Venäjän kevättä

Kiilaklubi ”Venäjän kevät” toteutui viimein 28. maaliskuuta bar Mustassa Kissassa. Tuli tyytyväisyyden tunne, kun pitkään suunniteltu klubi onnistui suorastaan yli odotusten. Yleisöä oli paikalla mukavasti, kaikkiaan useita kymmeniä. Klubilla esiintyvät venäläiset runoilijat Pavel Arsenjev ja Jevgenija Suslova sekä suomalaiset, venäläistaustaiset runoilijat Polina Kopylova ja Susinukke Kosola eli Daniil Kozlov. Klubi oli kaksikielinen: suomenvenäläiset runoilijat lukivat runojaan suomeksi ja venäjäksi, ja venäläisten runoista esitettiin Anni Lappelan suomennokset.

Ajatus järjestää venäläisen runouden klubi syntyi paitsi kiinnostuksesta venäläiseen kirjallisuuteen, myös kansainvälisen ilmapiirin paineesta. Ukrainan sodan ja Putinin Venäjän uuden aiempaa aggressiivisemman politiikan vaikutuksesta Venäjä ja ylipäänsä venäläisyys, jopa venäjän kieli ovat politisoituneet myös Suomessa. Iltapäivälehdet ovat kohta vuoden myyneet lehtiään enemmän tai vähemmän tosiasioihin pohjaavien uhkakuvien kiihkeällä perkaamisella. Mahdollisiin uhkiin on toki järkevää varautua, mutta kyse ei ole vain tästä.

Huomiota on herättänyt somessa ja jopa valtamediassa viime syksynä käynnistynyt yleinen keskustelu ”viidennestä kolonnasta” Suomessa. Putinin Venäjä on luvannut niin sanotusti puolustaa venäläisiä myös ulkomailla. Tämän on katsottu luovan uhan myös Suomessa, jos maassamme asuvaa noin 50 000 venäjäläistä pyrittäisiin käyttämään poliittisen pelin työkaluina. Joissakin suomalaisissa piireissä, myös kulttuuripiireissä on herännyt halu vastakkainasetteluihin.

On vaadittu suomenvenäläisiä ”irtisanoutumaan Putinin Venäjästä” tai ”vakuuttamaan uskollisuuttaan” Suomelle. Tällaiset vaatimukset ennakoivasta mahdollisesta kollektiivisesta syyllisyydestä kuulostavat melko absurdeilta, mutta hiipivän pelon ilmapiirissä niitä on alettu esittää yhä vakavammin. Vaikea tosin sanoa, miten tällaiset ”uskollisuudenvakuutukset” käytännössä toteutettaisiin. Kokoontuisivatko vähemmistön edustajat kenties Senaatintorille ja vakuuttaisivat juhlallisesti kumartamalla uskollisuuttaan patrioottiselle tasavallalle ja Euroopan Unionille?

Venäjä on tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemamaa. Mediassa monet ovat epäilleet teemamaan valinnan järkevyyttä. On väitetty, että virallinen Venäjä tulee sanelemaan liikaa keitä kirjailijoita messuille kutsutaan. Niinpä on tärkeää, että Suomeen kutsutaan kriittisia venäläisiä kirjailijoita. Kulttuuri- ja kirjallisuussuhteita ei tule katkaista, vaikka joissakin suomalaisissa piireissä on vaadittu boikottia, vaan on pyrittävä pitämään yllä rakentavaa yhteyttä venäläiseen riippumattomaan älymystöön. Tämä on pahinta vastamyrkkyä pyrkimyksille eristää Venäjä Euroopasta, pyrkimyksille joita ei esiinny vain yhä autoritaarisemmaksi muuttuvan Venäjän valtapiireissä vaan myös läntisissä kerroksissa.

Kiilaklubilla esiintyneet runoilijat näyttivät mainiosti runouden kriittisen voiman. Pavel Arsenjev arvosteli epäsuorasti monia kotimaansa yhteiskunnallisia epäkohtia ja poliittista uuskontrollia. Susinukke Kosola taas täräytti esiin muun muassa terävän näkemyksen siitä mitä on kasvaa venäläisenä Suomessa, rasismin ajoittain ailahtelevissa kuohuissa. Esitetyt runot olivat kuitenkin ennen muuta lyriikkaa.

Parasta vastalääkettä kaikenlaiselle autoritarismille ja vastakkainasetteluille on se, että suvaitsemme monenlaisia ihmisiä, ja ennen muuta otamme ihmiset ihmisinä ja kulttuurin kulttuurina, runouden lyriikkana, eikä jonkin tietyn valtion tai ideologian kaksijalkaisina tai abstrakteina edustajina. Tällä hetkellä jokaisen ajattelevan ihmisen velvollisuutena olisi vastustaa uusia jakolinjoja, joita Eurooppaan halutaan luoda.

PS. Kiilaklubin nimi ”Venäjän kevät” viittaa moniaalle. Itä-Ukrainan separatististen ”tasavaltojen” äärivenäläiset aktiivit ovat käyttäneet nimitystä ”venäläinen kevät” niin sanotusta kansannoususta Ukrainan uusia vallanpitäjiä vastaan. Valtaosa näistä aktivisteista on tiettävästi peräisin Venäjältä. Osa on mahdollisesti sotilaselimistä, osa kansallisbolševikkeja ja jäseniä esimerkiksi eurasianistisen filosofin Aleksander Duginin ”Euraasia” -puolueessa. Venäjän oppositio on pyrkinyt ottamaan haltuunsa iskulauseen ”Venäjän kevät”. Tämän tunnuksen alla oli tarkoitus järjestää mielenosoitusmarssi Moskovassa maaliskuun alussa. Marssi muuttui lopulta murhatun oppositiojohtaja Boris Nemtsovin muistokulkueeksi.

Maa suurvaltojen puristuksessa

Ukrainan historia

Johannes Remy

Kustantaja: Gaudeamus

Ilmestymisvuosi: 2015

Laji: Tietokirjat, historia

Entisen Neuvostoliiton maiden historiasta on kirjoitettu vähän suomeksi. Ukrainankin historiasta on aiemmin ollut saatavilla vain Kasjanovin ja Pilipenkon kapoinen Ukrainan historia (1997).

Jo nykyisen Ukrainan konfliktin käsittämiseksi tieto historiasta on tärkeää. Johannes Remyn Ukrainan historialle on tilausta. Remy on Helsingin yliopiston Itä-Euroopan historian dosentti. Ukrainan historia on perusteos, eikä siinä ole pyritty perkaamaan kaikkia aihepiirejä. Paikkaansa teos silti puolustaa.

Menneisyys on kummitellut nyky-Ukrainassa ja historiantulkinta on poliittisen kiistelyn aihe.

Remyn mukaan Ukrainan syvä alueellinen jako on estänyt poliittisen järjestelmän kunnollisen kehittymisen nykyisen itsenäisyyden aikana.

Tämä jako pohjaa historiaan. Kyse on paljolti itä-länsi-suuntaisista voimista. Ulkovallat ovat viipaloineet Ukrainaa, ja maan itsenäisyysjaksot ovat jääneet lyhyiksi. Krimin historia on kulkenut melko erillään.

Myös nykyisen konfliktin taustalta löytyy osin Ukrainan aluejako. Historia on töräytellyt torvea lisäksi osapuolten retoriikassa.

Kiovan Rus, jota sekä Ukraina että Venäjä ovat pitäneet oman valtiollisuutensa alkumuotona, syntyi 800-luvulla. Mongolien hävitysretkien jälkeen 1400-luvulla läntinen Ukraina lankesi Puola-Liettualle, itäinen Ukraina Moskovan Venäjälle.

Jako säilyi pääpiirteissään toiseen maailmansotaan asti. Länsi-Ukrainassa vallanpitäjäksi vaihtui 1700-luvulla Itävalta. Yksikään isäntävaltio ei pitänyt ukrainalaisia itsenäisenä kansana. Venäjällä Ukraina nähtiin "Vähä-Venäjänä".

Ukrainan hajautuminen eri valtakuntiin ja kulttuuripiireihin vaikutti kansalliseen identiteettiin, asukkaiden pääkieleen ja uskontoon. Idässä ollaan ortodokseja, lännessä katolisia tai uniaatteja.

Ukrainan puhujia löytyy yhä eniten lännestä. Puolet 46 miljoonasta ukrainalaisesta puhuu pääkielenään venäjää, valtaosa heistä asuu idässä ja Krimillä. Yleisesti puhutaan myös sekakieltä, suržykia.

Krimillä hallitsivat tataarikaanit aina vuoteen 1783, jolloin Venäjä valloitti niemimaan.

Asetelma oli vallankumoussodissa 1917–21 samantyyppinen kuin nyky-konfliktissa. Ukraina itsenäistyi ensi kerran, mutta Itä-Ukrainasta löytyi tukea myös bolševikeille. Ukraina hävisi sodan puna-armeijalle, ja maa liitettiin Neuvostoliittoon; Länsi-Ukraina yhdistettiin Puolaan.

Stalinin toimeenpanema pakkokollektivointi ja sitä seurannut nälänhätä "holodomor", poliittinen terrori ja toinen maailmansota runtelivat Ukrainaa. Sodan jälkeen Länsi-Ukraina lankesi Neuvostoliitolle.

Venäjä on nimitellyt Ukrainan nykyhallitusta "banderalaiseksi". Nimitys viittaa toisen maailmansodan nationalistijohtajaan Stepan Banderaan. Ukrainalaisnationalistien armeija UPA taisteli saksalaisten rinnalla neuvostojoukkoja vastaan, välillä myös saksalaisten ja puolalaisten kanssa.

Nyky-Ukrainassa on kaavailtu Banderan korottamista vapaussankariksi.

Neuvostoaika merkitsi Ukrainalle teollistumista ja venäläistymistä. Vuonna 1954 Krim päätettiin yhdistää Ukrainaan. Syyt olivat taloudellisia.

Ukrainan itsenäistymisen 1991 jälkeen maan kehitys on ollut kompastelevaa, talousvaikeuksia ja poliittista ailahtelua. Demokraattiset ja autoritaariset jaksot ovat vuorotelleet.

Oppositio on ollut usein vahva. Ensi kerran ukrainalaiset nousivat katuprotesteissa vallanpitäjiä vastaan niin sanotussa oranssikumouksessa vuonna 2004.

Presidentti Janukovitšin vastainen Maidanin kumous viime vuonna johtui ukrainalaisten halusta vankistaa Venäjän sijaan yhteistyötä EU:n kanssa.

Kumouksella oli sosiaalisiakin päämääriä, kuten autoritarismin, suurliikemiesten vallan ja korruption vähentäminen sekä syvien tuloerojen tasoitus. Näitä päämääriä Remy ei käsittele.

Nähtäväksi jää miten uudet vallanpitäjät pystyvät uudistamaan maata. Ongelmista huolimatta Ukrainan demokratia on ollut vahvempi kuin useimpien muiden entisten neuvostosavaltojen.

Maidanin kumouksen jälkeen Venäjä miehitti Krimin, Itä-Ukrainan separatistit nousivat kapinaan ja Venäjä tunkeutui Ukrainaan.

Vallankumouksessa vaikuttivat vahvasti länsiukrainalaiset kansallismieliset, jopa äärinationalistiset voimat. Nyt viimeksi mainitut ovat Remyn mukaan menettäneet suosionsa. Itä-Ukrainassa taas on ollut historiallisesti enemmän venäläismielisyyttä.

Ukrainan kotoperäiset ristiriidat ovat vakavia, mutta ne tuskin olisivat johtaneet sotaan, jollei Venäjä niin olisi halunnut, kirjoittaa Remy.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on entisen Neuvostoliiton alueisiin perehtynyt tietokirjailija ja esseisti.

Kritiikki on ilmestynyt Helsingin Sanomissa 15.3.2015.