maanantai 26. heinäkuuta 2010

Volgan voimalahanke uhkaa luontoa ja asukkaita

Onko Venäjän ylätason politiikkojen vastustus merkki korkean tason valtakamppailusta?

Ville Ropponen

Volgalla on kuohunut viime vuoden toukokuusta lähtien. Venäjän presidentin nimittämä erityiskomissio on pääministeri Vladimir Putinin johdolla valmistellut Tšeboksaryn sähkövoimalan laajentamista Tšuvassiassa. Tähän liittyisi patoaltaan levittäminen, jolloin Volgan vedenpinta nousisi viidellä metrillä 63 metristä 68:aan metriin. Alavalla seudulla se tarkoittaisi 350 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Vedenpinnan nostaminen johtaisi sosiaaliseen, ekologiseen ja taloudelliseen katastrofiin, varoittavat ympäristönsuojelijat. Tuhansien ihmisten siirtäminen veden tieltä tuhoaisi kulttuuriarvoja. Hanke on vihastuttanut alueen eri etniset ryhmät ja jopa ortodoksisen kirkon: Nižny-Novgorodin eksargaatti pelkää nousevan veden tuhoavan historiallisen Makarjevin luostarin ja Aleksanteri Nevskin katedraalin.

Putin on hankkinut projektille Venäjän keskeisten ministeriöiden tuen. Paikallisjohtajista Tšuvassian presidentti Nikolai Fedorov kannattaa hanketta. Fedorov uskoo sen lisäävän energiantuotantoa ja työpaikkoja sekä parantavan Volgan kuljetuksia ja jopa Tšeboksaryn juomaveden laatua.

Ympäristöongelmat pinnalla

Äännekkäimpiä hankkeen kriitikkoja on ollut nižnynovgorodilainen ympäristöjärjestö Dront, joka on kutsunut kriittisiä kansalaisia liittymään toimintaryhmään. Venäjällä, jossa ympäristöaktivismi voi olla jopa hengenvaarallista, tämä on rohkea veto.

Volgan ympäristöongelmat ovat ennestäänkin suuria. Kaikkiaan 15 suurkaupungin, kuten Nižnyi Novgorodin, Kazanin ja Volgogradin jätevedet lasketaan puhdistamattomina Volgaan. Joen varrella on paljon teollisuutta. Vesi on paikoin saastunutta, esimerkiksi raskasmetallipitoisuudet ovat korkeita.

Nižny-Novgorodin läänin lakiasäätävän komitean jäsen, Viktor Sopin on varoittanut, uutistoimisto NTA:n mukaan, että vedenpinnan nosto voisi lisätä Volgan tulvia. Tällöin vaarana on soistuminen ja joen pohjaan kertyneen sakan liikkeelle lähtö. Ajautuessaan ympäristöön ja lähivesistöihin pohjasakka saastuttaisi laajalti. Tulvamuurien puutteen vuoksi Volgan rannat murtuvat tulvissa joka kevät ja joki levenee vuosittain 5-8 metriä.

”Ylipäänsä voimalaprojekti perustuu liittovaltion tasolla lobbaavien energiayhtiöiden intresseihin”, Sopin kritisoi.

Vesi vie marilaisten kodit?

Toinen paikallisjohtaja, Marinmaan presidentti Leonid Markelov, jonka aluetta vedennousu eniten koskettaisi, on valittanut hankkeen kustannuksia. Marinmaalla valmistaudutaan silti kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä. Heistä valtaosa on vuorimarilaisia.

Hanketta vastustetaan Vuori-Marissa laajasti. Vuorimarilaiset joutuivat jo aiemmin teollisuuden uhreiksi, kun Tšeboksaryn sähkövoimala ja patoallas vuonna 1980 rakennettiin: 30 prosenttia Vuori-Marista jäi veden alle ja 8000 vuorimarilaista karkotettiin. Juuriltaan tempaistujen ihmisten kulttuuri ja elinehdot eivät helposti palaa ennalleen. Avoin kritiikki ei Marinmaalla Markelovin presidenttiaikana ole kuitenkaan ollut mahdollista.

Ylätason vastahankaa?

Vierailleessaan huhtikuun lopulla Tšuvassiassa Putin allekirjoitti päätöksen Tšeboksaryn voimalan laajennuksesta. Hankkeen käynnistäminen on silti yhä epävarmaa, sillä vastustajien joukkoon on liittynyt korkean tason politiikkoja.

Toukokuussa Volgan suuralueen Venäjän presidentin edustaja Grigori Rapota vaati riippumattoman selvityksen tekemistä, jotta ”hankkeen haitat ja hyödyt pystytään erottamaan”. Nižny-Novgorodin läänin kuvernööri Valeri Šantsev kiirehti yhtymään vaatimukseen.

Hankkeeseen alusta asti nihkeästi suhtautuneen Šantsevin mukaan veden alle jäävän viljelysmaan menettäminen olisi niin iso tappio, ettei voimalan tehon nostaminen korvaisi sitä. Nižny-Novgorodin lääniin rakenteilla olevat lämpövoimala ja ydinvoimala voivat tyydyttää myös Tšuvassian energiantarpeen, Šantsev uskoo. Volgan kuljetuksia voitaisiin parantaa rakentamalla matala pato Nižny-Novgorodin alueelle. Kuvernööri viittasi lisäksi kriittisesti ”tuhansien ihmisten siirtoon veden tieltä erityisesti Marinmaalla”.

Onko kriittisissä kannanotoissa kyse Venäjän alueiden välisestä taloudellisesta kilpailusta vai jostain enemmästä? On pohdittu uskaltaisivatko Rapota ja Šantsev kritisoida Putinin johtamaa hanketta omin päin. Vai ovatko voimalahankkeen vastustus ja selvitykset sen ongelmista kääntäneet presidentti Medvedevin pään, vaikka tämä alunperin siunasi hankkeen? Jos tämä pitäisi paikkansa teollisuushankkeen kohtalo Volgalla liittyisi isompaan kuvioon, Putinin ja Medvedevin kilpailuun vallasta.


Volgalla kuohuu

3500 kilometria pitkä Volga on Venäjän tärkeimpiä jokia. Volgan ja sen sivuhaarojen varrella elää jopa 40 prosenttia Venäjän asukkaista.
     Marin tasavalta sijaitsee 700 kilometria Moskovasta itään Volgan molemmilla rannoilla. Volgan oikean rannan mäkisellä seudulla eläviä marilaisia sanotaan vuorimarilaisiksi; he puhuvat toista, harvaisempaa marin kieltä – sen puhujia on vain 30 000. Vuori-Marin epävirallinen pääkaupunki Kozmodemjansk (mariksi Tsikmä, noin 23 000 asukasta) perustettiin 1583.
     Marinmaa on tullut tunnetuksi marivähemmistön sorrosta. Leonid Markelovin presidenttiaikana vuodesta 2001 alkaen kymmeniä kriittisiä toimittajia, kansalaisaktivisteja ja oppositiojohtajia on hakattu ja tapettu.

Artikkeli on julkaistu myös Kansan Uutisten Viikkolehdessä 23.7. 2010.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2010

Sopu sijaa antaa?

Keskustelu maahanmuuttajista ja eri kulttuureista on viime vuosina vellonut mediassa. Usein keskustelu on äärikantojen toistelua tai pintapuolisia räiskäleitä. Lukaisin Kari Hukkilan (s. 1955) esikoisteoksen Kerettiläisesseet (Savukeidas 2010), joka kuljettaa keskusteluun tasoja, sillä teoksesta ei ainakaan lukeneisuutta puutu. Hukkila pitää – ehka esseistille epätyypillisesti – itsensä pitkälti poissa teksteistä ja antaa aiheiden puhua.

Hukkilan tarkastelun kohteena on muukalaisuus ja muuttajat Eurooopassa. Erityisesti hän luo katseen islamilaisiin maahanmuuttajiin, kuinkas muuten, viime aikoina ei julkisessa keskustelussa ole juuri muista maahanmuuttajaryhmistä puhuttukaan. Tekstejään Hukkila taustoittaa luotaamalla sorrettujen vähemmistöjen juutalaisten, arabien ja romanien historiaa Euroopassa aina keskiajalta lähtien.

Esseet ponnistavat matkaan algerilaisesta ystävästä, Hafedista, jonka Hukkila tapasi 1990-luvun Pariisissa. Hukkila kiistää ystävyyden klassiset määritelmät, jotka korostavat samankaltaisuutta. Erilaisetkin voivat olla ystäviä.

Mutta eikö kulttuuri määrää identiteetin? Ei, eikä identiteettiä tarvitse lukita vain yhteen kulttuuriin, Hukkila vastaa. Samuel P. Huntingtonin idea ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä” on hölynpölyä, ihmiset ovat yksilöitä. Ja yksilöitä Hukkila tarkastelee Jemenistä ja Saharasta Espanjaan, Ranskaan ja Helsinkiin.

Euroopan historian Hukkila näkee tiivistyvän kahteen rajaan: ulkona oleviin ”vihollisiin” ja omien keskelle luikahtaneisiin ”kerettiläisiin” – tästä kokoelman nimi. Oman ja vieraan problematiikkaa on kätevää tarkastella historian ja kirjallisuuden läpi. Hukkila pohtii Dostojevskin Karamazovin veljekset -romaanissa esiintyvää suurinkvisiittorilegendaa ja kerii auki pikareskiromaanin perinnettä. Viimeksi mainitun hän sijoittaa konversojen ja moriskojen kohtaloihin keskiajan Espanjassa. Konversot olivat pakkokrististillistettyjä juutalaisia, moriskot pakkokäännytettyjä arabeja. Molempia ryhmiä vainosi inkvisitio, jonka Hukkila näkee modernin totalitarismin alkumuotona.

Maahanmuuttajien kotouttamisen Hukkila mieltää perustelemattomasti ainoastaan assimilaatioksi – ja tätä hän vertaa uskonnolliseen pakkokäännytykseen. Eikö tämä ole hieman liioittelua? Esseisti esittää myös kysymyksen liittyykö Euroopassa viime aikoina ilmennyt islamin vastaisuus Euroopan poliittiseen yhdentymiseen, joka tarvitsee sementikseen euronationalismia. Halutaanko erilaiset yhä sulkea ulos? Hyvä kysymys, johon Hukkila ei tosin vastaa.

Hukkilan sujuvasti kirjoitetuissa esseissä sivupolkuja- ja teemoja vilisee: 1600-luvun filosofi Spinozasta hypätään Tanskan Muhammed –pilakuvakiistaan. Moni ajatuspolku lankeaa yhteen vasta kokonaisuuden kautta. Pilakuvakiistaa Hukkila käsittelee yksioikoisesti ja mieltää muslimit vain uhreina.

1800-luvulta nykypäiviin etnistä erottelua perusteltiin biologialla. Nyt perustelu on Hukkilan mielestä vaihtunut ”kulttuuriksi”. Erilaiset ihmiset voivat kuitenkin elää rinnakkain ilman sulautumisen pakkoa, Hukkila uskoo. Hän asettaa ideaaliksi ikään kuin keskiajan Euroopan mallin toisinnon, mutta ei pohdi ajatusta sen pidemmälle. Keskiajalla ihmisen etnistä- ja kulttuuritaustaa merkityksellisempää oli usein uskonto. Jos yksilö ei kyseenalaistanut valtauskontoa, hän saattoi usein elää melko rauhassa oli hänen uskontonsa mikä tahansa – ajoittaisia pogromeja lukuunottamatta. Etnisellä taustalla tai kulttuurilla ei ennen uutta aikaa, löytöretkiä ja kolonialismia ollut niin suurta väliä, sillä eurooppalaisessa sääty-yhteiskunnassa jo eri yhteiskuntaluokissa vallitse tuolloin niin sanotusti eri kulttuuri.

Millä tavoin nykyisissä monikulttuuristuvissa eurooppalaisissa valtioissa voitaisiin toteuttaa keskiajan tyyppistä mallia? Tai miksi sellaista pitäisi toteuttaa, ovathan aikakausi ja yhteiskunnat täysin erilaisia? Olisiko järkevää, että ihmiset eläisivät samassa yhteiskunnassa segregoituneena eri yhteisöihin, ilman mitään yhteisiä lakeja, arvoja tai normeja? Tähän Hukkila ei ota kantaa. Hän vihjaa eurooppalaisen integraatiopolitiikan epäonnistuneen, mutta ei perustele miksi pyrkimys integraatioon pitäisi sen tähden kokonaan hylätä.

Kerettiläisesseet on mainio avaus ja tärkeä puheenvuoro. Teoksen terävyttä heikentää silti hieman se, että Hukkila romantisoi maahanmuuttajuutta ja näkee ”heikäläiset” vain äärimyönteisessä valossa tai uhreina. Aiheita olisi saanut käsitellä kriittisemmin, eikä olisi ollut pahitteeksi jos esseisti olisi välillä niin sanotusti väitellyt itseäänkin vastaan.

Ville Ropponen

maanantai 5. heinäkuuta 2010

Hukuttaako Putin Marinmaan?

Yhteiskunta Ville Ropponen

Vladimir Putinin, Dmitri Medvedevin ja energiayhtiöiden ajaman voimalahankkeen on määrä nostaa Volgan pintaa viidellä metrillä. Se pakottaisi tuhannet vuorimarilaiset jättämään kotinsa. Vedenpaisumusta vastustavat ympäristöaktivistien lisäksi nyt jo korkean tason poliitikotkin. Kertooko se valtataistelusta?

Ei ole kauaa siitä, kun pääministeri Vladimir Putin ajoi läpi sellu- ja paperitehtaan avaamisen Baikaljärven rannalle, vaikka ympäristölle haitallista hanketta laajasti vastustettiin.

Uusin naula Venäjän ympäristön arkkuun on päätös laajentaa Tšeboksaryn sähkövoimalaa. Sen Putin allekirjoitti huhtikuun lopulla vieraillessaan Tšuvassian pääkaupungissa. Voimalan laajennus merkitsee sen patoaltaan ja Volgan vedenpinnan nostamista viidellä metrillä. Alavalla seudulla se tarkoittaisi 165 000 hehtaarin maa-alan jäämistä veden alle Marinmaalla, Tšuvassiassa ja Nižny-Novgorodin läänissä.

Vähemmistökansa vuorimarilaisille kyseessä olisi katastrofi, sillä tuhannet heistä siirrettäisiin vedennousun tieltä. Mutta kieliikö ylätason politiikkojen ilmestyminen Putinin johtaman hankkeen vastustajien joukkoon korkean tason valtataistelusta, vaikka presidentti Dmitri Medvedev onkin hyväksynyt hankkeen jo 2009?

Tšeboksaryn voimalahankkeen takana ovat energiayhtiöt, ja Putinin osallistuminen on varmistanut keskeisten ministeriöiden tuen. Tšuvassian presidentti Nikolai Fedorov kannattaa hanketta uskoen sen lisäävän sähköntuotantoa ja työpaikkoja sekä parantavan Volgan kuljetuksia.

Hankkeen äänekkäimpiin vastustajiin kuulunut nižnynovgorodilainen ympäristöjärjestö Dront ei aio luovuttaa: se on kutsunut kansalaisia liittymään toimintaryhmään. Drontin taistelu voisi silti olla melko toivotonta, jollei kriitikkojen joukkoon olisi ilmestynyt korkean tason politiikkoja.

Huhtikuussa Volgan suuralueen Venäjän presidentin edustaja Grigori Rapota vaati riippumattoman selvityksen tekemistä, jotta "hankkeen haitat ja hyödyt voidaan erottaa".

Nižny-Novgorodin läänin lainsäädäntökomitean jäsen Viktor Sopin varoitti, että Volgan pinnan nosto voisi lisätä tulvia, jolloin vaarana on soistuminen ja joen pohjasakan liikkeelle lähtö. Ympäristöön ja lähivesistöihin valuessaan sakka saastuttaisi laajasti.

Riippumatonta tutkimusta on vaatinut myös Nižny-Novgorodin läänin kuvernööri Valeri Šantsev. Šantsev pitää viljelysmaan menettämistä nousevan veden tieltä niin isona haittana, ettei voimalan tehon lisäys korvaa sitä.

"On huomioitava myös veden nostamisesta johtuva ihmisten siirtäminen Marinmaalla, jonka asukkaita se eniten koskee", Šantsev totesi uutistoimisto NTA:n mukaan.

Marinmaan presidentti Leonid Markelov ei ole julkisesti kannattanut hanketta, mutta ei vastustanutkaan. Autoritaarinen presidentti tunnetaan Putinin suojattina. Marinmaalla valmistaudutaan kaatamaan veden tieltä 55 000 hehtaaria metsää, tuhoamaan 3000 rakennusta ja siirtämään 20 000 ihmistä.

Valtaosa pakkosiirrettävistä on vuorimarilaisia. He puhuvat marin kielen murretta, jota taitaa vain 30 000 ihmistä. Pieni kansa joutui ylikävellyksi jo 1980, kun Tšeboksaryn sähkövoimala rakennettiin: Vuori-Marin alueesta 30 prosenttia jäi patoaltaan alle, 8000 vuorimarilaista karkotettiin.

Kuten Kaakkois-Turkin kurdialueen esimerkki osoittaa, saattavat valtavat vesivoimahankkeet, joiden tieltä tuhotaan asutuksia ja karkotetaan tuhansia ihmisiä, merkitä passiivisista kansanmurhaa. Juuriltaan tempaistujen ihmisten kulttuuri ja elinehdot eivät helposti palaa ennalleen.

Ville Ropponen kirjoitti voimalahankkeesta viime vuonna jutussa Moskovan kaavailut tulvivat yli Volgalla. Lue myös juttu Volgan vähemmistökansojen ahdinko.

Artikkeli "Hukuttaako Putin Marinmaan" on julkaistu alunperin 5.7. 2010 Fifissä.

lauantai 3. heinäkuuta 2010

Toiseuden turuilla

Tiina Raevaaran kokoelman En tunne sinua vierelläni neljätoista novellia avaavat ovia sadustoon ja maailmankirjallisuuden kentille. Tarinoiden kudelmasta voi epäsuorasti tunnistaa aineksia vaikkapa Anni Swanin hirviötarinoista, Astrid Lindgrenin romaanista Veljeni Leijonamieli, Ursula K. Le Guinin scifiromaaneista tai Franz Kafkan ja Mihail Bulgakovin tajunnan takapuolesta ammentavista höyryävän ihanista visioista.

Kritiikkini teoksesta on ilmestynyt 28. 6. 2010 Kiiltomadossa.

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...