Suuri ja mahtava kirjallisuushistoria

Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. 671 s., Gaudeamus 2011
Kauan on eletty ja vilua ja nälkää siitä, kun Suomessa viimeksi julkaistiin yleisesitys venäläisen kirjallisuuden historiasta. Se tapahtui vuonna 1880, tekijänä oli Edward Palander, ja yleisesitys oli saksankielinen. Jonkin verran asiaa auttoi Ben Hellmanin vuonna 1995 ilmestynyt Venäläisen kirjallisuuden historian pääpiirteet 1056–1991 mutta kun se lähinnä listaa kirjailijoita, teoksia ja tyylikausia ranskalaisin viivoin, jäi tarvetta laajemmalle yleisesitykselle.
Nyt ilmestynyt Venäläisen kirjallisuuden historia paikkaa kilometrin kokoisen aukon. Kun kulttuuriteko on todettu, voidaan siirtyä itse teoksen arviointiin.

Venäläisen kirjallisuuden kulkeminen läpi alkaen 860-luvulta aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti ei ole mikään pieni tehtävä, ei vaikka aihe jaetaan kahdeksan lukuun ja matkaan lähdetään kuuden tekijän voimin. Teoksen kirjoittajat Kirsti Ekonen, Tomi Huttunen, Elina Kahla, Marja Rytkönen, Timo Suni ja Sanna Turoma ovat onnistuneet yleisesti ottaen erittäin hyvin.

Kookkaasta teoksesta löytyvät perustiedot venäläisen kirjallisuuden lajien kehityksestä, kirjallisten kaanonien muodostumisesta ja klassikoista. Lisäksi pohditaan kirjailijan ammatin kehitystä ja vakiintumista, lukijakulttuuria ja kirjallisuuden taustalla olevaa yhteiskunnallista muutosta.

Yhteiskunta on Venäjällä aina vaikuttanut paljon kirjallisuuteen. Keskitetyn vallan ja rajoitetun sananvapauden maassa kaunokirjallisuudessa on usein käsitelty sellaisiakin aiheita, jotka esimerkiksi Euroopassa pukeutuivat muunlaisiin muotoihin.”Venäjällä kirjailija on enemmän kuin kirjailija”, kuluu monen venäläisen kirjailijan varioima sanonta.

Venäjällä kirjallisuus on jo pitkään ollut tärkeää, ja venäläisen kirjallisuuden merkitystä maailmankirjallisuudessa voi pitää melko isona, eurooppalaisen, amerikkalaisen ja itäaasialaisen kirjallisuuden ohella.

Omaa ja vierasta

Venäläisen kirjallisuuden historia on yleisteos, joten kovin rajuja tulkintoja siinä ei yritetä vetää. Tuoretta otetta teoksesta toki löytyy: siinä on nostettu käsittelyyn sellaisia lajeja, joita ei tavallisesti kirjallisuushistorioissa ole kosketeltu, kuten lastenkirjallisuus, populaarikirjallisuus ja ajankohtansa valtavirran ulkopuolelle usein jäänyt naiskirjailijoiden kirjallisuus. Näkökulmalisät tuoksuvat pippureina, ja esimerkiksi populaarikirjallisuuden vaikutuksesta korkeakirjallisuuteen olisi lukenut enemmänkin. Vaikkapa maailmankirjallisuuteen paljon vaikuttanutta neuvostoscifiä kosketellaan teoksessa harmillisesti vain väläykseltä.

Millä tavoin venäläisen kirjallisuuden historia sitten hahmottuu suureksi kertomukseksi? Teos ei tarjoa valmista tulkinta-asteikkoa, mutta yksi sen kautta avautua näkökulma on tarkastella Venäjän kirjallisuushistoriaa oman ja vieraan suhteena. Missä määrin venäläinen kirjallisuus on vain kopioinut tai luonut versioita ulkoisista, ennen muuta eurooppalaisista kulttuurivaikutteista, ja missä määrin kirjallisuus on kehittynyt selkeästi omaleimaisesti?

Tämä on kiinnostava kysymys, koska Venäjän ja Suomen kirjallisuushistorioissa on tiettyä kaltaisuutta. Sekä Venäjä että Suomi ovat sijainneet keskieurooppalaisen valtakulttuurin reunalla ja osittaisen hyljeksynnän kohteena. Kulttuuri on Venäjällä ja Suomessa rakentunut osittain samalla logiikalla: sekä ammentaen eurooppalaisuudesta että hylkien sitä.

Venäläinen kirjallisuus syntyi bysanttilaisten esikuvien pohjalta, jotka säilyivät mallina lähes 700 vuotta. Itäslaavien yhteinen kirjakieli kehkeytyi 860-luvulla, mutta venäläisen kirjallisuuden synty ajoitetaan vasta 900-luvun loppuun, kun bysanttilaisia jumalanpalvelustekstejä kirjoitettiin uudelleen slaaviksi.

Myös suullinen perinne kaikuu kirjallisuuden synnyn taustalla. Nestorin kronikka (1095) ja Laulu Igorin sotaretkestä (1100–1200-luku) on nähty Venäjän kirjallisuuden siemenperunoina, vaikka Kiovan Rus ei yksiselitteisesti liitykään vain Venäjän kulttuurin alkuvaiheisiin.

Bysanttilaisesta vaikutuksesta eurooppalaiseen

Aina 1600-luvulle asti kirjalliset lajit kehittyivät Venäjällä lähinnä kirkon piirissä. Kronikat, kirkolliset hagiokrafiat eli pyhimyselämänkerrat ja saarnat loivat pohjaa myöhemmälle sanataiteelle. Mongolivallan aikana kirjallisuus sai lisäväriä mongolien raakuuksien kuvauksista.

Keskiaikainen Kertomus Pietarista ja Fevroniasta osoittaa historiateoksen mukaan sen, että Venäjällä oli läntisiin Decameroneen ja Canterburyn tarinoihin vertautuva suullisen perinteen traditio. Latinalaiset vaikutteet torjuttiin Venäjällä, ja maassa kehittyi vain varhaisrenessanssi, täysrenessanssi uupui.

1600-luvulla näytelmiä, parodisia ja satiirisia kertomuksia ja seikkailukertomuksia alettiin tuottaa aiempien lajien lisäksi. Rekilaulut, bylinat eli eeppiset sankarirunoelmat, kansansadut ja pilkkatarinat kumpusivat suullisesta perinteestä. 1700-luvulta lähtien kirjallisia vaikutteita alettiin äyskäröidä Euroopasta.

1700-luku merkitsi myös taitekohtaa, jolloin syntyi juopa länsimaistuvan, koulutetun yläluokan ja kouluttamattoman, agraarisen valtaväestön välille. Klassismin tyylisuunta omaksuttiin Ranskasta ja samalla alettiin ihailla ranskan kieltä ja kulttuuria. 1700-luvulla syntyi myös ajatus omaehtoisen, läntisistä esikuvista riippumattoman kirjallisuuden luomisesta. Vasili Tredjakovski, Aleksander Sumarokov ja Mihail Lomonosov laskivat perustan venäläisen kirjallisuuden kukoistukselle seuraavalla vuosisadalla. Aleksander Radištševin Matka Pietarista Moskovaan (1790) merkitsi itsevaltiuden arvostelun ja valistuskirjallisuuden huippua

Kukkaa ja lehteä

Nikolai Karamzinin sentimentalismi tarkoitti 1800-luvun alussa siirtymää kohti romantiikkaa, joka toteutui Venäjän kirjallisuuden ”kultakaudella” sittemmin kansalliskirjailijoiksi kohotettujen Aleksander Puškinin ja Mihail Lermontovin tuotannossa. Kirjallisuuskritiikki kehittyi ja niin sanotut paksut kirjallisuuslehdet syntyivät. Tsaarin sensuuri rajoitti ilmaisunvapautta, mutta kirjallisuus nousi kukoistukseen. 1800-luku räväytti esiin sellaiset nimet kuin Nikolai Gogol, Ivan Turgenjev, Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi, jotka yhä merkitsevät suurele yleisölle venäläistä kirjallisuutta, vaikka se ei muuta venäläistä kirjallisuutta tuntisi.

Realisteja siivittivät radikaalit kriitikot Vissarion Belinski ja Nikolai Tšernyševski. Venäjän erityisyyttä korostaneiden slavofiilien ja Eurooppa-mielisten zapadnikkien ristiriita syntyi, ja tämä konflikti tuntuu yhä määrittävän venäläisen kulttuurin liikkeitä.

1900-luvun alussa venäläinen kirjallisuus oli maailman kärjessä, kilpailullisesti mitattuna, kuten Kirsti Ekonen kirjoittaa mainiossa luvussa “Realismista modernismiin”. Anton Tšehov, Maksim Gorki ja Leonid Andrejev murtautuivat kohti uudenlaista todellisuudenkuvausta, joka 1900-luvun alussa aina vuoteen 1929 asti laveni ennen näkemättömäksi kirjalliseksi vulkaanisuudeksi.

Venäläisen modernismin aikaa, ”hopeakautta”, leimasivat erilaiset kirjalliset ryhmittymät, julkaistiin manifesteja ja järjestettiin taiteellisia klubeja. Symbolismia seurasivat futurismi ja akmeismi. Tärkeimpiä kirjailijoita olivat Andrei Belyi, Aleksander Blok, Anna Ahmatova, Osip Mandelštam ja meillä vähemmän tunnettu Velimir Hlebnikov. Viimeksi mainittu, yksi venäläisen futurismin perustajia teki runoissaan kokeiluja äänteillä ja kehitti zaumia, järjentakaista kieltä.

Vallankumoukset, bolševikkien valtaannousu, sisällissota ja diktatuuri eivät välittömästi katkaisseet kirjallisen ilon räjähdyksiä. 1920-luvun kirjallisia ryhmiä hallitsivat pitkään avantgardistit, kuten futuristit, oberiu-ryhmäläiset, imaginistit ja ornamentaalisen, kokeellisen proosan taitajat Vladimir Majakovski, Daniil Harms, Sergei Jesenin, Anatoli Mariengof, Boris Pilnjak, Mihail Zoštšenko, Jevgeni Zamjatin, Isaak Babel. Kirjallisuustiede nousi formalistien Viktor Šklovskin, Roman Jakobsonin ja Boris Eichenbaumin ansiosta aivan uudelle tasolle; formalistit vaikuttivat olennaisesti strukturalismiin, jälkistrukturalismiin ja koko 1900-luvun kirjallisuustieteen kehitykseen.

Kulttuurin viholliset

Stalinin noustessa valtaan 1930-luvulla sosialistisesta realismista tuli ainoa hyväksytty suuntaus, jonka muottiin kirjailijat pakotettiin. Sosialistinen realismi ammensi 1800-luvun realismin perinteestä. Suuntausta on kutsuttu myös ”sosialistiseksi klassismiksi” sen kaavamaisten piirteiden ja todellisuuden kaunistelun takia.

Venäläinen kirjallisuus, erityisesti runous taantuivat vuosikymmeniksi sosialistisen realismin pakkokaavan takia. Rakennustyömaiden, tehtaiden ja rautateiden rakentamisen kuvaukset, niin sanottu tuotantoromaani oli aikakauden prototyyppistä kirjallisuutta, joka tavallaan toi muistumia keskiaikaisesta uskonnollisesta kilvoittelukirjallisuudesta.

Jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak ja Andrei Platonov jatkoivat modernismia kirjoittaen ”pöytälaatikkoon”. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa Nobel-voittaja Ivan Bunin ja Vladimir Nabokov.

Toisen maailmansodan jälkeen sotakokemukset ja sotakirjallisuus nousivat suosituiksi. Myös historiallinen romaani nautti suosiota. Uudelleen kirjallisuus heräsi eloon vasta Stalinin kuoltua. Tietty käännekohta tapahtui, kun Aleksandr Solženitsyn vankileirikokemuksista kertova Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštševin suojasään aikaan 1962.

Maanalainen kirjallisuus piti kirjallisuutta hengissä

Virallinen ja epävirallinen kirjallisuus eriytyivät 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla. Kirjailijat saattoivat julkaista omakustanteena, zamizdatina tai salakuljettaa teoksensa länteen ja julkaista siellä, tamizdatina. Kriittisiä kirjailijoita vainottiin, Andrei Sinjavski ja Juri Daniel pantiin vankilaan, Joseph Brodsky työleirille ja myöhemmin hänet karkotettiin maasta. Brodskysta tuli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon tärkeimpiä venäläisiä runoilijoita.

Niin sanottuna pysähtyneisyyden aikana myös virallisessa kirjallisuudessa kuitenkin puhuttiin kriittisiä, rivien väleissä. Maaseutukirjailijoiden koulukunta, kuten Valentin Rasputin ja Tšingis Aitmatov, nosti esille ekologisia teemoja ja neuvostomodernisaation kritiikkiä. Kaupunkilaisproosan koulukunta, kuten Juri Trifonov ja Vasili Aksjonov, taas käsitteli filosofia teemoja, fantasia-aiheita ja kuvasi kaupunkiarkea kriittisesti. Aksjonov oli mukana myös maanalaisessa ”toisessa kirjallisuudessa”, jonka huippuna voi pitää vuonna 1979 lännessä julkaistua Metropol-antologiaa.

”Toisen kirjallisuuden” tärkeimmästä kirjailijasta Venedikt Jerofejevista olisi voinut olla teoksessa enemmän. Jerofejevin tuotanto, erityisesti romaani Moskova-Petuški (1977), muodosti laukaisualustan venäläiselle postmodernismille 1980-ja 1990-luvuilla.

Perestroikan vuosina 1980-luvun lopulla julkaisutoiminta vapautui ja neuvostoaikaa kriittisesti kuvaava proosa täytti kustantamoiden julkaisuohjelmat. Tuolloin julkaistiin esimerkiksi Anatoli Rybakovin, Vasili Grossmanin ja Varlam Šalamovin teoksia, jotka viimein loivat uutta valoa Stalinin ajan arpiin.

Mitä on tehtävä?

Venäläisen kirjallisuuden historia päättyy Neuvostoliiton 20 vuotta sitten tapahtuneeseen hajoamiseen. Teoksen jälkisanoissa pohditaan suuren ja mahtavan jälkeistä kirjallisuutta.

1990-luvun loppuun tultaessa ”suuri venäläinen kirjailija”, kansan äänenä ja moraalisena omatuntona toiminut auktoriteetti, tuntui kadonneen. Tilalle olivat tulleet kaupallisuus, julkisuus ja kustantajat. Venäläistä kirjailijaa askarruttavat nykyään samat ongelmat kuin europpalaista kolleegaansa, päättyy Venäläisen kirjallisuuden historia. On se toki näin, mutta onko se silti ihan niinkään? Putinin aikaisen 2000-luvun autoritarismin vaikutusta kirjallisuuteen teoksessa ei enää käsitellä.

Nähtäväksi jää onko viime vuosien kirjailijavainojen ja sananvapauden rajoitusten myötä ”suuri venäläinen kirjailija” taas palaamassa kansan ääneksi ja omaksitunnoksi vallanpitäjien hallinnoidessa julkista sanaa ja viis veisatessa kansan tarpeista ja kulttuurin kehityksestä. Ennenkään tällainen ei tosin ole täysin estänyt venäläisen kulttuurin kehitystä.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 21.3. 2012.

Puolueeton Georgia vakauttaisi Etelä-Kaukasiaa

Per Gahrton: Georgia. Pelinappula uudessa suuressa pelissä. Like 2011, 371 s.

Millainen on Etelä-Kaukasian tulevaisuus? Venäjän ja Georgian 2000-luvun törmäyskurssi on tuonut alueelle epävakautta. Suhteiden kitkat ovat näkyneet lievimmillään Venäjän vuonna 2006 langettamana georgialaisviinien maahantuontikieltona, pahimmillaan Etelä-Ossetian sotana elokuussa 2008.

Ruotsalainen ympäristöpuolueen poliitikko Per Gahrton näkee Georgian ulkopolitiikan koetinkivenä maan strategisen aseman. Georgia on Kaukasian, Kaspian ja Keski-Aasian energiavarojen tärkeä kuljetusreitti Eurooppaan. Luonnonvarojen ja kuljetusreittien hallintaa tavoittelevat aktiivisesti Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat. Gahrtonin teos on monipolvinen analyysi Georgiasta. EU:n raportoijana ja vaalitarkkailijana Etelä-Kaukasiassa toiminut Gahrton tuntee maan perin pohjin.

Gahrton uskoo, että Euroopan unionilla olisi mahdollisuuksia toimia välittäjänä Georgian ja Venäjän konfliktissa sen sijaan, että EU pyrkii vain turvaamaan oman energiansaantinsa.

Yksi askel olisi kannustaa Venäjää luopumaan Abhasian ja Etelä-Ossetian tukemisesta. Jos mahdollista, Venäjä tulisi vetää mukaan eurooppalaisiin rakenteisiin. Gahrton väläyttää jopa EU-jäsenyyden tarjoamista Venäjälle joskus tulevaisuudessa, kunhan maa ensin  täyttää jäsenyyskriteerit.

Gahrton taustoittaa näkökulmiaan sekä neuvosto-Georgian että itsenäisen Georgian historialla. Hän kritisoi tiukasti Venäjän isoveliasennetta Georgiaa kohtaan. Abhaaseilla ja eteläosseeteilla on Gahrtonin mielestä silti perusteltuja syitä kavahtaa georgialaista nationalismia. Abhasia ja Etelä-Ossetia eivät ole vain venäläisiä sätkynukkeja, Gahrton uskoo.

Venäläisten lisäksi myös georgialaisten tulisi tarkistaa asenteitaan. Georgian tulisi kasvaa yhteiskuntana ja muuttaa suhtautumista vähemmistöihinsä, jotta abhaasit ja osseetit haluaisivat taas liittyä Georgiaan. Tämä edellyttäisi Georgian demokratian todellista vahvistumista. Presidentti Mihail Saakašvilin hallinto ei Gahrtonin mukaan toistaiseksi täytä demokratian kriteerejä. Mutta ovatko länsivallat oikeasti kiinnostuneet Georgian demokratiasta vai vain liittolaisesta Venäjää vastaan, ruotsalaispoliitikko aprikoi.

Kiintoisa huomio kirjassa on, että vaikka Venäjän Georgian-politiikka on ollut koleaa, venäläiset investoinnit Georgiaan ovat lisääntyneet viime vuosina erityisesti energia-alalla. Siksi esimerkiksi Georgian vihreä puolue on epäillyt, että Venäjän strategiana on ottaa Georgia haltuunsa venäläisen pääoman avulla.

Joka tapauksessa Venäjä ei näytä haluavan Georgiaa osaksi länsimielistä ketjua ympärilleen. Gahrton katsoo, että Etelä-Ossetian sodan yhtenä taustatekijänä oli Venäjän ja Yhdysvaltain kamppailu vaikutusvallasta alueella.

Georgia on päässyt irti Moskovan otteesta, mutta jos se käyttää asemaansa energian kauttakulkumaana Venäjää vastaan, kohtalona voi olla liukuminen Washingtonin marionetiksi, Gahrton kärjistää. Samalla hän kyseenalaistaa Yhdysvaltain ja Naton todellisen halun ja valmiuden ottaa riskejä puolustaakseen Georgiaa.

Jos Georgialla olisi tahtoa pyrkiä puolueettomaksi maaksi, EU voisi Gahrtonin mukaan nostaa profiiliaan itäisessä naapurustossaan tukemalla Georgiaa tällä tiellä. Puskurialueen syntyminen suurvaltaleirien väliin tukisi koko Kaukasian rauhanomaista kehitystä.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kritiikki on julkaistu myös Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2012.

Groznyin kohtalonsinfonia

Ville Ropponen

Polina Žerebtsovan päiväkirja on silminnäkijäkuvaus Tšetšenian sodan vuosista 1999–2002. Kirjan julkaisun jälkeen hän joutui miehensä kanssa hakemaan Suomesta poliittista turvapaikkaa.

”Tänään meitä pommitettiin pikkuisen”, alkaa Polina Žerebtsovan päiväkirja (Detektiv-Press 2011). Venäjällä lokakuussa 2011 julkaistu dokumenttiteos perustuu kirjoittajansa kokemuksiin Tšetšenian pääkaupungissa Groznyissa toisen Tšetšenian sodan vuosina 1999–2002.

                     

Tuolloin teini-ikäinen Žerebtsova (s. 1985) kertoo teoksessa siivilien arkielämästä, nälästä, pelosta, sotilaiden mielivallasta sekä tšetšeenien ja paikallisten venäläisten välisistä jännitteistä. Teos on myös kasvutarina, johon on kirjattu psykologisia pohdintoja.

Päiväkirjateos on herättänyt median huomion Venäjällä ja siitä on kirjoitettu myös Ranskassa ja Britanniassa The Guardiania myöden.

Žerebtsova sanoo editoineensa päiväkirjojaan, poistaneensa esimerkiksi tapahtumien tunnepitoisen tulkinnan ja jättäneensä vain havainnot.

”En syytä kirjassa sen enempää venäläisiä sotilaita kuin tšetšeenisissejä. Haluan, että lukija muodostaa itse mielipiteensä kuvatuista tapahtumista”, Žerebtsova selvittää. Teos on omistettu ”Venäjän nykyisille hallitsijoille”.

Žerebtsova tuo mieleen Leningradin piirityksessä päiväkirjaa pitäneen ja 14-vuotiaana kuolleen Tatjana Savitševan, paitsi että Žerebtsova elää.

Pohjois-Kaukasuksen konfliktista ei ole Venäjällä vuosikausiin voinut kirjoittaa rajoituksetta tai riskittä. Mutta yhä löytyy Tšetšeniaa kriittisesti käsitteleviä toimittajia, kuten German Sadulaev tai Zahar Prilepin sekä Tšetšenian sotien veteraanit Aleksander Babtšenko ja Dima Florin. Vaaratonta työ ei ole, minkä osoittavat viime vuosina tapahtuneet lukuisat toimittajamurhat. Päiväkirjateoksen julkaisun jälkeen Žerebtsova ja hänen miehensä Mihail joutuivat uhkauksien ja väkivallan kohteeksi. Tammikuussa he tulivat Suomeen hakemaan poliittista turvapaikkaa.

Sovussa ennen sotaa

Groznyissa syntyneen Žerebtsovan isä oli tšetšeeni, äiti on venäläinen. Isä kuoli tytön ollessa lapsi. Kotona pidettiin kunniapaikalla Raamattua, Tooraa ja Koraania, muistona esivanhemmista, jotka tunnustivat eri uskontoja. Žerebtsova sanoo aina tunteneensa itsensä enemmän ”maailmankansalaiseksi” kuin venäläiseksi tai tšetšeeniksi.

Ensimmäinen Tšetšenian sota muutti syksyllä 1994 päiväkirjan kirjoittamista harrastaneen 9-vuotiaan Polina-tytön elämän. Läheinen isoisä sai surmansa, kun Venäjän joukot pommittivat sairaalaa.

”Aloin kirjoittaa sotakokemuksista. Kirjoittamisesta sain voimaa jatkaa elämää, se oli myös terapiaa”.

Žerebtsova painottaa, että ennen sotia tšetšeenit ja venäläiset elivät Tšetšeniassa sovussa. Myös ensimmäisen ja toisen Tšetšenian sodan välillä oli eroa. Ensimmäisen sodan aikana ihmiset auttoivat toinen toistaan. Toisen sodan alkuun mennessä tšetšeenien ja venäläisten välillä oli syntynyt vihaa ja se kohdistui myös paikallisiin venäläisiin. Venäläisen sukunimensä takia Žerebtsovaa haukuttiin koulussa, ja osa naapureista oli vihamielisiä.

Ohjusisku torille

 

Toisen sodan aikana alkoivat raakuudet. Venäjän erikoisjoukot tappoivat mielivaltaisesti siviilejä, ryöstelivät, kidnappasivat ihmisiä ja pyysivät lunnaita sukulaisilta. Žerebtsovan kotitalo raunioitui.

”Hirvittävin hetki sattui 21. 10. 1999, kun myin äitini kanssa sanomalehtiä torilla Groznyin keskustassa. Äkkiä välähti”.

Rauhalliselle torille iskeytyi ohjusisku, joka tappoi 100-120 ihmistä. Žerebtsovan jalkaan singahti 16 sirpaletta, ja hänen hampaansa murskaantuivat. Hänen äitinsä sai sirpaleen kehoonsa.

He jäivät eloon, mutta korvauksia haavoittuneet eivät ole saaneet. Venäjän valtio ei ole koskaan myöntänyt iskua.

Ei paluuta Kadyrovin Tšetšeniaan

”Toisen sodan alussa halusimme paeta Groznyista. Venäjän armeija sanoi jättäneensä ’turvakäytäviä” siviilien poistua. Meidän piti lähteä seuraavana päivänä, kun kuulimme, että bussi, jolla naapurimme olivat lähteneet, oli räjähtänyt venäläisen granaatin osumasta. Emme uskaltaneet matkustaa”.

Lähtö onnistui vasta vuonna 2005, jolloin Žerebtsova muutti Etelä-Venäjälle. Hän kirjoitti Aleksander Solženitsynille ja pääsi Solženitsynin säätiön avulla Moskovaan.

Paluuta Tšetšeniaan ei voinut ajatella, sillä sen nykyinen presidentti Ramzan Kadyrov hallitsee Kremlin tuella diktorisesti. Terrori-iskut Venäjää vastaan eivät silti ole loppuneet, ja vastarinta on levinnyt myös muualle Pohjois-Kaukasukselle.

”Olisi oikein jos Venäjä antaisi Tšetšenian itsenäistyä. Venäläiset ovat siellä vain öljyn takia”, Žerebtsova uskoo.

”Putin ei luovuta”

Tyytymättömyys nykyvaltaa kohtaan on kasvanut Venäjällä. Se ei ole kirjailijasta mikään ihme. Poliisiväkivalta, demokratian puute, korruptio, olematon sosiaaliturva, byrokraattitaustaisen oligarkian iso valta samalla kun enemmistö kansasta kituu köyhyydessä, hän listaa epäkohtia.

Žerebtsova oli mukana joulukuussa Moskovan Bolotnoi-aukiolla vaalivilppiä kritisoivassa isossa mielenosoituksessa.

”Ikävä kyllä uskon, että Putin ei aio luovuttaa, vaan jatkaa vaalien jälkeen presidenttinä. Mutta on epäselvää tyytyykö kansa tähän. Voi syntyä konflikteja tai laajaa sortoa”.

Nuori nainen on ilmeisen lahjakas kirjoittaja. Hän on voittanut kirjallisuuskilpailuja ja julkaissut päiväkirjojen lisäksi lehdissä kymmeniä runoja ja novelleja. Nyt hän pitää tärkeimpänä Tšetšenian päiväkirjojen seuraavan osan julkaisua. Tarkoitus on julkaista trilogia Tšetšenian sodista: seuraavat teokset käsittelevät vuosia 2002–2005 ja 1994–1999.

”Tunnen olevani velkaa ihmisille, jotka kuolivat Groznyissa, että edes yritän kertoa maailmalle millaista se kaikki oli”.

Žerebtsovan suomennettu kirjoitus löytyy Suomen PENin sivulta:

http://www.suomenpen.fi/?page_id=1239

Maanpaossa

”Olen saanut uhkauksia puhelimitse ja sähköpostitse siitä lähtien kun otteita päiväkirjoistani julkaistiin Bolšoi gorod- ja Znamja- lehdissä kesällä 2009”,  kertoo Suomesta turvapaikkaa hakeva Polina Žerebtsova

Syksyllä 2010 tuntematon mies alkoi kuristaa Žerebtsovaa hänen kotitalonsa hississa, mutta hän pääsi pakoon. Syyskuussa 2011 Žerebtsovan aviomies hakattiin, ja pieksäjät sanoivat, että vaimo ei saa julkaista Tšetšenia-kirjaa.

Päiväkirjojen julkaisun jälkeen uhkaukset kiihtyivät.

Marraskuussa ”patriooteiksi” esittäytyneet henkilöt lähestyivät kadulla ja uhkasivat tappaa Žerebtsovan ja hänen perheensä, koska hän on liannut ”Venäjän kunnian”.

”He sanoivat, etten saa kertoa viranomaisten väkivallasta siviilejä kohtaan Tšetšeniassa”.

Žerebtsova pelkää, että jos hänet ja hänen miehensä palautetaan Venäjällä, heidät tapetaan tai pannaan vankilaan. Tuomio voidaan hänen mukaansa antaa tekaistun syytteen perusteella.

Kirjailija muistuttaa äskettäisestä Taisija Osipovan kohtalosta. Smolenskin oikeus tuomitsi ”Toinen Venäjä” -oppositiojärjestön aktiivin 10 vuodeksi vankeuteen huumeiden hallussapidosta. Osipovan puolustuksen mukaan kyse on poliittisesta tuomiosta, joka on suunnattu myös Osipovan miestä, Sergei Fomtšenkovia, ”Toisen Venäjän” johtoryhmän jäsentä vastaan.

Žerebtsova kärsii yhä ohjusiskussa haavoittumisen seurauksista. Hän tarvitsee säännöllistä lääkehoitoa ja lääkäriapua.

Tšetšenia

Tšetšenia on Venäjän federaatioon kuuluva tasavalta Pohjois-Kaukasuksella. Venäjä on käynyt itsenäiseksi pyrkivää Tšetšeniaa vastaan kaksi sotaa vuosina 1994-1996 ja 1999-2006. Tšetšenian tilanne on yhä epävakaa.


Artikkeli on julkaistu myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 24.2.2012.

Utopian ja helvetin välissä

Arvi Perttu:
Skumbria.
Romaani, 366 s.
Like 2011.

Arvi Pertun kolmas romaani Skumbria on moniaineksinen, sympaattinen tarina rakkaudesta ja maahanmuutosta. Se on myös pohdinta Venäjästä ja Suomesta. Alussa on Petroskoi ja ”metsäsymposiumi”, jossa paikallinen tulkki, pelimies Pauli ja suomalainen valokuvaaja Katri tapaavat ja pihkaantuvat. Pian kyyhkyläiset kelluvat ”Skumbriassa”, kuvitelmien lemmenmaassa, joka viittaa myös venäläiseen säilykemakrilliin.

Romaanin kerronta kiemurtelee naturalistisissa sävyissä, joita romanttiset väläykset maustavat. Viinaa juodaan ämpärikaupalla. Naimisen kuvausta piisaa. Mutta eikö se kuulu rakkausromaaniin? Perttu näyttää taitonsa henkilö- ja tilannekuvauksessa. Esimerkiksi Paulin kaverit Petroskoissa on piirretty hersyvästi, ja toilailut ovat värikkäitä.

Skumbriassa on omaelämänkerrallista taustaa. Petroskoissa syntynyt Perttu muutti Suomeen samana vuonna kuin ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi (2001) – josta Skumbria tuo muistumia. Pertun toinen romaani Papaninin retkikunta (2006) vakuutti tyylitaiturin saapumisesta. Turhan vähälle huomiolle jäänyt romaani luotaa särmikkäästi 1930-luvun vainoja Petroskoissa. Papaninin retkikunta kaikuu myös Skumbrian taustalla, kun romaanin Pauli setvii suhdetta isäänsä ja pohtii tämän elämää, johon kuuluivat vainovuodet. Toistuuko Suomeen muuttavan Paulin elämässä isän kohtalo, unelma utopiasta, joka osoittautuu helvetiksi?

Lappeenrannassa Pauli sinnittelee oleskeluluvan haussa, työttömän yksinäisyydessä tai paskaduuneissa. Rakkauteen tulee ryppyjä ja syrjähyppyjä.

Romaani pelaa Venäjään ja Suomeen liitetyillä stereotypioilla, joita myös murretaan. Venäjällä Paulia on haukuttu tšuhnaksi, Suomessa nimitellään ryssäksi. Aina ei auta sekään, että Pauli osaa suomea: ”Tajusin, että kieli on suurempi asia kuin pelkät sanat. Siihen kuuluivat kasvuympäristö ja kouluvitsit, tavat ja iskelmät, iltalehtien juorupalstat”. Kyräilevät suomalaiset pitävät venäläisiä vain roistoina tai huorina. Pian myös Petroskoista tulee Paulille vieras, hän putoaa kahden maan ja kulttuurin väliin.

Kulttuurien lisäksi törmäilevät Paulin ja Katrin arvomaailmat. Katrista tulee Suomessa hallitseva, ja hän muuttuu hedonistiksi. Tässä on kai sarkasmia nykynaisten miehille asettamia vaatimuksia kohtaan? Onko liikaa, kun naiset haluavat samassa miehessä sekä machon panomiehen, että keskustelevan koti-isän, voisi romaanin Pauli pohtia.

Suomessa Katri menestyy, Pauli vain heijaa alas ja ylös. Hyväksyykö hän lopulta kohtalonsa?
Skumbrian kerronta on paikoin hidasta ja leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi voinut tehdä rohkeammin. Pertun groteskia ja lyyristä realismiin sekoittava kertojanääni kasvaa silti romaanissa täyteen mittaansa. Harva meillä osaa valmistaa tragikomediaa yhtä hyvin kuin Perttu.

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.

Stereotypioita venäläisistä maahanmuuttajista

Joskus kirjoja tulee luettua kun ei ole muutakaan tekemistä tai koska työhuoneelle vievä bussiyhteys on hidas. Lukaisin äskettäin Mikko Viljasen (s. 1976) toisen romaanin Maan paino (2009). Kirjassa minua kiinnosti se miten Viljanen on kuvannut venäläisiä maahanmuuttajia Suomessa.

Muuan Oleg muuttaa Helsinkiin etsimään kadonnutta menneisyyttä. Oleg on neuvostodiplomaatin, tarkemmin sanoen vakoojan poika, jonka perhe asui Brežnevin aikaan Suomessa. Koska Viljanen kertoo venäläisistä suomalaisille, on mukaan pitänyt näköjään saada ”viittauksia tuttuihin asioihin”. Niinpä Olegin perhe on 1980-luvulla häädetty Helsingistä kauas itään, Jakutian Magadaniin.

Esikoisteoksessaan Todennäkyjä (2004) Viljanen käsitteli nuoren miehen kasvua sekä näköaistin ylivaltaa länsikulttuurissa. Maan painossa hän yrittää yhdistellä rakkaustarinaa, kasvukertomusta ja vakoojatrilleriä.

Romaanin alku ja Magadaniin sijoittuva jakso etenevät vaivalloisesti. Jotain liian osoittelevaa on siinä, että vakoojan perhe asuu juuri kaupungissa, jonka kautta iso osa Gulag-vangeista kärrättiin leireille. Viljasen kuvaus Olegin isän agenttihommista on amatöörimäinen, ja koko vakoojakuvio horjuu uskottavuuden reunalla.

Tarina lähtee käyntiin vasta, kun Oleg palaa aikuisena Helsinkiin. Hänestä on tietenkin tullut varas ja armeijakarkuri. Suomessa hän on laiton maahanmuuttaja. Olegilla on myös ajatuksia ja haaveita opiskelusta ja kirjoittamisesta. Viljanen kirjoittaa myötäelävän tuntuisesti venäläisten maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista. Töitä on hankala saada. Oleg kerjää, asuu tyhjässä mökissä, kerää ruokaa roskiksesta tai kauppaa pilveä kaverinsa Andrein kanssa.

Tarinan keskiöksi on kuitenkin pykätty Olegin suhteiden selvittely kahteen eri naiseen. Daria on Helsinkiin päättynyt entinen tyttöystävä Pietarista. Almaan Oleg tutustui jo lapsena 1980-luvun Helsingissä, tytön isä oli Olegin agentti-faijan kontakteja Suomen Ulkoministeriössä.

Matti Pulkkisen tokaisu, että romaani on sika joka syö mitä tahansa kääntyy tässä tapauksessa itseään vastaan. Viljasen romaaniin on työnnetty kaikki mahdolliset venäläissiirtolaisiin liitetyt kliseet ja stereotypiat: kulissiavioliitto, pikkurikollisuus, prostituutio ja neuvostotiedustelun aaveet. Romaanin ongelma on henkilöhahmot, jotka kuulostavat, maistuvat ja haisevat pahvilta. Erityisesti venäläiset henkilöt tuntuvat Dostojevskilta poimituilta. Viljanen soveltaa romantisoivaa kieltä, joka voisi toimia erilaisen kertomuksen yhteydessä. Olegin, Darian ja Alman tarinan kohdalla kielenkäyttö on turhan sisäsiistiä. Kertomus ei pinnistelystä huolimatta syvene, ja lopun ilmianto jää motivoimattomaksi.

Kiinnostavista aiheista ja teemoista huolimatta Maan paino ei kohoa sfääreihin, vaan jumittuu jurnuttamaan kliseiden pintavaahtoon.

Tbilisi – lähes vapaiden kirjailijoiden kaupunki

Georgian pääkaupunki, kukkulainen Tbilisi on kulttuurivaikutteiden ikivanha sekoitusastia.

Kaukasuksen ihmeellisimmän kaupungin kujat kiemurtelevat pitkin rinteitä. Vuorelta kurottaa Isänmaan äidin patsas, Narikala-linnoitus ja Eiffel-tornia muistuttava tv-torni. Kaikkialla kohoaa kirkkoja, jotka ohittaessaan useimmat tbilisiläiset tekevät ristinmerkin.

Tbilisin monikansallisuus ja uskonnollinen sekameteli ovat ehkä vähentyneet niistä päivistä, kun kaupunki oli silkkitien keskuksia, mutta edelleen moninaisuuden erottaa: Tbilisistä löytyy armenialaisten, juutalaisten ja azerien kaupunginosat. Sulphurin historiallisten kylpylöiden lähellä kohoaa Tbilisin ainoa moskeija.

Tbilisi on ollut myös kirjailijoiden kaupunki, jossa esimerkiksi venäläiset Aleksander Puškin ja Sergei Jesenin kävivät vaikuttumassa. Georgian ulkomailla tunnetuimmat kirjailijat saattavat olla Shota Rustaveli, 1200-luvun Pantterintaljainen-epoksen tekijä, ja muuan Ioseb Besarionis dze Jughashvili, Stalinina tunnettu diktaattori, joka julkaisi nuoruudessaan kiitetyn runokokoelman.

Kansainväliset vaikutteet tulivat Georgiaan usein varhemmin kuin esimerkiksi Venäjälle, ja 1910- ja 1920-luvuilla Tbilisi oli tärkeä modernin kulttuurin keskus.

”Tuolloin Georgian kirjallisuudessa vallitsivat kokeilut ja eurooppalainen avantgarde. Venäjän vallankumouksen jälkeen monet kirjailijat pakenivat Tbilisiin, ja täällä toimi radikaaleja kabareita, kuten Futuristiakatemia”, selittää Lasha Bakradze, georgialaisen kirjallisuuden historian museon johtaja.

Neuvostoaikana yhteys ulkomaailmaan katkesi, ja 1930-luvulla kirjailijoita ammuttiin. Bakradzen mukaan Georgiassa oli silti jo 1930–1940-luvuilla vastarintaa neuvostokulttuurille. Se sai usein nationalistisia muotoja. Kun kirjailijat eivät voineet kuvata nykypäivää totuudenmukaisesti, he pakenivat historiaan ja mytologiaan ja kirjoittivat sankarillis-kansallisia teoksia.

”Georgialainen kirjallisuus on jälleen nousussa. Sisällissodan ja talousahdingon aikaan 1990-luvulla kirjoitettiin hyvin vähän. Myös presidentti Edvard Shevarnadzen aika oli sekavaa ja rahan puute haittasi. Vasta ruusuvallankumouksen 2003 ja presidentti Mikheil Saakashvilin valtaan nousun jälkeen tilanne tasapainottui. Nyt taas kirjoitetaan paljon, ja taloudellisia resursseja julkaisuihin löytyy aiempaa enemmän”, Bakradze tietää.

Runous ja proosa ovat nyt Georgiassa pinnalla. Johtava ismi on postmodernismi, ja löytyy monenlaisia kirjallisia kokeiluja. 1990-luvulla ja varsinkin äärinationalistisen presidentti Sviad Gamsahurdian kaudella kansallismielisyys löysi kaikuja myös kirjallisuudesta, mutta nykyään sellaista ei enää näy. Internet on vaikuttanut kirjallisuuteen suuresti, ja kirjallisuusblogit kasvattavat suosiotaan.

”Esimerkiksi eräs Yhdysvalloissa asuva georgialainen kirjoitti romaanin elämästä Amerikassa ja julkaisi sen Internetissä. Pseudonyymillä ”Umbesito” esiintyneeseen kirjailijaan saattoi olla yhteydessä vain Skypen tai sähköpostin kautta ja keskustella hänen kanssaan. Kirjailija ei ole paljastanut henkilöyttään, vaikka romaanista Jos meillä ei olisi ollut ongelmia tuli hyvin suosittu”, kertoo Bakradze. Hänen mielestään georgialaisemigrantit kirjoittavat nyt kiinnostavinta kirjallisuutta, kuten Pata Kudatze Ranskassa ja Giorgi Maidzuradze Saksassa.

”Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Georgiasta on muuttanut pois miljoonasta puoleentoista miljoonaan ihmistä. Provinsialismi uhkaa, jos aivokato jatkuu” tuskailee runoilija ja Apro-kirjallisuuslehden päätoimittaja Shota Iotashvili.

Iotashvili ja nuori runoilija Anna Grig ovat ulkomailla tunnettuja georgialaisia kirjailijoita. Venäjällä syntynyt ja Georgiaan vasta teini-iässä muuttanut Grig kirjoittaa tosin venäjäksi.

Kirjailijat harmittelevat, että vuosisatoja tiiviinä pysyneet georgialais-venäläiset kulttuurisuhteet ovat heikentyneet vuoden 2006 ja viimeistään Etelä-Ossetian sodan 2008 jälkeen. Yritystä niiden uudelleen lämmitykseen on ollut. Vuoden 2008 sodan jälkeen on järjestetty  jo kahdesti georgialais-venäläinen kulttuuribiennaali. Syyskuussa 2011 Grig oli menossa Moskovassa järjestettävään biennaaliin Venäjän PEN-klubin kutsumana, kun häneltä äkkiä evättiin viisumi. Muillakin georgialaiskirjailijalla on ollut ongelmia Venäjän viisumin kanssa.

Kirjailijoilla on samantyyppinen suhde Venäjään kuin useimmilla koulutetuilla georgialaisille. Enemmistö osaa hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria.

”Mutta Venäjän imperialistisesta politiikasta en pidä”, puuskahtaa Grig.

Iotashvili täydentää, että toisin kuin Baltian maissa Georgiassa ei ole koskaan ollut venäläisvähemmistöä, mutta Venäjä on käyttänyt abhaaseja ja eteläosseetteja työkaluna Georgiaa vastaan.

Georgialaiskirjailijoiden sekä abhaasi- ja osseettikirjailijoiden suhteita valtioiden väliset konfliktit eivät ole katkaisseet. Viime vuosina on julkaistu useita yhteisiä kirjallisuusantologioita, tuorein antologia Južnyj Kavkaz (”Etelä-Kaukasia”) ilmestyi syksyllä 2011; siitä löytyy armenialaisten, azerien, georgialaisten, abhaasien ja eteläossetialaisten kirjailijoiden tekstejä.

Venäläiskirjailijoiden vierailut Georgiaan ovat vähentyneet.

”Haluaisin usein kutsua venäläisiä Georgiaan, mutta hyville kirjailijoille, kuten Vladimir Sorokinille, ei myönnetä Venäjällä matkarahoitusta, vaan tänne toimitetaan vain keskinkertaisia propagandakynäilijöitä, tuhahtelee Lasha Bakradze.

Hän nyrpistelee abhaasi- ja osseettikirjallisuudelle, ne eivät hänestä yleisesti ottaen ole korkeatasoisia. Sikäläiset kirjailijat eivät esimerkiksi uskalla käsitellä poliittisia kysymyksiä.

Erityisen vapautuneelta ei kirjallinen elämä vaikuta Georgiassakaan. Maan mediasta valtaosa on hallituksen kontrollissa, ja vain muutama mediayhtiö on riippumaton.

”Mediassa ei ole sananvapautta”, vakuuttelevat Grig ja Iotashvili yhteen ääneen.

Kirjallisuus on Iotashvilin mukaan vielä riippumaton vyöhyke. Poliittisesti oppositiossa olevia kirjailijoita ei kuitenkaan julkaista, sanoo Grig. Presidentti Saakashvili on ollut läntisten suurvaltojen suosiossa, mutta kirjailijat eivät ole vakuuttuneita.

”Liberaalista ja demokraattisesta imagostaan huolimatta Saakashvili on eräänlainen diktaattori”, väittää Grig

Seisomme kirjallisuuden ja yhteiskunnan kohtauspinnalla. Georgilaisen kirjallisuuden historian museon ikkunasta näkyy läheiseen puistoon ja bulevardeille. Tbilisissä kerjäläisten suuri määrä hämmästyttää. Väitetään heistä valtaosan olevan romaneja tai niiden kurdien jälkeläisiä, jotka Stalin karkotti tänne Azerbaidjanista, mutta joukossa näkyy paljon georgialaisia.

Joka puolella kohoaa rakennustyömaita, ja rakennettavaa ja korjattavaa onkin paljon. Paikallisia oudoksuttaa, kun jopa pääkatu Rustavelin varrella seisoo isoja rakennuksia tyhjillään, lankut lyötyinä ikkunoihin. Esimerkiksi pääpostin rakennus ammottaa autiona. Sitä vastoin presidentti Saakashvilin Washingtonin Valkoista Taloa jäljittelevä uusi virkapalatsi kohosi pikavauhtia Mtkvari-joen länsipuolelle.

”Neuvostoliiton jälkeisen villin kapitalismin seurauksena tuloerot ovat täällä valtavia. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu levenee, keskiluokka on olematon, pieni ryhmä omistaa yhä enemmän samalla kun työttömyys on korkea, ja köyhyys lisääntyy. Ammattiliitoilla ei ole tarpeeksi valtaa ja niitä painostetaan. Minimipalkkaa ei ole säädetty laissa, ja keskipalkka on vain 250 euroa kuukaudessa. Hallitus ymmärtää ongelman, mutta vakavia yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei ole tehty”, Bakradze kritisoi.

Hänen mukaansa nykygeorgialaisessa kirjallisuudessa on paljon yhteiskuntaan liittyviä tabuja. Esimerkiksi politiikkaan usein sekaantuneesta Georgian patriarkaatista kirjoitetaan varovaisesti, ja uskonto on arka aihe. Sosiaalisia ongelmia ei juuri käsitellä kirjallisuudessa, ei myöskään elokuvassa. Bakradzelle ei tule mieleen yhtään nykyromaania, jossa yhteiskunnallisia ongelmia puitaisiin vakavasti.

Se on hänestä hyvin harmillista.

Ville Ropponen


Georgia

* 4,6 miljoona asukasta.
* Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
* 83,5 prosenttia väestöstä on uskonnoltaan ortodoksikristittyjä, 10 prosenttia muslimeja ja 2 prosenttia juutalaisia.
* Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään. Kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.
* Itsehallintoalueet Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat yksipuolisesti eronneet Georgiasta 1990-luvun alussa käytyjen sotien jälkeen. * Elokuussa 2008 Georgia ja Venäjä sotivat lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa. Nyt Venäjä käytännössä miehittää Abhasiaa ja Etelä-Ossetiaa, joiden itsenäisyyden hyvin harva maailman maa on tunnustanut.


Idän & lännen lovessa

”Georgialla on identiteettiongelma. Maantieteellisesti kuulumme Aasiaan, mutta emme tunne itseämme aasialaisiksi”, sanoo georgialaisen kirjallisuuden museon johtaja Lasha Bakradze.

Antiikin aikana kreikkalainen kulttuuri vaikutti Georgian alueella enemmän kuin aasialainen.

Georgia omaksui kristinuskon 400-luvulla toisena maana maailmassa. Identiteettiä loi vuosisatainen taistelu islamilaisia kansoja vastaan. Toisaalta idän kansoilta opittiin myös paljon. Georgialaiset ottivat vaikutteita siirtomaaisäntien Persian ja Turkin kulttuurista.

”Eurooppalainen kulttuuri on saapunut Georgiaan hitaasti ja second hand -muodossa venäläisen kulttuurin välityksellä. Ristiriitaisista kulttuurivaikutteista täällä on syntynyt symbioosi, erikoislaatuinen sija Euroopan ja Aasian välillä, josta tarkastella molempiin suuntiin”, Bakradze pohtii.

Keskiajalla Georgian kuninkaat yrittivät luoda suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Asetelma toistuu Bakradzen mielestä nykyään. Nyky-Georgian länsisuuntaus ei tarkoita eurooppalaistumista, sillä Georgian lähin liittolainen on Yhdysvallat.

”Eurooppa on kiinnostunut meistä lähinnä päästäkseen eroon riippuvuudestaan venäläisestä kaasusta ja öljystä, eli löytääkseen Georgian läpi uusia kauttakulkureittejä Keski-Aasian energiavaroille”, Bakradze kritisoi.

Ville Ropponen


Artikkeli on ilmestynyt myös Voima-lehdessä 1/2012, s. 32-33 ja Fifissä.

Monineuvoinen Georgia

Ville Ropponen

Vuorten ja viinitarhojen Georgia lepää Euroopan ja Aasian välissä. Vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeen monet toivoivat suuria muutoksia maassa. Mutta kuinka paljon Georgiassa on muuttunut? Viime vuosien kuuma kysymys on ollut Georgian suhde separatistiin alueisiinsa Abhaasiaan ja Etelä-Ossetiaan. Lusikkansa soppaan on työntänyt suurvaltanaapuri Venäjä. 

Georgia on ollut viime vuosina maailmanpolitiikan polttopisteessä. Sota Venäjää vastaan Etelä-Ossetiassa 2008 on maassa yhä tuoreessa muistissa. Sodan jälkiin myös törmää maisemassa, kun kiertää Georgiaa. Gorin kaupungin lähellä kohoaa esimerkiksi georgialaisten Etelä-Ossetian pakolaisten parakkikylä. Boržomin kaupungin lähellä vuorenrinteessä taas näkyy kärventynyttä havumetsää. Palo roihusi elokuussa 2008, kun Venäjän ilmavoimat yritti pommittaa Boržomin maailmankuuluja kivennäisvesilähdeitä ja -tehtaita.

Ja Georgia on myös paljon muuta. Kakhetian maakunnassa helmeilevä rypälejuoma ja illassa raikaava laulu vasten lumihuippuista Kaukasusta saa mielen kaihoisaksi. Tasangolla lammaslaumat määkivät ja kuorma-autot päristelevät. Seudulta ovat kotoisin parhaat georgialaiset viinit, kuten Kindzmarauli. Pöydillä tammien alla loistaa ainutlaatuinen kaukasialainen vieraanvaraisuus: höyryäviä lihavartaita, salaatteja ja isoja ravioleita muistuttavia hinkaleita. Vieraisille ei myöskään koskaan tulla ilman runsaita lahjoja isäntäväelle. Pohjoisessa nousevien vuorten sinertävän muurin takana häämöttää Tšetšenia.

Pieneksi maaksi Georgia on hersyvän moninainen. Alueelle on keskittynyt paljon eri perinteitä ja kansoja. Luonnonolot vaihtelevat Mustanmeren subtropiikista vuoriston kylmyyteen. Georgian monineuvoisuus tiivistyy 1,2 miljoonan asukkaan Tbilisissä, jossa voi kierrellä armenialaisten, azerien ja juutalaisten kaupunginosissa. Mäkisessä kaupungissa kadut juoksevat ylös ja alas. Kukkulalta ojentuvat isänmaan äidin patsas ja Narikala-linnoitus. Kymmenien kirkkojen kellot kumisevat. Georgialaiset ovat uskonnollista kansaa, ja kirkon ohittaessaan useimmat seisahtuvat ja tekevät ristinmerkin.

Itää ja länttä, vaurautta ja köyhyyttä

Antiikin aikana Georgiassa vaikutti kreikkalainen kulttuuri, ja maa omaksui kristinuskon jo 300-luvulla. Vuosisatoja georgialaiset mielsivät itsensä Euroopan etuvartioksi taistellessaan mongoleja vastaan tai huokaillessaan Persian ja Turkin ikeessä. Idän kulttuureilta myös saatiin vaikutteita. Keskiajalla Georgian kuninkaat koettivat virittää suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Jotkut georgialaiset pelkäävät, että tämä asetelma on nyt toistumassa, kun läntisiä suurvaltoja tuntuu kiinnostavan lähinnä Keski-Aasian energiavarojen kauttakulun turvaaminen Georgian läpi.

Georgialaiset ovat kaukasialaisten tapaan tummia, kotkannenäisiä ja pystypäisiä. Hyvin pukeutuneet naiset ja miehet täyttävät Tbilisin pääkadun Rustavelin, jota kehystävät kalliit putiikit ja ravintolat. Myös Georgian isot tuloerot näkyvät: pukumiesten seassa pujottelee yllättävän paljon kerjäläisiä. Mtkvari-joen rantakadut ovat täynnä uusrikkaiden taloja ja lähistöllä on myös presidentti Mikheil Saakashvilin uusi virkapalatsi, se muistuttaa Washingtonin Valkoista Taloa. Silti jopa Tbilisin keskustassa seisoo useita isoja rakennuksia tyhjillään tai purkukunnossa.

Gorin teräsmies

”Nimeni on Stalberi”, hihkaisee oppaamme Uplistsikhen luolakaupunkiin ja jatkaa pysyneensä 60 elinvuottaan terveenä siksi että on juonut viiniä joka päivä. Nimensä hän on saanut tietenkin Stalinin ja Berijan mukaan.

Ensin mainittuun törmää täällä usein. Stalinin muotokuvia myydään Tbilisin kirpputoreilla. Ja Gorin kaupunki ei tunnu juuri muuttuneen siitä, kun Stalin syntyi siellä juopon suutarin poikana vuonna 1879. Hänen syntymätalonsa on hökkeli, joka sijaitsee nyt Stalinin puistokadun varrella kreikkalaisen temppelin ympäröimänä. Viereisessä katedraalia muistuttavassa Stalin-museossa kerrotaan diktaattorin elämästä ja löytyy monta historiallista valokuvaa, mutta tietoja Stalinin terrorista tai kriittisiä huomioita on turha etsiä. Georgiassa Stalinia on ollut tapana pitää vain ”vahvana johtajana”, ja siinä kaikki.

”Ei täältä ole koskaan tullut muuta kuin Stalin, eikä kai tulekaan, pakkohan hänestä on olla vähän ylpeä”, kiteyttää paikallinen taksikuski gorilaisten ristiriitaista Stalin-suhdetta.

Asenteiden muututtava molemmin puolin

Georgialaisilla on ristiriitainen suhde myös Venäjään. Useimmat koulutetut georgialaiset osaavat hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria. Venäjän imperialistisesta politiikasta he eivät kuitenkaan pidä.

”Etelä-Ossetian sodan jälkeen Georgian oli pakko hyväksyä Abhaasian ja Etelä-Ossetian irtautuminen. Nuo alueet ovat yhä venäläisten joukkojen miehittämiä ja taloudellisesti riippuvaisia Venäjästä. Lisäksi Venäjän joukot uhkaavat Georgiaa”, selittää Ghia Nodia, Ilyan valtionyliopiston Kaukasia-opintojen professori.

Nodia uskoo, että lähiaikoina Abhaasia ja Etelä-Ossetia joko liittyvät Venäjään autonomisina alueina tai ne venäläistetään. Nodian mukaan Venäjä koettaa käyttää Sotshin vuoden 2014 olympialaisia hyväksi asuttaakseen venäläisiä Abhaasiaan.

Nodia toivoo, että Venäjä myöntäisi Georgian itsenäistymisen ja lakkaisi sekaantumasta alueen asioihin. Georgian tulisi lisäksi pyrkiä kehittymään yhteiskuntana, jotta Abhaasia ja Etelä-Ossetia haluaisivat jälleen liittyä siihen. Tämä edellyttäisi myös georgialaisilta asennemuutosta suhteessa vähemmistöihin.

Muutosta ilmassa?

Etelä-Ossetian konfliktin kärjistymisestä on Georgiassa syytetty myös presidentti Saakashvilia. Noustessaan valtaan ruusuvallankumouksessa 2003 Saakashvili vannoi palauttavansa separatistiset alueet Georgian yhteyteen.

Saakashvili tuntuu myös onnistuneen vähemmistöpolitiikassa. Siltä vaikuttaa, kun kuuntelee mielialoja Samtshe-Javakhetin armenialaisalueella Etelä-Georgiassa. Maisemassa vuorottelevat karu tasanko ja terävät vuoret, niityillä märehtivät lehmät, ja pelloilla rehottaa peruna. 1990-luvulla alueen välit Tbilisin kanssa olivat koetuksella. Tuolloin georgilaisnationalismi vaikutti vahvasti politiikkaan, ja vähemmistöjä karsastettiin.

Saakashvilin kaudella suhtautuminen muuttui. Armenialaissyntyisen Radio Free Europen toimittajan Olesya Vartanjanin mukaan vähemmistöalueille on nyt rakennutettu kouluja sekä parannettu teitä ja infrastruktuuria.

”Saakašvili on taistellut korruptiota vastaan ja huolehtinut siitä, että valtion tuet, kuten eläkkeet maksetaan ajallaan. Laillisuus on kasvanut ja aiemmin valtaa pitäneet rikollisklaanit on pantu kuriin”, vakuuttelee Vartanjan.

Niin tai näin, Georgiassa törmää usein myös näkemykseen, etteivät asiat Saakashvilin aikana ole parantuneet riittävästi. Tuloerot ovat yhä suuret, sanavapaus rajoitettua ja opposition toimintaa häiritään. Vuonna 2013 georgialaisilla on valinnan paikka: perustuslain mukaan Saakashvili ei voi enää asettua ehdolle kolmanneksi kaudeksi. Georgiassa arvuutellaan nyt tekeekö Saakashvili ”putinit”eli ryhtyy pääministeriksi ja nostaa presidentiksi kannattajansa, vai astuuko esiin haastaja esimerkiksi miljardööri Bidzian Ivanishvilin muodossa, kuten viime aikoina on ounasteltu.

Fakta: Georgia

4,6 miljoona asukasta.                   
Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
Georgialaisista 83,5 prosenttia on ortodoksikristittyjä, muslimeja on 10 prosenttia ja juutalaisia 2 prosenttia.    
Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään; kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.

Abhaasia ja Etelä-Ossetia irtautuivat Georgiasta yksipuolisesti 1990-luvulla. Georgia ja Venäjä kävivät lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa 2008. Abhaasian ja Etelä-Ossetian itsenäisyyden on Venäjän lisäksi tunnustanut hyvin harva maailman valtio.

Artikkeli on ilmestynyt myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 5.1.2012.