torstai 18. marraskuuta 2010

Kliseissä versoo tuoreus

Alexandra Salmela:
27 eli kuolema tekee taiteilijan.
Romaani, 311 s.
Teos 2010.


Ei ole harvinaista, että esikoisromaani on kehitystarina taiteilijan nuoruuden vuosilta. Tällä saralla puksuttaa myös slovakialaissyntyisen Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan. Kaluttuja aiheita Salmela pui tuoreesti, kieli poskessa, ja tuoreus versoo yllättäen kliseistä.

Rollarien biisistä lempinimensä saanut Angie, oikeasti Marta, haluaa monen muun slovakialaisnuoren tapaan tehdä jotain suurta. Olisi luotava ikuinen teos ja kuoltava ennen 28. ikävuotta, kuten rockikonit Janis Joplin, Jim Morrison ja Kurt Cobain. Angie haluaa kirjailijaksi.

Opinnot Prahassa tökkivät, suku painostaa, eivätkä suhdeviritelmät innosta, joten Angie painuu rinkka selässä Suomeen kirjallisuudenopettajan mökille. Angien naapureiksi osuvat ekologista utopiaansa elävät Piia ja Marko, ja sattumia seuraa. Käy ilmi, että Suomi on muutakin kuin erämaata, susia ja yksinkertaista mutta rehellistä maarahvasta.

Salmelan novelli ”Se aito, oikea maahanmuuttajablues” tuli toiseksi novellikilpailussa ja ilmestyi antologiassa Mikä ihmeen maahanmuuttaja (2009). Samoin kuin novellissa, Salmela kuvaa romaanissaan eri ilmiöitä taiteilijarenttuilusta ekologiseen elämäntapaan, suomalaiseen maaseutuun ja porvarillisuuteen koomisuuteen asti liioitellen. Sen jälkeen hän hekottaa esiin piirretyille kliseisille freskoille.

Kunnianhimoinen teksti yhdistelee farssia, satiiria ja keskieurooppalaista hölmöläisjuttua. Salmela näyttää kyntensä lapsikuvauksessa setviessään Piian ja Markon kolmen lapsen kommelluksia. Romaanin kertojina hilluvat päähenkilön lisäksi pehmoeläin, kotikissa ja käytetty Opel Astra.

Salmela liittyy Suomessa suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavien siirtolaiskirjailijoiden Zinaida Lindénin, Umaia Abu-Hannan, Roman Schatzin ja TaoLinin joukkoon. Kielellisesti romaani on hämmästyttävä suoritus, vaikka kustannustoimittajan osuutta voi vain arvailla.

Salmela pelaa eri tyyleillä. Romaani sisältää Angien koomisia tekstikokeiluja, joita hän lähettää ystävilleen. Tyylikokeilut tuovat mukaan myös fiktion ja faktan suhteen pohdiskelua. Salmela uskaltaa imitoida huonoa kirjoittamista ja kuvata asioita kepeästi, se on esikoiskirjailijalta paljon. Salmelan dramaturgitausta näkyy, ja eräät kohtaukset kuten juhannusjuhlat, veneretki tai Angien isäntäperheen groteski avioseksi, läjähtävät lihaisuudessaan nauruhermoon.

Välillä tuntuu, että vitsiä murjotaan hieman liikaa Angiesta, perinteisestä wannabe-artistireuhkasta, jota kutsutaan ”pseudotaiteilijaksi” tai ”paskakirjailijaksi”. Ekologisia arvoja elättelevän Piian kautta Salmela pohtii vakavampiakin aiheita. Piian unelmien ja arkitodellisuuden ristiriita särähtää. Marko jää valjummaksi hahmoksi, ja pariskunnan avio-ongelmien kuvaus epämääräiseksi. Tämä on pientä urputusta. Salmela on ansainnut palkintonsa vuoden parhaasta esikoisesta, odotan jatkoa korvat kuumottaen.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 7/2010.

maanantai 15. marraskuuta 2010

Traum und der Mord an Vater

Olen viime päivinä kärvistellyt kotona kuumeessa ja pohdiskellut esseetä teemalla ”kirjallisuus ja isänmurha”. Symbolinen isänmurha on luultavasti yksi modernin kirjallisuuden syvimpiä juonteita, ehkä koko nykyaikaistumisen pohjaura. Läpi 1900-luvun historian koikkelehtii toinen toistaan sekopäisempiä hahmoja, jotka ovat vakuuttuneita siitä, että koko vanhan maailman murskaaminen on uuden, nuoren ja terveen versomisen elinehto.

Ajatus lähti liikkeelle oikeastaan siitä, kun jouluna 1995 sain omalta isältäni lahjaksi Sigmund Freudin teoksen ”Uni ja isänmurha – kuusi esseetä taiteesta” (suom. 1995). Tarina tästä lahjasta huvitti kovasti erästä kalifornialaista wannabe-kuvataiteilijaa, jonka kanssa vietimme hauskan baari-illan entisen tyttöystäväni kanssa tammikuussa 2000 Pietarin Kolmannella Neuvostolinjalla. Kalifornialaisen taiteilijan nimeä en jaksa muistaa. Muistan vain sen, että hän oli liikkeellä tavattoman rehevän pietarilaisen taiteilijattaren kanssa ja haukkui sitä enemmän Venäjää mitä enemmän tuli vodkahumalaan, vaikka esiintyi aluksi suurena Venäjän ystävänä. Eräänlainen isänmurha tämäkin.

Sivumennen sanoen en koskaan lukenut kyseistä Freudin teosta, joka sittemmin katosi jonkin muuton yhteydessä.

Freudilaisessa termistössä ”isänmurha” viittaa oidipuskompleksiin, hahmotelmaan siitä, miten 3-6 vuotias lapsi fantasioi surmaavansa samaa sukupuolta olevan vanhempansa ja korvaavansa tämän vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa seksuaalisena kumppanina. Freud ei suoraan puhu tietystä sukupuolesta, mutta kompleksin nimeäminen Oidipuksen mukaan virittää sen poikalapseen. Tässä ei tietenkään ole mitään kummallista: länsimaisen ihmiskäsityksen mukaan ihmisen malli on mies. Joten kun puhutaan uuden sukupolven esiinnoususta, on puhuttava isänmurhasta, ei niinkään äidinmurhasta.

Modernin kirjallisuuden tunnetuin isäsuhde on Franz Kafkan suhde patriarkaaliseen kauppiasisäänsä. Kafkan ”Kirje isälle” näyttää isän ehkä hirvittävimpänä tyrannina, jota kirjallisuushistoria tuntee. Entä millaisia kirjailijoiden isäsuhteet muuten ovat? Voidaanko vetää mitään yleistä mallia vai vallitseeko alalla samanlainen hajonta kuin vaikka konditoriatyöntekijöiden tai kunnallisbyrokraattien isäsuhteissa? Asia on pohtimisen arvoinen.

Oma isäsuhteeni on aivan toinen asia. Tarkoitukseni on uppoutua siihen niin pian kuin saan ratkaistua kirjallisen tyylilajin, jota käytän niin sanoakseni symbolisen ruumiinavauksen instrumenttina. Siihen asti toivon, etten tekisi oman poikani kohdalla samoja virheitä, joita isäni teki kohdallani.

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Aasialaisia emme ole, indoeurooppalaisiksi emme voi tulla, olkaamme siis...

György Kádár: Johdatus uralilaiseen filosofiaan (alkuteoksen Kontury uralskoj filosofii, 2006, uusittu laitos). 207 s. Arator 2010.

Edeltääkö ajattelu kieltä vai kieli ajattelua? Voidaanko ajatukset ilmaista samoin millä tahansa kielellä vai muovaako äidinkieli ihmisen ajattelua ja maailmankuvaa? Nämä ovat vanhoja kysymyksiä, joihin vasta modernit kielitieteen ja kielipsykologian tutkimustulokset ovat antaneet valaistusta.

Entä syntyykö eri kielten pohjalta erilaisia ajatusmaailmoja? Uralilais-altailaisen kielialueen filosofit tarkastelisivat maailmaa luultavasti eri tavoin kuin indogermaanisen kielialueen filosofit, arveli jo Friedrich Nietzsche teoksessaan Hyvän ja pahan tuolla puolen (1886).

Uralilaisten ja altailaisten kielten sukulaisuushypoteesi on nyt hylätty ja indogermaaneja kutsutaan indoeurooppalaisiksi, mutta kysymys tykyttää yhä: mikseivät uralilaisia kieliä puhuvat kansat ole kehittäneet omaa filosofiaa, vaikka saksalaista, ranskalaista, kiinalaista – länsieurooppalaista ja itämaista – filosofiaa ovat kirjastot väärällään? Uralilaisilla kielillä tarkoitetaan suomalais-ugrilaisia kieliä ja samojedikieliä.
 
Entä mitä kielellinen ja mentaalinen sukulaisuus merkitsevät? Voivatko ne antaa eväitä peräti sivilisaatiokritiikkiin, kun Euroopan sisäisen kolonialismin historiaa lähdetään purkamaan?

Näiden pohdintojen pitkospuita rynnistää kielitieteen tohtori György Kádár (s. 1955) teoksellaan Johdatus uralilaiseen filosofiaan. Aihettaan unkarilaissyntyinen, Suomessa 20 vuotta asunut Kádár lähestyy unkarilaisten Sándor Karácsonyn (1891–1952) ja tämän oppilaan Gábor Lǖkȍn (1909–2001) yhteisöpsykologisten ja kielifilosofisten havaintojen pohjalta. Kádár viittoo myös uudempaan tutkimukseen, kuten kielipsykologi Frode J. Strømnesiin.
 
Julkisessa keskustelussa heitellään nykyään kovin kevyesti väitteitä ”eurooppalaisista arvoista ja kulttuurista” vastakohtana vaikkapa ”islamilaisille” vastaaville. Kádár nakkaa keskusteluun ”uralilaiset arvot ja kulttuurit” ja hän myös perustelee väitteensä.

Kirjaan on ympätty filosofi Kari E. Turusen (s. 1948) essee ”Kesken uupunut sivistysohjelma” ja Lǖkȍn artikkeli ”Massat ja yksilöllisyys”. Lisäksi teoksessa on Jaan Kaplinskin (s. 1941) jälkisanat. Liitteistä syntyy hajanaisuutta kirjaan, joka muutenkin rönsyilee sekavasti ja on koukeroisesti kirjoitettu. Kádár, Turunen ja Kaplinski toistavat teksteissään usein samoja ajatuksia. Teoksen lähtökohdat ja monet pohdinnat ovat silti kiinnostavia ja kutkuttavat kuvittelua.

*

Äidinkieli määrää ajattelua, ja ihmisen puhumasta kielestä näkyy kansan ajattelutapa ja kulttuuri, Kádár uskoo. Hän hakee uralilaisten kielten rakenteista samankaltaisuutta ja esittelee siinä sivussa kanonisoidun kielitieteellisen teorian alkukodista.

Kielellisen yhteyden lisäksi Kádár ounastelee uralilaisten kansojen toistensa kaltaisuuden ulottuvan kulttuuriin asti. Kádár esittelee uralilaisten kansojen mytologioiden, myyttisten hahmojen ja symbolien samanlaisuutta. Välillä pohdinnat tuovat mieleen Martti Haavion tai Lennart Meren fantastiset kehitelmät, vaikka Kádár onkin tylsempi kirjoittaja. Kádárin päätelmät uralilaisten kansojen kulttuurisesta kaltaisuudesta eivät silti ole tuulesta temmattuja. Onhan iso osa keskisen ja pohjoisen Venäjän asukkaistakin slaaveihin assimiloituneita uralilaisia, ja venäjän kielestä löytyy vahvaa uralilaisten kielten vaikutusta.

Oudosti Kádár jättää mainitsematta komilaisen Kallistrat Žakovin (1866–1926) ja virolaisen Uku Masingin (1909–1985), joita voidaan pitää uralilaisen filosofian pioneereina. Žakovin kehittämä ajatussuuntaus ”limitismi” pyrki yhdistämään tieteen, taiteen ja uskonnon. Masingin hahmotelmat ”Taivaanpeuran lasten ajattelutavasta” tulevat puolestaan lähelle ajatusta filosofiasta, joka hahmottuisi uralilaisten kielten pohjalta.

Vastaavia pohdintoja on viljelty myös Virossa 1990-luvulla syntyneen taiteellis-filosofisen ajattelusuuntauksen, etnofuturismin piirissä – sitäkään Kádár ei mainitse. Useille Venäjän suomalais-ugrilaisille alueille levinneen etnofuturismin pyrkimyksenä on yhdistää kansallista ja ikiaikaista perinnettä modernin maailmankulttuurin ideoihin. ”Etnofuturismin isoisän” aseman saanut Kaplinski, Masingin oppilas, on pohtinut uralilaisten kielten perustalta ponnistavan filosofian ajatusta esseessään ”Jos Heidegger olisi ollut mordvalainen?”

Mutta Kádár haluaa korostaa unkarilaisfilosofien vaikutusta.

*

Kirjan kiinnostavinta antia ovat pohdinnat uralilaisten kielten ja indoeurooppalaisten kielten eroista. Kádár lainaa Karácsonya, jonka mukaan indoeurooppalaiset kielet ovat arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteelle tyypillisiä. Uralilaiset kielet ovat konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia suhteita. Uralilaisten kielten rakenteessa korostuu paikka- ja aikasidonnaisuus. Nämä kielet mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.

Uralilaisessa kansanrunoudessa esiintyvä toisto ei Kádárin mielestä ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan tasa-arvoisesti. Kaikki asiat rakentuvat kahdesta puoliskosta. Kádár mieltää mallin toistuvan uralilaisten kansojen musiikissa, ja tätä hän havainnollistaa nuottiesimerkein.

Sama näkyy myös uralilaisissa kielissä. Gábor Lǖkȍ on tutkinut uralilaisista kielistä löytyviä yläkäsitteitä, sanoja jotka muodostuvat kahdesta yläkäsitteen alla olevasta alkiosta, kuten mansin kielen vesilintua merkitsevä sana ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin todistajaa merkitsevä sana ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja kehoa merkitsevä sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’. Samoin suomen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta yläkäsitteen alla olevasta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.

*

Koska kielet määräävät ajattelua, uralilaisten ja indoeurooppalaisten ero näkyy logiikassa, suhteessa todellisuuteen, matematiikassa ja jopa musiikin säveljärjestelmissä.

Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen.

Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.

Tämä näkyy Kádárin mukaan myös ihmiskuvassa. Uralilainen mieltää ihmiset merkityksellisinä vain yhteydessä toisiinsa. Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten.

Karácsonya lainaten Kádár laajentaa erojen pohdintaa kieliteoriaan, uskontotieteeseen, pedagogiikkaan, jopa oikeuskäsityksiin. Ero näkyy myös taiteilijan roolissa. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja subjektiivisuuteensa käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa.

Kádár pohjustaa pohdintojaan pitkillä sitaateilla Karácsonyn ja Lǖkȍn teoksista ja vetelee välistä aika villejä kaaria. Sellainen on esimerkiksi yhteys suomalaisen työpaikkarakenteen, mordvalaisen haja-asutusmallin ja vanhojen unkarilaiskylien yhteisöllisyyden välillä. Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntematonta sotilasta Kádár lukee mallina uralilaisen ja indoeurooppalaisen ajattelun eroista: romaanissa suomalaissotilaiden uralilaiset perheenomaiset suhteet törmäävät päällystön omaksumaan indogermaanisen upseerikoulun hierarkiaan.

Kádár tuntuu lainailevan eri ajattelijoita sattumanvaraisesti, kunhan ne vain sopivat hänen omiin pohdintoihinsa. Hän kaivaa esimerkkejä miltä vuosisadalta ja mistä kulttuurista tahansa, joten valtavasti todistusvoimaa niillä ei ole. On aikamoista yleistystä panna esimerkiksi eurooppalainen 1800-luvun romanttinen filosofia tai fenomenologia edustamaan ”länsimaista ajattelua”.

Teos päättyy viittauksiin aivotutkimuksen tuloksista. Samoin kuin eri yksilöillä on hallitsevana joko vasen tai oikea aivopuolisko, niin on myös eri kulttuureissa. Kádárin mukaan vasen puolisko hallitsee indoeurooppalaisissa kulttuureissa, oikea puolisko taas uralilaisissa kulttuureissa. Kádár viittaa aivotutkija Robert Orsteiniin, joka on havainnut että myös Kaukoidän kulttuureissa oikea aivopuolisko hallitsee. Näin uralilainen ajattelu asettuisi ”luontaisesti” lähemmäs aasialaista kuin eurooppalaista.

Pökköä pesään heittävät Kaplinski ja Turunen.

Länsimaiselle kulttuurille ominainen yleisen ja abstraktin ihailu yksityisen ja konkreettisen asemasta on peräisin Platonilta ja Aristoteleelta, ja se juontuu kreikan kielen rakenteesta, Kaplinski heittää. Turusen mukaan uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.

Uralilaiset kielet eivät muistuta indoeurooppalaisia ”realistisia” kieliä, vaan ”nominalistisia” kiinan ja japanin kieliä. Eurooppalainen ajattelu tuntuu meistä eurooppalaisfilosofien teosten ahkerasta kääntämisestä huolimatta yhä vieraammalta kuin kiinalainen, väittää Kaplinski.
                     
*

Nykyään on muodikasta intoutua kaikesta eksoottisesta ja tarkastella ”toiseutta” kuin pyhimyksen luita. Kádárin pohjalta olisi mahdollisuus uppoutua myös omaan kieli- ja kulttuuriperintöön.
 
Suomessa suhtautuminen uralilaisiin kansoihin on kompleksinen. Monia ne muistuttavat vain itsenäisyyden alkuajan oikeistohenkisistä heimoaatteista, vaikka todellisuudessa 1900–1930-luvuilla heimoaate oli suosittua myös vasemmiston keskuudessa, eritoten Edward Gyllingin ”punaisessa Karjalassa” 1920-luvulla.

Kádár viittaa Euroopan sisäisen kolonialismin vaiettuun historiaan. Hän tuo esiin, kuinka kaikki uralilaiset kansat ovat enemmän tai vähemmän kolonialismin uhreja. Ne ovat aina eläneet idän ja lännen ristitulessa. Uralilaiset ovat yrittäneet tulla eurooppalaisemmiksi kuin eurooppalaiset itse.

Länsi-ja Etelä-Euroopassa eliitti ja rahvas ovat olleet samaa kansaa ja puhuneet samaa kieltä. Uralilaisilla kansoilla eliitti on tavallisesti vahvasti vierasperäistynyt. Silti elämme yhä osin vieraassa kulttuurissa, eikä alemmuudentunne poistu, Kaplinski arvelee. Onko esimerkiksi suomalaisten ja unkarilaisten korkeiden itsemurhalukujen takana se, että kansoihin on pakotettu ylhäältä vieras indoeurooppalainen ajattelu ja kulttuuri, Kádár kysyy.

Ehkä Kádárin ja Kaplinskin ajatusten pohjalta olisi mahdollista hahmotella kulttuurisia vaihtoehtoja globalismin ylikansalliselle ”kulttuurille”? Sillä eikö globalismi oikeastaan ole vain vanhojen länsieurooppalaisten suurvaltojen kulttuuria, jota on marinoitu tuotteistamisen liemessä? Kenties historia ei sittenkään loppunut länsieurooppalaisen kulttuurin universaalisuuteen ja täydellisyyteen, vaan historia jatkuu mentaalisen Uralin tuolla puolen?

Ville Ropponen

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja, kriitikko ja tietokirjailija.

Arvostelu on ilmestynyt myös Kritiikki III (syksy 2010) –lehdessä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Älymystön hirnuva ruumiinavaus

Andrei Astvatsaturov: Ihmiset alastomuudessa, Idiootti 2010, Tuukka Sandström (suom.)


Andrei Astvatsaturov (s. 1969) kirjoittaa kepeää ja nokkelaa satiiria Pietarin älymystöpiireistä ja uuden Venäjän ilmiöistä. Pietarin valtionyliopiston dosentti Astvatsaturov on jonkinlainen nouseva tähti Nevan rannan kirjallisuudessa. Esikoisromaanin Ihmiset alastomuudessa (Ljudi v golom) ja tänä syksynä ilmestyvän toisen romaanin Skunskamera on kustantanut kriittinen laatukustantamo Ad Marginem.

Ihmiset alastomuudessa rakentuu omaelämänkerrallisista aineksista. Kirjailijan kanssa samanniminen päähenkilö setvii elämäänsä 1970-luvun neuvostopaatoksesta läpi 1990-luvun siirtymäkaaoksen nykyajan pysähtyneisyyteen.

Kouluvuosia Brežnevin ajan Leningradissa seuraa hengailua rock-piireissä, yliopisto-opiskelua ja päätyminen virkaheitoksi kirjallisuudentutkijaksi akatemiaan. Matkalla kerrotaan anekdootti poikineen. Huumorin muovailu sujuu kirjailijalta näppärästi.

Fragmentaarista jutuniskentää

Astvatsaturov, syntyjään kuudennen polven pietarinjuutalainen, rakentaa romaaninsa lyhyistä otsikoiduista katkelmista. Kerronta pulputtaa spontaaninoloisena virtana, jota sivupurot katkovat tiuhaan. Postmodernistiseen tapaan tyyli vaihtuu romaanissa yhtä usein kuin kieron politiikon lausunnot.

Tapahtumat, joista romaanissa kerrotaan, eivät aina ole niin myönteisiä. Kerronta soutaa silti koko ajan kieli syvällä poskessa. 1970-luvun neuvostokoulussa syntyy skandaali, kun päähenkilön kaveri Miša Starostin jää kiinni pornokuvien hallussapidosta. Myöhemmin yliopisto-opintoihin pakollisena kuuluva virtsanluovutus osoittautuu yllättävän hankalaksi operaatioksi.

Päähenkilö tarinoi ensimmäisestä vaimostaan, täyteläisestä Ljustasta, ja punk-legenda Aleksei Nikonovista, P.T.V.P. (Poslednie tanki v Pariže – Viimeiset tankit pariisissa) -yhtyeen solistista. Luentomatkalla New Yorkiin päähenkilö on tuskastua kollegansa Pogrebnjakin himokkuuteen sovittaa tuhannet ja yhdet nahkahousut. Välillä pohditaan kirjoittamista tai stellerinmerilehmän sukupuuttoa.

Yksi romaanin tärkeistä metaforista on alastomuus. Henkilöitä kuvataan vailla häveliäisyyden verhoja. Nimi ”Ihmiset alastomuudessa” tulee romaanissa esiintyvän vietnamilaisopiskelijan kielivirheestä.

Alastomuuden lisäksi pohditaan toistuvasti ihmisten korvien merkitystä ja yleisiä vessoja. Uudelta Venäjältä löytyy niin konservatiivisia, liberaalisia kuin vasemmistoradikaalisia vessoja. Legendaarisin on 1970-luvun lomamatkoista muistuttava krimiläinen ”vessa tyyppiä huussi”, kosminen kammotus, joka löyhkää satojen metrien säteellä.

Kirjallista ja vähemmän kirjallista satiiria

Astvatsaturov onnistuu puhaltamaan tarinaansa lumoa ja keittämään satiiria, jonka kepeästä energiasta moni olisi kateellinen. Vähän aikaan en ole lukenut yhtä hauskaa kirjaa. Romaanin dialogi on nasevaa ja dramaattiset kohtaukset taiten tehtyjä. Mitään erityisen pietarilaista romaanissa ei ole, vaikka kirjailija onkin uhonnut kirjoittavansa kokonaisen trilogian Pietarin nykyälymystöstä ja sen neuvostoaikaisista juurista.
  
”Vilpitöntä ihmistä pidettiin itseasiassa pitkään typeryksenä”, muotoilee romaanin kertoja. Astvatsaturovin satiiri iskee venäläiseen hyväksikäytön järjestelmään. Romaanissa boheemit lypsävät uusrikkaita, jotka loisivat vielä varakkaampia. Kuvaus apurahoja jakavan kulttuurisäätiön korruptoituneesta systeemistä on riekkuva.

Raffinoidun Arcien kämpässä pidettäviä bileitä sponsoroimaan järkätään groteski uusrikas Tolik, jonka rakastajatarta Arcie äityy kuksimaan. Seuraa lähes dostojevskilaista melodraamaa, jopa kaksintaistelu, johon päähenkilö joutuu vedetyksi. Tolikin kohtalo on traaginen: hän hukkuu humalassa erään datšan puuceehen.

Valtaosa romaanin satiirista irvailee kirjallisia ilmiöitä ja hahmoja. Skribenttien pätemisenhalu ja julkkiskultti kuulevat kunniansa. Astvatsaturov ivailee nyky-venäjällä uusmuodikasta eeppistä kirjallisuutta. Hän kirjoittaa jopa parodisen jakson viihteellisen scifin ja fantasian tyyliin.

Sananvapauden sankarit valinkauhassa

Romaanissa ei ole mitään poliittista tai juuri edes suhdetta yhteiskuntaan. Astvatsaturov pilkkaa poliittisilla provokaatioilla menestykseen kiipiviä kirjailijoita. ”Juuri politiikka on nykyään kuuminta tavaraa rahan ja kirjallisen menestyksen maailmassa. Tai tarkemmin sanottuna poliittinen epäkorrektius, lukijoiden sydämiä koskettava yhteiskunnan arvoperustan haastaminen”, romaanin kertoja uumoilee.

Nykyisessä ”länsimaisen sananvapauden” hehkutuksen ilmapiirissä harva lausunto on niin typerä, röyhkeä tai mustavalkoinen, etteivätkö laajat kansanjoukot puolustaisi sen sanomisen ”vapautta”, jos lausuntoa vain toistetaan tarpeeksi kovalla äänellä tai arvovaltaisesta lähteestä. Jos lausunnon antaja on esimerkiksi dosentti, filosofian tohtori tai kirjailija niin hän saa mellastaa lähes maailman tappiin asti.

Esimerkkinä romaanissa toimii ”muuan belgialaiskirjailija”, josta ei ole hankala tunnistaa ranskalaista Michel Houellebecqia. Astvatsaturovin mukaan kukaan ei ollut aiemmin kiinnostunut belgialaisen tylsistä toimistoromaaneista. Sitten belgialainen sijoitti teokseensa arabiterroristeja. Seurasi protesteja, oikeusjuttu ja kirjailijan kohulausuntoja ”eurooppalaisista arvoista”. Alkoivat sankarilliset sananvapaustaistelut ja pian belgialaisen toimistoromaanit revittiin käsistä. Romaanissa belgialainen on Pietarissa kirjailijavierailulla ja yrittää suostutella päähenkilöä hankkimaan hänelle tyttöjä, sillä ”niistähän Venäjä on kuuluisa”.

Tuukka Sandström on suomentanut romaanin erinomaisesti: Astvatsaturovin rollaattoria tarvitsematon kieli kääntyy johdonmukaisesti kotoiselle suomalais-ugrilaiselle murteellemme.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 10.11. 2010.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kiltisti

1.

Mies nimeltä Raivonen liikehti kadulla. Hänen ystävänsä Hyvönen singahti vastaan.

– Tulet minun mukaani, Hyvönen sanoi.

Raivonen suostui, sillä hän kunnioitti kovin ystäväänsä. Hyvönen oli itsetietoisempi kuin Raivonen, ja siksi Raivonen ajatteli, että Hyvönen on jotenkin merkittävä. He kävelivät rinnakkain.

– Sinä tulet minun palvelukseeni”, Hyvönen sanoi.

Raivonen oli kohtelias ja ajatteli: mikäpäs siinä, voisi hän Hyvöstä autellakin. He ohittivat autoja ja virastotaloja ja liikennemerkkejä. Kadulla kulki ihmisiä, mutta Hyvönen ei kiinnittänyt heihin minkäänlaista huomiota. Hän piti kättään Raivosen olkapäällä.

– Nyt kun olet minun palveluksessani, täytyy sinun jättää työsi rakennusliikkeen kirjanpitäjänä”, Hyvönen sanoi.

Raivonen ei tahtonut sanoa ystävälleen pahaa sanaa. Kyllä Hyvönen varmasti tiesi mikä hänelle on parasta. Raivonen ei sanonut mitään.

He kulkivat kauppakeskuksen läpi ja kääntyivät Hyvösen talolle päin. Hyvönen otti esiin metallipannan ja kiinnitti sen Raivosen kaulan ympärille. Pantaan hän kiinnitti kettingin ja veti Raivosta perässään. Kyllä Hyvönen varmasti tietää mitä tekee, Raivonen tuumi ja kulki kiltisti jäljessä.

– Sinusta tulee minun orjani, Hyvönen sanoi ja hakkasi Raivosta veljellisesti olkapäille.

Raivonen ymmärsi: siten hän itsekin oli pitkään ajatellut. Kuvio oli selvä. Kyllä Hyvönen oli ovela. HeHeHeheheHe lähestyivät Hyvösen taloa. Heidät nähdessään ohikulkijat sanoivat: – aivan oikein, – niin sitä pitää, tai – jos on noin selkärangaton, ansaitsee asemansa. Ja ohikulkijat nostivat peukaloitaan ja iskivät silmää Hyvöselle.

Oli ilta. Hyvönen vei Raivosen autotalliinsa ja käski riisumaan vaatteet. Hän maalasi Raivosen päästä varpaisiin keltaisella maalilla ja kiinnitti hänet kettingillä seinän pieleen, työkalujen, autonosien, trasselitukkojen ja öljynhajun viereen.

– Nyt olet virtsan värinen. Istu siinä yö, että opit, Hyvönen sanoi ja sulki Raivosen pimeyteen.

  Aamulla Hyvönen avasi tallin oven ja heitti Raivoselle sinisen haalarin.

– Työvaatteesi. Pue se yllesi!

Hyvösellä oli suuri, valkoisista tiilistä kokoonpantu talo. Mustaksi maalatulla peltikatolla sojotti hopeanhohtoinen lautasantenni. Hyvösen lisäksi talossa ei asunut muita. Talon ympärillä oli laaja nurmikenttä, joitakin vaahteroita ja lehmuksia ja lopuksi betoninen, teräspiikkinen aita.

– Leikkaa nurmikko, Hyvönen sanoi. Kun Raivonen levitteli tumppujaan, Hyvönen karjaisi: – Suulla tietenkin. Käyt kontillesi, haukkaat palan ruohoa ja nielet sen. Jatkat niin kauan kunnes kaikki on parturoitu. Raivonen teki työtä käskettyä, ja Hyvönen nauroi: – Kyllä sinä olet tyhmä. On minulla leikkurikin, mutta et sinä ymmärtänyt kysyä. Ei tosiaan tullut mieleen, Raivonen pohdiskeli. Hän taisi olla hieman älytön.

Raivonen työnteli ruohonleikkuria, ja Hyvönen paukutti vieressä piiskaa huutaen:
– Nopeammin, Raivonen!

Raivonen jännitti voimansa ja ruohonkorret singahtelivat yhä sukkelammin.
– Nopeammin, huusi Hyvönen ja nauroi.

Raivonen alkoi hiota. Hikinorot valuivat pitkin päätä ja haalari liimautui ihoon.
– Sinä haiset pahalta, Hyvönen sanoi. Niin tosiaan taidan haista, Raivonen mietti ja häpesi, kun ei voinut asialle mitään.

– No, ei se haittaa, Hyvönen sanoi ja laittoi pyykkipojan nenäänsä. – Tässä on vielä paljon työtä tehtävänä, et sinä ehdi käydä pesulla. Hyvönen tietää yhtä ja toista työnteosta Raivonen räknäili. Itse hän olisi tietenkin mennyt suihkuun ja hukannut siten kallista aikaa.

Aidan takaa, kadun toisella puolella olevalta leikkikentältä, kuului keinujen kitinää. Lapset lauloivat:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan,
ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, menninkäiset ja metsän eläimet...

Hyvönen käski Raivosen mennä sisälle.
– Tuo luritus ottaa päähän.

– Riisu tuo haalari, Hyvönen sanoi. – Saat tehdä työtä niin kauan, että hikesi huuhtelee keltaisen maalin pois. Hyvönen käski Raivosen nuolemaan lattiaa. Sitten hän palasi vesisangon, lattianpuhdistusaineen ja luutun kanssa.
– Idiootti!

Raivonen pesi lattian, kävi nuohoamassa savupiipun, vaihtoi autoon renkaat, lakaisi pihakäytävän, haravoi nurmikon, valmisti ruoan ja hakkasi halkoja, jotta takkaan saatiin tuli. Hyvönen seurasi Raivosta ja antoi verbaalisen piiskansa heilua aina silloin, kun Raivonen osoitti typeryyttä tai saamattomuutta – ja tätä sattui melko usein. Välillä Raivonen oli suorastaan ilkeämielisen laiska, näytti siltä kuin hän olisi tahallaan ollut ymmärtämättä Hyvösen ohjeita. Tämän hän teki tietenkin vain pimittääkseen itselleen lepotauon.

Päivän mittaan hiki kasteli Raivosen varpaankynsistä otsan ryppyihin ja keltaväri alkoi kuin alkoikin liueta. Lopulta maali lähti kokonaan ja Raivonen oli puhdas.

– Nyt häivy silmistäni, Hyvönen sanoi ja kaatoi itselleen konjakkia loikoillen takan liekkien räiskeessä.

– En ole syönyt tänään mitään, Raivonen itki. Hyvönen hermostui. Hän kohosi Raivosen ylle kylpytakin liepeet uhkaavasti lepattaen, vaikka oli tavallisesti Raivosta lyhyempi. Joku karjui. Ilmeisesti ääni tuli Hyvösen suusta. Nyt loukkasin häntä, Raivonen ajatteli ja oli pahoilla mielin.

– Kuinka voit ajatella tällaisella hetkellä vain itseäsi? Hyvönen potki tiiliseinää. – Olen koko päivän valvonut sinua, estänyt tekemästä tyhmyyksiä ja juuri kun luulen saaneeni yhden rauhallisen ja rentoutuneen hetken niin mitä sinä? Sinäpäs tuletkin vaatimuksinesi! Hyvönen alkoi tyrskähdellä ja takoi nyrkeillään nojatuoleja, tauluja, maljakoita, stereolaitteistoa, kaikkea mikä tuli hänen kouriensa ulottuville. Raivonen ei päästänyt ääntäkään. Hän nieleskeli. En enää halua suututtaa Hyvöstä, hän ajatteli. En voi ottaa tunnolleni sitä, että Hyvösellä tulee paha olo.

– Oikeastaan minun pitäisi tappaa sinut, Hyvönen sanoi. – Mutta, hän tarkasteli Raivosen harmaantuvia kasvoja kuivaillen silmiään, samalla kun pieni hymynkare kiipesi suupieliin, – tällä kertaa annan oikeuden käydä armosta. Minä tuomitsen sinut, Raivonen – epärehellisyydestä toisten ihmisten ponnisteluja kohtaan. Nyt Hyvönen virnisteli jo leveästi. – Määrään sinut siivoamaan tämän sotkun, joka aiheutui, kun käyttäytymisesi sai minut suunniltaan. Hän osoitti maljakon palasia, multaa ja vettä lattialla, stereoiden pirstaleita ja kehyksistään repsottavia tauluja.

Raivonen huokaisi. Hän oli hetken ajan pelännyt pahinta. Mutta kävikin näin. Lämmin tunne tunkeutui Raivosen mieleen. Hän tunsi kiitollisuutta Hyvöstä kohtaan. Jotain lämmintä valui myös pitkin Raivosen reisien sisäpintaa. Hän koetti sitä sormellaan.

– Kuvottavaa! Hyvönen huusi, – sinä et Raivonen hallitse suolistoasi! – Olet täysi eläin! Hyvönen nauroi kovaa, kun Raivonen kiirehti hakemaan siivousvälineitä.

Illalla Hyvönen maalasi Raivosen jälleen keltaiseksi ja kahlitsi hänet autotalliin.


2.

Seuraavina päivinä Hyvösellä oli monenlaisia töitä Raivoselle. Yhtenä päivänä Raivosen oli kaivettava kuoppa talon takapihalle ja kuopan valmistuttua hänen oli täytettävä se. Toisena päivänä Hyvönen halusi uusia portilta talon ovelle johtavan käytävän ja määräsi Raivosen murskaamaan kiviä. Sepelin valmistuttua hän päätti, ettei käytävä tarvinnut uudistamista, hän olikin päättänyt ostaa koiran ja käski Raivosen rakentaa kopin. Raivonen sahasi lautoja minkä ehti. Kun koppi oli valmis, Hyvönen poltti sen ja paistoi roihussa makkaroita. Hän mussutti makkaraa kuolaavan Raivosen edessä ja sanoi, ettei ollut tyytyväinen koppiin. Hän tilasi kopin valmiina kaupasta ja määräsi Raivosen menemään sen sisälle. Kun Raivonen niskoitteli, Hyvönen huusi ja antoi ruoskansa viuhua. Raivonen pelästyi, että Hyvönen loukkaantuu toden teolla, ja alkoi haukahdella ja murahdella vimmatusti rapsuttaen samalla niskaansa jalalla. Hyvönen kieriskeli maassa ja hohotti.

Sellaisina päivinä jolloin Raivonen hikosi niin paljon, että maali lähti hänestä ennen auringonlaskua, hän sai syödäkseen Hyvösen tähteitä. Vettä hän sai juodakseen yllin kyllin, sillä Hyvönen ruiskutti häntä usein painepesurilla, jotta hän oppisi vikkelämmille tavoille. Raivonen oppi sieppaamaan suuhunsa vettä.

Hyvönen hankki koiran, valtavan paimenkoiran. Hän usutti sen sadatellen Raivosen kimppuun, ja Raivonen sai juosta ympäri pihamaata, samalla kun Hyvönen otti kellosta aikaa.

–  Ei sinusta ole pikajuoksijaksi, Hyvönen sanoi. - Ei pidä paikkaansa, että älyllisesti ala-arvoiset ihmiset olisivat fyysisesti kykeneväisempiä. Hyvönen kulki kuistille vihellellen ja tupakoiden. Selvästi hän oli tyytyväinen saavuttamaansa lähes tieteellisluonteiseen tutkimustulokseen.

–  Koira ei muuten ole koskaan purrut ketään, se on vain hyvin koulutettu. Sitä sinä typerys et tietenkään osannut aavistaa, Hyvönen sanoi sisään mennessään.

Raivonen jäi pihalle ja kutsui koiraa. Eläin tuli välittömästi hänen luokseen. Raivonen rapsutti koiraa ja puhui sille jotain. Hän siveli koiran turkkia ja hymyili, kun koira siristi silmiään ja kurahteli. Näytti siltä kuin Raivonen ja koira olisivat keskustelleet.

Kului useita kuukausia. Kevät kääntyi kesäksi ja alkusyksyksi. Tuli sadonkorjuun aika. Höyryävä multa kukki ja lauloi, tarjosi tähkää.

Raivosesta oli alkanut tuntua, että jokin on vialla. Hän ei tiennyt mistä tunne johtui, se oli ainoastaan epämääräinen aavistus kallonpohjalla. Jotenkin tunne liittyi Hyvösen taloon ja Hyvösen ääneen. Olenko minä tulossa sairaaksi? Raivonen mietti. Mitä Hyvönen sitten sanoo, kun en pysty hoitamaan tehtäviäni? Raivonen puheli koiralle, huonekasveille ja ikävissään jopa autotallin esineille. Kasvit kasvoivat, koira vilkastui ja esineet näyttivät värähtelevän.


3.

Oli ilta. He istuivat keittiössä, Hyvönen samettisessa tupakkatakissa baarijakkaralla sikari hampaissaan, Raivonen nurkassa, järsien kanansiipeä. Hyvöselle oli tulossa vieraita. Se oli poikkeuksellista. Hyvönen ei yleensä poistunut talosta, he eivät käyneet missään, eikä kukaan tullut taloon. Ympäröivässä maailmassa sai tapahtua mitä hyvänsä, se ei vaikuttanut talon syvään niitattuun ja tasapainoiseen pysähtyneisyyteen. Heihin ei puututtu ja se riitti.

– Tämä on täydellisen luonnollinen järjestys, Hyvönen sanoi tuprauttaen savua sikaristaan. – Tämä talo on maailma pienoiskoossa, jokainen ihminen oikealla paikallaan, sillä paikalla, minkä luonnollinen järjestys ja logiikka hänelle määräävät. Hyvönen pölläytti savua Raivosen kasvoille.
– Mutta ethän sinä ymmärrä. Tämä on vähän liian teoreettista sinulle. Eipä sinun kyllä tarvitsekaan tajuta, minä ajattelen puolestasi. Saisit olla kiitollinen.

Raivonen oli hiljaa. Hän nieleskeli pilaantuneelta maistuvaa kananlihaa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Lihaksia särki ankarasti.

Hyvönen avasi ikkunan viileään iltaan. Keinut kitisivät, lapset lauloivat:
– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan. Ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, tuhoaa ja eloa nostattaa, menninkäiset ja metsän eläimet…

Kun Raivonen ajatteli lapsia, hän alkoi väpättää ja vapista. Teki mieli nousta ylös ja liikehtiä laulun tahdissa. Hän kuvitteli lapset mielessään, antoi jokaiselle nimen ja puhutteli heitä. Raivosen kieli vipaji ja suusta purkautui tavuja.
– Epänormaali, mitä helvettiä sinä vänkyröit? Hyvönen huusi ja tavoitteli piiskaansa, mutta silloin ovikello soi. – Menet komeroon ja pidät turpasi kiinni, Hyvönen ärjyi. Raivonen huohotti komeron pimeydessä ja kuunteli kovaäänistä sisääntunkeutumista.

Eteisessä neljä miestä riisui kenkiään. Miehet olivat kaikki pukeutuneet hopeanharmaisiin pukuihin, ja heidän viiksensä muistuttivat ylähuulen päälle vedettyä sirppiä tai tähdenpuolikasta. Ensimmäinen mies oli pitkä ja kapea kuin ohjus, hänen luisevat jalkansa hölskyivät housuissa. Toinen mies oli ensimmäistä hieman lihavampi ja lyhyempi ja niin edelleen siten että neljäs mies oli lyhyt kuin mutteri ja vellovan ihraisa, hän muistutti merimiinaa. Toinen ja kolmas mies olivat kasvonpiirteiltään käytännössä identtiset.

– Hyvönen, Hyvönen, Hyvönen, miehet hokivat ja hakkasivat talon valtiasta isällisesti olkapäille. Hyvösen käytökseen tuli hienovaraista ja huoliteltua nöyristelyä. Hän kouri ilmamolekyylejä kuin aikoisi vääntää niistä rusetin.

Miehet rojahtivat takkatuoleihin. Samassa identtiset miehet nousivat yhtä jalkaa, pieraisivat raikuvasti ja avasivat yhtä kättä Hyvösen baarikaapin.

– Etpä ole paljon viinojasi juonut, kaappi on samassa kunnossa kuin viimeksi, miehet sanoivat kuin yhdestä suusta. He puhuivat samanlaisilla äänenpainoilla, pitivät yhtä pitkät tauot sanojen välillä ja aloittivat ja lopettivat puhumisen samassa henkäyksessä. Syntyi vaikutelma, että ainoastaan yksi ihminen oli puhunut. Ihminen joka jostain kohtalon tai tiedemiehen oikusta oli jakautunut kahteen eri ruumiiseen.

Hyvönen otti kasvoilleen syvämietteisen ilmeen ja julisti:
– Minä haluan muistaa kaiken, pitää asiat järjestyksessä ja keskittyä tutkimustyöhöni. Siinä ei paljon viinaan parane koskea.

– Mutta nyt sinä juot, sanoi ohjusta muistuttava mies terävästi. – Juot itsesi tajuttomaksi, jotta voimme katsella sinua tietämättäsi, hengähti merimiina vinkuvalla ja kähisevällä äänellä.

Hyvönen haki kuuliaisesti viisi viskilasia ja kaatoi lasit täyteen. Hän kumosi kolme lasillista sillä aikaa, kun hänen ystävänsä vain kostuttivat huuliaan.

 – Minulla on järjestys, Hyvönen sanoi.

 – Tulet huomaamaan, että meilläkin on omamme, hihitti ohjus.

Hyvönen hymyili pientä hymyä ja kiskaisi komeron auki. Hän vetäisi Raivosen esiin.

 – Kommentteja pyydän, Hyvönen sanoi, kun miehet vaikenivat.

– Kummallinen, identtiset äyskäisivät.

–Mikä sen käyttötarkoitus on? ohjus tiedusteli.

Hyvösen selitettyä asian, miehet puhkesivat röhönauruun. He nojautuivat tuoleissaan taaksepäin ja sohivat tupakoillaan Raivosta, joka seisoi kuolaten ja yrittäen hangata maalin rippeitä nahastaan.

– Saako sillä ratsastaa? kiekaisi merimiina ja kiipesi kontilleen painetun Raivosen selkään. Mies käski Raivosen hirnua. Vetäessään Raivosta tukasta hän huusi:

– Olen cowboy, villi ja vapaa!

 Raivonen teutaroi ylös, mutta Hyvösen piiska sai hänet pian aloilleen.

 – Varovasti, Hyvönen sanoi, hänet on kuin luotu palvelemaan, mutta emme halua silti kuohuttaa lasi yli laitojensa. Isäntien on tunnettava vastuunsa. Häntä ei saa vahingoittaa.

– Ei tässä kukaan ole häntä vahingoittanut. Ja alatko sinä Hyvönen neuvomaan meitä! Varo vain, ettet tule liian hellämieliseksi. Palvelijat nousevat helposti isäntiään vastaan, jos nuoraa löysää liikaa, merimiina sanoi.

–Raivonen on eri maata, sanoi Hyvönen.

Ilta vääntyi yöksi. Kuunpuolikas ryömi helottaen mustalla sametilla kuin kosmisen kyrvän keltainen nuppi. Oli juuri sellainen kuutamo, jolloin neidot luisuvat parvekkeiden kaarikaiteiden ääreen huokaillen ja nojaillen, ja kopeasilmäiset nuorukaiset näppäilevät heille kadun kuilusta kitaraa. Hyvöstä juotettiin humalaan. Kahdeksannen viskilasillisen jälkeen Hyvönen alkoi solkata monologia:

– Minun ei enää tarvitse pinnistellä toimeentuloni eteen. Ei haluta, ei tarvitse. Ei kiinnostaa enää sietää kaikenlaista siivotonta epävarmuutta. Keskityn rakentamaan maailmaa pienoiskoossa. Unelmani on ottaa tänne taloon asumaan toinen toistaan pienempiä olioita, ihmisiä ja eläimiä. Haluaisin tarkastella niiden suhdetta toisiinsa, sitä miten niiden hierarkia on muodostunut. Muurahaisilla se on kiinnostava, äärimmäinen, miltei täydellinen.

Hyvönen oksensi lattialla. Raivonen pantiin siivomaan. Saatuaan lasillisen lisää Hyvönen jatkoi.

– Luonto on luonut ihmisen omaksi kuvakseen. Nykyihminen on ajautunut liian kauas luonnollisesta alkusuonistostaan. Haluan palauttaa biologiseen mallistoon pohjaavan järjestyksen.

Ohjus:
– Sinä olet lukenut liikaa Darwinia.

Merimiina:
– Darwin oli idiootti, imbesilli.

identtiset:
– Debiili.

Merimiina:
– Sinä olet kyyninen kaupunkilainen, Hyvönen.

Ohjus:
–Olet vieraantunut luonnosta ja siksi abstrahoit sitä.

identtiset:
– Olet negatiivisten ajatusten paisuttama, luontosuhteesi on vääristynyt.

Merimiina:
– Älä unohda, että me rahoitamme sinua.

Miehet jatkoivat puhetta osoittaen sanansa Raivoselle, joka notkui polvillaan nurkassa.

– Tämä maailma on kaunis, kun sen ymmärtää.

– Maailma ei ole hyvä, ei paha, ei traaginen, ei koominen. Käsitämme kaiken niin kuin käsitämme.

 – Maailma on järjestys.

 – Kukaan ei tiedä mikä tuo järjestys on.

 – Järjestys on epäjärjestys.

– Itsekkyys ja epäitsekkyys kulkevat kädet toistensa sukuelimillä niin kuin rakastavaiset.

– Identtiset miehet tallasivat Raivosen sormille ja huusivat:

– Meidän Jumalallamme ei ole etiikkaa. Hän ymmärtää vain estetiikan. Me olemme autuaallisen välinpitämättömiä. Me olemme pyhimyksiä. Olemme tehneet pahan ja hyvän, eikä mikään ole muuttunut, yhä olemme viattomia ja uusia kasvoja todellisuudessa, kuin sammakon kutua.

Nuo sanat kuultuaan Raivonen alkoi nyyhkyttää ja takoa nyrkeillään parkettilattiaa. Hyvönen havahtui. Vanhat ajat muistuivat mieleen.

– Nyt tekee mieli naista.

Hän kaatoi pari lasillista viskiä lisää ja kumosi ne kurkkuunsa aataminomena nuljuen.

Mutta mistä nainen myöhään yöllä?

Hyvönen yritti soittaa puhelinpalveluihin, jotka välittävät naisia 24 tuntia vuorokaudessa. Mutta – kaikki linjat olivat jatkuvasti varattuja.

 – Onhan meillä Raivonen!

– Palvelijaani ei kosketa, Hyvönen painotti ja näytti sen verran päättäväiseltä, että nelikko tupsahti hämmästyksestä sohvalle.

 – Elättelet merkillisiä asenteita, ensimmäinen identtinen sanoi.

– Suorastaan vaarallisia. Antaa nyt olla, mutta muista, että tarkkailemme sinua, toinen identtinen lisäsi.

Neljä miestä laski housunsa alas. He alkoivat masturboida päättäväisesti ja eipä aikaakaan kun hekuman huippu oli saavutettu ja ohitettu.

Alkoholin haju sakeni huoneessa. Hyvönen sammui. Miehet riisuivat hänet alasti ja maalasivat valkoiseksi.

– Nyt on järjestys. Nyt kaikki on taas tasapainossa, ohjus sanoi raastaessaan kenkiä jalkoihinsa.    

Miehet poistuivat ja huone jäi yksin kannattelemaan tajutonta isäntää ja tuskallisen tajuavaa orjaa.


4.

Raivonen heräsi kimeiden lapsiäänten meluisaan lauluun. Oli varhainen aamu. Aurinko oli vasta noussut, ja maan pinnassa oli selväpiirteistä usvaa. Hyvönen makasi kippurassa lattialla ja mumisi unissaan. Hän löyhkäsi kuin teurastamon roskalaatikko. Laulu lähestyi:

– Menninkäiset ja metsän eläimet syntyneet on liikkumaan, kahleitta kirmailemaan. Ei työtä tehdä tarvitse ja silti ne syödä saa, kaaos muinainen niitä tuudittaa, tuhoaa ja eloa nostattaa…

Seinistä ja lattiasta kuului yltyvää rapinaa ja kolahtelua. Aivan kuin sadat jalat olisivat hiipineet lähistöllä.

Raivonen nousi ylös, hänen jäseniään särki. Katsottuaan ulos ikkunasta hän näki lapset. He marssivat vellovana rykelmänä pihanurmikon yli.

Ovi repäistiin auki. Raivosen korvia vihlaisi, kun laulu jysähti sisään. Seurasi sekunnin hiljaisuus. Sitten tiheä parvi räpiköiviä harakoita peitti ikkunat. Lasit nokittiin hajalle. Ikkunoista kiipesi sisään karvattomia koiranmöhkäleitä ja kissoja. Naukuna ja haukahtelu täyttivät huoneen. Rapina seinissä yltyi, aivan kuin niitä nakertaisi jokin.

– Luovuttakaa hänet meille, sanoi lapsista kookkain, pisamainen tyttö, jonka punainen tukka oli kahdella palmikolla.

– Miten minä sen voisin tehdä, ei minulla ole valtaa, Raivonen vastasi.

Tyttö osoitti Hyvöstä, tämä nukkui yhä. Neljä lasta tarttui Hyvöstä käsistä ja jaloista. Hyvönen heräsi ja alkoi rimpuilla ja mölistä. Silloin valtava koira loikkasi hänen vatsansa päälle ja sivalsi häntä tassulla kasvoihin. Hyvösen pää retkahti. Koira nuolaisi hänen suutaan – kuin kiitollisena, että Hyvönen oli luovuttanut niin helposti.

Lapset ja eläimet kerääntyivät pihanurmelle.

Talo rapisi ja huojahteli. Seinät naksahtelivat. Sitten rakennus alkoi nopeasti vajota maan sisään. Raivonen tuijotti kuinka lautasantenni välkähti hujahtaessaan nurmen alle. Ruoho sulkeutui, eikä enää muusta kuin ympäröivästä betoniaidasta olisi voinut päätellä, että paikalla oli sijainnut talo.

Hyvönen sidottiin kiinni vaahteran runkoon. Lapset kasasivat kuivaheinätuppoja puun ympärille. Hyvösen pää roikkui rinnuksilla. Hänen silmänsä eivät katsoneet taivaan kirkkauteen, vaan sumenevan logiikan syvyyksiin. Sieraimet eivät haistelleet paratiisin korjuuherkkuja, vaan housunpunttiin lötkähtäneen ulosteen lemua. Hyvönen nosti harmaantuneet silmänsä ja tuijotti Raivosta ilmeettömästi. Hänen kasvoilleen kohosi katkera hymy.

 – Armoa Raivonen, Hyvönen sanoi vaisusti.

Punatukkainen tyttö käveli Raivosen ja Hyvösen väliin.

–Sinun ajatuksesi kutsuivat meidät paikalle, hän sanoi ja hymyili Raivoselle.

Tyttö antoi merkin ja lapset tuikkasivat heinät tuleen. Koirat alkoivat urista ja kissat naukua. Liekit lipoivat Hyvöstä. Pian koko vaahtera räiskähteli soihtuna. Hyvönen mylvi ja vaikersi. Raivonen ei ollut ikinä kuullut kenenkään huutavan sillä tavoin.

Jostain syystä tapahtuma ei herättänyt suurempaa huomiota. Kadulla kulkevat ihmiset vilkaisivat ehkä nopeasti aidan ylitse, puistelivat ehkä päitään, mutta jatkoivat sitten askellustaan, kuka vihellellen, kuka puhelimeen pälättäen, kuka tupakoiden, kuka jäätelötötteröä tai perunalastuja järsien.

Vaahtera ja Hyvönen paloivat hiileksi. Tuli alkoi sammua. Tuhka pöllähteli mustuneiden kappaleiden ympärillä.

– Nyt hänet on uhrattu, olet vapaa lähtemään, sanoi punatukkainen tyttö ja kääntyi Raivosen puoleen.

Raivonen seisoi tuhkakasaa tuijottaen. Hänen päässään ei ollut yhtäkään ajatusta. Silmästä vierehti esiin pieni, mutta auringossa selvästi kimaltava kyynel.

– Mene, tyttö sanoi kovemmalla äänellä.

 – Jos sinä niin sanot, Raivonen otti muutaman askeleen. Hän lähti hitaasti raahustamaan eteenpäin, kääntyi portista kadulle ja liittyi ihmisvilinään. Pian hän kadotti suuntavaistonsa, eikä enää muistanut minkä tähden oli lähtenyt liikkeelle.


5.

Tuomarin nuija jymähti pöytään. Syvään uurrettujen kasvojen yläpuolella oli hopeinen, takaa palmikoitu peruukki. Oikeussali pullisteli ihmisiä. Raivonen istui etupenkissä kahden komean vartijan välissä.

– Kansalainen Raivonen, nouskaa seisomaan, tuomari sanoi ja yskäisi. – Teitä syytetään herra Hyvösen raakalaismaisesta murhasta. Hyvönen oli ystävänne. Onko teillä mitään sanottavaa ennen kuin luen tuomion?

Raivonen mutristi kulmiaan. Kai asia oli sillä tavoin kuin syyttäjä oli sanonut. Täytyihän sen olla. Hänen mielessään liikkui kuvia siitä miten hän kuristaa Hyvöstä ja hakkaa häntä veitsellä.

Kyllä asia on siten kuin syyttäjä sanoi, kun hän kerran sanoi niin, Raivonen kuiskasi.

Tuomari venytti kaulaansa, kumartui ja likisti kasvonsa aivan Raivosen kasvoihin kiinni:

– Miettikää tarkoin. Te tiedätte, ja me kaikki tiedämme, miten asia oikeasti on. Mutta tapahtuma vaatii selityksen. Ja te olette se selitys. Nyt teillä on mahdollisuus nousta tätä järjestelmää vastaan. Te voitte kiistää sen, että me tiedämme miten asia on, että me osaamme selittää ja hallita sen. En minä sano, että voisitte voittaa. Ei, se on mahdotonta. Mutta ainakin voitte kuolla tyytyväisenä, tietoisena siitä, että olette taistellut, olette tehnyt kaikkenne, yrittänyt julkituoda asian oikean laidan, oman totuutenne. Samalla me saisimme kunnollisen syyn niitata teidät. Te uhkaisitte kaikkea mihin me uskomme ja me musertaisimme teidät. Mikä olisi yksinkertaisempaa, varmempaa, selkeämpää ja kauniimpaa?

Raivonen nieleskeli. Hän ajatteli elämäänsä ja kaikkia ihmisiä, joiden jälkiä hän oli seurannut varmana siitä, että toisten askeleet ovat hänenkin askeleitaan. Hän henkäisi:

 – Ei, kyllä asia on juuri niin kuin syyttäjä sanoi. Minä olen syyllinen.

 – Hyvä on, tuomari tiukkeni, nyt me tuomitsemme teidät.

Yleisö kohahti. Tuomari jatkoi:

– Meille annettujen valtuuksien nojalla voisimme tuomita teidät kuolemaan. Teidät voitaisiin sulkea lukkojen taakse loppuelämäksenne. Voisimme halvaannuttaa teidät, teitä voitaisiin pitää lääketieteellisin keinoin hengissä loputtomiin ja saisitte kokea hiuksianostattavia tuskia. Voisimme kiduttaa teitä, murskata luunne, polttomerkitä nahkanne ja likistellä sukuelimiänne. Voisimme repiä teidät hevosten välissä. Voisimme teilata teidät, nylkeä tai paistaa hiljaisella tulella. No, keinoja riittää. Mutta kaikki tämä olisi teidän tapauksessanne aivan liian armeliasta. Teidät tuomitaan…

Tuomari piti lyhyen tauon. Yleisö odotti henkeään pidätellen. Raivonen tunsi alaleukansa puutuvan.

– Vapautettavaksi. Saatte loppuelämänne kantaa syyllisyyttä. Tai jollette syyllisyyttä tuntisikaan niin ainakin saatte olla tietoinen käsittämättömästä mitättömyydestänne. Se on pahin rangaistus, joka kaltaisellenne ihmiselle voidaan langettaa. Te olette ainoastaan yksi alisteinen sivulause elämän äärettömässä libretossa.

Yleisö puhkesi raivoisiin suosionosoituksiin. Tuomari kohotti kätensä ja hänen kasvoilleen kiipesi itsetietoinen virne. Tuomari takoi nuijalla pöytää. Istunto on päättynyt, viekää tuomittu ulos, hän jyrisi.


6.

Autiolla kalliorannalla käveli mies. Hän oli tottumuksesta maalannut itsensä keltaiseksi ohimonahkasta varpaan likaan. Tai ehkä hän halusi muistella menneitä. Haisi mereltä, männyiltä ja läheiseltä kalasatamalta. Hiekka säröili varpaissa. Taivaalle kerääntyi sadepilviä kuin laavamuodostelmia. Tuuli viuhui ja rätisytti harvoja puita, joiden lehdet se oli jo ehtinyt riipiä mukaansa.

Karvaton kissa käveli kallion ylitse ja naukaisi kovaa hiljaisessa maailmassa. Kaukana rähisi koira.

Mies katsoi merta.

Punatukkainen tyttö oli käärinyt lahkeensa ja kahlannut laiturinmitan veteen. Hän pesi hiuksiaan, hankasi päänahkaa kovakouraisesti. Tytön kasvoissa oli pisamia. Mies käveli hitaasti vesirajaan. Hän kahlasi tytön luo ja tarttui tätä olkapäistä. Mies puhui tytölle kauan ja viittoili merelle, horisonttiin. Tytön ilme muuttui.

Mies kuiskasi tytölle jotain. Tyttö nyökytti päätään ja nauroi hieman ilkikurisesti. Sitten hän riisui vaatteensa.

Vesi pärskähti, kun he sukelsivat. Tytön vierellä uiden mies soljui kohti merenpohjaa. Se oli kenties ainoa itsenäinen teko hänen elämässään.

---

Novelli on ilmestynyt myös Kulttuurivihkoissa 6/ 2003.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Tarkoite

Viljo istui olohuoneen sohvalla tötteröhattu päässään lusikoiden kermanjäänteitä lautaselta. Huoneissa oli selittämättömän hiljaista. 

Parvi mustia kärpäsiä oli pärissyt auki unohtuneesta ikkunasta sisään ja kokoontunut pureskelemaan puoliksi syötyä täytekakkua. Äiti halusi, että Viljon syntymäpäiviä juhlitaan perhepiirissä kerrankin kunnolla, kun poika täytti tärkeitä vuosia. Viljo istui olohuoneen sohvalla tötteröhattu päässään lusikoiden kermanjäänteitä lautaselta. Huoneissa oli selittämättömän hiljaista.

Tämän tästä makuuhuoneen verhot kahahtivat äidin raottaessa niitä ja silmäillessä pihamaalle. Isä hurautteli rikkaimurilla nurkkia, jos vaikka pölyhiukkanen olisi unohtunut kirjahyllyn taakse tai television alle. Samuli ravasi ympäri asuntoa ja tupakoi ketjussa. Hän oli Viljon isoisä, pahalta haiseva partasuti, joka Viljon mummon kuoleman jälkeen oli ottanut tavaksi käydä heillä vähintään kerran viikossa – joka kerran kännissä kuin vaaleanpunainen elefantti. Äiti ei sanonut sille mitään, vaikka yleensä se ei tykännyt, että heillä tupakoitiin sisällä.

”Nyt ne ajo pihaan!” isä huusi ja riensi oksentamaan vessan lavuaariin.

Ovikello soi. Virkapukuinen kaljupää ojensi äidille mustan, suurikokoisen kirjekuoren.

”Juhlava tilanne”, isä höpötti. ”Tuodaan kirje ja kaikkea, ei mitään sähköposteja…”

”Susta tulee nyt sitten mies”, Samuli köhi tupakansavua Viljon kasvoille, ”tuokaas se kirje tänne!”

Olohuoneen lasipöydän ääressä isä repi vapisevin käsin kirjettä auki. Äiti otti jääkaapista kuohuviinipullon ja valmistautui avaamaan sen. Saat sinäkin, Viljo, tällä kertaa, hänen katseensa tuntui sanovan.

”Ethän sä osaa saatana edes kirjekuorta avata”, Samuli tiuskaisi ja nappasi kirjeen isältä.

Lomake luiskahti esiin. Äiti purskahti itkuun ja isä alkoi vapista yhä pahemmin. Samuli kiskoi eteisessä takkia niskaan.

”Ajan vaikka koko yön, perkele, tää asia on selvitettävä!”

Äiti yritti selittää, ettei virasto varmaankaan ollut enää auki ja pääkaupunkiin oli pitkä matka ja entä Samulin sydän, oliko tämä nyt ihan varmaa ja kyllä tämä tästä selviää. Samuli kuitenkin vaappui jo pihan poikki, hyppäsi paskanruskeaan Datsuniinsa ja kaasutti nurmikon yli tielle.

” Tuokaa sitä bensaa, että saadaan kunnon kokko”, huusi Lasse. Viisi poikaa häilähteli tulen kajossa metsänrajassa. Nuotio leimusi betonirenkaan sisällä. Saattoi kuulla miten aallot kauempana ryskyivät kallioita vasten. Tuuli oli yltymässä.

Viljo ilmestyi nuotion valopiiriin äkkiarvaamatta.

”Missä vitussa sä olet ollut”, Pete sanoi, ”mä soitin jo kommunikaattoriinkin monta kertaa, mut sä olit kai sulkenu sen.”

Viljo pysähtyi potkimaan ruohikkoa. Hän ei katsonut kehenkään.

”No, pääasia, et oot nyt täällä”, Pete sanoi sovittelevasti. He istuivat kiville, jotka oli varta vasten raahattu betonirenkaan ympärille. Viljo otti tarjotun jointtisätkän vastaan ja puhui miten typerät juhlat äiti oli järjestänyt. Pojat onnittelivat häntä ja pitivät hiukkasen leijuvina pieniä puheita. Liekit hulmahtelivat.
”Millanen päätös se oli?” Anssi kysyi.

Viljo ei vastannut. Hän imaisi syvät keuhkolliset sätkästä, pidätteli henkeä ja tuijotti nuotiota.
”Eksä uskalla sanoa?”

”Siitä on kuitenki tehty joku kalkkunafarmari!” Hörähtelyä.

”Vittu, sano ny. Ei sillä ole oikeasti väliä, mikä se päätös oli. Mä olen itekkin päättänyt, että kun päätös tulee, en noudata sitä.”

”Joo, joo, älä jaksa uhota. Ne tulee sit hakee sua.”

Viljo heitti sätkän tuleen.

”Paperi oli tyhjä.”

”Mitä sä sanoit, sä valehtelet!” Anssi kiljahti.

”Se oli tyhjä, ei mitään, tyhjä, kai sä puhetta ymmärrät! Multa saa repiä isyydet irti, jos mä valehtelen.”

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään. Anssi nousi seisomaan ja lähestyi Viljoa. Muutkin pojat kipusivat jaloilleen.

”Mitä vittua sä tulet tänne tollasta väittämään!” Anssi huusi itkuisesti ja tönäisi Viljon kiveltä rähmälleen.

Viljo sai jalat alleen. Pojat syöksyivät perään. Joku heitti murikalla kipeästi selkään. Viljo juoksi ryteikön läpi, oksat raapivat kasvoja, ei nähnyt kunnolla eteensä, takaapäin kuului lehtien kahahtelua. Hän kaarsi meren rantaan ja laskeutui jyrkkää kivistä rinnettä veden rajaan. Minuutit kuluivat eikä ketään tullut. Pojat olivat eksyneet jäljiltä tai luovuttaneet. Pete kuului huutavan kaukana, sanoja ei erottanut. Viljo kääntyi katsomaan pimeälle merelle. Sumusti.

Viljo istui kivellä. Aallot kastelivat housujen lahkeet. Valkeni. Hän istui unenomaisessa tilassa, jolloin selvästi on mukana tapahtumissa ja samanaikaisesti yhtä selvästi niiden ulkopuolella. Hänestä tuntui, että maisema oli ympärillä vailla mitään merkityksiä tai vastakkaisasetelmia. Maisema oli siinä fyysisesti sellaisenaan. Eikä siellä vittu näkynytkään muuta kuin merta ja jokunen kivi ja pala kalliota ja liikkuvat aallot. Viljo ajatteli, että mitä sitten jos hän jonain päivänä löytäisi oikein reitin, pommin sängystä, kiviseinään puhkeavan silmän, päämäärän, eikä se riittäisikään hänelle. Jos hän vain vittu halusi istua kivellä ja olla yhtä kuin kivi ja aallot ja sumu ja liike.

Merestä nousi esiin purje. Se lähestyi rantaa. Vene teutaroi aallokossa. Nyt näkyi ihmishahmo veneessä. Viljo vilkaisi vasemmalle kaartuvaa rannikkoa. Omakotitalojen valot päilyivät nousevassa aamussa.

Hän riisui paitansa ja kenkänsä kivelle. Muutti sitten mieltään ja heitti ne veteen. Housut menivät perässä. Viljo kahlasi aaltoihin. Välimatkaa veneeseen oli vain viitisenkymmentä metriä. Hän lähti uimaan kroolia, jota Samuli oli hänelle opettanut. Oli siitä kusipäästä jotain hyötyäkin ollut. Aallot olivat korkeita.

”Mitä ihmettä, kuka sinä olet?” punapartainen mies tuijotti Viljoa joka ponnisti itsensä veneen laidalle. Hetken näytti siltä kuin mies tulisi päälle, heittäisi Viljon veneestä. Sitten mies puuskahti, kiskaisi Viljon veneeseen, penkoi jotain laatikkoa ja ojensi pyyhkeen.

”Emmä voi ottaa sua mukaan, hei ihan oikeasti”, mies jupisi. ”Mä olen hiukka vaarallisilla vesillä. Oli tarkoitus ehtiä jo eilen aluevesirajan yli, mut myrsky heitti rannikolle.”

Viljo hymyili ja mies näytti rauhoittuvan.

”Mä olen Eki”, mies haparoi hänelle kätensä.

Viljo sai kuivia vaatteita ylleen.

Vene loittoni nyt hyvää vauhtia rannasta. Taloja tai valoja ei enää näkynyt. Eki ojensi Viljolle termoksesta teetä.

”Juo toi. Sä voit nukkua vähän jos haluat, mä valvon. Viimeistään illalla ollaan Venäjän rannikolla.”

Viljo makasi veneen pohjalla. Pian hän nukahti veneen keinuntaan, luottavaisesti kuin pieni lapsi.


KOK 777. direktiivi, 13. artikla

LIITTOVALTION KANSALAISEN fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien kehittymistä tulee tarkoin seurata. Nuoren yksilön biologiset vanhemmat tai vaihtoehtoisesti kasvatusvanhemmat ovat velvollisia huolehtimaan ominaisuuksien kartoituksesta. Vuosittain tulee tehdä vähintään kolme seurantakäyntiä asuinpaikkakunnan terveyskeskuksessa tms. Seurantakäyntien laiminlyöminen on rangaistava teko, josta määrätty vähimmäisrangaistus on erikseen määrätty rikoslain säädöksessä 665, artiklassa 36. Tarkoitukseen nimitetty työryhmä huolehtii seurantakäyntien tulosten analysoinnista osavaltiotasolla.

Työryhmä tekee päätöksen kansalaisen elämäntehtävän luonteesta ja toimittaa päätöksen kirjallisena lapsen vanhemmille tämän 15. syntymäpäivään mennessä. Päätöksessä yksilöidään mahdollisimman tarkasti ammatti, johon kansalaisen katsotaan parhaiten soveltuvan. Vanhempien velvollisuus on informoida yksilöä päätöksestä, jotta yksilö voi alkaa noudattaa päätöstä elämässään. Kansalaisen, joka ei ymmärrä noudattaa hänelle määrättyä tehtävää, katsotaan olevan velvollinen hakeutumaan lääketieteellisen hoidon piiriin. Ellei kansalainen tee tätä vapaaehtoisesti, häneen voidaan soveltaa pakkokeinoja. Pakkokeinojen laatu on erikseen mainittu Opetustoimea koskevan 34. lain 56. artiklassa.

-

Novelli on julkaistu myös Voima-lehden numerossa 6/2005 ja Fifissä.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Latinoromanssi

Vuonna 1938 kadetti Hirvilauma oli Suomen Joutsenella koulutusmatkalla. Laivan reitti kulki Englannin ja Biskajanlahden kautta Argentiinaan, Bernapuchoon, ja siitä eteenpäin kohti Karibianmerta. Joulukuussa laiva pysähtyi Puerto Ricossa.

Laivassa on juhlat. Patriisit – kärpäset – tanssivat polskaa. Soittokunta vaskipuhaltelee marssia tai fanfaaria vieraiden purjehtiessa parijonossa kannelle. Pankkiireita, kaupunginjohtaja, armeijan upseereita, ministeri, konsuleita, paksumahaisia kauppiaita – kaikki siinä perheineen pullistelemassa, avokaulaisine tyttärineen, voideltuine poikineen, vaimoineen, jotka ovat mustia kuin tulisalamanterit ja sähisevät anacondina.

Astiat kilisevät, lasit läikkyvät, hopeiset haarukat, veitset sotkeentuvat kastikkeeseen. Taustalla humisee San Juan. Satama huutaa rommin karhentamalla äänellä. Orkesteri soittaa suomalaista kansanmusiikkia, Puerto Ricon lauluja, kaikenlaista meteliä. Kannella tanssitaan. Kadetit kopeilevat, ihorasva haisee.

Kadetti Hirvilauma nojaa kaiteeseen ja heittää sätkän yli laidan. Matruusi Meriaura kertoo huonoja vitsejä. Vaskipuhaltimet ja samppanja tulvehtivat kannella, viulut sivelevät hikeä iholle. Hiukset viuhtovat Hirvilauman ohi, kaikenkokoisia rintoja ja pakaroita liikehtii tanssilattialla. Ja hameiden alla sukkanauhoja, kosteaa meriruohoa. Tällaista Hirvilauma pyörittelee mielessään, imee tupakkaa ja kerskailee välinpitämättömästi.

– Lyödäänkö vetoa? sanoo Meriaura.
– Saatana, varmasti lyödään, piestään oikein kunnolla, sanoo Hirvilauma.
– Sulta menee varmana paskat housuun.

Siinä he ovat lyövinään vetoa, jäävät tuijottamaan Argentiinan konsulin tytärtä, jolla on ainakin puoli metriä korkea hiuslaite.

Mies on sama Hirvilauma, joka sittemmin sotkeentui asekätkentään ja pakeni valvontakomissiota Espanjaan. Istuutui jonnekin vuoristoon ja muuttui kiveksi, sanalla sanoen katosi historian selän taakse.

Tanssiessaan he puhuvat koko ajan. Mies osaa hyvin espanjaa, ja nainen on puhelias tapaus. Kolme tanssia, neljä. Nyt puhe on kevyttä kuin pimeät alusvaatteet. Nainen heittää päänsä taaksepäin, nauraa. Silloin Hirvilauma lakkaa näyttelemästä, hän ei voi sille mitään, niin vain tapahtuu. Äkkiä nainen on hänen käsiensä välissä, hengittää, vartalo täynnä sisäelimiä ja verta, vaatteiden alla satojen päivien jättämät jäljet. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt. Hirvilauman hengitys muuttuu tukkoiseksi, hän sopertelee, ja jollei olisi pimeä, niin voisi sanoa, että veri purskahtaa hänen päähänsä.

Kannelle on nostettu pieniä pöytiä. Niiden väleissä torkkuu vanhoja tärkeitä herroja, piereskellen huomaamattomasti. Nuori matruusi on juonut liikaa ja oksentaa keittiön takana käymälän pyttyyn. Reiässä on paskan tahrimia pakkauspapereita. Keskustelu hohkaa ja sihisee. Voisi ajatella näiden ihmisten olevan todella kiinnostuneita mitä toiset ja ajattelevat ja mitä he ovat. Kaikki on kuitenkin suurta fraasia, isoa näytelmää, jota kadetit ja kaupungin härski kerma pyörittävät, jokainen päästäkseen johonkin tavoitteeseen, hyötyäkseen.

Tästä keskeltä Hirvilauma ja konsulintytär tanssivat läpi. Pöytiä kaatuu ja lasit lentävät. Hirvilauma nauraa ja tyttö viheltää marseljeesia. Orkesteri lopettaa soittamisen, ja ihmisten kasvot pysähtyvät ärtyneisiin ilmeisiin. Kaikki jotka ovat saaneet viiniä päälleen vääntelevät turpiaan ja pärskivät, nuoret naiset nyrpistelevät niin että nenäkarvat pörhistyvät. Tämän pysähtyneen tilanteen aikana, kun havainnot ovat sameita, kukaan ei huomaa vedestä nousevaa miekkavalasta, joka keskellä hyppynsä vesipisaroita muuttuu valtavaksi naurulinnuksi. Lintu laskeutuu kannelle, ja Hirvilauma ja konsulintytär kiipeävät sen selkään. Lintu lentää kaupunkiin.

Toivottavasti Hirvilauma ei saa ejaculatio praecoxia. Hän kävelee naisen rinnalla pitkin mustia katuja. Miten erilaiselta tuntuu nyt kun he ovat puhumatta. Konsulintyttären nimi on Violeta. Violeta ei ole mikään kaunotar. Hänen vartalonsa ei ole erityisen muodokas. Hirvilauma ei voi rakastaa hänessä fantasiaa. Miesten vartalot tuijottavat naisten vartaloita ja lääppivät tungoksessa ja ehdottelevat kaikenlaista. Mutta Hirvilauma on kyllästynyt tällaiseen. Kyse ei ole vartaloista.

Hirvilaumassa on ilmeisesti jotain vikaa. Hän on töpöhäntä ja aisankannattaja ja tuhkamuna ja veltto vätys – se lienee selvää. Siinä hän istuu avatuilla lakanoilla saamattomana, vain puhuu Violetan kanssa ja kaihtaa toimintaa kuin prosaisti pirstottuja lauseita.

He puhuvat koko yön. Alasti vai pukeissa? Sitä ei kukaan tiedä.

Plakinkirkas aamu liukuu makuuhuoneen verhojen välistä. Heidän silmissään on rähmää ja sydämessään matoja. Hirvilaumaa tuntee taas jonkun muun, kapteenin, otteen niskassaan. Hän on ollut luvatta yön poissa laivalta. Kun Hirvilauma riuhtoo vaatteita niskaan, heidän välilleen syntyy dialogi.

– Tulen käymään illalla.
– En ole enää täällä.
– Tulen ensimmäisen vartiovuoron jälkeen.
– Se ei käy päinsä.
– Minulla on rahaa, lähdemme.
– En halua nähdä sinua.

Tai:

– Olen varma, että vahinko kävi.
– En usko, ei ole mahdollista.
– Jäisit.
– Laiva lähtee huomenna, päästä irti.
– Minusta tuntuu…
– Pitääkö sinua läimäyttää?
– Tuletko illalla?

Tai:

– Tulen kymmeneltä, odota ja laita kaikki valmiiksi.
– Minä, en tiedä mitä sanoa.
– Ei tarvitse sanoa mitään.
– Rakastan sinua.

Seuraavana iltana satamassa haisee jätteiltä. Valo on erilaista, tai ehkä se johtuu krapulasta. Vartiovuorot vaihtuvat. Kokki mättää läskiä ja perunoita lautaselle. Matruusit kunnostavat purjeita. Juomavesitynnyreitä kieritetään lastaussillalla.

– Missähän helevetissä Hirvilauma on? Ei oo näkyny poikaa tänään.
– Se istuu hytissä arestissa.
– Ihanko saatana.
– Kapteeni anto sen valita. Joko se eroaa ja lähtee laivalta, tai sitten poistumiskielto loppuajaksi mitä ollaan tässä kaupungissa.
– On pojalla vitjat nilkoissa.

Täytyy sanoa, että Hirvilauma on pelkuri ja lattea tyyppi, Werther olisi valinnut toisin. Hän vain istuu hytissään alistuneena ja kirjoittaa kirjettä isäukolle, joka on jokin isokiho, salaneuvos tai kauppaneuvos. Kirjeessä hän vakuuttaa, että kaikki sujuu hyvin ja lupaan jatkaa sotilaskoulutusta korkeimpaan koppalakkiin asti. Isä oletettavasti myhäilee tyytyväisenä ja saa varmuuden poikansa hyvistä ja kunnollisista aikomuksista. Tuo varmuus säilyy arvattavasti silloinkin kun salaneuvos nai minkinnahkaista vaimoaan kulli käärittynä tuhannen markan seteleihin.

Saappaat kolisevat kannella. Vartiomies nojaa kivääriin ja polttaa makeanhajuista piippua. Paperossin hehkuva pää paljastaa Hirvilauman.

– Voitko päästää mut poistumaan hetkeksi?
– Mitä, noin vaan muka?
– Mä voin tuurata sua pari vuoroa, jos siitä on kiinni.
– Mihin siulla on noin hinku?
– No, päästäksä vai et? Mulla vois olla rommiakin sulle.
– Tässähän ihan eppäilykset herrää.
– Päästä ny.
– Ei nii ei.
– Muistatko sen eilisen punatukkasen tytön, järjestän sulle.
– Älä jätkä yritä. Kun mie sanon jottain nii…

Jotain on sanottava myös Hirvilauman puolustukseksi. Tai sitten hän on vain olevinaan, yrittää ylläpitää mainettaan. Vartiomiehet seisovat laiturilla. Hytin ikkuna aukeaa. Hirvilauma ujuttautuu siitä ulos ja ryhtyy hilautumaan laivan laituriin kiinnittävää köyttä pitkin. Hän on pukenut ylleen valkoisen puvun ja valkoiset hansikkaat. Puolessa välissä Hirvilauma putoaa. Vesi on likaista, kuin jonkun onteloista valunutta räkää. Kun hänet on ongittu kuiville hän rojahtaa pitkäkseen maahan ja kieltäytyy liikkumasta. Vartiopäällikkö käskee kantamaan hänet laivaan.

– Olen sitä mieltä, että upseerinkunniani vaatii paarit, Hirvilauma sanoo.
– Siin on sulle paarit, kantakaa roikale jaloista karsseriin.

Kun laiva lähtee satamasta linnut seuraavat sitä parvena, joka muistuttaa alushousuja. On täysin samantekevää mihin laiva on matkalla, mihin satamiin se saapuu. Talot ovat kivikasoja, ihmiset liikkuvia klönttejä lihaa ja vaikkua, puhe merkityksetöntä. Hirvilaumasta tuntuu, että jokaisessa satamassa odottaa tyttö ja on raskaana tai ei ole, mutta tuijottaa laivaa ja etsii jotakuta. Eikä löydä.

Hirvilauma katsoo lentokaloja, eikä tiedä missä on ja milloin. Aivan yhtä hyvin hän voisi istua Sommen juoksuhaudoissa, tai vetää käteensä Vesuviuksen rinteellä, kun se purkautuu Pompeijin ja Heraculeumin kattojen päälle. Hän näkee kaiken olevan yhteydessä. Hän näkee kaksiulotteisen maiseman, jonka ylitse kalat lentävät.

Merellä vietetään hautajaisia. Suomen lipulla peitetty arkku putoaa löpsähtäen veteen. Toissapäivänä Hirvilauma hyppäsi maston huipusta ja murskaantui kanteen.

Mutta ei se ollut se sama Hirvilauma, joka sittemmin sotkeutui asekätkentään ja meni Espanjaan istumaan vuoren juurelle. Se Hirvilauma jatkaa elämäänsä. Se Hirvilauma on tunteeton ja tylsän rationaalinen ihminen.

Eikä muistoja näy, ei edes kaukaisia saaria. Perämies panee matruuseja perseeseen, kaikkien menneisyys on kadonnut, ja on vain tumma meri ja purjepurtilo ja miehistö, joka ei ole peseytynyt kunnolla viikkoihin ja haisee kuin valaanraato. Mutta konsulintyttärellä on jo uusi kavaljeeri, jonka kanssa hän tulee menemään naimisiin ja synnyttämään lapsia.

Novelli on julkaistu myös Rihmastossa.

maanantai 1. marraskuuta 2010

Rasistipastoria vastaan osoitettiin mieltä

Kolmisenkymmentä Suomessa turvapaikan saanutta tshetsheeniä osoitti mieltään Pohjan kirkon edustalla Raaseporissa sunnuntaina 31.10. Mielenosoittajat halusivat kiinnittää seurakuntalaisten huomion kirkkoherra Juha Molarin esittämiin uhkauksiin ja vihakampanjaan Suomessa asuvia tshetsheenipakolaisia vastaan. Mielenosoittajat jakoivat lentolehtistä, jossa kerrottiin Molarin aiemmista lausunnoista, ja kantoivat julisteita, joissa sanottiin mm. "Emme ole terroristeja!", "Miksi tämä pastori vainoaa meitä?", "Molarin viharyhmä vainoaa pakolaisia" ja "Piispa Heikka, suojele meitä tältä papilta!"

Tapahtumasta uutisoi muun muassa Turun Sanomat:

Pohjan seurakunnan kirkkoherra Juha Molari on tullut tunnetuksi viharyhmän ”Suomen antifasistinen” komitea (SAFKA) ja kulissijärjestö ”Suomi-Kaukasia-ystävyysseura” aktiivina. Ryhmät ovat jo vuosia käyneet raivokasta mustamaalauskampanjaa putinismin ja Venäjän nykyhallituksen kriitikkoja vastaan. Ryhmät ovat pelotelleet Suomessa oleskelevia tshetsheenipakolaisia. Taustalla on mitä ilmeisemmin rasistisia motiiveja.

Viharyhmien väitteet, että Suomessa asuvat tshetsheeni- ja inguushipakolaiset olisivat yhteydessä terrorismiin, vaarantavat pakolaisten sukulaisten turvallisuuden heidän kotimaassaan. Lisäksi ryhmien pitkään jatkunut valhe- ja parjauskampanja vahingoittaa Suomen ja suomalaisten julkisuuskuvaa Venäjällä.

http://finrosforum.fi/diktatuurin-karpaset-politiikan-tunkiolla

Äskettäin Suomessa asuvat tshetsheenit ja inguushit lähettivät avoimen kirjeen vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet'lle; kirjeessä he pyysivät Biaudet’lta turvaa Molarin uhkauksilta. Kirkkoherra oli kirjoittanut blogissaan, että "Kaukasiasta ei ole tullut yhtään oikeaa pakolaista Suomeen, vaan jokainen Kaukasiasta pakeneva ja Suomeen saapunut on yhteydessä terrorismiin". Hän väitti myös, että "turvapaikanhakijoita saapuu Suomeen terroriyhteyksiensä tähden". Suomessa asuvat tshetsheeni- ja inguushipakolaiset pitävät Molarin lausuntoja kiihotuksena kansanryhmää vastaan.

http://finrosforum.fi/chechens-ingush-threatened-in-finland

Lue myös Finrosfoorumin uutinen aiheesta

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...