Kuolleiden sielujen jäljillä

Andrei Volos: Animaattori. Suomentanut Anto Nikkilä. 280 s. Bazar 2012.

Tšetšenian sotia on käsitelty venäläisessä kirjallisuudessa melko vähän. Andrei Volosin (s. 1955) Animaattori käsittelee sekin lähinnä tšetšeeniterroristien iskuja Venäjälle. Volosin romaanissa tšetšeenejä kutsutaan katšaareiksi, ja mukaan on ympätty scifi-aineksia.

Yhteiskunnallisia teemoja on viime vuosina Venäjällä usein käsitelty dystopia- tai scifi-kirjallisuuden keinojen avulla. Myös Viktor Pelevin, jonka tavasta rakentaa romaaninsa Animaattori tuo muistumia, on hyödyntänyt usein scifiä.

Animaattorin tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa on opittu elollistamaan, ”animoimaan”, kuolleiden ihmisten olemus. Romaanin päähenkilö Sergei Barmin on animaattori, erikoismies, jonka tehtävänä on eläytyä kuolleiden sielujen sisimpään ja varmistaa niiden talletus. Barminin animoimien vainajien kautta luodataan Tšetšenian konfliktia.

Romaani etenee katkelmien kautta. Volosin tyylissä yhdistyvät kepeä kerronta ja raskaat aiheet, komedia ja tragedia.

Mitä ajattelee terroristipoika ennen kuin räjäyttää pomminsa ruuhkabussissa? Entä hänen vieressään istunut mies? Välillä pureudutaan Kaukasiassa palvelevan korruptoituneen venäläisupseerin elämään. Toisaalla oligarkit juonivat Kaukasian öljybisneksiä. Volos näyttää sekä Venäjällä 2000-luvulla nousseen muukalaisvastaisuuden, että tšetšeenien sokean vihan maansa tuhoajia kohtaan.

Kuolleiden läpivalaisu, animointi, toimii romaanissa myös kirjallisuuden vertauskuvana. Volos pohtii kirjailijantyötä ja -roolia, kirjallisuutta ja kritiikkiä. Mitään kovin uutta näistä aiheista ei saada irti. Scifi-aineksen käyttö animaattoritouhuineen tuntuu jopa hieman päälle liimatulta. Välillä teoksessa on pientä tyhjäkäyntiä, kun selostetaan miten Barmin irrottautuu raskaasta työstään viinan ja naisten avulla. Kuvatut Barminin perhe- ja ihmissuhdeongelmat jäävät ohukaisiksi.

Animaattori huipentuu fiktiiviseen kuvaukseen vuonna 2002 tapahtuneesta Moskovan teatterikaappauksesta. Kaappaus päättyi Venäjän poliisin erikoisjoukkojen rynnäkköön, ja yli 100 panttivankia kuoli. Romaanin finaalissa aiemmin moniaalle hajaantunut rakenne tiivistyy, ja eri sivuhenkilöiden polut kohtaavat.

Volosin romaani on kunnianhimoinen yritys pohtia Venäjällä vaiettuja aiheita. Volos luotaa terrorismin syitä. Esimerkiksi pommin bussissa räjäyttänyt poika on paennut köyhyyttä ja nälkää uskonnollisen kouluun, ja siellä hänet manipuloidaan marttyyriksi. Tšetšeenejä kuvataan teoksessa silti aika yksiulotteisesta tunteenomaisina ja lapsellisina tai petomaisina fanaatikkoina. Voi pohtia eroaako kuva valtavan paljoa vaikkapa 1800-luvun venäläisen kirjallisuuden orientalistisesta Kaukasia-kuvasta.

Animaattorin mottona on säe Mihail Lermontovin lyhyestä runosta ”Kallio”; säe kuuluu: ”yöpyi pilvi kultainen”. Lermontov lienee tarkoittanut runonsa vertauskuvaksi Venäjän hengen ja Kaukasian maiseman kosketuksesta. Säe on sama, jonka Anatoli Pristavkin valitsi tšetšeenien vuoden 1944 pakkosiirrosta kertovan, perestroikan aikana ilmestyneen romaaninsa nimeksi. Pakkosiirto välähtää Volosin romaanissa konfliktin taustalla. Esiin nousevat myös sodassa psyykkisesti vammautuneet venäläissotilaat. Kirjailijuuden ruodinta kuitenkin varastaa leijonasaosan romaanista ja Tšetšenian konfliktin pohdinta jää lopulta turhan vähäiseksi.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 3/2012.