Natalia
Dobrohotova-Maikova ja Vladimir Pjatnitski: Harmsiaadi, 79 s.
Suomennos: Mika
Rassi. Esipuhe: Tomi Huttunen
Nastamuumio 2014
Hyvät jutut
synnyttävät usein lisää laadukkaita lastuja. Niitä voidaan
nimittää variaatioiksi. Daniil Harmsin (1905-1942) absurdit
pikkutarinat Puškinista,
Gogolista ja
muista venäläisklassikoista innoittivat sittemmin koko joukon
vastaavia kaskuja – tietenkin venäläisistä kirjailijoista.
”Harmsiaadi”
levisi puskaradiossa ja samizdat-kopiona myöhäisellä
neuvostokaudella. ”Harmsiaadia” pidettiin anonyymina suullisena
perinteenä. Tarinoita jopa julkaistiin Harmsin nimissä. Se ei ole
ihme, sillä myös todellisen Harmsin tekstit oli jouduttu
keräilemään hänen jäämistönsä lappusista ja lippusista ja
vertailemaan eri versioita.
Väitetään,
että tieto lisääntyy maailmassa. Nykyään sitten tiedämme
”harmsiaadin” tekijät.
Neuvostovallan
kiroama avantgardisti Harms tuli tunnetuksi vasta Neuvostoliiton
hajottua. Samaan aikaan kun Harmsia julkaistiin ensi kertaa
Venäjällä, häntä myös käännettiin ulkomaan kielille.
Suomennosvalikoima Sattumia
(1988) on meilläkin nyt kulttikirja, joka on vaikuttanut moneen
nykykirjailijaan. Tästä valikoimasta löytyvät myös Harmsin
kirjailijakaskut.
Pioneeri-lastenlehden toimittajat, Natalia Dobrohotova-Maikova ja Vladimir Pjatnitski kirjoittivat Harmsin kiihdyttäminä 1970-luvun alussa joukon kirjailijavitsejä. Niitä syntyi kuin tykin suusta. Taustalla oli 1920-luvun Venäjällä yleinen kirjailijaelämänkerran tyyli, jota jo Harms parodioi. Tyylissä kirjailijan elämän yksityiskohtia listataan montaašin keinoin.
Harmsin tuoreuden
tasolle harva ”harmsiaadin” juttu ennättää, mutta naurusta ne
saavat loikkimaan. ”Harmsiaadin” suomentajan Mika Rassin
selitykset avaavat vitsien taustoja venäläisen kirjallisuuden,
kirjailijoiden elämänvaiheiden ja suullisen perinteen kautta.
Eri aikoina eläneet
kirjailijat esiintyvät samaan aikaan. Kynäilijöiden
ominaisuuksilla pilaillaan: Tolstoi rakastaa aina kovasti
lapsia; Turgenjev on arkajalka; Lermontov himoitsee
Puškinin
vaimoa. Kaikki toistuu loputtomasti mielettömässä ja
moraalittomassa maailmassa. Kirjailijat kirjoittavat toistensa
teoksia ja julkaisevat ne kolmannen nimissä. Tolstoi takoo ihmisiä
kainalosauvoillaan. Lermontov usuttaa koiraansa. Esiin rynnivät myös
Tšernyševski,
Herzen
ja 1920-luvun kokeelliset runoilijat.
Alkuperäisten
Harmsin lastujen tausta oli Stalinin Venäjä. ”Harmsiaadin”
kaikupohjaa ovat enemmän 1800-luvun lopun tsaarinvaltaa
vastustaneiden kirjailijoiden vaiheet, emigraatio ja sensuuri –
oiva vertailukohde 1970-luvun neuvostokulttuurille. Ja miksei myös
jälleen nyky-Venäjän kulttuuri-ilmastolle.
Eikä
sitten muuta.
Ville
Ropponen
Kritiikki
on julkaistu myös Parnassossa 3/2015.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti