Zeitgeist/ Sklaven der maschinen

I.

Yksisilmäinen huutaminen

on päivän sana, ja sananvapaus

on vapautta säädellä julistuksen äänenvoimakkuutta.

Meillä on joukot, tiedotus ja välineet, internet ja sosiaaliset mediat;

meillä on liikaa työtä, luppoaikaa ja valvomista.

Mustavalkoisen puolueen tunnuslause: samaa mieltä

tai olet meitä vastaan. Puolueen sisäiset ryhmäkunnat on kielletty.

Ja silti päämääränä on lähinnä ajan tappaminen

(ja jotkut toiset tekevät siitä rahaa).

Näillä lakeuksilla ei

ole harmaita sävyjä, eikä portinvartijoita.

Ihmiset seisovat tylsinä kuin aidanseipäät.

II.

Jatkuva julkisuus ja tavoitettavuus

ovat nyt hyveitä.

Yksityisyys on pahe,

se on lähes rikollista. Näennäinen avoimuus

kiihottaa kansanjoukkoja.

Salaperäisyys saa jokaisen kyllästymään.

Tule, tule tulevaisuus, ja tulevat teknologiat,

jossa jokainen liikkeeni, kuvani, sanani, ajatukseni

päivittyy reaaliajassa nettiin.

On paljon turvallisempaa,

kun on jatkuvasti kenen tahansa

tarkkailtavana.

Oi vapaus, kuule kutsuas!

III.

Sivistymättömyys on nykyään mahdollisimman salonkikelpoista.

Jopa taiteilijat ylpeilevät sillä, etteivät tunne jotain alaa

- vaikka heillä on siitä väkeviä käsityksiä.

IV.

Konsumeristisen aikakauden älykön tärkeimpiä ominaisuuksia

ovat vaihdettavuus, mukautuvuus ja langaton opportunismi.

Kyynisyys lasketaan selviämistä edistäväksi tekijäksi.

Jälkimodernin intelligentin sirpaletiedon määrää korreloi vain

hänen hakukoneensa moottorin kierrosnopeus

optimoidun myytävyyden, laskennallisen vaihtoarvon ja

kapulakielisen katoamattomuuden imaginäärisessä taitoskohdassa.

V.

Tietoverkkojen ulkopuolella ei ole mitään

tärkeää.

Vladimir Sorokin: Goluboje salo (1999, "Sininen rasva")

Oikopäätä Stalinin ja Hruštšovin eteen laskettiin kasarit täynnä kiehuvaa oliiviöljyä ja purskahtelevaa sulajuustoa - sekä lautaselliset ihmislihan palasia mausteineen.

Hruštšev varrasti verisen lihapalan, kypsensi sen pikaisesti öljyssä, pani suuhunsa ja otti viipymättä ison kulauksen Château Riessec´iä päälle. Stalin valitsi pienen palasen ihmisfileetä, kypsensi sen öljyssä, puristi sitruunaa päälle, kastoi palasen kiirehtimättä vanuvaan juustoon, nosti sen samoin kiirehtimättä huulilleen ja maistoi:

”Hmm. Incroyable.”

Jonkin aikaa he söivät ja joivat hiljaisuuden vallitessa.

”Rehabilitoidaanko myös Ždanov samalla?” kysyi Hruštšov.

”Voi olla…” Stalin ihasteli lihanpalasta, joka muutti nopeasti väriään kiehuvassa oliiviöljyssä.

”Kuulepa, mon ami, olen jo aiemmin halunnut kysyä: miksi sinulla ei ole koiraa?”

”En pidä eläimistä, ” Hruštšov vastasi kuivasti.

”Merkillistä. Tuollainen hedonisti, eikä pidä eläimistä.”

”En ole hedonisti,” kreivi katsahti Staliniin äkeästi.

”Jälleen uusi tieto. Kuka sinä siis olet, mon cher?”

”Stalinin ori,” kirahti kreivi synkeästi hampaidensa välistä, avasi suunsa, työnsi paksun kellertävän valkopintaisen kielensä esiin, käänsi silmänsä nurin, ja kieltään värisyttäen päästi matalan kurkkuäänen.

-----

Hruštšov riisui hitain liikkein mahtavassa vuoteessa makaavaa Stalinia. Kreivin makuuhuoneessa oli valoisaa, syreeninvärisellä silkillä verhottuja seiniä valaisi kolme jalkakynttilää ja koristi kolme kultaisissa, kaiverretuissa kehyksissä roikkuvaa muotokuvaa. Keskimmäinen – Picasson maalaus – kuvasi harmain, ruusunpunaisin ja vaaleansinisin sävyin Larissa Reisneria istumassa maitokylvyssä; symmetrisesti sen molemmille puolille oli asetettu Stalin ja Lenin, ne olivat Brodskin klassiseen tyyliin punaisilla, ruskeilla ja sinisillä sävyillä maalaamia. Radiosta soi vaimeasti Amroise Thomas`in ooppera ”Mignon”. Koivuhalot raksahtelivat takassa.

”Sinun partavetesi tuoksu…” silitti Stalin Hruštšovin sileää poskea. ” En ole vielä kyllästynyt humaltumaan siitä.”

”Pojuseni, ilo kuulla, että pystyn ainakin jollain tavalla yllättämään sinut,” sanoi Hruštšov ja napitti Stalinin paidan auki, työnsi hennon ohuen silkin paksuilla karvaisilla käsillään pois ja painoi huulensa vasten johtajan karvatonta rintaa.

”Sitä mitä tunnen sinua kohtaan, mon ami, ei voi verrata mihinkään,” Stalin sanoi suljetuin silmin.

” Se on… niin kuin kauhua.”

”Ymmärrän sinua, pojuseni…” kuiskasi Hruštšov Stalinin pienelle nännille ja otti sen varovaisesti pulleiden, hekumallisten huultensa väliin.

Stalin voihkaisi.

Hruštšov napitti hänen housunsa varovaisesti auki, veti osittain läpinäkyvät mustat alushousut alas ja päästi johtajan jännittyneen falloksen esiin.

Kostutettuaan syljellä sormensa Hruštšov paineli hellästi Stalinin nännejä, hänen huulensa liikkuivat pitkin johtajan vartaloa kohti veren paisuttamaa fallosta.

”Oo… kuinka usein ajattelen sinua,” mumisi Stalin. ” Kuinka suuri osa sinulle kuuluukaan äärettömässä elämässäni…”

”Masculinum… ” kreivin huulet koskettivat bordeaux´in punaista terskaa.

Stalin karjahti ja tarttui käsillään Hruštšovin päähän. Kreivin huulet leikkivät johtajan peniksellä ensi alkuun hellästi, sitten yhä himokkaammin.

”Spiraali… spiraali…” voihki Stalin painaen sormiaan kreivin pitkiin, hopeanharmaisiin hiuksiin. Hruštšovin paksu kieli teki Stalinin terskalla spiraalinmuotoisia liikkeitä.

”Tiedätkö… kulta… ei… sacre…minä… mutta ei… loppuun asti, loppuun asti, loppuun asti!” väännähteli Stalin untuvapatjalla.

Kreivin kielenpää kosketti terskaa varovaisesti ja koetti levittää virtsa-aukkoa.

”Ei… ei…älä anna minulle! Älä anna minulle!” pyöritti Stalin silmiään.

Hruštšov pusersi johtajan kokoon vetäytyneitä kiveksiä.

”Ettei purskahda… ooo… käske! Käske vanhaan tapaan! Mutta hellästi! Vain hellästi!”

”Anna minulle peppua, makea poju”, käski Hruštšov lempeästi pitäen Stalinia kiveksistä kiinni.

Nyyhkäisten Stalin kääntyi vatsalleen.

”Poika pelkää… suutele selkään…”

”Suutelemme poikaa selkään…” sanoi Hruštšov ja veti Stalinin yltä aluspaidan ja täytti olkapäät verkkaisilla suudelmilla.

Stalin vaikersi patjaan.

Hruštšov suuteli häntä rajusti lapaluiden väliin, painoi huulensa korvalle ja kuiskasi:

”Mitä poika pelkää?”

”Paksua käärmettä” nyyhkäisi Stalin.

”Missä käärme asuu?”

”Sedän housuissa.”

”Mitä käärme tahtoo?”

”Tunkea sisään.”

”Mihin?”

”Pojan peppuun.”

Hruštšov napitti housunsa auki ja päästi esiin pitkän peniksen, jonka terska oli epäyhtenäisen kuhmuinen. Peniksen kiiltävälle iholle oli tatuoitu pentagrammi. Kreivi sylkäisi kouraansa, voiteli Stalinin peräaukon syljellä, laskeutui johtajan päälle ja alkoi pehmeästi töykkien painaa penistään tämän takapuoleen.

”Kuule… setä… ei… hellästi, hellästi!” mutisi Stalin.

”Makoisa tinasolttuni” kuiski Hruštšov hänen korvaansa.

”Minkä tähden… kidutat…ooo… minkä tähden ihmisille niitä…” pureksi Stalin huultaan.

”Että unohtuu… että kaikki unohtuu, pojuseni…”

Kreivin penis katosi kokonaan Stalinin takapuoleen. Puristellen vasemmalla kädellään johtajan kiveksiä, kreivi otti oikealla kiinni tämän peniksen varresta ja rupesi masturboimaan vauhdilla.

”Mitä…mitä… sinä…” mörisi Stalin. ”Mitä setä pojalle tekee?”

”Setä nussii poikaa peppuun…” supatti Hruštšov kuumeisesti.

”Miten? Miten? Miten?

”Makoisasti…”

”Käsketkö? Onko jo niin, että selvä… käsky…”

”Selvä käsky.”

”Käskeekö setä?” nyyhkäisi Stalin.

”Käskee. Selkeästi käskee…”

”Ja käskee vielä?”

”Ja käskee vielä… setä käskee poikaa vielä sata miljoonaa kertaa…”

”Mitä? Mitä? Mitä?”

”Pikkuhiljaa … pikkuhiljaa… pikkuhiljaa…”

”Mutta… mutta… poika on jo… on jo…”

”Mitä, poika?”

”Poika on jo valmis, hän on jo… jo…”

”Käsky tulee, käsky tulee…”

”Poika jo…poika jo… tuo! Tuo, tihulainen!”

Pidellen Stalinia selkäpuolelta kiinni veti Hruštšov hänet ja itsensä vuoteen reunalle kyljelleen.

”Adžuba!” kutsui kreivin katkeava ääni.

Huoneeseen astui Adžuba kädessään kultainen lemmenmalja, jota koristi kuusi suurta safiiria. Laskeutuen polvilleen vuoteen vierelle, hän laittoi maljan Stalinin purppuranpunaisen peniksen alle.

”Käsky pojalle: lopeta!”

He pääsivät loppuun yhtä aikaa, karjahdellen ja vaikertaen.

Adžuba pyydysti maljaan sakean annoksen Stalinin spermaa.

-----

Goluboje salon (1999) vironnoksesta Sinine pekk, sivuilta 222 ja 230-233, alkuteokseen vertaillen suomentanut:

Ville Ropponen

Suomennos on julkaistu myös Kulttuurivihkoissa 2-3/2003.

Tuotantoproosaa kirjallisuuskentältä

1.
Vain vähän aikaa sitten ohitin kesäteatterin, jonka lavalla Jouko Turkka oli pukeutunut korsettiin ja karjui mikrofoniin death metallia, muunneltua Slayeria, "Angel of Fat, march to the Kingdom of Fat..." Taustalla mustesuihkumoottorilla varustetut kirjailijat kirjoittivat Beninin residenssissä sulkakynät sauhuten. Aurinko nousi kuin nyljetty orava.

2.
Asioista perillä olevissa piireissä on alettu epäillä, että Kalle Päätalo oli kaukaista sukua Neuvostoliiton sankarille, Stalin-palkinnon voittajalle, sosialistisen realismin traktorimiehelle Vladimir Vladimirovitš Vladimiroville, joka kirjoitti romaanisarjan jokaisesta Neuvostoliiton suuresta joesta. Pisimmän joen, Irtyšin mukaan on nimetty pisin sarja, jossa on 127 osaa. Romaanisarjan osien keskimääräinen pituus on 567 sivua. Neuvostoinsinöörien suunnitellessa 1970-luvulla Siperian jokien virtaussuunnan kääntämistä, V.V. Vladimirov tuli epätoivoiseksi ja hirtti itsensä. Kerrotaan hänen sen jälkeen juoneen itsensä hengiltä. Mikäli jokien virtaussuunta olisi vaihdettu, Vladimirov olisi joutunut kirjoittamaan uudestaan suuren osan sarjastaan. V.V. Vladimirovin myötä käsite "tuotantoromaani" sai aivan uusia ulottuvuuksia.

3.
Olen runoilijanainen, jolla on pesemätön tukka. Pesemättömyys tarkoittaa katu-uskottavuutta. Sisimmässäni tiedän olevani lissabonilainen mies. Ehkä siksi pukeudun kesät-talvet lyhyisiin froteeshortseihin. Täytän päivittäin nettiblogiani google-runoudella ja grafomanialla. Uskon, että 95 prosenttia ihmisistä kadehtii minua. Olen alati valmis murskaamaan potentiaalisen kilpailijan tielläni menestyksen säteileviin kristallipalatseihin. Kerran vuodessa julkaisen kulttuurilehdessä ilmoituksen ja kerron mikä menneen vuoden esikoisteoksista on kirjoittamani, luonnollisesti pseodonyymillä. Toimin kulttuurijärjestössä ja haluan keisariksi sulttaanin paikalle. Tehtäväni on syrjäyttää pyylevä keski-ikäinen partamies, järjestön puheenjohtaja. Koetan lihoa entisestään ja kasvatan itselleni partaa.

Tervetuloa Volga-klubille!

Kirjallinen ja musiikillinen Kiila 75-klubi Volga starttaa 17. maaliskuuta klo 18.00 ravintola Dubrovnikissa (Eerikinkatu 11, Helsinki). Tilaisuuden juontaa kääntäjä, Venäjän tuntija Jukka Mallinen. Tilaisuuden alussa jaetaan Kiilan aloitteesta perustettu Kansan Sivistysrahaston Katri Vala -palkinto.

¤ Illan aluksi Kansan sivistysrahaston puheenjohtaja Arvo Ahlroos julkistaa ja esittelee Katri Vala -palkinnon saajan. Palkitun puheenvuoro.

¤ Jukka Mallinen haastattelee Volga-antologian toimittaja Ville Ropposta. Kiilan käännösalbumi Volga-antologia (Savukeidas 2010) sisältää udmurttilaista, mordvalaista ja marilaista nykyrunoutta, -proosaa ja -esseistiikkaa.

¤ Runoilija Valeri Mikor puhuu Marinmaan yhteiskunnallisesta tilanteesta ja esittää uusia runojaan, kuten suuren suosion saaneet runot ”Che Guevara Marinmaalla” ja ”Elvis Volgalla”. Julia Kuprina säestää marilaisella kanteleella.

¤ Pietarilais-mordvalainen kirjailija Sergei Zavjalov puhuu yllätysaiheesta ja esittää runojaan. Jukka Mallinen tulkkaa ja lukee runot suomeksi.

¤ Nouseva udmurttirunoilijatar Muš Nadi lukee runojaan. Ville Ropponen lukee runot suomeksi.

¤ Jukka Mallinen lukee suomentamiaan Sergei Stratanovskyn runoja.

¤ Vuorimarilaiset runoilijat Valeri Mikor ja Julia Kuprina lukevat ajankohtaista Tšeboksarin padonlaajennusta, Volgan ekologista tuhoamista ja vuorimarilaisten pakkosiirtoa kritisoivia marilaisten kirjailijoiden runoja.

¤ Dj duo Wonderlust goes Volga

Dj duo Wonderlust yhdistelee setissään itäisen Euroopan kansanmusiikin perinteitä ja niistä vaikutteita ammentavaa globaalia nykymusiikkia. Duo luo tanssittavan mixin, jossa yhdistyvät traditionaalinen ja pop sekä urbaani ja maalainen saundi. Tällä kertaa mm. Balkan Fever -klubeilla mainetta niittänyt DJ-duo syöksyy Volgalle. Johanna Ketola ja Reetta Sironen soittavat visuaalisen taustan ja koreografian tahdissa mm. mordvalaista, marilaista, udmurttilaista, venäläistä ja tataarilaista, sanalla sanoen volgalaista nykymusiikkia – hevistä tecnoon ja discopopista rokkiin ja folkiin.

Tilaisuuteen on Vapaa Pääsy!  

(Dubrovnikin narikkamaksu 2,50 euroa).

Quis custodiet ipsos custodes?

"Quis custodiet ipsos custodes" - kuka valvoo vartijoita - roomalaisten lentävä lause palautuu mieleen lukiessa Jari Tammisen Voimassa 1/2011 ilmestynyttä kiinnostavaa artikkelia yksityisten vartiointiliikkeiden vartijoista. Artikkelista käy ilmi että samalla kun Suomessa vähennetään poliisin määrärahoja, julkisten ja puolijulkisten tilojen, kuten kauppakeskusten, vartiointi annetaan yhä laajemmin yksityisten turvafirmojen tehtäväksi. Yksityisen turvafirman vartijaksi pääsee melko helposti, jos on nuhteeton kansalainen ja suorittanut 34 tai 60 tunnin vartija- tai järjestyksenvalvojakurssin. 

Tammisen artikkelista selviää, että kaikki ei nykyään ole kunnossa, kun liikkumistamme julkisissa tiloissa turvaavat viranomaisten sijasta pääasiassa vain yksityiset vartijat. Artikkelissa haastatellut entiset tai nykyiset vartijat kertovat järjestelmällisestä väkivallasta kiinniotettuja kohtaan, tuon väkivallan rakenteellisesta salailusta ja mielivallan kulttuurista. Vartijoiden tekemät väkivallanteot tulevat harvoin ilmi, ja vaikka tulisivatkin, poliisi vain harvoin käynnistää tutkimusta, saati että pahoinpitelijä saisi teostaan rangaistuksen. Tammisen haastattelema Valtion Rautateiden turvallisuuspäällikkö Teemu Väänänen vastasi toimittajan kysymyksiin erityisen ylimielisesti, kun häneltä tiedusteltiin vartijoiden työstä rautatieasemalla.

Kuljen joka päivä metrolla. Asemilla, pysäkeillä ja junavaunuissa liikkuu monenlaisia ja kaikenlaisissa tiloissa olevia ihmisiä, joista jotkut toisinaan aiheuttavat melkoista häiriötä. Välillä heistä voi olla ilmeistä haittaa, jopa vaaraa ohikulkijoille. On selvää, että vartijoita jossain määrin tarvitaan julkisissa tiloissa.Vartioinnille pitäisi kuitenkin luoda selkeät säännöt, joista myös pidettäisiin kiinni. Nyt ihmisiä tunnutaan voivan häätää yksityistetyistä julkisista tiloista pelkän pärstäkertoimen perusteella, ja jos poistumiskehotusta ei noudata voi joutua hakatuksi. Vartijoihin pitäisi myös pystyä luottamaan. Nyt heidän saapastellessaan paikalle turvallisuudentunne ei välttämättä lisäänny, vaan saattaa päinvastoin vähentyä. 

Olen muutamaan kerran sattunut kuulemaan metrossa miten joku vapaalla oleva vartijanuorukainen rehvastelee kuinka "vartijapäällikkö antaa hakata kaippareita, kunhan ei jää jälkiä" ja sitten demonstroidaan kavereille pampun iskaisuja suulla tehtyjen äänitehosteiden kanssa. Mielivaltaisista toimista asemilla, kauppakeskuksissa ja pysäkeillä kärsivät usein pääasiassa vähäosaiset, asunnottomat, alkoholistit ja maahanmuuttajat. Nykyään ei silti ole harvinaista, että tulilinjalle joutuu myös niin sanotusti tavallinen kansalainen.

Oikeusvaltiossa, jollainen Suomenkin väitetään olevan, tällaisen vartijayhtiöiden harjoittaman mielivallan ei pitäisi olla mahdollista. Kaikkien ihmisten tulisi voida tuntea olonsa turvalliseksi liikkuessaan julkisissa kulkuvälineissä, ostoskeskuksissa, toreilla ja turuilla.

Volgalla pelätään ympäristökatastrofia

Voimalan laajennus uhkaa tuhansien vuorimarilaisten koteja. Myös Volgan rantojen luonto tuhoutuu, jos joen pinta nousee pysyvästi useita metrejä.

Volga-joen pinta saattaa lähivuosina nousta viidellä metrillä. Tšeboksaryn teollisuuskaupungissa suunnitellaan voimalan laajennusta, jonka toteutuessa Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä veden alle jäisi 165 000 hehtaaria maata. Vähemmistökansa vuorimarilaisille kyseessä olisi katastrofi. Tuhansien heistä pitäisi siirtyä veden tieltä.

Taistelu Moskova–Pietari-moottoritien alta kaadettavaksi tuomitun Himkin metsän puolesta on ollut paljon esillä Venäjällä. Vähemmälle huomiolle on jäänyt Tšeboksaryn voimalan laajennushanke Volgalla, 500 kilometriä Moskovasta itään. Hankkeiden taustalta löytyy yhteinen piirre: suuryhtiöiden etujen asettaminen ekologisten, kulttuuristen ja inhimillisten arvojen edelle.

Presidentti Medvedev siunasi Tšeboksaryn hankkeen jo vuonna 2009, ja huhtikuussa 2010 pääministeri Putin allekirjoitti puoltopaperit. Ympäristöjärjestöt, ortodoksinen kirkko ja jopa paikallispoliitikot ovat kuitenkin jatkuvasti kritisoineet hanketta.

Kritiikkiä vaimentaakseen Tšeboksaryn voimalan omistaja RusGydro-yhtiö teetti ympäristöraportin viime vuoden lopulla. Raportti kumoaa ympäristöjärjestöjen selvitykset ja hankkeen edut julistetaan haittoja suuremmiksi. Jopa nykyisten ympäristöongelmien väitetään johtuvan siitä, ettei voimalaa ole vielä laajennettu. 

Marilainen älymystö on arvostellut raporttia purevasti. Valtaosa pakkosiirrettävistä on vuorimarilaisia. He puhuvat marin kielen murretta, jota taitaa vain 30 000 ihmistä. Vuori-Marin alueesta kolmasosa jäi patoaltaan alle ja 8000 vuorimarilaista karkotettiin jo vuonna 1980, kun Tšeboksaryn voimala rakennettiin.

Tšeboksaryn voimalan laajennus muuttaa Volgan mikroilmastoa, raportoi uutistoimisto MariMedia. Vedenpinnan nosto leventää jokea. Tämä lisää haihtumista. Seurauksena keskimääräinen ilman lämpötila kesäaikaan saattaa laskea 5–10 astetta ja ilmankosteus lisääntyä 15–20 prosenttia. RusGydron edustajan Rasim Haziahmetovin mukaan luonnon tasapaino kuitenkin korjautuu 10–15 vuodessa ja eläin- ja kalakanta palaa ennalleen.

Voimalaa on pakko laajentaa, väittää Haziahmetov vedoten yhtiön ympäristöraporttiin. Sen mukaan voimalan ympäristöongelmat johtuvat siitä, ettei valtion rahoitus vuonna 1980 ollut riittävää ja veden pinta nostettiin vain 63 metriin. Tulvia torjuvat muurit jäivät pääosin rakentamatta. Kolmekymmentä vuotta kasautuneita ongelmia ovat vuotuiset tulvat, rantojen eroosio, veden saastuminen, rehevöityminen, sinilevä ja bakteerikasvusto.

”Väite patoaltaan pinnan noston pysäyttämisestä 63 metriin rahoituksen puutteen vuoksi on valetta”, kirjoittaa Karjalan marilaiset -kulttuurijärjestön johtaja Mihail Asessorov ulkomarilaisen MariUver-nettilehden artikkelissa. 

Asessorovin mukaan veden nosto pysäytettiin 1980, koska siitä seurasi ympäristökatastrofi. Pohjavedet nousivat Volgan rannoilla ja metsä kuoli 10 kilometrin säteellä joesta. Ketään ei asetettu vastuuseen.
”Kuka ottaa nyt vastuun mahdollisesta ekokatastrofista? Miten ihmisille käy, jos Volga levitetään järveksi Marinmaan päälle?” kysyy Asessorov.

Asessorov väittää paikallisviranomaisia lahjotun hankkeen tueksi. Hän ehdottaa sähköistä kampanjaa, jonka aikana Venäjän presidenttiä ja korkeita politiikkoja pommitettaisiin vetoomuksilla.

Mutta loppuuko aktivisteilta aika kesken? RusGydro on jo aloittanut lupien hakemisen ja paperisodan. Voimalan laajennuksen suunnitellaan alkavan tänä tai ensi vuonna ja sen tulisi valmistua viidessä vuodessa. Marinmaalla varaudutaan kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä.

Marilaisten kirjailijoiden Marinmaan hukuttamista kritisoivia runoja voi lukea täältä.

Artikkeli on ilmestynyt myös Fifissä 2.3. 2011.

Kulttuurista ja kielellistä rajapyykkiä

Ville Ropponen

Pienten kansojen ja kielten osa suurempien puristuksessa ei aina ole helppo. Unicefin ja Worldwatch Instituten synkimpien arvioiden mukaan maailman noin 6 000 kieltä saattaa seuraavan vuosisadan aikana huventua 150:een. Jos ajatellaan, että kielellinen ja kulttuurinen monimuotoisuus on yhtä tärkeä asia kuin biodiversiteetti, kielten hupeneminen on ilmastonmuutokseen verrattava uhka. Mitä siis on tehtävä, kun globalisaatio pauhaa?

Korvatulpat eivät auta. Tarvitaan tahtoa vastustaa tasapäistymistä ja intoutumista ”katoamisen nostalgisesta estetiikasta”, kuten kirjallisuuden professori Kari Sallamaa muotoili elokuun lopulla Oulussa IX kansainvälisessä suomalais-ugrilaisessa kirjallisuuskongressissa. Jo häviämään tuomittuja kieliä, kuten inarinsaamea tai liiviä on pystytty menestyksellä elvyttämään.

Käännökset kielten välillä ovat elintärkeitä pienille kulttuureille ja kirjallisuuksille, jotta ne säilyvät iskussa. Eipä ihme, että kongressin teema oli ”Kirjallisuus käännekohdassa”. Erityisesti itäisten suomalais-ugrilaisten kirjallisuuksien kohtalo valtakieli venäjän keskellä mietitytti. Entä miksi ja millaista kirjallisuutta tulisi kääntää eri suomalais-ugrilaisille kielille?

Virolaiset kääntäjät ahkerina

Nuori udmurttirunoilija, Tallinnassa nykyään asuva Nadežda Ptšelovedova (Muš Nadi) on osallistunut sukukansojen kirjallisuuden virontamiseen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Virossa on käännetty valtavasti suomalais-ugrilaista kirjallisuutta, komilaista, udmurttilaista ja mordvalaista runoutta ja proosaa. On käännetty klassikkoja, kuten valikoima udmurttirunouden suuren pojan Kuzebai Gerdin (Kuzma Abramov) lyriikkaa, sekä nykykirjallisuutta, esimerkiksi hanti Jeremei Aipinin uusin romaani Jumalan äiti verisillä lumilla (2002).

Virossa kelpaa kääntää suomalais-ugrilaisista kielistä, sillä käännöstyötä tukee valtion sukukansaohjelma. Suomalais-ugrilaista kirjallisuutta ilmestyy peräti kahdessa kirjasarjassa. Niistä toisessa, sarjassa ”Nuori sukukansojen runous” tekstit julkaistaan aina neljällä kielellä: alkukieleksi, viroksi, venäjäksi ja englanniksi.

”Myös pienille suomalais-ugrilaisille kielille tulee kääntää maailmankirjallisuutta”, painottaa kirjailija, suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden veteraanikääntäjä Arvo Valton.

Valton pitää tärkeänä erityisesti Viron, Suomen ja Unkarin kirjallisuuden kääntämistä, jotta suomalais-ugrilaiset kansat eivät olisi vain Venäjäksi tai muilla ”imperialistisilla isoilla kielillä” kirjoitetun kirjallisuuden varassa.

Valton painottaa, että kirjojen julkaisun tukemisen lisäksi tulisi kouluttaa kääntäjiä. Suomessa M.A. Castrenin seura onkin tukenut kääntämistä pienille suomalais-ugrilaisille kielille. Esimerkiksi Valeri Alikov on vuorimarintanut suomalaisia klassikkoja, kuten Seitsemän veljestä ja Sinuhe egyptiläinen.

Suomennoksiakin tehty

Suomessa ja Unkarissa ei ole valtion rahoitusohjelmaa, ja Unkariksi onkin käännetty viime vuosina vain joitakin teoksia mansista ja hantista, muun muassa mainittu Jeremei Aipinin romaani.

Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt yllättävän monta käännöstä suomalais-ugrilaisista kielistä.

Emerita-professori Raija Bartens on julkaissut käännökset Tähtiä lumessa. Mordvalaista lyriikkaa (2004) ja Kultainen aamunkoi: neljän marilaisen runoilijan muistolle (2007). Marilaisen runoklassikon Valentin Kolumbin valikoima Kaikilla kielillä sydämen laulu on sama (2002, suom. Hämäläinen & Laulajainen) on suomennettu, samoin Marin aleksiskiven Sergei Tšavainin romaani Elnet (2008, suom. Arto Moisio). Lisäksi on käännetty Mihail Hudjakovin 1910-luvulla koostama udmurttieepos Dorvyžy (suom. E-J Salminen & Jorma Vakkuri).

Venäjän suomalais-ugrilaista nykykirjallisuutta on suomennettu vähän. 2000-luvulla ovat ilmestyneet nykymarilaisen naisrunouden valikoima Vaahterat palavat (2009, suom. Hämäläinen & Laulajainen) sekä udmurttilaisen, mordvalaisen ja marilaisen nykykirjallisuuden suomennosvalikoima Volga-antologia (toim. Ville Ropponen).

” Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä”

”Ei pidä pysähtyä siihen, että suomalais-ugrilaiset entusiasti-piirit tekevät kulttuuria toisilleen”, jyrähtää pietarilais-mordvalainen runoilija Sergei Zavjalov.

Helsingissä viimeiset viisi vuotta asunut Zavjalov asettuu puolustamaan kansallista kulttuuria sekä ylikansallista ”globalismia”, että perinteitä ylikorostavaa ”lokalismia” vastaan.  Zavjalovin mukaan vaarana ei ole vain se, että isot kielet eli niin sanotut tappajakielet ja ylikansallinen populaarikulttuuri jyräävät pienet kielet ja kulttuurit. Vaarana on myös pienten eristäytyminen pysyviksi miellettyihin perinteisiinsä, joita ulkoapäin filantrooppisesti pönkitetään tajuamatta, että tässä hellitään enemmän romantttista kuvaa ”turmeltumattomista alkuperäiskulttuureista”.

”Suomalais-ugrilaisia kulttuureja ei tule museoida. Ei pidä kääntää kirjallisuutta vain kääntämisen vuoksi. Kulttuurisen reservaatin rajat on ylitettävä ja tuettava uutta luovaa kirjallisuutta”, Zavjalov tykittää.

Hän toivoo, että eräänä päivänä käännetään suomalais-ugrilaista kirjallisuutta - ei vain siksi että se on kirjoitettu jollain eksoottisella kielellä - vaan koska se puhuu yleismaailmallisista ja ikuisista asioista vaikuttavasti. 

Kiinnostavana uutena suuntauksena Zavjalov on pitänyt etnofuturismia. Virossa 1990-luvulla syntynyt taidesuuntaus levisi 2000-luvulla kaikille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille. Etnofuturismi pyrkii yhdistämään ikiaikaista ja etnistä moderniin maailmankulttuuriin.

Etnofuturismin filosofiassa korostuu virolaisten filosofi Uku Masingin ja kirjailija Jaan Kaplinskin pohjalta hahmoteltu ajatus, että suomalais-ugrilaiset kielet jakavat paitsi yhteisen kieliopillisen rakenteen myös yhteisen tavan tarkastella todellisuutta. Suomalais-ugrilainen filosofia siis poikkeaisi Euroopan indoeurooppalaisten valtakielten pohjalta muovatuista filosofioista.

”Etnofuturismi on ensimmäinen suomalais-ugrilaisten kansojen kehittämä todella kansainvälinen idea”, Zavjalov painottaa.

Artikkeli on ilmestynyt myös Hiidenkivessä 1/2011.