Vihan päivä?

Dies irae (suom. vihan päivä) on katolisen kirkon sielunmessun eli Requiemin sequentia-jakson tunnetumpi latinankielinen nimitys. Runon ensimmäinen säkeistö kuuluu: ”Vihan päivä, tuomion päivä/ polttaa kerran maailman tuhkaksi:/ niin ennustavat Daavid ja Sibylla”.

Kun internetiä ja sosiaalista mediaa vilkuilee, niin välillä tuntuu, että Suomessa vallitsee vihan päivä.Viha on valtava voima, joka irralleen laskettuna tuhoaa kaiken. Viha kalvaa aina myös sisältä ja siksi se on purettava ulos. Milton Friedmanin, Ayn Randin ja kumpp. lanseeraaman usklassisen talousteorian, uusliberalismin, ordoliberalismin, talouskurin tai miten suuntausta nimitetäänkin, mukaista talouspolitiikkaa hyvinvointivaltion nitistämiseksi ja köyhien kyykyttämiseksi on kestänyt Suomessa jo pitkään. Viha on kasautunut, katkeruus on koteloitunut, pahoinvointi noussut.

Elämme vaatimus- ja kilpailukulttuurissa, ja siksi ei olekaan ihme, että moni on katkeroitunut ja vihainen, koska itsellä ei mene yhtä hyvin kuin naapurilla, ei yhtä hyvin kuin joillakin muilla – juuri niillä ”voittajilla”, joiden näemme porskuttavan median kiiltävissä kertomuksissa. Jälkimoderni kapitalismi perustuu paitsi velallisuuteen myös siihen, että kuluttajan tulee olla jatkuvasti tyytymätön itseensä, jotta hänelle voidaan myydä identiteetin rakennuspalikoita ja samalla tuotteita.

Hallitsematon viha on purettava jollakin tavalla, johonkin kohteeseen, muuten se alkaa tuhota sisältä ja eihän se käy. Kautta aikojen sijaiskohteet eli syntipukit ovat olleet suosittuja vihan purkamiseksi. Onkin selvää, ettei siitä pidetä, jos esimerkiksi mielenosoittajat hajottavat Elinkeinoelämän valtuuskunnan ja sikarikkaiden sukujen omistamien korumyymälöiden ikkunoita Etelärannassa. Nämä eivät ole sijaiskohteita. Kun viha purkautuu esimerkiksi pakolaisiin, niin siihen ei kenelläkään, kaikkien vähiten poliittisilla päättäjillä ja taloudellisella eliitillä, näytä sen sijaan olevan nokan koputtamista.

Nikinaki-natisuta, kulkipa kuusi jänistä, nikinaki-nutavati-semisuta-sullaa, kuusi kalpeaa kamelia...

Jotain vihasta tuntuu silti tihkuvan myös ohi sijaiskohteen. Ei tarvitse seurata kuin hyvin satunnaisesti äärioikeiston ”kansallismielisten” käyttämiä internetin ja sosiaalisen median kanavia, kun jo törmää väittämiin, että kohta seuraa ”vallankumous”, kohta ”oikeisto nousee” ja erilaisille pettureiksi julistetuille ryhmille ”näytetään paikkansa”. Näissä kommenteissa viha tuntuu usein kohdistuvan paitsi sijaiskohteeseen myös ”suvaitsevaisiin”, ”hyväosaisiin” ja ”eliittiin” , joista suvaitsevaisten eli ”suvakkien” katsotaan nimenomaan olevan vastuussa vihan noususta. Juuri he ovat niin vihastuttavia. Melko kieroa logiikkaa.

Toki tämä on pitkälti uhoamista ja suunpieksentää. Ja kuitenkin äärioikeisto järjesti 6. helmikuuta peräti Euroopan laajuisen mielenosoitusaallon. Kunnianhimoa ei siis näiltä uusfascisteilta puutu. Nahkapäiden mielenilmauksia oli useassa Euroopan kaupungissa ja myös Suomessa. Helsingissä poliisi uskoi perussuomalaisten Suomen uutiset-lehden liikkeelle laskemaa huhua ”keskustaan naisia ahdistelemaan kokoontuvista pakolaisista”. Helsingin keskustassa nähtiinkin sitten tuhti poliisimiehitys – sattumalta juuri kun äärinationalistit osoittivat mieltään. Uutiskuvien mukaan myös poliisin uusin lelu, projektiileja ampuva paineilma-ase, oli valmiudessa Esplanadin puiston kulmalla.

Uusnatsijärjestöjen katupartiointi on edelleen jatkunut. Avoimesti rasistisen Rajat kiinni-liikkeen järjestämät mielenosoitukset ovat muodostuneet äärioikeiston kokoontumisajoiksi. Esimerkiksi perussuomalaisten kansanedustaja, Suomen Sisun puheenjohtaja Olli Immonen on nähty puhujana paikalla. Uutena ilmiönä näissä mielenilmauksissa on näkynyt myös kokoomuksen kunnallispoliitikkoja, joskus peräti pukeutuneena 1930-luvun tyyliseen suojeluskuntaunivormuun. Usein pelleasuiset vastamielenosoittajat poliisi tavallisesti korjaa putkaan. Näin kävi esimerkiksi viimeksi Rovaniemellä. Kokoomuksen oikeistosiivessä saattaa muhia enemmänkin kiinnostusta laitaoikeiston aatemaailmalle. Aika näyttää millä tavalla nämä hedelmät kypsyvät.

Mitä tämä kaikki merkitsee sitten laajemmassa kehyksessä? Jos lähdetään puolivakavissaan kansainvälisen pohdinnon tielle, niin kyse lienee paitsi ideologioiden myös suurvaltojen kilpailusta – kuinkas muuten. Suurvallat löytyvät kahden kamppailevan eurooppalaisen oikeistoaatteen – oikeistoliberaalien ja oikeistokonservatiivien – takaa.

Venäjä on noussut jälleen Euroopan vanhoillisten arvojen alppitorveksi. Tämä ei sinänsä ole uutta, jo tsaarin Venäjä tunnettiin ”taantumuksen tukipylväänä” ja ”Euroopan santarmina”. Konservatiivinen Putinin Venäjä pyrkii tukemaan Euroopan oikeistokonservatiiveja ja erityisesti äärioikeistopuolueita saadakseen jalansijaa EU-maissa. Äärioikeisto on EU:n talouskurin ja yleensä EU:n vastaista, joten sen noustessa Euroopassa valtaan EU saattaisi romuttua, mikä taas heikentäisi Eurooppaa lyhyellä tähtäimellä. Euroopan äärioikeisto on myös yleensä hyvin amerikkalaisvastaista. Äärioikeiston noustessa valtaan EU-maissa, jenkit voitaisiin siis kenties savustaa ulos ensimmäisestä maanosasta. Venäjä saapastelisi tilalle, sylkäisisi, nostaisi henkseleitään ja alkaisi hallita ”Euraasian unionia” koppuraisella kädellä. Siellä ei kuulkaa edes kiroiltaisi ilman raipparangaistusta.

Oikeistoliberaalit taas nojaavat uusliberalismin, monikulttuurisuuden ja talouskurin kaltaisiin opinkappaleisiin. Heidän nojaussuuntansa on Yhdysvallat. Ja Yhdysvallat myös tavalla tai toisella tukee näitä piirejä. Sopivasti lihavaa Eurooppaa tarvitaan komppaamaan Yhdysvaltojen sotaponnisteluja sen murskatessa ”roistovaltioita” ympäri maailmaa. Eurooppalaiset soveltuvat myös hyvin jälleenrakennustehtäviin, ideologisiksi oppipojiksi, kulutushyödykkeiden ostajiksi ja vastaanottamaan pakolaisjoukkoja, jotka Yhdysvaltain käynnistämät sodat ovat pakottaneet liikkeelle.

Vasemmiston paikka tässä globaalissa kuviossa on ääripäiden välissä, tai ehkä koko kuvion ulkopuolella. Vasemmiston sija on jäsentymätön, ja tässä piilee sekä vasemmiston heikkous, että vahvuus, uuden nousun mahdollisuus.

Oikeistokonservatiivit, ennen muuta äärioikeisto uskoo, että on tullut uusromantiikan aika. Ja romantiikkaan kuuluu nationalismi, tuo, ah, niin tuore aate! Äärioikeisto tavoittelee romanttisia houreita ”puhtaudesta”, ”alkuperästä”, ”taistelusta” ja ”kohtalosta”, joka ei olisi vain mukavuutta ja uusintamista vaan ihmisyhteisön korkeampi, primitiivisen ykseyden päämäärä. Äärioikeisto tavoittelee paluuta ennen Ranskan vallankumousta vallinneisiin arvoihin. Tämän vastavalistuksen utopian tavoittelu tuskin tapahtuu ilman mittavaa väkivaltaa, se on selvä, sillä romantikon pyrkimys ei oikeastaan koskaan ole ollut selvitä elämänsä läpi, vaan elää ja ennen muuta kuolla kunnialla.

Tietenkin on mahdollista, että uusromantiikan aika on koittanut. Mutta ei se ole nationalismin ja uusfascismin aika. Se on kapitalismin kriisin, ilmastonmuutoksen ja ympäristökriisin sekä valtavien muuttoaaltojen aika. Yhteiskunnat järisevät, meri myrskyää ja ratakiskot kääntyvät rusetiksi. Ah, ma nauran, kun kuvani niin koreana peilistä nään. Kenties on hyvä, että jähmettyneet, suoraan sanoen senilisoituneet yhteiskuntamme joutuvat liikkeeseen, ja voidaan taas puhkua, ettei historia suinkaan ole loppunut, vaan se alkaa koko ajan. Niinpä niin. Elämme jännittäviä aikoja.

Lainattakoon lopuksi Vihan päivä-runon viimeisiä säkeitä: ”Armahda siis meitä, Jumala./ Armollinen herra Jeesus. Anna heille lepo ikuinen”.

Mielipidekirjoitus

Nykyään on tärkeää, että on mielipide. Ihan mistä tahansa. Auta armias jos ei olisi mielipidettä. Sehän olisi kauheampaa kuin nälänhätä tai Rooman palo. Ja mielipide - se on loukkaamaton. Se on yhtä kuin oikeus. Eikä oikeutta tarvitse perustella, koska ihmisellä on se.

Mäiskettä Mäntsälässä?

Mietin miksiköhän yksikään suomalainen elokuvaohjaaja ei ole keksinyt tehdä sellaista sexploitaatiofilmiä, jossa nykyisiä äärioikeiston johtoheppuja, Jussi Halla-ahoa, Olli Immosta, James Hirvisaarta, Timo Hännikäistä, Kai Murrosta, Seppo Lehtoa ja mitä näitä nyt on, muistuttavat hahmot olisivat naisten seksuaalisesti alistettavana jonkinlaisella LoveLAG-leirillä (kirjailija Vladimir Sorokinin termi) pohjanmaalla, esimerkiksi Lapualla, tai Mäntsälässä? Elokuvan voisi otsikoida klassisen Ilsa, She Wolf of the SS (1975) tyyliin vaikkapa ”Seppo, Mäntsälän...” ja mitä vauhdikasta tuohon nyt sitten keksisikään.

Juoni voisi olla esimerkiksi sellainen, että pojat ovat lomalla Lapualla ja yhdistävät niin sanotusti huvin ja työn pähkäillen samalla uusia julkilausumia ja suunnitelmia ”suvakkeja” ja ”rullahuulia” yms. vastaan. Karjalaa siinä tietenkin kuluisi ruskea pullo poikineen, ja yhden tällaisen kostean aivoriihen jälkeen sedät sitten heräisivät ykskaks LoveLAG:ista Mäntsälässä, jossa sähköhammasharjaa ei enää pantaisikaan pelkästään poskihampaaseen. Kulttuurinnälkäisiä varten seuraavaksi tietenkin voisi olla jokin hienostunut viittaus esimerkiksi Leni Riefenstahlin elokuvaan Triuph des Willens (1935), mutta itse lähtisin kyllä reilusti ”kansanomaiselle” tielle. Juoni voisi jatkua sillä tavalla, että jos karjut kestävät leirillä kokonaisen viikon, niin ”Eurabia” jää syntymättä (tätä voitaisiin ilmentää elokuvassa esimerkiksi jollain värivaloilla tai tietynlaisella musiikilla). Jonkinlaisena filmin huipentumana viisikko pääsisi elokuvan lopussa suomalaisen yli-ihmisnaaraan alistettavaksi: naaras voisi esimerkiksi kyntää pojilla kyisen pellon tms.

Raakel Liekkiä tähän kuvaan ei taitaisi saada pääosaan, ei ammatillisista eikä poliittisistakaan syistä. Mutta ehkä Maria Kekkonen olisi kiinnostunut? Tai miksei Mr Lothar tai Jari Sarasvuokin, sopivasti ehostettuna ja vaatetettuna?

Antoisaa elokuvailtaa, etten sanoisi.

Tuo liukas Linkola

Merkillistä että Pentti Linkola saa jatkuvasti enemmän julkisuutta kuin esimerkiksi Olli Tammilehto.

Kyse lienee siitä, että siinä missä Tammilehto ehdottaa todellisia, kriittisiä muutoksia, jotka järisyttäisivät yhteiskunnan, talouselämän ja valtahierarkian rakenteita, Linkola puhuu pääasiassa mustavalkoisia äärimmäisyyksiä, jotka pahimmankin maailmanlopunammatinharjoittajan ja kerskakuluttajan on helppoa kuitata "kiinnostavina ideoina" ja jatkaa porskuttamistaan.

Linkolan tunteellinen proosatyyli myös viehättää monia. Häntä pidetään kirjailijana ja esseistinä, jonka mielipiteiden ei muka tarvitse olla sidoksissa todellisuuteen, vaikka ne sellaisina esitetään.

Linkolan fanittajat esittävät lisäksi usein, ettei hänen näkemyksillään olisi ideologista sisältöä. Ja kuitenkin Linkolan esittämä autoritaarinen utopia, jossa oltaisiin jähmetytty 1950-luvun maaseudun "onnelaan" samalla, kun valveutunut eliitti valikoisi "lajin säilymisen nimissä" elinkelpoiset yksilöt massasta ja harventaisi "tarpeettomia kansanjoukkoja" maailmalla, muistuttaa radikaalikonservatiivien aatteita, kuten nykyistä äärioikeistosuuntausta ja uusfasismia. Ehkä tässä piileekin selitys Linkolan suosiolle? Hänen esittämänsä ajatukset eivät todella uhkaa meikäläisten eliittien asemaa, vaan päinvastoin osittain sopivat harvainvallan ajatusmaailmaan.

Taiga on laki, mutta moderni määrää tuomion

Länsi-Siperian hantit elävät öljyteollisuuden ja modernin maailman puristuksessa. Monin paikoin he ovat onnistuneet säilyttämään oman elintapansa ja perinteisen kulttuurinsa. Viime aikoina on kehkeytynyt myös modernia hantikulttuuria.

Teksti: Ville Ropponen

Suomessa käytetystä öljystä suurin osa ostetaan Venäjältä. Kun seurataan öljyn reittiä itään, päädytään Uralvuorten toiselle puolelle. Siellä avautuu Hanti-Mansia eli Jugra. Suunnilleen Ranskan kokoisen piirikunnan erämaista porataan yli 55 prosenttia Venäjän öljystä.

Tässä fossiilisten polttoaineiden kehdossa öljyraha näkyy. Jugran teollisuuskaupungit ovat vuosikymmenessä täyttyneet ostoskeskuksilla, jäähalleilla, konserttisaleilla, bisnespilvenpiirtäjillä ja autobaanoilla. Infrastruktuuri kiiltelee uutuuttaan. Vaurastumisen oheisvahinkona varsinkin Etelä-Jugra on saastunut pahoin. Öljyteollisuus on ehkä puhdistanut tapojaan sitten öljynporauksen alkamisen 1960-1970-luvuilla. Silti onnettomuuksia tapahtuu yhä hälyttävän paljon.

Viime vuosina Venäjällä on raportoitu keskimäärin 10 000 öljyvuotoa vuosittain. Tuorein vahinko sattui Rosneftille, kun öljyä vuosi kesäkuussa 2015 Objokeen lähellä Neftejuganskia. Venäjän Hydrometerologisen keskuksen arvion mukaan noin 4,5 miljoonaa tonnia öljyä menetetään vuosittain putkien vuotaessa.

Teollisen labyrintin seassa ja tuolla puolen elää ihmisiä erämaan ehdoilla. Alueen alkuperäiskansojen, hantien, mansien ja nenetsien ei ole enää pakko elää kyläkeskuksissa, kuten neuvostoaikoina, ja yhä useammat ovat palanneet elämään saloille. He kalastavat, metsästävät, hoitavat poroja sekä keräävät marjoja ja sieniä. Erityisesti hantien 1990-luvun aktivismin tuloksena Jugrassa luotiin asetuksia säätelemään öljyteollisuuden ja alkuperäiskansojen suhteita.

Vaikka alkuperäisasukkaita, hanteja, manseja ja nenetsejä, on Jugrassa vähän – vain 1,5 prosenttia piirikunnan 1,5 miljoonasta asukkaasta – jokien ja järvien, kaupunkien ja alueiden nimet muistuttavat kaikkialla heistä. Nimi ”Jugra” tulee ilmeisesti komisyrjäänin kielestä, jossa ”jögra” merkitsee hantia. Hanteja elää Venäjällä kaikkiaan 28 000. Alkuperäiskielet ovat etäistä sukua suomelle. Yhdenkään alkuperäiskielen asema ei ole hyvä: vain noin kolmannes alkuperäisasukkaista osaa äidinkieltään. Kulttuurisesti hantit ovat Jugran vahvin alkuperäiskansa.

Mahdollisesti myös Siperian nimi tulee suomalais-ugrilaisista kielistä. Ensimmäiset ugrilaiset heimot, jotka saapuivat Obin sivujoelle Kondalle ajanlaskun ensimmäisinä vuosisatoina kutsuivat itseään nimellä ”sabiri” tai ”sapyr”. Seudulle myöhemmin saapuneet mongoli-tataarit ottivat sitten alkuasukkaiden nimen kaanikuntansa nimeksi.

Jugrasta löytyy yhä paljon koskematonta taigaa. Erämaa on todella vaikuttava. Korpi kohisee pihtaa, sembramäntyä, kuusia ja mäntyjä. Sembran siemeniä kerätään seudulla perinteisesti syötäväksi, ja hyvältä ne maistuvat. Suot ovat täynnä karpaloita, mättäät kirjavina mustikkaa, puolukkaa ja juolukkaa. Näreikössä loikkii jäniksiä, vilistää kettuja, pomppii oravia, hirvet ryskäävät ja sudet ulvovat.

Karhuja on seudulla niin paljon, että niitä harhautuu välillä asutuskeskusten teille mörröttämään. Kontio on seudun alkuperäiskansoille pyhä, mutta niitä metsästetään kyllä. Täytyy vain tietää oikeat rituaalit, joilla metsän omenan henki lepytetään. Muutaman kerran törmäämme metsässä hirvisalvokseen, johon hantit perinteisesti asettavat mesikämmenen jäännökset, kun sen henki on ensin saatu suopeaksi karhunpeijasten avulla. Tämä takaa sen, että otson henki palaa näkymättömään maailmaan, josta se syntyy taas maailman päälle uutena karhuna. Perimätiedon mukaan karhun henki ei päästä hirvisalvokselle muita kuin hyväsydämisiä ihmisiä, pahat se eksyttää suonsilmään.

Objoessa ja muissa virroissa kuhisee kalaa. Hantit jakavat ne perinteisesti kolmeen haaraan, punaisiin eli sampi- ja lohikaloihin, valkoisiin kaloihin, joihin kuuluu lähinnä siian eri lajeja, ja mustiin kaloihin, joita ovat ahven, hauki, lahna, särki, kiiski ja monet muut. Mustat kalat eivät hantien käsityksen mukaan oikeastaan ole kaloja, vaan alisen maailman olioita. Vain venäläiset syövät niitä.

Matkustin Jugraan ensimmäistä kertaa kaksitoista vuotta sitten opiskelijaryhmän mukana. Vierailimme Leonid Sopotšinin poronkasvattajaperheen kevät- ja syysasumuksella Tromaganjoella ja huljuttelimme jalkoja vedessä. Saunoimme perheen savusaunassa ja uimme jääkylmässä vedessä. Sitten vaelsimme rannattomien soiden yli Sopotšinien kesäasumukselle poroleiriin. Taaperon nyrkin kokoiset lakat loistivat oransseina. Leonid kantoi kivääriä valmiudessa, sillä seudulla liikkui kuulemma petoeläimiä ja outoja kulkijoita. Ei kuulunut muuta kuin saappaiden lätinää savivellissä.

Poroleirissä taiga levisi kaikkialla ympärillä. Sopotšinien lähin naapuri asui 20 kilometrin päässä. Hirsistä rakennetussa hantipirtissä ei ollut puhelinta, eikä televisiota. Radio jupisi hiljakseen ikkunalla. Lähimetsissä jutasi parikymmentä poroa. Talon edessä ja poroaitauksessa poltettiin koivun nilaa sekä sammalta, jotta sankkoina pilvinä tuprahtelevat hyttyset eivät kiusaisi.

Urbaaniin elämään tottuneena tunsin ensin itseni erämaassa avuttomaksi hantien vaivattoman olemisen rinnalla. Tuli mieleen miten paljon taitoja ja tietoja olen kadottanut. Tunne haihtui kuitenkin pian ja tilalle tuli sopusointu. Mieleen jäivät Leonid Sopotšin sanat:

– Mitä lähempänä luontoa ihminen elää, sitä onnellisempi hän on.

Vieraanvaraisuuden lakien mukaan perhe majoitti meidät omaan taloonsa ja nukkui itse teltassa. Yöllä talon seinillä rapisivat torakat. Jokin eläin huusi pimeydessä.

On tietenkin hieman ristiriitaista, että pitää matkustaa Länsi-Siperiaan asti tajutakseen jotain. Olen minä liikkunut erämaissa ympäri Suomea, käynyt Lapisssakin useasti. Mutta niin se menee: jotain on jäänyt uupumaan. Kyse voi toki olla eksotiikan ja kaukomatkailun tuomista säväreistä. Oma merkityksensä on silti Jugran erämaan loputtomuudella. Se muistuttaa ajasta ennen nykyaikaistumista. Ja erämaan kasvisto ja eläimistö on häikäisevän monipuolista, se kuhisee ja lentää. ”Taiga on laki, karhu yleinen syyttäjä”, kuuluu paikallinen sanonta. Erämaassa vallitsevat aivan toiset olosuhteet kuin kylissä ja kaupungeissa. Sen joka lähtee erämaahan, on osattava elää siellä.

Suomalaisilla on tapana pitää saamelaisia melko lähellä luontoa elävänä kansana. Jugralainen aktivisti ja kirjailija Juri Vella (Aivaseda, 1948–2013) oli kuitenkin eri mieltä. Käydessään Suomesssa vuonna 1999 hän huomautti saamelaisten – suomalaisista puhumattakaan – olevan enemmän valtakulttuuriin sulautuneita kuin Jugran alkuperäiskansojen. Vellan mielestä saamelaiset elävät melko teknistynyttä elämää ja ovat monesti menettäneet kosketuksensa erämaahan ja oman kulttuurinsa juuriin. Mistä tämä johtuu? Vella arveli Jugran valtavien etäisyyksien lisäksi syyksi vahvan hyljeksinnän valtayhteiskunnan puolelta, joka on saanut Jugran alkuperäiskansat jatkamaan hiljaista vastarintaa, omaa elämäntapaansa erämaassa.

Entä miltä tilanne näyttää tänä päivänä? Samoin kuin saamelaisten keskuudessa jo aiemmin Jugrassa on noussut perinteisen kulttuurin lisäksi esiin modernisoituva alkuperäiskulttuuri, joka pyrkii yhdistelemään omalähtöisiä ja nykyaikaisia eurooppalaisia vaikutteita. Tärkein kysymys on silti yhä se, miten alkuperäiskansat onnistuvat säilyttämään perinteisen elämäntapansa ja maailmankuvansa, kun valtakulttuuri pusertaa ja öljyteollisuus laajenee koko ajan.

Kamppailut alkuperäiskansojen ja öljy-yhtiöiden välillä, joista Suomessakin on toisinaan uutisoitu, näyttävät jatkuvan. Kyse on paitsi taigaluonnosta ja sen asukkaiden elinkeinoista myös hantien uskonnon pyhistä paikoista.

Pyhän Samotlorjärven ympärille, Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolelle, perustettiin jo 1970-luvulla öljykenttä. Se on tätänykyä Jugran suurin. Viime aikoina piirikunnassa on puhuttanut Imlorjärven kohtalo. Tutkimusten mukaan sen ympärillä on jopa miljoona tonnia öljyä. Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Seudun eri hantisuvuilla on ollut tapana kokoontua järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille. Seudun hantit ovat pikkuhiljaa muuttaneet pois teollisen rakentamisen tieltä, vain yksi on jäänyt: šamaani Sergei Ketšimov. Viime elokuussa hänet haastettiin oikeuteen. Hänen väitettiin uhanneen öljy-yhtiö Surgutneftegazin työntekijöiden henkeä. Todellinen syy lienee pyrkimys saada mies lähtemään ja lopettamaan öljynporauksen arvostelun.

Varjoganin kylässä tapaan poromies Aleksander Aipinin. Hän on tullut kylään seuraamaan perinteisiä melontakilpailuja, ”Oblasin päivää”. Oblas on hantilainen vene, joka vastaa haapiota. Nuori mies asuu perheineen Varjoganin lähellä Aganjoen varrella. Istumme Aipinin harmaassa pakettiautossa, sivullisilta korvilta suojassa. Melontakilpailuja turvaamaan näyttää olevan kommennettu seudun koko poliisikunta.

 

– Sukumme mailta on alettu porata öljyä. Jos tämä jatkuu, emme voi elää alueella. Olemme joutuneet vaihtamaan asuinseutua jo viisi kertaa, nyt saa riittää, sanoo Aipin.

Hän ja seudun hantit pysäyttivät huhtikuussa 2014 Varjoganneft- ja Lukoil-yhtiöiden tiehankkeen Martillovskojen öljyesiintymälle, jonka porausoikeudet yhtiöt olivat ostaneet. Hantien mukaan tietä tehtiin ilman virallista lupaa. Maansiirtokoneiden eteen pystytettiin kota, jossa hantiaktivistit päivystivät. Öljy-yhtiöt veivät asian oikeuteen.

Puhuessaan päivettynyt mies kääntelee käsissään jäkälätuppoa, eikä syyttä. Aganjoen jäkäliköt ovat hanteille pyhiä, niissä palvotaan Aganin haltijatarta. Aipinin suvun jäsenten katsotaan olevan haltijattaren vartijoita. Jäkälä on elintärkeää tietenkin myös poroille. Aipin on suunnitellut rakentavansa myös etnoturistireitin läpi alueen pyhien paikkojen. Näin turistit voisivat oppia hantien kulttuurista.

– Moderni sivilisaatio on tullut kriittiseen kääntöpisteeseen, uskoo Aipin. Hänestä öljynkäytöstä tulisi kokonaan luopua.

Varjogan on paikka, josta sai alkunsa Jugran alkuperäiskansojen aktivismi. Syksyllä 1991 varjoganilaiset järjestivät kirjailija Juri Vellan johdolla mielenosoituksen. Öljytuhoihin kyllästyneet kyläläiset sulkivat tien Radužnyin kaupunkiin, eivätkä hätkähtäneet viranomaisten uhkailuista. 

Öljy-yhtiöt suostuivat viimein neuvotteluihin. Vuonna 1992 Hanti-Mansiassa säädettiin asetus energiateollisuuden alkuperäisväestölle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Muilla maan alueilla energiateollisuutta ei ole velvoitettu korvauksiin. Vuonna 1992 säädettiin myös asetus sukumaista, joka takaa seudun alkuperäisasukkaille erikokoisten alueiden – alkaen 20 000 hehtaaria perhettä kohti – käyttöoikeuden perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen. 

Asetusten ansiosta osa neuvostoaikoina kyliin pakotetuista hanteista palasi asumaan erämaahan. Monet elävät lisäksi osan vuotta erämaassa, vaikka asuisivatkin kylässä. Sukumaa-asetus ei kuitenkaan ole omistusoikeus, vaan maa kuuluu valtiolle. Tämä on Aleksandr Aipinin mukaan ongelma. Maan teollista käyttöä on vaikea estää. Öljy-yhtiöt maksavat alkuperäiskansan jäsenille maan käytöstä korvauksena esimerkiksi moottorikelkkoja, veneitä, bensiiniä ja rahallisen kertakorvauksen. Joskus yhtiöt rakennuttavat ihmisille taloja kyliin. Yhtiöiden öljytuloihin nähden tämä on pikkurahaa. 

Kyliin muuttaneet hantit repeytyvät usein irti juuriltaan. He joutuvat myös riippuvaisiksi öljy-yhtiöiden ja paikallishallinnon hyväntekeväisyydestä, joka tuskin jatkuu ikuisesti. Työttömyys on kylissä suurta, sillä öljy-yhtiöihin ei juuri palkata alkuasukkaita. Heille on tarjolla lähinnä rooli turismiteollisuudessa. 

Estääkseen öljynporauksen sukumaallaan Aipin on ollut yhteydessä Venäjän Greenpeaceen ja Obinugrilaisten nuorten järjestöön. Greenpeace on levittänyt tietoa tapahtumista ympäri Venäjää.

Hyvät keinot ovat tarpeen. Jugrasssa poraavat Lukoilin lisäksi kaikki Venäjän suurimmat öljy-yhtiöt, Rosneft, Surgutneftegaz ja Gaspromneft. Öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus Jugran budjetista on noin 85 prosenttia. Venäjän federaation keskushallitus vie Jugran verotuloista huomattavasti enemmän kuin mitä sinne palautuu federaation budjetista. Öljy pyörittää Putinin Venäjän toimia.

Suora toiminta on muuttunut viime vuosina Venäjällä vaikeammaksi. Teiden katkaisusta tai öljytöiden pysäyttämisestä voidaan määrätä kovia rangaistuksia. Mielenosoituksiin tarvitaan Venäjällä lupa, eivätkä Hanti-Mansian vallanpitäjät luultavasti myönnä lupaa, epäilee Aipin. Hänen mukaansa valtaelimet ovat myös kohdistaneet häntä auttaneisiin henkilöihin ankaraa psykologista painostusta.

Kamppailua pyritäänkin jatkamaan lakimiesten avulla juridisin keinoin oikeussaleissa. Yritetään löytää lainkohtia, joiden avulla hantien käyttämä alue saataisiin varjeltua öljymiehiltä. Aipinin mailla on viime kesänä käynyt biologeja arvioimassa öljyteollisuuden tuhoja. Biologit koettavat myös löytää harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Jos harvinaisia lajeja löytyisi, voitaisiin paikallisduumassa koettaa ajaa läpi asetus alueen suojelemisesta.

Öljynporauksen lisäksi matkailu Jugraan lisääntyy. Myös alkuperäiskansoille löytyy työtä turismin parista. Erilaisilla festivaaleilla, tapahtumissa ja museoissa alkuperäiskansoja esitellään usein seudun maskotteina. Kriitikkojen mukaan ongelma on kuitenkin se, että esimerkiksi turisteille esitettävä hantikulttuuri on tavallisesti vain tietynlaista. Kirjavasti pukeutuneet vanhuskuorot kailottavat yksiä ja samoja perinnelauluja tai sitten lavalla hyppii ”villejä” metsästäjiä jousien ja nuolien kanssa. Tulee hieman mieleen 1980-luvun lopulla Suomen televisiossa esitetetty sketsisarja, jossa Pirkka-Pekka Petelius ja Aake Kalliala esittivät ”lappalaisia” viinapullot kädessä ja naamat likaisina hoilottaen ”nunnukalailaa”. 

 – Kulttuuria tavallaan ryöstöviljellään. Folklorististisissa esityksissä kulttuuria ei eletä, vaan sitä esitetään. Hanteista tulee ikään kuin matkamuistokansa, suomii venäläinen elokuvaohjaaja Olga Kornienko. 

Kornienko on 17 vuoden aikana tehnyt lukuisia dokumenttielokuvia Jugran alkuperäiskansoista. Elokuvien avulla hän pyrkinyt muuttamaan venäläisen valtayleisön stereotypioita, joissa alkuperäiskansat nähdään laiskoina ja juoppoina. Kornienkon esikoisohjaus K putjom hozjaiki Agana (”Aganjoen haltijattaren jäljillä”, 1998) kuvaa Aipinin sukua sen vaeltaessa talvi- ja kesäasumusten välillä Aganjoella. Dokumentissa vilahtaa myös Aleksander Aipin – tuolloin vielä lapsi.  

Jugrasta löytyy myös alkuperäiskansojen omaa kulttuurityötä. Esimerkiksi pari vuotta sitten Varjoganiin avattiin Juri Vellan nimeä kantava etnografinen museo, joka esittelee laajasti seudun hantien perinteistä kulttuuria. Ensi vuonna avataan lisäksi kirjailijan kotimuseo. 

 – Vellan yhteiskunnallisesta aktivismista museossa ei tule olemaan mitään. Jos olisi, niin museo ei pysyisi auki paria kuukautta pidempää, vaan piirikunnan hallitus sulkisi sen, sanoo Kornienko. 

Hantien omat kulttuuriperinteet ovat esillä myös Kazymin kylässä, Pohjois-Jugrasssa. Pääsemme osallistumaan tänä vuonna ensi kertaa järjestettävään ”Koivunaamioiden festivaaliin”. Kyläraitilla haukkuvat porokoirat. Noin 1000 asukkaan syrjäinen kylä elää tavallaan pakkastalvien ja intiaanikesien keskellä. Kylän laidalla kohoavan etnografisen museon pihalla on vilinää. 

Festivaaleilla hantikulttuuri piirtyy esiin monimuotoisena: on näytelmä hantien kokemuksista toisessa maailmansodassa sekä karhunpeijaisrituaaleja, joiden esittäjät pukeutuvat koivunaamiohin. On kuvaelmia, joissa kerrotaan maailman synnystä, kun ylijumala Toorum jakoi maat. Kuvataan myös eri eläinten alkua; hyttysten syntyessä esiintyjät rientävät inisemään yleisön joukkoon. Useimmat esittäjistä ovat lapsia ja nuoria – tämä alleviivaa perinteen siirtymisen merkitystä. 

 Festivaaleilla kohtaamme myös uutta, modernimpaa hantikulttuuria. Nuotio palaa kodan edessä, ja näyttelijät liikkuvat vinhasti. Näytelmä Sni zabytogo stojbistse ('Unia unohtuneelta taigaleiriltä') yhdistää ajattomia karhurituaaleja ja nykymaailman elementtejä, tecnomusiikki ja internet-maailma kohtaavat metsästysperinteet. Näytelmän on ohjannut ja kirjoittanut virolainen Anna Tűrnik kazymilaisen työryhmän kanssa. Kriittisessä kohtauksessa hantimetsästäjä paiskaa taljan maahan ja huutaa:

 – Miksi kylissä on niin paljon alkoholismia ja narkomaniaa! Miksi öljy-yhtiöt vievät kaiken, eikä sille voi tehdä mitään!

 Kazymin kylä sijaitsee historiallisella maalla. Täällä hantit nousivat 1930-luvulla neuvostovaltaa vastaan. Venäjän pohjoisten kansojen suurimmasssa kapinassa vastustettiin pakkokollektivisaatiota ja pakotettua kulttuurinmuutosta. Puna-armeija tukahdutti kapinan lentokoneiden tuella. Hantikirjailija Jeremei Aipin on kirjoittanut kapinasta romaanin Božja mater v krovavih snegah (2003, suom. ”Siperian veriset lumet”, 2013). Aihe on kiinnostavasti murtautunut myös venäläiseen valtajulkisuuteen, kun Oleg Fesenko ohjasi löyhästi Aipinin romaaniin pohjaten elokuvan Krasnyj ljod. Saga o hantov Jugry (”Punainen jää. Taru Jugran hanteista”, 2010). Aipinilla on pieni sivurooli elokuvassa – samoin kuin hantikirjailija Timofei Moldanovilla.

  – Jos olisin itse tehnyt elokuvan, olisin tehnyt sen eri tavoin. Romaanin tarina ei ole draama vaan tragedia. Ohjaaja on moskovalainen ja hän katsoo asioita siitä näkökulmasta. Häntä kiinnosti enemmän hollywood-tyylinen toiminta ja eksotiikka, lentävät porot, muinaiset soturit koivunaamioissaan ja muut koristeet, sanoo Jeremei Aipin. Hantin kieltä kuullaan elokuvassa vähänlaisesti. Aipinin mukaan on silti hyvä, että elokuva on tehty. Hantien historiaa on venäläisessä elokuvassa tai kirjallisuudessa käsitelty hyvin vähän. 

Kazymin kapinaa kuvaa myös venäläisen ohjaaja Aleksei Fedortšenkon tuorein elokuva Angely revoljutsii (”Vallankumouksen enkelit”, 2014). Fedortšenko on ammentanut useammankin elokuvansa aiheet suomalais-ugrilaisten kansojen historiasta ja mytologiasta.   

Aipin sanoo nyt keräävänsä materiaalia suurromaania varten. Romaani tulee kertomaan hantiruhtinaista, jotka taistelivat venäläisen Jermakin joukkoja vastaan. Vasili ”Jermak” Timofejevitš oli kolmannen polven kasakka ja Volgan jokirosvo. Hänestä tuli Stroganovien mahtisuvun rajavartija ja sittemmin johtaja vuoden 1582 sotaretkelle, joka avasi tien venäläisten Siperian valloitukselle. Suomeksi ”jermak” tarkoittaa myllynkiveä. Stroganovit ovat tunnettuja paitsi lihakastikkeesta myös liiketoimistaan kaivosteollisuudessa, jotka tekivät heistä yhden Venäjän rikkaimpia sukuja.  

Jermakin joukkojen tunkeutuessa Jugraan hantit eivät ehtineet liittyä yhteen ja siksi heidät lyötiin, uskoo Aipin. Jermakin kolonialisteilla oli paremmat aseet ja tykkejä, mutta venäläisjoukon lukumäärä oli varsin pieni, vain 650-800 sotilasta. 

Materiaalia romaania varten on ollut hyvin vaikea löytää, kertoo Aipin. Historialliset tiedot ovat epätarkkoja. Yksi romaanin keskushenkilö tulee olemaan nykyisen Hanti-Mansijskin kaupungin paikalla eläneen hantiheimon ruhtinas Samar. Toinen tärkeä henkilö tulee olemaan soturi Tania, Juganin seudulta. Kirjailija sanoo löytäneensä muutamia myyttisiä tarinoita Taniasta. Surgutin öljykaupungin lähellä on lisäksi jäänteitä Tanian linnoituksesta, jonka Jermakin joukot tuhosivat tykeillä. 

Hantikulttuuri elää paikallistason lisäksi nyt laajemmalla tasolla ja tätäkin varmasti tarvitaan. Kulttuurin modernisoimisessa on kuitenkin oltava varovainen.

– Perinteinen hantikulttuuri on yhä elävä, ja se on suuri onni. Moderni hantikulttuuri ei ole vielä kunnolla muotoutunut. Täytyy tuntea perinteinen kulttuuri tarkasti, jotta sen voi siirtää nykymaailmaan. Jos kulttuurista tekee liian triviaalin tulkinnan, kulttuuri voi tuhoutua, uskoo näyttelijä ja dramaturgi Jevgenija Moldanova, yksi Kazymin festivaalin järjestäjistä.

Obinugrilaisten kansojen Solntse (”Aurinko”)-teatterissa Hanti-Mansijkissa työskentelevä Moldanova sanoo parantuneensa työnsä ansiosta henkisestä. Uransa alkuaikoina hän kohtasi paljon vähättelyä. Esimerkiksi teatterikoulun opettajan mielestä hän ei hantina ollut sovelias opettelemaan klassista tanssia ja balettia. Opiskeluaikoina Moldanova myös hakattiin kerran pahasti, kun hän tanssi paikallisessa diskossa hantitansseja.

– Pahoinpitelyn jälkeen harkitsin pitkään itsemurhaa, Moldanova tunnustaa. 

Hän kertoo nähneensä tapahtuman jälkeen usein tietynlaisia unia. Niissä oli aina maansiirtokone, joka heitti hänet kuoppaan ja alkoi lappaa maata päälle. Maan alle jäätyään hän näki vain vain pienen valonsäteen ja tiesi, että jos se katoaisi, hän kuolisi. Sitten hän riisui kirjaillut villasukkansa jalasta ja pakeni niiden avulla valonsädettä pitkin takaisin maan päälle. Kirjailija Tatjana Moldanova selitti unen Jevgenijalle niin että maansiirtokone on teknologinen sivilisaatio, ja valonsäde jota pitkin hän pakeni sukkien avulla on hantikulttuuri, sukat ovat ylisukupolvinen perinteen taito. Moldanova sanoo oppineensa sukkien tekemisen isoäidiltään. Sukat hän aikoo antaa lahjaksi tyttärelleen sitten kun tämä joskus syntyy. 

Taiteilijoista jotka ovat onnistuneesti modernisoineet hantikulttuuria Moldanova mainitsee ensiksi Tatjana Moldanovan. Hänen kirjoittamansa näytelmä Tšornaja pesnja (”Musta laulu”) - sekin Kazymin kapinan aiheiden pohjalta – esitettiin Aurinko-teatterissa viime kesänä. Toisena tulee mieleen kuvataiteilija Gennadi Raišev. Nyt jo iäkästä Raiševia on viimein alettu arvostaa Jugrasssa, jopa virallisella tasolla. Piirikunnan kuvernööri kutsui hänet asumaan pääkaupunkiin Hanti-Mansijskiin, jossa Raiševille rakennettiin nimikkomuseo. Bunkkeria muistuttava Raiševin museo kohoaa Hanti-Mansijskin keskustasssa. Sen julkisivua hallitsee taiteilijan mittava maalaus. Jugran pääkaupungin arkkitehtuurisssa näkyy lisäksi ainakin pintapuolinen pohjoisten kansojen vaikutus: ostoskeskuksen kullanvärinen katto kohoaa kodan muotoisena ja kerrostalojen koristelu on saanut vaikutteita hantien ornamenteista. 

– Jo 1800-luvulla kun unkarilaiset ja saksalaiset tutkijat tulivat Jugraan puhuttiin, että hantit pian katoavat, on vain pari vanhusta jotka osaavat perinteitä. Nykyään puhutaan ihan samalla tavalla, ja silti hantit ovat täällä ja tulevat olemaan. Laulujen laulajia, kulttuurin tuntijoita on aina ollut vähän. Se ei tarkoita, että kulttuuri olisi katoamassa. Mutta se muuttuu, sanoo kirjailija Timofei Moldanov Kazymin festivaalien puheenvuorossaan. 

Dokumentaristi Olga Kornienko on tavallaan samaa mieltä. Hän kuitenkin muistuttaa, etteivät erämaassa elävät hantit yleensä itse halua kulttuurin esittämistä tai etnoturismia. Hanteille maa merkitsee paljon enemmän kuin vain raaka-ainevarastoa. Mitä syvemmälle Jugraan mennään sitä todempaa alkuperäiskansojen kulttuuri on. 

 – Teknologinen sivilisaatio on umpikujassa. Me tuhoamme planeetta kohtalokkaalla tavalla. Alkuperäiskansat voivat opettaa meille elämäntapaa, joka ei tuhoa planeetta. Hantien kulttuuri poikkeaa eurooppalaisesta. He tuntevat luonnon ainutlaatuisella tavalla, sen eläimet, kalat ja kasvit. Siksi alkuperäiskansojen elämäntapa on tärkeää ja se tulisi säilyttää, sanoo Kornienko.


Reportaasi on ilmestynyt Elonkehä 4/2015 -lehdessä.