Saksalainen rikoskirjallisuus luotaa moraalia

Saksasta tuntuu nyt tulevan kaunokirjallisia ovia kovasti koputtelevaa rikoskirjallisuutta. Esimerkiksi Andrea Maria Schenkel (s. 1962) kirjoittaa lakonisia, usein tositapauksiin perustuvia rikosromaaneja, jotka luotaavat kiinnostavasti ihmisyhteisöjen moraalia. Osin samoilla linjoilla näyttää liikkuvan Ferdinand von Schirach (s. 1964). Häneltä suomennettu Syyllisyys on 15 novellin tiukka nippu. Siitä rakentuu pieni tutkielma rikoksesta, oikeudenkäytöstä, moraalista ja etiikasta.

Syyllisyys muistuttaa jonkin verran Schirachin esikoiskokoelmaa Rikoksia (2011), mutta nyt mukana on rotevammin kirjallista tyylittelyä ja mustaa huumoria. Novellien kertojana on kirjailijan itsensä näköinen lakimies; Schirach työskentelee puolustusasianajana rikosoikeudenkäynneissä. Selvästi tarinoihin on ammennettu tosielämästä, mitä korostaa monen novellin dokumentaristinen ote.

Rikos ja rangaistus ovat monimutkaisia asioita, tietää Schirach. Avaustarinassa ”Kansanjuhla” orkesterin soittajat raiskaavat julmasti 17-vuotiaan tarjoilijatytön. Yhdeksästä muusikosta kahdeksan on syyllisiä, mutta kuka tahansa heistä saattaa olla syytön, hän, joka soitti poliisin. Mitä ihmettä oikeudenkäynnissä tapahtuukaan?

Novellissa ”Lapset” kunnollista aviomiestä syytetään lasten hyväksikäytöstä. Myöhemmin kuitenkin paljastuu, että pikkutytöt keksivät tarinan. Avioeron ottanutta vaimoa mies ei saa takaisin.

Schirachin minimalistinen tyyli kelpaisi Dashiell Hammettillekin. Schirach ei yritä väkisin paisuttaa tarinaa tiiliskiveksi lukuromaaneja janoavalle yleisölle, vaan piirtää terävin nopein vedoin esiin olennaisen. Monessa tiiviistä novelleista on pienoisromaanin ainekset. Osa lyhyistä kertomuksista on tosin ennalta arvattavampia. On mafiajuttu, kyllästyneen kotirouvan kleptomanian kuvausta, synkkää sukurasitusta ja huumekauppaa.

Novellit liikkuvat kaikissa saksalaisen yhteiskunnan kerroksissa. Myös maahanmuuttajahahmoja esiintyy. Tarinoissa siirtolaistaustan, huono-osaisuuden ja rikosten tekemisen tai niiden uhriksi joutumisen välillä on usein yhteys. Oikeusjärjestelmä ei aina ota huomioon kulttuurieroja.

Parissa tarinassa Schirach tyylittelee reilummin kaunokirjallisilla sävyillä. Esimerkiksi novellissa, jossa koulupoikaa kidutetaan illuminaattien nimissä, on keskiaikaisen kauhun mausteita. Loppupuolen tarinoissa narskuu korkkiruuvin kieroa huumoria. Juoneltaan nasevin kertomus on elokuvakerrontaa muistuttava ”Avain”. Siinä saksalaisten ja venäläisten rikollisten huumekaupat juuttuvat farssimaisiin rattaisiin tanskandoggin nielaistessa tärkeän avaimen. Ei ihme, että Schirachin esikoisteoksesta on jo ehditty tehdä elokuva ja tv-sarja.

Kuka meistä on syytön, kuka syyllinen? Voiko rikoksen tekijää ymmärtää? Schrirachin tarinoissa usein voi, vähintään jotenkin. Uhritkaan eivät aina ole syyttömiä, vähän samoin kuin Schirachin suomennetussa romaanissa Collinin tapaus (2013). Esimerkiksi eräs tapettu mies oli hakannut vaimoaan vuosikausia. Joskus syylliset taas ovat uhreja, kuten isän ystävän raiskaama 14-vuotias tyttö, joka ei tiedä tulleensa raskaaksi ja jonka vauva hukkuu vessaan vahingossa. Toisinaan laki ja moraali ovat ristiriidassa. Lopullinen kannanotto jätetään silti aina lukijalla.

Ferdinand von Schirach: Syyllisyys. (suom. Raija Nylander). Rikoskertomuksia. Atena 2014.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt HelsinginSanomissa 8.3.2014.