Ville
Ropponen
Pentti Linkola ei jätä kylmäksi:
lähes jokaisella on jokin mielipide kalastaja-filosofin ajatuksista,
vaikka harva hänen kirjoituksiaan hyvin tuntee. Linkola on viljellyt
kaunopuheista äärimmäisyyttä 1960-luvulta alkaen. Hän varoittaa
ekokatastrofista, kritisoi saastumista ja valittaa massayhteiskuntaa.
Linkola ihannoi esiteollista Suomea, josta maalaa maaseutuidyllin.
Vähän väliä hän julistaa ihmiskunnan loppua. Enemmän kuin
vihreyttä Linkola tuntuu edustavan ääriagraarista elitismiä.
Tere Vadénin Linkolan ajamana
-pamfletissa seitsemän tutkijaa ja aktivistia ruotii Linkolaa
sekä ymmärtäen, että kritisoiden. Teokseen sisältyvä Linkolan
essee "Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio" vuodelta 1960
määrittää linkolalaisuuden perusteita. Enemmän kuin pafletti
teos on analyysikirja, kovin raflaavia ei lausuta.
Ainutlaatuinen ajattelija Linkola ei
ole. Samankaltaisia pohdintoja esitti esimerkiksi jo vuonna 1890
englantilainen William Morris
teoksessaan Huomispäivän uutisia. Toisin kuin
Linkola Morris tosin arvosti demokratiaa ja vastusti väkivaltaa.
Salla Tuomivaara tarkastelee
tekstissään Linkolan luontoesseistiikkaa. Tuomivaara näkee
Linkolan tärkeyden siinä, että tämä on kyseenalaistanut ihmisen
aseman muun elämän yläpuolella. Linkola kritisoi ihmisen oikeutta
hyväksikäyttää luontoa ja kysyy osuvasti: lisäävätkö korkea
elintaso ja teknologia onnellisuutta?
Luontokuvaajana ja
sivilisaatiokriitikkona Linkolaa arvostaa myös Arto Tukiainen.
Linkola kuvaa tuholaisihmistä osuvasti, toteaa Tukiainen.
Darwinismin kritisoija Linkola on
kuitenkin itse sosiaalidarwinisti. Kirjoituksissaan hän lyö
heikkoja, köyhiä ja sairaita. Oikeastaan Linkola ei ole
ympäristöajattelija, vaan ideologi, äärioikeistolainen nihilisti,
joka ihannoi agraarista fasismia, väittää esseessään Tapani
Kilpeläinen. Linkola tulkitsee faktoja kuten haluaa, eikä perustele
kantojaan. Miten Linkolan asenteellinen hölynpöly on voinut mennä
täydestä vuosikymmenet, Kilpeläinen kysyy. Konservatiivinen media
pitää demokratian vastaisuutta kansalaisrohkeutena ja antaa
Linkolalla tilaa.
"Mitä uusliberalistisemmaksi
yhteiskunta muuttuu, sitä salonkikelpoisempi Linkolasta tulee",
Kilpeläinen uskoo.
Ville Lähde analysoi esseessään
oivaltavasti Linkolan julkista kuvaa. Julkisuudessa Linkolaa ei ole
vaiennettu tai sivuutettu, vaan hänet on ikonisoitu. Linkola puhuu
ympäristötuhosta niin yleistäen ja kärjistäen, että
paatuneinkin luonnonsaastuttaja voi nyökytellä. Linkolan
äärimmäisyys ei pakota tekemään mitään, maailmanloppu kun
tulee joka tapauksessa. Linkolasta on lisäksi tullut lyömäase
ihmisiä vastaan, jotka todella yrittävät tehdä jotain ympäristön
hyväksi, Lähde selittää.
Linkolan demokratia-kritiikki menee
metsään siksikin, ettemme elä todellisessa demokratiassa, sanoo
Olli Tammilehto. Ratkaisu ekologiseen kriisiin voisi Tammilehdon
mukaan olla ekofasismin sijasta suora demokratia. Ympäristösuhteen
muutoksen avaimet piilevät jokaisessa ihmisessä.
Tere
Vadén (toim.): Linkolan ajamana. Like 2008.
Kritiikki
on ilmestynyt Kalevassa syksyllä 2008.
