Stalin realismin kovassa valossa

Stalinin vainoja käsittelevät romaanit luottavat realistisesti kuvattuun suureen kertomukseen, jossa ”paljastetaan” rikokset.

Ville Ropponen

Stalinin vainot ovat hiipineet yhdeksi nykykirjallisuuden keskeisistä aiheista myös Suomessa. Sitä ovat suolistaneet kirjailijat Anita Konkasta ja Fredrik Långista Arvi Perttuun, Sofi Oksasesta ja Antti Tuurista Anna Soudakovaan. Suomalainen lähestymistapa sekä muistuttaa venäläistä aihetta perannutta kirjallisuutta että eroaa siitä.

Realistinen ja eeppinen kerronta tuntuu yhdistävän suomalaista ja venäläistä tapaa käsitellä vainoja. Venäläisessä kirjallisuudessa harvoin huomioidaan etnistä ulottuvuutta, mutta Suomessa on setvitty suomalaisten tai ”heimoveljien”, kuten amerikansuomalaisten, karjalaisten ja virolaisten kohtaloita.

Stalinin aikojen ruoppaaminen liittyy epäilemättä suomettumisen murtumiseen ja siihen, ettei vainojen suomalaissyntyisiä uhreja ole vielä selvitetty kunnolla. Silmien ummistamisen sijaan on viimein kiinnostuttu kohtaloista Neuvostoliitossa.

Moni romaani ammentaa tuoreesta historiankirjoituksesta ja sorvautuu selkeiden vastakohtien tarinaksi, mutta myös ristiriitaisempaa kuvausta löytyy neuvostoyhteiskunnan joukkopsykologisista juonteista. Eräissä teoksissa Stalinin Neuvostoliitto on lähinnä tarinan dramaattinen lavaste.

Yhteistä Stalinin vainoja käsitteleville teoksille tuntuu olevan käsittelytapa, realistisesti kuvattu suuri kertomus, jossa ”paljastetaan” rikokset.

”Paljastus” on tässä lainausmerkeissä, sillä Stalinin vainojen nousua kotimaisen kirjallisuuden isoksi aiheeksi edelsi historiantutkimus. Se saattoi neuvostoarkistojen avauduttua 1990-luvulla viimein luoda totuudenmukaisen kuvan neuvostomenneisyydestä. Kerrontatapa liittyy paitsi kansainväliseen virtaukseen, jossa historialliset romaanit perustetaan tiukasti menneisyyden dokumentteihin niin myös perestroikaproosaan.

”Perestroikaproosa” ilmensi sitä liikettä, jolla Stalinin vainot tungeksivat kirjallisuuden valtavirtaan Neuvostoliiton loppuaikoina 1980-luvulla. Suuntauksen keskeisiä teoksia ovat esimerkiksi Anatoli Rybakovin Arbatin lapset (1987), Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo (1988), Varlam Šalamovin Kolyman kertomuksia (1987) ja Aleksander Solženitsynin teokset.

Sekä dokumentteihin sidotussa historiallisessa proosassa että perestroikaproosassa fiktio saa pontta totuusarvosta. Mutta merkitseekö se samalla välttämättä parempaa kirjallisuutta?

Suomalaisen kirjallisuuden Stalin-buumi on tapahtunut samaan aikaan, kun Venäjän virallisella tasolla on Stalinin vainoja entistä enemmän kaunisteltu, ellei koko diktaattoria ole rehabilitoitu. Stalinin politiikan ”hyviä” puolia on painotettu kouluopetuksessa ja Venäjän johdon puheissa. On jopa pystytetty liuta uusia Stalinin patsaita. Aiheen nousu Suomessa saattaakin heijastaa myös entistä autoritaarisempaa Venäjää kohtaan tunnettua pelkoa.

Venäjällä Stalinin terrorilla on aina ollut tietty vastakertomuksen luonne, vaikka valtiovalta onkin välillä tukenut aiheen perkaamista.

Neuvostoliiton romahdettua Stalinin vainot saavat repivimmän käsittelynsä venäläisessä 1990-luvun postmodernissa kirjallisuudessa: perestroikaproosan vakavuudesta ja realismista edetään groteskiin, pirstotaan tabuja ja dekonstruoidaan neuvostokieltä.

2000- ja 2010-luvun venäläisessä kirjallisuudessa Stalinin sorron käsittely palaa realismiin, mutta uudella kierteellä. Samalla kirjallisuus ikään kuin ottaa jälleen vanhan roolinsa yhtenä muiston tärkeistä ylläpitäjistä, sillä neuvostoterrori on viime aikoina syrjäytynyt Venäjän valtajulkisuudesta. Maassa elää yhä monta eri käsitystä Stalinista, mikä on mahdollistanut despootin maineenpalautuksen.

Stalinin ajan kriittinen ruotiminen on jatkunut kirjallisuudessa, mutta laajojen yhteiskunnallisten kaarien tai karnevalisoinnin asemesta esillä on nyt enemmän yksilön, erityisesti naisten näkökulma. Naisten kohtaloita ovat tuoneet esiin teoksissaan esimerkiksi Ljudmila Ulitskaja, Jelena Tšisova ja venäjäksi kirjoittava valkovenäläinen Nobel-kirjailija Svetlana Aleksijevitš.

Suomalaisessa kirjallisuudessa Stalinin vainot nousivat vuosituhannen alussa. Meillä sen kautta on käsitelty erilaisia aiheita valheellisen ideologian ja rikosten näyttämisestä totalitarismin analyysiin, nyky-Venäjän taustoittamiseen ja fantasiaan.

Anita Konkan Musta passi (Tammi 2001) yhdistelee nykyhetken havaintoja ja kaseteilta purkautuvaa kirjailijan Eero-sedän outoa kohtaloa Neuvostoliitossa. Vainojen uhatessa kommunismiin uskonut setä hyppää junaan ja pakenee. Inkeriläinen Eero sompailee ympäri laajaa neuvostomaata Karjalasta Itä-Siperiaan, Kaukasukselle ja Kaspianmeren yli Tadžikistaniin.

Romaanista kehkeytyy Stalinin ajan värikäs panoraama ja kertomus uskosta pettävään ideologiaan. Kirjailija tekee selkoa omasta kosketuksestaan taistolaisuuteen 1970-luvulla. Hän pohtii lisäksi Eeron luotettavuutta kertojana ja sitä värvättiinkö hänet ilmiantajaksi. Rakentuuko romaanista sitten suuri tarina kommunismista? Ei oikeastaan, siinä on liikaa tulkinnanvaraisuutta, eikä Eerosta tule edes kunnon uhria, vaan selviytyjä.

Fredrik Långin Venäjän serkku (2001, suom. Marja Kyrö, Tammi 2003) tuo esiin Karjalaan 1930-luvulla ruusuisten lupausten perässä muuttaneiden suomalaisten kohtalon. Kehystarinana kenottavan Hankenin tutkijan keski-iän kriisin kautta Lång vertailee nykyistä ja 1930-luvun elämäntapaa sekä vuosituhannen vaihteen ja Stalinin ajan Venäjää.

Jännittävästi kirjoitettu teos näyttää melko hyvin siirtolaisten uskon sosialismiin, luokka-asenteet, ja uskon kauhistuttavan romahduksen, kun vainot alkavat. Lång hukkaa osin Karjala-aiheen hakiessaan Hankenin tutkijan elämänkriisiin vastauksia Venäjän mystisistä syvyyksistä. Tämän rinnalla Staliin vainot jäävät romaanissa sivujuonteeksi.

Oikeastaan vasta Sofi Oksasen Puhdistus (WSOY 2008) sai Stalinin vainot murtautumaan suomalaisessa kirjallisuudessa lopullisesti esiin. On kiinnostavaa, että näin kävi, sillä Puhdistus kertoo päällisin puolin saman, minkä voi lukea ajan historiantutkimuksesta.

Romaanin voima on psykohistoriallisessa tarinassa, joka näyttää syyllisyyden, vainoharhan, pelon ja valheessa elämisen sykkeen; tämä kaikki ei neuvostoaikana koskenut vain yksilöä vaan koko yhteiskuntaa. Naisiin kohdistuva sorto on usein seksuaalista väkivaltaa, Oksanen muistuttaa. Teemana naisten alistaminen nostaa teoksen universaalille tasolle. Puhdistus on lisäksi helposti yleistettävissä: romaani voisi tapahtua millä tahansa alueella sortovallan alla.

Ehkä Puhdistus on meillä ensimmäinen teos, joka sanoo suoraan: neuvostokommunismi oli valhetta ja sortoa? Näin siitä muovautuu suuri tarina kommunismista, kertomus ilman ehtolauseita, jossittelua tai propagandan jälkikaikua. Romaanina Puhdistus ponnistaa Oksasen samannimisen näytelmän (2007) pohjalta, mutta kertoo hieman eri tarinan. Romaani on näytelmää monipuolisempi, mutta sekään ei vältä tiettyä asetelmallisuutta: niin Stalinin ajassa kuin teoksen nykyhetkessäkin venäläiset ovat vain pahoja, virolaiset pääsääntöisesti hyviä. Henkilöistä oikeastaan vain pääosaan nouseva Aliida on kuvattu ristiriitaisemmin.

Puhdistus toi aikanaan uuden aiheen, virolaisten kyyditykset, laajempaan tietoisuuteen ja puhkoi samalla suomettumisen patoumia. Kenties siksi Puhdistusta on oudosti usein luettu lähes historiankirjoituksena ja poliittisena kirjana, vaikka kyse on romaanista.

Antti Tuurin Ikitie (Otava 2011) ”paljastaa” samoin suuren tarinan – amerikansuomalaisten kohtalon Karjalassa – mutta Oksasen psykologisille tasoille teos ei yllä. Tuuri kertoo dokumentaarisen, lakonisen realismin keinoin Lapuan liikkeen muilutusta rajan yli paenneen miehen vaiheista Neuvosto-Karjalassa.

Kuvaus suuren terrorin 1937–1938 aikaisista pidätyksistä, kuulusteluista kidutuksineen ja joukkoteloituksista Krasnyi Borin männikössä Petroskoin poskessa kuuluu aihetta käsittelevän kirjallisuuden raaimpiin.

Erityisiä ristiriitoja Tuuri ei kuvaa. Terrorin uhrit ovat Ikitiessä joko hyväuskoisia, huijattuja siirtolaisia tai sattumalta paikalle viskattuja. Henkilöiden usko kommunismiin on kuvattu ohuesti.Vainoja toteuttavat NKVD:n työntekijät taas näyttäytyvät sysimustina kyttinä.

Anna Soudakovan esikoisromaani Mitä männyt näkevät (Atena 2020) jatkaa suurten paljastuskertomusten linjaa. Kirjailijan oman suvun vaiheisiin perustuva teos kuvaa Sandarmohin männikköön ammuttuja esivanhempia sekä heidän lastensa, kirjailijan isovanhempien selviämistä. Aikajänne ulottuu 1930-luvulta nykyaikaan. Lähes niin kauan romaanin selviytyjät saavat odottaa kunnes lopullinen totuus vainoista selviää.

Voiko Stalinin vainoja kuvata muuten kuin tragediana ja suurena ”paljastuskertomuksena”? Kyllä voi, ja tämä käsittelytapa avautuu kommunismin psykologiasta käsin. Natsismia selvemmin kommunismi pani aina painoa ”uskonpuhtaudelle” ja sen todistelulle. Tämä oli yksi sisäisten puhdistusten tärkeimpiä syitä.

Oksasta syvemmälle kommunismin vainoharhaisuuteen sukeltaa Arvi Perttu romaanissaan Papaninin retkikunta (Minerva 2006). Se on tragikoominen tutkielma totaalisen vallan toimintaperiaatteista ja jännitysromaanipastissi. Teos virittää draaman vuoden 1937 Petroskoihin, jossa yhtyvät vanhoillinen maaseutu, syntinen länsi ja mahtava kommunismi. Luuppi kohdistuu älymystön vainoihin ja erityisesti punasuomalaisiin ja amerikansuomalaisiin, jotka valheellisen propagandan takia lähtivät Karjalaan rakentamaan sosialismia.

Jaakko Petterson on kirjailijaliiton lehden toimitussihteeri, joka kirjoittelee omaa romaanikäsikirjoitusta karjalaississien puolenvaihdoksista Venäjän sisällissodassa 1920-luvulla. Otteita arkaluontoisesta käsikirjoituksesta on upotettu Papaninin retkikunnan sisään.

Pertun romaani näyttää stalinismin ja natsismin samankaltaisuuden, mutta välttää triviaalit asetelmat. Romaanin henkilöt ovat täynnä ristiriitoja. Lapsellinen, pyrkyröivä, pelkurimainen ja seksuaalisesti turhautunut Jaakko on epäluotettava kertoja. Jaakon näyissä kulkee musta Buick ja salaperäinen femme fatale Ellen. Jaakko himoitsee Elleniä, jonka hän liittää NKVD:n kotikäynteihin ja pidätyksiin. Jaakon kuvitelmien kieppuessa ei ole selvää mikä on houretta ja mikä totta. Hänen suhteensa sekä Elleniin että neuvostovaltaan on sadomasokistinen.

Totaalisen vallan sadomasokistinen luonne ei ole sinänsä uusi ajatus. Perttu käsitteleekin aihetta ironisesti ja kuin kioskikirjallisuudesta lainatuin sävyin Jaakon kuvitellessa itsensä agentiksi. Romaani on myös postmodernin ironian sovellus ja läpivalaisu: totalitaarisessa yhteiskunnassa sanat ovat yhtä vaarallisia kuin teot, ja lopulta vain kuvitelmat ja valhe ovat veristä totta. Petroskoin yössä virtaa viina, soi jazz; ihmiset juhlivat kuin viimeistä päivää.

Erilaisia tyylilajeja ja genrejä sekoittava romaani ilmentää 1930-luvun Karjalan puheenparsien runsautta: on suomen murteita, fingelskaa, karjalaa. Perttu imitoi stalinistista propagandakieltä. ”Viholliset” tuomitsevat päätöslauselmat ovat yhtä aikaa hyytäviä ja naurettavia. 1930-luvun kielenkäytön lisäksi Perttu tuntuu tavoittavan aikakauden todellisuuskäsityksen. Jaakko pyrkii ajattelemaan ehdan stalinistin tapaan, vaikka omatunto soimaa.

Romaani kuvaa kollektiivista vainoharhaa. Pysyäkseen vainojen kiihtyessä järjissään Jaakko pyrkii selittämään ja hyväksymään maailman, jonka keskellä hän joutuu elämään. Hän yrittää ymmärtää terroria loogisesti. Perttu osoittaa, ettei totalitarismissa edes todellisuuskäsitys ole turvassa. Kun valheesta tulee totta, niin totuudesta tulee rikos. Tämä tuntuu ajankohtaiselta ”vale-medioiden”, ”vaihtoehtoisten totuuksien” ja informaatiosodan nykyajassa, jossa tosiasioista on tullut entistä uhanalaisempia.

Romaanin hirtehisimpiä kohtauksia on Neuvosto-Karjalan kirjailijaliiton kokous, jossa tuomitaan ”kansanvihollisia”: kaikki pyrkivät pelastamaan nahkansa toinen toistaan absurdimmalla tavalla. Pertun romaani näyttää, ettei totalitarismissa ole sankareita. Totaalinen valta korruptoi ja tuhoaa äärimmäisesti. Kun joku joutuu epäillyksi, läheiset kääntävät hänelle heti selän, purevat ja potkivat ”tartunnan saanutta”.

Romaani tarttuu hämmentävään asetelmaan: totalitarismissa edes uhrit eivät aina ole viattomia. Jaakosta tulee ilmiantaja, ja hän vasikoi jopa ystävänsä. Motiiveina tykyttävät pelko ja halu selvitä sekä kiipiminen, vallan ja vaurauden himo.

”Ihminen ei halua olla vapaa. Kaikki me haluamme piiskaa, me nautimme sen molemmista päistä, niin vallasta kuin alistumisestakin”, pohtii Jaakko.

Perttu kuvaa terroria sekä siihen osallistuneen että uhrin näkökulmasta. Näin hän välttää monia aihetta käsitteleviä romaaneja vaivaavan jälkiviisauden ja yksinkertaiset moralistiset asetelmat. Lunastusta ei tule. Mustan ironisessa lopussa Jaakko nuolee sortajansa kättä ja hyväksyy stalinismin lait.

Pertun teos on kotimaisista aihetta käsittelevistä romaaneista ainoa, jota voi verrata venäläisen postmodernismin tapaan perata Stalinin aikoja. Hillittömimmän käsittelynsä stalinismi saa Vladimir Sorokinin romaanissa Goluboje salo (1999, ”Sininen silava”). Satiirisessa scifiparodiassa ja vaihtoehtohistoriassa Stalin on yhä elossa vuonna 1954.

Goluboje salossa on paljon historiallisia henkilöitä, mutta Sorokin vain lainaa heidän nimiään ja luo heille uuden, yhtä kammottavan olemuksen. Stalin on julkihomo ja kokainisti, jonka mieliruokaa on ihmisliha. Yhdessä romaanin irvokkaimmista kohtauksista Stalin ja Hruštšov herkuttelevat Stalinin lempinäyttelijän lihalla, menevät sitten sänkyyn ja yhtyvät himokkaasti. Tämä kohtaus raivostutti Putin-nuorten Iduštšie v meste (”Yhdessäkulkijat”)-järjestöä niin, että se valitsi 2002 Sorokinin yhdeksi kolmesta ”moraalisen rappion” kirjallisesta syntipukista, joiden teoksia heitettiin punaiselle torille pystytettyyn jättimäiseen WC-istuimeen. Myöhemmin jättipytty räjäytettiin.

Goluboje salossa ei ole Gulag-leirejä, vaan LoveLag-leirejä, jossa vallitsevat seksuaaliset orgiat. Solšenitsyn vapautetaan LoveLagista syvästi turhautuneena, ja Sorokin pilkkaa muitakin vastakulttuurin ”pyhiä ikoneja”. Romaanin lopussa ”sinistä silavaa”, mystistä ihmeainetta, jonka ympärillä on peuhattu, pumpataan Stalinin aivoihin. Generalissimuksen aivot alkavat paisua paisumistaan. Ne täyttävät ensin Moskovan, sitten Euroopan, kohta aivot pullistuvat niin, että maapallo suistuu radaltaan. Lopulta Stalinin aivot täyttävät koko maailmankaikkeuden.

Pertun lisäksi muutama muukin suomalaiskirjailija on lähtenyt kourimaan Stalinin vainoja realismin tuolla puolen, vaikkei kukaan ole ryhtynyt Sorokinin kaltaiseen ilotteluun.

Esimerkiksi Katja Ketun romaani Yöperhonen (WSOY 2015) tapahtuu osin Stalinin ajassa. Romaani on jonkinlainen aikuisten satu, jonka keskiössä on suomensukuisten marilaisten kohtalo venäläistämisen keskellä. Vorkutan työleiri toimii yhtenä tarinan näyttämöistä.

Todellista neuvostoterroria ja sen tarjoamia draamallisia mahdollisuuksia Kettu ei hyödynnä, vaan muovaa Gulag-leiristä kummitusmaisen kuvan. Tämä keskiaikaista demonologiaa muistuttava kuva tuntuu myös alleviivaavan Venäjän ”itäistä outotta ja sortoluonnetta”. Myöhemmin teoksen nykyhetkessä esiintyvä presidentti ”Vova” vertautuu marilaiseen paholaisjumalaan.

Jari Tervon romaanissa Matriarkka (Otava 2016) Stalinin aika taas toimii kulissina, jota vasten tervomaisen tragikoominen vaellustarina heijastetaan. Romaanissa sivutaan inkerinsuomalaisten kansanmurhaa, joka oli osa vähemmistöjen vainoja. Tervo käsittelee myös inkeriläisten evakuointia Suomeen 1940-luvulla ja katalaa palauttamista Neuvostoliittoon.

Stalinin valtakunta on JP Koskisen romaanissa Tulisiipi (Like 2019) yhtä kaikki melodraaman lavaste. Kenties siksi Koskisen Neuvostoliitto ei ole mitenkään uskottavasti kuvattu. Tarinassa lentämisestä unelmoivasta Kaarlesta, eräänlaisesta Neuvostoliiton suomalaissyntyisestä forrestgumpista, on ehkä viihteellisiä avuja. Se että seikkailuromaanin tarina on sijoitettu juuri itänaapurin historiaan ei silti motivoidu, vaan tuntuu laskelmoidulta – varsinkin kun mukaan on kuormattu kaikki Neuvostoliittoon tavallisesti liitetyt kliseet.

Venäläinen tietokirjailija Artemi Troitski on kutsunut presidentti Putinia Stalinin karikatyyriksi. Tällä hän viittaa Venäjän yhteiskunnan nyrjähtämiseen Stalinin aikojen huonoksi parodiaksi: vähemmistöjä vainotaan, isänmaallinen hysteria yltyy, näytösoikeudenkäynnit yleistyvät, poliittisia vastustajia koetetaan avoimesti murhata.

Nyky-Venäjällä isä aurinkoisen mainetta palautetaan. Myös Stalinin terrorin setviminen on muuttunut vaaralliseksi. Ikävänä ennakkotapauksena Karjalassa vainoja tutkinut museonjohtaja Juri Dmitrijev tuomittiin vuosiksi vankilaan tekaistujen syytteiden nojalta.

Mistä on kysymys? Miksi Stalinia kukitetaan, vaikka nyky-Venäjä tuntuu äärivasemmistolaisuuden sijaan kallistuvan pikemminkin äärioikealle? Tulisikin ymmärtää, ettei Stalin enää ole vasemmisto–oikeisto-kysymys, vaan kyse on demokratian ja diktatuurin vastakkainasettelusta.

Venäjän menneisyyden vääristely, johon kuuluu Neuvostoliiton, Leninin ja Stalinin kaunistelu, vaikuttaa olevan osa samaa kehityskulkua, jota historioitsija Timothy Snyder on kutsunut ikuisuuden politiikaksi: kuvitteellisen menneisyyden seppelöinnillä pyritään oikeuttamaan nykypolitiikka, rahan ja vallan epäoikeudenmukainen jako. Stalinin vainojen käsittelyä yhä haluavien venäläisten näkökulma pyritään taas pakottamaan piiloon.

Venäläinen kirjallisuus lienee kuitenkin Stalinista pääsemättömissä. Kirjallisuus on Venäjällä toistaiseksi saanut muihin medioihin verrattuna olla melko rauhassa valvonnalta. Tuoko 2020-luku tähän muutoksen, ja palataanko myös Stalinin käsittelyssä vaikenemiseen tai kaunisteluun? Vai kehittääkö venäläinen kirjallisuus taas uuden tavan ruotia kalmanhajuisen despootin perintöä.

Stalinin vainojen käsittelyn kautta suomalainen kirjallisuus on nostanut esiin ennen vaiettua historiaa, kuten suomalaisiin ja suomensukuisiin Neuvostoliitossa kohdistettuja vainoja. Kirjallisuudessa on muodostettu kuuluvasti kertomus kommunismin pahuudesta, välillä moraalisesti hieman yksioikoisestikin. Poliittista sortoa, riistoa ja kansanmurhaa on ehkä sittenkin helpompi käsitellä ajallisesti kaukaisessa tilassa kuin ruotia vastaavaa kehitystä nykymaailmassa.

Stalinin Neuvostoliitto on saanut lisäksi toimia eksoottisena, orientaalisena toiseutena ja outona lavasteena, johon on sijoitettu tarinoita. Venäläiseen kirjallisuuteen ja erityisesti perestroikaproosaan verrattuna kotimaisessa Stalinin vainoja ruotivassa kirjallisuudessa on kollektiivisten tuntojen sijaan painottunut yksilön kokemus.

Tarinat Neuvostoliiton historiasta ovat avanneet suomalaiselle proosalle eräänlaisen realismin kadotetun käyttökentän, kun realismi nykyaikaa kuvaavissa teoksissa on saanut paljolti väistyä monineuvoisemman ilmaisun tieltä. Ja kuitenkin myös Stalinin vainojen kuvauksissa kiintoisimmiksi nousevat psykologisia juonteita erittelevät sekä eri kirjallisia tyylejä yhdistelevät teokset.

Historiallisena totuutena Stalinin vainojen sopii kylpeä realismin kovassa valossa. Kirjallisesti usein kiinnostavampaa saattaa kuitenkin olla harppaus realismin tuolle puolen, spekulaation, fantasian ja moraalisen ambivalenssin hetteikkömaille.

Essee on julkaistu Parnassossa 1/2021.