Groznyin kohtalonsinfonia

Ville Ropponen

Polina Žerebtsovan päiväkirja on silminnäkijäkuvaus Tšetšenian sodan vuosista 1999–2002. Kirjan julkaisun jälkeen hän joutui miehensä kanssa hakemaan Suomesta poliittista turvapaikkaa.

”Tänään meitä pommitettiin pikkuisen”, alkaa Polina Žerebtsovan päiväkirja (Detektiv-Press 2011). Venäjällä lokakuussa 2011 julkaistu dokumenttiteos perustuu kirjoittajansa kokemuksiin Tšetšenian pääkaupungissa Groznyissa toisen Tšetšenian sodan vuosina 1999–2002.

                     

Tuolloin teini-ikäinen Žerebtsova (s. 1985) kertoo teoksessa siivilien arkielämästä, nälästä, pelosta, sotilaiden mielivallasta sekä tšetšeenien ja paikallisten venäläisten välisistä jännitteistä. Teos on myös kasvutarina, johon on kirjattu psykologisia pohdintoja.

Päiväkirjateos on herättänyt median huomion Venäjällä ja siitä on kirjoitettu myös Ranskassa ja Britanniassa The Guardiania myöden.

Žerebtsova sanoo editoineensa päiväkirjojaan, poistaneensa esimerkiksi tapahtumien tunnepitoisen tulkinnan ja jättäneensä vain havainnot.

”En syytä kirjassa sen enempää venäläisiä sotilaita kuin tšetšeenisissejä. Haluan, että lukija muodostaa itse mielipiteensä kuvatuista tapahtumista”, Žerebtsova selvittää. Teos on omistettu ”Venäjän nykyisille hallitsijoille”.

Žerebtsova tuo mieleen Leningradin piirityksessä päiväkirjaa pitäneen ja 14-vuotiaana kuolleen Tatjana Savitševan, paitsi että Žerebtsova elää.

Pohjois-Kaukasuksen konfliktista ei ole Venäjällä vuosikausiin voinut kirjoittaa rajoituksetta tai riskittä. Mutta yhä löytyy Tšetšeniaa kriittisesti käsitteleviä toimittajia, kuten German Sadulaev tai Zahar Prilepin sekä Tšetšenian sotien veteraanit Aleksander Babtšenko ja Dima Florin. Vaaratonta työ ei ole, minkä osoittavat viime vuosina tapahtuneet lukuisat toimittajamurhat. Päiväkirjateoksen julkaisun jälkeen Žerebtsova ja hänen miehensä Mihail joutuivat uhkauksien ja väkivallan kohteeksi. Tammikuussa he tulivat Suomeen hakemaan poliittista turvapaikkaa.

Sovussa ennen sotaa

Groznyissa syntyneen Žerebtsovan isä oli tšetšeeni, äiti on venäläinen. Isä kuoli tytön ollessa lapsi. Kotona pidettiin kunniapaikalla Raamattua, Tooraa ja Koraania, muistona esivanhemmista, jotka tunnustivat eri uskontoja. Žerebtsova sanoo aina tunteneensa itsensä enemmän ”maailmankansalaiseksi” kuin venäläiseksi tai tšetšeeniksi.

Ensimmäinen Tšetšenian sota muutti syksyllä 1994 päiväkirjan kirjoittamista harrastaneen 9-vuotiaan Polina-tytön elämän. Läheinen isoisä sai surmansa, kun Venäjän joukot pommittivat sairaalaa.

”Aloin kirjoittaa sotakokemuksista. Kirjoittamisesta sain voimaa jatkaa elämää, se oli myös terapiaa”.

Žerebtsova painottaa, että ennen sotia tšetšeenit ja venäläiset elivät Tšetšeniassa sovussa. Myös ensimmäisen ja toisen Tšetšenian sodan välillä oli eroa. Ensimmäisen sodan aikana ihmiset auttoivat toinen toistaan. Toisen sodan alkuun mennessä tšetšeenien ja venäläisten välillä oli syntynyt vihaa ja se kohdistui myös paikallisiin venäläisiin. Venäläisen sukunimensä takia Žerebtsovaa haukuttiin koulussa, ja osa naapureista oli vihamielisiä.

Ohjusisku torille

 

Toisen sodan aikana alkoivat raakuudet. Venäjän erikoisjoukot tappoivat mielivaltaisesti siviilejä, ryöstelivät, kidnappasivat ihmisiä ja pyysivät lunnaita sukulaisilta. Žerebtsovan kotitalo raunioitui.

”Hirvittävin hetki sattui 21. 10. 1999, kun myin äitini kanssa sanomalehtiä torilla Groznyin keskustassa. Äkkiä välähti”.

Rauhalliselle torille iskeytyi ohjusisku, joka tappoi 100-120 ihmistä. Žerebtsovan jalkaan singahti 16 sirpaletta, ja hänen hampaansa murskaantuivat. Hänen äitinsä sai sirpaleen kehoonsa.

He jäivät eloon, mutta korvauksia haavoittuneet eivät ole saaneet. Venäjän valtio ei ole koskaan myöntänyt iskua.

Ei paluuta Kadyrovin Tšetšeniaan

”Toisen sodan alussa halusimme paeta Groznyista. Venäjän armeija sanoi jättäneensä ’turvakäytäviä” siviilien poistua. Meidän piti lähteä seuraavana päivänä, kun kuulimme, että bussi, jolla naapurimme olivat lähteneet, oli räjähtänyt venäläisen granaatin osumasta. Emme uskaltaneet matkustaa”.

Lähtö onnistui vasta vuonna 2005, jolloin Žerebtsova muutti Etelä-Venäjälle. Hän kirjoitti Aleksander Solženitsynille ja pääsi Solženitsynin säätiön avulla Moskovaan.

Paluuta Tšetšeniaan ei voinut ajatella, sillä sen nykyinen presidentti Ramzan Kadyrov hallitsee Kremlin tuella diktorisesti. Terrori-iskut Venäjää vastaan eivät silti ole loppuneet, ja vastarinta on levinnyt myös muualle Pohjois-Kaukasukselle.

”Olisi oikein jos Venäjä antaisi Tšetšenian itsenäistyä. Venäläiset ovat siellä vain öljyn takia”, Žerebtsova uskoo.

”Putin ei luovuta”

Tyytymättömyys nykyvaltaa kohtaan on kasvanut Venäjällä. Se ei ole kirjailijasta mikään ihme. Poliisiväkivalta, demokratian puute, korruptio, olematon sosiaaliturva, byrokraattitaustaisen oligarkian iso valta samalla kun enemmistö kansasta kituu köyhyydessä, hän listaa epäkohtia.

Žerebtsova oli mukana joulukuussa Moskovan Bolotnoi-aukiolla vaalivilppiä kritisoivassa isossa mielenosoituksessa.

”Ikävä kyllä uskon, että Putin ei aio luovuttaa, vaan jatkaa vaalien jälkeen presidenttinä. Mutta on epäselvää tyytyykö kansa tähän. Voi syntyä konflikteja tai laajaa sortoa”.

Nuori nainen on ilmeisen lahjakas kirjoittaja. Hän on voittanut kirjallisuuskilpailuja ja julkaissut päiväkirjojen lisäksi lehdissä kymmeniä runoja ja novelleja. Nyt hän pitää tärkeimpänä Tšetšenian päiväkirjojen seuraavan osan julkaisua. Tarkoitus on julkaista trilogia Tšetšenian sodista: seuraavat teokset käsittelevät vuosia 2002–2005 ja 1994–1999.

”Tunnen olevani velkaa ihmisille, jotka kuolivat Groznyissa, että edes yritän kertoa maailmalle millaista se kaikki oli”.

Žerebtsovan suomennettu kirjoitus löytyy Suomen PENin sivulta:

http://www.suomenpen.fi/?page_id=1239

Maanpaossa

”Olen saanut uhkauksia puhelimitse ja sähköpostitse siitä lähtien kun otteita päiväkirjoistani julkaistiin Bolšoi gorod- ja Znamja- lehdissä kesällä 2009”,  kertoo Suomesta turvapaikkaa hakeva Polina Žerebtsova

Syksyllä 2010 tuntematon mies alkoi kuristaa Žerebtsovaa hänen kotitalonsa hississa, mutta hän pääsi pakoon. Syyskuussa 2011 Žerebtsovan aviomies hakattiin, ja pieksäjät sanoivat, että vaimo ei saa julkaista Tšetšenia-kirjaa.

Päiväkirjojen julkaisun jälkeen uhkaukset kiihtyivät.

Marraskuussa ”patriooteiksi” esittäytyneet henkilöt lähestyivät kadulla ja uhkasivat tappaa Žerebtsovan ja hänen perheensä, koska hän on liannut ”Venäjän kunnian”.

”He sanoivat, etten saa kertoa viranomaisten väkivallasta siviilejä kohtaan Tšetšeniassa”.

Žerebtsova pelkää, että jos hänet ja hänen miehensä palautetaan Venäjällä, heidät tapetaan tai pannaan vankilaan. Tuomio voidaan hänen mukaansa antaa tekaistun syytteen perusteella.

Kirjailija muistuttaa äskettäisestä Taisija Osipovan kohtalosta. Smolenskin oikeus tuomitsi ”Toinen Venäjä” -oppositiojärjestön aktiivin 10 vuodeksi vankeuteen huumeiden hallussapidosta. Osipovan puolustuksen mukaan kyse on poliittisesta tuomiosta, joka on suunnattu myös Osipovan miestä, Sergei Fomtšenkovia, ”Toisen Venäjän” johtoryhmän jäsentä vastaan.

Žerebtsova kärsii yhä ohjusiskussa haavoittumisen seurauksista. Hän tarvitsee säännöllistä lääkehoitoa ja lääkäriapua.

Tšetšenia

Tšetšenia on Venäjän federaatioon kuuluva tasavalta Pohjois-Kaukasuksella. Venäjä on käynyt itsenäiseksi pyrkivää Tšetšeniaa vastaan kaksi sotaa vuosina 1994-1996 ja 1999-2006. Tšetšenian tilanne on yhä epävakaa.


Artikkeli on julkaistu myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 24.2.2012.

Utopian ja helvetin välissä

Arvi Perttu:
Skumbria.
Romaani, 366 s.
Like 2011.

Arvi Pertun kolmas romaani Skumbria on moniaineksinen, sympaattinen tarina rakkaudesta ja maahanmuutosta. Se on myös pohdinta Venäjästä ja Suomesta. Alussa on Petroskoi ja ”metsäsymposiumi”, jossa paikallinen tulkki, pelimies Pauli ja suomalainen valokuvaaja Katri tapaavat ja pihkaantuvat. Pian kyyhkyläiset kelluvat ”Skumbriassa”, kuvitelmien lemmenmaassa, joka viittaa myös venäläiseen säilykemakrilliin.

Romaanin kerronta kiemurtelee naturalistisissa sävyissä, joita romanttiset väläykset maustavat. Viinaa juodaan ämpärikaupalla. Naimisen kuvausta piisaa. Mutta eikö se kuulu rakkausromaaniin? Perttu näyttää taitonsa henkilö- ja tilannekuvauksessa. Esimerkiksi Paulin kaverit Petroskoissa on piirretty hersyvästi, ja toilailut ovat värikkäitä.

Skumbriassa on omaelämänkerrallista taustaa. Petroskoissa syntynyt Perttu muutti Suomeen samana vuonna kuin ilmestyi hänen esikoisromaaninsa Petroskoin symposiumi (2001) – josta Skumbria tuo muistumia. Pertun toinen romaani Papaninin retkikunta (2006) vakuutti tyylitaiturin saapumisesta. Turhan vähälle huomiolle jäänyt romaani luotaa särmikkäästi 1930-luvun vainoja Petroskoissa. Papaninin retkikunta kaikuu myös Skumbrian taustalla, kun romaanin Pauli setvii suhdetta isäänsä ja pohtii tämän elämää, johon kuuluivat vainovuodet. Toistuuko Suomeen muuttavan Paulin elämässä isän kohtalo, unelma utopiasta, joka osoittautuu helvetiksi?

Lappeenrannassa Pauli sinnittelee oleskeluluvan haussa, työttömän yksinäisyydessä tai paskaduuneissa. Rakkauteen tulee ryppyjä ja syrjähyppyjä.

Romaani pelaa Venäjään ja Suomeen liitetyillä stereotypioilla, joita myös murretaan. Venäjällä Paulia on haukuttu tšuhnaksi, Suomessa nimitellään ryssäksi. Aina ei auta sekään, että Pauli osaa suomea: ”Tajusin, että kieli on suurempi asia kuin pelkät sanat. Siihen kuuluivat kasvuympäristö ja kouluvitsit, tavat ja iskelmät, iltalehtien juorupalstat”. Kyräilevät suomalaiset pitävät venäläisiä vain roistoina tai huorina. Pian myös Petroskoista tulee Paulille vieras, hän putoaa kahden maan ja kulttuurin väliin.

Kulttuurien lisäksi törmäilevät Paulin ja Katrin arvomaailmat. Katrista tulee Suomessa hallitseva, ja hän muuttuu hedonistiksi. Tässä on kai sarkasmia nykynaisten miehille asettamia vaatimuksia kohtaan? Onko liikaa, kun naiset haluavat samassa miehessä sekä machon panomiehen, että keskustelevan koti-isän, voisi romaanin Pauli pohtia.

Suomessa Katri menestyy, Pauli vain heijaa alas ja ylös. Hyväksyykö hän lopulta kohtalonsa?
Skumbrian kerronta on paikoin hidasta ja leikkauksia kohtauksesta toiseen olisi voinut tehdä rohkeammin. Pertun groteskia ja lyyristä realismiin sekoittava kertojanääni kasvaa silti romaanissa täyteen mittaansa. Harva meillä osaa valmistaa tragikomediaa yhtä hyvin kuin Perttu.

Ville Ropponen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2012.

Stereotypioita venäläisistä maahanmuuttajista

Joskus kirjoja tulee luettua kun ei ole muutakaan tekemistä tai koska työhuoneelle vievä bussiyhteys on hidas. Lukaisin äskettäin Mikko Viljasen (s. 1976) toisen romaanin Maan paino (2009). Kirjassa minua kiinnosti se miten Viljanen on kuvannut venäläisiä maahanmuuttajia Suomessa.

Muuan Oleg muuttaa Helsinkiin etsimään kadonnutta menneisyyttä. Oleg on neuvostodiplomaatin, tarkemmin sanoen vakoojan poika, jonka perhe asui Brežnevin aikaan Suomessa. Koska Viljanen kertoo venäläisistä suomalaisille, on mukaan pitänyt näköjään saada ”viittauksia tuttuihin asioihin”. Niinpä Olegin perhe on 1980-luvulla häädetty Helsingistä kauas itään, Jakutian Magadaniin.

Esikoisteoksessaan Todennäkyjä (2004) Viljanen käsitteli nuoren miehen kasvua sekä näköaistin ylivaltaa länsikulttuurissa. Maan painossa hän yrittää yhdistellä rakkaustarinaa, kasvukertomusta ja vakoojatrilleriä.

Romaanin alku ja Magadaniin sijoittuva jakso etenevät vaivalloisesti. Jotain liian osoittelevaa on siinä, että vakoojan perhe asuu juuri kaupungissa, jonka kautta iso osa Gulag-vangeista kärrättiin leireille. Viljasen kuvaus Olegin isän agenttihommista on amatöörimäinen, ja koko vakoojakuvio horjuu uskottavuuden reunalla.

Tarina lähtee käyntiin vasta, kun Oleg palaa aikuisena Helsinkiin. Hänestä on tietenkin tullut varas ja armeijakarkuri. Suomessa hän on laiton maahanmuuttaja. Olegilla on myös ajatuksia ja haaveita opiskelusta ja kirjoittamisesta. Viljanen kirjoittaa myötäelävän tuntuisesti venäläisten maahanmuuttajien kohtaamista ongelmista. Töitä on hankala saada. Oleg kerjää, asuu tyhjässä mökissä, kerää ruokaa roskiksesta tai kauppaa pilveä kaverinsa Andrein kanssa.

Tarinan keskiöksi on kuitenkin pykätty Olegin suhteiden selvittely kahteen eri naiseen. Daria on Helsinkiin päättynyt entinen tyttöystävä Pietarista. Almaan Oleg tutustui jo lapsena 1980-luvun Helsingissä, tytön isä oli Olegin agentti-faijan kontakteja Suomen Ulkoministeriössä.

Matti Pulkkisen tokaisu, että romaani on sika joka syö mitä tahansa kääntyy tässä tapauksessa itseään vastaan. Viljasen romaaniin on työnnetty kaikki mahdolliset venäläissiirtolaisiin liitetyt kliseet ja stereotypiat: kulissiavioliitto, pikkurikollisuus, prostituutio ja neuvostotiedustelun aaveet. Romaanin ongelma on henkilöhahmot, jotka kuulostavat, maistuvat ja haisevat pahvilta. Erityisesti venäläiset henkilöt tuntuvat Dostojevskilta poimituilta. Viljanen soveltaa romantisoivaa kieltä, joka voisi toimia erilaisen kertomuksen yhteydessä. Olegin, Darian ja Alman tarinan kohdalla kielenkäyttö on turhan sisäsiistiä. Kertomus ei pinnistelystä huolimatta syvene, ja lopun ilmianto jää motivoimattomaksi.

Kiinnostavista aiheista ja teemoista huolimatta Maan paino ei kohoa sfääreihin, vaan jumittuu jurnuttamaan kliseiden pintavaahtoon.

Tbilisi – lähes vapaiden kirjailijoiden kaupunki

Georgian pääkaupunki, kukkulainen Tbilisi on kulttuurivaikutteiden ikivanha sekoitusastia.

Kaukasuksen ihmeellisimmän kaupungin kujat kiemurtelevat pitkin rinteitä. Vuorelta kurottaa Isänmaan äidin patsas, Narikala-linnoitus ja Eiffel-tornia muistuttava tv-torni. Kaikkialla kohoaa kirkkoja, jotka ohittaessaan useimmat tbilisiläiset tekevät ristinmerkin.

Tbilisin monikansallisuus ja uskonnollinen sekameteli ovat ehkä vähentyneet niistä päivistä, kun kaupunki oli silkkitien keskuksia, mutta edelleen moninaisuuden erottaa: Tbilisistä löytyy armenialaisten, juutalaisten ja azerien kaupunginosat. Sulphurin historiallisten kylpylöiden lähellä kohoaa Tbilisin ainoa moskeija.

Tbilisi on ollut myös kirjailijoiden kaupunki, jossa esimerkiksi venäläiset Aleksander Puškin ja Sergei Jesenin kävivät vaikuttumassa. Georgian ulkomailla tunnetuimmat kirjailijat saattavat olla Shota Rustaveli, 1200-luvun Pantterintaljainen-epoksen tekijä, ja muuan Ioseb Besarionis dze Jughashvili, Stalinina tunnettu diktaattori, joka julkaisi nuoruudessaan kiitetyn runokokoelman.

Kansainväliset vaikutteet tulivat Georgiaan usein varhemmin kuin esimerkiksi Venäjälle, ja 1910- ja 1920-luvuilla Tbilisi oli tärkeä modernin kulttuurin keskus.

”Tuolloin Georgian kirjallisuudessa vallitsivat kokeilut ja eurooppalainen avantgarde. Venäjän vallankumouksen jälkeen monet kirjailijat pakenivat Tbilisiin, ja täällä toimi radikaaleja kabareita, kuten Futuristiakatemia”, selittää Lasha Bakradze, georgialaisen kirjallisuuden historian museon johtaja.

Neuvostoaikana yhteys ulkomaailmaan katkesi, ja 1930-luvulla kirjailijoita ammuttiin. Bakradzen mukaan Georgiassa oli silti jo 1930–1940-luvuilla vastarintaa neuvostokulttuurille. Se sai usein nationalistisia muotoja. Kun kirjailijat eivät voineet kuvata nykypäivää totuudenmukaisesti, he pakenivat historiaan ja mytologiaan ja kirjoittivat sankarillis-kansallisia teoksia.

”Georgialainen kirjallisuus on jälleen nousussa. Sisällissodan ja talousahdingon aikaan 1990-luvulla kirjoitettiin hyvin vähän. Myös presidentti Edvard Shevarnadzen aika oli sekavaa ja rahan puute haittasi. Vasta ruusuvallankumouksen 2003 ja presidentti Mikheil Saakashvilin valtaan nousun jälkeen tilanne tasapainottui. Nyt taas kirjoitetaan paljon, ja taloudellisia resursseja julkaisuihin löytyy aiempaa enemmän”, Bakradze tietää.

Runous ja proosa ovat nyt Georgiassa pinnalla. Johtava ismi on postmodernismi, ja löytyy monenlaisia kirjallisia kokeiluja. 1990-luvulla ja varsinkin äärinationalistisen presidentti Sviad Gamsahurdian kaudella kansallismielisyys löysi kaikuja myös kirjallisuudesta, mutta nykyään sellaista ei enää näy. Internet on vaikuttanut kirjallisuuteen suuresti, ja kirjallisuusblogit kasvattavat suosiotaan.

”Esimerkiksi eräs Yhdysvalloissa asuva georgialainen kirjoitti romaanin elämästä Amerikassa ja julkaisi sen Internetissä. Pseudonyymillä ”Umbesito” esiintyneeseen kirjailijaan saattoi olla yhteydessä vain Skypen tai sähköpostin kautta ja keskustella hänen kanssaan. Kirjailija ei ole paljastanut henkilöyttään, vaikka romaanista Jos meillä ei olisi ollut ongelmia tuli hyvin suosittu”, kertoo Bakradze. Hänen mielestään georgialaisemigrantit kirjoittavat nyt kiinnostavinta kirjallisuutta, kuten Pata Kudatze Ranskassa ja Giorgi Maidzuradze Saksassa.

”Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Georgiasta on muuttanut pois miljoonasta puoleentoista miljoonaan ihmistä. Provinsialismi uhkaa, jos aivokato jatkuu” tuskailee runoilija ja Apro-kirjallisuuslehden päätoimittaja Shota Iotashvili.

Iotashvili ja nuori runoilija Anna Grig ovat ulkomailla tunnettuja georgialaisia kirjailijoita. Venäjällä syntynyt ja Georgiaan vasta teini-iässä muuttanut Grig kirjoittaa tosin venäjäksi.

Kirjailijat harmittelevat, että vuosisatoja tiiviinä pysyneet georgialais-venäläiset kulttuurisuhteet ovat heikentyneet vuoden 2006 ja viimeistään Etelä-Ossetian sodan 2008 jälkeen. Yritystä niiden uudelleen lämmitykseen on ollut. Vuoden 2008 sodan jälkeen on järjestetty  jo kahdesti georgialais-venäläinen kulttuuribiennaali. Syyskuussa 2011 Grig oli menossa Moskovassa järjestettävään biennaaliin Venäjän PEN-klubin kutsumana, kun häneltä äkkiä evättiin viisumi. Muillakin georgialaiskirjailijalla on ollut ongelmia Venäjän viisumin kanssa.

Kirjailijoilla on samantyyppinen suhde Venäjään kuin useimmilla koulutetuilla georgialaisille. Enemmistö osaa hyvin venäjää, eivätkö he vastusta venäjän kieltä tai kulttuuria.

”Mutta Venäjän imperialistisesta politiikasta en pidä”, puuskahtaa Grig.

Iotashvili täydentää, että toisin kuin Baltian maissa Georgiassa ei ole koskaan ollut venäläisvähemmistöä, mutta Venäjä on käyttänyt abhaaseja ja eteläosseetteja työkaluna Georgiaa vastaan.

Georgialaiskirjailijoiden sekä abhaasi- ja osseettikirjailijoiden suhteita valtioiden väliset konfliktit eivät ole katkaisseet. Viime vuosina on julkaistu useita yhteisiä kirjallisuusantologioita, tuorein antologia Južnyj Kavkaz (”Etelä-Kaukasia”) ilmestyi syksyllä 2011; siitä löytyy armenialaisten, azerien, georgialaisten, abhaasien ja eteläossetialaisten kirjailijoiden tekstejä.

Venäläiskirjailijoiden vierailut Georgiaan ovat vähentyneet.

”Haluaisin usein kutsua venäläisiä Georgiaan, mutta hyville kirjailijoille, kuten Vladimir Sorokinille, ei myönnetä Venäjällä matkarahoitusta, vaan tänne toimitetaan vain keskinkertaisia propagandakynäilijöitä, tuhahtelee Lasha Bakradze.

Hän nyrpistelee abhaasi- ja osseettikirjallisuudelle, ne eivät hänestä yleisesti ottaen ole korkeatasoisia. Sikäläiset kirjailijat eivät esimerkiksi uskalla käsitellä poliittisia kysymyksiä.

Erityisen vapautuneelta ei kirjallinen elämä vaikuta Georgiassakaan. Maan mediasta valtaosa on hallituksen kontrollissa, ja vain muutama mediayhtiö on riippumaton.

”Mediassa ei ole sananvapautta”, vakuuttelevat Grig ja Iotashvili yhteen ääneen.

Kirjallisuus on Iotashvilin mukaan vielä riippumaton vyöhyke. Poliittisesti oppositiossa olevia kirjailijoita ei kuitenkaan julkaista, sanoo Grig. Presidentti Saakashvili on ollut läntisten suurvaltojen suosiossa, mutta kirjailijat eivät ole vakuuttuneita.

”Liberaalista ja demokraattisesta imagostaan huolimatta Saakashvili on eräänlainen diktaattori”, väittää Grig

Seisomme kirjallisuuden ja yhteiskunnan kohtauspinnalla. Georgilaisen kirjallisuuden historian museon ikkunasta näkyy läheiseen puistoon ja bulevardeille. Tbilisissä kerjäläisten suuri määrä hämmästyttää. Väitetään heistä valtaosan olevan romaneja tai niiden kurdien jälkeläisiä, jotka Stalin karkotti tänne Azerbaidjanista, mutta joukossa näkyy paljon georgialaisia.

Joka puolella kohoaa rakennustyömaita, ja rakennettavaa ja korjattavaa onkin paljon. Paikallisia oudoksuttaa, kun jopa pääkatu Rustavelin varrella seisoo isoja rakennuksia tyhjillään, lankut lyötyinä ikkunoihin. Esimerkiksi pääpostin rakennus ammottaa autiona. Sitä vastoin presidentti Saakashvilin Washingtonin Valkoista Taloa jäljittelevä uusi virkapalatsi kohosi pikavauhtia Mtkvari-joen länsipuolelle.

”Neuvostoliiton jälkeisen villin kapitalismin seurauksena tuloerot ovat täällä valtavia. Rikkaiden ja köyhien välinen kuilu levenee, keskiluokka on olematon, pieni ryhmä omistaa yhä enemmän samalla kun työttömyys on korkea, ja köyhyys lisääntyy. Ammattiliitoilla ei ole tarpeeksi valtaa ja niitä painostetaan. Minimipalkkaa ei ole säädetty laissa, ja keskipalkka on vain 250 euroa kuukaudessa. Hallitus ymmärtää ongelman, mutta vakavia yrityksiä sen ratkaisemiseksi ei ole tehty”, Bakradze kritisoi.

Hänen mukaansa nykygeorgialaisessa kirjallisuudessa on paljon yhteiskuntaan liittyviä tabuja. Esimerkiksi politiikkaan usein sekaantuneesta Georgian patriarkaatista kirjoitetaan varovaisesti, ja uskonto on arka aihe. Sosiaalisia ongelmia ei juuri käsitellä kirjallisuudessa, ei myöskään elokuvassa. Bakradzelle ei tule mieleen yhtään nykyromaania, jossa yhteiskunnallisia ongelmia puitaisiin vakavasti.

Se on hänestä hyvin harmillista.

Ville Ropponen


Georgia

* 4,6 miljoona asukasta.
* Asukkaista 84 prosenttia on georgialaisia. Tärkeimmät vähemmistöt ovat azerit (6,5 prosenttia), armenialaiset (5,7 prosenttia) ja venäläiset (1,5 prosenttia).
* 83,5 prosenttia väestöstä on uskonnoltaan ortodoksikristittyjä, 10 prosenttia muslimeja ja 2 prosenttia juutalaisia.
* Georgian kieli kuuluu kaukasialaiseen kieliryhmään. Kieltä on kirjoitettu omilla aakkosillaan 400-luvulta lähtien.
* Itsehallintoalueet Abhasia ja Etelä-Ossetia ovat yksipuolisesti eronneet Georgiasta 1990-luvun alussa käytyjen sotien jälkeen. * Elokuussa 2008 Georgia ja Venäjä sotivat lyhyen sodan Etelä-Ossetiassa. Nyt Venäjä käytännössä miehittää Abhasiaa ja Etelä-Ossetiaa, joiden itsenäisyyden hyvin harva maailman maa on tunnustanut.


Idän & lännen lovessa

”Georgialla on identiteettiongelma. Maantieteellisesti kuulumme Aasiaan, mutta emme tunne itseämme aasialaisiksi”, sanoo georgialaisen kirjallisuuden museon johtaja Lasha Bakradze.

Antiikin aikana kreikkalainen kulttuuri vaikutti Georgian alueella enemmän kuin aasialainen.

Georgia omaksui kristinuskon 400-luvulla toisena maana maailmassa. Identiteettiä loi vuosisatainen taistelu islamilaisia kansoja vastaan. Toisaalta idän kansoilta opittiin myös paljon. Georgialaiset ottivat vaikutteita siirtomaaisäntien Persian ja Turkin kulttuurista.

”Eurooppalainen kulttuuri on saapunut Georgiaan hitaasti ja second hand -muodossa venäläisen kulttuurin välityksellä. Ristiriitaisista kulttuurivaikutteista täällä on syntynyt symbioosi, erikoislaatuinen sija Euroopan ja Aasian välillä, josta tarkastella molempiin suuntiin”, Bakradze pohtii.

Keskiajalla Georgian kuninkaat yrittivät luoda suhteita Eurooppaan, mutta Eurooppa torjui heidät. Asetelma toistuu Bakradzen mielestä nykyään. Nyky-Georgian länsisuuntaus ei tarkoita eurooppalaistumista, sillä Georgian lähin liittolainen on Yhdysvallat.

”Eurooppa on kiinnostunut meistä lähinnä päästäkseen eroon riippuvuudestaan venäläisestä kaasusta ja öljystä, eli löytääkseen Georgian läpi uusia kauttakulkureittejä Keski-Aasian energiavaroille”, Bakradze kritisoi.

Ville Ropponen


Artikkeli on ilmestynyt myös Voima-lehdessä 1/2012, s. 32-33 ja Fifissä.