaista riistoa, sanotaan ryhmän julkilausumassa. Myös feminismi, sukupuolten yhdenvertaisuus ja homofobian vastustaminen ovat keskeisiä arvoja. Suuri paino annetaan 1900-luvun taiteen avantgardistisille suuntauksille ja niiden kehittämiselle.

www.chtodelat.org

Artikkeli on julkaistu myös Voima-lehdessä 6/2013.