Venäläiset klassikot Kaukasiassa

 

Puškin, Lermontov ja Tolstoi jälkikolonialistisen katseen tarkastelemana.

VILLE ROPPONEN

Mikä on venäläisten klassikoiden suhde imperialismiin? Kysymys säpsähti mieleen syksyllä 2022 Darialin solassa, E117-tiellä, joka tunnetaan myös Georgian sotilastienä. Venäjän armeijan alunperin 1799 rakentama tie ylittää Kaukasusvuoret antiikin ajoista tunnettua reittiä.

Tähystelin kilometrien pituista autoletkaa, joka valui Georgiaan Zemo Larsin rajanylityspaikalta: venäläiset pakenivat tuhansittain omasta maastaan. Tavararekkojen karavaanit jyräsivät edestakaisin. Muistelin, miten nuorena Kaukasian kertomuksia venäläisten klassikoiden sivuilta.

Kotiin palattuani aprikoin matkaa ja luettua georgialaisen kvevriviinin äärellä. Kaikki sotkeentui pyörteeksi, vuoret, joiden takana lepäsivät Venäjään kuuluvat Tšerkessia, Tšetšenia ja Dagestan, tarinat seikkailuista ja valloituksista, sepitelmät ja tosiasiat. Aloin tehdä tutkimuksia, lopulta esiin pusertui vastauksia.

Maailmalla kuului vaatimuksia jopa venäläisten klassikoiden boikotista. Se tuntui idiotismilta: eivät klassikot voi olla vikapäitä nykyhetkestä. Voiko kirjallisuudelle ylipäänsä sälyttää tällaisia vastuita? Eikö kirjallisuuden pitänyt olla epäpoliittista ja keskittyvän vain estetiikkaan? Ja sittenkin: kirjallinen Kaukasia vipusi esiin kysymyksiä kirjallisuuden poliittisuudesta, vapaudesta ja vastuusta kuvata ja muovata todellisuutta.

Jälkikolonialistinen kirjallisuuden tarkastelu näytti olevan usein sitä, että länsimaisten lähteiden perässä purettiin vain läntisen kolonialismin kertomusta. Miksei samoja menetelmiä voisi soveltaa venäläiseen kirjallisuuteen sen suhteessa imperiumin alusmaihin?

Aleksander Puškin, Mihail Lermontov ja Lev Tolstoi kirjoittivat Kaukasiasta samaan aikaan, kun Venäjä kävi siellä 1800-luvulla veristä siirtomaasotaa. Heidän suhteensa imperiumiin oli mutkikas, ja yksi heistä kirjoitti myös viiltävän tuomion. Tähän vaikutti epäilemättä se, että Puškin ja Lermontov olivat karkotettuja tsaarinvallan arvostelemisesta; Lermontov ja Tolstoi taas palvelivat armeijassa ja kokivat sodan julmuuden.

Edes klassikot eivät silti olleet täysin vapaita imperialismin eetoksesta. Heidän teoksensa on kuitenkin nähtävä vasten aikaansa ja silloisten venäläiskirjailijoiden enemmistöä, suurvallan propagandisteja, jotka ovat syystäkin unohtuneet.

Georgia liitettiin Venäjään protektoraattina 1800-luvun alussa, mutta Pohjois-Kaukasiassa sodittiin: Tšerkessian konfederaatiota vastaan venäläiset taistelivat 1700-luvulta lähtien vuoteen 1864; Tšetšenian ja Dagestanin alueilla Šamilin johtama imamaatti kamppaili venäläisiä vastaan vuosina 1829-1859.

Kaukasian valloitus osui yhteen sekä venäläisen kirjallisen romantiikan nousun että orientalismin synnyn kanssa. Orientalismi kehkeytyi eurooppalaisten valtioiden kolonisoitua itäisiä alueita 1700- ja 1800-luvuilla. Lännen vastakohdaksi mielletty itä katsotaan orientalismissa vähempiarvoiseksi. Tämä poiki myös kirjallisen virtauksen, ja kirjailijat, kuten Voltaire, Byron ja Goethe kynäilivät itämaista.

Aikakauden venäläiset kirjailijat pyrkivät nojautumaan länteen, vaikka Venäjällä ei ollut täysin omaksuttu eurooppalaista kulttuuria. Euroopassa Venäjää pidettiin puoliksi itämaisena. Omaksumalla eurooppalaisen orientalismin käsityksiä venäläiset saattoivat vankistaa eurooppalaisuuttaan. Venäläiset alkoivat nähdä Kaukasian omana orienttinaan, jossa he katsoivat oikeudekseen ”sivistää villikansat”.

Kirjallisuudessa kehkeytyi raja Venäjän ja ”Aasian” välille. Eurooppalaiset kirjailijat ovat monesti feminisoineet ja erotisoineet siirtomaita, eivätkä venäläiset poikenneet. Kaukasia näyttäytyi usein maskuliinisen halun naisellisena kohteena. Eri alueita kuvattiin eri tavoin, ja se kriittisyys, joka terhisteli Pohjois-Kaukasian kohdalla, lerpahti suhteessa Georgiaan.

Syksyllä 2022 ajoimme päin Kaukasuksen jäätyneitä sokeritoppia. Vuoret kohosivat horisontissa sinertävänä, taivasta lähentelevänä vallina. Tien vieressä pärskyi joki, se leimusi turkoosina.

Jotain tällaista näki Puškin viivähtäessään Pjatigorskissa matkallaan karkotukseen Moldovaan. Karkotuksen syy oli Oodi vapaudelle, joka äkämystytti tsaarin. Pjatigorskin poskessakin on vuoria, mutta iso Kaukasus nousee vasta taivaanrannassa. Varsinaista kosketusta Kaukasukseen tai sen heimoihin Puškinilla ei ollut, mutta hän kirjoitti silti runoelman Kaukasian vanki (1822).

Kaukasian romantisoinnin pioneeritekstissä tšerkessit vangitsevat venäläissotilaan; tšerkessineito tarjoaa vettä ja ruokaa, pian myös rakkauttaan, mutta venäläinen torjuu; neito auttaa hänet salaa pakoon, mies palaa omiensa luo; neito hukuttautuu Terek-jokeen.

Aitoromanttiseen tapaan vankeus tuo byronilaiselle elämään kyllästyneelle nuorukaiselle sisäisen vapahduksen, ”paluun luontoon”. Kaukasus tarkoittaa riippumattomuutta – kuten skottilaiset ylämaat Walter Scottin romaaneissa tai metsä J.F. Cooperin intiaanikirjoissa.

Tšerkessit on kuvattu väkivaltaisina väijyläisinä, mutta myös pastoraalisesti elävinä, vapaudenhaluisina ”jaloina villeinä”, joiden elämä merkitsee tavallaan vastakohtaa tsaarin Venäjän tyrannialle aikana, jolloin dekabristikapina (1825) oli jo kehkeytymässä.

Romanssin mahdollisuus ilmentää myyttiä kulttuurien harmoniasta, joka korvaisi imperialismin todellisuuden. Sotilaan kieltäytyminen edustaa ikään kuin eurooppalaistunutta venäläistä, järjen hyytämää henkeä, joka ei osaa ottaa vastaan villeyden intohimoa.

Vaikka Kaukasian vanki oli pääosin sepitetty, aikalaiset lukivat sitä myös matkakertomuksena, joka kuvasi keisarikunnan reunamien etnografiaa. Tuolloin Kaukasiasta ei vielä ollut varsinaisia matkakertomuksia, eikä sensuroitu venäläinen lehdistö raportoinut Kaukasian sodasta.

Puškin tasapainoili imperiumin kritiikin ja nuoleskelun välillä, mikä ei täysin välity runon suomennoksesta – pois on jätetty myöhemmin lisätty epilogi, jonka runoilija toivoi auttavan karkotuksesta pois. Epilogissa hän ylisti Kaukasiaa miehittävää armeijaa.

Teoksessaan Matka Erzerumiin (1836) Puškin yritti kumota aiempia romanttisia pykäelmiään. Hän kuvaa Kaukasusta proosallisemmin ja parodioi mytologista tunnelmointia, mutta ei ole kokonaan vapaa romantisoinnista ja kliseiden käytöstä. Runoilija myöntää silti tšerkessien vihaavan venäläisiä, jotka tuhoavat kokonaisia heimoja. Vladikavkazissa hän kuvaa vangittuja alastomia tšerkessilapsia, kiihtyvän sodan uhreja.

Syksyllä 2022 kurvailimme Georgian vuorten rinteillä risteileviä serpentiiniteitä, niissä ei ollut kaiteita, tien reuna oli usein vain metrin päässä liikkuvasta autosta, ja pudotusta saattoi olla satoja metrejä. Laskeuduimme laaksoon ja kylään, Omaloon (2000 m). Katoilla näkyi aurinkopaneeleja ja lautasantenneja. Puro kiivaili uraansa läpi kylän, jota muinaiset puolustustornit eli koshkebi reunustivat. Sumu leijui rotkossa kuin kotka.

On tavallaan helppo ymmärtää Lermontovin kiinnostusta Kaukasiaan. Esikoisrunoelmasta Hadži-Abrek (1835) alkaen kirjailijan runot ja tarinat tulvivat upeita maisemia: luonto on harmonian lähde, Kaukasian villiyttä ihaillaan. Seutu oli tuttu Lermontoville jo lapsuudenaikaisilta terveyslomilta.

Tsaari ei pitänyt Lermontovin runoista, ja 1837 hänet karkotettiin upseeriksi Kaukasiaan. Taisteluihin hän ei joutunut, mutta Pietariin palattuaan käsitteli Kaukasiaa uudella tavalla.

Lermontovin Aikamme sankari (1840) parodioi muotonsa puolesta matkakirjallisuutta. Episodiromaani rikkoo kronologiaa ja käyttää useita kerrontamuotoja ja näkökulmia päähenkilöön, Petšoriniin. Hän on ristiriitainen byronilainen hahmo, mutta myös venäläisen kirjallisuuden tyypillinen tarpeeton ihminen.

Teoksessa tuntuu olevan rasismia: romaanihenkilöt luonnehtivat kaukasialaisia ”rääsyläisiksi” tai ”aasialaisiksi varkaiksi”. Episodi ”Bela” toistaa parodisesti orientalistisen, väkivaltaa ja seksiä tihkuvan tarinan ainekset, mutta kriittisyys avautuu Petšorinin kautta. Hän on antisankari, joka ryöstää ja alistaa tšerkessineito Belaa – tapaus joka epäilemättä heijasti sodan tosiasioita. Päinvastoin kuin romantiikassa yleensä Petšorin ei edusta eurooppalaista ritarillisuutta, vaan käyttäytyy tavalla, jonka venäläiset liittivät ”kaukasialaisiin bandiitteihin”. Piittaamattomuus Belasta muistuttaa Venäjän imperialistista asennetta Kaukasiaan.

Toisin kuin kirjailijan varhaistuotannossa Petšorin ei löydä harmoniaa luonnon kanssa, vaikka tuntee rakastavansa sitä eniten juuri ennen kaksintaistelua, jossa surmaa säälittä toverinsa.

Upotessaan Kaukasiaan Petšorin villiintyy yhä enemmän. Lopulta hän ”kirkaisi kuin mikäkin tšetšeeni” – Petšorinista oli tullut sellainen. Muodonmuutoksen voi ajatella kyseenalaistavan ajatuksen kaukasialaisten toiseudesta: Lermontov vihjaa, ettei ”sivistynyt” barbaari eroa mitenkään ”sivistymättömästä”.

Koska Lermontov mokaili seurapiireissä, ja tsaari piti entistä vähemmän hänen teoksistaan, hänet karkotettiin 1840 jälleen Kaukasian sotajoukkoihin, nyt etulinjaan. Myöhäiset teokset sisältävätkin epäilyksiä, että Pohjois-Kaukasian valloitus oli Venäjälle henkisesti epäedullista.

Runoelmassa Izmail-Bey (1843) eräänlainen tšerkessiläinen Don Juan teurastaa venäläisiä taistelussa ja ryövää heidän naisensa. Teos esittää Venäjän ”uutena Roomana”, ja sen sivistystehtävän lasten, naisten ja vanhusten lahtaamisena. Izmail-Beyn raakuus saa näin oikeutuksensa kostosta.

Runo ”Valerik” (1843) kasvaa Lermontovin kokemuksista taistelusta Valerik-joella 1840. Runon mukaan pyrkimys henkiseen uudistumiseen Kaukasiassa päättyi verilöylyyn; löytyykin petomaisuus taistelussa, ruumiit ja veren haju. Sotilaat itkevät kuolleita tovereitaan. Runon kertoja on järkyttynyt omasta rikollisuuden tunteestaan. Lermontov esittää sodan luonnonvastaisena agressiona. Taivaan alla pitäisi olla tilaa kaikille kansoille, vakuuttelee runo.

Vaikka Pohjois-Kaukasian sota herätti kirjallisuuden romantikoissa myös kritiikkiä, Georgiaan he suhtautuivat toisin. Tämä heijasti Georgian asemaa protektoraattina, suojelun kohteena, vaikka siellä tukahdutettiin kapinoitakin. Venäläisten silmissä georgialaiset näyttäytyivät melko eurooppalaisina, ja kristinusko oli ikivanhaa, mikä ei istunut kuvaan kaukasialaisten alemmuudesta. Kirjallisuudessa Georgia kuvataankin puoli-islamilaisena maana, jota symboloi itämainen nainen, yhtäältä hyvä ja toisaalta paha.

Puškin hekumoi aistillisilla gruusialaisneidoilla teoksessaan Matkalla Erzerumiin.

Lermontovin runoelma Tamara (1841) kertoo noitakuningattaresta, joka houkuttelee luokseen miehiä, viettelee ja murhaa heidät.

Venäläisestä kirjallisuudesta löytyy useita pohjoiskaukasialaisia ”jaloina villeinä” kuvattuja mieshahmoja, jotka tekevät sankarillisen machoa vastarintaa, mutta Georgian kohdalla miehet näytetään kielteisesti. Lermontovin runo ”Väittely”(1841) tyypittelee georgialaismiehet viinin latkijoiksi, jotka makailevat puun alla. Georgialaiset näytetään usein juopuneina, kun taas venäläiset esitetään kohtuukäyttäjinä.

Runoelmassa Demoni (1841) Lermontov määrittää georgialaismiehet lisäksi hölmöiksi, pelkureiksi, rosvoiksi tai impotenteiksi. Pohjois-Kaukasian sodan oikeutusta kirjailija epäili, mutta Georgian hallintaa hän kutsuu ”jumalalliseksi armoksi”, joka sallii maan kukoistaa ”ystävänsä pistimien muurin takana”.

Kirjallisuudessa rakentuu näin eroottisesti latautunut mytologia venäläisestä miehestä, rationaalisesta eurooppalaisesta, joka pystyy sekä suojelemaan Georgiaa että pitämään kurissa sen aasialaisen villiyden.

Syksyllä 2022 vuokrasimme Omalossa hevoset. Ratsastin ensi kertaa eläessäni, mutta niin vain rytyytimme 30 kilometriä edestakaisin Gireviin, Tšetšenian rajalle. Hevoset vikuroivat aluksi, mutta rauhoittuvat sitten, mukana oli opas. Satulassa istui tukevasti, kun karautimme Pirikita-Alazani-joen törmää pitkin: virta kimmelsi jyrkänteen alla 20 metrin päässä.

Kaukasian armeijassa pari vuotta palveltuaan Tolstoi vakuuttui, että Kaukasiasta oli kirjoitettava toisin kuin ennen – vaikka suuri yleisö helli edelleen romantisoitua kuvaa. Nuorella Tolstoilla ei ollut selvää poliittista kantaa, ja kertomuksissa Hyökkäys (1853) ja Metsänkaatoa (1855) sekä romaanissa Kasakat (1863) hän pyrki lähinnä esteettiseen kapinaan, korvaamaan romantikkojen Kaukasia-kuvan parodialla ja realismilla.

Tolstoin pyrkimys ei saanut seuraajia. Kaukasian sodan jälkeen romanttiset teokset nostettiin aidoiksi tapahtumien kuvauksiksi ja ristiriitaisiakin opuksia käytettiin oikeuttamaan valloitusta. 1800-luvun lopulla seurasi vielä uusi aalto Kaukasian romantisointia.

Aihe jäi kaivertamaan, ja elämänsä lopulla Tolstoi palasi siihen. Syntyi pienoisromaani Hadži-Murat (1904). Siinä kirjailija ei enää kieltänyt romantikkojen menetelmiä, vaan käytti niitä uudella tavalla haastaakseen Kaukasian mytologisoinnin. Hänellä oli nyt myös poliittinen kanta – siksikin hän asettui kaukasialaisten puolelle. Todella eläneestä Hadži-Muratista kirjailija teki ”jalon villin”, joka taisteli eliittejä vastaan.

Pienoisromaani muistuttaa hieman Pugatšovin kapinasta kertovaa Puškinin romaania Kapteenin tytär (1836 ), mutta Tolstoin teos perustui kirjallisiin lähteisiin, virallisiin dokumentteihin ja silminnäkijöiden haastatteluihin.

Hadži-Murat on karismaattinen takinkääntäjä, joka joutuu vaihtamaan Šamilin joukoista venäläisten puolelle, eikä hän loikannut ensi kertaa. Romaanissa on useita todellisia henkilöitä ja se etenee tiukasti leikatuin kohtauksin Hadži-Muratin neuvotellessa venäläisten kanssa.

Teos näyttää Venäjän jakautuneena talonpoikiin ja eliittiin. Yläluokka esitetään pröystäilevänä, kiipivänä ja moraalittomana. Myönteisesti kuvattu talonpoikainen sotilas Avdejev sen sijaan ylittää kielimuurin ja pitää Hadži-Muratin murideja ”ihan kuin omina venäläisinä”.

Vastakkain eivät olekaan vain venäläiset ja kaukasialaiset, vaan eliitit ja tavallinen kansa. Tsaari Nikolai I:n ja Šamilin hallinto näyttäytyvät samanlaisena despotismina, suuruudenhulluutena ja murhanhimona.

Tolstoi kuvaa miten venäläiset etenevät, pystyttävät linnoituksia, kaatavat metsää ja hävittävät vuoristolaisten viljelykset ja karjan. He polttavat tšetšeenikylän, kaivo saastutetaan ja poika tapetaan pistimellä. Tämä jatkaa lapsensurman motiivia, joka esiintyi jo Hyökkäyksessä ja Kasakoissa. Sotamies Avdejev kaatuu turhaan; hän on tykinruokaa, vakuuttelee kirjailija riisuen sodalta kaiken romantiikan ja kunniallisuuden.

Kiinnostavin piirre Hadži-Muratissa on sen hyökkäys kirjallista kulttuuria vastaan. Teoksessa puhuttu sana on moraalisempi ja todempi, kun taas kirjoitettu sana on ihmisyydenvastaisen vallan, sekä Nikolain että Šamilin, valheiden työkalu. Vallanpitäjiä vastustava Hadži-Murat puhuu romaanissa eniten. Teos näyttää miten viralliset tiedonannot valehtelevat sodasta. Tšetšeenien kansanrunous taas vertautuu satakielen lauluun ja sen luonnolliseen totuuteen.

Viestinnän eri lajien vastakkainasettelusta huolimatta kertoja hallitsee tarinaa, eikä todellista moniäänisyyttä synny. Hadži-Murat ei saa ääntään kuuluviin: Venäjän vallanpitäjät näkevät hänet vain työrukkasena lisätä imperiumin valtaa. Lopulta hän yrittää paeta, mutta tulee tavoitetuksi. Kulttuurien välisen dialogin korvaa luotien ja miekaniskujen kieli.

Romaanissa toistuvat kuvat, irtileikatut kädet – ja Hadži-Muratin katkaistu pää – tuovat mieleen venäläisen kenraali Zassin; tällä oli tapana keräillä vihollistensa ruumiinosia samaan tapaan kuin Joseph Conradin romaanin Pimeyden sydän (1902) Kurtzilla. Konradin teos nostetaan usein esille imperialismin huutavana kritiikkinä, mutta samoille äänialoille kiilaa myös Tolstoin Hadži-Murat.

Romaanin viimeinen lause palaa prologin metaforaan ”tataariksi” kutsutusta ohdakkeesta. Sen kertoja taittaa kaunistukseksi kukkakimppuunsa, mutta heittää lopulta pois. Hadži-Muratin kuolema vertautuu sitkeän ohdakkeen katkaisuun. Maanviljelystä, agrikulttuurista, tulee metafora paitsi sivistyksen levityksestä niin myös murhaamisesta ja Kaukasian kolonisoinnista.

Tolstoi haastaa lukijoitaan kohtaamaan syyllisyytensä ja katumaan, myöntämään Kaukasian valloituksen rikoksena, jotta vastaava ei toistuisi.

Syksyllä 2022 perillä Girevissä paikalliset pakkasivat jo tavaroitaan: he lähtisivät laaksoihin talvehtimaan. Lammaskatras aaltoili lähes pystysuoralla rinteellä. Vanhus muisteli aikaa parikymmentä vuotta sitten, kun vuorten yli tuli pakolaisia toisen Tšetšenian sodan aikana. Meistä vuoret näyttivät ylipääsemättömiltä. Hämärän jo täyttäessä ilman nelistimme ravia paluumatkalle. Saavuimme Omaloon juuri kun aurinko katosi huippujen taa ja tuli pimeä.

Tolstoikin oli tavallaan ylemmyydentuntoinen ajatellessaan voivansa antaa kaukasialaisille äänen, mutta tarkoitus oli hyvä. Lenin-palkittu dagestanilainen kirjailija Rasul Hamzatov muisteli 1970-luvulla miten hänen isänsä antoi nuoruudessa hänen luettavakseen avaariksi käännetyn Hadži-Muratin; vanhat miehet kotikylässä sanoivat: ”vain Jumala itse on voinut kirjoittaa niin totuudenmukaisen kirjan”.

Ja kuitenkin todelliset historialliset tapahtumat olivat kauheampia kuin mikään kirjallisuudessa kuvattu. Kaukasian sodan jälkeen tšerkessien kansanmurha kiihtyi huippuunsa. Jo aiemmin oli hävitetty, tapettu ja raiskattu, mutta nyt puolitoista miljoonaa tšerkessiä ajettiin maanpakoon Turkkiin. Nykyään vain Georgia on tunnustanut tšerkessien kansanmurhan.

Kvevriviinini äärellä en voi olla ihmettelemättä miksi tunsin ”villin lännen” legendarisoinnin ja intiaanien kansanmurhan jo ennestään, mutta Kaukasian mytologisointia ja tšerkessien kansanmurhaa en niin hyvin tiennyt. Pitäisikö meidän sittenkin olla länsimaiden ja lännessä tutkittujen asioiden lisäksi enemmän kiinnostuneita myös muusta maailmasta?

Kävelen kadulla ja katson jäätyneeseen asfalttiin kuin peiliin: ikään kuin kaikki toistuisi taas. Tänä päivänä moni venäläinen kirjailija on kritisoinut maansa sortohallintoa ja sotapolitiikkaa sekä joutunut ehkä lähtemään emigraatioon. Toiset kirjailijat ovat antaneet nimensä hyökkäystä kannattaviin julkilausumiin, elleivät ole peräti kaunopuheisesti ylistäneet Venäjän panssarien rynnäkköä.

Imperialismin skribentit suoltavat apologioitaan, mutta myös kriittiset uudet puškinit, lermontovit ja tolstoit teroittavat jo kyniään.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 2/2023.