Isäsen jälkeiset

Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen pääsihteereillä oli usein paljon henkilökohtaista valtaa, vaikka ei puhuttaisikaan Stalinin tapaisesta despotismista. Jo Leninin tekemät muutokset bolševikkipuolueen säännöissä sementoivat pääsihteerin aseman. Pohjaa johtajakultille oli tietenkin jo Venäjän keisarikunnan ajoilta. Tsaari katsottiin Jumalan edustajaksi maan päällä samoin kuin ”kansan isäksi” ja sen tahdon toteuttajaksi. Ja hyväksihavaittu perinne on jatkanut elämäänsä: vain harvasta maailmankolkasta löytyy yhtä suuria johtajia kuin entisen neuvostoimperiumin alueelta. Siellä ihminen löytää sisältään homo sovieticuksen koteloituneen idun ja nauraa vallattomasti. Hän vain kulkee ympäriinsä ihastellen monumentaalisia rakennuksia, muistomerkkejä ja valtakatuja, jotka tuntuvat kuiskivan ylimaallisen loistavasta elämästä – maallisesta viis.

Parasta kaikessa on se hellittämätön esimerkillisyys, jolla jälkineuvostoliittolaiset johtajat ovat usein asettaneet itsensä valtiolaivan peräsimeen. He ovat Odysseuksen tapaan antaneet sitoa itsensä ruoriin, eivätkä kansan seireenilaulut ja tuskanparahdukset liikuta järkähtämätöntä kättä, joka ohjaa kohtaloita läpi tihkusateen ja sunnuntaipoudan.

Kukapa ei haluaisi omaa kaupunkia. Sellaisen näyttää rakennuttaneen Kazakstanin ensimmäinen presidentti ja kunniakansalainen, Nursultan Nazarbajev. Häneen ei voi olla törmäämättä Kazakstanissa: ympäri maata levitetyissä kylteissä presidentti julistaa isänmaallisuutta. Mahtikäskyllään hän siirsi pääkaupungin vuonna 1997 Almatysta Akmolaan, joka nimettiin uudelleen Astanaksi. Kazakiksi se merkitsee yksinkertaisesti pääkaupunkia.

Pääkaupungin siirtoa perusteltiin Astanan paremmalla sijainnilla kuljetusyhteyksien kannalta. Vedottiin myös strategisiin syihin – Almaty on aivan valtionrajan pinnassa. Kriittiset äänet ovat muistuttaneet, että Astana sijaitsee sen kazakkiheimon valta-alueella, johon presidentti Nazarbajev kuuluu. Kazakhstanissa heimot vaikuttavat pinnan alla politiikkaan paljon. Mutta ei nyt sotkeuduta pikkuseikkoihin.

Vertailun vuoksi voisi ajatella mitä merkitsisi, jos Suomen pääkaupunki siirrettäisiin Helsingistä Ouluun, keskustapuolueen tukialueelle, ja samalla Oulu rakennettaisiin kokonaan uudestaan. Oulujoen rannalle saatettaisiin pystyttää vaikka useampi Guggenheim-museo, innovaatiopuistoja, pari Nokian pääkonttoria (yksi varalle), Euro-kulttuurikeskus ja 100-metriä korkea monumentti, jonka nimeksi tulisi Jytky.

Sopivasti Astana sijaitsee keskellä aluetta, jossa Neuvostoliiton pääsihteeri Nikita Hruštšov käynnisti 1950-luvun lopulla niin sanotun neitseellisen maan ohjelman. Hruštšov, valtaisa maatalouden asiantuntija, heristeli maissintähkää. Pääsihteerin toimiessa ideologisena aurana Kazakstanissa ja Siperiassa raivattiin parissa vuodessa 42 miljoonaa hehtaaria viljelyalaa. Operaation keskuspaikassa Astanassa ikään kuin vedeltiin jättimäisen traktorin vipuja. Entiset leirivangit, jotka lopettelivat sisäistä karkotustaan, saivat samalla töitä. Kolhoosit, joiden keskikoko oli vaatimattomat 100 000 hehtaaria, levittivät ruokamullan tuoksua taivaaseen asti. Mutta voi – jokusen vuoden hyvien satojen jälkeen aromyrskyt veivät mustan mullan mennessään. Neitseellisestä tuli parissa vuosikymmenessä lerpahtanut ja kuiva.

Ei muuta kuin uutta käärmettä pyssyyn ja luonnonvaraa tankkiin. Kaspianmerellä kohoaa nyt öljynporaustornien ryteikkö. Siinä ajassa kun vastasyntynyt kasvaa mopokortista haaveilevaksi koltiaiseksi on Astana kolminkertaistanut väkilukunsa. Turhaan sitä ei kutsuta ”Arojen Dubaiksi”. Vaikea tosin sanoa pestäänkö siellä yhtä paljon kansainvälistä rahaa kuin Dubaissa. Keskustan liepeillä neuvostyylisen tahraiset korttelit taittuvat puleeratuksi science fictioniksi. Uudet kauppakeskukset, hotellit, asuintalot ja urheiluhallit tungeksivat kuin Stockmannin alennusmyynneillä. Pilvenpiirtäjät säihkyvät metallisissa väreissä, geometrian lakeja uhmaten. Tästä kuuluu kiitos turbokapitalistisen ajan muotiarkkitehdille, brittiläiselle lellipojalle Norman Fosterille.

Astanassa on luonnollisesti jätetty tilaa paraatipuistoille ja bulevardeille. Patsaita ja muistomerkkejä kohoaa joka puolella julistaen Kazakhstanin menneiden ja nykyisten suurmiesten kunniaa. On tosin vaikea sanoa kenen kunniaa julistaa jättimäisen linnunmunan näköinen muistomerkki Ensimmäisen presidentin museon edustalla.

*

Astelen matkatoverini kanssa pitkin punaista mattoa museoon. Se sijaitsee Astanan geometrisessä keskipisteessä. Astana taas sijaitsee keskellä Euraasian mannerta. Museon aulassa vetäisemme kenkiemme päälle säädetyt sinertävät muovipussit, jotta emme toisi rahvaanomaista saastaa pyhään tilaan.

Vasta pitkällä museossa huomaan salakuljettaneeni vahingossa sisään puukon. Veitsi on jäänyt reppuun, koska junassa leikkasimme sillä rasvaista makkaraa, kellertävää juustoa ja hevosen ihraa, apetta jota hotkimme sisuksiimme tyytyväisinä röyhtäillen. Vartija tutki reppuni museon portilla, mutta ei huomannut veistä. Puukko ei piipannut metallinpaljastimessakaan, jonka läpi tulimme sisään. Lähtiessämme kohdallani piippaa, mutta vartijan pää ei edes käänny. Museosta ulos saa tietenkin viedä mitä tahansa, selvä se.

Museon pääsalissa tarkkailemme hartaina musiikkivideota, jossa on dramatisoitu presidentti Nazarbajevin lapsuutta. Näyttelijät esittävät kuinka presidentti käyskenteli isänsä kanssa idyllisellä arolla. Lapsi-Nazarbajev karauttaa hevosella, isoisä rämpyttää perinteistä luuttua, isoäiti ilmehtii rakastavasti, äiti laittaa ruokkaa. Isä myhäilee partaansa. Poikabändi laulaa Nazarbajevin sanoittamaa herkkää balladia nimeltä Uš Konyr.

Puuttuu enää se, että Nazarbajev itse hyppäisi jostain esiin. Kainalossaan hän voisi pidellä esimerkiksi Saudi-Arabian emiirin lahjoittamaa kullattua konepistoolia, joka löytyy museon vitriinistä. Tai ehkä hän ratsastaisi lahjahevosella istuen lahjasatulalla sulloutuneena lahjaksi saatuun kirgiisihaarniskaan? Kourassaan hän voisi pidellä konepistoolin lisäksi mitä tahansa lahja-asetta, joita museossa on kokonainen huoneellinen miekoista kevyisiin konekivääreihin. Esimerkiksi Astanan yliopiston rehtori on lahjoittanut presidentille piikkinuijan. Nazarbajev on yliopiston ensimmäinen kunniatohtori, ja luonnollisesti myös koko yliopisto on nimetty hänen mukaansa.

Miksei tällaista lahjaperinnettä voisi tuoda myös Suomeen? Vaikkapa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto saisi aivan toisen luonteen, kun juhlavieraat jonottaisivat kättelyvuoroon piikkinuijineen ja hilpareineen.

Siirrymme museon toiseen kerrokseen, jonka seinällä roikkuu kookas, sosialistista realismia edustava maalaus. Tarkemmin katsoen kyseessä on nazarbajevilainen realismi. Maalauksessa presidentti vierailee Astanan rakennustyömaalla. Rakennusmiesten kasvot loistavat kulmikasta työn iloa ja juhlaa. Taustalla näkyy valmis Bayterek-torni. Kazakstanin lippu liehuu. Toisesta kerroksesta löytyy myös Kazakstanin hallituksen neuvotteluhuone. Merkillistä että hallitus kokoontuu museossa, mutta niin se kai vain menee. Selviää, että neuvottelupöydän ääressä oleva presidentin tuoli on hieman muita tuoleja korkeampi.

Presidentin julkikuva tietenkin tarvitsee vaalimista. Sen tähden media onkin otettu Kazakstanissa valtionisälliseen holhoukseen. Kaikenlaiset riidanhaastajat, kuten poliittinen oppositio, on tukahdutettu, ja toisinajattelijat heitetty pieneen koppiin miettimään pötypuheitaan. Välillä kansalaiset eivät ymmärrä omaa parastaan ja heille pitää antaa niin sanotusti piiskaa pyllylle. 

Esimerkiksi kun öljytyöläiset kehtasivat mennä lakkoon Žanozenissa joulukuussa 2011, täytyi vähän reippailla. Komennettiin miliisin erikoisjoukot paikalle ampumaan seulaksi 15 mielenilmaisijaa. Sataan mielenosoittajaan miliisi ei osunut kunnolla ja he saivat vain haavoja. Silminnäkijät ovat puhuneet yli 100 kuolleesta ja pidätettyjen pieksämisestä tainnoksiin, mutta tämä nyt on paskapuhetta ja Yhdysvaltain ja Euroopan maiden propagandaa, tietää Kazakstanin hallitus.

Kaikenlaisen agitaation vastapainoksi sopii perehtyä totuuteen eli Nazarbajevin elämäntarinaan. Idylliseltä arolta hän siirtyi metallityöläiseksi Temirtaun teollisuustaajamaan, alueelle jossa on eniten syrjäytyneitä, väkivaltaa, päihdeongelmia ja HIV-tapauksia maassa. Nazarbajev niin sanotusti koetteli itsenään. Hän meni autiomaahan ja oli palava pensas. Ajatelkaapa hetkinen. Ryhtyikö Nazarbajev syrjäytymään ja velttoilemaan? Ei, hän paukutti vasaralla ahkerasti. Hilluiko hän tappeluissa takakujilla silmä mustana, hampaat taskussa ja nenä lytyssä? Ei, hän pani toiset asialle, ja söi itse ruokahalulla lautasellisen hevosenlihasta keitettyä beşbarmaqia. Entä kittasiko hän liikaa vodkaa ja pani poikia ja hutsuja perseeseen tartuttaen itseensä immuunikadon? Ei tietenkään, vaan hän ryhtyi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Vuosi oli 1984. Seuraavana vuonna Eput lauloivat meillä, miten paljon on aikaa siis, kun viimeksi ylöspäin pyöräni pyörässä näin. Mutta Nazarbajev pyöräili jo taivaissa, ja pyörässä oli septiljoona vaihdetta.

Maan kommunistisen puolueen pääsihteeri Nazarbajevista tuli 1989, ja Kazakstanin itsenäistyttyä maan presidentti. Vuonna 1995 Kazakstanin kansa äänesti presidentin kaudelle pidennystä vuosituhannen vaihteeseen, ja vuonna 2007 poistettiin kahden presidenttikauden rajoitus, vaikka kansa ei äänestänytkään. Nazarbajevin johtamalla Nur Otan-puolueella on maan parlamentissa yli 4/5 enemmistö, vaikka kyllä se olisi 5/5, jos asiasta alettaisiin kiistellä, mutta ei aleta.

Presidentti Nazarbajev on auttanut kansaansa myös siten, että siirtymäkaudeksi kommunistisesta komentotaloudesta kapitalistiseen uusliberalismiin hän on suunnittelut nazarbajevilaisen talousmallin. Mallin mukaan valtaosa valuutasta virtailee presidentille ja hänen sukulaisilleen sekä uskollisille tukijoille. Nazarbajevilla uskotaan olevan henkilökohtainen omaisuus, joka koostuu yhdeksännumeroisesta luvusta Amerikan dollareita, mutta tämä nyt on varmasti vähättelyä. 

Nazarbajevilla on lisäksi tavallaan oma raha. Kazakstanissa 1990-luvun lopulla tehdyn rahauudistuksen jälkeen tuoreisiin seteleihin on kuvattu Astanan uusia, brittiläisen maitopoju Norman Fosterin suunnittelemia rakennuksia. Esimerkiksi 10 000 tengen seteliin on piirretty Bayterek-torni.

*

Mikä tämä torni oikein on, kun se tuntuu poukkoilevan vähän väliä vastaan? Museossa vierailtuamme menemme pohtimaan asiaa oluttelttaan kadunkulmassa.

Matkakumppanini pistäydyttyä käymälään, käyskentelen odottamassa kadulla. Äkkiä ohi virtaavasta väkijoukosta aineellistuu eteeni nuori, lihaksikas mies aurinkolasit päässä. Mies on sonnustautunut hyvin leikattuun, turkoosiin pukuun, ja kaulassa killuu hillitty kravatti. Hahmo puhuttelee minua sujuvalla englannilla, mikä hämmästyttää, sillä Kazakstanissa englannintaitoisia on harvassa. Kuka oikein olen ja mikä on matkani tarkoitus? Olenko ehkä Suomen Kazakstanin suurlähetystöstä? Mitä mieltä olen Yhdysvalloista? Olenko käynyt Amerikassa? Hyväntuulisesti esitetyt kysymykset pamahtavat esiin kuin katapultista.

Ennen kuin matkakumppanini palaa mies katoaa. Näen hänen puhuvan kaukana kadulla kännykkään. Henkilön olemus ja käytös panevat aavistelemaan, että kyseessä oli eräänlainen puhtaanapitolaitoksen työntekijä. Vai sanoisimmeko kliinisten pintojen informaatiohallinnon katutason manageri? Ehkä kyseessä oli rutiiniluontoinen tarkastus, ikään kuin

sipaisu sormella pitkin pöydän pintaa sen varmistamiseksi, että se on pyyhitty kunnolla, eivätkä muruset hiiviskele minne tahansa.

Jatkamme pyhiinvaellustamme kohti Bayterek-tornia. Matkalla katsastamme presidentin kulttuurikeskuksen, jonka valtava sininen kupolikatto kohoaa 38,5 metrin korkeuteen aurinkoiselle taivaalle, josta kazakkien jumala katselee hyväntahtoisesti poikiaan. Siniseksi maalattu graniittikatto muistuttaa myös suunnatonta munaa, jonka sisältä kuoriutuu minä hetkenä hyvänsä jokin tuntematon elämänmuoto. Oikealla Keski-Aasian suurimpiin kuuluva, vastarakennettu moskeija Nur-Astana viittaa sekin nimessään presidenttiin.

Išim-joelta etelään sijoittuvat arkkitehtuuriluomukset. Astakemenissä eli Kazakstanin pienoismallipuistossa voi kiertää maan perusteellisesti kolmessa vartissa. Alle kahden hehtaarin alueelle on rakennettu Kazakhstanin 14 maakunnan ja kahden kaupungin, Astanan ja Almatyn, tärkeimpien nähtävyyksien pienoismallit.

Näköalatasanteella uppoudumme urbaanin näkymän käsittämättömiin syvyyksiin. Kilometrin päähän etelään näyttää laskeutuneen UFO. Lentävää lautasta muistuttava suunnaton rakennus on huvittelukeskus Duman. Sen uumenista löytyy 3D-elokuvateatteri, oceanarium, pelikasino, kauppakeskus, kahvilavyöhyke, keilahalli ja hotellikompleksi. Rakennuksessa voisi periaatteessa viettää elämänsä kehdosta hautaan.

Eikä tässä vielä kaikki, huvittelu vasta alkaa, kun sukellamme Khan Šatyrin, 150 metriä korkean maailman suurimman teltan sisuksiin.

– Hilipatihei, huudamme kiertäessämme telttaa näköalajunalla.

Vietämme aikaa kylpylässä ja keinotekoisella hiekkarannalla teltan huipun tuntumassa. Sompailemme shoppailemassa ostoskeskuksessa, hetkumme huvipuiston laitteissa, pelaamme raha- ja ampumapelejä ja viskelemme toisiamme hattaran kappaleilla. Jättiläisteltan sisällä vallitsee kesät-talvet lämpötila +26 C -astetta. Voi vain ajatella mitkä määrät energiaa ja rahaa palaa talvisin, jolloin Kazakstanissa voi olla jopa -30 C-astetta, ja kaikki vain jotta Astanan eliitti ei tylsistyisi.

Selkä suorana kuljemme Nurzol (”loistava polku”) -bulevardia pitkin keskelle Rakastavaisten puistoa. Siellä sojottaa viimein uuden Astanan symboliksi muodostunut Bayterek-torni. Kazakinkielinen sana ”Bayterek” merkitsee poppelia. Lähes sadan metrin korkeuteen kohoava rakennelma muistuttaa enemmän Velho Sarumanin pesää Tarussa sormusten herrasta. Paikalliset kutsuvat tornia vitsikkäästi nimellä ”Tsuba-tsup” eli tikkunekku. Tästä vitsistä heidät melkein pitäisi ammuttaa. Tornin huippu on tehty niin sanotusta kameleonttilasista, joka vaihtaa väriä eri vuorokauden aikoina valon lisääntyessä tai vähentyessä. Värien vaihdellessa tornin nuppi näyttää sykkivän ikään kuin... no, antaa olla.

Kun tornilta katsoo itään, nousevan auringon suuntaan, katse kulkeutuu kahden kullatun ja pyylevän bastionin välistä presidentin virka-asunnolle, Ak Ordalle. Sen takana on Rauhan ja Sopusoinnun palatsi. Se on pyhitetty maailman kaikille uskonnoille, kuinkas muuten. Pyramidinmuotoisessa kompleksissa toimii 1500 paikan ooppera, Kulttuurin museo, Sivilisaatioiden yliopisto, ja siellä saa myös ihailla Kullan ja arvometallien valtionmuseon kokoelmia.

Bayterekin huipulla pääsee lähelle maan isää, ja siksipä sadat ihmiset jonottavat päivittäin tornille. Kymmenien minuuttien jonotusponnistuksesta selvittyämme hissi kuljettaa meidät tornin huipulle. Siellä lepää rakennuksen funktio. Kullattuun, asetille nostettuun kiveen on painettu presidentti Nazarbaevin kädenjälki. Ihmiset jonottavat tassille, ja vuoron saatuaan painavat kätensä tassulle. Välistä he puhkeavat kyyneliin, välistä ilakoivat tenavina, ja tärkeällä hetkellä ystävät ottavat valokuvia. On yleisesti tiedossa että kun asettaa kätensä presidentin käpälänjäljen päälle, saa esittää toivomuksen. Aiemmin jälkeä painettaessa kuului musiikkia, mutta ääniefekti on nyt kaikkien pohjattomaksi suruksi poistettu.

*

Jos presidentti Nazarbajevin ympärillä hälisevä rakennelmien ja galaksien välisten energiasuristimien kultti tuntuu liioitellulta, niin ei voi kuin todeta, ettei se ole paljon mitään verrattuna Turkmenistanin ensimmäisen presidentin Saparmurat Nijazovin neronleimauksiin.

En tarkoita sitä, että maansa elinikäiseksi presidentiksi nimetty Nijazov piti hallussaan kaikkia mahdollisia arvonimiä, joista komeimpana kiilteli Maailman turkmeenien järjestön johtajan titteli, Türkmenbaşy, turkmeenien ylin johtaja. Siinäkään ei ole paljon mitään, että Nijazov laitattti kuvansa useimpiin Turkmenistanin rakennuksiin sekä uusiin seteleihin ja kolikoihin. Lisäksi hän nimesi Krasnodarin kaupungin uudelleen itsensä mukaan ja puuttuipa vielä kalenterin kuukausiinkin – ne nimettiin uudelleen presidentin sukulaisten, maan historian ja muun sellaisen mukaan. Lähes kaikki tämä on tuttua jo Kazakstanista. Samoin pääkaupungin täyttäminen patsailla ja mielikuvituksellisilla monumenteilla, joiden helmenä Turkemenistanissa komeili kullattu, 40 metriä korkea Nijazovin patsas. Pykäelmä peräti kääntyi vuorokauden aikana auringon mukaan akselinsa ympäri.

Nijazovin käsittämätön suuruus loisteli erityisesti henkisissä pyrinnöissä. Presidentin kirjoittama Ruhnama (”sielukirja”), kokoelma ajatuksia turkmeenien identiteetistä, historiasta ja kohtalosta, muodostui pyhäksi opukseksi, jota verrattiin Raamattuun ja Koraaniin, vaikka epäilemättä vertailu on jälleen kerran vähättelyä. Ruhnamasta tehtiin pakollista luettavaa jokaiselle kansalaiselle. Sitä opetettiin kouluissa ja yliopistoissa. Presidentti alkoi sulkea kirjastoja, koska hän ymmärsi, etteivät kansalaiset muuta luettavaa tarvinneet. Maaliskuussa 2006 Nijazov lupasi Turkemenistanin televisiossa, että jokainen joka lukee Ruhnaman kolme kertaa, pääsee paratiisin puutarhaan.

Kuinka ollakaan paratiisiin halukkaita alkoi äkkiä suorastaan tungeksia. Ruhmanasta tuli kansainvälinen kirja, kun Turkmenistanin öljy- ja kaasumarkkinoille halajavat globaalit suuryhtiöt käännättivät kirjaa eri kielille tehdäkseen vaikutuksen diktaattoriin. Turkmenistanilla on maailman neljänneksi suurimman maakaasuvarat, ja EU on pitänyt sitä vaihtoehtoisena kaasuntoimittajana Venäjälle. Tässä eivät Turkmenistanin itsevaltaisuus ja ihmisoikeusrikkomukset näytä painavan edes yhtä paljon kuin on elopainoa yhdellä kopiolla Ruhmanasta. Ja samalla tavalla asia näyttää menevän Kazakstanin suhteen.

Turkmenistanissa on nyt uudet tuulet, kun Nijazov on potkaissut tyhjää. Tuoreet ilmavirrat ovat tosin osoittautuneet hieman homehtuneiksi, sillä presidentiksi noussut Gurbanguly Berdymuhammedov on alkanut askaroida omaa henkilökulttiaan. Uuden, hammaslääkärin koulutuksen saaneen presidentin toimet vain kärsivät mielikuvituksen puutteesta. Lähes säälittävältä vaikuttaa Berdymuhammedovin toukokuussa 2015 itselleen pystyttämä kullattu ratsastajapatsas ”Arkadag” ('suojelija'). Patsaalla ei ole edes korkeutta kuin 20 metriä, eikä valkoisesta marmorista rakennettu alusta paljon auta. Aikooko Berdymuhammedov suojella kansalaisiaan erityisesti hammaspöpöiltä vai miltä, ei ole tähän mennessä selvinnyt.

*

Entä miten hommat on hoidettu Venäjällä? Myös Venäjän monet kaupungit ovat nykyään täynnä mitä erilaisimpia monumentteja, metalliveistoksia ja korskeita muistomerkkejä. Esimerkiksi Moskovajoen kaltaalla seisoo mammuttimainen Pietari Suuri laivan kannella. Mutta että presidentti Putin kuvattaisiin useampikymmenmetrisenä kullattuna patsaaana – tähän on vielä jonkin verran matkaa. Pietarilaiset kasakat ovat tosin olleet avamaassa uria tähänkin suuntaan. Toukokuussa 2016 he lahjoittivat Putinille hänen rintakuvansa keisari Neron hahmossa. Tiedättehän puolisotilaalliset kasakkajärjestöt, joista on tullut nopeasti eräs Putinin yksityisarmeijoista, pretoriaanikaarti.

Kasakkajärjestön lahjaa voisi melkein pitää satiirina, jolleivat mustasotniaa muistuttavat kasakat olisi järkkymättömiä Putinin ihailijoita. Kyseessä lienee siis freudilainen lipsahdus.

Historiasta muistamme, että keisari Nero oli hovijuonittelija ja äidinmurhaaja sekä itsevaltias elostelija, joka kunnostautui kristittyjen vainoamisessa. Nero piti itseään suurena runoilijana ja näyttelijänä, ja hän kierteli patriisien häpeäksi ympäri valtakuntaa esiintymässä. Yleisö hurrasi legioonalaisten keihäillä uhattuna, sillä keisari oli kehnonpuoleinen runoilija. Kun Rooma paloi vuonna 64, siitä epäiltiin Neroa. Historioitsija Tacitus uskoo keisarin sytyttäneen tulipalon tehdäkseen tilaa uudelle palatsilleen ja voidakseen lausua vasten palavaa metropolia Homeroksen runoa ”Troijan palo”.

Putininin kultti alkaa revitellä kierroksia, vaikka hänellä on vielä kosolti matkaa keskiaasialaisten arojen uroiden rinnalle. Toisaalta sen minkä Putin menettää arkkitehtonisessa monumentaalisuudessa, sen hän voittaa virtuaalisessa fallisuudessa. Keskiaasialaiset ihmisjumalat ovat meidän kannaltamme lähinnä eksoottisia sirkuseläimiä. Se että Putinin kultti on löytänyt kaikupohjaa myös Euroopasta, sen sijaan herättää kylmiä väreitä.

*

Putin oli lähes tuntematon venäläiselle yleisölle ennen kuin Jeltsin nimitti hänet seuraajakseen. Pikaisesti hänelle pystytettiin nuorekas ja miehekäs imago, joka korostui suhteessa juoppoon Jeltsiniin, jota kansan suussa nimitettiin ”alkonautiksi”.

Putinin valtakauden alkuvaiheessa esiin pullahti elektronisen tanssimusiikin yhtye Pojušie vmeste:n (”lauletaan yhdessä”) kappale Takogo kak Putin” ('Sellainen kuin Putin', 2004). Laulussa unelmoidaan Putinin kaltaisesta miehestä, joka ”ei satuta, ei ryyppää, ei jätä, on täynnä voimaa”, vaikka ”maailma on tienristeyksessä”. Kansainvälisestikin huomiota herättänyt biisi tuntuu vuosi vuodelta yhä tragikoomisemmalta. Jotkut venäläiset bändit ovat levyttäneet myös Putinia arvostelevia tai pilkkaavia kappaleita. Viime vuosina kansainvälisesti tunnetuimmaksi on tullut ukrainalaisten ultras-jalkopallofanien tekemä laulu ”Putin huilo” ('Putin on mulkku'), joka sekin tavallaan viittaa Putinin maskuliinisuuteen. Heinäkuussa 2014 ukrainalaiset tähtitieteilijät antoivat peräti tähdelle TYC 3541-945-1 nimen ”Putin Huilo” arvostellen teolla Krimin miehitystä.

Venäläisten naisten on väitetty laajalti näkevän eroottisia unia presidentistään. Enemmän kuin unelmamiesystävänä Putin on tullut ainakin länsimediassa tunnetuksi karkeista lausunnoista ja alatyylisen tiedusteluslangin käyttelijänä. Toisen Tšetšenian sodan 1999 alla Moskovan kerrostaloiskujen jälkeen Putin lausui, että ”terroristit tuhotaan kaikkialta, ja jos he ovat huussissa, kolkkaamme heidät huussissa”. Kriminaali- ja alatyylistä slangia sekä niin sanottua mat:ia (ven. ”matnyj jazik”) käytetään Venäjälle erityisesti miehisissä yhteyksissä, kuten armeijassa. Alatyylin käyttö alleviivaa presidentin machomiehisyyttä isolla M:llä.

Samalla kun henkilökultti tai -brändi on noussut, on Putinin miehisyys pullistunut yhä enemmän esiin. Putinista on julkaistu valokuvia ilman paitaa kalastamassa, Putin aseen kanssa, uimassa perhosta virran kuohuissa, Putin sotilaskoneen ohjaimissa. Putinin kerrottiin ampuneen tainnustusnuolella television kuvausryhmää kohden rynnänneen Siperian tiikerin, jonka kaulaan laitettiin GPS-lähetin. Presidentin virallisilla sivuilla saattoi pitkään seurata ”sitä naarastiikeriä”, joka muka yhä jolkotteli taigassa. Toimittaja Mihail Zygarinin mukaan tiikeri oli kuitenkin peräisin eläintarhasta, pumpattu täyteen rauhoittavia, eikä sitä aiottukaan päästää vapaasti, vaan eläin surmattiin. 

 Julkisuuteen on myös nolosti tupsahtanut Putinin henkivartijan todistus, jossa hän kertoo sijoittaneensa arvoesineitä valmiiksi, kun Putin ”sukelsi uponneen laivan aarteita meren pohjasta”. Ilmavimman tempauksensa Putin teki syyskuussa 2012, jolloin hänen kerrottiin ohjanneen moottoroidulla riippuliitimellä etelään muuttavia kurkia. Viime vuosina Putin on esiintynyt usein kriminaalin ”Yön sudet”-moottoripyöräkerhon johtajien ystävänä ja eräänlaisena ”prätkähuligaanina” itsekin. Onhan moottoripyöräileviin miehiin, jotka elävät ”kapinallisesti” yhteiskunnan rajamailla liittynyt Helvetin enkelit-rikollisliigan sekä Nuori kapinallinen (1955)-elokuvan päivistä alkaen suorastaan kesytöntä machokunniaa.

 Putinin viriiliä mainetta ovat ruokkineet myös mediaan tiuhkuneet tiedot naissuhteista paljon ennen virallista eroa Ljudmila-vaimosta vuonna 2013. Putin on yhdistetty erityisesti Alina Kabajevaan, kilpavoimistelijattareen ja entiseen olympiavoittajaan. Nuori nainen on huhujen mukaan synnyttänyt presidentin lapsen salassa yksityissairaalassa. Avioeronsa jälkeen Putin on virallisesti Venäjän tavoitelluin poikamies.

Henkilöbrändiä rakennetaan nyt myös kuvataiteen keinoin. Syksyllä 2015 Moskovassa järjestetyn taidenäyttelyn maalauksissa Putin kuvataan esimerkiksi kannattelemassa maapalloa tai muinaiskreikkalaisen tarun Hercules-hahmona kukistamassa terrorismia tai solmimassa tulitaukoa Itä-Ukrainaan. Eräässä maalauksessa Putin antaa piiskaa hänen sylissään lepäävälle, pikkupojaksi kuvatulle Barack Obamalle. Maalaukset on tehty aivan vakavassa hengessä.

Venäläisten kerrotaan suhtautuvan presidenttinsä kuvaan nykyään muutenkin vakavammin. Mikään ei estä kantamasta esimerkiksi t-paitaa, jossa presidentti on kuvattu erilaisissa asuissa ja tilanteissa. Näitä paitoja myydään Venäjällä laajasti. Esimerkiksi Objoen rannalla Oktjabrskojen kylässä törmäsin Oleg-nimiseen hallintovirkailijaan, jonka kananpojan keltaisessa T-paidassa oli Putinin piirretty rintakuva ja teksti ”Kaikkein iloisin ihminen”.

Edelleen nousua uudelle kultin tasolle merkitsee vuoden vaihteessa 2016 duumaedustajille ja korkeille virkamiehille jaettu kirja Sanat jotka muuttavat maailmaa. Tähän 400-sivuiseen kepeähköön teokseen on koottu Putinin profeetallisia ajatuksia, kuten kirjan nuori toimittaja Anton Volodin asian ilmaisi. Teoksessa on 19 Putinin tärkeintä puhetta ja haastattelua. Tässä mielessä kirja muistuttaa Stalinin katekismusta leninismin kysymyksistä. Toisin kuin siinä tähän on poimittu lihavoituna satoja katkelmia, joita voi vaikka twiitata. Käytännöllistä, tiivistettyä viisautta kuin Lenin-sitaatit tai Maon pienen punaisen kirjan säkeet.

Myös länsimediassa Putin on kokenut muodonmuutoksen. Kuva on vaihtunut alkuaikojen länsimielisestä, maltillisesta byrokraatista vaaralliseksi KGB-mieheksi, korruptoituneeksi ja vainoharhaiseksi autokraatiksi. Enää ei ole myöskään harvinaista törmätä lehtijuttuihin, jossa Venäjän presidenttiä kuvataan esimerkiksi aspergerintautisena ja jakomielisenä narkkarina, joka huvittelee raiskaamalla nuoria poikia ja tyttöjä sekä kiduttamalla toisinajattelijoita (esimerkiksi työntämällä poloniumia sisältäviä metalliputkia heidän peräaukkoonsa). Hurjimmissa uhkakuvissa Putin on nähty peräti 2000-luvun adolfhitlerinä.

*

Putinille on muutamissa provinsseissa nimetty neuvostotyylisesti katuja. Neuvostojohtajia ei kuitenkaan kuvattu Putinin tapaan liioitellun yltiömaskuliisina vaan paljon neutraalimmin. Herää kysymys: mistä Kreml on ammentanut inspiraatiota Putinin lukuisille miehisille sankarirooleille?

Putinia koskeva kuvataide, valokuvat ja maalaukset, ammentaa selvästi machomiesstereotypioista. Länsimaissa nämä stereotypiat ovat vähentyneet, sillä liberaalissa kulttuurissa machous nähdään usein tasa-arvo-ongelmana. Läntisessä valtakulttuurissa machostereotypioita näkyy lähinnä mainoksissa tai Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen (1920-1991) kuvataiteessa. Länsimaissa miehiä tavataan nyt kuvata neutraalimmin, ja naiset ovat seksuaalisia objekteja. Putin-kuvissa mies asettuu katseen kohteeksi.

Machomiehen roolihahmossa Putin asettuu tavallaan vastavoimaksi länsimaiselle kulttuurille, joka on liudentanut perinteisiä sukupuolirooleja. Putin tarjoaa itseään Venäjän kansalle perinteisten arvojen pelastajana. Poliittisen vallankäytön ytimestä machoilu tuskin on missään päin lähtenytkään, mutta Putin palauttaa sen myös vallankäytön oikeuttajaksi. Lännen demokratiat ovat akkamaisia ja siksi rappeutuvia, mutta Putin uskaltaa olla mies sekä kuvissa että tosielämässä.

Viime vuosina Putinin yhteydessä on ilmestynyt myös yllättävän monta ikonista uutiskuvaa, jossa nuoria naisia on pistetty kalterien taakse. Esimerkiksi kuvat Pussy Riotin Nadežda Tolokonnikovasta, Greenpeacen Sini Saarelasta ja ukrainalaislentäjä Nadia Savtšenkosta rakentavat tarinaa johtajauroksesta, joka uskaltaa näyttää naiselle tämän paikan maailmassa.

Putinin machomiesroolista kumpuava arvojen ristiriita korostaa Venäjän ja länsimaiden vastakkainasettelua. Tästä syntyvä konfliktin uhka luo perusteen sille, että Venäjää johtaa naisten himoama ja miesten ihailema, keinoja kaihtamaton alfauros. Tällä ikonografialla ja ulkoisella uhalla voidaan perustella myös sisäisten vastustajien sorto. Samalla Putinin kuvilla saatetaan luoda Venäjälle uutta kansallista identiteettiä tehokkaammin kuin millään yksittäisellä poliittisella päätöksellä.

Venäjä ei pärjää lännelle taloudellisesti, mutta haastaa länttä propagandan ja voimankäytön keinoin. Huolestuttavaa on se, että Putinin Venäjä etsii liittolaisia lännen arvokonservatiiveista, äärinationalisteista ja fasisteista, joita elähdyttävät vastavalistuksen opit. Uuden venäläisen identiteetin ja sen varaan rakentuvan voimankäytön johtotähtenä vaikuttaisi olevan ajatus Venäjästä majakkana, joka johtaa konservatiivisia voimia globaalisti ja pelastaa maailman liberalismin, demokratian ja länsimaisuuden pimeydeltä. Tämä ajatus näyttää saavan yllättävää vastakaikua talouskriisin, maahanmuuton ja muukalaisvihan kanssa rimpuilevassa lännessä.

*

Mitä mieltä entisten neuvostotasavaltojen asukkaat sitten ovat henkilökulteista, paitsi että ihailevat niitä? Näkevätkö he kultit myös samalla tavoin huvittavina kuin suomalaiset matkaajat, jotka voivat tuudittautua ajatukseen, etteivät autoritarismi ja taloudellinen epätasa-arvo koskaan oikeasti leviä meille? Koetamme kysyä asiaa muutamilta Kazakstanissa kohtaamaltamme ihmisiltä. Vastauksia ei ole liian helppoa saada. 

 – Politiikka ei ole kunnon kansalaisten asia, toteaa pankkivirkailija Renat Faizulin.

 Tylsää tai ei mutta ymmärrämme häntä. Eipä Suomessakaan moni niin sanottu tolkun ihminen korvaansa lotkauta poliittisille päätöksille tai vaivaudu ottamaan selvää faktoista. 

Štab- (”päämaja”)-baarissa Almatyssa seuraamme liittyy arkkitehti Aijan sekä taiteilijat Mehmed ja Rahat. Aijanin mukaan Kazakstanin älymystössä vallitsee nyt vahva antikolonialistinen virtaus, jossa Neuvostoliiton aika nähdään venäläisten miehityksen huipentumana. Myös monet tavalliset kazakit ovat kääntyneet nostalgisesti perinteisen kazakkikulttuurin puoleen. Esimerkiksi kazakkien vanhaa, ennen islamia vallinnutta uskontoa, tengrismiä on puhallettu uudestaan henkiin. Hallinto ei tue tue tällaista kulttuurikehitystä, koska sen katsotaan haastavan Nazarbajevin aseman. Kazakkinationalismia hallinto käyttää mieluummin oman valtansa pönkittämisessä. Tämän takia monikulttuurisessa Kazakstanissa, jossa eri kansat ovat perinteisesti eläneet sovussa, on viime vuosina ehkä ensi kertaa ilmennyt etnisiä jännitteitä.

 – Nazarbajev on diktaa..., aloittaa taiteilija Medmed, mutta Rahat pukkaa häntä heti kylkeen ja nostaa sormen huulilleen. 

Rahat on vanhempi mies, joka oli mukana jo Želtoksan-kadun mellakassa neuvostovaltaa vastaan vuonna 1986. Hän kertoo joutuneensa tuolloin pidätetyksi. Miliisi hakkasi hänet, mutta ei lyönyt kasvoihin, jotta pieksämisestä ei jäisi jälkiä.

 Parhaillaan Rahat tekee taidehanketta, jossa hän kuvaa ystäviään passikuvamaisiin valokuviin. Sitten hän värjää kuvien ihmiset vihreiksi. Työn nimi on Hulk – se viittaa sekä ”Hulk” -nimiseen scifielokuvaan vihreästä voimamiehestä – että kazakin sanaan ”hulk”, joka merkitsee kansakuntaa. Kansa on siis tullut vihreäksi raivosta.

* Esseessä mainittujen arkkitehdin ja taiteilijoiden nimet on muutettu, sillä esimerkiksi presidentin loukkaaminen on Kazakstanissa rangaistavaa. Johdonmukaisuuden vuoksi myös pankkivirkailijan nimi on muutettu.

Essee on julkaistu teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).

Kuka puolustaisi taiteilijaa?

Kirjoittaja Ville Ropponen

Taide on työtä muiden joukossa, mutta sillä ei voi ansaita toimeentuloa. Uusliberaalisssa yhteiskunnassa koko persoonallisuutensa uhraavan taiteilijan osaksi jää kamppailu sosiaalitukien hetteikössä.

Jos Juha Sipilän hallituksen talousohjelma, Christer Kihlmanin myöhäistuotanto ja Charles Baudelairen esseet laitettaisiin kirjalliseen tehosekoittimeen niin saataisiin Antti Nylénin Häviö – iskevä, satiirinen esssee taiteilijan toimeentulosta. Monissa lehtijutuissa aihe on jo ehditty vähätellä ikuisuusaiheeksi. Jos aihe on ikuinen, niin miksei sen ratkaisemiseksi ikinä tehdä mitään?

Häviö on myös yritys taiteilijan omakuvaksi ja selitys esseistin tuotantoon. Nylénin isoihin, rönsyileviin esseekokoelmiin verrattuna Häviö on suppea ja keskitetty, mutta silti Nylén virtailee aiheesta toiseen kuin automaattikirjoitusta suoltava surrealisti sillä erotuksella ettei Häviössä ole mitään surrealistista.

Monologi kertoo: Nylén on menestynyt kirjailija. Hänet on huomioitu valtamediassa, palkittu, kehuttu, kustannussopimuksin varusteltu ja apurahoitettu. Ja sittenkin toimeentulo on katkolla ja vaakalaudalla, vain vähän yli toimeentulorajan. Missä siis vika?

Rahaan perustuvassa yhteiskunnassa kirjailijankin ongelmat nousevat rahasta tai pikemminkin sen puutteesta. Kirjailijuus ei edes ole mikään oma valinta, todistelee Nylén. Elämän sumeassa virrassa on melko vähän todellisia vaihtoehtoja.

Suomalaisessa luokkayhteiskunnassa Nylén tunnistaa olevansa ”valkokaulusköyhälistöä”. Nokkela ilmaus viittaa henkilöön, joka on sivistyksellistä eliittiä, mutta elää köyhyysrajalla vailla solidaarisuutta kaltaisiinsa. Lisäksi Nylén sanoo suoraan: rahanpuute on mielenterveysongelma. Ja päinvastoin, hyvät tulot takaavat mielenterveyden. Häviö sanallistaa rapsakasti ajassa kelluvaa puhetta. Aiheelle tuntuu olevan peräti sosiaalinen tilaus.

*

Omaelämänkerralliset teokset ovat olleet viime vuosina suosiossa. Tähän saumaan Nylén iskee kuin tuhat volttia. Hän heittelee ristiriitaisia väitteitä kuten esseessä kuuluu. Hän kurvailee aiheesta toiseen ja vaihtelee taidolla kirjallisia tyylejä. Satiirina Häviö on maukas, hauska ja tursottava.

Parhaimmillaan teos on viiltävä kulttuurinen puheenvuoro; heikoimmillaan se on juuttuessaan esseistin omien teosten selittelyyn, niiden vastaanottoon ja oman julkiroolin erittelyyn. Nylén ottaa itselleen kunnian esseebuumin käynnistämisestä. Tuoreita tekijöitä hän kritisoi uuden estetiikan puutteesta ja siitä, etteivät nämä kyseenalaista kotimaisen esseistiikan perinnettä.

Nuoren tai keski-ikäisen mieskirjailijan vihaista vuodatusta on tapana kutsua vimmaiseksi. Jouko Turkan mahtailutkin mieleen tuova Häviö on sukua Kihlmanin monologille Vastaus on ei! ja esseelle Tuuliajolla tappion maisemissa, joista jälkimmäiseen suoraan viitataankin.

Nylén hutkii tapansa mukaan niin oikealla kuin vasemmalle. Oikeistolaiset helppoheikit, kuten ajatuspaja Liberan tutkimusjohtaja Heikki Pursiainen ovat väärässä ja keräämässä poliittisia irtopisteitä. Oikeisto vihaa köyhiä ja hyvinvointivaltiota. Vasemmistolainen inhokki on tietokirjailija Pontus Purokuru, jonka suurin synti on Nylénin nuiva kritikointi.

Monologi ruoskii kaupallisen koneiston armottomuutta, mutta melko yleisesti. Individualismissaan hellyttävän ”vanhanaikainen” Nylén ei käsittele mitenkään julkisuuskoneistojen roolia. Kotimaisista esseisteistä puhuessaan hän namedroppailee vain eniten median parrasvalossa paistatelleita. Entä arvosteleeko Nylén kirjallisessa julkisuudesssa entistä enemmän vaikuttavaa tähtikulttia? Ei oikeastaan. Kirjallisuuden ja julkisuuden kaupallistumiseen ei oteta kantaa. Ei myöskään kirjailijabrändäykseen, josta Nylénin(kään) kaltainen kirjailija tuskin on välttynyt.

*

Essee kuvaa yleisin kaarin miten Nylénistä, todellisesta henkilöstä, tuli ”Nylén”, esseepersoona, jota ravisuttaa kutsumuskohtalo ja riivaaja, joka pakottaa jatkuvasti kirjoittamaan. Muistelus liikkuu köyhästä opiskelijaelämästä perheen perustamiseen rivitalossa trendikkäässä Helsingin kaupunginosassa. Esseisti setvii suomennostöitään ja sivuaa masennuskausiaan. Hän viskoo näkemyksiä eri aiheista, kustannuspolitiikasta uskontoihin, pop-musiikista taidefilosofiaan. Osuvasti hän suomii nykyistä yrityselämän mentaliteetin palvontaa, hyvinvointivaltion tuhoamista ja jatkuvaa leikkauspolitiikkaa.

Häviö on samalla kirjailijuuden ja kirjoitustyön kuvaus. Miten kirjailija keksi jatkuvasti uutta, tuoreesta näkökulmasta ja ketterästi ilmaistuna? Kirjoittamista on pidettävä jatkuvasti yllä, muuten taito kuihtuu. Kirjoittamistyön mielekkyys on lisäksi itse rakennettava, toisin kuin ”perinteisessä” työssä.

Tavallaan Häviö on myös itseironinen ”vanhanaikaisen” taiteilijaroolin puolustuspuhe uuslibereraaleja välinearvoja vastaan. Omituisen taitelijaneron myytin tilalle ollaan nyt työntämässä roolia, jossa taiteilijan työ näyttäytyy ”työnä muiden joukossa”, sillä erotuksella ettei taiteilijan työllä voi ansaita toimeentuloa. Nylen lopettaa pohdinnot tähän. Ja kuitenkin uusliberaalissa yhteiskunnassa kaikkien muidenkin työelämä alkaa näyttää taiteilijamaiselta: työtä on liikaa ja siihen on uhrattava koko persoonallisuus ilman takuuta tasaisesta toimeentulosta.

*

Nylén esittää kolme vaihtoehtoa taiteilijoiden toimeentulon ongelmien ratkaisuksi. Ensimmäinen on rahoituksen tuhoaminen, mikä johtaisi taiteen kuihtumiseen. Toinen on jonkinlaista ironiaa nykyjärjestelmästä ja kolmas on pyrkimys reformiin. Nylén ehdottaa taiteilijapalkkaa, joka olisi lähes keskipalkan vertainen summa loppuelämäksi taiteilijoiksi valituille. Avoimeksi jää ketkä kelpuutettaisiin taiteilijapalkatuiksi. Taiteilijapalkka lopettaisi nykyistä taide-elämää saastuttavat kateuden, kilpailun ja pelon ja nostaisi tilalle toveruuden ja solidaarisuuden.

Esseen huomiot kulttuurialan freelancerien ja itsensätyöllistäjien asemasta ovat osuvia. Elämä on kamppailua sosiaalitukien hetteikössä, liikaa kehnosti palkattua työtä, asumistukea ja toimeentulotukea, ulosottomies uhkaa, rahat eivät tahdo riittää menoihin. Nylén kuvaa hyvin köyhän osaa. Teoksen alkupuolen liian subjektiiviselta tuntuva narina lavenee lopussa muidenkin prekaarien pätkätyöläisten osan käsittämiseksi, vaikka Nylén ei suoraan tällaista vertailua tee, eikä Häviö ryhdy varsinaiseksi yhteiskunnalliseksi pamfletiksi.

Nylén arvostelee työn käsittämistä vain palkkatyöksi, mutta ei etene oivalluksesta minnekään.Välillä tuntuu, että esseen keinovalikoimaan kuuluva liioittelu paisuu yli äyräiden, kuten kuvauksissa apurahan hakemisen kauheudesta. Apurahajärjestelmä on tietenkin suuret arpajaiset. Ja apurahan saaminen on itseasiassa pätkätyösopimus, kuten Nylén muistuttaa.

Missä muussa kuin taiteilijan ammatissa toimeentulon hankkimista pidetään erityisenä ”tunnustuksena”? Arvostus sen sijaan ei suoraan muutu toimeentuloksi, koska nykymaailmassa vain raha ratkaisee. Ihminen ja hänen työnsä ovat sivutuotteita.

Antti Nylén: Häviö. Monologi, 222 s. Kosmos 2018.

Kritiikki on julkaistu Ydin-lehdessä 1/2019.

Erään kriitikon tunnustuksia

Ville Ropponen

Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni arvioista. Puhun kritiikin kirjoittamisesta. Olen harjoittanut kriitikon eli taiteen arvostelijan työtä yli kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä innolla. Mutta silti jo pitkään olen harkinnut kritiikon työn lopettamista. Samat mietteet aina tammikuun alkaessa.

Mistä ihmeestä on kysymys? Ennen kuin menen lopettamisaikeideni syihin, valaisen joitakin kritiikon työhön liittyviä seikkoja.

Journalistisista töistä arvostelijan toimi lienee lähimpänä kirjailijan työtä. En tarkoita oikeastaan työn sisältöä, vaan sen epäsosiaalisuutta. Toimittaja työskentelee aina enemmän tai vähemmän yhteisössä, haastattelee ihmisiä ja selvittää asioita jalkautumalla kaupungille. Kriitikko sen sijaan työskentelee kirjailijan tapaan sosiaalisessa tyhjiössä, ellei sitten ajatustenvaihtoa kollegojen kanssa lasketa – mutta se menee tänä päivänä jo vapaa-ajan puolelle.

Aloitin kriitikon työn opiskellessani Jyväskylässä 1990-luvun lopulla. Ensin kirjoitin Jyväskylän ylioppilaslehteen ja paikallislehtiin, sittemmin aloin tarjota tekstejäni kulttuurilehdille. Kokeilin pari kertaa teatteriarvostelua, mutta nopeasti lajikseni vakiintui kirjallisuuskritiikki.

Kriitikon työ saattaa olla jopa eskapistisempaa kuin kirjailijan työ. Kirjailija kirjoittaa teoksiaan yleensä ihmisiä kohti, sanoakseen jotain, vaikuttaakseen johonkin, ellei muuhun niin asemaansa ja tulotasoonsa. Kriitikko sen sijaan kommentoi jonkun toisen työtä, asettaa toisen tekemän teoksen vasten muita teoksia ja taiteen perinnettä. Hän asemoi kirjailijan teosta kuvitteelliseen odotushorisonttiin. Hän ei vain lue teosta, vaan ikään kuin neuvottelee sen kanssa.

Ulospäin juuri mitään ei näy. Kriitikko istuu kammiossaan, jakkaralla tai laiskanlinnassa. Lukuvalo palaa. Välillä hän saattaa yskäistä, kiemurrella sijallaan tai käydä hakemassa kupin juotavaa ja haukkapalan. Ulkona aurinko kulkee taivaan poikki ja laskeutuu horisontin taakse. Tulee pimeä. Lukulampun alla kelluvat kriitikon kasvot heijastuvat ikkunalasiin. Hän lukee, yhä vain. Ehkä tuhahtelee tai naurahtelee välillä itsekseen.

Kriitikontyö on aina viehättänyt sisäistyneitä ja sadomasokistisia luonteita. Erityisesti monet esseistit ovat toimineet myös kriitikoina. Kriitikon tapauksessa sana myös on välttämätön. Toki menneisyydessä eli ja työskenteli joitakin kriitikoita, jotka eivät tehneet juuri muuta. Silloin kriitikon työllä oli vielä elitististä leimaa.

Puhun sellaisista hahmoista kuin Jukka Kajava, Pekka Tarkka tai Seppo Heikinheimo. Eivät hekään kriitikoiksi alkujaan syntyneet, mutta kenties he – Erno Pasilinnan lentävää lausetta varioidakseni – elivät elämän josta syntyy kriitikko. Ennen nousuaan johtavan päivälehden pääkritiikoiksi he tekivät monenlaista, ja toki myös sen jälkeen, mutta kriitikkoina heidät tunnetaan.

Nykyään tällainen kriitikko-oletetun ja kritiikin asema ja arvostus tuntuu kuin kuvalta kansansadusta.

***

Vuosien aikana olen kirjoittanut kritiikkiä useisiin suuriin päivälehtiin ja lähes kaikkiin Suomessa ilmestyviin kirjallisuuslehtiin. Arvostelijan urani huippuhetkiä ovat olleet ne pari kertaa, kun kritiikkini ovat kirvoittaneet lukijoilta palautetta. Poikkeuksetta palaute on ollut moittivaa: milloin on katsottu kriitikon kirjoittavan virheellisiä tietoja, milloin tulkitsevan kirjailijaa väärin ja epäreilusti. Jotakin on liikahtanut kritiikin takia.

Yksinäinen puurtaminen heikohkolla palkalla joka ei vastaa työmäärää on kaiketi viehättänyt minua? Tai ehkä olen yrittänyt todistella jollekulle (itselleni?) suurta idealismiani, sillä sitä kritiikontyö vaatii, kauhakuormittain. Tai ainakin uskoa pilvilinnoihin, joita kriitikoille heidän työnsä merkityksestä satuillaan.

Jotta kriitikon työstä olisi todella ollut niin sanotusti ammatillista hyötyä, olisi pitänyt hakeutua enemmän tai vähemmän pysyväksi tuolinkuluttajaksi kirjallisuuspalkintoja jakaviin raateihin. Niihin olisi ollut pari kertaa ovi raollaan, mutta jätin menemättä.

Tein kritiikkiä edelleen idealistisista syistä, suorastaan jalosti myhäillen, vain kirjallisuuden ja sen kehityksen suuremmaksi hyväksi. Vai oliko taustalla lopulta raadollisempia syitä? Nautinko sittenkin kritiikin kirjoittamisesta, vaikka se on melko vaikea laji, jonka avulla ystäviä ei saa vaan päinvastoin usein vihollisia? Luultavasti vain sublimoin ihmisarkuuttani ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa pakenemalla virtuaaliseen sosiaaliseen todellisuuteen: kirjallisuuteen. Mutta voiko mistään pakenemisesta loppujen lopuksi edes puhua?

Nykyisenä laskennallista hyötyä painottavana aikana taiteen hyvinvointivaikutuksia mittaavat selvitykset ovat muotia. Uusimpien neurologisten tutkimusten mukaan lukeminen on oma terveystekijänsä, joka vaikuttaa samoin kuin tupakoinnin lopettaminen, raitistuminen, varallisuus tai hyvä sosiaalinen asema. Lukeminen tekee aivoille vielä parempaa kuin liikunta ja lisäravinteet. On havaittu, että paljon lukevat elävät terveempinä ja pidempään kuin vähän lukevat. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen näyttää lisäävän aivosolujen välisiä yhteyksiä.

Empiirisesti tiede ei ole vielä pystynyt selvittämään miksi juuri lukeminen parantaa muistia ja aivotoimintoja. On esitetty teorioita, jotka perustuvat siihen, että ihminen on sosiaalinen olento, joka pärjää parhaiten hengaillessaan yhteisössä. Kaunokirjallisuutta lukiessaan ihminen elää mukana ja samaistuu – hän on henkisesti yhteydessä toisten ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa istuisi ypöyksin sohvan nurkassa tai vessassa.

Tästä näkökulmasta kirjallisuuskriitikon työ ei olekaan pakenemista, vaan suorastaan rynnistämistä päin elämää. Se on silkkaa pitkän iän ja terveyden triumfikulkua, jossa kaiketi edes varallisuutta tai hyvää sosiaalista asemaa ei tarvita.

***

Jean Sibeliuksen kerrotaan sanoneen, ettei yhdellekään kriitikolle pystytetä patsasta. Ei varmaan pystytetäkään, mutta niin on useimpien ammattien kohdalla. Sibeliuksen tokaisu kertookin ehkä enemmän taiteilijoiden stereotyyppisestä suhteesta kriitikoihin. Tuo suhde on perinteisesti ollut nyreä, vaikka kriitikot olisivatkin taiteilijaa aina palvoneet.

Taiteilijan ja kriitikon joutuessa tappelukseen sympatiat ovat yleensä taiteilijan puolella. Jos kirjailija suivaantuu julkisesti kritiikistä, hän saa tavallisesti tuekseen lukijoiden, kollegojen ja tutkijoiden armeijan. Entä kuka tukee kriitiikkoa? Tavallisesti ei kukaan.

Kolumnissaan “Kuka rakastaisi kriitikkoa?” (SK, 10.4.2018) Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen muistuttaa kuinka kriitikkoa arvosteltaessa on usein hyväksyttyä mennä henkilökohtaisuuksiin ja oikeastaan kuinka pitkälle vain. Menisi itse ja kirjoittaisi paremman, kriitikkoa saatetaan moittia, vaikka kriitikko ei ole taiteilija, eikä taiteellinen luominen hänen työtään, Hämäläinen päättelee.

Edellä mainitun valossa ei olekaan ihme, että eräs tuore kritiikkiä koskeva keskustelunavaus, kirjailija Riku Korhosen Granta 9 -aikakausikirjaan syksyllä 2017 kirjoittama essee ”Puhu, viha” keskittyy kirjailijan ja kritiikin suhteeseen. Iskevä teksti erittelee päällisin puolin Korhosen omien teosten kritiikkiä ja käy väkivalloin ja nimeltä mainiten arvostelijoiden kimppuun.

Korhonen erittelee tekstissä niin monia mielipahaa, väärinymmärrystä ja kriitikoiden ilkeyttä henkiviä tapahtumia, että hänessä nousee ajatus brutaalista kostosta. Hän toteuttaakin sen esseessä pistäen kriitikkonsa syömään virtsaa, kierimään portaissa ja taintumaan etälamauttimen iskusta. Erityisen rajua kuvattu väkivalta ei ole – Korhonen ei puhu painot jaloissa mereen upottamisesta, teloittamisesta, katolta pudottamisesta tai murhasta ensinkään – mutta ehkä juuri siksi väkivalta on eräillä tahoilla otettu tosissaan.

Julkisuudessa on pohdittu kuinka essee pitäisi tulkita ja miten sen taiteellinen arvo suhteutuu sisältöön. Marraskuussa 2017 silloinen Kritiikin Uutisten päätoimittaja Marissa Mehr arvioi Korhosen tekstin ongelman olevan siinä, että se menee henkilöihin, toisin kuin hyvä kritiikki. Jo aiemmin Korhonen oli puolustautunut Helsingin Sanomissa (25.10.2017) julkaistussa vastineessa etteivät hänen hyökkäyksensä kohdistu todellisiin henkilöihin vaan heidän julkisiin hahmoihinsa ja väkivaltafantasia vain kuvastaa niitä alhaisia tunteita, joita kirjailijassa herää hänen lukiessaan arvosteluja.

Eseessään Korhonen ikään kuin siis soveltaa huonoista kritiikeistä tuttua henkilöön menevää tyyliä tiettyihin kriitikoihin. Samalla hän tekee itsestään mahdollisesti naurettavan. Korhonen ottaa riskin, että häntä – tai hänen esseepersoonaansa – pidetään narsistisena mielensäpahoittajana tai vuosien salavihaa hautovana primadonnana. Näinhän on joskus tavattu kuitata kirjailijoiden tuohtuneet vastineet teostensa kritiikkeihin, ja eräät ylimieliset kriitikot tapaavat jopa hihitellä kirjailijoiden reaktioille.

On selvää, että minkä tahansa ammatin harjoittajat ottavat arvostelun itseensä, eritoten perusteettoman arvostelun, eivätkä vähiten kirjailijat. Vaikka en olekaan toistaiseksi itse pahoittanut mieltäni kriikeistä, minulla on kokemusta solvausten tulvasta silloin, kun yhteistyö katkesi erään suurella kustantamolla julkaisevan prosaistin kanssa yhteisen Yhdysvaltain työmatkan jälkeen. Olen joutunut myös sekalaisen joukkion laajan mustamaalauksen kohteeksi erään kulttuurijärjestön valtataisteluissa.

Ikinä ei voi olla varma, etteikö joku ottaisi sanoja itseensä ja loukkaantuisi, jos puhutaan oikeista henkilöistä, vaikka kuinka olisi kyse ”fiktiosta”, ”julkisista rooleista” tai henkilöimättömistä asetelmista.

Korhonen essee muistuttaa miten kirjallisuusarvostelijoilta voi pahimmillaan unohtua täysin kirjailijan tekemän, usein pitkällisen työn kunnioitus. Kriitikon sanoilla on valtaa, vaikka kriitikosta ei aina siltä vaikuta.

Korhonen ruotii sinänsä osuvasti laiskaa journalismia ja asiantuntemattomuutta. Ja kuitenkin (kirjallisuus)kritiikkiä kannattaisi ehkä pohtia myös laajemmin kuin vain kirjailijan ja kriitikon suhteen kautta. Esimerkiksi nykyään kirjoitetaan kritiikkejä yhä kiireisemmin ja pienemmin palkkioin, mikä väistämättä vaikuttaa laatuun. Miten vaikkapa mediakulttuurin muutos, silpputyöläisyyden yleistyminen sekä kaupalliset paineet vaikuttavat kritiikin taustalla? Korhosen kirjoitus ei tähän pohdintaan kuitenkaan ryhdy.

***

Kriittinen piste (2018) -kirjoituskokoelmassa ilmestyneessä esseessään ”Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden monimuotoisuus” tutkija ja kirjailija Markku Eskelinen erittelee niitä avuja, joita kriitikko hänen mielestään tarvitsee tulkitessaan 2010-luvun suomalaista proosaa.

Eskelinen ounastelee, että kirjallisuuden ja kritiikin välille on koulutustason nousun, kansainvälistymisen ja internetin myötä saattanut revetä kuilu.

Väittämänsä vakuudeksi Eskelinen heittää esimerkkejä kritiikeistä, joissa kriitikko ei ole hänen mielestään ollut arvioimansa teoksen tasolla. Esimerkit ovat kaikki Helsingin Sanomista. Eskelinen argumentoi: ”Matti Mäkelä, joka ei ole missään, milloinkaan eikä mitenkään profiloitunut kokeellisen kirjallisuuden, ergodisuuden ja postmodernismin tuntijana, voi arvioida Jaakko Ylijuonikkaan ensimmäisen magnum opuksen Neuromaanin”. Esimerkki kuulostaa kieltämättä tragikoomiselta, vaikkei ehkä kuitenkaan ilmennä mainitun sanomalehden kulttuuriosaston yleistä kritiikkilinjaa.

Tekstissään Eskelinen ehdottaa kriitikkojen työnjakoa yleis- ja erityiskriitikoihin. Yleiskriitikot arvioisivat vain kirjallisuuden valtavirtaa, joka kehittyy keinoiltaan ja sisällöltään niin hitaasti, että kriitikon olisi helppoa pysyä kyydissä aina eläkeikään asti. Erityiskriitikolta sen sijaan tulisi voida odottaa samaa kuin keinoiltaan ja sisällöltään kehittyvältä kirjallisuudelta ja kirjailijalta.

Eskelinen peräänkuuluttaa erityiskriitikkojen palkkaamista mediaan. Ehdotus on kiinnostava, vaikka epäilenkin sen toteutumista. Kritiikkiin keskittyneiden toimittajien elitistinen asema tuntuu olevan mennyttä. Nykyään harvassa ovat ne tahot, jotka palkkaavat ammattitaitoisia, näkemyksellisiä ja rohkeita kriitikoita, joiden tehtävänä on seurata kirjallisuutta pitkäjänteisesti.

Kirjallisuudessa, sen tulkitsemisessa ja arvottamisessa mennään nyt lähes kaikkialla talouden ehdoilla – kuten monessa muussakin asiassa. Vain hieman kärjistäen sanomalehtijuttujen pohjimmainen tarkoitus on nykyään tarjota hyvät raamit mainoksille. En oikeastaan näe mitään syytä sille miksei kulttuurisivuja voisi lakkauttaa sanomalehdistä – ja siirtää kulttuurin käsittelemistä taloussivuille. Toisekseen, eihän nykyisille peruskriitikoillekaan riitä kunnollista palkkausta kuin ani harvoin, miten sitten erityiskriitikoille.

***

Eskelisen ja Korhosen tekstit ovat kritiikin kritiikkiä, tekstilajia, jota kriitikot itse eivät läheskään aina harjoita, vaikka heidän ehkä kannattaisi. Molemmat tekstit tavallaan myös uusintavat kulttuurista stereotypiaa kriitikoista ymmärtämättöminä, epäpätevinä tai pahantahtoisina skribentteinä, jotka kohtelevat keskinkertaisuuttaan tai ilkeyttään kirjailijoita kaltoin kieltäytyessään toimimasta kirjailijan henkilökohtaisina fasilitoijina. Kirjailijat taas nähdään oman menestyksensä vain työllään hankkineina (Korhonen), huippukoulutettuina ja erityisasiantuntevina (Eskelinen), poikkeuksetta poikkeusyksilöinä, vaikka kirjailijoitakin on totta puhuen moneen junaan ja heidän menestyksensä taustalla vaikuttavat monet seikat.

Erityisesti Korhosen tekstin kohdalla herää kysymys: osallistuuko essee ”Puhu, viha” – ehkä tarkoittamattaan – myös siihen nykyiseen, kaupallisten tahojen sanelemaan trendiin, jonka mukaan kirjoista ja kirjailijoista pitäisi kirjoittaa vain myönteisesti – tai sitten vaieta? Ristiriitoja karttelevassa nykyajassa alkaa olla vaikea edes kuvitella todella rajuja teilauksia ja julkisuus kohtelee kirjailijoita valtaosin myönteisesti.

Iso ongelma sekä kirjailijoiden että lukijoiden kannalta on pikemminkin se, että niin monet teokset sivuutetaan ilman arviota. Tähän Korhonen ei ota kantaa, sillä esseessä käy selväksi, että hänen omat teoksensa ovat saaneet runsaasti huomiota ja hän itse palstatilaa laatulehdissä.

Kirjailijan, kirjallisuuden ja kritiikin suhde liittyy – kuten ennenkin – raadollisimmillaan kirjailijan asemaan, näkyvyyteen kirjallisella kentällä ja jopa toimeentuloon. Korhosen esseessään esittämä väite yhden ryttäyksen mahdollisesta vaikutuksesta kirjamyynnin supistumisen kautta jopa puolen vuoden toimeentuloon kuulostaa silti huvittavalta liioittelulta. Suomenkokoisella kielialueella vain harva kirjailija, ehkä neljän käden sormilla laskettava määrä, elää teostensa myyntituloilla. Loput hakevat työskentelyynsä muuta rahoitusta. Apurahalautakuntiin yksittäisillä kielteisillä arvioilla harvoin kuitenkaan on vaikutusta.

Nykyään kustantajat puhuvat yhä enemmän siitä, ettei kritiikeillä ole enää merkitystä kirjan myynnin kannalta. Julkaistujen kirjojen määrä on 2000-luvun alusta 2010-luvun loppupuolelle tullessa suuresti kasvanut, mutta kritiikkien määrä on pysynyt ennallaan. Samalla kritiikit ovat entisestään lyhentyneet. Yhä harvempia teoksia ylipäänsä arvioidaan, saati sitten usean kritiikin voimin. Siihen arvioidaanko kirja mediassa ei enää vaikuta paljoakaan teoksen sisältö tai tasokkuus, vaan pikemmin aiheen mediaseksikkyys, kirjailijan imago ja teoksen markkinointiin laitettu rahamäärä eli mainonnan volyymi.

Tässä kuviossa kriitikon rooli alkaa supistua kohti muotitietoista tuote-esittelijää. Tiedemaailmassa yleistynyt käytäntö maksaa näkyvyydestä tulee luultavasti nykyisen kehityksen jatkuessa koskemaan myös taidetta. Kustantamot maksavat julkaisemiensa teosten arvioimisesta tiedotusvälineelle. Tiedotusvälineet voivat sitten palkata ”tallistaan” soveliaan kriitikon, jolla on lupa kehua teosta kykyjensä mukaan; nimekkäämpien kriitikoiden teksteistä maksetaan tietenkin isompi korvaus. Nimekkyys syntyy yksinkertaisesti sen perusteella kuinka paljon kriitikon arvio on lisännyt kirjan myyntiä. Näin kriitikot voivat hinnoitella kouluttautumisensa ja erikoistumisensa vaatiman ajan, aivokapasiteetin ja energian, kuten uusliberaalissa maailmassa kuuluukin tehdä.

Erityisen paneutuvia kritiikkejä tullaan toki varmasti tulevaisuudessakin julkaisemaan kirjallisuuslehdissä ja tasokkaissa kulttuurijulkaisuissa. On turha kuvitella, että näillä julkaisuilla olisi tulevaisuudessa varaa tai halua maksaa kritiikistä juurikaan palkkaa. Asiantuntevista ja kriittisistä arvioista tulee lähestulkoon samanlaista vapaaehtoistyötä, jota kulttuurialat jo nyt ovat pullollaan, finanssikapitalistisen logiikan mukaan kulttuurityö kun on lähinnä ”harrastus” ja näin jo lähtökohtaisesti määritelty palkkatyön ulkopuolelle.

Herää oikeastaan kysymys: onko yhteiskunta tulevaisuudessa enää valmis taloudellisesti tukemaan asioita kriittisesti erittelevää keskustelua – vai siirrytäänkö mainontaan, PR-toimintaan, informaatiovaikuttamiseen ja muuhun yrityskulttuurin sanelemaan yksitasoisuuteen, jossa suurimmat ja suosituimmat päättävät ja näkyvät muiden pitäessä turpansa kiinni?

***

Nykyäänkin kritiikeistä ja kriitikoista puhutaan oikeastaan vain silloin, kun kritiikki on kielteistä. Myönteiselle kritiikille hykertelevät hiljakseen niin taidepiirit kuin taiteilijat.

Voi toisaalta kysyä miksi kukaan olisi niin hullu, että kirjoittaisi kritiikkejä nykyään, kun huomiotalouden nollasummapeli määrittää koko ajan enemmän asioita. Esimerkiksi kirjallisuuskriitikko pohtii yhä useammin minkä takia hän osallistuu kirjan, kirjailijan ja viime kädessä kustantamon arvonluomiseen eli kapitalistiseen lisäarvon tuotannon prosessiin tekemällä työtä, josta maksetaan niin mitätön korvaus ja jota arvostetaan niin vähän.

Kritiikkijulkaisujen toimittajat, kuten Kiiltomadon Aleksis Salusjärvi, ovat usein puhuneet, että kriitikon työ on 90 prosenttisesti kutsumusta ja 10 prosenttisesti kirjoituspalkkion takia tehtyä työtä. Kyseessä on siis silkka rakkaus kirjallisuuteen, kutsumus tai vähemmän juhlallisesti ammattietiikka. Nämä kirjallisuuden intohimoiset ensirakastajat paitsi välittävät tietoa ja näkemyksiä kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukevalle yleisölle myös edistävät taiteenlajin kehitystä. Vain moraalisesti rappeutuneet kriitikot kykenevät olemaan sanomatta pahasti silloin, kun on sanottava pahasti ja olemaan kehumatta silloin, kun täytyy kehua. Näin meille uskotellaan.

Hyvin harvan muun työn tekijää houkutellaan lähinnä kutsumuksella. Tai korkealla etiikalla. Toimi kodinkonekauppiaana niin muutut yleväksi. Markkinoi ydinvoimalan lauhdevesialtaan pinnoituslevyjä ja moraalisi nousee. Kriitikon kohdalla on täysin mahdoton esimerkiksi sellainen ajatus, että hän kirjoittamalla kehuvan kritiikin taiteilijan teoksesta pyrkisi taiteilijan pöksyihin. Ei, tällaista ei voisi edes ajatella. Mahdotonta on myös uskoa kriitikon kehuvan ja haukkuvan teoksia vaikkapa jonkin tietyn esteettisen teorian tai poliittisen näkemyksen pohjalta. Taiteilijoiden pöksyihinkin pääsee luultavasti paljon helpomminkin kuin kirjoittamalla kritiikin heidän teoksestaan.

Suurempi ongelma kuin se mitä kirjailijoiden teoksista kirjoitetaan on se kirjoitetaanko niistä ollenkaan. Oikeastaan pahin mikä kirjailijaa voi kohdata on vaikeneminen kuoliaaksi. Jos kirjasta kirjoitetaan, se löytää lukijansa. Ja kriitikoiden tekstit unohtuvat lähes aina. Vain harva kriitikko muistetaan jälkeenpäin, eikä heille muistomerkkejä tosiaan pystytetä, vaikka ehkä pitäisi. Riittävä tila kritiikille ja taitavan teilauksenkin arvostaminen olisivat kuitenkin ehkä parempi tilanne kuin mainonnan yksitasoisuus.

***

Kuka puolustaisi kriitikkoa? Ei kukaan. Ja miksi edes pitäisi? Kriitikko on toistuvasti ollut eri tahojen teettämien ammattien arvostusta mittaavien kyselyiden häntäpäässä. Ei roskakuskin ammattiakaan kukaan puolusta julkisuudessa, vaikka hän kerää ja lajittelee roskat, entiset esineet, jotka insinööri on ensin suunnitellut, tehdastyöläinen valmistanut, mainostoimittaja markkinoinut, suuryrittäjä myynyt, ja jotka ilman roskakuskin työtä päätyisivät osaksi valtamerten muovilauttoja.

Tässä en pyri vertaamaan kirjallisuutta roskaan, vaikka houkutuksena olisikin hyödyntää Walter Benjaminin metaforaa esseististä ”lumppujenkerääjänä”. Kulttuurisen kierrätyksen arvon varhainen ymmärtäjä Benjamin korosti kulttuurin keinotekoisuutta vastakohtana ”alkuperäistä neroutta”, ”omaperäistä ääntä” ja muuta sellaista tähdentäville romanttisille käsityksille. Läpiteknologisen ja läpikaupallisen kulttuurimme markkinalogiikassa taide on kuitenkin jo kauan sitten muutettu hyödykkeeksi, joka nähdään käytännössä aivan samanlaisena kuin muut kulutushyödykkeet.

Biologista metaforaa soveltaaksemme voisimme toki verrata kriitikkoa myös kastematoon. Hän möyhentää ja hajottaa ja hajottaessaan luo hedelmällistä maaperää tulevan kulttuurin kasvulle, kulttuurin, joka syntyy enemmän ihmisyhteisön kollektiivisena tekona, yhteisestä työstä, kuin yksittäisten ja individuaalisuutensa pakahtuvien nerojen tuotteistettavissa olevista aivomyrskyistä.

Hieman samalla tavoin kuin jälkiteollinen yhteiskunta on pääsemättömissä teknologiasta ja energiasta, ovat taiteilijat riippuvaisia julkisuudesta ja kritiikistä, siitä että teokset otetaan vastaan silkkihansikkaisiin käärityin käsin tai kumihanskoissa – että niitä käännellään ja väännellään, pudistellaan ja pöyhitään, rakastaen, ärsyyntyen, tylsämielisesti tai terävästi, käsittäen väärin, ymmärtäen ja siinä samalla jatkaen kimuranttia peliä, jota on tavattu kutsua kulttuuriksi.

Kriitikot taas – he ovat lähtemättömästi koukussa – lopettaminen ei ole edes vaihtoehto.

Kirjoittaja on kriitikko ja esseisti.

Essee on julkaistu Kritiikin Uutiset-lehdessä 1.11.2018.

Pinnanalaisen Venäjän kronikoitsija

Teksti: Ville Ropponen

Venäläinen sarjakuva on useimmille uusi tuttavuus. Maan sarjakuvahistoria on pirstaleinen, ja vielä nykyäänkin kenttä hakee ilmettään. Juuri nyt yksi kiinnostavimpia graafisen reportaasin tekijöistä tulee Venäjältä.

Viktoria Lomaskon teos The Other Russias julkaistiin keväällä 2017 Yhdysvalloissa ja Britanniassa englanniksi Thomas Campbellin kääntämänä. Tänä syksynä teos ilmestyy suomeksi nimellä Se toinen Venäjä (Into, suom. Ville Ropponen).

Se toinen Venäjä luo kuvaa piiloon painetusta Venäjästä tavanomaisten uutiskuvien ulkopuolella. Lomasko luotaa marginaaliin sysättyjä yhteiskuntaryhmiä sekä kansalaisaktivismia yhä autoritaarisemmaksi käyvän keskusvallan oloissa.

Lomasko jatkaa tavallaan pitkää perinnettä. Tsaarinvallan loppuvuosina ja neuvostoaikoina Venäjällä tehtiin paljon graafista reportaasia, erityisesti sotien tapahtumista, kuten Leningradin piirityksestä, ja vankileireiltä. Neuvostoliiton romahdettua traditio kuitenkin katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi.

Graafinen reportaasi liittyy osaltaan myös yleismaailmalliseen dokumentaarisen ja ”sosiaalisesti sitoutuneen” taiteen noususuuntaan.

Lomasko jatkaa toistakin perinnettä, neuvostoajoilta tuttua tamizdatia (”siellä julkaisua”). Hän yritti kyllä tarjota teosta julkaistavaksi myös Venäjällä, mutta väsyi lopulta kustantamoiden kieltoihin tai huomiotta jättämiseen.

Se toinen Venäjä jakautuu kahteen, kronologisessa järjestyksessä olevaan osaan: Näkymätön ja Vihainen. Osastot kuvastavat yhtäältä ulkomaailmalle ja omille vallanpitäjille näkymätöntä Venäjän kansaa ja toisaalta herännyttä raivoa, josta kumpuaa vastarintaa. Teoksen eri aiheita yhdistää toisiinsa tekijän hahmo.

Liukuma kapitalistiseen diktatuurin

Hienovaraisin vedoin Lomasko on tiivistänyt kohtaamiset ihmisten kanssa ja todelliset, uutismediaakin kiinnostaneet tapahtumat. Tyylillisesti teos rakentuu ketjutetuista henkilöiden muotokuvista ja tuokiokuvista sekä välillä pitkistäkin tekstiosuuksista. Kuvia täydentävät harvakseltaan iskevät, dokumentaariset repliikkikuplat.

Tuokiokuvat ovat samaan aikaan välittömiä ja pitkälle hiottuja. Lomasko on sanonut, että hänellä on ehdottoman tärkeää piirtää kuvien luonnokset suoraan tapahtumapaikalla. Tärkeää on piirtämisen rytmi ja improvisaatio. Kameraa hän ei käytä apuna.

Erityisesti osa henkilökuvista saa arkkityyppistä merkitystä, ne tuntuvat edustavan laajempia kehityskulkuja, vaikka perustuvat sinänsä todellisiin henkilöihin. Kirjan kolmestatoista luvusta muodostuu lopulta panoraama kokonaisesta aikakaudesta 2000- ja 2010-luvuilla, jolloin Venäjä upposi jälleen autoritaariseen hallintoon, tällä kertaa kapitalistiseen diktatuuriin.

Toisenlainen yhteiskunta

Lomasko kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulos sysättyjä ryhmiä, nuorisorikollisvankeja, syrjäseutujen naisia, kyläkoulua kaukana kaikesta, keskiaasialaisia orjatyössä Moskovassa, seksityöläisten arkea. Lisäksi hän piirtää ”vastarinnan kronikkaa”, joka on kirjan yhden luvun nimikin. Venäjää 2011-2012 järisyttäneistä mielenosoituksista vaalivilppiä ja Putinin uudelleenvalintaa vastaan siirrytään Pussy Riotin oikeudenkäyntiin ja muihin näytösoikeudenkäynteihin. Omat lukunsa saavat homoseksuaaalien ja homofobien suhteet sekä viime vuosien protestiliikkeet, asuinalueidensa puistoja puolustavista asukasaktivisteista lakkoileviin rekkakuskeihin.

Lomasko rakentaa näkymän myös kansalaisliikehdinnän vastapuolelle, raskaasti aseistetusta mellakkapoliisista Sisäministeriön E-keskuksen agentteihin, natsiskineistä yksityisiin vartijoihin, Ukrainan sodan veteraaneista ortodoksiaktivisteihin. Ilmauksensa saa myös hallinnon viljalti käyttämä propaganda ja sen kielenkäytön erityisyydet.

Lomasko on käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo aiemmassa sarjakuvassaan Zapretnoje isskustvo (Boomkniga 2011) eli ”Kielletty taide”. Teos pureutuu kahta taiteilijaa vastaan vuonna 2006 nostettuun oikeusjuttuun ja huomioi ortodoksikirkon vallan kasvua sekä nationalististen ja konservatiivisten mielialojen nousua Venäjällä. Taiteen uusi sensuuri on teoksen kantava teema.

Suomessa kuulee joskus väitteitä, joiden mukaan venäläiset ovat nöyrää kansaa, joka vain alistuu autoritaarisille johtajille – tai pikemminkin ei edes voi elää ilman heitä. Lomaskon töiden perusteella ei vaikuta lainkaan tältä.

Graafisissa reportaaseissaan hän kuvaa myös sitä kuinka toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus, sen versot, syntyvät kansalaisliikkeiden sisällä kamppailusta, keskinäisestä tuesta, periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Näissä voimaantumisen kuvauksissa on eräänlaista optimismia.

Kirjallisia rinnakkaisvirtauksia

Lomaskon töillä tuntuu olevan tiettyä sukulaisuutta venäläisen nykykirjallisuuden ”uuden realismin” koulukunnan kanssa. Yhtenä tärkeimmistä ”uusista realisteista” on pidetty Roman Sentšiniä. Siperialaissyntyisen Sentšinin proosa luotaa eleettömän realistisesti tai naturalistisesti usein Venäjän syrjäseutujen tai syrjäytettyjen ihmisryhmien elämää.

Esimerkiksi Sentšiniltä suomennettu romaani Jeltyševit (2015) kuvaa säälimättä erään perheen rappiota Siperian takamailla. Koulutettu ja ”neuvostokeskiluokkaan” kuulunut perhe vajoaa kovan kapitalismin nollasummapelissä ja onnettomien sattumien kautta maaseudulle, keräilytalouteen ja raakalaisuuteen.

Sentšiniä on usein verrattu neuvostoaikaiseen niin sanottuun maaseuturealistien koulukuntaan, erityisesti Valentin Rasputiniin, ja Sentšin on itsekin puhunut yhteydestä.

Lomaskoa on silti turha verrata pohjimmiltaan konservatiiviisiin maaseuturealisteihin, vaikka hänen töissään on samaa ”pienen ihmisen” onnettomuuksien myötäelämistä. Sentšiniin verrattuna Lomasko on avoimemmin poliittinen: hänen sympatiansa on selvästi vallanpitäjien kriitikkojen puolella, vaikka mistään tendenssistä ei voikaan puhua, ja Lomaskon sarjakuvissa tarkastellaan kriittisesti myös Venäjän oppositiota.

Entisen Neuvostoliiton näköaloja

– Teoksen The Other Russias ilmestyttyä ulkomailla Venäjällä ei ole reagoitu mitenkään, selittää sähköpostitse Moskovasta tavoitettu Viktoria Lomasko.

The Other Russias-teosta ollaan englannin lisäksi kääntämässä nyt useille eurooppalaisille kielille. Lomasko sanoo yrittäneensä tarjota kirjaansa myyntiin ”yhteen Moskovan edistyksellisimmistä kirjakaupoista”, mutta tulleensa torjutuksi.

– Kieltävässä vastauksessaan kauppa vetosi ”sensuurin näkökulmaan”, sanoo Lomasko.

Tällä hetkellä taiteilija piirtää valmiiksi seuraavaa kirjaansa, joka perustuu matkoihin entisiin neuvototasavaltoihin Kirgisiaan, Pohjois-Kaukasiaan, Georgiaan ja Armeniaan. Joitakin osia sarjasta on jo ilmestynyt lehdissä ja internetissä.

Lomaskosta on ollut kiinnostavaa matkustaa entisiin neuvostotasavaltoihin nyt, kun niitä vielä yhdistää jokin Venäjään. Hän sanoo haluavansa tallentaa sitä prosessia, jossa neuvostoaika vähitellen väistyy ja sen tilalle tulee jokin toinen, uusi aika.

– Lisäksi suunnittelen omaelämänkerrallista sarjakuvaa, joka sijoittuu kotikaupunkiini Serpuhoviin, Moskovan lähellä.

Juuri nyt Lomasko on hyvin kiinnostunut maalaamaan freskoja, monumentaalisia maalauksia. Hänet on kiinnitetty useamman freskon maalaamiseen eri Euroopan maissa.

– Freskot ovat minulle syväjäädytettyä runoutta, Lomasko tunnelmoi.

Sarjakuvan kyltymättömänä kerskakuluttajana on silti toivottava, että freskojen lisäksi Lomaskolle jää myös jatkossa aikaa pureutua graafisten reportaasien taikapiiriin.

Artikkeli on ilmestynyt Sarjainfossa 3/2018.