1. elokuuta, Kazym - Num-To-järvi, Jugran pirikunta, Venäjä
He kiisivät varvikon, vaivaiskoivikon ja maan pintaan oksastoiksi levittäytyvien kitumäntyjen poikki kuin matalalentoa. Koltšak oli jätetty Kazymiin, vaikka vanha miliisimies mutisi vastalauseita. Tšapajev ohjasi läheiseltä öljykentältä lainattua ekoautoksi kutsuttua vempelettä, jossa oli jättimäiset kumipyörät kannattelemassa teräslevyillä päällystettyä koria. Kulkuväline toi mieleen ufon pyörien päällä. Ekoauton etu oli suuri nopeus. Jos he eivät eksyisi, he saavuttaisivat tutkijoiden seurueen tunneissa, vaikka olivat viisi ja puoli tuntia perässä.
Tšapajev silmäili karttaa.
– Mistä te olette kotoisin? Hartšenko kysyi.
– Miten niin? Neftejuganskista.
– Tarkoitan sukujuurianne.
– Ahaa, niinpä tietenkin. Onko sillä merkitystä? Isäni on syntyisin kirgiisi, äiti tataari. Mistä itse olette?
– En tarkoittanut loukata. Vanhempani olivat ukrainalaissyntyisiä.
– Ette loukannut. Nykyään ei vain voi aina tietää. Te ette taida olla ihan selvillä siitä millaista se oli silloin aiemmin, ennen vuotta 1991. Ja tuntuu, että ne skismat ovat palaamassa…
– Mitä tarkoitatte?
– En paljon mitään.
Tšapajev syventyi karttaan. Miesten enempi keskustelu tyrehtyi, mitä he puhelivat jotain käytännön asioihin liittyvää, kuten näkyikö suon takana liikettä, vaikuttivatko kaatuneet puut vesdohodin jyräämiltä ja muuta sellaista. Kahden tunnin päästä he löysivät telaketjun uran, jonka oli pakko olla tutkijoiden ryhmän ajoneuvon jälki.
Myöhemmin Hartšenko pohti miksi hän ei yrittänyt puhua Tšapajevin kanssa, tutustua häneen ihmisenä, edes vähäsen, vaikka naurettavia nämä mietteet olivat, ei se mitä tapahtui muutu siitä miksikään. Mitäpä Hartšenko olisi voittanut, jos hän olisi tiennyt vaikkapa Tšapajevin lapsuuden hammassäryistä, poikaiän tappeluista pihapiirissä, jossa Tšapajevia haukuttiin vinosilmäksi - televisiosta tuli tuolloin tiedonantoja Afganistanin sodasta. Olisiko hän kostunut siitä jos olisi tiennyt Tšapajevin ensirakkaudesta, mustakulmaisesta venäläistytöstä, jolla oli risat hampaat, tai elokuvista, joita Tšapajevin oli tapana käydä katsomassa iltalomilla armeija-aikoina, tai kahviloista, joissa hän roikkui miliisikoulun jälkeen iltamyöhäisellä? Mitä se Hartšenkoa olisi auttanut, jos Tšapajev olisi kertonut ongelmistaan tai pakkomielteistään, kaikillahan niitä oli? Ehkä Tšapajev rakasti jotakuta, ehkä häntä rakastettiin, ehkä hän oli välinpitämätön itseään, lähimmäisiään, jopa omistamiaan huonekaluja kohtaan, niin kuin niin moni täällä. Tai ehkä hän puheli yöllä kissalla tai huonekasville, itkeskeli pölyisessä yksiössä, humalassa ja hukassa. Mutta mitä sekään Hartšenkolle kuului? Ei ihmisistä saa kiinni, ei heitä voi tuntea, he luistavat aina käsien välistä kuin saippua. Niin Hartšenko ajatteli. Ja toisaalta kun ihmisistä tietää asioita, kun he koskettavat kertomuksillaan, he takertuvat toiseen, hirvikärpästen tapaan, muuttuvat ikään kuin osaksi toista, ja lähtiessään he vievät mukanaan palan toista, eikä se ole hyvä, sillä kaikki lähtevät joskus, ennemmin tai myöhemmin.
Kuuden tunnin ajon jälkeen Num-To-järvi oli siinä, sen rautainen ulappa levisi äkillisesti esiin kuusien takaa kuin paniikki. Kaukana rannasta, keskellä ulappaa kohosi saari. Ajoneuvon telaketjun urat, joita he seuraisivat, kääntyivät kulkemaan järven etelärantaa lähestyen vesirajaa. Ja pian he näkivät vesdehodin hirviömäisen rungon. Se seisoi puoliksi vedessä, hiljaisena.
– Nyt varovasti, sihahti Tšapajevin hampaidensa välistä, tämä voi olla ansa.
He seisauttivat ekoauton kymmenen metrin päähän vesdehodista. He lähestyivät pistoolit ampumavalmiina. Vesdehodin sivuluukku lenkotti auki, he kurkistivat sisään: linnut olivat lentäneet häkistä. Vesdehodin takaa lähti useita, tuoreita kengänjälkiä rantaviivan suuntaisesti.
Noin kilometrin päässä vesdehodista jäljet kääntyivät ja sukelsivat rantakuusikon läpi tasangolle, joka puski varpua, kitukasvuista seetriä ja vaivaiskoivua ja vietti melko jyrkästi ylöspäin kohti kasvillisuuden kattamia harjanteita.
He huristelivat rinnettä ylös mutkitellen. Kasvillisuudessa jalanjälkiä ei enää pystynyt näkemään. He tähystelivät ympäriinsä, ja viimein tähystely palkittiin. Pienellä kasvillisuudesta paljaalla nyppylällä, jonka ympärille oli saostunut kivenmurikoita, makasi ihmishahmoja. Letkotti. Pitkällään maassa.
He lähestyivät hitaasti aseet valmiina. Varvikossa lojui poro, jonka kurkku oli avattu. Kivien ympäristö oli kuivuneen veren peittämä. Maassa makasi kaksi ihmistä, jotka eivät todellakaan olleet enää hengissä. Molemmat arviolta 35-vuotiaaat mieshenkilöt oli kai kuristettu suopungeilla.
Molemmilta ruumiilta löytyi passi: ensimmäinen ruumis oli Juvan Sopotšin, paikallinen hanti ja tutkijoiden majoittajan veli; nuorempi ruumis oli eläessään totellut nimeä Jouni Inttinen, kansallisuus Finljandija. Hartšenko sulloi passit anorakkinsa taskuun.
– Perinteinen tappotapa: Mandala, Tšapajev narisi hampaidensa välistä.
– Kuristettu hitaasti suopungilla, uhrattu poro, mutta silti: miksi Mandala? Miksi ihmeessä?
– Num-To on pyhä järvi.
– Miksi Juvan Sopotšin on tapettu?
– Ehkä hän unohti kuka on.
Hartšenko kohautti harteitaan. He ryhtyivät tutkimaan lähiympäristöä. Lisää ruumiita ei löytynyt,ei myöskään eläviä. He palasivat ekoautolle.
– Ei muuta sitten kuin otetaan bensiinikanisterit ja pistetään nämä palamaan. Ehkä olisi varmempaa tuikata myös vesdehod tuleen, Tšapajev sanoi.
– Eikö tämä tulisi kuitenkin tutkia? Jos poltamme ruumiit, hävitämme todistusaineistoa.
– Ohjeet olivat aivan selvät. Onko sinulle jotain niitä vastaan? Tšapajev ärähti, mutta siihen se jäi, sillä jotain napsahti hänen päänsä sivuun, ja mies hypähti vasten ekoautoa, josta hän valui alas varvikkoon.
Hartšenko löi maihin. Hän ryömi Tšapajevin luo ja totesi, että puolet kollegan kasvoista oli poissa, luoti oli jatkanut matkaansa repien takaraivon ja kaiketi kimmonnut ekoauton panssarilevystä. Hartšenko meni paniikkiin: hän ampui viisi-kuusi heittolaukausta rinteeseen. Sitten hän tajusi ehkä olevansa kiikaritähtäimen seurattavana, heittäytyi sivulle ja ryömi auton ali. Eikä lian aikaisin. Luoti napsahti vain hetken päästä kohtaan, jossa hän äsken makasi.
Hartšenko vinssasi itsensä sisään ekoautoon. Hän lukitsi molemmat ovet. Hän hengitti syvään. Autossa hänen piti olla periaatteessa turvassa, panssarilevyt kestivät kevyiden aseiden tulen. Hän käynnisti moottorin ja antoi mennä täyttä höyryä takaisin järvelle. Hän ajoi vesirajaa pitkin takaisin vesdehodille, parkkeerasi, ja otti radiopuhelinyhteyden Volkoviin. Hän antoi tilanneraportin.
– Arvasin tämän, Volkov mutisi oudon tyynenä.
– Arvasitte! Miksi sitten lähetitte minut tänne kahdestaan Tšapajevin kanssa kevyesti aseistettuna?! Hartšenko karjui
Volkov oli hiljaa.
– Tulen pois täältä, Hartšenko totesi.
– Pitäkää asemanne. Ketkä ampuivat Tšapajevia? Ovat ne federaaleja?
– En tiedä keitä ne ovat. Minulla ei ole edes aavistusta. En jää tapettavaksi.
– Välttäkää taistelukosketusta. Toistan: älkää vastatko tuleen missään nimessä. Tehtävänne on nyt polttaa ruumiit ja siirtyä sen jälkeen tarkkailuun: merkitkää muistiin kaikki epäilyttävä toiminta. Tšapajevin ruumis on myös poltettava.
– Tsort vosmy. Lähetitte minut tänne syötiksi, eikö vain? Hartšenko ähkäisi.
– Älkää puhuko roskaa, toveri luutnantti. Toimikaa! Lähetän vahvistuksia jos muu ei auta.
– Haistakaa paska! Hartšenko ärjyi ja sulki puhelin,
Hän käynnisti auton, ruttasi kolmosvaihteella ja sitten vitoselle. Ajoneuvo tärisi ja poukkoili, kun Hartšenko ohjasi sen täyttä vauhtia hillavarvikon, suonsilmäkkeiden, kivien, kaatuneiden puunrunkojen ja vaivaiskoivikon peittämän maaston yli. Puolen tunnin ajon jälkeen hän kaarsi loivasti etelään ja lähestyi rinnettä, josta laukaukset olivat tulleet. Hän tuijotti silmä kovana panssari-ikkunasta ja odotti luodin napsahdusta ekoauton kuoreen. Ikkunassa näkyi vain yksitoikkoista metsätundraa, se velloi pyörien alla kuin vihreä ulappa, autiota ja tyhjää.
Kului monta tuntia. Hartšenko ajeli ristiin rastiin rinnettä ja Num-To-järven rantoja. Ei sitä voinut tarkkailuksi sanoa. Vähintään se oli aika huomioita herättävää tarkkailua. Kolmen aikaan yöllä hän iski ekoauton parkkiin yli kymmenen kilometrin päähän ampumapaikasta, järven länsipuolelle. Hän kaivoi vodkapullon elintarvelaukusta ja kulautteli nopeaan tahtiin etikettiin asti, zakuskaksi hän söi vähän makkaraa, ja vaipui pian horroksenkaltaiseen uneen.
Hän kahlasi reisiä myöten punaruskeassa suossa, keltaisten heinien lomitse. Ympärillä loikki suurikokoisia poroja, mättäältä mättäälle, niillä oli älykkäät silmät. Luuletko pääseväsi pakoon, yksi poroista sanoi, se puhui, ihmisten kielellä, venäjäksi. Hän jatkoi tarpomista, vaikka nenässä alkoi haista yhä vahvemmin ummehtunut, nenä oli täynnä limaa, se tuhisi, pihisi, ja lähtisi kai kohta kävelemään mättäille tai kaduille, ja kaipa myös nenä puhuisi, keskustelisi nokkavia, tietenkin, niin kuin nenillä on tapana.
Hartšenko heräsi kuola poskella. Ummehtunut haju ei kadonnut. Ekoauton ilmastointi oli pettänyt. Hän raotti ikkunaa, ja viileä ilma virtasi sisään. Ulkona paistoi kultainen auer; aurinko venytteli kuin kurvikas nainen tundran takana. Jäseniä jomotti istumisesta ja nukkumisesta yhdessä ja samassa asennossa. Yön epätodellinen keskiyön valo oli poissa ja samalla vainoharhainen tunnelma oli viilettänyt etäämmälle. Mutta se tuli takaisin isoin harppauksin. Hartšenko haistoi oman hikensä. Hän pyyhkäisi otsaansa. Hän haparoi elintarvikelootasta syötävää, makkaraa ja leipää, ja huuhtoi ne kivennäisvedellä alas. Hän starttasi. Hän päästi helpottuneen ja haisevan pierun. Hän päätti soittaa Volkoville raikkaan vastalauseen, mutta nakkasi sitten radiopuhelimen istuimelle. Hän hankkisi jotain raportoitavaa Volkoville.
Hän käänteli ekoauton rattia kuin pieni typerä poika polkuautonsa etuakselia. Hän ajeli tunnin verran, kunnes tajusi, että oli menossa lounaaseen eli poispäin Num-To-järvestä. Käännyttyään jyrkästi itään hän ehti ajaa parisataa metriä ennen kuin kumpareen takaa ilmestyi näkyviin mättäillä hoippuva hahmo. Se oli nainen, alun perin kai vihreässä, mutta nyt ruskean tahraisessa maastopuvussa, takki auki repsottaen, vaalea puolikihara tukka hapsottaen sinne tänne kirkkaassa teräksensinisessä aamuilmassa. Hartšenko painoi jarrut pohjaan.
Tuoksui suopursu ja variksenmarja, muta, kielo ja ahmanpaska. Hän hölkkäsi naisen perään kainalokotelo auki: koskaan ei voinut olla liian varma. Hän sai naisen helposti kiinni, sillä tämän tasapaino oli ilmeisen heikko, hahmo vaappui laajassa kaaressa puolelta toiselta, ja naisen kiipeily verraten matalienkin määttäiden yli oli kuin vuorten ylittämistä. Mielikuva vahvistui kun Hartšenko ohitti naisen ja seisahtui hänen tielleen. Vaalean naisen silmät harittivat sinne tänne. Nainen oli huumattu tai sekaisin. Hartšenko ymmärsi, että maastopuvun tahrat olivat kuivunutta verta.
Naisen puhuttelu ei auttanut. Hartšenko totesi järkevimmäksi kääntää naisen ekoauton suuntaan, tukea häntä hartioista ja käydä samalla hänen taskunsa läpi. Nainen ei vastustellut. Välillä hän yritti puhua jotain, mutta äänteistä ei saanut mitään selvää. Naisen silmät eivät kohdistuneet mihinkään, ne harhailivat puolelta toiselle. Passi löytyi povitaskusta. Selvä tapaus, tässä oli niin sanottu etnografi: Virvavesi, Veera, kansalaisuus Finljandija. Nainen oli nelikymppinen tai vähän nuorempi. Hänen poolopaidan sisällä vapaana pomppivat rintansa olivat hämmästyttävän runsaat.
Hartšenko katsoi naista, hänen hapsottavia hiuksiaan, repsottavia silmiään, verisiä huuliaan, ja ymmärrys ja tunne täyttivät miehen. Tunne valui vasemmasta silmästä alaspäin aina oikeaan isovarpaaseen asti. Hartšenko ymmärsi: tässä oli jumalatar! Sellaisia naisia kuin hänellä oli sillä hetkellä käsivarsillaan eli maapallon pinnalla kerrallaan ehkä pari sataa kappaletta. Arvoitukselliset kasvot, keltaiset hiukset kuin kaislaa, vartalo kimmoisa kuin naaraskarhulla. Niin kuin Hartšenko tunsi sillä hetkellä, on Stalinin täytynyt tuntea Suomea kohtaan talvisodan aattona. Veri on syöksynyt Stalinin elimeen, se on räjähtänyt, ja miljoonina siittiöinä puna-armeijan sotilaat ovat syöksyneet huurteisen Kannaksen yli kohti kuviteltuja uumanpohjia. Mutta toisin kuin Stalin, Hartšenko ei koskaan ottanut mitään ilman toisen tahtoa. Jos hän tekisi niin, elämä menettäisi merkityksensä, himo jäätyisi kiinni kuin kieli metallikaiteeseen, ja hän voisi ampua ruosteisen kuulan kalloonsa saman tien.
Hän työnsi Virvaveden ekoautoon. Nainen lyyhistyi vieruspenkille ja löpsähti miehen olkaa vasten. Hän tilasi helikopterin ja lääkintähenkilökunnan Kazymin kentälle. Ja pian he lensivät säksättäen hopeisen nauhan ja vihreän maton yllä.
Kesädekkarin aiempi 4. osa löytyy täältä.
Kesädekkarin aiempi 3. osa löytyy täältä.
Kesädekkarin aiempi 1.osa löytyy täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti