lauantai 12. maaliskuuta 2022

Hoiperteleva maailmanjärjestys


Ville Ropponen



Miksi Venäjästä ei sitten tullut Neuvostoliiton hajottua ”tavallista markkinatalousmaata” ja parlamentaarista demokratiaa länsimaiseen malliin, kuten toiveikkaimmat ennustukset odottelivat? Venäjän demokratialle ja kansalaisyhteiskunnalle oli kuitenkin syntynyt hyvä alku Mihail Gorbatšovin perestroika-ja glasnost-poliitikan, ylhäältä johdetun demokratisoitumisen aikana. Erityisesti sananvapaus ja sen myötä kansalaisten rohkeus esittää näkemyksiään julkisesti, olivat kasvaneet suuresti.

Demokratisoitumisen haaksirikon alkusyyt saattavat piillä Gorbatšovin ja Neuvostoliiton läntisten lainoittajien erimielisyydessä talouspolitiikasta. Gorbatšovin pyrkimyksenä oli jonkinlaisen sosiaalidemokratian rakentaminen. Naomi Kleinin mukaan läntiset lainoittajat vaativat kuitenkin uusliberaalien talousuudistusten rajua läpiajamista – ja tähän Gorbatšov ei ollut valmis. Tilalle saapasteli sitten Boris Jeltsin, joka sai länsivaltojen jatkuvan tuen. Vanhoilliskommunistien vallankaappausyritys sinetöi Neuvostoliiton hajoamisen.

Jeltsinin talousuudistajat sovelsivat Milton Friedmanin ja taloustieteen ”Chigagon koulukunnan” uusliberalistisia oppeja. Amerikkalaisten talousneuvonantajien tuella toteutettiin ”shokkiterapia” ja ”sadan päivän loikka kapitalismiin”, jonka seurauksena Neuvostoliiton valtionomaisuus valui pitkälti harvojen käsiin. Venäjän kansallisomaisuus yksityistettiin ja myytiin polkuhinnalla Jeltsinin ympärillä pörräävälle liikemiesten ja poliitikkojen piirille. Venäjän turbokapitalistisia yksityistäjiä onkin nimitetty kuvaavasti ”kapitalistisiksi bolševikeiksi”. Kuten Klein on osoittanut teoksessaan Tuhokapitalismin nousu (2008) korruptio ja suoranaiset talousrikokset ovat olleet tunnusomaisia kaikissa uusliberalistisen kapitalismin hankkeissa ympäri maailmaa.

Demokratialiike oli kuitenkin 1990-luvun alussa yhä vahvoilla Venäjällä ja turbokapitalismin vastustus oli laajaa. Tämä laantui syksyllä 1993, kun Jeltsin kukisti asevoimin markkinafundamentalistisia uudistuksia uhmanneen parlamentin eli Venäjän duuman. Ostankinon TV-tornin luona sisäministeriön joukot ampuivat noin sata mielenosoittajaa. Yli 500 sai surmansa, kun armeija komennettiin tulittamaan ”valkoista taloa” eli duuman rakennusta, jonne parlamentti oli lukittautunut.

Länsimaisessa mediassa levinneen kertomuksen mukaan kyse oli vain Neuvostoliittoa takaisin haikailevien kommunistien vallankaappauksen tekeminen tyhjäksi – ei suinkaan minkäänlaiset diktaattorinotteet.

Jeltsinin autoritaariset toimet kuitenkin romauttivat hänen kannatuksensa. Kääntääkseen huomion ongelmista Jeltsin aloitti joulukuussa 1994 ensimmäisen Tšetšenian sodan. Sota ei sujunut niin hyvin kuin odotettiin, ja Jeltsinin uudelleenvalinta oli yhä epävarma. Yksityistämispoliitikasta hyötyneet suurliikemiehet rahoittivat avokätisesti hänen kampanjansa vuoden 1996 presidentinvaalien alla. Jeltsin sai mediassa valtavasti enemmän huomiota kuin muut ehdokkaat, ja lopulta hänet valittiin uudelleen.

Jeltsinin valta jatkoi uusliberalistisia ”talousuudistuksia”, jotka johtivat ajoittaisiin kriiseihin ja ennen muuta rikkaiden ja köyhien kuilun repeämiseen. Maatilat ja yritykset menivät vararikkoon, työttömyys räjähti käsiin, ja kymmenet miljoonat venäläiset suistuivat äärimmäiseen köyhyyteen. Jos ei lasketa nälänhätiä, kulkutauteja ja sotia niin koskaan ennen ei niin suuri joukko ihmisiä ole menettänyt niin paljon niin lyhyessä ajassa kuin entisen Neuvostoliiton kansalaiset 1990-luvulla. Alkoholismi, huumeiden käyttö, AIDS ja itsemurhat lisääntyivät rajusti. Katulapsien ja kodittomien määrä huimasi päätä. Lisäksi satojentuhansien entisen itäblokin köyhtyneiden naisten kohtaloksi tuli joutuminen mukaan tyttökauppaan, jonkinlaiseen postmoderniin orjakaupan muotoon. Vain hieman liioitellen voidaan puhua ”taloudellisesta kansanmurhasta”.

Neuvostoliiton kansallisomaisuuden kahminut joukkio ja Jeltsinin valta joka laillisti kahminnan, julistivat itsensä demokraateiksi. Onko tätä taustaa vasten mikään ihme, että Venäjällä suhtaudutaan ”demokratiaan” epäillen? Usein sen todetaan olevan pikemminkin ”dermokratiaa” - paskavaltaa.

Venäläisten enemmistö ei käsitä, ettei Jeltsinin kaudella ollut todellista demokratiaa, vaan nimenomaan Jeltsin siirsi demokratialiikkeen vaatimukset sivuun amerikkalaisten neuvonantajien myhäillessä taustalla: ”Pinochetin vaihtoehto” eli autoritaarinen kapitalismi oli toteutunut. Tätä tosiasiaa ei muuta miksikään se, että läntisessä mediassa Jeltsiniä aina suitsutettiin ja hänen politiikkaansa kuvattiin ”uudistusmieliseksi” ja ”demokratiaan siirtymisen välivaiheeksi”, teki hän mitä hyvänsä.



***



Aasian talouskriisi lähti leviämään vuonna 1998, ja Venäjän epävakaa talous romahti. Kansa syytti kaikesta Jeltsiniä, ja presidentin suosio painui pohjalle. Alkoholisoitunut ja sairas Jeltsin alkoi muutenkin olla kannattamaton sijoitus. Kun talousoligarkkien tulevaisuus oli uhattuna, talousprojektin pelastaminen ja heidän kannaltaan vaarallisen aidon demokratian torjuminen vaativat ripeitä toimia. Syksyllä 1999 Venäjällä tapahtui sarja tuhoisia terrori-iskuja, jotka tulivat kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun oli reagoitava, tarvittiin katalyytti, katastrofi, ja katastrofi tuli.

Tämä hieman Yhdysvaltain 11.9.2001 terrori-iskuja niiden jälkiseurauksia muistuttava tapahtumasarja nosti esiin aiemmin tuntemattoman pääministeri Vladimir Putinin. Oligarkit junailivat hänet presidentiksi, ja vaalit olivat vain muodollinen näytelmä. Terrori-iskujen lietsomassa pelon ilmapiirissä entinen KGB-mies presidenttinä näyttäytyi monen venäläisen silmissä vahvalta kädeltä, joka tarjoaa turvaa.

Venäläisen tuttuni Aleksein kommentti valaisee Putinin alkuvaiheen suosion salaisuutta: ”Lännelle oli syntynyt kylmän sodan voittajan syndrooma, Venäjälle oli lähetetty satoja länsimaisia neuvonantajia, tyrkytetty kannattamattomia taloudellisia kauppasopimuksia ja miljardivelkoja. Näiden neuvonantajien ja omien uusdemokraattien johdolla järjestettiin yksityistäminen, jonka seurauksena kansa köyhtyi ja repesi kuilu rikkaiden puolirikollisten oligarkkien ja tavallisten ihmisten välillä. Tietenkin kansakunta vaati oikeudenmukaisuutta ja näki Putinissä kovan ja terveen johtajan, joka saa kaiken tämän kaaoksen kuntoon ja kuriin”.

Kuinkas sitten kävikään? Vielä 2000-luvun alkupuolella Putin oli uudistus- ja taantumuslinjan välinen tasapainoilija. Hän rupesi kuitenkin alusta asti keskittämään valtaa.

Venäjällä monet pitävät Putinin valtakautta iskuna uusliberalistista talouspolitiikkaa vastaan. Tarkemmin katsottuna kyse on näköharhasta. Putin on lietsonut kansan vihaa 1990-luvun tapahtumia kohtaan. Ne kuvataan usein ulkomaiden salaliitoksi, jonka tarkoitus oli saattaa neuvostoimperiumi polvilleen ja alistaa Venäjä ”ulkoa johdettavaksi”. Venäläisten herkkäuskoisuus ja kiitollisuus siitä, että Putin lopetti 1990-luvun sekasorron, on auttanut häntä pystyttämään oman valtajärjestelmänsä. Putinin toimet monia 1990-luvun oligarkkeja vastaan ovat olleet lähinnä symbolisia – ja usein rangaistuksia esimerkiksi politiikkaan sekaantumisesta, kuten Hodorkovskin tapauksessa.

Putin on kerännyt ympärilleen uuden ”valtionoligarkkien joukon”. Uuden Venäjän poliisivaltiossa media on otettu haltuun, ja oppositio ajettu pikkuhiljaa yhä ahtaammalle. Tässä modernissa feodalismissa turvallisuuspalvelu FSB on pyörittänyt pitkälti sekä politiikkaa, että taloutta. Taloudellinen epätasa-arvo ei kuitenkaan gini-indeksillä mitattuna ole Venäjällä sen suurempi kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa. Venäjän puoluejärjestelmä jäljittelee läntisiä malleja, mutta päätökset tapahtuvat kulisseissa.

Putinin onneksi hänen hallintokaudellaan öljyn maailmanmarkkinahinnat ovat olleet korkealla. Putinilainen ”vakaus” on syntynyt öljytulojen pohjalta. Presidentin kansansuosio nojaa vahvasti siihen, että vaurauden kasvaessa yhä suurempi osa kansasta on päässyt vuosituhannen vaihteen jälkeen taloudellisesti jotenkin jaloilleen. On syntynyt myös jonkinlainen venäläinen keskiluokka, joka on tosin talouskriisin ja talouspakotteiden alettua nopeasti kutistumassa.

Jo ennen Neuvostoliiton hajoamista nationalistiset aatteet alkoivat vallata alaa imperiumissa. Uutta yhteistä ideologiaa etsittiin kommunismin tilalle. Viime vuosien aikana myös Kremlin valtakoneistoa on leimannut lisääntyvä isovenäläinen nationalismi, joka näkee Venäjän ”piiritettynä linnoituksena”.

Historian ironiaa on se, että kun Venäjälle ja muulle Itä-Euroopalle määrättiin 1990-luvulla uusliberalistista shokkihoitoa, sen kipeitä seurauksia perusteltiin usein väittämällä niitä ainoaksi keinoksi estää kansallissosialismin nousuun Saksan Weimarin tasavallassa johtaneiden olojen toistuminen. Kapitalismin ideologien sivuuttaessa olankohautuksella kymmeniä miljoonia asukkaita syntyi suorastaan pelottavassa määrin samankaltaiset olot: ylpeitä suuria kansoja jotka katsovat ulkoisten voimien nöyryyttäneen heitä ja yrittävät saada kansallistuntonsa takaisin kohdistamalla katkeruneen vihansa heikompiin kansoihin tai kansanryhmiin.

Suhteet länsivaltoihin alkoivat kuitenkin pian rakoilla, kun länsimaat menettivät talouspoliittisen otteensa Venäjästä. Vuonna 2003-2005 Ukrainassa, Georgiassa ja Kirgisiassa tapahtuneet niin sanotut värivallankumoukset toimivat hälytyskellona Venäjän johdolle. Viimeistään vuonna 2007 Putin tajusi, etteivät länsivallat aio kohdella Venäjää tasaveroisesti vaan kylmän sodan häviäjänä. Venäjää ei päästetä suurvallan rooliin erilaisissa kansainvälisissä järjestöissä. Tämän jälkeen ulkopolitiikan suunta suhteessa länsimaihin muuttui. Sisäpolitiikassa Putinin valta alkoi lisäksi ottaa huomioon yhä enemmän venäläisten imperialistien ja nationalistien vaatimuksia. Käynnistyi konservatiivinen vallankumous, jonka loppua ei ainakaan vielä näy.

Konservativismi laskeutuu otolliseen maaperään, katkeroituneen kansan mielialoille. ”Kun Stalin kuoli, ihmiset itkivät. Miksi he olisivat itkeneet, jos Stalin oli vain paha”, neuvostonostalgikot selittävät, vaikka monet heistä ovat jopa lukeneet Solženitsynin teoksia, kun niitä alettiin julkaista Venäjällä. Mutta yhteisöllinen harhakuva on vahvempi. Ja 1990-luku on osoittanut näille ihmisille, ettei heistä koskaan tule yhtä hyvinvoivia kuin ihmiset länsimaissa. Historian pyörä on ohittanut heidät. Siksi heidän on koetettava käyttää niitä mahdollisuuksia, joita heillä on omassa yhteiskunnassaan. Niitä mahdollisuuksia. Monet ryhtyvät opportunistisesti kannattamaan kovaa johtajaa, kun hän lupaa taloudellista vakautta, sekasorron poissaoloa ja yhteistä illuusiota – varsinkin kun juuri muita vaihtoehtoja ei tunnu olevan näköpiirissä.



***


Siirrytään Euraasian talousunioniin, jonka nimi on aiheuttanut pohdintoja. Se on usein yhdistetty venäläisen filosofin ja politologin Aleksander Duginin geopoliittisiin oppeihin ja uuseurasianismiin. Presidentti Putinin politiikka onkin saanut yhä selvemmin uuseurasianistisia piirteitä, ja Duginista on puhuttu jopa Putinin lempifilosofina ja ”uutena Rasputinina”. Duginia on pidetty keskeisenä taustavaikuttajana Venäjän päätöksessä miehittää Krimin niemimaa.

Kaikki alkoi kuitenkin paljon aikaisemmin. Jo Neuvostoliiton kaatumisesta lähtien Venäjällä on etsitty uutta ”suurta strategiaa”, ideaa joka selittäisi venäläisten olemuksen, päämäärät ja kohtalon. Presidentti Jeltsin perusti 1990-luvun puolivälissä jopa työryhmän, jonka oli tarkoitus löytää uusi ”Venäjän idea”. Työryhmä ei saanut lopulta mitään aikaiseksi.

Samoihin aikoihin monet muutkin aprikoivat ”Venäjän ideaa”. Seuraavalla presidentillä Putinilla oli suhteita konservatiivisiin poliitikkoihin ja ajattelijoihin. Kesti kuitenkin 2000-luvun lopulle asti ennen kuin Putinilla oli tilaa ja tarvetta ajatella uutta ”Venäjän ideaa”. Hän alkoi puhua, että Venäjä on oma sivilisaationsa, joka eroaa niin Euroopasta kuin Aasiasta. Ortodoksisen kirkon avustuksella Putin kävi taisteluun liberaaleja, läntisinä pidettyjä arvoja vastaan, jotka Venäjän yhteiskunnan tietyt osat olivat omaksuneet.

Putinin uuden konservativismin hedelmiä olivat esimerkiksi laki, joka kielsi ”homoseksuaalisen propagandan” ja feministisen punkrock-bändin Pussy Riotin jäsenten tuomitseminen kahdeksi vuodeksi vankileirille ”huliganismista”. Poliittisia vankeja Venäjällä on tosin ollut jo 1990-luvulta lähtien.

Venäläinen konservatismi poikkeaa läntisistä veljesaatteistaan siinä, että läntiset konservatiivit korostavat enemmän yksilöä, eivätkä korosta yhtä paljon vahvaa valtiota. Venäläiset konservatiivit ammentavat venäläisen suurvalta-aatteen ja erityisesti eurasianismin vuosta ja kannattavat päinvastoin väkivahvaa valtiota ja yksilön tarpeiden alistamista valtion palvelemiselle. Yhteistä venäläiselle ja läntiselle konservativismille on liberalismin vastaisuus.

Monet kansainväliset tarkkailijat ovat panneet merkille kuinka paljon presidentti Putin on muuttunut sitten valtaanousunsa vuonna 1999. Putin on aina ollut venäläinen patriootti, mutta alussa hän pyrki hyviin suhteisiin länsivaltojen kanssa ja ainakin puhui demokratiasta. Tämä muuttui 2000-luvun puolivälissä. Vuonna 2007 Munchenin turvallisuuskokouksessa Putin varoitti NATO:a, ettei Venäjä tule sietämään länsivaltojen vaikutusta alueilla, jotka se katsoo vaikutuspiiriinsä kuuluviksi. Seuraavana vuonna Venäjä todisti sanansa kukistaessaan Georgian Etelä-Ossetian sodassa ja miehittäessään Etelä-Ossetian ja Abhasian, jotka Georgia katsoo alueekseen. Konfliktin taustalla oli Georgian halu pyrkiä NATO:n jäseneksi sekä Georgian asema Kaspianmeren öljyn kauttakulkumaana Eurooppaan.

Putinin muutoksen takana on hänen taipumisensa konservatiivisen eurasianistisen ideologian kannalle. Tämän ideologian avulla hän saattoi perustella kallistumisensa autoritarismiin, perinteiden korostamisen, Yhdysvaltain kiroamisen ja eurooppalaisuuden vastustamisen. Ideologia antoi myös eväät ortodoksiuskonnon ja isänmaallisuuden ylistämiselle. Eurasianismi on lisäksi laajentumishaluinen ideologia. Yksi keskeisiä uuseurasianisteja Venäjällä on Aleksander Dugin, jonka ajatuksilla on ollut jo 1990-luvulta lähtien suuri suosio erityisesti sotilas-, tiedustelu- ja politiikkopiireissä.


***


Eurasianismin juuret ovat bolševikkien lokakuun 1917 vallankumouksessa, vaikka monilla sen piirissä syntyneillä ideoilla on pidempikin historia venäläisessä kulttuurissa. Eurasianismi kehkeytyi Venäjältä vallankumouksen jälkeen paenneiden valkoemigranttien joukossa Euroopan suurkaupungeissa Sofiasta Berliiniin ja Pariisiin. Valkoemigranttien älymystö- ja sotilaspiirit halusivat luoda ideologian, joka osoittaisi sekä bolševikkien että länsimielisten zapadnikkien olevan väärässä. Eurasianistien mukaan Venäjä ei tarvinnut eurooppalaistumista ja demokratisoitumista tai bolševikkikumousta ja luokkataistelua vaan sen tunnustamista, että Venäjä oli ainutlaatuinen sivilisaatio, jolla oli oma historiallinen tehtävänsä: kehittää valtakeskus joka ei ole Eurooppaa eikä Aasiaa, mutta jossa on piirteitä molemmista.

Oliko kyse siis slavofilian uudesta tulemisesta? Tavallaan, vaikka valkoisessa liikkeessä muhivat myös militaristiset, ääripatrioottiset, ääriuskonnolliset ja ekspansionistiset aatteet, jotka eivät usein olleet kaukana fasismista. Eurasianistien kuten Georges Florenskyn, Nikolai Trubetzkoin ja Pjotr Savitskin, mukaan Venäjän jättimäinen koko tekee tehokkaan valtakoneiston välttämättömäksi. Demokratia, avoin talous, paikallishallinto tai kansalaisvapaudet olivat näiden piirien mielestä haitallisia. Eurasianistit ylenkatsoivat Pietari Suuren 1700-luvun yrityksiä eurooppalaistaa Venäjä. Sen sijaan he ymmärsivät tataari- ja mongolihallitsijoiden keskiaikaisia pyrkimyksiä vahvan ja keskitetyn hallinnon rakentamiseksi.

Aleksander Dugin on sotilastiedustelu GRU:n upseerin poika, joka oli jo teini-iässä kiinnostunut tällaisista aatteista. Hän kuului 1980-luvulla jonkin aikaa maanalaiseen vastarintaryhmään ”Musta SS-veljeskunta”. SS oli lyhenne latinankielisistä sanoista Splendor Solis (”auringon valo”). Ryhmä haki vaikutteita natsiaatteista ja muinaisesta pohjoisesta pakanuudesta. ”Musta SS” oli perustettu jo 1960-luvulla, tiettävästi kielletyn kirjailija Juri Mamlejevin asunnossa nimellä ”Južinskin piiri”. Ryhmään kuului esoteerisuudesta kiinnostunutta älymystöä. He intoilivat eurooppalaisesta ja itämaisesta mystiikasta, mustasta magiasta, alkemiasta ja okkultismista. Novelleissaan Mamlejev käsittelee paljon kuolemaa, väkivaltaa ja elämän irrationaalisia voimia. Eräässä 1980-luvun lopun kirjoituksessaan Mamlejev julistaa tehtäväksi yhdistää kaikki valtion (”deržava”) luovat patrioottiset voimat.

Dugin liittyi 1990-luvulla nopeasti mukaan Venäjän kehkeytyvään äärioikeistoon. Hänellä oli jo tuolloin yhteyksiä myös eurooppalaisiin fasisteihin, esimerkiksi ranskalaisiin äärioikeistoideologeihin. Dugin kirjoitteli säännöllisesti äärioikeistolaiseen sanomalehteen Den (myöhemmin tunnettu nimellä Zavtra), ja julkaisi vuonna 1991 pamfletin Mežkontinentalnaja voina (“Mannerten välinen sota”). Pamfletissa hän määrittelee keskeisten geopoliittisten ideoidensa alkumuodot, joiden kehittelyä jatkaa myöhemmissä teoksissaan. Dugin jakaa myös presidentti Putinin näkemyksen, että ”Neuvostoliiton romahdus oli 1900-luvun suurin geopoliittinen katastrofi”.

Vuonna 1993 Dugin perusti kohukirjailija Edvard Limonovin kanssa Kansallisbolševistisen puolueen, jonka lipussa yhdistyivät neuvosto- ja natsiliput. Ideologisesti kyse oli paljolti samasta asiasta. Limonov on KGB-upseerin poika.

Myöhemmin vuonna 1998 puolue hajosi Duginin ja Limonovin johtamiin oikeisto- ja vasemmistohaaroihin. Duginin johtama oikeistohaara, ”Kansallis-bolševistinen rintama” alkoi lähestyä Venäjän vallanpitäjiä. Limonovilainen vasemmistohaara ui mukaan Venäjän opposition toimintaan, ja Limonov vakuutti 2000-luvun alussa puolueen demokratisoituneen. Mitään varmuutta tästä ei ole koskaan ollut.

Ukrainan sodan puhjettua on osoittautunut, että Itä-Ukrainassa ja Venäjällä sodan puolesta ovat toimineet sekä duginilaiset että limonovilaiset aktiivit. Duginin on todistettu olleen henkilökohtaisesti yhteydessä esimerkiksi ”Donetskin kansantasavallan” johtohenkilöihin ja antaneen näille ohjeita. Duginin kanssa yhteydessä olevan entisen GRU:n everstin Igor Strelkovin (Girkinin) arvellaan sekaantuneen sekä Krimin miehityksen että Itä-Ukrainan sodan käynnistäneisiin tapahtumiin. Äärinationalisti ja imperialisti Strelkov on taistellut Bosnian sodassa serbien puolella sekä vapaaehtoisena Transnistrian ja Tšetšenian sodissa. Nimenomaan Strelkovin johtamien joukkojen epäillään ampuneen alas Malesialaisen matkustajakoneen MAS17 kesällä 2014, jolloin sai surmansa lähes 300 matkustajaa. Lyhyen aikaa ”Donetskin kansantasavallan” puolustusministerinäkin toiminut Strelkov on nyt palannut Venäjälle, jossa hän toukokuussa 2016 perusti uuden fasistisen ja imperialistisen puolueen ”Venäjän kansallinen liike”.

Ei mennä asioiden edelle. Suomessa monet ovat pitäneet Kansallisbolševistista puoluetta ja sen seuraajia jonkinlaisina karnevalistisina hankkeina. Puolueen limonovilaisen osan siirtyessä oppositioon kansallisbolševikeille annettiin lännessä paljon anteeksi. Kansallisbolševismi on kuitenkin ollut kiinteä osa Venäjän äärikansallismielistä ja fasistista liikehdintää, joka 2000-luvulta alkaen on löytänyt yhä laajenevaa kannatusta läpi yhteiskunnan.

Duginin ajattelussa nousi 1990-luvulla pian esiin angloamerikkalaisen, juurettoman ”merivallan” ja toisaalta multaan perustuvan euraasialaisen mannerkulttuurin vastakkaisuus. Jo mainitussa pamfletissa Mannerten sota Dugin kuvasi meri- ja maavoimien geopoliittista taistelua. Maavoimat, ”ikuinen Rooma”, perustuvat valtion, yhteisöllisyyden, yhteisvoiman ja korkeiden ihanteiden perinteisiin ja merelliset sivilisaatiot, ”ikuinen Karthago”, yksilöllisyyteen, kaupankäyntiin ja materialismiin. ”Ikuisen Karthagon mallia” ovat Duginin mukaan historiallisesti edustaneet antiikin Ateenan demokratia, Hollannin ja Iso-Britannian valtakunnat ja tällä hetkellä Yhdysvallat. ”Ikuista Roomaa” edustaa nyt keskeisimmin Venäjä, jolle eurasianismin eetoksen mukaan kuuluu ”luonnostaan” Länsi- ja Itä-Euroopan sekä Keski-Aasian johtajuus. Duginille kamppailu kahden historiallisen äärimuodon välillä on lopullista, sitä kestää niin kauan kunnes jompikumpi on tuhottu.

Jotta ”Ikuinen Rooma” voittaisi valtamerentakaisen vihollisensa ”ikuisen Karthagon” tarvitaan Duginin mukaan konservatiivinen vallankumous. Tämä edellyttää yksilöllisyyden, liberalismin ja kaupallisuuden korvaamista konservatiivisilla arvoilla. Yksilöllisten halujen tyydyttämisen tilalle tulee kollektiivin tarpeiden tyydyttäminen. Talouden tulee olla valtiojohtoista ja moderneja arvoja tulevat korvaamaan perinteiset arvot ja lähes uskonnollinen maailmankuva. Kansalaisvapaudet poistetaan tarpeettomina, ja maata tulee johtamaan yksi johtaja ideologian pohjalta. Myöhemmin Dugin on vaatinut myös opposition ”viideskolonnalaisten” ja toisinajattelijoiden karkottamista Venäjältä.

Kirjassaan Giberboreiskaja teorija (“Hyperborealainen teoria”,1993) Dugin kertoo, että venäläisissä virtaa arjalaista verta. Ja jokaisella kansalla josta löytyy arjalaista, on mahdollisuus ”rodulliseen herätykseen” ja ”arjalaisen primääritietoisen tajunnan jälleensyntyyn”.

Duginin pääteoksena pidetty Osnovy geopolitiki. Geopolititšeskoje buduštšee Rossii (“Geopolitiikan perusteet. Venäjän geopoliittinen tulevaisuus”, 1997) on saavuttanut suosiota erityisesti Venäjän armeijassa, poliisivoimissa ja ulkopolitiikan eliitin keskuudessa. Teosta käytetään tiettävästi lukemistona Venäjän yleisesikunta-akatemiassa. Duginista tuli jo 1990-luvun lopulla Venäjän äärioikeiston ideologinen johtaja. Hänellä oli oma kustannusyhtiö Arktogeja, useita internet-sivuja ja vaikutusvaltaa moniin sanomalehtiin ja aikakauslehtiin.

Vuonna 1997 Dugin tiivisti sanomansa siten, että ”Euraasia ja meidän alueemme, sydänmaa Venäjä, tulevat toimimaan uuden anti-porvarillisen ja anti-amerikkalaisen vallankumouksen tukialueena”. Uusi euraasilainen imperiumi tullaan rakentamaan yhteisen vihollisen fundamentaalisen periaatteen varaan: atlantismin, Yhdysvaltojen kontrollin ja liberaalien arvojen torjumiselle. Dugin uskoi tuolloin Venäjän ja Saksan jakavan Euroopan etupiireihinsä melko samaan tapaan kuin vuoden 1939 surullisenkuuluisassa Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa tapahtui.

Duginin ajatuskulut muistuttavat runoilija V.A. Koskenniemen Yleisradiossa heinäkuussa 1941 pitämän ”Eurooppa yhteisrintamassa”-puheen keskeistä sisältöä. Radiopuheessaan Koskenniemi toistelee natsipropagandan mukaisesti kuinka Saksan johdolla yhdistynyt Eurooppa tai Neurooppa (”Neue Europa”) taistelee eurooppalaisen sivistyksen puolesta bolševismia ja liberaaleja läntisiä merivaltoja vastaan. Koskenniemi on täysin tietoinen käytävän tuhoamissodan luonteesta, mutta hän vakuuttelee Euroopan pelastamisen vaativan sitä. Tätä kamppailua hän vertaa hunneja vastaan käytyyn taisteluun Katalaunisilla kentillä vuonna 451.

Sekä duginilaisen että koskenniemeläisen retoriikan ja ideologian kohdalla upotaan nopeasti irrationaalisiin, ideologisiin kuvitelmiin. Poliittinen fiktio saostuu niin tiiviiksi, että se peittää todellisuuden. Tarkemmin: poliittisen fiktion huumaama ihminen kieltäytyy uskomasta omia aistejaan, älyään ja tunteitaan, ja uskoo sen sijaan mielikuvitustaan, jonka kulun ideologia on rajoittanut kartiomaiseen säiliöön, jonka huipussa sijaitsee suuruuskuvitelma, palkitseva houre, narkomaanin päiväannos.


***


Duginilainen nationalismi ei liity ainoastaan slaaveihin, vaan ottaa huomioon myös muut Euraasian kansat, vaikka venäläisille annetaan tietenkin johtava rooli. Melko samoin hitlerismi laski ”arjalaisiksi” monet muutkin kansat kuin saksalaiset. Esimerkiksi Suomen luentovierailullaan toukokuussa 2014 Dugin julisti suomalais-ugrilaiset kansat euraasialaisuuden osatekijäksi ja toivotti Suomen tervetulleeksi Euraasian talousunioniin. Tässä eurasianismin kansallisuuskäsite itseasiassa lähestyy ylikansallisen ”neuvostokansalaisuuden” käsitettä. Duginilainen eurasianismi ajaa lisäksi mystisiä ja henkisiä irrationaalisia arvoja. Ideologia on messianistinen ja haluaa pitää yllä ”Tšingiz-kaanin perintöä”. Suomeen Duginin oli kutsunut niin sanotun Donetskin kansantasavallan ”kunniakonsuli”, Helsingin yliopiston dosentti ja suomalainen fasisti Johan Bäckman.

Usein Dugin on hieman piilotellut ideologiansa nationalistisia piirteitä taatakseen eurasianismille laajemman kannattajakunnan. Ja tietenkään Dugin ei ole itse ideoitaan keksinyt. Hänen ajatuksensa heijastavat brittiläisen geostrategi Halford MacKinderin ”sydänmaan teoriaa”, joka on niinkin tuore kuin vain sata vuotta vanha.

Esseessään The geographical pivot of history (“Historian maantieteellinen kiinnittyneisyys, 1904”) MacKinder väittää, että planeetan maa-alueet voidaan jakaa kolmeen ryhmään - ”maailmansaareksi”, joka sisältää toisiinsa yhteydessä olevat Euroopan, Aasian ja Afrikan, ”rannikkosaariksi”, kuten Britannia ja Japani, ja ”kaukaisiksi saariksi”, joita ovat Etelä- ja Pohjois-Amerikka sekä Australia. ”Sydänmaa” joka ulottuu Volgajoelta Venäjällä Jangtsejoelle Kiinassa sekä Jäämereltä Himalajan vuoristoon on MacKinderin mukaan ”maailmansaaren” ydinalue. MacKinderin päätelmien mukaan se, joka hallitsee Itä-Eurooppaa hallitsee ”sydänmaata”, se joka hallitsee ”sydänmaata”, hallitsee ”maailmansaarta”, ja se joka hallitsee ”maailmansaarta” ja sen luvuttomia ihmismassoja ja voimavaroja, hallitsee maailmaa.

Verrattuna alkuperäisiin eurasianisteihin jotka näkivät Venäjän johtaman Euraasian valtapiirin Kiinan muurin ja Karpaattien vuoriston välisellä alueella duginilainen eurasianismi tähtää kauemmas, korkeammalle ja syvemmälle. Duginin mukaan Venäjän johtamaan Euraasiaan pitäisi ensinnäkin sisällyttää kaikki entisen Neuvostoliiton maat, entisen itäblokin maat ja mahdollisesti EU-maat protektoraatin muodossa. Toisaalla hän on puhunut myös tsaarin Venäjän vuoden 1913 rajojen palauttamisesta. Idässä Euraasiaan kuuluisivat lisäksi Mantšuria, Xinjiang, Tiibet ja Mongolia. Joissakin kirjoituksissaan Dugin on puhunut Euraasian rajojen olevan Intian valtameressä.

Tästä kehitelmästä pulppuaa mieleen Jari Halosen elokuva Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995). Vuoteen 2037 sijoittuvassa tieteiselokuvassa Lipton Cockton-niminen yksityisetsivä selvittää Euraasian unionin pääkaupungin Vladivostokin suomalais-ugrilaisessa slummissa sattunutta kuolemantapausta. Halosella on varmasti ollut käsityksiä kansallisbolševikkien ideoista, ”Euraasiasta Lissabonista Vladivostokiin”. Niihin verrattuna elokuvalla on olennainen etu: se ei yritä väittää olevansa muuta kuin fiktiota.


***


Aleksander Dugin on ollut viime vuosinakin paljon julkisuudessa Venäjällä. Hänellä on selvästi hyvät yhteydet toimittajiin ja politiikkoihin. Jopa Venäjän vallan ytimessä löytyy vastakaikua duginilaisille ajatuksille. Eikä suosio ole rajoittunut vain Venäjälle, vaan Duginin ajatukset ovat löytäneet kannatusta niin Turkista kuin Euroopasta, mukaan lukien Suomi. Useita hänen teoksiaan on käännetty eurooppalaisille ja maailman kielille.

Ideoilla on edelleen laajalti kannatusta. Filosofi on jo vuosia vaikuttanut äärinationalistisessa ajatuspajassa nimeltä Izborskin klubi, jonka muita jäseniä ovat esimerkiksi kirjailija ja kansallismielisen Zavtra-sanomalehden päätoimittaja Aleksander Prohanov sekä Vladimir Kutšerenko, nimimerkillä Maksim Kalašnikov esiintyvä uusfasistinen ideologi. Klubilla, jonka jäseninä on lisäksi upseereita ja akateemista älymystöä, on melko hyvät yhteydet presidentinhallintoon. Kirjailija Viktor Pelevin ruoskikin monen muun asian ohessa Izborskin klubia ja sen ideoita sivilisaatiokriittisessä satiirissaan Viides maailmanvalta (2009). Romaanissa vampyyrit näyttäytyvät maailman todellisina valtiaina ja yhteiskuntien päämäärinä on vain rahan tuottaminen.

Venäjän media otti Itä-Ukrainan sodasta raportoidessaan käyttöön Duginin termin ”venäläinen kevät”. Dugin tosin itse tarkoitti termillä laajempaa kansainvälistä liikettä, jonka avulla Venäjä ja Eurooppa voisivat löytää toisensa ja ”Eurooppa voisi katkaista amerikkalaisen hegemonian kahleet”.

Dugin ei selvästikään näpertele korinpunonnan parissa, vaan heittää pataan megalomanialla maustettuja, abstrakteja ja vuorenkokoisia käsitteitä. Hänen mukaansa Krimin ja Kaakkois-Ukrainan liittäminen Venäjään on vasta alkua. Itse asiassa todistamme uuden poliittisen todellisuuden syntymää. Duginille kamppailu Ukrainasta on kamppailua slaavilaisten kansojen jälleenyhdistymisen puolesta. Myöhemmin konservatiivisten vallankumouksellisten eli venäläisten ja eurooppalaisten fasistien on lisäksi tarkoitus liittyä yhteen, mitä se ikinä sitten tarkoittaakaan.

Eurooppalainen äärioikeisto on ajanut vaihtelevin painotuksin melko samantyyppisiä ideoita kuin Duginin ehdottamat. Duginilla onkin yhteyksiä esimerkiksi Ranskan äärioikeistoon ja sen pääideologiin Alan de Benoist'han. Kuten jo vuonna 2014 selvisi Venäjältä on myös rahoitettu Marie Le Penin johtamaa Front National -äärioikeistopuoluetta kymmenillä miljoonilla euroilla. Ranskan presidentinvaaleissa 2017 venäläisten hakkereiden on epäilty toimineen Le Peninin vaalivoiton puolesta, mutta vailla menestystä.

Duginilla on yhteyksiä myös lukuisiin muihin äärioikeisto- ja fasistipuolueisiin ympäri Eurooppaa. Eurooppalaista äärioikeistoa on elähdyttänyt Duginin ideologian tiivistymä, jota hän on nimittänyt ”neljänneksi poliittiseksi teoriaksi” samannimisen teoksensa mukaan (Tšetvjortaja polititšeskaja teorija, 2009). Kyseinen teoria yhdistelee piirteitä fasismista, liberaalidemokratiasta ja marxilaisuudesta ja on kirjoittajansa mielestä kokonaan uusi poliittinen ideologia.

Elokuussa 2014 Dugin herätti huomiota ehdottamalla julkisesti Ukrainan puhdistamista kansanmurhan avulla. Tämän jälkeen hän sai potkut Moskovan yliopistosta, jossa hän oli hallinnoinut kansainvälisten suhteiden oppituolia ja toiminut Konservatiivisten opintojen keskuksen johtajana. Yliopiston johdon mielestä Dugin sekaantui liikaa politiikkaan. Potkujen taustalla oli myös Duginia kritisoiva nettikampanja. Asiaan saattoi liittyä myös Kremlin halu rajoittaa Itä-Ukrainan sotaan syvällisesti sekaantuneiden kansallisbolševikkien vaikutusta.

Duginin jutut voivat kuulostaa mauttomalta retoriikalta ja rivolta demagogialta. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että eurasianistiset ideat ovat nyt enemmän tai vähemmän myös presidentti Putinin poliittisen ajattelun taustalla. Esimerkiksi Krimin miehityksen jälkeen Putin on käyttänyt useita kertoja sellaisia ideologisia termejä, kuin ”Suuri Venäjä” tai ”slaavilaisten kohtalonyhteys” oikeuttaakseen niemimaan liittämisen Venäjään. Dugin ja muut venäläiset fasistit ovat tosin olleet tyytymättömiä Putinin ”heikkouteen”, kun tämä ei ole vielä määrännyt Venäjän armeijan avointa hyökkäystä Ukrainaan.


***


Viime vuosina Venäjällä on taas noussut esiin ajatus ”kehitysloikasta”. Venäjä on jäänyt länsimaailmaa jälkeen, ja kysymys jälleen kerran kuuluu: voisiko Venäjä käyttää myöhästyjän etua ja olla toistamatta jotain hankalia välivaiheita?

On mahdollista, että Venäjän poliittinen eliitti tai sen radikalisoitunut osa koettaa nyt Duginin ja uuseurasianistien viitoittamalla tiellä muuttaa maailman voimatasapainoa. Länsivaltojen hegemoninen asema geopoliittisessa järjestyksessä aiotaan haastaa. Samalla Venäjä haluaa haastaa länttä kulttuurisella tasolla. Venäjä pyrkii maailman ”konservatiivisten voimien” eli äärioikeiston johtajaksi. Tällä horjutetaan läntistä globalisaatiomallia, toisin sanoen länsivaltojen uskoa, että liberaali demokratia, uusliberaali kapitalismi ja läntiset arvot pian leviävät kaikkialle maailmaan. Vähintäänkin Venäjän pyrkimyksenä lienee palauttaa kansainvälinen valta-asema, jonka se menetti Neuvostoliiton hajotessa.

Venäläinen poliittinen eliitti joutui viimeksi kaltevalle pinnalle vuonna 2011, kun oppositio järjesti valtavia mielenosoituksia ympäri maata. Sittemmin valta on päässyt tasapainoon, ja sortotoimia on entisestään kovennettu. Jo aiemmin poliisi on tukahduttanut oppositiotoimintaa kovakouraisesti. Oppositiotoiminnasta tuomittuja poliittisia vankeja Venäjällä on ollut jo vuosia. Nyt poliittisten vankien määrä on lisääntynyt, kun miehitetyllä Krimillä ja Itä-Ukrainan alueella on toteutettu sortotoimia. Useiden raporttien mukaan venäläisissä vankiloissa käytetään järjestelmällisesti kidutusta.

EU:n ja Yhdysvaltain talouspakotteet sekä talouskriisi voivat pitkittyessään nostaa tyytymättömyyttä Venäjällä, ja vallanpitäjät joutua taas ahtaalle, kuten keväällä 2017 on jo vaikuttanut. Tätä silmällä pitäen Venäjälle on viime aikoina perustettu kansalliskaarti ja turvallisuuselimet ovat saaneet entistä enemmän voimavaroja. Nähtäväksi jää onnistuuko venäläinen demokraattinen oppositio haastamaan vakavasti vallanpitäjiä presidentinvaalien 2018 lähestyessä.

Länsivaltojen poliitikot ovat syyttäneet Venäjää palaamisesta menneisyyteen, 1800-luvun imperialiseen politiikkaan. Voi kuitenkin olla, että länsivaltojen johtajat ovat itse jämähtäneet historiaan, kun Venäjä syöksyy 2000-luvun brutaaliin geopoliittiseen avantgardeen.

Ukrainan sodassa Venäjä on hyödyntänyt niin sanottua epälineaarista sodankäyntiä. Tätä termiä käytti presidentti Putinin ideologina tunnetuksi tullut Vladislav Surkov salanimellä Nathan Dubovitski julkaistussa novellissaan, joka ilmestyi vain päiviä ennen Krimin miehityksen alkua. Surkovin novelli tapahtuu synkässä dystooppisessa tulevaisuudessa, ”viidennen maailmansodan jälkeen”.

Surkov kirjoittaa: ”Se oli ensimmäinen epälineaarinen sota. 1800- ja 1900-lukujen primitiiviselle sodille oli tyypillistä, että vain kaksi osapuolta taisteli keskenään. Kaksi maata tai kaksi liittokuntaa. Nyt syntyi neljä eri liittokuntaa. Ei taisteltu kaksi vastaan kaksi tai kolme vastaan yksi, vaan kaikki vastaan kaikkia”.

Erilaisten kapinallisryhmien tukeminen, tyhjästä ilmestyvät ”pienet vihreät miehet”, mediassa rummutettava propaganda, trollitehtaat ja vaikutuspyrkimykset demokraattisten maiden yleiseen mielipiteeseen ja päätöksentekoon ovat kaikki osa Kremlin uutta ”epälineaarista sodankäyntiä”. Neuvostoideologia houkutteli pääsääntöisesti länsimaailman vasemmistolaisia, nyt Venäjä saattaa solmia liittoja sekä Euroopan äärioikeistopuolueiden kanssa samalla kun se houkuttelee vanhoja kommunisteja Yhdysvaltain vastaisuudella ja amerikkalaista kristillistä oikeistoa homoseksualismin kieltämisellä ja yleisellä taantumuksellisuudella.

Uuden kylmän sodan areenalla on käynnissä myös ideoiden taistelu. Vanha länsimainen ja lähes kliseeksi kulunut ”maailmankylän” idea on saanut vastaansa ”epälineaarisen sodankäynnin”, joka ammentaa mallinsa Venäjän 1990-luvulle ja 2000-luvun alkuvuosille tyypillisistä aggressivista yritysvaltauksista. Tällä tavoin Venäjä ikään kuin soveltaa uusliberaalin kapitalismin pelisääntöjä raadollisimmillaan suurvaltapoliittisella areenalla. Tämän ylimielinen, itseriittoisuutensa veltoon uneen tuudittautunut läntinen maailma tuntuu halukkaasti unohtaneen.

Enemmän tai vähemmän pysyvä rauhantila yhden ideologian lippujen alla on houkutteleva ajatus, varsinkin kun ideologia on periaatteessa niinkin salliva kuin liberaali demokratia. Vaikuttaa kuitenkin jälleen siltä, että historia saattaa kulkea pelottavalla tavalla toisin.

Jälkeenpäin ajateltuna uusliberalistinen idea siitä, että ”vapaakauppa” sitoo eri maat yhteen ja samaan sopuisaan veneeseen, kun vapaakaupan taloudelliset edut kuitenkin jatkuvasti lankeavat paljon enemmän yksille kuin toisille, voi osoittautua – näkökulmasta riippuen – pelottavan naiiviksi tai kyyniseksi illuusioksi. Tilanteessa jossa esimerkiksi 300-miljoonainen Yhdysvallat käyttää hyväkseen noin 25 prosenttia maailman voimavaroista ja 800-miljoonainen EU käyttää toiset 25 prosenttia, ei voi ikuisesti ajatella, että loppuosa maailman asukkaista tyytyisi globaalilta pitopöydältä variseviin murusiin ilman kovaäänisiä protesteja, lakkoja, vallankaappausyrityksiä tai aseellisia hyökkäyksiä. Nämä väkivaltaiset toimet maailman hyväosaisia vastaan tullaan todennäköisesti oikeuttamaan erilaisilla maallisilla tai uskonnollisilla ideologioilla.

Duginilainen fasismi asettuu niin sanotun oksidentalismin uomaan. Oksidentalismi on tavallaan vastakkainen käsite Edward Saidin lanseeraamalle orientalismille. Oksidentalismi rakentaa läntisestä maailmasta poliittisesti värittyneen, epäluuloisen ja kielteisen diskurssin. Oksidentalismia ei esiinny pelkästään länsimaailman ulkopuolella, vaikka pelkistettynä siinä onkin kyse reaktiosta läntiseen modernisaatioon.

Oksidentalismin siemeniä on esiintynyt sekä radikaaleissa ja utopistisissa yhteiskuntateorioissa, kuten bolševismissa, natsismissa ja fasismissa sekä nationalistisessa konservativismissa. Nämä aatteet ovat nähneet kapitalismin, liberalismin ja maallistumisen tuhoisina voimina, jotka tulee torjua.

Oksidentalismissa tuntuvat usein korostuvan ideat kansallisvaltion ylivallasta, romantiikasta peräisin oleva rationalismin torjunta ja väitetty liberaalidemokratian aiheuttama henkinen köyhtyminen. Oksidentalismin alun voi nähdä saksalaisessa romantiikassa ja zapadnikkien ja slavofiilien välisessä ristiriidassa 1800-luvun Venäjällä. Myöhemmin siionismi, japanilainen militantti nationalismi, maolaisuus ja islamistinen fundamentalismi ovat ilmentäneet samantyyppisiä ideoita.



Essee on alunperin ilmestynyt teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ukrainan kirjallisuuden katkennut kukinto

  Ville Ropponen 1930-luvulla 260:sta ukrainalaisesta kirjailijasta 223 ammuttiin tai tuomittiin vankileirille tai karkotukseen, kahdek...