Lumeen alla on kivinen todellisuus

Ljudmila Ulitskaja:Naisten valheet 

Kääntäjä: Arja Pikkupeura

207 s., Siltala 2011 

Valehtelevatko naiset eri tavoin kuin miehet? Ljudmila Ulitskajan (s. 1943) mukaan kyllä. Valheet voivat olla pieniä tai suuria, ja joskus niistä voi seurata jopa kärsimystä ja kuolemaa. Siinä missä miesten valheet ovat megalomaanisia ja pyrkivät hyötyyn, naiset valehtelevat sattumoisin, päämäärättä, epätoivoisesti tai silkasta valehtelun taidosta. Näin kirjoittaa Ulitskaja uuden suomennosteoksensa Naisten valheet esipuheessa.

Ulitskaja on yksi tunnetuimpia nykyvenäläisiä kirjailijoita, palkittu ja monille kielille käännetty. Hän aloitti kirjoittamisen melko myöhään. Ensimmäisen teoksensa, romaanin Sonetška (1994), hän julkaisi vasta 51-vuotiaana. Sittemmin romaaneja, näytelmiä ja elokuvakäsikirjoituksia on syntynyt.

Tabujen rikkoja ja tyylitaituri

Venäjällä Ulitskajalla on tabujen rikkojan maine. Virallinen neuvostokirjallisuus oli sosialistisen realismin kahlitsemaa sekä korrektia ja siveää. Neuvostoaikana tabuja käsiteltiin avoimesti vain maan alla. Ulitskaja on käsitellyt teoksissaan erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, köyhyyttä, alkoholismia ja vammaisuutta.

Kirjailijan kykyä kuvata elämän varjopuolia on äimistelty, koska hän tulee älymystöpiireistä. Biologin koulutuksen saanut Ulitskaja työskenteli 1980-luvulla Moskovan yliopistossa geenitutkijana kunnes hänet irtisanottiin kielletyn samizdat-kirjallisuuden levittämisestä. Juutalaisena Ulitskajalla on omakohtaistakin kokemusta marginaaleista ja syrjinnästä.

Ulitskaja sai mainetta julkaistessaan pari vuotta sitten kirjeenvaihtonsa vangitun liikemiehen Mihail Hodorkovsin kanssa. Ulitskaja vertaa Hodorkovskia 1960-luvun poliittisiin vankeihin Andrei Sinjavskiin ja Juri Danieliin.

Ulitskajalta aiemmin suomennettu Iloiset hautajaiset (2002) kuvaa amerikanvenäläisten yhteisöä. Naisten valheet sarjoittaa naiskohtaloita, joilla ei ensi alkuun tunnu olevan paljonkaan yhteistä. Teoksen kuudessa jaksossa Ulitskajaa muistuttava Ženja kuuntelee kohtaamiensa naisten tarinoita. Ženjan hahmo yhdistää tekstijaksot ja ne ketjuuntuvat episodiromaaniksi; tapahtuma-aika liukuu molemmin puolin suuren ja mahtavan romahtamista 1980- ja 1990-luvuilla.

Ženjalle tilittäviä naisia yhdistää elämänpettymys. Naisten valehtelusta tulee draaman käynnistäjä ja jopa historian katalysaattori. Päällisin puolin valheista ei kuitenkaan tarinoissa seuraa kovin ikävää, korkeintaan mielipahaa. Postmodernista valheen ja toden olemuksella pelailusta tai metafiktiosta ei ole kysymys, Ulitskaja kirjoittaa perinteistä realismia.

Ulitskajan teoksen nostalgisuus ja sadun utu virittävät mielen tšehovilaisen novellin kääntöpiirille. Naisten valheiden muotopuhtaasta tyylistä tulee mieleen eräs kotoinen prosaisti, venäläissyntyinen Zinaida Lindén, sillä erotuksella, että Lindénin tyylipuhtauden alla on vain sisäsiistiä kritiikkiä.

Pyyteettömiä mutta teräviä satuja

Naisten valheiden keveyden alta tökkivät terävät teemat. Löytyy monenlaisia valheita alkaen klassisesta huijauksesta, jossa Diana on rakentanut jokaiselle abortoimalleen sikiölle elämäntarinan. Episodissa ”Tarinan loppu” 13-kesäinen sukulaistyttö saa Ženjan kauhistumaan jutuillaan suhteesta serkkujen isän kanssa. Viimeisessä episodissa valheesta on tullut jo elämäntaito: Ženja on hysteerisen ystäväpiirin keskellä sinnittelevä kirjailijarouva, joka joutuu auto-onnettomuuteen. Tarina kuvaa vammautuneen kuntoutumista ja lähipiirin suhtautumista. Ženjan tšetšeenisyntyisen kodinhoitajan kautta palautetaan mieleen Tšetšenian sodissa vammautuneet ihmiset.

Naisten valheet kertoo valehtelusta, joka kaunistaa elämää. Onko itselle valehtelu niin paha asia, tuntuu Ulitskaja kysyvän. Yhden vastauksen hän antaa romaanin keskeisessä episodissa, jossa Ženja ei ole enää kuuntelija, vaan päähenkilö: hänet palkataan Sveitsiin tekemään dokumenttikäsikirjoitusta.

Sveitsiläisohjaaja haluaa kuvata venäläisiä prostituoituja. Ženja selvittää ilotyttöjen kertovan valheellista tarinaa itsestään, sen lisäksi jokaisella on oikea, karu kohtalo, johon kuuluu huoraamista porttikongeissa, väkivaltaa ja alkoholismia. Mutta sveitsiläisohjaaja haluaa dokumentista melodraamaa köyhille, silmänlumetta meidän ja todellisuuden väliin. Naisten valheet taitavat lopulta olla ihan yhtä järeitä kuin miesten valheet, vain eri tavoin.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 20.6.2011. 

Tukikohta

Tukikohta, jota käyn kuvaamaan, ei ole vanha – korkeintaan viisisataa vuotta. Uloimmilta osiltaan se rajoittuu mereen, joka ei ole valtameri, vaan välimeri. Maan puolella ei ole mahdollista erottaa missä tukikohta loppuu ja missä alkaa seuraava tukikohta.

Lähellä tukikohdan keskusta on kuningattaren asuinsuoja. Keskuksessa sijaitsevat myös sisäisen ja ulkoisen valvonnan komentajien tukiasemat. Sisäisten valvontajoukkojen logistiikkakeskuksia on sijoitettu tasaisin välein koko tukikohdan laajuudelta. Tukikohta jakautuu näin sisäisiin valvontapiireihin. Ulkoisten valvontajoukkojen asemat on sijoitettu reunoille, kauas tukikohdan keskuksesta, kuten on luonteenomaista joukkojen liikkuvuutta silmällä pitäen.

Tukikohdan keskuksessa sijaitsevat myös käytävät, joissa ravinnon, vallanmerkkien ja muiden hyödykkeiden jakelu tapahtuu. Aamusta iltaan käytävät kuhisevat työläisiä, välittäjiä, johtajia, kauppiaita, insinöörejä, viihdyttäjiä ja valvojia. Yksilöt luovuttavat kauppiaille pelimerkkejä, joihin on merkitty niiden arvoa vastaava luku, ja kauppiaat luovuttavat vastaavasti yksilöille ravintoa, hyödykkeitä tai palvelua. Vallanmerkkien jako tapahtuu toisella tapaa, mutta myös niiden jakautumisessa pelimerkit vaikuttavat suuresti.

Tukikohdan yksilöt jakautuvat kasteihin, joiden välillä ei ole selviä rajoja. Yksilöt itse eivät tunne kuuluvansa minkäänlaisiin kasteihin, riippumatta siitä kuinka ilmeistä heidän kasteihin kuulumisensa on. Yksilöiden asuinalueet ovat sijoittuneet kehämäisesti tukikohdan keskuksen ympärille – kuitenkin niin että ylempien kastien yksilöiden asuinsuojat ovat tavallisesti lähempänä keskustaa. Viime aikoina on esiintynyt ylempien kastien asuinkohtien pisaroimista pois keskuksesta alueille valvontajoukkojen logistiikkakeskusten läheisyyteen. Toistaiseksi virtaus ei ole muodostunut olennaiseksi.

Yksilöiden toimia tukikohdassa ohjaillaan eri tavoin. Yksilöt kohdistavat ohjailua toisiinsa, vapaaehtoisesti ja pitkälti tiedostamatta, kasvatuksensa ja koulutuksensa ehdollistamina, ja lisäksi tarkoitukseen asetetut valvojat ohjailevat yksilöitä. Yksilön kasvatus ja koulutus tähtäävät siihen, ettei yksilöön tarvitsisi kohdistaa valvontaa, vaan yksilö ohjaisi itse itseään. Joskus tämä ei onnistu.

Koulutuksen tavoitteena on saattaa yksilö ennemmin tai myöhemmin asemaan, jossa hän säännöllisesti kykenisi haltuunottamaan riittävän määrän pelimerkkejä. Yksilöillä on valittavanaan monenlaisia strategioita pelimerkkien haltuunottamiseksi. Tavallisin keino on tehdä tukikohdassa arvostettua työtä, josta ansaitaan tietty määrä pelimerkkejä. Arvostettu työ ei välttämättä tarkoita sitä, että kyseisestä työstä olisi tukikohdalle selkeää hyötyä. Pelimerkkien jakautuminen yksilöiden kesken näyttää sattumanvaraiselta.

Koska tukikohta on suuri, sen kaikkien yksilöiden ruokkimiseksi, vaatettamiseksi, asuttamiseksi, suojaamiseksi, huvittamiseksi, tyydyttämiseksi, jätöksistä huolehtimiseksi ja yksilön kuoltua tämän hävittämiseksi tarvitaan paljon tuotantoa. Tuotannon tehokkuuden turvaamiseksi ja lisäämiseksi tukikohdassa on noudatettava keskitettyä järjestelmää. Tätä näkökantaa korostavat erityisesti tukikohdan johtajat. Tuotannon tehokkuuden takia on paikallaan, että yksilöt ovat riittävän yhdenmukaisia. Usein esitetään toiminnan olevan sitä tehokkaampaa, mitä yhdenmukaisempia yksilöt ovat, sillä yhdenmukaisten yksilöiden käyttäminen vaihteleviin työtehtäviin onnistuu parhaiten. Yhdenmukaisia yksilöitä voidaan siirrellä eri työalojen välillä, heitä voidaan uudelleenkasvattaa, uudelleenkouluttaa ja he ovat aina korvattavissa.

Riittävän yhdenmukaisuuden varmistamiseksi tukikohdassa levitetään tietynlaista maailmankuvaa. Koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet ovat tärkeässä asemassa tämän maailmankuvan levittämisessä, toistamisessa ja varmistamisessa. Tukikohdan olosuhteet ovat sellaiset, että yksilöt ovat riippuvia tuotantokoneistosta, tuotannon tehokkuudesta ja maailmankuvasta, jota koulutusjärjestelmä ja tiedotusvälineet mallintavat. Periaatteessa on mahdotonta, että yksilö tulisi pitkiä aikoja toimeen ilman tukikohtaa, joka hänet on muovannut. Riippuvuuden varmentamiseksi yksilön on toistuvasti todistettava tarpeellisuutensa tukikohdalle. Näin siitä huolimatta, että tukikohta kehittyy siten, että yhä useammat yksilöt muuttuvat tarpeettomiksi sen kannalta. Yksilöiden tarpeettomuus pyritään visusti salaamaan heiltä itseltään.

Ville Ropponen

Esseenovelli on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa 6/2007.

Kesädekkari "Zolotaja baba", osa 1.

29. huhtikuuta. Heinävesi - Helsinki.

- Siinä se on! 

Veera Virvavesi kampeutui tuhdolta seisoville ja viittasi ylös männikköön. Harjoittelijatyttö Seija tuskastui airoissa, nyhjäke pelkäsi kai veneen kaatuvan.  Jouni Inttinen ei tajunnut ja hidasteli, mutta Virvavesi juoksi jo näreikössä. Nyppylän päälle päästyään hän esitteli Seijalle ja Inttiselle äkkäämänsä uhrikiven. Kesti aikansa ennen kuin he erottivat urat kiven pinnasta, joita pitkin veri oli juossut uhrieläimestä tai kuka ties ihmisestä. Virvavesi esitteli tietämättömille mihin painaumaan uhrieläimen sisälmykset oli laitettu. Tähän näin on pantu kivekset, hän huikkasi Inttiselle ja kapusi kiveltä alas. Virvavesi kertoi heille, että kivenjärkäle - oikea hiidenkivi savolaisessa erämaassa - seisoi pienempien murikoiden päällä. Lohkare oli selvästi nostettu kivien päälle miestyövoimalla. Tämä todisti kiveä käytetyn uhraustarkoituksiin. 

Heidän projektinsa viimeinen päivä oli käsillä. Huhtikuu siinä oli pitkälti mennyt. Sinä vuonna oli poikkeuksellisen lämmin huhtikuu, kuten jo monena perättäisenä vuotena; mustikka ei sentään vielä kukkinut.

Retken lopuksi Virvavesi äkkäsi Venuskoivun, mikä todisti, että myös Savossa puita oli muokattu keinotekoisesti ihmiskädellä. Perinne oli samantyyppinen kuin Bonsai-puut Japanissa, tutkimuspiireissä tosin vielä melko tuntematon, Virvavesi selitti innoissaan sivellen jättikoivua, jonka rungon alaosa muistutti naisen vartaloa. Virvavesi irvisti korrektisti hymisteleville Inttiselle ja Seijalle. Salamavaloakin ne räpsyttivät. Ei koivusta olisi sentään valokuvaa tarvinnut.

Inttinen huvitti Virvavettä. Mies näytti uskovaa naamaa edessäpäin ja tuki hänen teorioitaan, nyökyttelystä ei meinannut tulla loppua. Selän takana Inttinen naureskeli Virvedelle, sen hän tiesi. Seijallekin Inttinen oli selittänyt Virveveden pudonneen puusta liian monta kertaa ja näkevän luonnossa sellaista mitä siellä ei ollut. Inttinen yritti selvästi päästä Seijan pöksyihin, Virvavesi ei ymmärtänyt miksi, lyhyeksi kynittyine punaisine töyhtöineen ruipelo Seija ei ollut seksipommi. Virvavesi oli ottanut opiskelijatytön mukaan kesäprojektiin vain kollegojen suosituksesta, eräiden mielestä Seijassa oli ainesta tutkijaksi.  Inttinen – poikaparka - ei vielä käsittänyt, että tieteen tekeminen oli tosiasioihin perustuvaa fiktiota, luovuudella oli iso sija. Liika rationaalisuus kangisti. 

Mutta täytyihän Inttistä sietää. Mies oli avain Obin projektin rahoitukseen. Ja odottakoon vain, vielä hän miehen kellistäisi. Suomen arkeologian toivona pidetyn Inttisen hankkeita tuettiin avokätisesti, ja nyt myös Virvavesi pääsisi osingoille. Inttinenkin tarvitsi häntä, ilman Virvaveden suhdeverkostoa Inttisellä ei olisi toivoa saada arkelogian professorin paikkaa Helsingin yliopistosta, ja sen Inttinen halusi - nuorimmaksi arkelogian professoriksi Suomen arkeologian historiassa.   Virvavesi ei voinut sille mitään, että tyrskähti joskus tahtomattaan vilkaistessaan Inttistä. Entinen SM-tason seinäkiipeilijä oli tätänykyä niin mahakoitunut, ettei pysynyt Virvaveden ja Seijan tahdissa korvessa, eikä Virvavedenkään kunnossa ollut hurraamista, sen verran reippaasti tuli lasia välillä kallistettua. Lievästi kieroine silmineen, pullonpohjalaseineen ja mormoonipartoineen Inttinen muistutti enemmän verohallituksen takahuoneeseen juuttunutta pikkuvirkamiestä kuin tutkijaa. Jeesus Kristus Perkele. 

Virvavesi antoi haastattelun paikallislehdelle tutkimusryhmän  löydöistä, jotka mahdolisesti vielä hätkähdyttävät suomalaista uskontotiedettä. Ennen junalle rientämistä hän käväisi tervehtimässä Möykky-Saven toimitusjohtajaa Sinkkosta, jonka kippoja ja kappoja valmistava suurehko pulju oli avokätisesti tukenut kevätprojektia. Sinkkonen vaikutti ärtyneeltä, mutta tyhmyydestä sakotetaan. Junassa Virvavesi vajosi huokaisten ykkösluokan pehmeälle istuimelle. Kuka käski Sinkkosen rahoittaa projektia, josta ei saa välitöntä taloudellista hyötyä? Se oli sitä yritysten uutta strategiaa, ollaan niin helvetin kulttuuri- ja tiedeyhteisömyönteisiä, vaikka ei ymmärretä pukinpaskan vertaa mistään Matti Nykäsen toilailuja pidemmälle menevästä kulttuurista, saati sitten tiedemaailmasta. Oma vikansa.

Helsinkiin hän saapui illansuussa. Asemalta hän suhautti kotiin poikkeuksellisesti taksilla. Bulevardi oli kaunis auringossa kylpiessään. Kadulla oli vain ärsyttävän paljon kesädokaajia liikkeellä, eräskin röhnötti melkein hänen rappunsa edessä hamuten viinipulloaan. Eivät osaa edes juomaansa valita. Virvavesi en koskenut viineihin, ei edes luomuviineihin, ne eivät kuuluneet pohjoiseen kulttuuriin. Hän ryyppäsi vain kirkasta ja sahtia tai muuta olutta. 

Apurahalautakunnasta oli tullut kirje, viimeinkin. Innoissaan hyppiessään Virvavesi melkein pudotti roikkalampun. Asiat kehittyivät. Hän näki jo itsensä pujottamassa varpaita kilometreja leveän Ob-joen rantahiekkaan. Vaikka Kazym-joelle he oikeastaan olivat menossa Ja se oli pohjoisessa erämaassa, ei siellä olisi lämmintä. He joutuisivat tunkeutumaan pitkälle metsätundraan. 

Kymmenen vuotta hän oli tutkinut käsikirjoituksia, tuohirullia, historiantutkimuksen ja kulttuuriantropologian syrjäpolkuja. Hän oli aavistanut, että siellä jossakin taigassa ja tundrassa se on. Sitä Kai Donnerkin aikanaan etsi, vaikka hänet tiedonpalaset harhauttivat etsimään väärältä alueelta, Jenisein tundralta. Virvavesi oli odottanut kauan ja tutkinut asiaa, hän halusi olla mahdollisimman varma. Pommi putosi lopulta syksyllä 2002: hän sai käsiinsä pietarilaisen kontaktin kautta OGPU:n alkuperäisen asiakirjan joulukuulta 1933, niin sanotun Kazymin kapinan ajoilta. Ja tuossa asiakirjassa kilisivät avaimet: se oli siellä! Suunnilleen niillä kohdin jossa hän oli arvellutkin. Asiakirjasta selvisi tarkka paikka. Entä millainen se oli? Hänellä oli ollut omat teoriansa, ja niitä asiakirja nyt vahvisti. Saattoiko asiakirjaan luottaa? Hän teki selvityksiä ja rauhoittui. Asiakirja oli aito. Sen kirjoittaja oli kaikkien analyytikkojen mukaan varsin vakuuttava. Löytö tulisi olemaan äärimmäisen merkittävä, käänteentekevä monella rintamalla.  Kultainen patsas se ei tietenkään ollut. 

Luvat tieteellisen tutkimuksen aloittamiseen Kazymin alueella lohkesivat aika helposti, kun ottaa huomioon, että Venäjän valtio on sentään aina Venäjän valtio. Ei tarvinnut kuin 9 kuukautta juosta Tehtaankadulla ja kirjoittaa pitkä selvitys hankkeesta, joka toimitettiin federaation turvallisuuspalvelu FSB:lle. 

Juhlatuulella Virvavesi paistoi itselleen poronkäristystä ja einehti sen perunamuusin kanssa. Palan painikkeeksi hän siemaisi kaksi snapsia Jamal-vodkaa, jota oli vielä varastossa. Kiitävän hetken hän ajatteli Inttistä ilman vaatteita, mutta naurahti sitten kaikuvassa keittiössä. Ei hänen Inttistä pitänyt pohtia. Tyyppi oli keskikertaisuus.

Kesädekkarin seuraava, 2.osa löytyy täältä. 

Laulu joutilaisuudesta

On rattoa maata matolla ja katsella kattoa.
On vilunkia maata viltin alla ja laskea kolipäitä.
On hassua herätä kylpyammeesta ja kuivata varpaansa.
Päivät vietettynä pöydän alla murusia maistellen
painuvat tilkkutäkkinä mielen pohjalle
kuin tulikärpäset taivaalle.

Anarkisti marxilaisten petojen keskellä

Emma Goldman: Anarkismi ja muita esseitä (Anarchism and Other Essays). Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas. 290 s. 14 e.

Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä (My Two Years in Russia). Suom. Ville-Juhani Sutinen. Savukeidas. 345 s. 14 e.

Ehkä ensimmäisenä Emma Goldman näki bolševikkien propagandan läpi.

Meillä vähemmän tunnettu anarkisti ja kirjailija Emma Goldman on yksi vasemmistolaisuuden kiehtovimpia hahmoja. Oltuaan unohduksissa hän sai 1970-luvulla feminismin nousun myötä uutta arvostusta.

On liki rikollista, että Vuoteni Venäjällä suomennetaan vasta nyt, mutta merkkiteko että suomennetaan. Goldmanin analyysi bolševikeista on ainutlaatuisen tarkkanäköinen. Alkuteos ilmestyi Yhdysvalloissa englanniksi vuosina 1923–24.

Toinen suomennos Anarkismi ja muita esseitä täydentää kuvaa ”punaisesta Emmasta” ja hänen ajattelustaan. Goldman on iskevä ja hätkähdyttävän moderni kirjoittaja, jonka ilmaisut Ville-Juhani Sutinen on suomentanut sujuvasti.

Esipuheet ja loppuviitteet on sen sijaan tehty hutaisten.

Goldman lähti kahdesti meren yli etsimään unelmiensa yhteiskuntaa – ja pettyi kahdesti.

Amerikassa, jonne hän emigroitui 16-vuotiaana, suurpääoma jyräsi työläiset, lakot ja ammattiliitot tukahdutettiin. Emmasta tuli anarkisti ja poliittinen puhuja.

Joulukuussa 1919 Yhdysvallat karkotti hänet Neuvosto-Venäjälle. Vallankumouksen maahan Goldman saapui innosta punehtuen. Kuinkas sitten kävikään?

Anarkismi-teoksen esseissä Goldman ei ole puiseva teoreetikko vaan hehkurinta, jonka teksti vilisee viitteitä Thoreausta Bakuniniin. Muilta vasemmistoajattelijoilta tutusti hän suomii kapitalismia ja työläisten sortoa, vastustaa patriotismia ja uskontoa sekä kritisoi vankilajärjestelmää. Hän ymmärtää pommi-iskuja tehneitä anarkisteja.

Naiskauppa, naisemansipaation pinnallisuus ja avioliitto saavat tuomion. Goldman suitsuttaa vapaata rakkautta ja on ensimmäisiä homoseksuaalisuuden puolustajia.

Aikalaisestaan marxilaisesta Rosa Luxenbourgista antimarxilainen Goldman eroaa kriittisyydessään. Anarko-kommunisti Goldman ei luota massoihin, vaan tiedostavaan yhteisöllisyyteen. Parlamentarismin sijasta hän suosittaa suoraa demokratiaa ja arkipäivän aktivismia.

Venäjällä kumouksen todellisuus löi Goldmania nenään. Kasvavista epäilyksistä huolimatta hän viipyi maassa kaksi vuotta kiertäen riippumattoman vallankumousmuseon mukana.

Vuoteni Venäjällä muovautuu dokumentiksi Goldmanin illuusioiden murenemisesta. Hän vierailee kouluissa, maatiloilla, tehtailla ja vankileireillä. Hän tapaa niin johtavia bolševikkeja kuin sosialistivallankumouksellisen Maria Spiridonovan ja anarkisti Pjotr Kropotkinin. Hän kohtaa intellektuelleja ja työläisiä.

Ehkä ensimmäisenä kirjoittajana Goldman näkee propagandan läpi ja tekee eron vallankumouksen ja kumouksella ratsastavan bolševikkidiktatuurin välille.

Vallankumous pyrki vapautukseen. Bolševikit johtivat sen taantumukseen. Näille ”kommunistisen kirkon jesuiitoille” päämäärä oikeutti kaikki keinot. Tšeka pidätti ja teloitti erimielisiä.

Ranskan vallankumouksen jakobiineja ihailevat bolševikit kuristivat sananvapautta ja kulttuuria. He ryöstivät porvariston työväestön nimissä. Kronstadtin kapinan murskaaminen oli Goldmanille viime pisara, ja hän lähti Venäjältä.

Goldmanin tulkinta vallankumouksesta on kiinnostava. Kumouksen perusvirheenä hän pitää bolševikkien marxilaisuutta, johon kuuluu keskitetyn valtion idea. Venäjällä vahvalla valtiollisuudella oli muutenkin pitkät perinteet.

Venäjän kokemusten jälkeen Goldman muutti suhtautumistaan väkivaltaan. Vallankumouksen kaikkien keinojen oli vastattava lopullista ihannetta. Goldmanista jokaisen anarkistin oli vapauduttava oman ajattelun voimalla ja kehitettävä yhteiskuntaa yhteistyössä muiden ihmisten kanssa.

Jos Goldmanin kokemuksia bolševikeista olisi uskottu, historia olisi ehkä mennyt toisin, mutta Leninin termein ”hyödylliset idiootit” jatkoivat kommunismin kulissien pönkittämistä. Kirjailija V.G. Korolenko totesi Goldmanille:

”Viheliäinen Venäjä – se saa maksaa kalliisti tästä kokeilusta ja voi jopa pitkittää muiden maiden perustavia muutoksia hamaan tulevaisuuteen. Porvaristo saa näet oikeuden puolustaa taantumuksellisia menetelmiään osoittamalla mitä Venäjällä on tapahtunut”.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjallisuuskriitikko.

Vapaa ja vaarallinen nainen

Emma Goldman (1869–1940), liettuanjuutalaissyntyinen anarkisti ja feministi.

Johti 1900-luvun alussa USA:n anarkistiliikettä yhdessä Aleksander Berkmanin kanssa. FBI:n pitkäaikaisen johtajan J..Edgar Hooverin mukaan ”yksi Amerikan vaarallisimmista naisista”.

Anarkismin poliittisen filosofian tärkeitä kehittäjiä 1900-luvun alussa.

Anarkismin historian merkittävimpiä hahmoja.

Osallistui Espanjan sisällissotaan 1936 tasavaltalaisten puolella.

Kritiikki on ilmestynyt myös Helsingin Sanomien kulttuuriosastolla 10.5.2011.

Zeitgeist/ Sklaven der maschinen

I.

Yksisilmäinen huutaminen

on päivän sana, ja sananvapaus

on vapautta säädellä julistuksen äänenvoimakkuutta.

Meillä on joukot, tiedotus ja välineet, internet ja sosiaaliset mediat;

meillä on liikaa työtä, luppoaikaa ja valvomista.

Mustavalkoisen puolueen tunnuslause: samaa mieltä

tai olet meitä vastaan. Puolueen sisäiset ryhmäkunnat on kielletty.

Ja silti päämääränä on lähinnä ajan tappaminen

(ja jotkut toiset tekevät siitä rahaa).

Näillä lakeuksilla ei

ole harmaita sävyjä, eikä portinvartijoita.

Ihmiset seisovat tylsinä kuin aidanseipäät.

II.

Jatkuva julkisuus ja tavoitettavuus

ovat nyt hyveitä.

Yksityisyys on pahe,

se on lähes rikollista. Näennäinen avoimuus

kiihottaa kansanjoukkoja.

Salaperäisyys saa jokaisen kyllästymään.

Tule, tule tulevaisuus, ja tulevat teknologiat,

jossa jokainen liikkeeni, kuvani, sanani, ajatukseni

päivittyy reaaliajassa nettiin.

On paljon turvallisempaa,

kun on jatkuvasti kenen tahansa

tarkkailtavana.

Oi vapaus, kuule kutsuas!

III.

Sivistymättömyys on nykyään mahdollisimman salonkikelpoista.

Jopa taiteilijat ylpeilevät sillä, etteivät tunne jotain alaa

- vaikka heillä on siitä väkeviä käsityksiä.

IV.

Konsumeristisen aikakauden älykön tärkeimpiä ominaisuuksia

ovat vaihdettavuus, mukautuvuus ja langaton opportunismi.

Kyynisyys lasketaan selviämistä edistäväksi tekijäksi.

Jälkimodernin intelligentin sirpaletiedon määrää korreloi vain

hänen hakukoneensa moottorin kierrosnopeus

optimoidun myytävyyden, laskennallisen vaihtoarvon ja

kapulakielisen katoamattomuuden imaginäärisessä taitoskohdassa.

V.

Tietoverkkojen ulkopuolella ei ole mitään

tärkeää.

Vladimir Sorokin: Goluboje salo (1999, "Sininen rasva")

Oikopäätä Stalinin ja Hruštšovin eteen laskettiin kasarit täynnä kiehuvaa oliiviöljyä ja purskahtelevaa sulajuustoa - sekä lautaselliset ihmislihan palasia mausteineen.

Hruštšev varrasti verisen lihapalan, kypsensi sen pikaisesti öljyssä, pani suuhunsa ja otti viipymättä ison kulauksen Château Riessec´iä päälle. Stalin valitsi pienen palasen ihmisfileetä, kypsensi sen öljyssä, puristi sitruunaa päälle, kastoi palasen kiirehtimättä vanuvaan juustoon, nosti sen samoin kiirehtimättä huulilleen ja maistoi:

”Hmm. Incroyable.”

Jonkin aikaa he söivät ja joivat hiljaisuuden vallitessa.

”Rehabilitoidaanko myös Ždanov samalla?” kysyi Hruštšov.

”Voi olla…” Stalin ihasteli lihanpalasta, joka muutti nopeasti väriään kiehuvassa oliiviöljyssä.

”Kuulepa, mon ami, olen jo aiemmin halunnut kysyä: miksi sinulla ei ole koiraa?”

”En pidä eläimistä, ” Hruštšov vastasi kuivasti.

”Merkillistä. Tuollainen hedonisti, eikä pidä eläimistä.”

”En ole hedonisti,” kreivi katsahti Staliniin äkeästi.

”Jälleen uusi tieto. Kuka sinä siis olet, mon cher?”

”Stalinin ori,” kirahti kreivi synkeästi hampaidensa välistä, avasi suunsa, työnsi paksun kellertävän valkopintaisen kielensä esiin, käänsi silmänsä nurin, ja kieltään värisyttäen päästi matalan kurkkuäänen.

-----

Hruštšov riisui hitain liikkein mahtavassa vuoteessa makaavaa Stalinia. Kreivin makuuhuoneessa oli valoisaa, syreeninvärisellä silkillä verhottuja seiniä valaisi kolme jalkakynttilää ja koristi kolme kultaisissa, kaiverretuissa kehyksissä roikkuvaa muotokuvaa. Keskimmäinen – Picasson maalaus – kuvasi harmain, ruusunpunaisin ja vaaleansinisin sävyin Larissa Reisneria istumassa maitokylvyssä; symmetrisesti sen molemmille puolille oli asetettu Stalin ja Lenin, ne olivat Brodskin klassiseen tyyliin punaisilla, ruskeilla ja sinisillä sävyillä maalaamia. Radiosta soi vaimeasti Amroise Thomas`in ooppera ”Mignon”. Koivuhalot raksahtelivat takassa.

”Sinun partavetesi tuoksu…” silitti Stalin Hruštšovin sileää poskea. ” En ole vielä kyllästynyt humaltumaan siitä.”

”Pojuseni, ilo kuulla, että pystyn ainakin jollain tavalla yllättämään sinut,” sanoi Hruštšov ja napitti Stalinin paidan auki, työnsi hennon ohuen silkin paksuilla karvaisilla käsillään pois ja painoi huulensa vasten johtajan karvatonta rintaa.

”Sitä mitä tunnen sinua kohtaan, mon ami, ei voi verrata mihinkään,” Stalin sanoi suljetuin silmin.

” Se on… niin kuin kauhua.”

”Ymmärrän sinua, pojuseni…” kuiskasi Hruštšov Stalinin pienelle nännille ja otti sen varovaisesti pulleiden, hekumallisten huultensa väliin.

Stalin voihkaisi.

Hruštšov napitti hänen housunsa varovaisesti auki, veti osittain läpinäkyvät mustat alushousut alas ja päästi johtajan jännittyneen falloksen esiin.

Kostutettuaan syljellä sormensa Hruštšov paineli hellästi Stalinin nännejä, hänen huulensa liikkuivat pitkin johtajan vartaloa kohti veren paisuttamaa fallosta.

”Oo… kuinka usein ajattelen sinua,” mumisi Stalin. ” Kuinka suuri osa sinulle kuuluukaan äärettömässä elämässäni…”

”Masculinum… ” kreivin huulet koskettivat bordeaux´in punaista terskaa.

Stalin karjahti ja tarttui käsillään Hruštšovin päähän. Kreivin huulet leikkivät johtajan peniksellä ensi alkuun hellästi, sitten yhä himokkaammin.

”Spiraali… spiraali…” voihki Stalin painaen sormiaan kreivin pitkiin, hopeanharmaisiin hiuksiin. Hruštšovin paksu kieli teki Stalinin terskalla spiraalinmuotoisia liikkeitä.

”Tiedätkö… kulta… ei… sacre…minä… mutta ei… loppuun asti, loppuun asti, loppuun asti!” väännähteli Stalin untuvapatjalla.

Kreivin kielenpää kosketti terskaa varovaisesti ja koetti levittää virtsa-aukkoa.

”Ei… ei…älä anna minulle! Älä anna minulle!” pyöritti Stalin silmiään.

Hruštšov pusersi johtajan kokoon vetäytyneitä kiveksiä.

”Ettei purskahda… ooo… käske! Käske vanhaan tapaan! Mutta hellästi! Vain hellästi!”

”Anna minulle peppua, makea poju”, käski Hruštšov lempeästi pitäen Stalinia kiveksistä kiinni.

Nyyhkäisten Stalin kääntyi vatsalleen.

”Poika pelkää… suutele selkään…”

”Suutelemme poikaa selkään…” sanoi Hruštšov ja veti Stalinin yltä aluspaidan ja täytti olkapäät verkkaisilla suudelmilla.

Stalin vaikersi patjaan.

Hruštšov suuteli häntä rajusti lapaluiden väliin, painoi huulensa korvalle ja kuiskasi:

”Mitä poika pelkää?”

”Paksua käärmettä” nyyhkäisi Stalin.

”Missä käärme asuu?”

”Sedän housuissa.”

”Mitä käärme tahtoo?”

”Tunkea sisään.”

”Mihin?”

”Pojan peppuun.”

Hruštšov napitti housunsa auki ja päästi esiin pitkän peniksen, jonka terska oli epäyhtenäisen kuhmuinen. Peniksen kiiltävälle iholle oli tatuoitu pentagrammi. Kreivi sylkäisi kouraansa, voiteli Stalinin peräaukon syljellä, laskeutui johtajan päälle ja alkoi pehmeästi töykkien painaa penistään tämän takapuoleen.

”Kuule… setä… ei… hellästi, hellästi!” mutisi Stalin.

”Makoisa tinasolttuni” kuiski Hruštšov hänen korvaansa.

”Minkä tähden… kidutat…ooo… minkä tähden ihmisille niitä…” pureksi Stalin huultaan.

”Että unohtuu… että kaikki unohtuu, pojuseni…”

Kreivin penis katosi kokonaan Stalinin takapuoleen. Puristellen vasemmalla kädellään johtajan kiveksiä, kreivi otti oikealla kiinni tämän peniksen varresta ja rupesi masturboimaan vauhdilla.

”Mitä…mitä… sinä…” mörisi Stalin. ”Mitä setä pojalle tekee?”

”Setä nussii poikaa peppuun…” supatti Hruštšov kuumeisesti.

”Miten? Miten? Miten?

”Makoisasti…”

”Käsketkö? Onko jo niin, että selvä… käsky…”

”Selvä käsky.”

”Käskeekö setä?” nyyhkäisi Stalin.

”Käskee. Selkeästi käskee…”

”Ja käskee vielä?”

”Ja käskee vielä… setä käskee poikaa vielä sata miljoonaa kertaa…”

”Mitä? Mitä? Mitä?”

”Pikkuhiljaa … pikkuhiljaa… pikkuhiljaa…”

”Mutta… mutta… poika on jo… on jo…”

”Mitä, poika?”

”Poika on jo valmis, hän on jo… jo…”

”Käsky tulee, käsky tulee…”

”Poika jo…poika jo… tuo! Tuo, tihulainen!”

Pidellen Stalinia selkäpuolelta kiinni veti Hruštšov hänet ja itsensä vuoteen reunalle kyljelleen.

”Adžuba!” kutsui kreivin katkeava ääni.

Huoneeseen astui Adžuba kädessään kultainen lemmenmalja, jota koristi kuusi suurta safiiria. Laskeutuen polvilleen vuoteen vierelle, hän laittoi maljan Stalinin purppuranpunaisen peniksen alle.

”Käsky pojalle: lopeta!”

He pääsivät loppuun yhtä aikaa, karjahdellen ja vaikertaen.

Adžuba pyydysti maljaan sakean annoksen Stalinin spermaa.

-----

Goluboje salon (1999) vironnoksesta Sinine pekk, sivuilta 222 ja 230-233, alkuteokseen vertaillen suomentanut:

Ville Ropponen

Suomennos on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa 2-3/2003.