Planeetta Kolyma eli tuotteistettu ihminen ja biomassan kumousvoima

Teksti ja kuvat Ville Ropponen

Magadanista mieleen nousevat ensiksi rakennetut kehykset: turvallisuuspoliisi NKVD:lle aikoinaan kuuluneet keskustan talot; vuorella sojottava ”Surun naamio”-monumentti, joka muistutti Pääsiäissaarten ihmispääpatsaita; hostellimme viereinen ”Štambul”-ravintola, jossa biletimme kultakaivosten työläisten kanssa; jättimäinen valintamyymälä Prospekt Leninan varrella, jota kutsutaan ”maailman pisimmäksi pääkaduksi”, sillä magadanilaiset laskevat kadun muuttuvan suoraan Kolyman tieksi eli trassaksi, ja se taas johtaa taigan ja tundran poikki yli 2000 kilometrin päähän Jakutiaan.

Ja muistan tietenkin ihmiset, jotka – hämmästyttävää kyllä – näyttivät kaikkein hauraimmilta valintamyymälän käytävillä: heidän ikään kuin eksyneet, tuotteistetut ja tragikoomiset hahmonsa piirtyivät vasten fossiilisista polttoaineista riippuvaisen talousjärjestelmän ja sen luulotellun valinnanvapauden suunnattomuutta.

Hilpeä ja kohmeinen Kolyman kolkka makasi kuin valekuollut käärme, hyisen Ohotanmeren rannalla, lähes 7000 kilometrin ja seitsemän aikavyöhykkeen päässä Venäjän Kaukoidässä, Euraasian reunalla. Erotin Kolymajoen, jonka mukaan seutu on saanut nimensä. Erotin Gulagin vankileirien jäänteet, Stalinin pakkasenpureman, niitä ei voinut olla näkemättä. Mutta yllättäen aloin nähdä menneisyydessä myös samaa logiikkaa kuin nykyisessä kulutuksentäyteisessä ja teknologisessa elämässä.

Vierailuni Kolymassa ja sen rannattomissa erämaissa onnistui pitkälti vain nykyteknologian ja fossiilisiin polttoaineisiin sidotun kapitalismin avulla: sähköpostin, Whatsappin, lentomatkailun, kännykän, sähkölämmityksen, nelivetojeepin ja rahataloudessa elävän palkatun kuljettajan avulla. Tällä tavoin matkani sujui vain lievää epämukavuutta tuntien, pienehköllä lihasponnistuksella. Lähelle Kolyman historiallista ja biologista syvyyttä pääsin kuitenkin vain vanhan tinakaivosleiri Dneprovskin alueella.

Kolymasta voisi helposti kirjoittaa menneisyyden kauhujen täyttämän makaaberin tarinan tai sitten reportaasin nykyisistä kummallisuuksista, joita niitäkin Kolymassa riittää, kuten millä tahansa Venäjän syrjäseudulla. Kiinnostavampaa on kairautua Kolymaan tarkastellen sen nykyaikaistumisen prosessia. Taustalla on ajatus modernisaation käynnistäjästä, teollisesta mobilisaatiosta, jossa kaikki laitetaan liikkeelle ymmärtämällä maailma raaka-aineina hyötykäyttöä varten.

Toimivatko stalinismi ja fossiilisista polttoaineista riippuvainen kapitalismi loppujen lopuksi melko samalla tavalla? Äkkiseltään kysymys vaikuttaa järjettömältä, mutta Kolymassa siitä tulee pelkästään looginen.

***

Ajamme Kolyman tietä Magadanista pohjoiseen. Vangit rakensivat tietä herkeämättä vuosina 1931–1942. Väylän ympärillä kohisee lehtikuusimetsä, joka muuttuu yhä keltaisemmaksi, mitä kauemmas etenemme. Pian kaljut, tummat vuoret pistävät esiin ruskametsän keskeltä. Ajattelen Ernst Jüngeria, Varlam Šalamovia ja Aleksander Solženitsya – sitä, kuinka nämä kirjailijat selvisivät fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen nielussa ja miksi he selvisivät.

Ensimmäiset aavekylät ilmestyvät laaksoista esiin. Suurin osa mökeistä ja kerrostaloista ammottaa tyhjyyttään. Tämä kertoo siitä kuinka kaksi kolmasosaa asukkaista muutti Neuvostoliiton romahdettua Kolymasta pois. Tehtaat ja kaivokset törröttävät maisemassa kuin tien varteen viskatut roskat.

Ensimmäisten 150 kilometrin jälkeen tien asfaltti loppuu. Trassan pahin kirous kesäaikaan selviää: tiestä pöllyävä hiekka. Se tunkeutuu joka rakoon, raastaa nenää ja kurkkua. Kamaz-saattueen perässä ajettaessa kauhotaan hiekkapyryssä, joka haalistaa jopa pientareen kuusten vihreän.

Mutta minä ajattelen Jüngeria, Šalamovia ja Solženitsya. Luen Kolymaa kuin sanomalehteä tablettitietokoneelta, klikkaillen sinne tänne. Katselen Kolymaa modernisaation äärimmäisenä mutta myös tyypillisenä esimerkkinä. Nykyaikaistumisen paikalliset painallukset Kolyman taigassa tuntuvat kertovan myös länsimaisista nyky-yhteiskunnista, niiden olemuksesta ja huoltosuhteesta.

Käännymme trassalta hiekkatielle, jota pitkin töyssähtelemme parikymmentä kilometriä. Kuljettaja roiskauttaa suoraan parin puron läpi. Salo rehottaa rinteillä, homeenvihreänä, oliivina, merenvihreänä. Juolukkavarvikko kirkuu viininpunaisena vasten lehtikuusten keltaista. Saavumme Dneprovskin entisen tinakaivosleirin laaksoon.

***

”Auschwitzin ja Hiroshiman ohella 1900-luvun pahin painajainen oli Kolyma”, kirjoitti kirjailija Ryszard Kapuściński. Kolymasta on kansainvälisesti tullut synonyymi Neuvostoliiton sorrolle ja Gulag-leirien helvetille. Venäjällä tätä ei niin ymmärretä, sillä venäläisten mukaan Kolyman leirit eivät olleet muita Gulag-leirejä pahempia.

Solženitsyn ei Vankileirien saaristossa (1974) Kolymasta juuri kirjoita. Hän ei ollut itse riutunut seudulla, eikä hänelle lienee ollut myöskään toisen käden tietoa. Kolyman pahaa mainetta ovatkin siivittäneet lähinnä Šalamovin viisi novellikokoelmaa ja esseeteos, jotka tunnetaan kokonaisuutena nimellä Kolyman kertomuksia (1954–1973). Šalamov istui Kolymassa viitisentoista vuotta.

Kolyman mainetta ovat vauhdittaneet lisäksi valtava etäisyys Moskovasta, alkeellinen vankityö kaivoksilla sekä ankara ilmasto, johon kuuluvat hirmupakkaset talvella ja kesällä helle kihisevine sääski- ja paarmaparvineen. On arvioitu, että vuosina 1933– 1955 Kolyman leirien läpi kulkeneista noin miljoonasta vangista menehtyi pakkotyöhön, kylmään, väkivaltaan, nälkään ja tauteihin ainakin 130 000, mahdollisesti enemmänkin.

Kolyman nykyaikainen rakentaminen pohjautui yksinkertaisesti matematiikkaan. Alueen väkiluku ei 1920-luvulla ollut alkuunkaan riittävä kaivosteollisuuden ja tien rakentamisen tarpeisiin. Mikä siis neuvoksi? Neuvostohallitus päätti käyttää pakkotyövoimaa, josta oli jo saatu hyviä tuloksia Vienanmeren kanavatyömaalla.

Stalinin aikoina Kolyma oli lähes eristyksessä muusta maasta. Sinne pääsi vain laivalla Vladivostokista. Matka Euroopasta Kolymaan kesti usein kuukausia. Kolyman saarimaista luonnetta kuvastaen muuta Venäjää kutsutaan siellä vieläkin ”mannermaaksi” ja puhutaan myös ”planeetta Kolymasta”.

***

Viime vuosisataa on usein kutsuttu totalitarismien ajaksi. Tavallisesti on tarkoitettu poliittista järjestelmää, puolueen ja valtion yhteensulautumaa, joka pyrkii hallitsemaan kaikkea elämää alueellaan. Monet filosofit ovat analysoineet totalitarismeja ja syyttäneet myös filosofiaa totalitarismista sen haikaillessa jonkin kaikenkattavan selityksen tai teorian perään.

Kirjailija Ernst Jüngerin ”totaalisen mobilisaation” käsite saattaa kuitenkin antaa toisen merkityksen öljyn aikakauden totalitarismeille. Totaalinen mobilisaatio tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että liikekannallepano ulottuu kaikkialle. Jüngerin esseen Die totale Mobilmachung (”Totaalinen mobilisaatio”) sanoin ”joka ainoa atomi on työssä ja olemme itse mukana tässä raivohullussa kehityksessä”.

Jünger tunnisti ilmiön ensimmäisessä maailmansodassa, jossa armeija ei enää ollut valtion erillinen osa, vaan päinvastoin valtio muuttui armeijan jatkeeksi, kun kaikki toiminnot mobilisoitiin sotaponnistuksen nimissä. Ja sama jatkui rauhan palattua taloudellisena kilpailuna, kilpavarusteluna, kylmänä sotana.

***

Kolymassa törmää tuon tuosta käsitykseen, että Gulag-leirit olivat varsin tavallinen asia. Tämän käsityksen jakavat niin yliopiston opettajat kuin kadunmiehet. Leireistä kyllä puhutaan, mutta siinä mielessä, että se nyt vain kuului ”niihin vanhoihin aikoihin”. Samalla muistetaan, kuinka suurta ja nopeaa kehitys Kolymassa oli. Jo 1940-luvulla alueella kohosi kuulemma useita teattereita, yli sata kirjastoa ja kymmeniä kulttuuriklubeja ja kouluja neuvostokansalaisten tarpeisiin. Ja kansalaiset opiskelivat ja nauttivat kulttuurista. Kaikki oli noussut ihmeellisesti tyhjään erämaahan. Vankityövoimalla? Kyllä, juuri niin, mutta sellaista se nyt vain oli.

Modernin suuryrityksen tyyliin aluetta hallinnoiva Dalstroi-trusti pyöritti Kolyman kaikkea toimintaa leireistä logistiikkaan ja kaivoksista kuolemaan. Dalstroi tarvitsi työvoimaa ja vangit täyttivät tarpeen. Ilman Dalstroita ei olisi Magadanin kaupunkia, vaan korkeintaan kyläpahanen, on moni Magadanissa tapaamani ihminen selittänyt.

Leiri ei ollut mikään lomasiirtola, se on totta. Kolyman nykyaikaisen rakentamisen metodi oli karkea, mutta asutusta syntyi, tuli kaivoksia ja teollisuutta. Jo1930-luvun lopulla Kolyman kaivokset tuottivat neljäsosan koko maailman kullasta. Sitä meni Amerikkaan saakka. Lentokoneteollisuuden tarvitsemaa tinaa tuotettiin eniten Neuvostoliitossa. Valtavia rikkauksia!

***

Kolymaa lähdettiin pystyttämään ekonomistisessa hengessä. Käärittiin hihat, paiskittiin töitä, tehtiin tulosta. Moni asia yhdistää Kolymaa liiketaloudelliseen logiikkaan. Esimerkiksi syöminen – Gulag-vangeille tärkeä asia. Monissa Šalamovin kertomuksissa ilmenee nälässä pidetyn vangin pakkomielle ruokaan, samoin teoriat eri tavoista, joilla pala leipää sulaisi mahdollisimman hitaasti suussa.Vankien ruokailun ja työn suhteeseen tarttui Naftaly Frenkel, liikemies ja entinen Solovetskin leirivanki. Frenkel heitti kehiin innovaationsa ja nousi vangista vartijaksi.

Tämän innovaation mukaan vain ne, jotka tekivät täyden normin työsuorituksen, saivat täyden ruoka-annoksen. Normista vajaaksi jäävät saivat tyytyä leikattuihin annoksiin. Jos vanki ylitti työssään normin, hän sai ylimääräistä ruokaa.

Innovaatio sai monet väkevät työläiset huhkimaan itsensä kuoliaaksi joissakin viikoissa tai kuukausissa, sillä lisäruoasta saatu energia ei korvannut lisätyön vaatimaa ponnistusta, kun leirioloissa lisäksi sairastui helposti. Kuivat ja pienet intellektuellityypit, jotka eivät saaneet normia täyteen ja joutuivat leikatuille annoksille – kuten valtaosa vangeista – sen sijaan usein selvisivät hengissä.

”Meidän täytyy puristaa kaikki ulos vangista ensimmäisten kolmen kuukauden aikana, sen jälkeen emme tarvitse häntä enää”, Frenkelin sanotaan pohtineen.

Tässä oli tuotannon optimointi viety huippuunsa. Tarpeeton aines saneerattiin luonnonmukaisesti pois. Työttömyyttä ei esiintynyt, sillä aktivointi oli kiihdytetty äärimmilleen. Työvelvollisen raportteja työn edistymisestä ei tarvittu, sillä työvelvolliset olivat vartiotorneista jatkuvasti näkyvillä.

***

Dneprovskin entistä kaivosleiriä piirittävillä vaaroilla näkyy kaivoksen puutekoisten laitteiden jäänteitä ja kaivoskuilujen mustia kitoja.

Yövymme teltassa pelkäämättä kummituksia tai kylmää.

Autokuskimme ja oppaamme kanssa laitamme nuotiolla maistuvan retkiaterian perunoista, munista ja kalasäilykkeistä. Venäläiseen tapaan palanpainikkeeksi nautitaan vodkaa. Sitten tulen ääressä pimeyden keskellä lauletaan sekä puhutaan vangeista ja vartijoista ja koko avarasta maailmasta.

***

Esikoisromaanissaan Teräsmyrskyssä (1920) Ernst Jünger kuvaa kokemuksiaan ensimmäisen maailmansodan rintamasotilaana. Kiinnostavasti Jüngerin elämänasenne muistuttaa Solženitsynin asennetta Vankileirien saaristossa. Molemmat kirjailijat kuvaavat suunnatonta ja yli-inhimillistä tapahtusarjaa, maailmansotaa tai Gulagia, josta hengissä selviäminen on sattumanvaraista. Molempien romaanien kertoja koettaa säilyttää inhimillisyytensä epäinhimillisten tapahtumien vyöryssä.

Jüngerin romaanin kertoja tekee sen kultivoimalla 1800-luvun ylimyksellistä romantiikkaa. Rumputulesta ja ihmisaaltohyökkäyksistä huolimatta sota näyttäytyy Jüngerille eräänlaisena urheuden ja machoilun kisailuna. Erik Maria Remarquen romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) kuvaa realistisesti sukupolvea, jonka sota tuhosi, vaikka se olisikin selvinnyt juoksuhaudoista. Jüngerin upseeri taas tuntee sodan kohtalona, rintaa pärisyttävänä sankarillisena elämyksenä, joka toimii kohtuna uuden, pommituksissa karaistuneen rintamamieseliitin synnyttämiselle. Tähän eliittiin nojaten uuden Saksan tuli Jüngerin mielestä nousta. Jüngerille sota oli ”ihana ihme, ja sodassa ihmisen kaikki voimat saadaan käyttöön”. Erityisesti kirjailija intoili materiaalitaistelusta. Hän pyrkii näkemään siinä raivoavat teolliset voimat jonkinlaisten alku- tai luonnonvoimien ilmentyminä.

Myöhemmässä romaanissaan Der Arbeiter (1932, ”Työläinen) Jünger yhdistää jälleen romanttisen asenteen ja teknologiauskon. Nyt hän kutsuu aikaamme luonnehtivaa hahmoa nimellä ”työläinen”. Jüngerin mukaan työläinen tekee koko maailmasta työpajansa sotilaan asenteella ja yhteydessä alkuvoimiin. Työläinen on osa maailman alkuvoimia, ei jumala, mutta ei ihminenkään, koska hän ei pyri sankaruuteen, pyhyyteen tai rakkauteen, vaan yli- ja epäinhimillisen voiman toteuttamiseen tietämättä mitä varten tekee kaiken.

Jüngerin romaani on tavallaan paljon totalitaristisempi kuin Hitlerin Taisteluni, ja se olisi sopinut hyvin myös Gulagin älylliseksi ja ideologiseksi oikeuttajaksi.

Solženitsynin Vankileirien saariston kertoja sitävastoin kuvaa ensin uskoaan kommunismiin, joka leireillä katoaa, mutta tilalle tulee kristillinen vakaumus. Romaanin deterministinen sanoma on, että leireiltä selviävät vain ne, joilla on tarkoitus elämälleen. Solženitsynin eepoksessa yksilö kamppailee modernin teknologisen kasvottomuuden koneistossa, joka tekee ihmisistä tavaroita, raaka-ainetta. Solženitsyn ikään kuin sanoo, että vain ne selviävät, jotka pystyvät asettamaan itsensä osaksi merkityksellistä tarinaa, kuten kristinuskoa tai neuvostokommunismia.

Sekä Jünger että Solženitsyn tavallaan esittävät, ettei fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen rattaissa voi selvitä ilman suurta aatetta. Jüngerille se on herooinen uusnationalismi ja protofasismi, Solženitsynille kristillinen konservativismi. Entä millainen on Šalamovin kertomusten suhde fossiilimoderniin koneeseen? Onko se lopulta Jüngeria ja Solženitsya rehellisempi ja älyllisesti kestävämpi?

Šalamovin tarinat ovat karuja kuin Kolyman kivikko, tiiviitä ja lyhyitä kuin vaivaiskoivut. Ne eivät moralisoi tai saarnaa, kuten Solženitsyn, eivätkä yritä kertoa kaikkea mahdollista. Šalamov keskittyy vankileirien oloihin ja yksilöihin niiden keskellä, eikä kuvaa juuri muuta. Tšehovilaisen poisjättämisen estetiikan sisäistäneenä Šalamov ei pohdi syitä, eikä perkaa henkilöiden sisäistä elämää.

Kolyman kertomukset tavallaan kiistävät Solženitsynin teoksissaan julistaman determinismin. Šalamov ikään kuin sanoo: jos jotakuta ei Gulagissa tuhottu, se johtui puhtaasta sattumasta. Mikään pyrkimys tai sisäinen vakaumus ei vaikuttanut absurdin koneiston myllyssä. Esimerkiksi novelli ”Yksinäisurakka” saa taustansa talvesta 1937–1938, jolloin Kolymassa teloitettiin paljon työnormin alittaneita vankeja. Novellin viimeinen lause, jossa pitkän työpäivän raatanut vanki käsittää kohtalonsa tiivistää miljoonien ihmisten osan: ”Ja tajuttuaan mistä oli kysymys Dugajev harmitteli, että oli täysin turhaan raatanut tämän viimeisen päivän.”

Mikään suuri aate ei auta Šalamovin ihmistä hänen seisoessaan alastomana fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen edessä. Siinä missä Jünger ja Solženitsyn näkevät modernisaatiossa pauhaavat ihmistä suuremmat voimat myönteisesti tai neutraalisti, Šalamov näkee ne vain kielteisesti. Mistä Šalamovin tarinoiden kertoja sitten ammentaa voimansa kestää fossiilimodernin koneen pauhua? Vastaus piilee fyysisyydessä ja animistisesti tajutussa luonnossa.

***

Korpi tarjoaa Kolymassa konkreettisen ja käsitteellisen vastakohdan fossiilimodernille. Tuo loputtomina lehtikuusina kahiseva taiga, joka avautuu harventuen kohti vuorten lakia kömpiessämme ulos teltasta Dneprovskin laakson aamuaurinkoon.

Kahlaamme heinikossa, pajuryteikössä ja vaivaiskoivikossa. Laakson pohjalla on joukko puoliksi maaatuneita puutönöjä, jotka kielivät vankileirien ajasta. Tutkimme vartijoiden rakennusten jäänteitä. Maassa lojuu iso nippu ruostunutta piikkilankaa.

Tarkastamme puusta kasatun tornimaisen hökötyksen. Torniin johtaa luiska, ja keskellä tuntuu olleen hissi, jonka avulla jotain on vinssattu ylös. Oppaamme kertoo, ettei kukaan tiedä mihin rakennelmaa on käytetty. Onko se ollut malmihissi, rinteiltä laskettavan maa-aineksen ohjauskeskus vai kenties saapasnahkatorni? Yhtä hyvin rakennelma voisi olla puinen avaruusraketin lähtöteline.

Aurinko helottaa, eikä taivaalla näy kuin pari pilvenpörhelöä. Lähdemme kapuamaan ylös rinnettä, jota tinakaivosleirin jäänteet täplittävät. Kenkien alla vierii kivenmurikoita ja soraa. Toisella puolella vuorta laskeuduttaessa irtokivet pyörivät niin, että meinaa tulla vyöry.

Joka tapauksessa on hyvä olla. Hengitän metsien tuottamaa happea. Elän modernissa maailmassa, mutta kaikesta huolimatta löydän erämaasta monia asioita, jotka yhä kaitsevat ajatteluamme. Korpi tuntuu olevan yksinolon ja identiteetin määrittämisen paikka. Erämaa koettelee ihmistä, sen peittoon kietoutuneesta tulee tavallaan osa maisemaa, hän ei voi enää samoin kohdella itseään subjektina ja metsää objektina. Erämaan kokeminen edellyttää osallistumista.

”Suomessa(kin) metsään mennään muun muassa siksi, että mieli saisi kulkea ja arki ja minuus hetkeksi hellittäisivät, nimenomaan pakoon tieteellis-teknistä maailmaa”, kirjoittaa Jukka Mikkonen teoksessaan Metsäpolun filosofiaa (2017).

Luontoympäristö tuottaa monille myös tunteen pyhästä, vaikka psykologit puhuvatkin ”huippukokemuksesta”, muistuttaa Mikkonen. Läntisessä kuvittelussa erämaalla on tärkeä sija: se on usein häädetty kulttuurin ja järjen ulkopuolelle. Metsässä ihmislajin alkuhämäriin kiinnittyvä uskomusmaailma humisee yhä. Alkukantainen pelko saattaa hiipiä samoojan selkäpiihin. Korvessa kuvittelu korostuu, sillä mitä tahansa voi tulla vastaan.

– Katsokaa, tuossa, sanoo oppaamme ja osoittaa painaumaa hiekassa. – Tassunjälki. Se on karhun.

Käsi hamuaa anorakin taskuun ja koettelee, että ”karhunkarkotin” on yhä siellä. Näitä merkillisiä putkiloita on Kolymassa syytä pitää mukana.

– Jos karhu tulee päin, ruuvatkaa korkki irti, vetäkää toisesta päästä ja syttyy tuli, oppaamme selittää.

Kuljemme ohi luhistuneen kaivoskuilun ja tinahiekan erotteluun käytetyn malmiaseman jäänteiden. Ylhäällä siintää ensimmäinen useasta vartiotornista. Ne ovat kolmen metrin korkuisia puisia häkkyröitä, joiden tasanteelle noustaan tikkaita pitkin. Torneja seisoo ympäri tunturin kuin vyönlenkkeinä sen leveillä uumilla. Rinteessä erottuu yhä vartijoiden käyttämä polku. Kolyman vuoret jatkuvat viuhkamaisesti eri suuntiin harmaanruskeina, jättimäistä muffinsia muistuttavina töyräkkeinä, joita keltaisessa leiskuva lehtikuusimetsä tähdittää.

Luontoa on ympäri maailman aina ihailtu silloin, kun se on korskeimmillaan. Kukapa ei elinvoimasta viehättyisi? Kuihtuvalla on harvoin ollut ymmärtäjää. Kolymassa räiskyvää ruskaa arvostetaan yleisesti, mutta harvoin muistetaan, että nämä värit juhlivat juuri ennen kuin lehdet tai tässä tapauksessa neulaset putoavat maahan ja mädäntyvät.

Suhteemme luontoon on kulttuurisesti rakentunut. Erilaiset tarinat ja myytit, dokumentaariset ja taiteelliset kuvaukset suuntaavat luontokokemustamme. Puuston hyvä kunto tarkoittaa tuottoa, ränsistyminen rappiota. Puhutaan siis jälleen taloudesta. Vuosisatainen hyötyajattelu on nähnyt korven karsittavana, puhdistettavana, hoidettavana, omaisuutena, joka on pidettävä ”kurissa ja järjestyksessä”.

Vankien lisäksi Kolymassa on pidetty järjestyksessä metsää. Se ei ole luonnontilaista. Lehtikuuset ovat Kolymassa lyhyitä – ei siksi että olemme peräpohjolassa, vaan koska metsä hakattiin aikoinaan vankileirien ja tien rakentamiseen sekä polttopuiksi. Näillä korkeusasteilla lehtikuusella kestää 300 vuotta kasvaa täyteen mittaansa, ja Gulagin ajoista on vasta 70 vuotta. Siksi metsä on vielä matalaa. Kolymassa taiga on lajiköyhää, yksipuista. Lisäksi kuusia saattaa seisoa notkelmissa, mutta muuten esiintyy vain vaivaispuita.

Tällainen salo ei vastaa luonnonkauneuden tyypillisiä kuvauksia, joista valtaosa on peräisin saksalaisesta romantiikasta. Katsomisen tavat ja ihanneympäristöt taas ovat usein peräisin matkailumainoksista. Niissä erämaa on aina vaihtelevaa ja omaperäistä. Yllätykset, villeys, mysteeri ja väriloisto ovat aina olleet piirteitä, joille kaunosielut huokailevat, sillä ne kertovat myös elonkirjosta. Kolyman lajiköyhyyden syy on pohjoinen. Tavallaan se kuitenkin luo myös mielikuvan siitä, millaista on ihmisen toimien köyhdyttämä biodiversiteetti.

***

Stalinismi käsitetään usein osaksi sosialismin historiaa, vaikka jo monelle aikalaiselle oli selvää, että sosialismia löytyi Neuvostoliitosta lähinnä kulisseista. Sittemmin on yleistynyt myös näkemys Neuvostoliitosta valtiokapitalistisena järjestelmänä. Näin Kolyman Gulag-historiaa voisi tarkastella myös osana kapitalismin historiaa. Tämä on itseasiassa melko perusteltua, sillä kapitalismi ei suinkaan aina ole pohjautunut vain ”vapaaseen” palkkatyöhön, vaan se on koostunut myös erilaisista palkattoman työn muodoista maksamattomasta kotityöstä laillistettuun orjuuteen.

Se, tarkastellaanko Gulagia osana reaalisosialistista vai kapitalistista taloutta, ei ole olennaista. Tärkeämpää on se, että molemmat järjestelmät nojaavat talouden totaliteettiin, teollistumiseen, ekonomismiin ja produktivismiin hallitsemansa pääoman avulla. Pääoma taas on aina riippuvaista työvoimasta, vaikka työläiset eivät välttämättä pääomaa tarvitse.

Palkkatyö on merkinnyt historiallista kompromissia pääoman ja kapinoivien orjien välillä, toisin sanoen pääoman keinoa taata työvoiman saatavuus tilanteessa, jossa suora fyysinen pakottaminen ei ole orjien pakojen ja kapinoiden johdosta kustannustehokasta. Työstä maksettava korvaus ja oikeus vaihtaa työpaikkaa ovat seurausta työväen historiallisista kamppailuista ja voivat tulla kiistanalaisiksi milloin tahansa uudestaankin.

Edellä mainitut syyt – orjien paot, kapinat ja kamppailut oikeuksistaan – olivat myös Gulagin lakkauttamisen taustalla, ei suinkaan vain jälkistalinististen neuvostojohtajien ”katumus” tai ”moraalinen herätys”. On sanottu Stalinin uskoneen Gulagin taloudelliseen kannattavuuteen, mutta järjestelmä ei tosiasiassa kannattanut koskaan. Gulag kustansi pääasiassa oman valvonta- ja logistiikkakoneistonsa.

Se oli bolševismille luonteenomainen järjestelmä, sillä neuvostokommunismi laittoi aina uskolle ja ”uskonpuhtaudelle” yhtä paljon painoa kuin tosiseikoille. Gulag ei ollut vain taloudellinen vaan myös ideologinen hanke. Se oli eräänlainen modernisaation äärimmilleen viritetty laboratorio, jonka sosiaalidarwinistisesta ahjosta oli määrä nousta uuden ihmisen prototyyppi.

Kuten Zygmunt Bauman on todennut teoksessaan Modernity and holocaust (1989) modernille tyypillisiä ovat kirurgin ja puutarhurin hahmot, sillä he karsivat, leikkaavat ja oksastavat, he erottavat mädäntyneen, sairaan ja kuolleen elinvoimaisesta ja oikeaoppisesta. Kehkeytyy täydellinen ihmiseläin tai paremminkin ihmisenkaltainen kone, josta on likvidoitu kaikki monenlaisuus ja erilaisuus.

***

Rinteessä kasvavan sembravarvikon oksa värähtää, kun siitä poimii kävyn. Halkaistuani kuoren ja nyljettyäni sisältä paljastuvan rypäksen saan käteeni ”pähkinän”, kävyn pehmeän ytimen, joka muistuttaa maultaan pinjansiementä.

Näitä sembravarvikkoja Šalamov kuvaa erityisesti novellissaan ”Kantti”. Sembrat säilyttävät ikivihreytensä ja ne nousevat salaperäisen lain vetämänä lumen alta jo ennen kuin on henkäystäkään keväästä – mutta parin päivän sisällä lauhat tuulet alkavat puhaltaa ja nietokset sulaa. Sama voi käydä myös silloin, kun erämaassa sytyttää nuotion. Sembravarvikko kohoaa kevättä aavistellen, mutta painuu taas pian.

Novellissa sembra ei ole vertauskuva. Pikemminkin kyse on siitä kuinka Šalamov tulkitsee luontoa, sen loputonta fyysisyyttä ja animistista olemusta, joka näyttäytyy Gulagin yli-inhimillisen mobilisaation vastakohtana.

Tähän tulkintaan viittaa myös novelli ”Narttu nimeltä Tamara”. Se kertoo erämaasta löytyvästä naaraspuolisesta jakuuttikoirasta, joka kiintyy vankeihin ja jää leiriin. Karkureita etsivän partion saapuessa leiriin Tamara on ainoa, joka protestoi murisemalla. Partion johtaja ampuu Tamaran, mutta myöhemmin hän tapaa kohtalonsa erämaassa laskiessaan alas vuorenrinnettä ja seivästyessään kantoon. Tässä itse animistinen luonto nousee Gulag-systeemin edustajia vastaan.

Myös Šalamovin käsitys ihmisluonnosta on huomionarvoinen. Hän ei tarkoita vain psykofyysistä, biologista olemusta vaan monitasoisempaa luontoa ja tahtoa. Novellissa ”Sade” Šalamov kirjoittaa:

”Vaikka olin nälkäinen ja raivoissani, tiesin, ettei mikään maailmassa saisi minua lopettamaan itseäni. Juuri silloin aloin ymmärtää suurta elämänviettiä – sitä ominaisuutta, jota ihmisessä on eniten. Näin miten hevosemme nääntyivät ja kuolivat (…). Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin – vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannesosan siitä mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi että hän pakottaa henkisen elementtinsä palvelemaan fyysistä elementtiä.”

Šalamov on kirjoittanut kertomuksen puhtaasta ilmasta ja monta novellia erilaisista tavoista kuolla. Hän kuvaa tarkasti vankien jokapäiväisen elämän aistimuksia, ruoan makua, vilua, unenpuutetta, sairauksien oireita, kipua ja nautintoa. Kärsimyksen ja ihmisarvon alennuksen keskellä elämän perusteisiin liittyvät fyysiset aistikokemukset ovat tärkeintä, mitä vangeilla on. Jopa kuolemassa näkyvä luonnon kiertokulku ja rytmi tuntuvat lohdullisemmilta kuin se epäkuolleen kirjaimen absurdi valta, jonka alle Neuvostoliitto on vangit pakottanut.

Dneprovskin kaivosleirin hautausmaalla vainajien luut lepäävät vieri vieressä kivikasojen alla, sillä ikiroutaiseen maahan on vaikea kaivaa kuoppia ja siksi vainajat usein vain peitettiin kivillä. Hautojen päädyissä on puulevyt, joihin merkittiin heidän vankinumeronsa. Numerot olivat osa heidän muuttumistaan teollisen tuotannon produkteiksi, tuotteiksi. Sade on jo kauan sitten huuhtonut numerot levyistä pois.

***

Kolymassa ihmisten käsittäminen uhriksi seudun nykyaikaistamisen ja koko Neuvostoliiton teollistamisen alttarilla on muuttunut täysin normaaliksi. Ihmisestä tehtiin raaka-ainetta eli tavaraa ymmärtämällä elämä ja sen päämäärät vain taloudellisen kasvun ja tuotannon ehdoilla. Suhtautuminen on saanut sävyjä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta varsinkin paikallistasolla se on pysynyt melko ennallaan. Gulag on syöpynyt niin syvään osaksi Venäjän modernisoitumisen tarinaa, että joskus jopa neuvostoaikaan kriittisesti suhtautuvien on vaikea tajuta tai ainakaan myöntää sorron täydellistä turhuutta. Uhrien kärsimystä himmentää vielä raivaajamyytti, jonka mukaan neuvostovalta toi kaikkivaltiaan teknologian tyhjään erämaahan.

Voimme helposti ajatella, että tämä kaikki kuuluu demonista pahuutta ilmentävään neuvostokommunismiin, eikä meillä teollistuneen lännen asukkailla ole asian kanssa mitään tekemistä. Mutta onko meillä loppujen lopuksi sittenkään varaa ylimielisyyteen?

Emmekö tarkastele fossiilisista polttoaineista riippuvaista kapitalismia ja sen vaatimia uhreja melko samalla tavalla? Eroa on toki sen verran, että ne uhrit, jotka Kolymassa ovat ajallisesti kaukana, saattavat meidän tapauksessamme sijaita samassa ajassa, mutta maantieteellisesti kaukana: kun tankkaamme bensiiniä huoltoasemalla, näkymättömät säikeet yhdistävät meidät kaukaiseen riistoon ja saastumiseen, jota ilman ei olisi meitä liikuttavaa öljyä. Emmekö hyväksy tämän uhrin osana länsimaailman nykyaikaistumisen tarinaa melko samoin kuin Kolyman asukkaat hyväksyvät Gulagin? Saatamme toki kritisoida öljyntuotantoa ja ajatella, että se on saastuttavaa ja ikävää, mutta sitten ajattelemme, ettei sille mitään voi, ja unohdamme asian.

Emme ole erityisen kiinnostuneita hyvinvointimme vaatimista uhreista niin kauan kuin he pysyvät riittävän kaukana meistä köyhien asuinalueilla, kehitysmaissa tai pakolaisten karavaaneissa rajojemme ulkopuolella.

Voi kysyä, kuinka paljon kommunistinen ja kapitalistinen modernin projekti lopulta eroavat toisistaan. Tietenkin ne eroavat käyttämiensä metodien perusteella, mutta kapitalistisen nykyaikaistumishankkeen syväjuonteissa näyttää yhtä kaikki kulkevan samoja sävyjä: talouden ylikorostuminen ja elämän käsittäminen kilpailun, valloittamisen, hallitsemisen ja täydellisyyden tavoittelun loputtomana sosiaali- tai markkinadarwinistisena taisteluna.

***

Juuri nyt elämme öljyn totalitarismin aikaa, väittävät Antti Salminen ja Tere Vadén teoksessaan Energia ja kokemus (2013). Tästä totalitarismista löytyy kaksi tunnuspiirrettä. Ensinnä elämänkokonaisuuden kiihdyttäminen liikkeelle eli totaalinen mobilisaatio, toiseksi tuon liikkeen suuntaaminen yhden suunnitelman, ideologian tai tavoitteen täyttämiseen, kuten tapahtuu totalitaarisessa valtiossa tai kapitalistisen talouden totaliteetissa.

Kyse ei ole vain polttoaineista. Euroopan maiden siirtomaissaan viimeisten parinsadan vuoden aikana harjoittama riisto ja ihmisten orjuuttaminen loivat taloudellisen pohjan teollistumiselle, teknologiselle vallankumoukselle ja modernille kapitalismille. Tämä kaikki oli mittakaavaltaan vähintään Gulagin luokkaa.

Työväenliikkeen kamppailun ansiosta työläisten ja erityisesti tehdastyöläisten oikeudet ja palkka ovat vuosisadassa parantuneet länsimaailmassa niin paljon, ettei heitä ole pitkään aikaan pystytty riistämään kovin paljoa. Nyt tilanne tuntuu olevan muuttumassa.

Teollisuustyöläisillä on usein ollut paljon voimaa siksi, että he ovat lakkoillessaan voineet pysäyttää fossiiliseen energiaan ja luonnonvaroihin perustuvan teollisen yhteiskunnan toiminnan joukkovoimansa eli biomassansa avulla. Esimerkiksi Britannian hiilikaivostyöläisten ja rautatieläisten lakot 1800-luvun lopulla, teollistumisen alkuaikoina, painostivat ensi kertaa työnantajat lisäämään työläisten oikeuksia.

Sittemmin kapitalistiset vallanpitäjät ovat pyrkineet vapautumaan riippuvuudesta työläisistä. Öljyä ja usein muitakin fossiilisia polttoaineita tuotetaan autoritaarisissa maissa, joissa työläisten riistosta ei tarvitse välittää. Maailmantalouden globalisaatio ja talouden uusliberalismi ovatkin entistä enemmän vapauttaneet länsimaiden eliitin riippuvuudesta omien maidensa työläisistä.

Kolyma on yksi modernin aikakauden muistomerkki orjatyölle, mutta se ei ole suinkaan ainoa – eikä orjatyö kuulu vain menneisyyteen.

Espanjan tomaattiviljelmillä nykyään raatavien laittomien siirtolaisten asema on kenties parempi kuin mustien orjien tai Gulag-vankien, mutta voi pohtia ovatko he yhtä kaikki osa samaa nykyaikaistumisen ”oheisvahinkoa” ja taloudellisen totalitarismin historiaa kuin Neuvostoliiton leirit. Entä mitä pitäisi ajatella Etelä-Aasian juoksuhiekkamailla tai Afrikan sisällissotiin vajonneissa valtioissa kännyköiden metalleja louhivista halpatyöläisistä tai orjista, joista monet ovat lapsia? Tai heidän kollegoistaan, jotka kokoavat kännyköitä ja laptop-tietokoneita Kiinan, latinalaisen Amerikan ja Itä-Euroopan hikipajoissa tai yhdysvaltalaisissa vankiloissa? Ja tämä kaikki siksi, että länsimaalaiset kuluttajat saisivat tuotteensa tarpeeksi halvalla, että me tyytyisimme osaamme ja talousjärjestelmä jatkaisi pyörimistään.

Taloudellisen totalitarismin luonnonhistoriallinen puoli on jo avaruuteen asti erottuva kaupungistuminen, raaka-aineiden louhinta, tavaroiden tuotanto, kasvien ja eläinten teollinen kasvattaminen, saastuminen, ilmastonmuutos ja villin luonnon lajien sukupuutto.

Ihmisen raaka-aineeksi alistaneiden pakkotyöleirien sekä niiden pohjalta syntyneiden tuotantolaitosten ja asutuskeskusten jäänteet muistuttavat meitä kuolevaisuudesta, kaiken moraalittomasta katoamisesta, niin pahan kuin hyvän. Kun ajattelee, millaista lähdön levollisuutta laho ja raunio henkivät, ei ole ihme, että Venäjän ortodoksisessa kulttuurissa – ja joskus myös Euroopassa – ovat kalmistot aina metsässä.

Kolyman korvessa näkyvät ihmisen ja ei-inhimillisen kohtaamisen jäljet niin kuin nykyään melkein missä tahansa maailmassa. Dneprovskin leirin lahoavaa rankaa saartavilla vuorilla tunne ihmisen poissaolosta, kokemus siitä että luonto ja sen biomassa lopulta voittavat taloudellisen voitonpyynnin, luo toivoa myös siitä, että ihminen lajina säilyy hengissä tällä planeetalla.

Essee on ilmestynyt myös Elonkehässa 1/2019.

Isäsen jälkeiset

Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen pääsihteereillä oli usein paljon henkilökohtaista valtaa, vaikka ei puhuttaisikaan Stalinin tapaisesta despotismista. Jo Leninin tekemät muutokset bolševikkipuolueen säännöissä sementoivat pääsihteerin aseman. Pohjaa johtajakultille oli tietenkin jo Venäjän keisarikunnan ajoilta. Tsaari katsottiin Jumalan edustajaksi maan päällä samoin kuin ”kansan isäksi” ja sen tahdon toteuttajaksi. Ja hyväksihavaittu perinne on jatkanut elämäänsä: vain harvasta maailmankolkasta löytyy yhtä suuria johtajia kuin entisen neuvostoimperiumin alueelta. Siellä ihminen löytää sisältään homo sovieticuksen koteloituneen idun ja nauraa vallattomasti. Hän vain kulkee ympäriinsä ihastellen monumentaalisia rakennuksia, muistomerkkejä ja valtakatuja, jotka tuntuvat kuiskivan ylimaallisen loistavasta elämästä – maallisesta viis.

Parasta kaikessa on se hellittämätön esimerkillisyys, jolla jälkineuvostoliittolaiset johtajat ovat usein asettaneet itsensä valtiolaivan peräsimeen. He ovat Odysseuksen tapaan antaneet sitoa itsensä ruoriin, eivätkä kansan seireenilaulut ja tuskanparahdukset liikuta järkähtämätöntä kättä, joka ohjaa kohtaloita läpi tihkusateen ja sunnuntaipoudan.

Kukapa ei haluaisi omaa kaupunkia. Sellaisen näyttää rakennuttaneen Kazakstanin ensimmäinen presidentti ja kunniakansalainen, Nursultan Nazarbajev. Häneen ei voi olla törmäämättä Kazakstanissa: ympäri maata levitetyissä kylteissä presidentti julistaa isänmaallisuutta. Mahtikäskyllään hän siirsi pääkaupungin vuonna 1997 Almatysta Akmolaan, joka nimettiin uudelleen Astanaksi. Kazakiksi se merkitsee yksinkertaisesti pääkaupunkia.

Pääkaupungin siirtoa perusteltiin Astanan paremmalla sijainnilla kuljetusyhteyksien kannalta. Vedottiin myös strategisiin syihin – Almaty on aivan valtionrajan pinnassa. Kriittiset äänet ovat muistuttaneet, että Astana sijaitsee sen kazakkiheimon valta-alueella, johon presidentti Nazarbajev kuuluu. Kazakhstanissa heimot vaikuttavat pinnan alla politiikkaan paljon. Mutta ei nyt sotkeuduta pikkuseikkoihin.

Vertailun vuoksi voisi ajatella mitä merkitsisi, jos Suomen pääkaupunki siirrettäisiin Helsingistä Ouluun, keskustapuolueen tukialueelle, ja samalla Oulu rakennettaisiin kokonaan uudestaan. Oulujoen rannalle saatettaisiin pystyttää vaikka useampi Guggenheim-museo, innovaatiopuistoja, pari Nokian pääkonttoria (yksi varalle), Euro-kulttuurikeskus ja 100-metriä korkea monumentti, jonka nimeksi tulisi Jytky.

Sopivasti Astana sijaitsee keskellä aluetta, jossa Neuvostoliiton pääsihteeri Nikita Hruštšov käynnisti 1950-luvun lopulla niin sanotun neitseellisen maan ohjelman. Hruštšov, valtaisa maatalouden asiantuntija, heristeli maissintähkää. Pääsihteerin toimiessa ideologisena aurana Kazakstanissa ja Siperiassa raivattiin parissa vuodessa 42 miljoonaa hehtaaria viljelyalaa. Operaation keskuspaikassa Astanassa ikään kuin vedeltiin jättimäisen traktorin vipuja. Entiset leirivangit, jotka lopettelivat sisäistä karkotustaan, saivat samalla töitä. Kolhoosit, joiden keskikoko oli vaatimattomat 100 000 hehtaaria, levittivät ruokamullan tuoksua taivaaseen asti. Mutta voi – jokusen vuoden hyvien satojen jälkeen aromyrskyt veivät mustan mullan mennessään. Neitseellisestä tuli parissa vuosikymmenessä lerpahtanut ja kuiva.

Ei muuta kuin uutta käärmettä pyssyyn ja luonnonvaraa tankkiin. Kaspianmerellä kohoaa nyt öljynporaustornien ryteikkö. Siinä ajassa kun vastasyntynyt kasvaa mopokortista haaveilevaksi koltiaiseksi on Astana kolminkertaistanut väkilukunsa. Turhaan sitä ei kutsuta ”Arojen Dubaiksi”. Vaikea tosin sanoa pestäänkö siellä yhtä paljon kansainvälistä rahaa kuin Dubaissa. Keskustan liepeillä neuvostyylisen tahraiset korttelit taittuvat puleeratuksi science fictioniksi. Uudet kauppakeskukset, hotellit, asuintalot ja urheiluhallit tungeksivat kuin Stockmannin alennusmyynneillä. Pilvenpiirtäjät säihkyvät metallisissa väreissä, geometrian lakeja uhmaten. Tästä kuuluu kiitos turbokapitalistisen ajan muotiarkkitehdille, brittiläiselle lellipojalle Norman Fosterille.

Astanassa on luonnollisesti jätetty tilaa paraatipuistoille ja bulevardeille. Patsaita ja muistomerkkejä kohoaa joka puolella julistaen Kazakhstanin menneiden ja nykyisten suurmiesten kunniaa. On tosin vaikea sanoa kenen kunniaa julistaa jättimäisen linnunmunan näköinen muistomerkki Ensimmäisen presidentin museon edustalla.

*

Astelen matkatoverini kanssa pitkin punaista mattoa museoon. Se sijaitsee Astanan geometrisessä keskipisteessä. Astana taas sijaitsee keskellä Euraasian mannerta. Museon aulassa vetäisemme kenkiemme päälle säädetyt sinertävät muovipussit, jotta emme toisi rahvaanomaista saastaa pyhään tilaan.

Vasta pitkällä museossa huomaan salakuljettaneeni vahingossa sisään puukon. Veitsi on jäänyt reppuun, koska junassa leikkasimme sillä rasvaista makkaraa, kellertävää juustoa ja hevosen ihraa, apetta jota hotkimme sisuksiimme tyytyväisinä röyhtäillen. Vartija tutki reppuni museon portilla, mutta ei huomannut veistä. Puukko ei piipannut metallinpaljastimessakaan, jonka läpi tulimme sisään. Lähtiessämme kohdallani piippaa, mutta vartijan pää ei edes käänny. Museosta ulos saa tietenkin viedä mitä tahansa, selvä se.

Museon pääsalissa tarkkailemme hartaina musiikkivideota, jossa on dramatisoitu presidentti Nazarbajevin lapsuutta. Näyttelijät esittävät kuinka presidentti käyskenteli isänsä kanssa idyllisellä arolla. Lapsi-Nazarbajev karauttaa hevosella, isoisä rämpyttää perinteistä luuttua, isoäiti ilmehtii rakastavasti, äiti laittaa ruokkaa. Isä myhäilee partaansa. Poikabändi laulaa Nazarbajevin sanoittamaa herkkää balladia nimeltä Uš Konyr.

Puuttuu enää se, että Nazarbajev itse hyppäisi jostain esiin. Kainalossaan hän voisi pidellä esimerkiksi Saudi-Arabian emiirin lahjoittamaa kullattua konepistoolia, joka löytyy museon vitriinistä. Tai ehkä hän ratsastaisi lahjahevosella istuen lahjasatulalla sulloutuneena lahjaksi saatuun kirgiisihaarniskaan? Kourassaan hän voisi pidellä konepistoolin lisäksi mitä tahansa lahja-asetta, joita museossa on kokonainen huoneellinen miekoista kevyisiin konekivääreihin. Esimerkiksi Astanan yliopiston rehtori on lahjoittanut presidentille piikkinuijan. Nazarbajev on yliopiston ensimmäinen kunniatohtori, ja luonnollisesti myös koko yliopisto on nimetty hänen mukaansa.

Miksei tällaista lahjaperinnettä voisi tuoda myös Suomeen? Vaikkapa tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto saisi aivan toisen luonteen, kun juhlavieraat jonottaisivat kättelyvuoroon piikkinuijineen ja hilpareineen.

Siirrymme museon toiseen kerrokseen, jonka seinällä roikkuu kookas, sosialistista realismia edustava maalaus. Tarkemmin katsoen kyseessä on nazarbajevilainen realismi. Maalauksessa presidentti vierailee Astanan rakennustyömaalla. Rakennusmiesten kasvot loistavat kulmikasta työn iloa ja juhlaa. Taustalla näkyy valmis Bayterek-torni. Kazakstanin lippu liehuu. Toisesta kerroksesta löytyy myös Kazakstanin hallituksen neuvotteluhuone. Merkillistä että hallitus kokoontuu museossa, mutta niin se kai vain menee. Selviää, että neuvottelupöydän ääressä oleva presidentin tuoli on hieman muita tuoleja korkeampi.

Presidentin julkikuva tietenkin tarvitsee vaalimista. Sen tähden media onkin otettu Kazakstanissa valtionisälliseen holhoukseen. Kaikenlaiset riidanhaastajat, kuten poliittinen oppositio, on tukahdutettu, ja toisinajattelijat heitetty pieneen koppiin miettimään pötypuheitaan. Välillä kansalaiset eivät ymmärrä omaa parastaan ja heille pitää antaa niin sanotusti piiskaa pyllylle. 

Esimerkiksi kun öljytyöläiset kehtasivat mennä lakkoon Žanozenissa joulukuussa 2011, täytyi vähän reippailla. Komennettiin miliisin erikoisjoukot paikalle ampumaan seulaksi 15 mielenilmaisijaa. Sataan mielenosoittajaan miliisi ei osunut kunnolla ja he saivat vain haavoja. Silminnäkijät ovat puhuneet yli 100 kuolleesta ja pidätettyjen pieksämisestä tainnoksiin, mutta tämä nyt on paskapuhetta ja Yhdysvaltain ja Euroopan maiden propagandaa, tietää Kazakstanin hallitus.

Kaikenlaisen agitaation vastapainoksi sopii perehtyä totuuteen eli Nazarbajevin elämäntarinaan. Idylliseltä arolta hän siirtyi metallityöläiseksi Temirtaun teollisuustaajamaan, alueelle jossa on eniten syrjäytyneitä, väkivaltaa, päihdeongelmia ja HIV-tapauksia maassa. Nazarbajev niin sanotusti koetteli itsenään. Hän meni autiomaahan ja oli palava pensas. Ajatelkaapa hetkinen. Ryhtyikö Nazarbajev syrjäytymään ja velttoilemaan? Ei, hän paukutti vasaralla ahkerasti. Hilluiko hän tappeluissa takakujilla silmä mustana, hampaat taskussa ja nenä lytyssä? Ei, hän pani toiset asialle, ja söi itse ruokahalulla lautasellisen hevosenlihasta keitettyä beşbarmaqia. Entä kittasiko hän liikaa vodkaa ja pani poikia ja hutsuja perseeseen tartuttaen itseensä immuunikadon? Ei tietenkään, vaan hän ryhtyi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Vuosi oli 1984. Seuraavana vuonna Eput lauloivat meillä, miten paljon on aikaa siis, kun viimeksi ylöspäin pyöräni pyörässä näin. Mutta Nazarbajev pyöräili jo taivaissa, ja pyörässä oli septiljoona vaihdetta.

Maan kommunistisen puolueen pääsihteeri Nazarbajevista tuli 1989, ja Kazakstanin itsenäistyttyä maan presidentti. Vuonna 1995 Kazakstanin kansa äänesti presidentin kaudelle pidennystä vuosituhannen vaihteeseen, ja vuonna 2007 poistettiin kahden presidenttikauden rajoitus, vaikka kansa ei äänestänytkään. Nazarbajevin johtamalla Nur Otan-puolueella on maan parlamentissa yli 4/5 enemmistö, vaikka kyllä se olisi 5/5, jos asiasta alettaisiin kiistellä, mutta ei aleta.

Presidentti Nazarbajev on auttanut kansaansa myös siten, että siirtymäkaudeksi kommunistisesta komentotaloudesta kapitalistiseen uusliberalismiin hän on suunnittelut nazarbajevilaisen talousmallin. Mallin mukaan valtaosa valuutasta virtailee presidentille ja hänen sukulaisilleen sekä uskollisille tukijoille. Nazarbajevilla uskotaan olevan henkilökohtainen omaisuus, joka koostuu yhdeksännumeroisesta luvusta Amerikan dollareita, mutta tämä nyt on varmasti vähättelyä. 

Nazarbajevilla on lisäksi tavallaan oma raha. Kazakstanissa 1990-luvun lopulla tehdyn rahauudistuksen jälkeen tuoreisiin seteleihin on kuvattu Astanan uusia, brittiläisen maitopoju Norman Fosterin suunnittelemia rakennuksia. Esimerkiksi 10 000 tengen seteliin on piirretty Bayterek-torni.

*

Mikä tämä torni oikein on, kun se tuntuu poukkoilevan vähän väliä vastaan? Museossa vierailtuamme menemme pohtimaan asiaa oluttelttaan kadunkulmassa.

Matkakumppanini pistäydyttyä käymälään, käyskentelen odottamassa kadulla. Äkkiä ohi virtaavasta väkijoukosta aineellistuu eteeni nuori, lihaksikas mies aurinkolasit päässä. Mies on sonnustautunut hyvin leikattuun, turkoosiin pukuun, ja kaulassa killuu hillitty kravatti. Hahmo puhuttelee minua sujuvalla englannilla, mikä hämmästyttää, sillä Kazakstanissa englannintaitoisia on harvassa. Kuka oikein olen ja mikä on matkani tarkoitus? Olenko ehkä Suomen Kazakstanin suurlähetystöstä? Mitä mieltä olen Yhdysvalloista? Olenko käynyt Amerikassa? Hyväntuulisesti esitetyt kysymykset pamahtavat esiin kuin katapultista.

Ennen kuin matkakumppanini palaa mies katoaa. Näen hänen puhuvan kaukana kadulla kännykkään. Henkilön olemus ja käytös panevat aavistelemaan, että kyseessä oli eräänlainen puhtaanapitolaitoksen työntekijä. Vai sanoisimmeko kliinisten pintojen informaatiohallinnon katutason manageri? Ehkä kyseessä oli rutiiniluontoinen tarkastus, ikään kuin

sipaisu sormella pitkin pöydän pintaa sen varmistamiseksi, että se on pyyhitty kunnolla, eivätkä muruset hiiviskele minne tahansa.

Jatkamme pyhiinvaellustamme kohti Bayterek-tornia. Matkalla katsastamme presidentin kulttuurikeskuksen, jonka valtava sininen kupolikatto kohoaa 38,5 metrin korkeuteen aurinkoiselle taivaalle, josta kazakkien jumala katselee hyväntahtoisesti poikiaan. Siniseksi maalattu graniittikatto muistuttaa myös suunnatonta munaa, jonka sisältä kuoriutuu minä hetkenä hyvänsä jokin tuntematon elämänmuoto. Oikealla Keski-Aasian suurimpiin kuuluva, vastarakennettu moskeija Nur-Astana viittaa sekin nimessään presidenttiin.

Išim-joelta etelään sijoittuvat arkkitehtuuriluomukset. Astakemenissä eli Kazakstanin pienoismallipuistossa voi kiertää maan perusteellisesti kolmessa vartissa. Alle kahden hehtaarin alueelle on rakennettu Kazakhstanin 14 maakunnan ja kahden kaupungin, Astanan ja Almatyn, tärkeimpien nähtävyyksien pienoismallit.

Näköalatasanteella uppoudumme urbaanin näkymän käsittämättömiin syvyyksiin. Kilometrin päähän etelään näyttää laskeutuneen UFO. Lentävää lautasta muistuttava suunnaton rakennus on huvittelukeskus Duman. Sen uumenista löytyy 3D-elokuvateatteri, oceanarium, pelikasino, kauppakeskus, kahvilavyöhyke, keilahalli ja hotellikompleksi. Rakennuksessa voisi periaatteessa viettää elämänsä kehdosta hautaan.

Eikä tässä vielä kaikki, huvittelu vasta alkaa, kun sukellamme Khan Šatyrin, 150 metriä korkean maailman suurimman teltan sisuksiin.

– Hilipatihei, huudamme kiertäessämme telttaa näköalajunalla.

Vietämme aikaa kylpylässä ja keinotekoisella hiekkarannalla teltan huipun tuntumassa. Sompailemme shoppailemassa ostoskeskuksessa, hetkumme huvipuiston laitteissa, pelaamme raha- ja ampumapelejä ja viskelemme toisiamme hattaran kappaleilla. Jättiläisteltan sisällä vallitsee kesät-talvet lämpötila +26 C -astetta. Voi vain ajatella mitkä määrät energiaa ja rahaa palaa talvisin, jolloin Kazakstanissa voi olla jopa -30 C-astetta, ja kaikki vain jotta Astanan eliitti ei tylsistyisi.

Selkä suorana kuljemme Nurzol (”loistava polku”) -bulevardia pitkin keskelle Rakastavaisten puistoa. Siellä sojottaa viimein uuden Astanan symboliksi muodostunut Bayterek-torni. Kazakinkielinen sana ”Bayterek” merkitsee poppelia. Lähes sadan metrin korkeuteen kohoava rakennelma muistuttaa enemmän Velho Sarumanin pesää Tarussa sormusten herrasta. Paikalliset kutsuvat tornia vitsikkäästi nimellä ”Tsuba-tsup” eli tikkunekku. Tästä vitsistä heidät melkein pitäisi ammuttaa. Tornin huippu on tehty niin sanotusta kameleonttilasista, joka vaihtaa väriä eri vuorokauden aikoina valon lisääntyessä tai vähentyessä. Värien vaihdellessa tornin nuppi näyttää sykkivän ikään kuin... no, antaa olla.

Kun tornilta katsoo itään, nousevan auringon suuntaan, katse kulkeutuu kahden kullatun ja pyylevän bastionin välistä presidentin virka-asunnolle, Ak Ordalle. Sen takana on Rauhan ja Sopusoinnun palatsi. Se on pyhitetty maailman kaikille uskonnoille, kuinkas muuten. Pyramidinmuotoisessa kompleksissa toimii 1500 paikan ooppera, Kulttuurin museo, Sivilisaatioiden yliopisto, ja siellä saa myös ihailla Kullan ja arvometallien valtionmuseon kokoelmia.

Bayterekin huipulla pääsee lähelle maan isää, ja siksipä sadat ihmiset jonottavat päivittäin tornille. Kymmenien minuuttien jonotusponnistuksesta selvittyämme hissi kuljettaa meidät tornin huipulle. Siellä lepää rakennuksen funktio. Kullattuun, asetille nostettuun kiveen on painettu presidentti Nazarbaevin kädenjälki. Ihmiset jonottavat tassille, ja vuoron saatuaan painavat kätensä tassulle. Välistä he puhkeavat kyyneliin, välistä ilakoivat tenavina, ja tärkeällä hetkellä ystävät ottavat valokuvia. On yleisesti tiedossa että kun asettaa kätensä presidentin käpälänjäljen päälle, saa esittää toivomuksen. Aiemmin jälkeä painettaessa kuului musiikkia, mutta ääniefekti on nyt kaikkien pohjattomaksi suruksi poistettu.

*

Jos presidentti Nazarbajevin ympärillä hälisevä rakennelmien ja galaksien välisten energiasuristimien kultti tuntuu liioitellulta, niin ei voi kuin todeta, ettei se ole paljon mitään verrattuna Turkmenistanin ensimmäisen presidentin Saparmurat Nijazovin neronleimauksiin.

En tarkoita sitä, että maansa elinikäiseksi presidentiksi nimetty Nijazov piti hallussaan kaikkia mahdollisia arvonimiä, joista komeimpana kiilteli Maailman turkmeenien järjestön johtajan titteli, Türkmenbaşy, turkmeenien ylin johtaja. Siinäkään ei ole paljon mitään, että Nijazov laitattti kuvansa useimpiin Turkmenistanin rakennuksiin sekä uusiin seteleihin ja kolikoihin. Lisäksi hän nimesi Krasnodarin kaupungin uudelleen itsensä mukaan ja puuttuipa vielä kalenterin kuukausiinkin – ne nimettiin uudelleen presidentin sukulaisten, maan historian ja muun sellaisen mukaan. Lähes kaikki tämä on tuttua jo Kazakstanista. Samoin pääkaupungin täyttäminen patsailla ja mielikuvituksellisilla monumenteilla, joiden helmenä Turkemenistanissa komeili kullattu, 40 metriä korkea Nijazovin patsas. Pykäelmä peräti kääntyi vuorokauden aikana auringon mukaan akselinsa ympäri.

Nijazovin käsittämätön suuruus loisteli erityisesti henkisissä pyrinnöissä. Presidentin kirjoittama Ruhnama (”sielukirja”), kokoelma ajatuksia turkmeenien identiteetistä, historiasta ja kohtalosta, muodostui pyhäksi opukseksi, jota verrattiin Raamattuun ja Koraaniin, vaikka epäilemättä vertailu on jälleen kerran vähättelyä. Ruhnamasta tehtiin pakollista luettavaa jokaiselle kansalaiselle. Sitä opetettiin kouluissa ja yliopistoissa. Presidentti alkoi sulkea kirjastoja, koska hän ymmärsi, etteivät kansalaiset muuta luettavaa tarvinneet. Maaliskuussa 2006 Nijazov lupasi Turkemenistanin televisiossa, että jokainen joka lukee Ruhnaman kolme kertaa, pääsee paratiisin puutarhaan.

Kuinka ollakaan paratiisiin halukkaita alkoi äkkiä suorastaan tungeksia. Ruhmanasta tuli kansainvälinen kirja, kun Turkmenistanin öljy- ja kaasumarkkinoille halajavat globaalit suuryhtiöt käännättivät kirjaa eri kielille tehdäkseen vaikutuksen diktaattoriin. Turkmenistanilla on maailman neljänneksi suurimman maakaasuvarat, ja EU on pitänyt sitä vaihtoehtoisena kaasuntoimittajana Venäjälle. Tässä eivät Turkmenistanin itsevaltaisuus ja ihmisoikeusrikkomukset näytä painavan edes yhtä paljon kuin on elopainoa yhdellä kopiolla Ruhmanasta. Ja samalla tavalla asia näyttää menevän Kazakstanin suhteen.

Turkmenistanissa on nyt uudet tuulet, kun Nijazov on potkaissut tyhjää. Tuoreet ilmavirrat ovat tosin osoittautuneet hieman homehtuneiksi, sillä presidentiksi noussut Gurbanguly Berdymuhammedov on alkanut askaroida omaa henkilökulttiaan. Uuden, hammaslääkärin koulutuksen saaneen presidentin toimet vain kärsivät mielikuvituksen puutteesta. Lähes säälittävältä vaikuttaa Berdymuhammedovin toukokuussa 2015 itselleen pystyttämä kullattu ratsastajapatsas ”Arkadag” ('suojelija'). Patsaalla ei ole edes korkeutta kuin 20 metriä, eikä valkoisesta marmorista rakennettu alusta paljon auta. Aikooko Berdymuhammedov suojella kansalaisiaan erityisesti hammaspöpöiltä vai miltä, ei ole tähän mennessä selvinnyt.

*

Entä miten hommat on hoidettu Venäjällä? Myös Venäjän monet kaupungit ovat nykyään täynnä mitä erilaisimpia monumentteja, metalliveistoksia ja korskeita muistomerkkejä. Esimerkiksi Moskovajoen kaltaalla seisoo mammuttimainen Pietari Suuri laivan kannella. Mutta että presidentti Putin kuvattaisiin useampikymmenmetrisenä kullattuna patsaaana – tähän on vielä jonkin verran matkaa. Pietarilaiset kasakat ovat tosin olleet avamaassa uria tähänkin suuntaan. Toukokuussa 2016 he lahjoittivat Putinille hänen rintakuvansa keisari Neron hahmossa. Tiedättehän puolisotilaalliset kasakkajärjestöt, joista on tullut nopeasti eräs Putinin yksityisarmeijoista, pretoriaanikaarti.

Kasakkajärjestön lahjaa voisi melkein pitää satiirina, jolleivat mustasotniaa muistuttavat kasakat olisi järkkymättömiä Putinin ihailijoita. Kyseessä lienee siis freudilainen lipsahdus.

Historiasta muistamme, että keisari Nero oli hovijuonittelija ja äidinmurhaaja sekä itsevaltias elostelija, joka kunnostautui kristittyjen vainoamisessa. Nero piti itseään suurena runoilijana ja näyttelijänä, ja hän kierteli patriisien häpeäksi ympäri valtakuntaa esiintymässä. Yleisö hurrasi legioonalaisten keihäillä uhattuna, sillä keisari oli kehnonpuoleinen runoilija. Kun Rooma paloi vuonna 64, siitä epäiltiin Neroa. Historioitsija Tacitus uskoo keisarin sytyttäneen tulipalon tehdäkseen tilaa uudelle palatsilleen ja voidakseen lausua vasten palavaa metropolia Homeroksen runoa ”Troijan palo”.

Putininin kultti alkaa revitellä kierroksia, vaikka hänellä on vielä kosolti matkaa keskiaasialaisten arojen uroiden rinnalle. Toisaalta sen minkä Putin menettää arkkitehtonisessa monumentaalisuudessa, sen hän voittaa virtuaalisessa fallisuudessa. Keskiaasialaiset ihmisjumalat ovat meidän kannaltamme lähinnä eksoottisia sirkuseläimiä. Se että Putinin kultti on löytänyt kaikupohjaa myös Euroopasta, sen sijaan herättää kylmiä väreitä.

*

Putin oli lähes tuntematon venäläiselle yleisölle ennen kuin Jeltsin nimitti hänet seuraajakseen. Pikaisesti hänelle pystytettiin nuorekas ja miehekäs imago, joka korostui suhteessa juoppoon Jeltsiniin, jota kansan suussa nimitettiin ”alkonautiksi”.

Putinin valtakauden alkuvaiheessa esiin pullahti elektronisen tanssimusiikin yhtye Pojušie vmeste:n (”lauletaan yhdessä”) kappale Takogo kak Putin” ('Sellainen kuin Putin', 2004). Laulussa unelmoidaan Putinin kaltaisesta miehestä, joka ”ei satuta, ei ryyppää, ei jätä, on täynnä voimaa”, vaikka ”maailma on tienristeyksessä”. Kansainvälisestikin huomiota herättänyt biisi tuntuu vuosi vuodelta yhä tragikoomisemmalta. Jotkut venäläiset bändit ovat levyttäneet myös Putinia arvostelevia tai pilkkaavia kappaleita. Viime vuosina kansainvälisesti tunnetuimmaksi on tullut ukrainalaisten ultras-jalkopallofanien tekemä laulu ”Putin huilo” ('Putin on mulkku'), joka sekin tavallaan viittaa Putinin maskuliinisuuteen. Heinäkuussa 2014 ukrainalaiset tähtitieteilijät antoivat peräti tähdelle TYC 3541-945-1 nimen ”Putin Huilo” arvostellen teolla Krimin miehitystä.

Venäläisten naisten on väitetty laajalti näkevän eroottisia unia presidentistään. Enemmän kuin unelmamiesystävänä Putin on tullut ainakin länsimediassa tunnetuksi karkeista lausunnoista ja alatyylisen tiedusteluslangin käyttelijänä. Toisen Tšetšenian sodan 1999 alla Moskovan kerrostaloiskujen jälkeen Putin lausui, että ”terroristit tuhotaan kaikkialta, ja jos he ovat huussissa, kolkkaamme heidät huussissa”. Kriminaali- ja alatyylistä slangia sekä niin sanottua mat:ia (ven. ”matnyj jazik”) käytetään Venäjälle erityisesti miehisissä yhteyksissä, kuten armeijassa. Alatyylin käyttö alleviivaa presidentin machomiehisyyttä isolla M:llä.

Samalla kun henkilökultti tai -brändi on noussut, on Putinin miehisyys pullistunut yhä enemmän esiin. Putinista on julkaistu valokuvia ilman paitaa kalastamassa, Putin aseen kanssa, uimassa perhosta virran kuohuissa, Putin sotilaskoneen ohjaimissa. Putinin kerrottiin ampuneen tainnustusnuolella television kuvausryhmää kohden rynnänneen Siperian tiikerin, jonka kaulaan laitettiin GPS-lähetin. Presidentin virallisilla sivuilla saattoi pitkään seurata ”sitä naarastiikeriä”, joka muka yhä jolkotteli taigassa. Toimittaja Mihail Zygarinin mukaan tiikeri oli kuitenkin peräisin eläintarhasta, pumpattu täyteen rauhoittavia, eikä sitä aiottukaan päästää vapaasti, vaan eläin surmattiin. 

 Julkisuuteen on myös nolosti tupsahtanut Putinin henkivartijan todistus, jossa hän kertoo sijoittaneensa arvoesineitä valmiiksi, kun Putin ”sukelsi uponneen laivan aarteita meren pohjasta”. Ilmavimman tempauksensa Putin teki syyskuussa 2012, jolloin hänen kerrottiin ohjanneen moottoroidulla riippuliitimellä etelään muuttavia kurkia. Viime vuosina Putin on esiintynyt usein kriminaalin ”Yön sudet”-moottoripyöräkerhon johtajien ystävänä ja eräänlaisena ”prätkähuligaanina” itsekin. Onhan moottoripyöräileviin miehiin, jotka elävät ”kapinallisesti” yhteiskunnan rajamailla liittynyt Helvetin enkelit-rikollisliigan sekä Nuori kapinallinen (1955)-elokuvan päivistä alkaen suorastaan kesytöntä machokunniaa.

 Putinin viriiliä mainetta ovat ruokkineet myös mediaan tiuhkuneet tiedot naissuhteista paljon ennen virallista eroa Ljudmila-vaimosta vuonna 2013. Putin on yhdistetty erityisesti Alina Kabajevaan, kilpavoimistelijattareen ja entiseen olympiavoittajaan. Nuori nainen on huhujen mukaan synnyttänyt presidentin lapsen salassa yksityissairaalassa. Avioeronsa jälkeen Putin on virallisesti Venäjän tavoitelluin poikamies.

Henkilöbrändiä rakennetaan nyt myös kuvataiteen keinoin. Syksyllä 2015 Moskovassa järjestetyn taidenäyttelyn maalauksissa Putin kuvataan esimerkiksi kannattelemassa maapalloa tai muinaiskreikkalaisen tarun Hercules-hahmona kukistamassa terrorismia tai solmimassa tulitaukoa Itä-Ukrainaan. Eräässä maalauksessa Putin antaa piiskaa hänen sylissään lepäävälle, pikkupojaksi kuvatulle Barack Obamalle. Maalaukset on tehty aivan vakavassa hengessä.

Venäläisten kerrotaan suhtautuvan presidenttinsä kuvaan nykyään muutenkin vakavammin. Mikään ei estä kantamasta esimerkiksi t-paitaa, jossa presidentti on kuvattu erilaisissa asuissa ja tilanteissa. Näitä paitoja myydään Venäjällä laajasti. Esimerkiksi Objoen rannalla Oktjabrskojen kylässä törmäsin Oleg-nimiseen hallintovirkailijaan, jonka kananpojan keltaisessa T-paidassa oli Putinin piirretty rintakuva ja teksti ”Kaikkein iloisin ihminen”.

Edelleen nousua uudelle kultin tasolle merkitsee vuoden vaihteessa 2016 duumaedustajille ja korkeille virkamiehille jaettu kirja Sanat jotka muuttavat maailmaa. Tähän 400-sivuiseen kepeähköön teokseen on koottu Putinin profeetallisia ajatuksia, kuten kirjan nuori toimittaja Anton Volodin asian ilmaisi. Teoksessa on 19 Putinin tärkeintä puhetta ja haastattelua. Tässä mielessä kirja muistuttaa Stalinin katekismusta leninismin kysymyksistä. Toisin kuin siinä tähän on poimittu lihavoituna satoja katkelmia, joita voi vaikka twiitata. Käytännöllistä, tiivistettyä viisautta kuin Lenin-sitaatit tai Maon pienen punaisen kirjan säkeet.

Myös länsimediassa Putin on kokenut muodonmuutoksen. Kuva on vaihtunut alkuaikojen länsimielisestä, maltillisesta byrokraatista vaaralliseksi KGB-mieheksi, korruptoituneeksi ja vainoharhaiseksi autokraatiksi. Enää ei ole myöskään harvinaista törmätä lehtijuttuihin, jossa Venäjän presidenttiä kuvataan esimerkiksi aspergerintautisena ja jakomielisenä narkkarina, joka huvittelee raiskaamalla nuoria poikia ja tyttöjä sekä kiduttamalla toisinajattelijoita (esimerkiksi työntämällä poloniumia sisältäviä metalliputkia heidän peräaukkoonsa). Hurjimmissa uhkakuvissa Putin on nähty peräti 2000-luvun adolfhitlerinä.

*

Putinille on muutamissa provinsseissa nimetty neuvostotyylisesti katuja. Neuvostojohtajia ei kuitenkaan kuvattu Putinin tapaan liioitellun yltiömaskuliisina vaan paljon neutraalimmin. Herää kysymys: mistä Kreml on ammentanut inspiraatiota Putinin lukuisille miehisille sankarirooleille?

Putinia koskeva kuvataide, valokuvat ja maalaukset, ammentaa selvästi machomiesstereotypioista. Länsimaissa nämä stereotypiat ovat vähentyneet, sillä liberaalissa kulttuurissa machous nähdään usein tasa-arvo-ongelmana. Läntisessä valtakulttuurissa machostereotypioita näkyy lähinnä mainoksissa tai Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen (1920-1991) kuvataiteessa. Länsimaissa miehiä tavataan nyt kuvata neutraalimmin, ja naiset ovat seksuaalisia objekteja. Putin-kuvissa mies asettuu katseen kohteeksi.

Machomiehen roolihahmossa Putin asettuu tavallaan vastavoimaksi länsimaiselle kulttuurille, joka on liudentanut perinteisiä sukupuolirooleja. Putin tarjoaa itseään Venäjän kansalle perinteisten arvojen pelastajana. Poliittisen vallankäytön ytimestä machoilu tuskin on missään päin lähtenytkään, mutta Putin palauttaa sen myös vallankäytön oikeuttajaksi. Lännen demokratiat ovat akkamaisia ja siksi rappeutuvia, mutta Putin uskaltaa olla mies sekä kuvissa että tosielämässä.

Viime vuosina Putinin yhteydessä on ilmestynyt myös yllättävän monta ikonista uutiskuvaa, jossa nuoria naisia on pistetty kalterien taakse. Esimerkiksi kuvat Pussy Riotin Nadežda Tolokonnikovasta, Greenpeacen Sini Saarelasta ja ukrainalaislentäjä Nadia Savtšenkosta rakentavat tarinaa johtajauroksesta, joka uskaltaa näyttää naiselle tämän paikan maailmassa.

Putinin machomiesroolista kumpuava arvojen ristiriita korostaa Venäjän ja länsimaiden vastakkainasettelua. Tästä syntyvä konfliktin uhka luo perusteen sille, että Venäjää johtaa naisten himoama ja miesten ihailema, keinoja kaihtamaton alfauros. Tällä ikonografialla ja ulkoisella uhalla voidaan perustella myös sisäisten vastustajien sorto. Samalla Putinin kuvilla saatetaan luoda Venäjälle uutta kansallista identiteettiä tehokkaammin kuin millään yksittäisellä poliittisella päätöksellä.

Venäjä ei pärjää lännelle taloudellisesti, mutta haastaa länttä propagandan ja voimankäytön keinoin. Huolestuttavaa on se, että Putinin Venäjä etsii liittolaisia lännen arvokonservatiiveista, äärinationalisteista ja fasisteista, joita elähdyttävät vastavalistuksen opit. Uuden venäläisen identiteetin ja sen varaan rakentuvan voimankäytön johtotähtenä vaikuttaisi olevan ajatus Venäjästä majakkana, joka johtaa konservatiivisia voimia globaalisti ja pelastaa maailman liberalismin, demokratian ja länsimaisuuden pimeydeltä. Tämä ajatus näyttää saavan yllättävää vastakaikua talouskriisin, maahanmuuton ja muukalaisvihan kanssa rimpuilevassa lännessä.

*

Mitä mieltä entisten neuvostotasavaltojen asukkaat sitten ovat henkilökulteista, paitsi että ihailevat niitä? Näkevätkö he kultit myös samalla tavoin huvittavina kuin suomalaiset matkaajat, jotka voivat tuudittautua ajatukseen, etteivät autoritarismi ja taloudellinen epätasa-arvo koskaan oikeasti leviä meille? Koetamme kysyä asiaa muutamilta Kazakstanissa kohtaamaltamme ihmisiltä. Vastauksia ei ole liian helppoa saada. 

 – Politiikka ei ole kunnon kansalaisten asia, toteaa pankkivirkailija Renat Faizulin.

 Tylsää tai ei mutta ymmärrämme häntä. Eipä Suomessakaan moni niin sanottu tolkun ihminen korvaansa lotkauta poliittisille päätöksille tai vaivaudu ottamaan selvää faktoista. 

Štab- (”päämaja”)-baarissa Almatyssa seuraamme liittyy arkkitehti Aijan sekä taiteilijat Mehmed ja Rahat. Aijanin mukaan Kazakstanin älymystössä vallitsee nyt vahva antikolonialistinen virtaus, jossa Neuvostoliiton aika nähdään venäläisten miehityksen huipentumana. Myös monet tavalliset kazakit ovat kääntyneet nostalgisesti perinteisen kazakkikulttuurin puoleen. Esimerkiksi kazakkien vanhaa, ennen islamia vallinnutta uskontoa, tengrismiä on puhallettu uudestaan henkiin. Hallinto ei tue tue tällaista kulttuurikehitystä, koska sen katsotaan haastavan Nazarbajevin aseman. Kazakkinationalismia hallinto käyttää mieluummin oman valtansa pönkittämisessä. Tämän takia monikulttuurisessa Kazakstanissa, jossa eri kansat ovat perinteisesti eläneet sovussa, on viime vuosina ehkä ensi kertaa ilmennyt etnisiä jännitteitä.

 – Nazarbajev on diktaa..., aloittaa taiteilija Medmed, mutta Rahat pukkaa häntä heti kylkeen ja nostaa sormen huulilleen. 

Rahat on vanhempi mies, joka oli mukana jo Želtoksan-kadun mellakassa neuvostovaltaa vastaan vuonna 1986. Hän kertoo joutuneensa tuolloin pidätetyksi. Miliisi hakkasi hänet, mutta ei lyönyt kasvoihin, jotta pieksämisestä ei jäisi jälkiä.

 Parhaillaan Rahat tekee taidehanketta, jossa hän kuvaa ystäviään passikuvamaisiin valokuviin. Sitten hän värjää kuvien ihmiset vihreiksi. Työn nimi on Hulk – se viittaa sekä ”Hulk” -nimiseen scifielokuvaan vihreästä voimamiehestä – että kazakin sanaan ”hulk”, joka merkitsee kansakuntaa. Kansa on siis tullut vihreäksi raivosta.

* Esseessä mainittujen arkkitehdin ja taiteilijoiden nimet on muutettu, sillä esimerkiksi presidentin loukkaaminen on Kazakstanissa rangaistavaa. Johdonmukaisuuden vuoksi myös pankkivirkailijan nimi on muutettu.

Essee on julkaistu teoksessa Suuren idän essee (Savukeidas 2017).