James Ellroy on amerikkalaisen kirjallisuuden Quentin Tarantino. Ellroy luo tarinansa samasta dramaattisesta kamasta, josta syntyvät videovuokraamoiden menestyshitit: salaliitoista, sarjamurhaajista, seksiperversioista, väkivallasta - roskasta jos haluatte. Tämä roska on myös amerikkalaisen popkulttuurin ydinlientä. Ellroyn taidokkaat ja psykologiset tarinat kelpaavat suuren yleisön lisäksi älyköille ja "taiteen ystäville".
Vuosia kiehunut Ellroy ylittää kovaksikeitetyn dekkarin genrepiirteet tarinoissaan Yhdysvaltain lähihistorian poliittisista juonista, huumeista ja rikollisuudesta. Enemmän kuin musta huumori ja sykeröiset juonikuviot Ellroyn teoksissa kiinnostavat niiden yhteiskunnalliset ja moraaliset ulottuvuudet. Bestseller-kirjailija Ellroyta voi myös tulkita vakavasti.
Romaanista Musta Dahlia (1987) alkaen Ellroyn teokset ruikahtavat ulos dekkarista ja rakentuvat metahistorialliseksi fiktioksi, joka on samalla tutkielmaa poliittisesta vallasta. Ellroy yhdistelee kuvitteellisia elementtejä historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Hän luo fiktiivisiä asiakirjoja, kirjeitä, lehtijuttuja, päiväkirjanotteita, salakuuntelunauhoja - syntyy puolidokumentaarinen ote.
"Merkitsen rikoskirjallisuudelle samaa kuin Tolstoi venäläiselle kirjallisuudelle", Ellroy on ujostellut. Enemmän kuin pasifistista venäläiskirjailijaa Ellroy muistuttaa amerikkalaista edeltäjäänsä. Ellroyssa ei ole Raymond Chandlerin sentimentaalista moralismia, ei Ross McDonaldin kyökkipsykologiaa. Ellroy on sukua Dashiell Hammettille. Sähkösanomatyyli, henkilöt ja erityisesti tapa kuvata yhteiskuntaa ovat kuin suoraan Hammettilta. Harva amerikkalainen kirjailija Hammettin jälkeen on kuvannut korruptiota samalla kiihkolla kuin Ellroy.
Erotuksena Hammetin yksityisetsivistä Ellroyn sankarit ovat väkivaltakoneiston työläisiä. Viranomaistahon lisäksi he usein työskentelevät myös mafialle.
Ellroyn henkilöt tulevat tavallisen kansan keskuudesta, mutta ovat rahvaan yläpuolella. He ovat supermiehiä kyvyssään toimia ja käyttää väkivaltaa häikäilemättä pyrkimyksissään. "Amerikkalainen unelma" ei antaudu helposti.
Moraalisesti Ellroyn virkamiehet eivät eroa rikollisista. He ovat oikeassa vain niin kauan kuin pystyvät voittamaan pelin. Tekojen hyvyyttä tai pahuutta ei arvioida moraalisin perustein, vaan ajatuksen mukaan, että voima on oikeutta. Tiivistyykö tässä eräs totuus Amerikasta?
Henkilöissään Ellroy kärjistää missä tahansa yhteisössä juhlivan opportunismin ja ahneuden. Lähes mikä ja kuka tahansa on ostettavissa. Vaikka henkilöt eivät kyseenalaista järjestelmää, heillä on poliittisia tavoitteita. Systeemin "likaisuus" silti yleensä rusentaa henkilöiden omat poliittiset pyrkimykset.
Ellroyn romaaneista Musta Dahlia, Hollywood - suuri tyhjyys (1988), L.A. - Langennut kaupunki (1990), White Jazz (1992), muodostuu L.A. -kvartetti. Tahtilajina svengaavat mafia, rakenteellinen rasismi, sensaatiolehdistö ja veriteot. Historialliset tapahtuvat, kuten rasistiset Zoot Suit-mellakat 1943, Mustan Dahlian murha 1947 ja Los Angelesin poliisilaitosten sisäiset kähinät katalysoivat tarinaa.
Uusimmissa romaaneissaan Amerikan tabloidi (1995)ja Verirahat (2001) Ellroy laajentaa näkökulmaansa koko Yhdysvaltoihin. Hän kirjoittaa uudestaan USA:n 1960- ja 1970-lukujen poliittista historiaa, jonka amoraalisessa voimakentässä ideologiat, Sikojenlahti, vehkeilyt Castron kaatamiseksi, FBI:n Cointelpro-operaatio mustia aktivisteja vastaan, Vietnamin sota toimivat sumuverhoina vallan ja omaisuuksien härskille jakamiselle. Romaanit muodostavat Alamaailma-trilogian, jonka viimeinen osa, Nixonin aikaa kuvaava Levoton veri ilmestyy syksyllä 2009.
Ellroyn kuvaama maailma on konspiraatio, erillinen maailma, jonka vainoharhassa mikään ei ole sattumaa.
Amerikan tabloidi ja Verirahat ovat tarinavirtoja, jotka kiertyvät poliittisten murhien ympärille. Ketkä murhasivat John F. Kennedyn, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn?
Romaaneissa on kolme kertojahenkilöä, yhden kuollessa, tämä korvaantuu uudella hahmolla. Kertojat, Boyd Kemper, Hardt Littell, Pete Bondurant ja Wayne Tedrow, ovat nousukkaita ja käsikassaroita. Yksilöllä ei ole merkitystä. Sameassa šakissa kohtaavat raha, rikolliset, laillinen bisnes ja viranomaisjärjestöt, FBI, CIA, mafia, Teamsters-ammattiliitto, Ku Klax Klan, pääomapiirit. Vieraantuneessa yhteiskunnassa ihmisten väliset suhteet ovat pitkälti välineellisiä.
Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Politiikka on taistelua vallasta, ja valta perustuu pohjimmiltaan väkivaltaan. Ellroyn machotekstissä silkkihansikkaat repeytyvät toistuvasti. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää.
Ellroyn näkemys amerikkalaisesta yhteiskunnasta on lähellä Hammetin näkemystä romaaneissa Veristä satoa (1929)ja Lasiavain (1931). Hammettin tapaan Ellroy tarkastelee politiikkaa rikoksena. Kaikki poliittinen puhe on vilpillistä, sumuverho vallantavoittelulle.
Amerikan tabloidissa FBI:n J.E. Hoover tiivistää eliitin konsekventialistisen sloganin: "Antikommunismi luo outoja kumppaneita". Väitetty päämäärä oikeuttaa keinot. Kommunismia vastustaessaan Yhdysvaltain valtapiirit tulevat käyttäneeksi stalinistisia keinoja.
Ellroyn ja Hammettin näkemyksen yhteismitallisuus on kiinnostavaa, koska heidän poliittiset mielipiteensä ovat lähes vastakkaiset.
Entinen Pinkertonin etsivä Hammett oli sosialisti, joka Mcartyismin ja kommunistivainojen aikaan 1950-luvulla istui mielipiteidensä takia vankilassa.
Entinen koditon nisti Ellroy on oikeistokonservatiivi, vaikka vastustaakin kuolemanrangaistusta, kannattaa tiukempaa asekontrollia ja kaveeraa radikaalien kanssa.
Ellroy kirjoittaa tarinoita lähimenneisyyden Yhdysvaltain korruptiosta ja viranomaisten väkivallasta, mutta on samanaikaisesti Los Angelesin poliisilaitoksen suuri ihailija; kirjailija on kieltänyt LAPD:n paljastuneen mielivallan ja lahjustenoton yksittäisinä poikkeuksina ja "liberaalin median ylilyönteinä". Ellroy torjuu USA:n nykyisen korruption ja rotusorron.
Tässä on outo ristiriita. Fantasioiko Ellroy Yhdysvaltojen 40 vuodessa muuttuneen täysin toiseksi? Haluaako hän konservatiivina ilmaista, että tällainen maailma nyt vain on, mätä ja moraaliton, siltä on suojauduttava? Lurittaako kirjailija mustaa huumoria?
Oli miten oli, historiallinen romaani on aina kannanotto nykyhetkeen. G.W. Bushin aika ei ollut valtavan kaukana Ellroyn käsittelemästä aikakaudesta. Bushin "terrorisminvastaisen sodan" hengessä muslimien syrjintä yleistyi; USA:ta ei tuntunut johtavan presidentti, vaan uuskonservatiiviklikki. Demokraatti Obama, jota kannattelee idealismin noste, taas muistuttaa ainakin mielikuvien tasolla Ellroyn kuvaamia Robert Kennedyä ja Martin Luther Kingiä.
Guardian-lehdessä vuonna 2007 julkaistussa esseessä "Ristiriidan runoilija" Ellroy ounastelee Hammettin tuotannon suuren teeman kummunneen nurinkurisuudesta, jonka aiheutti yhtäältä työ lakkoja murtaneessa Pinkertonissa ja toisaalta Hammetin sosialismi. "Hammett kirjoitti miehestä, joka hän pelkäsi kenties olevansa" Ellroy pohtii ja jatkaa Hammetista: "Hänen työnkuvansa oli jossain määrin 'Sorto'. Se teki hänestä suurelta osin fasistien käsikassaran. Hän tiesi sen".
Ellroyn mukaan Hammettin etsivät ovat "kohotettuja versioita tyhmistä tiskirotista, jotka selvisivät taas yhdestä työvuorosta Wal-Martissa".
Ellroy itse kirjoittaa henkilöistä, jotka eivät ole vain kohotettuja rottia, vaan joissa on räjähtävää nousujohdetta. Yhdysvaltain katuojat, pikkurikollisuuden, päihderiippuvuuden läpikäyneenä Ellroy tietää, että Amerikassa jokainen on tiskirotta, jollei hän kykene hallitsemaan itseään ja liitämään ylös. Siinä että Ellroyn nousukkaat usein myös putoavat häivähtää kirjailijan sysimusta nauru - kenties kyynelten lävitse.
"On aika purkaa yhden aikakauden myytti ja luoda uusi myytti katuojasta tähtiin. On aika siirtää katse pahoihin miehiin ja siihen hintaan, jonka he maksoivat määritellessään oman aikakautensa rajat kaikessa hiljaisuudessa", Ellroy kirjoittaa Amerikan tabloidin introssa.
1960-1970-lukujen Yhdysvaltain poliittinen historia on paljon tutkittu aihe. Ellroy esittää yhden tulkinnan. Hän esittää detaljoidun rekonstruktion. USA:n valtapolitiikka Väli-Amerikassa ja Etelä-Aasiassa limittyy sisäpolitiikkaan päähenkilöiden kautta, jotka häärivät mukana kommunistivainoissa, vakoilemassa John F. Kennedyn naisjuttuja, iskemässä pikaveneillä Kuubaan, neuvottelemassa miljärdööri Howard Hughesin ja mafian välillä Las Vegasin kasinokaupoista, todistamassa kansalaisoikeusmellakoita ja Ku Klax Klanin vihakampanjaa, myymässä Vietnamin heroiinia mustien naapurustoissa. Minimalistinen tyyli tikittää: mitään ei selitetä.
Alamaailma-trilogian hahmoista puolet on historiallisia henkilöitä: Teamsterien johtaja Jimmy Hoffa, muusikko Frank Sinatra, CIA-miehet Guy Bannister ja John Stanton, nyrkkeilijä Sonny Liston, mafiosot Sam Giancana, Carlos Marcello, Santo Trafficante. Ellroy kohtelee kaikkia henkilöitään sarkastisesti, niljakkaassa tai koomisessa valossa. Politiikkaa tehdään kompromenttitiedolla ja kiristyksellä. Valtakunnallisen pornoteatterin koneenkäyttäjänä häärii J. E. Hoover.
Tappaja Bondurant kiteyttää USA:n valtapiirien kylmän sodan aikaisen moraalin: "Kommunismi on vahingollista bisneksille. Äläkä viitsi teeskennellä, että siihen liittyy mitään muuta".
Pakkomielteet, huumeet ja psyykkinen luhistuminen uhkaavat Alamaailma-trilogian sankareita, joista monet ovat kaksois-, tai kolmoisagentteja luoviessaan valtaorganisaatioiden sirkuksessa. Ovelin ja petollisin voittaa.
Verirahoissa CIA-mies huijaa Castron kukistamisesta unelmoivaa Bondurantia. Mafia luovuttaakin huumeraholla ostetut aseet anti-castrolaisten sijasta Castrolle - saadakseen kommunismin ylipapin siunauksen Väli-Amerikan kasinoiden valtaukseen. Dollari peittoaa poliittiset ideologiat.
Ellroyn proosan pessimistiset tunnot ovat tuttuja modernista kirjallisuudesta, mutta väkivallan mytologisointi tuntuu olevan amerikkalaisen kirjallisuuden ja elokuvan omaa alaa. Siitä muovautuu vanhatestamentillinen voima, Leviathan, jonka rinnalla humanismin ja valistuksen ihanteet kalpenevat.
Ellroyn romaanien yhteiskuntakäsitystä voi peilata Thomas Hobbesin teoksessa Leviathan (1651) esittämiin ajatuksiin.
Päinvastoin kuin Hammetille amerikkalainen yhteiskunta ei Ellroylle näyttäydy hobbesilaisena luonnontilana, ”kaikkien sotana kaikkia vastaan”. On edetty yhteiskuntasopimukseen: kansalaiset luovuttavat oikeuksiaan saadakseen suojelusta. Väkivaltakoneistot rajoittavat hobbesilaisen luonnontilan kaaoksen perussyitä: kilpailua, epäluuloa ja kiistelyä kunniasta.
Ellroyn maailmassa useat valtakeskukset ovat näennäisesti vastakkaisia, mutta tekevät pinnan alla yhteistyötä. Yhteistoiminta estää yhteiskuntaelämän kaapanneita saalistajia suistumasta takaisin hobbesilaiseen anarkiaan.
Ellroyn ihmiskäsitys poikkeaa Hobbesista. Hobbes ei pitänyt kaikkia ihmisiä taipuvaisena pahaan, ainoastaan joidenkin käytös esti hänen mukaansa rauhallisen yhteiselon. Ellroylla ihminen on pääsemättömissä darwinistisesta elonjäämistaistelusta ja pakotettu armottomuuteen. Siksi väkivallan ammattilaisten on taattava organisaatioiden välinen valtatasapaino, muuten yhteiskuntaa uhkaa jälleen sekasorto. Samalla väkivaltakoneistot uusintavat yhteiskunnallista hierarkiaa.
Ellroyn sankarit ovat huippuosaajia, joiden nousukäyrää eivät rasita moraaliset riippakivet; individualismistaan huolimatta he uhraavat kaiken organisaatiolle. Eikö tämä olekin 2000-luvun talousliberalismin ihmisideaali?
Ellroyn maailmassa päällisin puolin demokraattisia yhteiskuntia hallitaan eliittien ja väkivaltakoneistojen salaisella pelillä. Poliittiset päätökset tehdään yhä enemmän vain hyötymoraaliin nojaten, suurbisneksen ehdoilla. Tosimaailmaan sovitettuna näkemys tuntuu äkkiseltään kyyniseltä. Vai onko Ellroy vain kaunistelematon ja suora? Valitettavasti hänen päätelmänsä on pessimistinen: jäykät valtakoneistot murskaavat radikaalit pyrkimykset parempaan.
Ville Ropponen
Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti