Kulttuurista ja kielellistä rajapyykkiä

Ville Ropponen

Pienten kansojen ja kielten osa suurempien puristuksessa ei aina ole helppo. Unicefin ja Worldwatch Instituten synkimpien arvioiden mukaan maailman noin 6 000 kieltä saattaa seuraavan vuosisadan aikana huventua 150:een. Jos ajatellaan, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus on yhtä tärkeä asia kuin biodiversiteetti, kielten hupeneminen on ilmastonmuutokseen verrattava uhka. Mitä siis on tehtävä, kun globalisaatio pauhaa?

Korvatulpat eivät auta. Tarvitaan tahtoa vastustaa tasapäistymistä ja intoutumista ”katoamisen nostalgisesta estetiikasta”, kuten kirjallisuuden professori Kari Sallamaa muotoili elokuun lopulla Oulussa IX kansainvälisessä suomalais-ugrilaisessa kirjallisuuskongressissa. Jo häviämään tuomittuja kieliä, kuten inarinsaamea tai liiviä on pystytty menestyksellä elvyttämään.

Käännökset kielten välillä ovat elintärkeitä pienille kulttuureille ja kirjallisuuksille, jotta ne säilyvät iskussa. Eipä ihme, että kongressin teema oli ”Kirjallisuus käännekohdassa”. Erityisesti itäisten suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kohtalo valtakieli venäjän keskellä mietitytti. Entä miksi ja millaista kirjallisuutta tulisi kääntää eri suomalais-ugrilaisille kielille?

Virolaiset kääntäjät ahkerina

Nuori udmurttirunoilija, Tallinnassa nykyään asuva Nadežda Ptšelovedova (Muš Nadi) on osallistunut sukukansojen kirjallisuuden virontamiseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Virossa on käännetty valtavasti suomalais-ugrilaista kirjallisuutta, komilaista, udmurttilaista ja mordvalaista runoutta ja proosaa. On käännetty klassikkoja, kuten valikoima udmurttirunouden suuren pojan Kuzebai Gerdin (Kuzma Abramov) lyriikkaa, sekä nykykirjallisuutta, esimerkiksi hanti Jeremei Aipinin uusin romaani Jumalan äiti verisillä lumilla (2002).

Virossa kelpaa kääntää suomalais-ugrilaisista kielistä, sillä käännöstyötä tukee valtion sukukansaohjelma. Suomalais-ugrilaista kirjallisuutta ilmestyy peräti kahdessa kirjasarjassa. Niistä toisessa, sarjassa ”Nuori sukukansojen runous” tekstit julkaistaan aina neljällä kielellä: alkukieleksi, viroksi, venäjäksi ja englanniksi.

”Myös pienille suomalais-ugrilaisille kielille tulee kääntää maailmankirjallisuutta”, painottaa kirjailija, suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden veteraanikääntäjä Arvo Valton.

Valton pitää tärkeänä erityisesti Viron, Suomen ja Unkarin kirjallisuuden kääntämistä, jotta suomalais-ugrilaiset kansat eivät olisi vain Venäjäksi tai muilla ”imperialistisilla isoilla kielillä” kirjoitetun kirjallisuuden varassa.

Valton painottaa, että kirjojen julkaisun tukemisen lisäksi tulisi kouluttaa kääntäjiä. Suomessa M.A. Castrenin seura onkin tukenut kääntämistä pienille suomalais-ugrilaisille kielille. Esimerkiksi Valeri Alikov on vuorimarintanut suomalaisia klassikkoja, kuten Seitsemän veljestä ja Sinuhe egyptiläinen.

Suomennoksiakin tehty

Suomessa ja Unkarissa ei ole valtion rahoitusohjelmaa, ja Unkariksi onkin käännetty viime vuosina vain joitakin teoksia mansista ja hantista, muun muassa mainittu Jeremei Aipinin romaani.

Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt yllättävän monta käännöstä suomalais-ugrilaisista kielistä.

Emerita-professori Raija Bartens on julkaissut käännökset Tähtiä lumessa. Mordvalaista lyriikkaa (2004) ja Kultainen aamunkoi: neljän marilaisen runoilijan muistolle (2007). Marilaisen runoklassikon Valentin Kolumbin valikoima Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama (2002, suom. Hämäläinen & Laulajainen) on suomennettu, samoin Marin aleksiskiven Sergei Tšavainin romaani Elnet (2008, suom. Arto Moisio). Lisäksi on käännetty Mihail Hudjakovin 1910-luvulla koostama udmurttieepos Dorvyžy (suom. E-J Salminen & Jorma Vakkuri).

Venäjän suomalais-ugrilaista nykykirjallisuutta on suomennettu vähän. 2000-luvulla ovat ilmestyneet nykymarilaisen naisrunouden valikoima Vaahterat palavat (2009, suom. Hämäläinen & Laulajainen) sekä udmurttilaisen, mordvalaisen ja marilaisen nykykirjallisuuden suomennosvalikoima Volga-antologia (toim. Ville Ropponen).

” Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä”

”Ei pidä pysähtyä siihen, että suomalais-ugrilaiset entusiasti-piirit tekevät kulttuuria toisilleen”, jyrähtää pietarilais-mordvalainen runoilija Sergei Zavjalov.

Helsingissä viimeiset viisi vuotta asunut Zavjalov asettuu puolustamaan kansallista kulttuuria sekä ylikansallista ”globalismia”, että perinteitä ylikorostavaa ”lokalismia” vastaan.  Zavjalovin mukaan vaarana ei ole vain se, että isot kielet eli niin sanotut tappajakielet ja ylikansallinen populaarikulttuuri jyräävät pienet kielet ja kulttuurit. Vaarana on myös pienten eristäytyminen pysyviksi miellettyihin perinteisiinsä, joita ulkoapäin filantrooppisesti pönkitetään tajuamatta, että tässä hellitään enemmän romantttista kuvaa ”turmeltumattomista alkuperäiskulttuureista”.

”Suomalais-ugrilaisia kulttuureja ei tule museoida. Ei pidä kääntää kirjallisuutta vain kääntämisen vuoksi. Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä ja tuettava uutta luovaa kirjallisuutta”, Zavjalov tykittää.

Hän toivoo, että eräänä päivänä käännetään suomalais-ugrilaista kirjallisuutta - ei vain siksi että se on kirjoitettu jollain eksoottisella kielellä - vaan koska se puhuu yleismaailmallisista ja ikuisista asioista vaikuttavasti. 

Kiinnostavana uutena suuntauksena Zavjalov on pitänyt etnofuturismia. Virossa 1990-luvulla syntynyt taidesuuntaus levisi 2000-luvulla kaikille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille. Etnofuturismi pyrkii yhdistämään ikiaikaista ja etnistä moderniin maailmankulttuuriin.

Etnofuturismin filosofiassa korostuu virolaisten filosofi Uku Masingin ja kirjailija Jaan Kaplinskin pohjalta hahmoteltu ajatus, että suomalais-ugrilaiset kielet jakavat paitsi yhteisen kieliopillisen rakenteen myös yhteisen tavan tarkastella todellisuutta. Suomalais-ugrilainen filosofia siis poikkeaisi Euroopan indoeurooppalaisten valtakielten pohjalta muovatuista filosofioista.

”Etnofuturismi on ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kansojen kehittämä todella kansainvälinen idea”, Zavjalov painottaa.

Artikkeli on ilmestynyt myös Hiidenkivessä 1/2011.

Pelkoa ja toivoa Volgalta Jeniseille – Venäjän uralilaisten kansojen tilanne 2010

Ville Ropponen

Venäjän uralilaiset kansat ovat vaikeassa tilanteessa, monia niistä uhkaa suoranainen sukupuuttoon kuoleminen tai sulautuminen venäläisiin.

Myönteistäkin kehitystä on silti tapahtunut. Esimerkkinä voi mainita Udmurtian vahvan kirjallisen ja taiteellisen liikkeen etnofuturismin jatkuvan nousun. Virossa keksitty taidesuuntaus etnofuturismi levisi 1990-luvulla Mordvaan ja Mariin, mutta erityisesti Udmurtiaan. Tällä hetkellä valtaosa Udmurtian nuorista taiteilijoista vannoo taidesuunnan nimiin.

Venäjällä etnofuturismin tärkeänä tehtävänä on ollut rakentaa kansallista kaupunkikulttuuria kansoille, jotka ovat tähän asti eläneet agraarikulttuurin piirissä. Esimerkiksi 80 prosenttia marilaisista asuu yhä maaseudulla, ja prosenttiosuudet ovat lähes yhtä korkeita mordvalaisten ja udmurttien kohdalla. Maaseudulla vähemmistökielet elävät, niitä puhutaan kotona, koulussa ja työpaikoilla. Ei mikään ihme, että monet nykyisistä udmurtti- ja mordvalais- ja marilaiskirjailijoista ovat kotoisin maaseudulta. Kaupunkilaistuminen on usein merkinnyt venäläistymistä. Tätä suuntausta entofuturismi on pyrkinyt muuttamaan.

Mordvalaisen Similein kylän vihreitä kukkuloita. Kuva Ville Ropponen.

Kirjallisuudessa etnofoturismi on ollut pyyhkimässä pois Neuvostoliiton virallista sosialistista realismia, jonka vaikutus yhä näkyy Venäjän syrjäseuduilla. Etnofuturistikirjailijat ovat halunneet tuoda esiin moderneja ja urbaanin elämän aiheita, yhdistää myyttejä ja postmodernia. Udmurtian etnofuturistien uusin projekti on keinotekoinen suomalais-ugrilaisiin kieliin perustuva budinos. Valloilleen päästessään budinos haastaa pian kansainvälisen kielen esperanton.

Udmurtiassa tärkein julkaisukanava nuorille etnofuturistikirjailijoille on Invožo-lehti. Sen päätoimittaja, runoilija Pjotr Zaharov toimi aloitteentekijänä, kun Udmurtiaan perustettiin syksyllä 2005 PEN-klubi. Hänet valittiin sen ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, varapuheenjohtajaksi valittiin runoilija ja kirjallisuudentutkija Aleksei Arzamazov. Invožo on julkaissut useita PENiä käsitteleviä erikoisnumeroita. Kaikkiaan yhdistykseen kuuluu yli 30 kirjailijaa, niin udmurtteja kuin venäläisiäkin.

Udmurtian etnofuturististen festivaalien pääjärjestäjä Juri Lobanov performoi. Kuva Ville Ropponen

Toinen merkittävä virtaus on ersäläisten (ersämordvalaisten) aktiivien kehittämä ersänkielinen internet, joka konkretisoituu erityisesti ersänkielisen wikipedian luomisessa. Tähän mennessä ersäläisaktivistit ovat kirjoittaneet yli 1500 ersänkielistä wikipedia-artikkelia. Ersänkielistä wikipediaa voi lukea osoitteessa: http.//myv.wikipedia.org

Helmikuussa 2010 ensikertaa järjestetyn Venäjän Vähemmistöjen Foorumin päätöslauselmassa vaadittiin tiukasti kiistellyn vuoden 2007 koululain kumoamista. Kyseisen lain mukaan koulut, vanhemmat ja oppilaat saavat itse päättää opetuskielestä.Vähemmistöjärjestöjen mukaan lainmuutos on johtanut vähemmistökielten opetuksen dramaattiseen supistamiseen, koska painostus venäjän kielen käyttöön on laajaa. Tšuvassian pääkaupungissa Tšeboksaryssa pidetyssä foorumissa näkyivät Volgan vähemmistöjen, tataarien, marien, mordvalaisten, udmurttien, tšuvassien ja baškiirien järjestöt. Foorumissa puhuivat myös jakuuttien, burjaattien, hakassien ja altalaisten edustajat Siperiasta sekä Volgan suiston nogai-tataarit.

Foorumi osoitti kuinka herkkä ja tärkeä asia äidinkielen säilyttäminen on Venäjän 30 miljoonalle ei-venäläiselle. Näyttää myös siltä, että ennen eripuraiset vähemmistöt ovat ensikertaa löytämässä yhteistä säveltä. Yhdessä ne ehkä voivat vakavasti haastaa Moskovan politiikkaa.

Mordvalaisten puujumalia Similein kylän laidalla lähellä Saranskia. Kuva Ville Ropponen

Venäläistäminen kiihtyy?

Myönteisistä kulttuurivirtauksista huolimatta suomalais-ugrilaisten kansojen tilanne on monin tavoin uhkaava. Venäjän keskusvallan asenne vähemmistöjä kohtaan on 2000-luvulla kehittynyt koko ajan nurjemmaksi. Huolestuttava ilmiö on myös äärikansallisen isovenäläisyyden nopea ja laaja nousu ympäri Venäjää.

Lainsäädännön kehitys on vuodesta 2000 ja Vladimir Putinin valtaan noususta lähtien ollut vähemmistöille epäedullista. Kansallisuusministeriö on lakkautettu. Pohjoisten kansojen selviämisen kannalta tärkeä Ympäristöministeriö on lakkautettu ja liitetty osastoksi Luonnonvaraministeriöön. Kyrillisten kirjaimien käyttö on vahvistettu lailla kaikissa federaation kielissä. Venäjän kieli on julistettu ainoaksi valtionkieleksi, jota on käytettävä muun muassa virallisissa yhteyksissä ja mainonnassa. Etnistä kansallisuutta ei enää merkitä Venäjän passiin. Laki kieltää nyt etniselle tai uskonnolliselle pohjalle perustetut puolueet ja tekee myös paikallispuolueet mahdottomiksi.

Vähemmistökansalliselta pohjalta muodostettujen alueiden ja tasavaltojen lakeja on harmonisoitu kovaa vauhtia vastaamaan Venäjän perustuslakeja, jolloin tasavaltojen vähemmistökieliä suojaavat lait menettävät lainvoimansa.

Vähemmistöjen kannalta ongelmallisia ovat myös suunnitelmat lakkauttaa alueet ja tasavallat yhdistämällä ne suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Ensimmäisenä lakkautettiin vuonna 2005 komilaisenemmistöinen Permin Komi liittämällä se Permin lääniin, jolloin komilaiset jäivät uudella alueella vähemmistöksi. Virallisesti taloussyistä tehdyn yhdistämisen seurauksena alueella on suljettu valtaosa kominkielisistä kouluista, kulttuurikeskuksista ja kustannustaloista. Permin komilaiset aktivistit puhuvat nyt “kulttuurisesta kansanmurhasta”.Venäjän presidentti on lisäksi ottanut itselleen oikeuden erottaa ja nimittää tasavaltojen johtajat vaaleilla valitsemisen sijaan.
Venäjän federaation tiedustelupalvelun FSB:n voimistuva suuntaus painostaa toisinajattelijoita sekä vähemmistökansallisia aktivisteja uusien ekstremismilakien avulla on uhkaava tendenssi. Viime aikoina ekstremismilakeja on yhä useammin käytetty hallinnon kritiikin taltuttamiseen. Ekstremismilakien laaja soveltaminen muistuttaa neuvostoaikaista mielivaltaista käytäntöä syyttää toisinajattelijoita ”neuvostovastaisesta propagandasta” tai ”vastavallankumouksellisesta toiminnasta”.

Moskovan suunnitelma rakentaa uusi sähkövoimala Tšuvassian pääkaupunkiin Tšeboksaryyn, joka nostaisi Volgan vedenpintaa 68 metriin, on raivostuttanut alueen ympäristöjärjestöt, kansalaispiirit ja ortodoksisen kirkon. Viiden metrin Volgan vedenpinnassa tarkittaisi alavalla seudulla 165 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Pääministeri Putin antoi luvan Tšeboksarin patoaltaan laajennukselle vieraillessaan keväällä 2010 Tšuvassiassa. Marinmaalla valmistaudutaan kaatamaan patoaltaan tieltä 55 tuhatta hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä. Tulossa on siis mahdollinen inhimillinen ja ekologinen katastrofi.

Kuten kaakkois-Turkin kurdialueen esimerkki osoittaa saattavat valtavat vesivoimahankkeet, joiden tieltä tuhotaan ihmisten asumuksia, elinehtoja ja kulttuuriarvoja, merkitä passiivisista kansanmurhaa. Varsinkaan pienet kansat eivät välttämättä hevin selviä pakkosiirron aiheuttamasta kulttuuriarvojen tuhoutumisesta. Jo aiemmin 1970-luvulla vuori-Marin alueella 5000 ihmistä on menettänyt kotinsa Volgan vedenpinnan noston takia, liittyen Tšeboksarin voimalan patoaltaaseen.

Surgutissa hantikulttuuri on museoitu. Kuva Ville Ropponen.

Vähemmistökansojen media

Venäjällä esiintyy vaihtelevassa määrin painostusta vähemmistökansallisia tiedotusvälineitä kohtaan. Keskus on vallannut useita riippumattomia tiedostusvälineitä. Toimittajia painostetaan eri tavoin taloudellisesta saktioista avoimeen väkivaltaan.

Venäjän valtiollisen televisio- ja radioyhtiön VGTRK:on vuonna 2005 tehdyn rakenneuudistuksen seurauksena Venäjän alueiden yli 80 itsenäistä julkisesti rahoitettua radio- ja televisioyhtiötä lakkautettiin ja liitetettiin osastoiksi VGTRK:hon. Uusien ohjelmakaavioiden myötä vähemmistökieliset paljolti katosivat valtionkanavilta, lukuunottamatta Komin tasavaltaa, jossa tilanne on toistaiseksi on ollut hieman parempi.
Glasnostin puolustuksen säätiön tuoreen raportin, 2010, (http://www.gdf.ru/lenta/item/1/727) mukaan yhdelläkään Venäjän alueella ei enää ole vapaata mediaa. Valtaosa suomalais-ugrilaisista tasavalloista kuuluu tutkimuksessa ryhmään ”osittain epävapaa media”. Mordvan tasavalta, Marin tasavalta ja Jamalo-Nenetsian autonominen piirikunta kuuluvat ryhmään ”epävapaa” ja Karjalan tasavalta ryhmään ”osittain vapaa”.

Varsinaiset vapaat mediat toimivat internetissä. Ne ovat tyypillisesti yleis-suomalais-ugrilaisia:
http://www.kominarod.ru/  on yksi tämän hetken rohkeimpia suomalais-ugrilaisia medioita Venäjällä, se sisältää artikkeleita venäjäksi, mutta myös suomalais-ugrilaisilla kielillä.
http://www.mariuver.info/ on niin selväsanainen, että se on joutunut muuttamaan Viroon – siinä on juttuja mariksi, venäjäksi, viroksi, englanniksi ja suomeksi.
http://www.suri.ee/ – sivustoa pyörittää Soome-Ugri rahvaste Infokeskus Virossa, juttuja on viroksi, venäjäksi, suomeksi ja englanniksi.

Pelkoa ja inhoa Volgalla

Suomalais-ugrilaisten kansojen vapaitten medioitten vaikeudet ovat seurausta näiden kansallisuuksien autonomian kaventamisesta. Varsinkin Marinmaa tunnetaan marilaisten karkeasta painostamisesta. Tunnetun marilaisen sanomalehden ”Kudo+Kodu” päätoimittaja Vladimir Kozlov hakattiin sairaalakuntoon 2004 ja hänen vaimonsa Galina Kozlova pahoinpideltyyn sairaalaan tammikuussa 2007.

Joulukuussa 2006 tuomittiin marilaisen luontonuskon Joškar-Olan ylipappi, Vitali Tanakov, 120 tunniksi pakkotyöhön ”kiihotuksesta viranomaisia vastaan”. Alun perin syyte kuului “uskonnolliseen, rodulliseen ja kansalliseen vihaan kiihottaminen”. Syyte perustui Tanakovin julkaisemaan kirjaseen ”Pappi puhuu”, jossa hän muun muassa tarkastelee marilaisia perinteitä, kritisoi kolonialismia ja esittää teorian venäläisten polveutumisesta suomalais-ugrilaisista kansoista.   Ihmisoikeusjärjestöjen AGORA sekä Ihminen ja Laki mukaan Tanakovin tuomio oli laiton ja siinä rikottiin sanan- ja mielipiteenvapautta. Mari Ušemin puheenjohtajaa Nina Maksimovaa vastaan nostetut syytteet Tanakovin kirjasen levittämisestä kumottiin.

Huhtikuussa 2008 Mari El-radiokanavan johtaja ja marien kansankongressin jäsen Valeri Motšajev hakattiin sairaalakuntoon, kuten raportoi Kasparov.ru-nettisivusto. Kaikkiaan kymmeniä marien kansallisen liikkeen jäseniä, kriittisiä toimittajia ja ihmisoikeusaktivisteja on pahoinpidelty tai tapettu. Iskuja tekevät usein äärioikeistolaisten ryhmien, kuten Russkoe Natšionalnoe Jedinstvo (Venäläisten kansallinen yhteys),  jäsenet. Kyseisellä järjestöllä on väitetty olevan suora yhteys Marin tasavallan presidentin Markelovin hallintoon, ja Markelovin hallinnossa myös työskentelee useita järjestön nykyisiä ja entisiä jäseniä. Marilaisen demokraattisen opposition jäseniä on erotettu työstä, irtisanottu asunnoista, haastettu oikeuteen ja tuomittu erilaisiin rangaistuksiin tai uhattu sulkea mielisairaalaan. Kriittisten lehtien ilmestyminen on estetty.

Markelovin hallinto käytännössä valtasi marien kansalliskongressin vuonna 2008, ja kongressin puheenjohtaja Vladimir Kozlov joutui väistymään Markelovin ehdokkaan, Yhtenäinen Venäjä -puolueen Larisa Jakolevan tieltä. Kansallisen opposition Mari Ušem-järjestö lähes halvaantui painostuksen seurauksena ja ollut parin viime vuoden aikana pakotettu tekemään yhteistyötä presidentin hallinnon kanssa pystyäkseen ylipäänsä toimimaan.

Mari Ushemin johtaja Nina Maksimova ja marin kansallisteatterin entinen johtaja Vasili Pektejev mielenosoituksessa 2005. Kuva Ville Ropponen

Vuodesta 2008 lähtien Markelov on nostanut marin kulttuuria aiempaa enemmän esiin. Marilaisaktivistien mukaan kyse on kuitenkin kosmeettisista toimista ja marien kulttuurin työntämisestä folkloristiseen muottiin, jossa vain kulttuurin konservatiiviset ja ”kiltit” muodot sallitaan.

Marilainen toimittaja-kirjailija ja aktivisti Vladimir Kozlov

Kuva: Ville Ropponen

Myös Mordvassa hallinto on painostanut mordvalaisia liikkeitä. Udmurtian PEN:iä ja etnofuturisteja on parjattu Udmurtian julkisuudessa, ja veropoliisi on ahdistellut Invožo-lehteä.
Komin tilannetta pidetään parhaana – siellä ei esiinny komien painostusta, ehkä tasavallan syrjäisen aseman takia. Komissa julkaistaan lehtiä myös muilla vähemmistökielillä, kuten tataariksi.
Suunnitelmat Marin tasavallan liittämiseksi Kirovin lääniin huolestuttavat. Myös Mordvaa ja Udmurtiaa uhkaavat alueliitokset, jotka muuttaisivat alkuperäiskansan pieneksi vähemmistöksi.

Venäjän federaatio ei valitettavasti ymmärrä vähemmistökansallisuuksien tarvetta omaehtoiseen kansalliseen kulttuuriin ja kieleen. Tämä näkyy luonnoksessa uudeksi kansallisuuspolitiikan konseptioksi, jonka perusajatus on luoda ”yhtenäinen monikansallinen yhteisö, jossa Venäjän kansalla on kiinteyttävä osuus”. Tämä rossijaninien (venäjänmaalaisten)  kansakunta muistuttaa ”neuvostokansaa”, jossa kiinteyttävä osuus oli kommunistisella puolueella. Rossijanien kansakunnan idea kieltää muut kansalliset identiteetit, typistää ne. Vain venäläisillä on täysi historiallinen identiteetti, muilla avustava ja marginaalinen.

Tämä kuvastuu myös Aluekehitysministeriön vuonna 2009 suunnittelemassa ohjelmassa ”Alueiden etnokulttuurinen kehitys”, jonka tarkoitus on ”tyydyttää vähemmistökansallisuuksien etnokulttuurisia tarpeita”. Vähemmistöjen identiteetti kavennetaan ja välineellistään: itsellinen kansallisuus rajataan etnokulttuurisuudeksi ja kansallinen kulttuuri sysätään reservaatin turistishowksi, josta korkeintaan tietämättömät matkailijat voivat saada hetken tyydytystä.

Vähemmistökansat lukuina

Noin 843 000 mordvalaisesta vain 290 000 asuu Mordoviassa. Nimikkotasavaltansa väestöstä mordvalaiset muodostavat 32 prosenttia. Mordvalaisista 2/3 on ersäläisiä, 1/3 mokšalaisia.
Udmurtteja on kaikkiaan 637 000, heistä 460 000 asuu Udmurtiassa. Nimikkotasavaltansa asukkaista udmurtteja on 30 prosenttia.
Marin kansaa on yhteensä 605 000, heistä 312 000 asuu Mari-Elissa. Nimikkotasavaltansa asukkaista marilaisia on 43 prosenttia. Mareista 9/10 on niitty-mareja, 1/10 on vuori-mareja.
Komeja asuu Venäjällä 420 000, heistä 260 000 Komin tasavallassa. Nimikkotasavaltansa väestöstä komilaiset muodostavat 25 prosenttia.
Hanteja on 29 000 ja manseja 11 000. Hanti-Mansian eli Jugran autonomisen piirikunnan miljoonasta asukkaasta hanteja ja manseja on 1,2 prosenttia.
Komi-permjakkeja on kaikkiaan 125 000. Heistä 80 000 asuu vuonna 2005 lakkautetussa Permin Komin autonomisessa piirikunnassa, jonka asujaimista he muodostivat 59 prosenttia.
Nenetsejä elää Venäjällä noin 42 000. Heistä Nenetsian piirikunnassa elää 7 000 eli yhdeksän prosenttia väestöstä. Jamalin Nenetsian piirikunnassa nenetsejä, hanteja ja selkuppeja asuu 36 000 eli seitsemän prosenttia väestöstä.

Udmurttikylässä voi hyvällä onnella tavata kansallispukuisia naisia. Kuva Ville Ropponen.

Omakieliset julkaisut ja media suomalais-ugrilaisilla alueilla

Mordva
Lehtiä:
Erzjan Mastor – ven. ja ersänkielinen.
Sjatko – ersänkielinen kirjallisuuslehti, levikki n. 1500 kpl.
Mokša – kirjallisuuslehti mokšan kielellä.
Tšilisema – ersänkielinen lastenlehti.
Myös mokšankielinen lastenlehti.
Paikallislehdissä on sivuja joko ersäksi tai mokšaksi riippuen alueesta.
Ersän ja mokšankielisiä kirjoja painetaan vuosittain 5-15.
Ersän- tai mokšankielisiä radio ja televisio-ohjelmia satunnaisesti venäläisillä paikalliskanavilla.

Mari
Marissa ilmestyy 11 marinkielistä lehteä, joista paikallislehteä suurempia ovat vain Mari El ja Kugarnja. Yksi osittain marinkielinen radioasema toimii tällä hetkellä. Kanavan 18 viikkotunnista 3,5 tuntia on marinkielistä ohjelmaa. Vuonna 2006 avattiin valtiollinen marinkielinen tv-kanava, jossa on lähetyksiä noin 12 h päivässä. Muilta kanavilta mariksi tulee korkeintaan uutisia.
Marinkielisiä kirjoja painetaan vuosittain parikymmentä.

Udmurtia
Lehtiä:
Invožo – udmurtinkielinen kirjallisuus- ja kulttuurilehti, Udmurtian PEN:in julkaisu
Idnakar, Baigurez – udmurtinkielisiä maaseudulla ilmestyviä paikallislehtiä
Myös muita lehtiä. Paikallislehdissä sivuja udmurtiksi
Vuosittain Udmurtiassa ilmestyy valtion rahoittamana vain pari–kolme udmurtinkielistä kirjaa, yksityisellä rahoituksella painetaan lisäksi noin 50 kirjaa. Painosmäärät ovat 500–1000 kappaletta.
Iževskissä on udmurtinkielinen teatteri. Udmurtinkielisiä radio- ja tv-ohjelmia on venäläisillä kanavilla, mutta täysin udmurtinkielistä radio- tai tv-kanavaa ei ole. Vielä 2004 toimi yksi udmurtinkielinen radiokanava, mutta se lopetettiin.

Komi
Syktyvakarissa on kominkielinen teatteri, jonka esitykset simultaanitulkataan venäjäksi niille katsojille, jotka eivät osaa komia. Teatteri esittää myös uusia kominkielisiä näytelmiä.
Komiksi julkaistaan viittä sanomalehteä ja vuosittain parikymmentä kirjaa.
Kominkielisiä ohjelmia näytetään 1000 tuntia vuodessa valtiollisella paikalliskanavalla. Ohjelmat tulevat tosin huonoon katseluaikaan aamulla tai iltamyöhällä.

Nenetsia
Nenetsien kansallinen järjestö Jasavei julkaisee jonkin verran nenetseihin ja nenetsien elämään liittyvää kirjallisuutta, satunnaisesti myös nenetsin kielellä. Käytännössä kaikki nykyiset nenetsikirjailijat kirjoittavat venäjäksi. Nenetsian viimeinen nenetsiksi kirjoittava kirjailija Prokopij Javtysei kuoli syksyllä 2005.

Jamalin Nenetsia
Muutamia nenetsiksi kirjoittavia nuoria kirjailijoita, suurin osa kirjoittaa silti venäjäksi. Ei säännöllisesti ilmestyviä  nenetsinkielisiä lehtiä. Ei muuta kuin satunnaisia radio- tai tv-lähetyksiä vähemmistökielillä.

Hanti-Mansia eli Jugra
Kirjailijat kirjoittavat ja julkaisevat korkeintaan satunnaisesti hantiksi. Mansiksi ei kirjoita tällä hetkellä kukaan. Ei säännöllisesti ilmestyviä  lehtiä. Ei muuta kuin satunnaisia radio- tai tv-lähetyksiä vähemmistökielillä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Suomen PEN:in sivuilla 29.1.2011.

Löysähköä pohdintoa nyky-Venäjästä

Boris Kagarlitsky: Neukkulaan ja takaisin. Suomennos Teppo Eskelinen. Into Kustannus Oy. Like 2010, 94 s.

Venäjä tuntuu olevan taas liikkeessä. Suomalaisia kiinnostaa itänaapurin kehitys. Boris Kagarlitskyn kirjoituskokoelma Neukkulaan ja takaisin julkaistaan Liken Into-paflettisarjassa, jossa on ilmestynyt pippuroituja puheenvuoroja.

Marxilaistaustainen sosiologi Kagarlitsky oli toisinajattelija jo neuvostoaikoina.

Häneltä aiemmin suomennettu teos Hajonnut monoliitti (1992) analysoi Neuvostoliiton jälkeistä kulttuurielämän muutosta ja oli aikoinaan osuva. 2000-luvun Venäjään Kagarlitsy ei tunnu saavan otetta.  

Pamfletiksi Neukkulaan ja takaisin on lepsu, eikä uusia näkökulmia nyky-Venäjään juuri löydy. Lyhyissä artikkeleissa Kagarlitsky koettaa kuvata Venäjän taloudellista ja poliittista muutosta. Artikkelit typistyvät usein yhteenvedoiksi tyyliin ”miten uusi eliitti syntyi” tai ”mitä on ohjattu demokratia”. Byrokraatit ja oligarkit kamppailevat keskenään, Kagarlitsky uskoo. Hän tarjoilee Venäjän poliittisen lähihistorian pikakurssin. Uusimpia aikoja Kagarlistky käsittelee vähän, lähinnä vain Georgian sotaa ja toimittajamurhia, joita on Venäjällä riittänyt.

Kirja on selvästi tehty ulkomaiselle yleisölle; alkuteos on ilmestynyt brittiläisessä sarjassa ”What was communism”. Ehkä kirjan nimi selittyy tältä pohjalta, muutoin nimi ei vastaa sisältöä.

Putinin kaarti eli ”Pietarin tšekistit” on noussut valtaan miehittääkseen talouselämän, Kagarlitsky tietää. Uudeksi valtionideologiaksi kommunismin tilalle on soviteltu nationalismia. Valtapuolue Yhtenäinen Venäjä on syrjäyttänyt muut puolueet; virkamieskoneiston sisällä on valtataistelua, mutta poliittisilla kysymyksillä ei ole mitään merkitystä.  Kreml hallitsee mediaa. Vaalit voisi hyvin lopettaa ja arpoa duumapaikat, sekin olisi nykyistä demokraattisempaa, heittää Kagarlitsky.

Mitä olisi tehtävä, kun talouskriisi ei vienyt Putinin hallinnon kannatusta? Medvedev on käynnistänyt modernisaatio-projektin, jolle Kagalitsy nauraa ääneen. Ei modernisaatiota voi tuoda yhteiskuntarakenteeseen, jossa vallitsee uskonnollinen pimitys, ikivanha kaupankäyntityyli ja jossa eliitti haikailee 1800-luvulle. Venäläiset virkamiehet ovat uuden teknologian kimpussa kuin apina käsipuhelimen kanssa, Kagarlitsky vitsailee. Enemmän uudistusta kaipaa Venäjän yhteiskunta.

Kagarlitsky on kyyninen. Liberaalilla oppositiolla ei ole kansan tukea. Kansallisbolševikit on osa äärikansallista liikettä. Myös Kommunisteilla on yhteyksiä fasistiliikkeisiin, kuten siirtolaisvastaiseen DPNI-järjestöön. Muuta poliittista ohjelmaa oppositiolla ei Kagarlitskyn mielestä ole kuin hallituksen kumoaminen. Lisäksi oppositio ”lietsoo epävakautta”, väittää Kagarlitsky.

Ei Kagarlitskyn resepteissäkään ole hurraamista. Venäjän ongelmien ratkaisuksi sosiologi ehdottaa kansallistamista ja ”oligarkkien vallan rajoittamista”. Mutta eikö tämä tie jo neuvostoaikoina käyty loppuun? Jotenkin kaikki liittyy Kagarlitskyn päätelmään, että ylikansallinen uusliberaali politiikka on vastuussa myös Venäjän kehityksestä, jopa Georgian sodasta, mutta sosiologi ei selitä väitettään tarkemmin.

Kiinnostavinta on kuvaus vapaiden ammattiliittojen ja lakkoliikkeen noususta. Kagarlitsky vaikuttaa tuntevan Venäjän ay-liikkeen, mutta pysähtyy analyysissaan puolitiehen.

Neukkulaan ja takaisin on epäselvyydessään ja ylimalkaisuudessaan sen verran tasapaksu, että tulee mieleen miksi ihmeessä teos on pitänyt suomennuttaa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kalevassa 10.1. 2011.

Talousteorian alkeita

Eilen sain hyppysiini uuden työhuoneeni avaimen. Työtilan löysin loppujen lopuksi melko helposti Kontulan läheltä toimistorakennuksesta. Valtaisa se ei ole, mutta riittävä kirjalliseen työhön, ja vuokrakin on Helsingin mittakaavassa kohtuullinen. Vuokra-aika alkaa oikeastaan vasta tammikuun ensimmäisestä päivästä, mutta huoneessa aiemmin majaillut pietarilaissyntyinen yrittäjä Vladimir ei enää tarvinnut huonetta ja teki lähtöä. Juuri häneltä sain huoneen avaimen.

Vladimir huristeli valkoisella urheilumallisella autolla. Hän heitti minut Itäkeskukseen ja kertoili matkalla pyörittävänsä useaa yritystä. Autokaupan Suomesta Ukrainaan hän lopetti menekin laskun vuoksi ja siirtyy nyt kosmetiikan ja naisten hattujen maahantuontiin.

- Talouskriisi, se on vain sana, ei sellaista ole olemassa, eikä se haittaa, Vladimir filosofoi.

Myönsin, että myös laskusuhdanteen aikana joku aina selviää. Silti kansainväliset finanssimarkkinoiden heilahdukset vaikuttavat paljon yrittämisen kannattavuuteen, työpaikkojen saatavuuteen, ihmisten taloudelliseen tilanteeseen ja sen sellaiseen.

- Siltä se päälle päin näyttää, mutta se on illuusiota, Vladimir sanoi salaperäisesti. - Kriisi ei vaikuta muuten kuin siten että rahaa on vähemmän liikkeellä. Kuitenkin ihmisillä on rahaa, vaikka kuinka paljon, sillä nykyään he eivät tajua sen arvoa.

- Raha koostuu työstä, Vladimir kiihtyi ja teki kädellään työntekoa kuvaavan liikkeen. - Mitä enemmän teet työtä, sitä enemmän saat rahaa.

Myönsin periaatteen oikeaksi. Huomautin, että riippuu silti paljon siitä millaista työtä tekee. Monen työntekijän osa on nykyään kehno, ja ylipäänsä työntekijöiden asema ollut laskusuunnassa.

- Kun minä saavuin Helsinkiin minulla oli taskussa viisikymmentä Amerikan dollaria, Vladimir julisti. - Nyt taas, en viitsi sanoa kuinka paljon minulla on rahaa, mutta aika tavalla enemmän, hän virnisti.

Siis ryysyistä rikkauksiin. Mieleen pompahtivat oitis sankaritarinat Yhdysvaltain 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suurkaupungeista ja kultakentiltä, mutta en sanonut mitään.

- Sinä kun olet asunut Virossa ja Venäjällä... Vladimir sanoi viitaten aiempaan jutuskeluumme. - Tiedät, että ihmiset siellä... he eivät halua tehdä työtä. Mutta työtä on tehtävä - silloin rikastuu, on turha valittaa, rahaa on ympärillä paljon ja sitä voi saada niin paljon kuin haluaa, jos on ahkera.

Vladimir vaikutti jollain tavalla tyypilliseltä menestyneeltä maahanmuuttajalta, jonka asenne muita maahanmuuttajia ja ylipäänsä ihmisiä kohtaan oli muuttunut ankaraksi ja kovaksi. Hän uskoi vilpittömästi, että kaikki, aivan kaikki elämässä oli ihmisestä itsestään kiinni. Todellinen amerikkalaisen unelman airut. Jos haluat rikastua niin rikastu, jos pysyt köyhänä, työttömänä, syrjäytyneenä ja päähänpotkittavana niin se on oma vikasi.

Vladimir jarrutti ja pysäytti urheiluautonsa Itäkeskuksen bussipysäkille. Kiitin kyydistä ja jätin tämän Suomen Rockefellerin ja uusliberalistisen ajan iskurityöläisen oman ihmeellisen onnensa kuljetettavaksi.

Nousin portaat, ylitin Tallinnanaukion, jonka nimeä en koskaan ole ymmärtänyt, ja syöksyin kauppakeskuksen huminaan, tuhlaamaan rahaa, törsäämään, ostamaan tavaroita edullisesti, sillä olihan joulun jälkeinen alennusmyyntien aika, kapitalismin kuumentuneiden välitysten lämmössä ihmiset rynnivät toistensa ohi, lomitse ja yli, purivat, pusersivat, repivät ja nauroivat saadakseen käsiinsä kappaleen markkinatalousunelmaa ja kulutusta, hyvinvoinnin valtaväylältä pudonneita isoja murusia. Enkä minä ollut totisesti pekkaa pahempi!

Volgan vaahtopäitä

Kirjallinen Volga ei jäädy joulukuussakaan!

Tänä syksynä ilmestyneen Volga-antologian (Savukeidas 2010) pohjalta pakistaan Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen nykykirjallisuudesta ja kuullaan tuoreita runoja.

Marin kielen päivän aattona, torstaina 9. joulukuuta kello 18.00 Rikhardinkadun kirjaston (Rikhardinkatu 3, Helsinki) luentosalissa, 3. krs. esiintyvät Volga-antologian kirjailijat ja kääntäjät:

- Antologian toimittaja Ville Ropponen kertoo mordvalaisten, marilaisten ja udmurttien nykykirjallisuudesta.

- Kääntäjä & venäjäläisen kulttuurin tuntija Jukka Mallinen esittelee Sergei Zavjalovin ja Sergei Stratanovskin runouden suomalais-ugrilaisia teemoja.

- Vuorimarilainen kirjailija Valeri Mikor puhuu ympäristömuutosten vaikutuksista pienten kansojen elämäntapaan, kieleen, kulttuuriin ja elinehtoihin, esimerkkitapauksena Tsheboksarin padonlaajennus Volgalla, joka uhkaa haudata Vuori-Marin veden alle.

Mikor esittää lisäksi uusia runojaan.

- Tarton yliopiston fil. tri. Olga Jerina (ersämordvalainen) ja FM Jack Rueter pohtivat ersäläistä ja mokshalaista nykyrunoutta.

- Ersäläinen toimittaja Petrjan Andju kertoo ersänkielisen wikipedia luomisesta.

- Vuorimarilainen kulttuuriaktivisti Julia Kuprina puhuu etnofuturismin ja kansanfilosofian vaikutuksesta vuorimarilaisessa nykyrunoudessa.

Tervetuloa!

***

Volga-antologia esittelee kimaran tuoreinta udmurttilaista, mordvalaista ja marilaista nykykirjallisuutta. Antologian runoissa, novelleissa ja esseissä ääneen pääsee Venäjällä piiloon painettu suomalais-ugrilaisuus. Venäläistämispaineiden allakin sukulaiskansat haluavat säilyttää omintakeisuutensa juuttumatta menneeseen.

Moderni suomalais-ugrilaisuus syntyy kansallisen limittyessä maailmankulttuuriin, ikivanhojen perinteiden yhtyessä hypermoderniin. Antologiassa kaikunsa löytävät kaupungistuminen, nuorten todellisuus, internet ja koko jälkikommunistinen Venäjä.

Udmurtilainen nuori kirjallisuus on nyt nopeassa liikkeessä, eikä vähiten omaperäisen taidesuuntauksen etnofuturismin ansiosta. Marissa lisääntyvä autoritaarisuus yrittää rajoittaa kirjallisuutta. Mordvalaiset aktivistit pyrkivät luomaan omakielistä internettiä. Suomalais-ugrilaiset kirjallisuudet kehittyvät, mutta mihin suuntaan?

Neljäntoista fennougrin lisäksi teos sisältää Ville Ropposen kattavan esipuheen sekä udmurttien, marien ja mordvalaisten nykykirjallisuutta läpikäyvän esseen.

Kirjassa ovat mukana:

Šiban Viktor, Larisa Orehova, Arzami Otšei, Muš Nadi, Veronika Dor , Vjatšeslav Ar-Sergi, Sergei Zavjalov, Ljudmila Rjabova, Mihail Bryžinski, Petrjan Andju, Valeri Mikor,  Vladislav Samoilov, Tatjana Otšejeva, Vasili Pektejev

http://www.savukeidas.com

***

Tilaisuudessa on mahdollisuus hankkiutua antologian omistajaksi.

***

Järjestäjät

Rikhardinkadun kirjasto, Savukeidas

******

Lisätietoja:

Ville Ropponen

E. ville.ropponen@gmail.com

Krim kuvitelmien peitossa

Tietyt kulttuureja sekoittavat paikat, kuten suurkaupungit ja reuna-alueet, kehräävät usein ympärilleen myyttistä auraa. Voidaan tarkastella Pariisin, Venetsian tai Prahan ”myyttiä”, niiden fiktionalisoitua kuvaa kirjallisuudessa.

Venäläisessä kirjallisuudessa Pietarin lisäksi väkevimmin fiktionalisoitu paikka on Krimin niemimaa. Sekä Pietari että Krim ovat alunperin valloitettua maata, jossa kulttuurit törmäävät. Vaikeus sovittaa seutuja venäläisen kansallisen kertomuksen kaanoniin on kuorruttanut niiden ylle paksun kerroksen mytologian humusta.

Mahtaa venäläisiä kirjailijoita kismittää, kun Krim kuuluu nyt Ukrainaan. Niin kuin Hankoniemi olisi yllättäen sulautunut Viroon, jos haetaan kotoinen vertaus. Mutta vertaus ontuu. 1780-luvulla kolonisoitu Krim on alusta asti ollut erityinen, hapanimelä pala venäläläisten tajunnassa.

Yhtäältä Krim on merkinnyt venäläisille samaa kuin valloitettu Havaiji yhdysvaltalaisille: unelmaa elämästä Eedenissä. Tsarismin aikaan Pietarin kerma kupli Krimin etelärannikolla. Neuvostoliitossa jokainen kansalainen unelmoi matkasta Mustallemerelle.

"Se oli meidän ikioma subtropiikkimme, langanlaiha kuin bikinit, kaistale viinirypäle- ja sypressimaata, ja jokainen kitukasvuinen palmu Jaltan rantakadulla juurrutti outoa ylpeydentunnetta siitä, että loputtoman pohjoisen maassa on lämmin paikkansa. Ja näin oli maasta luotu stereotypia rikottu, ja se rauhoitti, tuuditti ja sai elämän näyttämään jostain syystä vähemmän pelottavalta", kirjoittaa Viktor Jerofejev Krimistä esseessään ”Alaston ranta” (suom. Jukka Mallinen 2001).

Tuskin on sattumaa, että niin Havaijilla kuin Krimillä on perinteisesti sijainnut laivastotukikohta. Molemmilta seuduilta löytyy myös kovia kokenut alkuperäiskansa. Kanariansaarilla on ollut samantyyppinen rooli Euroopan yhteydessä. Saarten alkuasukkaat, guanchit, tuhottiin 1400-1500-luvuilla. Nyt Kanariansaarilla elelee laumoittain eurooppalaisia eläkeläisiä, mutta saarille pyrkivät maahanmuuttajat päätyvät siirtoleireihin. Vastaavasti Krimillä asuu legioonittain NKP:n ja puna-armeijan veteraaneja, joille taattiin ennen etusija asuntojonoissa. Stalinin pakkosiirtämät, vasta Neuvostoliiton lahottua kotiseudulleen takaisin päässeet krimintataarit elävät ankeissa oloissa.

Venäjän laajetessa 1500-luvulta alkaen siihen on liitetty useita Euroopan ulkopuolisia, ei-venäläisiä alueita, kuten Siperia. Outo ja aasialainen, roudan ja raatamisen ”Sibir” on ollut venäläisille aina kielteinen Toinen. Lämmön ja laiskuuden Krimistä tuli myönteinen Toinen. Toisaalta venäläisten on ollut vaikeaa suhtautua Krimiin, entisten perivihollisten tataarien tyyssijaan.

Kolonisoidut eurooppalaiset alueet oli melko helppo imeä osaksi venäläistä kansallista kertomusta ja itsetajuntaa, kuten suomalais-ugrilaiset keskisen Volgan seudut. Mutta Krim ei ollut Eurooppaa, eikä Aasiaa, ei länttä, eikä itää. Silti Krimin vieraus haluttiin kieltää. Se koetettiin joko torjua tai kesyttää romantisoimalla.

Krimistä tuli Venäjän Tasmania, kadotetun tuoreuden tanner, jonka pettävän kuoren läpi taiteilijat etsivät toiseutta, palvottua tai osin torjuttua, antiikin helleenejä, itämaiden ihmeitä tai ikiaikaista Venäjää.

Aluksi Krim nähtiin ihannoidun alkueurooppalaisuuden valossa. Venäläisessä runoudessa niemimaa leimautui pitkään ainoaksi paikaksi, joka toi mieleen kreikkalaisen maailman, antiikin Hellaksen.

Aleksander Puškin saapui ensi kerran Krimille elokuussa 1820 laivalla. Kun rannikko nousi näköpiiriin, Puškinin kuukausia ummessa riutunut runosuoni avautui ja hän aloitti runoelman "Sammui päivän valaisija".

Puškin muisteli myöhemmin kolmea viikkoaan Krimillä elämänsä onnnenaikana, jolloin hän tajusi, että luonto ja kulttuuri ovat tasaveroisia. Puškinin Krimin runoissa paetaan epäonnistunutta rakkautta, pettyneenä sivilisaatioon. Gurzufissa kirjoitetun keskeneräisen runoelman Tauria (1820) nimi juontuu muinaiskreikkalaisten nimestä Krimille.  

Puškininin runoissa huipentuu Krimistä satumainen kuva. Kuvaa olivat jo varhemmin nikkaroineet runoilijat Semjon Bobrov ja Konstantin Batjuškov, joista viimeksi mainittu ei ikinä edes käynyt Krimillä. Romanttisissa runoissa Krim näyttäytyy maanpäällisenä paratiisina, jossa rakastavaiset ja runoilijat ovat onnellisia ja luonto jylhän lempeää.

Osa venäläisistä kirjailijoista, kuten Lev Tolstoi tai Anton Tšehov, ei tunnu havaitsevan Krimin erilaisuutta. Heille Krim näyttäytyy alkuperäisen venäläisenä, vaikkakin hieman eteläisenä ja syrjäisenä.

Krim mainitaan muinaisvenäläisessä Nestorin kronikassa, ja lisäksi Korsunin legendassa kerrotaan Kiovan ruhtinas Vladimirin sotaretkestä Hersonesiin. Näillä eväillä ei Krimistä vielä leivota venäläistä.

Venäläinen kirjailija voi olla havaitsematta Krimin toiseutta ja kuvata sitä samoin kuin vaikkapa Tambovin kuvernementtia Keski-Venäjällä. Kaukasiaan sijoittuvissa kertomuksissaan Tolstoi puhuu ”urheista vuoristolaisista” ja eri kansoista, mutta Krimillä hänen näkökykynsä sumentuu. Tolstoin Sevastopolin kertomukset (1855, suom. 1952) merkitsi modernin sotajournalismin alkua, mutta yhtä hyvin Tolstoi voisi kuvata Marseillen kuin Sevastopolin piiritystä.

Tuberkuloosia Jaltalla viime vuosinaan hoidattanut Tšehov piti paikkaa keinotekoisena palmuineen ja kaktuksineen, mutta mitään ei-venäläistä hän ei Krimissä nähnyt siitä huolimatta, että kutsui sitä "kuumaksi Siperiakseen".   

Jaltan vuosina Tšehov kirjoitti lukuisia novelleja ja näytelmiä, mutta Krim mainitaan vain yhdessä tarinassa, Nainen ja sylikoira (1899). Kuuluisa novelli on kertomus fataalista syrjähypystä: kepeä lomaromanssi kehittyy lopulta syväksi ja vaikeaksi rakkaudeksi. Jaltan maisemat, autio rantakatu, sypresseineen kuolleelta näyttävä kaupunki ja loputtomasti kohiseva meri, toimivat tarinassa vain tyhjyyden tunteen ja intohimon kehyksenä.

Slaavit nousivat vasta 1800-luvun lopulla Krimillä enemmistöksi, ja aina pakkosiirtoon 1944 asti islamilaiset krimintataarit muodostivat vähintään kolmasosan asukkaista. Ja Krimillä eli myös muita vähemmistöjä

Tataarikulttuuria ei voinut loputtomasti sivuuttaa, sillä se tuntui vahvasti ilmassa. Esimerkiksi Venäjän sisällisodan aikana Krimin kautta emigroitunut nuori Vladimir Nabokov hämmästeli päiväkirjaansa tunnelman siellä olevan kuin Bagdadissa.

Krimiä onkin kuvattu venäläisessä kirjallisuudessa myös orientaalisena, alkaen Puškinista. Pitkä runo Bahtšisarain suihkulähde (1822, suom. Aarno Saleva 1999) on yksi Puškinin etelään sijoittuvista romanttisista tarinoista, jota maustaa ajalle ominainen orientalistinen eksotiikka: on suihkulähteitä, kuutamo, palatsi, itämainen despootti – tataarikaani – ja ilkeä haaremin eunukki.

Maksimilian Vološin, Krimille asettunut kirjailija ja mystikkofilosofi, pyrki 1900-luvun alussa muuntamaan Krimiin liitetyn orientalismin myönteiseksi. Vološin ihannoi krimintataarien historiaa ja kulttuuria ja tuomitsi venäläisen kolonialistisen asenteen.

Krimin kreikkalaista antiikkia romantisoivan kirjallisen virtauksen eli ”taurilaisen myytin” Vološin kuittasi turistimyytiksi. Vastapainoksi oli luotava uusi ”kimmerilainen myytti”, jossa Krimin itäisyys ja monikulttuurisuus näkyisivät. Esseissään ja runoissaan Vološin rakensi myyttistä Kimmeriaansa ja sepitti Krimille fiktiivisen historian.

Kiinnostavimmalla tavalla sekä Krimin antiikkista, että orientaalista mytologiaa on hyödyntänyt Osip Mandelštam.

Mandelštamille Välimeri, Kaukasus ja Krim merkitsivät eurooppalaisen kulttuurin kehtoa. Juutalainen Mandelštam ei etsinyt Krimiltä vain muinaista Tauriaa, vaan myös Juudeaa. Tärkeintä Mandelštamille oli kirjoittautuminen mukaan kulttuuriperimään, historialliseen muistiin.

Mandelštamin vietti Krimillä 1910-luvulla usein kesiään. Venäjän sisällissodan aikana hän matkusti Moskovasta Krimille ja asettui talveksi 1919-1920 Feodosiaan. Bolševikkivaltaan epäilevästi suhtautuva Mandelštam pohti lähtöä Venäjältä. Lopulta hän päätti jäädä.

Sisällissodan runoissa Mandelštam käsittelee toistuvasti kysymystä eurooppalaisen kulttuurin kohtalosta. Tueksi aikakauden kaaosta vastaan tuntuu asettuvan ikuisen paluun kierre ja sen keskuksessa paikka ajan ulkopuolella - Krim - levon ja tasapainon alue, joka assosioituu antiikkiseen "kulta-aikaan".

Mandelštamia kiehtoi lisäksi Krimin itäinen historia. Runo "Feodosia" (1920) on orientaalisten vaikutteiden kyllästämä: "satamassa palavat turkkilaisten lippujen unikot", ja kaduilla liikkuvat "kyömynenäisten vaeltajien hahmot". Runo loppuu kaipaukseen: "Cmirna ja Bagdad eivät ole kaukana, / vaikka hankala uida, tähdet kaikkialla samat".

Krim liittyy myös Mandelštamin elämän taitekohtaan, ennen avointa kääntymistä Stalinia vastaan. Kesällä 1933 Mandelštamit matkustivat tuttavan luo Staryi Krimin kaupunkiin, jossa he todistivat kulakkivainoja ja tahallisesti aiheutettua nälänhätää.

Moskovaan palattuaan Mandelštam oli pitkään järkyttynyt. Syystalvella hän kirjoitti epigrammin Stalinille, "Elämme tuntematta maata jalkojemme alla", ja alkoi lukea runoa silmät leimuten illanistujaisissa. Ystävät puhuivat Osipin tulleen hulluksi, runoa kutsuttiin kuudentoista rivin kuolemantuomioksi. Runossa puhutaan "Kremlin vuoristolaisesta", joka "takoo ukaaseja kuin hevosenkenkiä: yhdelle/ nivusiin, toiselle otsaan, kolmannelle ohimoon, neljännelle silmään" (suom. Marja-Leena Mikkola 1997). Mandelštam pidätettiin kevättalvella 1934.

Neuvostoaikoina rajoitetut ulkomaanyhteydet ja sosialistisen realismin pakkokaavio aiheuttivat sen, että monet neuvostokirjailijat tunsivat yhteyden maailmankulttuuriin katkenneen. Kirjailijat etsivät hanakasti kytköstä klassiseen Eurooppaan Neuvostoliiton sisältä.

Krimistä tuli kirjailijoille vapaampi saareke, se oli lomailukeidas, raja-alue ja historiallisesti vastavallankumouksellisen valkoisen Venäjän viimeinen linnake. 1960-1970-luvuilla Krimillä toimivat kirjailijatalot mahdollistivat kirjailijoiden vapaamuotoiset tapaamiset ja raikuvat juhlat.

Vasili Aksjonov ilmaisi sukupolvensa tuntoja romaanissaan Krimin saari (1981, suom. Esa Adrian). Tämä satiirinen utopia sekoittaa kansainvälistä agenttitrilleriä, sukupolviromaania, absurditeetteja ja rakkaustarinaa. Se panee halvalla niin neuvostojärjestelmää kuin kapitalistista länttä. Kapitalismi on prostituutiota ja nautintojen himoa, sosialismi on sortoa ja puutetta.

Aksjonovin Krim on Neuvostoliiton 1960-luvun sukupolven unelman ironinen toteuma. Krim on romaanissa hyvinvointivaltio, itsenäinen markkinatalousdemokratia. Tuota "maailman anarkismin, synnin ja hulluuden mekkaa" hallitsevat venäläiset emigrantit, niin kutsutut vallankumous-evakot.

Aksjonov hyödyntää vaihtoehtohistoriaa, jossa kenraali Wrangelin valkoarmeija on torjunut bolševikit Krimiltä ja solminut rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa. Krim on jäänyt länsivaltojen suojeluksessa "kansallisen uudellensyntymisen tyyssijaksi" , aivan kuten Wrangel muotoilee muistelmissaan. 

Aksjonov suhtautui neuvostojärjestelmään 1970-luvulla jatkuvasti kriittisemmin. Vuonna 1979 syntyi skandaali kielletystä samizdat-antologiasta Metropol, johon myös Aksjonov oli osallistunut. Aksjonov lähti kirjailijoiden Jevgeni Popovin ja Viktor Jerofejevin kanssa Krimille odottamaan, että tunnelma Moskovassa rauhoittuisi. Aksjonov viittaa vitsikkäästi ystäviinsä Krimin saari-romaanin lopussa: Neuvostoliiton miehittäessä Krimin maihinnousevia osastoja johtavat upseerit Popov ja Jerofejev.

Aksjonovin karnevalistinen romaani pilkkaa neuvostobyrokraatteja ja neuvostoundergroudin taiteilijoita sekä länsiälymystön naiivia neuvostomyönteisyyttä. Romaanin Krim on ”neukun” paisuteltu haavekuva länsimaailmasta, unelma luksuksesta, vauraudesta, ikuisesta lomasta ja eurooppalaisesta sivistyksestä. Romaanissa krimiläiset haluavat silti farssimaisen "yhteisen kohtalon aatteen" takia palata Venäjän yhteyteen.

Aksjonovin romaanin tausta liittyy kylmän sodan maailmanpoliitiikkaan, mutta romaani on yhä ajankohtainen. Krimin saaresta tulee mieleen Hong Kongin yhdistyminen Kiinaan 1997, jolloin hongkongilaiset menettivät Britannian alla vallinneen demokratian, mutta voittivat kiinalaisen kansallistunteen. Romaani on ajankohtainen myös Krimin kohdalla, kun kriminvenäläisten enemmistö halajaa Venäjän syliin, krimintataarit kannattavat länsi-integraatiota, ja pinnan alla kuplivat geopoliittiset juonet.

Venäläiskansalliselle tajunnalle vieras Krim on saanut venäläisessä kirjallisuudessa aseman torjuttujen ideoiden säiliönä, Krim on ikuisesti muuta kuin mitä se on. Krimillä sijaitsevat sekä eurooppalaisuus, että aasialaisuus, mutta kumpikaan ei ole Venäjää. Krimin asema rajatilassa tarkoittaa, että myös kuolema on siellä aina paikalla, ja elämä kihisee kirkkaampana, juuri pukeutumaisillaan joksikin muuksi.



Ville Ropponen



Osip Mandelštamin runon ”Feodosia” katkelmat suomentaneet Natalia Deviatkina ja Ville Ropponen.


Essee on ilmestynyt myös Parnassossa 7/2010.

Kliseissä versoo tuoreus

Alexandra Salmela:
27 eli kuolema tekee taiteilijan.
Romaani, 311 s.
Teos 2010.

Ei ole harvinaista, että esikoisromaani on kehitystarina taiteilijan nuoruuden vuosilta. Tällä saralla puksuttaa myös slovakialaissyntyisen Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Kaluttuja aiheita Salmela pui tuoreesti, kieli poskessa, ja tuoreus versoo yllättäen kliseistä.

Rollarien biisistä lempinimensä saanut Angie, oikeasti Marta, haluaa monen muun slovakialaisnuoren tapaan tehdä jotain suurta. Olisi luotava ikuinen teos ja kuoltava ennen 28. ikävuotta, kuten rockikonit Janis Joplin, Jim Morrison ja Kurt Cobain. Angie haluaa kirjailijaksi.

Opinnot Prahassa tökkivät, suku painostaa, eivätkä suhdeviritelmät innosta, joten Angie painuu rinkka selässä Suomeen kirjallisuudenopettajan mökille. Angien naapureiksi osuvat ekologista utopiaansa elävät Piia ja Marko, ja sattumia seuraa. Käy ilmi, että Suomi on muutakin kuin erämaata, susia ja yksinkertaista mutta rehellistä maarahvasta.

Salmelan novelli ”Se aito, oikea maahanmuuttajablues” tuli toiseksi novellikilpailussa ja ilmestyi antologiassa Mikä ihmeen maahanmuuttaja (2009). Samoin kuin novellissa, Salmela kuvaa romaanissaan eri ilmiöitä taiteilijarenttuilusta ekologiseen elämäntapaan, suomalaiseen maaseutuun ja porvarillisuuteen koomisuuteen asti liioitellen. Sen jälkeen hän hekottaa esiin piirretyille kliseisille freskoille.

Kunnianhimoinen teksti yhdistelee farssia, satiiria ja keskieurooppalaista hölmöläisjuttua. Salmela näyttää kyntensä lapsikuvauksessa setviessään Piian ja Markon kolmen lapsen kommelluksia. Romaanin kertojina hilluvat päähenkilön lisäksi pehmoeläin, kotikissa ja käytetty Opel Astra.

Salmela liittyy Suomessa suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavien siirtolaiskirjailijoiden Zinaida Lindénin, Umaia Abu-Hannan, Roman Schatzin ja TaoLinin joukkoon. Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.

Salmela pelaa eri tyyleillä. Romaani sisältää Angien koomisia tekstikokeiluja, joita hän lähettää ystävilleen. Tyylikokeilut tuovat mukaan myös fiktion ja faktan suhteen pohdiskelua. Salmela uskaltaa imitoida huonoa kirjoittamista ja kuvata asioita kepeästi, se on esikoiskirjailijalta paljon. Salmelan dramaturgitausta näkyy, ja eräät kohtaukset kuten juhannusjuhlat, veneretki tai Angien isäntäperheen groteski avioseksi, läjähtävät lihaisuudessaan nauruhermoon.

Välillä tuntuu, että vitsiä murjotaan hieman liikaa Angiesta, perinteisestä wannabe-artistireuhkasta, jota kutsutaan ”pseudotaiteilijaksi” tai ”paskakirjailijaksi”. Ekologisia arvoja elättelevän Piian kautta Salmela pohtii vakavampiakin aiheita. Piian unelmien ja arkitodellisuuden ristiriita särähtää. Marko jää valjummaksi hahmoksi, ja pariskunnan avio-ongelmien kuvaus epämääräiseksi. Tämä on pientä urputusta. Salmela on ansainnut palkintonsa vuoden parhaasta esikoisesta, odotan jatkoa korvat kuumottaen.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 7/2010.