keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Latinoromanssi

Vuonna 1938 kadetti Hirvilauma oli Suomen Joutsenella koulutusmatkalla. Laivan reitti kulki Englannin ja Biskajanlahden kautta Argentiinaan, Bernapuchoon, ja siitä eteenpäin kohti Karibianmerta. Joulukuussa laiva pysähtyi Puerto Ricossa.

Laivassa on juhlat. Patriisit – kärpäset – tanssivat polskaa. Soittokunta vaskipuhaltelee marssia tai fanfaaria vieraiden purjehtiessa parijonossa kannelle. Pankkiireita, kaupunginjohtaja, armeijan upseereita, ministeri, konsuleita, paksumahaisia kauppiaita – kaikki siinä perheineen pullistelemassa, avokaulaisine tyttärineen, voideltuine poikineen, vaimoineen, jotka ovat mustia kuin tulisalamanterit ja sähisevät anacondina.

Astiat kilisevät, lasit läikkyvät, hopeiset haarukat, veitset sotkeentuvat kastikkeeseen. Taustalla humisee San Juan. Satama huutaa rommin karhentamalla äänellä. Orkesteri soittaa suomalaista kansanmusiikkia, Puerto Ricon lauluja, kaikenlaista meteliä. Kannella tanssitaan. Kadetit kopeilevat, ihorasva haisee.

Kadetti Hirvilauma nojaa kaiteeseen ja heittää sätkän yli laidan. Matruusi Meriaura kertoo huonoja vitsejä. Vaskipuhaltimet ja samppanja tulvehtivat kannella, viulut sivelevät hikeä iholle. Hiukset viuhtovat Hirvilauman ohi, kaikenkokoisia rintoja ja pakaroita liikehtii tanssilattialla. Ja hameiden alla sukkanauhoja, kosteaa meriruohoa. Tällaista Hirvilauma pyörittelee mielessään, imee tupakkaa ja kerskailee välinpitämättömästi.

– Lyödäänkö vetoa? sanoo Meriaura.
– Saatana, varmasti lyödään, piestään oikein kunnolla, sanoo Hirvilauma.
– Sulta menee varmana paskat housuun.

Siinä he ovat lyövinään vetoa, jäävät tuijottamaan Argentiinan konsulin tytärtä, jolla on ainakin puoli metriä korkea hiuslaite.

Mies on sama Hirvilauma, joka sittemmin sotkeentui asekätkentään ja pakeni valvontakomissiota Espanjaan. Istuutui jonnekin vuoristoon ja muuttui kiveksi, sanalla sanoen katosi historian selän taakse.

Tanssiessaan he puhuvat koko ajan. Mies osaa hyvin espanjaa, ja nainen on puhelias tapaus. Kolme tanssia, neljä. Nyt puhe on kevyttä kuin pimeät alusvaatteet. Nainen heittää päänsä taaksepäin, nauraa. Silloin Hirvilauma lakkaa näyttelemästä, hän ei voi sille mitään, niin vain tapahtuu. Äkkiä nainen on hänen käsiensä välissä, hengittää, vartalo täynnä sisäelimiä ja verta, vaatteiden alla satojen päivien jättämät jäljet. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Hirvilauman hengitys muuttuu tukkoiseksi, hän sopertelee, ja jollei olisi pimeä, niin voisi sanoa, että veri purskahtaa hänen päähänsä.

Kannelle on nostettu pieniä pöytiä. Niiden väleissä torkkuu vanhoja tärkeitä herroja, piereskellen huomaamattomasti. Nuori matruusi on juonut liikaa ja oksentaa keittiön takana käymälän pyttyyn. Reiässä on paskan tahrimia pakkauspapereita. Keskustelu hohkaa ja sihisee. Voisi ajatella näiden ihmisten olevan todella kiinnostuneita mitä toiset ja ajattelevat ja mitä he ovat. Kaikki on kuitenkin suurta fraasia, isoa näytelmää, jota kadetit ja kaupungin härski kerma pyörittävät, jokainen päästäkseen johonkin tavoitteeseen, hyötyäkseen.

Tästä keskeltä Hirvilauma ja konsulintytär tanssivat läpi. Pöytiä kaatuu ja lasit lentävät. Hirvilauma nauraa ja tyttö viheltää marseljeesia. Orkesteri lopettaa soittamisen, ja ihmisten kasvot pysähtyvät ärtyneisiin ilmeisiin. Kaikki jotka ovat saaneet viiniä päälleen vääntelevät turpiaan ja pärskivät, nuoret naiset nyrpistelevät niin että nenäkarvat pörhistyvät. Tämän pysähtyneen tilanteen aikana, kun havainnot ovat sameita, kukaan ei huomaa vedestä nousevaa miekkavalasta, joka keskellä hyppynsä vesipisaroita muuttuu valtavaksi naurulinnuksi. Lintu laskeutuu kannelle, ja Hirvilauma ja konsulintytär kiipeävät sen selkään. Lintu lentää kaupunkiin.

Toivottavasti Hirvilauma ei saa ejaculatio praecoxia. Hän kävelee naisen rinnalla pitkin mustia katuja. Miten erilaiselta tuntuu nyt kun he ovat puhumatta. Konsulintyttären nimi on Violeta. Violeta ei ole mikään kaunotar. Hänen vartalonsa ei ole erityisen muodokas. Hirvilauma ei voi rakastaa hänessä fantasiaa. Miesten vartalot tuijottavat naisten vartaloita ja lääppivät tungoksessa ja ehdottelevat kaikenlaista. Mutta Hirvilauma on kyllästynyt tällaiseen. Kyse ei ole vartaloista.

Hirvilaumassa on ilmeisesti jotain vikaa. Hän on töpöhäntä ja aisankannattaja ja tuhkamuna ja veltto vätys – se lienee selvää. Siinä hän istuu avatuilla lakanoilla saamattomana, vain puhuu Violetan kanssa ja kaihtaa toimintaa kuin prosaisti pirstottuja lauseita.

He puhuvat koko yön. Alasti vai pukeissa? Sitä ei kukaan tiedä.

Plakinkirkas aamu liukuu makuuhuoneen verhojen välistä. Heidän silmissään on rähmää ja sydämessään matoja. Hirvilaumaa tuntee taas jonkun muun, kapteenin, otteen niskassaan. Hän on ollut luvatta yön poissa laivalta. Kun Hirvilauma riuhtoo vaatteita niskaan, heidän välilleen syntyy dialogi.

– Tulen käymään illalla.
– En ole enää täällä.
– Tulen ensimmäisen vartiovuoron jälkeen.
– Se ei käy päinsä.
– Minulla on rahaa, lähdemme.
– En halua nähdä sinua.

Tai:

– Olen varma, että vahinko kävi.
– En usko, ei ole mahdollista.
– Jäisit.
– Laiva lähtee huomenna, päästä irti.
– Minusta tuntuu…
– Pitääkö sinua läimäyttää?
– Tuletko illalla?

Tai:

– Tulen kymmeneltä, odota ja laita kaikki valmiiksi.
– Minä, en tiedä mitä sanoa.
– Ei tarvitse sanoa mitään.
– Rakastan sinua.

Seuraavana iltana satamassa haisee jätteiltä. Valo on erilaista, tai ehkä se johtuu krapulasta. Vartiovuorot vaihtuvat. Kokki mättää läskiä ja perunoita lautaselle. Matruusit kunnostavat purjeita. Juomavesitynnyreitä kieritetään lastaussillalla.

– Missähän helevetissä Hirvilauma on? Ei oo näkyny poikaa tänään.
– Se istuu hytissä arestissa.
– Ihanko saatana.
– Kapteeni anto sen valita. Joko se eroaa ja lähtee laivalta, tai sitten poistumiskielto loppuajaksi mitä ollaan tässä kaupungissa.
– On pojalla vitjat nilkoissa.

Täytyy sanoa, että Hirvilauma on pelkuri ja lattea tyyppi, Werther olisi valinnut toisin. Hän vain istuu hytissään alistuneena ja kirjoittaa kirjettä isäukolle, joka on jokin isokiho, salaneuvos tai kauppaneuvos. Kirjeessä hän vakuuttaa, että kaikki sujuu hyvin ja lupaan jatkaa sotilaskoulutusta korkeimpaan koppalakkiin asti. Isä oletettavasti myhäilee tyytyväisenä ja saa varmuuden poikansa hyvistä ja kunnollisista aikomuksista. Tuo varmuus säilyy arvattavasti silloinkin kun salaneuvos nai minkinnahkaista vaimoaan kulli käärittynä tuhannen markan seteleihin.

Saappaat kolisevat kannella. Vartiomies nojaa kivääriin ja polttaa makeanhajuista piippua. Paperossin hehkuva pää paljastaa Hirvilauman.

– Voitko päästää mut poistumaan hetkeksi?
– Mitä, noin vaan muka?
– Mä voin tuurata sua pari vuoroa, jos siitä on kiinni.
– Mihin siulla on noin hinku?
– No, päästäksä vai et? Mulla vois olla rommiakin sulle.
– Tässähän ihan eppäilykset herrää.
– Päästä ny.
– Ei nii ei.
– Muistatko sen eilisen punatukkasen tytön, järjestän sulle.
– Älä jätkä yritä. Kun mie sanon jottain nii…

Jotain on sanottava myös Hirvilauman puolustukseksi. Tai sitten hän on vain olevinaan, yrittää ylläpitää mainettaan. Vartiomiehet seisovat laiturilla. Hytin ikkuna aukeaa. Hirvilauma ujuttautuu siitä ulos ja ryhtyy hilautumaan laivan laituriin kiinnittävää köyttä pitkin. Hän on pukenut ylleen valkoisen puvun ja valkoiset hansikkaat. Puolessa välissä Hirvilauma putoaa. Vesi on likaista, kuin jonkun onteloista valunutta räkää. Kun hänet on ongittu kuiville hän rojahtaa pitkäkseen maahan ja kieltäytyy liikkumasta. Vartiopäällikkö käskee kantamaan hänet laivaan.

– Olen sitä mieltä, että upseerinkunniani vaatii paarit, Hirvilauma sanoo.
– Siin on sulle paarit, kantakaa roikale jaloista karsseriin.

Kun laiva lähtee satamasta linnut seuraavat sitä parvena, joka muistuttaa alushousuja. On täysin samantekevää mihin laiva on matkalla, mihin satamiin se saapuu. Talot ovat kivikasoja, ihmiset liikkuvia klönttejä lihaa ja vaikkua, puhe merkityksetöntä. Hirvilaumasta tuntuu, että jokaisessa satamassa odottaa tyttö ja on raskaana tai ei ole, mutta tuijottaa laivaa ja etsii jotakuta. Eikä löydä.

Hirvilauma katsoo lentokaloja, eikä tiedä missä on ja milloin. Aivan yhtä hyvin hän voisi istua Sommen juoksuhaudoissa, tai vetää käteensä Vesuviuksen rinteellä, kun se purkautuu Pompeijin ja Heraculeumin kattojen päälle. Hän näkee kaiken olevan yhteydessä. Hän näkee kaksiulotteisen maiseman, jonka ylitse kalat lentävät.

Merellä vietetään hautajaisia. Suomen lipulla peitetty arkku putoaa löpsähtäen veteen. Toissapäivänä Hirvilauma hyppäsi maston huipusta ja murskaantui kanteen.

Mutta ei se ollut se sama Hirvilauma, joka sittemmin sotkeutui asekätkentään ja meni Espanjaan istumaan vuoren juurelle. Se Hirvilauma jatkaa elämäänsä. Se Hirvilauma on tunteeton ja tylsän rationaalinen ihminen.

Eikä muistoja näy, ei edes kaukaisia saaria. Perämies panee matruuseja perseeseen, kaikkien menneisyys on kadonnut, ja on vain tumma meri ja purjepurtilo ja miehistö, joka ei ole peseytynyt kunnolla viikkoihin ja haisee kuin valaanraato. Mutta konsulintyttärellä on jo uusi kavaljeeri, jonka kanssa hän tulee menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia.

Novelli on julkaistu myös Rihmastossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...