keskiviikko 27. lokakuuta 2010

Väkivallan huippuosaajat poliittisessa viidakossa

James Ellroy on amerikkalaisen kirjallisuuden Quentin Tarantino. Ellroy luo tarinansa samasta dramaattisesta kamasta, josta syntyvät videovuokraamoiden menestyshitit: salaliitoista, sarjamurhaajista, seksiperversioista, väkivallasta - roskasta jos haluatte. Tämä roska  on  myös amerikkalaisen popkulttuurin ydinlientä. Ellroyn taidokkaat ja psykologiset tarinat kelpaavat suuren yleisön lisäksi älyköille ja "taiteen ystäville". 

Vuosia kiehunut Ellroy ylittää kovaksikeitetyn dekkarin genrepiirteet tarinoissaan Yhdysvaltain lähihistorian poliittisista juonista, huumeista ja rikollisuudesta. Enemmän kuin musta huumori ja sykeröiset juonikuviot Ellroyn teoksissa kiinnostavat niiden yhteiskunnalliset ja moraaliset ulottuvuudet. Bestseller-kirjailija Ellroyta voi myös tulkita vakavasti.

Romaanista Musta Dahlia (1987) alkaen Ellroyn teokset ruikahtavat ulos dekkarista ja rakentuvat metahistorialliseksi fiktioksi, joka on samalla tutkielmaa poliittisesta vallasta. Ellroy yhdistelee kuvitteellisia elementtejä historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin. Hän luo fiktiivisiä asiakirjoja, kirjeitä, lehtijuttuja, päiväkirjanotteita, salakuuntelunauhoja - syntyy puolidokumentaarinen ote. 

"Merkitsen rikoskirjallisuudelle samaa kuin Tolstoi venäläiselle kirjallisuudelle", Ellroy on ujostellut. Enemmän kuin pasifistista venäläiskirjailijaa Ellroy muistuttaa amerikkalaista edeltäjäänsä. Ellroyssa ei ole Raymond Chandlerin sentimentaalista moralismia, ei Ross McDonaldin kyökkipsykologiaa. Ellroy on sukua Dashiell Hammettille. Sähkösanomatyyli, henkilöt ja erityisesti tapa kuvata yhteiskuntaa ovat kuin suoraan Hammettilta. Harva amerikkalainen kirjailija Hammettin jälkeen on kuvannut korruptiota samalla kiihkolla kuin Ellroy.

Erotuksena Hammetin yksityisetsivistä Ellroyn sankarit ovat väkivaltakoneiston työläisiä. Viranomaistahon lisäksi he usein työskentelevät myös mafialle.

Ellroyn henkilöt tulevat tavallisen kansan keskuudesta, mutta ovat rahvaan yläpuolella. He ovat supermiehiä kyvyssään toimia ja käyttää väkivaltaa häikäilemättä pyrkimyksissään.  "Amerikkalainen unelma" ei antaudu helposti.

Moraalisesti Ellroyn virkamiehet eivät eroa rikollisista. He ovat oikeassa vain niin kauan kuin pystyvät voittamaan pelin. Tekojen hyvyyttä tai pahuutta ei arvioida moraalisin perustein, vaan ajatuksen mukaan, että voima on oikeutta. Tiivistyykö tässä eräs totuus Amerikasta?

Henkilöissään Ellroy kärjistää missä tahansa yhteisössä juhlivan opportunismin ja ahneuden. Lähes mikä ja kuka tahansa on ostettavissa. Vaikka henkilöt eivät kyseenalaista järjestelmää, heillä on poliittisia tavoitteita. Systeemin "likaisuus" silti yleensä rusentaa henkilöiden omat poliittiset pyrkimykset. 

Ellroyn romaaneista Musta Dahlia, Hollywood - suuri tyhjyys (1988), L.A. - Langennut kaupunki (1990), White Jazz (1992), muodostuu L.A. -kvartetti. Tahtilajina svengaavat mafia,  rakenteellinen rasismi, sensaatiolehdistö ja veriteot. Historialliset tapahtuvat, kuten rasistiset Zoot Suit-mellakat 1943, Mustan Dahlian murha 1947 ja Los Angelesin poliisilaitosten sisäiset kähinät katalysoivat tarinaa.

Uusimmissa romaaneissaan Amerikan tabloidi (1995)ja Verirahat (2001) Ellroy laajentaa näkökulmaansa koko Yhdysvaltoihin. Hän kirjoittaa uudestaan USA:n 1960- ja 1970-lukujen poliittista historiaa, jonka amoraalisessa voimakentässä ideologiat, Sikojenlahti, vehkeilyt Castron kaatamiseksi, FBI:n Cointelpro-operaatio mustia aktivisteja vastaan, Vietnamin sota toimivat sumuverhoina vallan ja omaisuuksien härskille jakamiselle. Romaanit muodostavat Alamaailma-trilogian, jonka viimeinen osa, Nixonin aikaa kuvaava Levoton veri ilmestyy syksyllä 2009.  

Ellroyn kuvaama maailma on konspiraatio, erillinen maailma, jonka vainoharhassa mikään ei ole sattumaa. 

Amerikan tabloidi ja Verirahat ovat tarinavirtoja, jotka kiertyvät poliittisten murhien ympärille. Ketkä murhasivat John F. Kennedyn, Martin Luther Kingin ja Robert Kennedyn?

Romaaneissa on kolme kertojahenkilöä, yhden kuollessa, tämä korvaantuu uudella hahmolla. Kertojat, Boyd Kemper, Hardt Littell, Pete Bondurant ja Wayne Tedrow, ovat nousukkaita ja käsikassaroita. Yksilöllä ei ole merkitystä. Sameassa šakissa kohtaavat raha, rikolliset, laillinen bisnes ja viranomaisjärjestöt, FBI, CIA, mafia, Teamsters-ammattiliitto, Ku Klax Klan, pääomapiirit. Vieraantuneessa yhteiskunnassa ihmisten väliset suhteet ovat pitkälti  välineellisiä.  

Ellroyn teoksia pidetään väkivaltaisina. On totta, että hän kuvaa paljon irrationaalista tappamista. Politiikka on taistelua vallasta, ja valta perustuu pohjimmiltaan väkivaltaan. Ellroyn machotekstissä silkkihansikkaat repeytyvät toistuvasti. Kirjailija ei silti sorru väkivallan ihannointiin, ei myöskään moralismiin. Taustalla kaikuu kuolema, mutta romaanien todellisuudessa kilkattaa lisäksi inhimillinen ääni: henkilöiden rietas halu elää.

Ellroyn näkemys amerikkalaisesta yhteiskunnasta on lähellä Hammetin näkemystä romaaneissa Veristä satoa (1929)ja Lasiavain (1931). Hammettin tapaan Ellroy tarkastelee politiikkaa rikoksena. Kaikki poliittinen puhe on vilpillistä, sumuverho vallantavoittelulle. 

Amerikan tabloidissa FBI:n J.E. Hoover tiivistää eliitin konsekventialistisen sloganin: "Antikommunismi luo outoja kumppaneita". Väitetty päämäärä oikeuttaa keinot. Kommunismia vastustaessaan Yhdysvaltain valtapiirit tulevat käyttäneeksi stalinistisia keinoja. 

Ellroyn ja Hammettin näkemyksen yhteismitallisuus on kiinnostavaa, koska heidän poliittiset mielipiteensä ovat lähes vastakkaiset. 

Entinen Pinkertonin etsivä Hammett oli sosialisti, joka Mcartyismin ja kommunistivainojen aikaan 1950-luvulla istui mielipiteidensä takia vankilassa.

Entinen koditon nisti Ellroy on oikeistokonservatiivi, vaikka vastustaakin kuolemanrangaistusta, kannattaa tiukempaa asekontrollia ja kaveeraa radikaalien kanssa. 

Ellroy kirjoittaa tarinoita lähimenneisyyden Yhdysvaltain korruptiosta ja viranomaisten väkivallasta, mutta on samanaikaisesti Los Angelesin poliisilaitoksen suuri ihailija; kirjailija on kieltänyt LAPD:n paljastuneen mielivallan ja lahjustenoton yksittäisinä poikkeuksina ja "liberaalin median ylilyönteinä". Ellroy torjuu USA:n nykyisen korruption ja rotusorron. 

Tässä on outo ristiriita. Fantasioiko Ellroy Yhdysvaltojen 40 vuodessa muuttuneen täysin toiseksi? Haluaako hän konservatiivina ilmaista, että tällainen maailma nyt vain on, mätä ja moraaliton, siltä on suojauduttava? Lurittaako kirjailija mustaa huumoria?  

Oli miten oli, historiallinen romaani on aina kannanotto nykyhetkeen. G.W. Bushin aika ei ollut valtavan kaukana Ellroyn käsittelemästä aikakaudesta. Bushin "terrorisminvastaisen sodan" hengessä muslimien syrjintä yleistyi; USA:ta ei tuntunut johtavan presidentti, vaan uuskonservatiiviklikki. Demokraatti Obama, jota kannattelee idealismin noste, taas muistuttaa ainakin mielikuvien tasolla Ellroyn kuvaamia Robert Kennedyä ja Martin Luther Kingiä.

Guardian-lehdessä vuonna 2007 julkaistussa esseessä "Ristiriidan runoilija" Ellroy ounastelee Hammettin tuotannon suuren teeman kummunneen nurinkurisuudesta, jonka aiheutti yhtäältä työ lakkoja murtaneessa Pinkertonissa ja toisaalta Hammetin sosialismi. "Hammett kirjoitti miehestä, joka hän pelkäsi kenties olevansa" Ellroy pohtii ja jatkaa Hammetista: "Hänen työnkuvansa oli jossain määrin 'Sorto'. Se teki hänestä suurelta osin fasistien käsikassaran. Hän tiesi sen". 

Ellroyn mukaan Hammettin etsivät ovat "kohotettuja versioita tyhmistä tiskirotista, jotka selvisivät taas yhdestä työvuorosta Wal-Martissa".

Ellroy itse kirjoittaa henkilöistä, jotka eivät ole vain kohotettuja rottia, vaan joissa on räjähtävää nousujohdetta. Yhdysvaltain katuojat, pikkurikollisuuden, päihderiippuvuuden läpikäyneenä Ellroy tietää, että Amerikassa jokainen on tiskirotta, jollei hän kykene hallitsemaan itseään ja liitämään ylös. Siinä että Ellroyn nousukkaat usein myös putoavat häivähtää kirjailijan sysimusta nauru - kenties kyynelten lävitse.

"On aika purkaa yhden aikakauden myytti ja luoda uusi myytti katuojasta tähtiin. On aika siirtää katse pahoihin miehiin ja siihen hintaan, jonka he maksoivat määritellessään oman aikakautensa rajat kaikessa hiljaisuudessa", Ellroy kirjoittaa Amerikan tabloidin introssa. 

1960-1970-lukujen Yhdysvaltain poliittinen historia on paljon tutkittu aihe. Ellroy esittää yhden tulkinnan. Hän esittää detaljoidun rekonstruktion. USA:n valtapolitiikka Väli-Amerikassa ja Etelä-Aasiassa limittyy sisäpolitiikkaan päähenkilöiden kautta, jotka häärivät mukana kommunistivainoissa, vakoilemassa John F. Kennedyn naisjuttuja, iskemässä pikaveneillä Kuubaan, neuvottelemassa miljärdööri Howard Hughesin ja mafian välillä Las Vegasin kasinokaupoista, todistamassa kansalaisoikeusmellakoita ja Ku Klax Klanin vihakampanjaa, myymässä Vietnamin heroiinia mustien naapurustoissa. Minimalistinen tyyli tikittää: mitään ei selitetä.

Alamaailma-trilogian hahmoista puolet on historiallisia henkilöitä: Teamsterien johtaja Jimmy Hoffa, muusikko Frank Sinatra, CIA-miehet Guy Bannister ja John Stanton, nyrkkeilijä Sonny Liston, mafiosot Sam Giancana, Carlos Marcello, Santo Trafficante. Ellroy kohtelee kaikkia henkilöitään sarkastisesti, niljakkaassa tai koomisessa valossa. Politiikkaa tehdään kompromenttitiedolla ja kiristyksellä. Valtakunnallisen pornoteatterin koneenkäyttäjänä häärii J. E. Hoover. 

Tappaja Bondurant kiteyttää USA:n valtapiirien kylmän sodan aikaisen moraalin: "Kommunismi on vahingollista bisneksille. Äläkä viitsi teeskennellä, että siihen liittyy mitään muuta".

Pakkomielteet, huumeet ja psyykkinen luhistuminen uhkaavat Alamaailma-trilogian sankareita, joista monet ovat kaksois-, tai kolmoisagentteja luoviessaan valtaorganisaatioiden sirkuksessa. Ovelin ja petollisin voittaa.

Verirahoissa CIA-mies huijaa Castron kukistamisesta unelmoivaa Bondurantia. Mafia luovuttaakin huumeraholla ostetut aseet anti-castrolaisten sijasta Castrolle - saadakseen kommunismin ylipapin siunauksen Väli-Amerikan kasinoiden valtaukseen. Dollari peittoaa poliittiset ideologiat.

Ellroyn proosan pessimistiset tunnot ovat tuttuja modernista kirjallisuudesta, mutta väkivallan mytologisointi tuntuu olevan amerikkalaisen kirjallisuuden ja elokuvan omaa alaa. Siitä muovautuu vanhatestamentillinen voima, Leviathan, jonka rinnalla humanismin ja valistuksen ihanteet kalpenevat.

Ellroyn romaanien yhteiskuntakäsitystä voi peilata Thomas Hobbesin teoksessa Leviathan (1651) esittämiin ajatuksiin. 

Päinvastoin kuin Hammetille amerikkalainen yhteiskunta ei Ellroylle näyttäydy hobbesilaisena luonnontilana, ”kaikkien sotana kaikkia vastaan”. On edetty yhteiskuntasopimukseen: kansalaiset luovuttavat oikeuksiaan saadakseen suojelusta. Väkivaltakoneistot rajoittavat hobbesilaisen luonnontilan kaaoksen perussyitä: kilpailua, epäluuloa ja kiistelyä kunniasta.
 
Ellroyn maailmassa useat valtakeskukset ovat näennäisesti vastakkaisia, mutta tekevät pinnan alla yhteistyötä. Yhteistoiminta estää yhteiskuntaelämän kaapanneita saalistajia suistumasta takaisin hobbesilaiseen anarkiaan. 

Ellroyn ihmiskäsitys poikkeaa Hobbesista. Hobbes ei pitänyt kaikkia ihmisiä taipuvaisena pahaan, ainoastaan joidenkin käytös esti hänen mukaansa rauhallisen yhteiselon. Ellroylla ihminen on pääsemättömissä darwinistisesta elonjäämistaistelusta ja pakotettu armottomuuteen. Siksi väkivallan ammattilaisten on taattava organisaatioiden välinen valtatasapaino, muuten yhteiskuntaa uhkaa jälleen sekasorto. Samalla väkivaltakoneistot uusintavat yhteiskunnallista hierarkiaa.

Ellroyn sankarit ovat huippuosaajia, joiden nousukäyrää eivät rasita moraaliset riippakivet; individualismistaan huolimatta he uhraavat kaiken organisaatiolle. Eikö tämä olekin 2000-luvun talousliberalismin ihmisideaali?

Ellroyn maailmassa päällisin puolin demokraattisia yhteiskuntia hallitaan eliittien ja väkivaltakoneistojen salaisella pelillä. Poliittiset päätökset tehdään yhä enemmän vain hyötymoraaliin nojaten, suurbisneksen ehdoilla. Tosimaailmaan sovitettuna näkemys tuntuu äkkiseltään kyyniseltä. Vai onko Ellroy vain kaunistelematon ja suora? Valitettavasti hänen päätelmänsä on pessimistinen: jäykät valtakoneistot murskaavat radikaalit pyrkimykset parempaan.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Parnassossa 5/2009.






tiistai 26. lokakuuta 2010

Alastomat ja kuolleet Kaukasiassa

Babtšenko silpoo Tshetshenian sodan kohtauksiksi

Arkadi Babtšenko: Sodan värit. Suomennos: Anu Lönnqvist. 193 s, Like 2010.

Vuoden 1994 jälkeen Tšetšeniassa on käyty kaksi sotaa ja kuollut tuhansia siviilejä ja sotilaita. 1800-luvun venäläisessä kirjallisuudessa riittää kuvauksia Kaukasian sodista, mutta nykykirjailijat ovat olleet aiheesta hyvin hiljaa, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Vuonna 2006 murhattu Novaja Gazetan toimittaja Anna Politkovskaja luotasi Tšetšenian siviilien kärsimystä. Nyt suomennettu Arkadi Babtšenkon Sodan värit valottaa sotilaiden kohtaloita. Babtšenkon omaelämänkerrallinen teos ilmestyi Venäjällä 2006. Molemmissa Tšetšenian sodissa palvellut Babtšenko työskentelee hänkin Novaja Gazetassa.

Babtšenkon infernaalinen kuvaus starttaa alokasajasta, johon kuuluu Venäjän armeijassa yleinen, sadistinen simputus, dedovšina. Pitkään palvelleet sotilaat, upseerit ja sopimussotilaat hakkaavat ja nöyryyttävät alokkaita kuukausikaupalla. Ei ihme, että karkureita riittää.

Lähes ilman koulutusta alokkaat lähetetään Tšetšeniaan. Sotilaat itkevät ja kuolevat, henkiin jääneet oppivat taistelemaankin. Ja yhä he saavat turpaan omilta: alokkaita saatetaan kiduttaa, jopa raiskata, ja myydä orjiksi.

Babtšenkon kaunistelematon naturalistinen tyyli silpoo sodan kohtauksiksi, joiden virtaan sotketaan myös kuvitelmia. Aistihavainnot ovat välillä niin meheviä, että oksettaa: Argun-joessa kelluu ruumiita, luodit rei’ittävät kallon, kärpäset surraavat silmäkuoppiin, haavoista valuu visvaa.

Sota on väsymystä vuorilla, kahakoita, likaa, vilua, nälkää, pelkoa ja raaistumista. Groznyin kaupunki on raunioina. Julmuudet ovat molemminpuolisia. Tšetšeenisissit leikkaavat vangitut venäläiset korvasta korvaan tai naulaavat ristiin. Erään kerran venäläiset kastroivat yhden kylän koko miesväestön. Eikä psyykkisiltä seurauksilta vältytä: puolet Tšetšeniassa sotineista on sekaisin kuin lumiukot.

Armeijassa ei ole liikaa moraalia: kaikki varastavat kaikkea. Tavara vaihdetaan ”vihollisen” kanssa rahaan, viinaan, huumeisiin tai ruokaan. Jopa tuliterä panssarivaunu tai kertasinko saatetaan myydä sisseille. Siepatut omaisuudet kirjataan taistelussa tuhoutuneeksi.

Sysimustan kirjansa sodanvastaisuudelle Babtšenko hakee kaikupohjaa viittomalla ahkerasti, jopa epäsuorien sitaattien tasolla Erich Maria Remarquen klassikkoon Länsirintamalta ei mitään uutta (1929).

Varastaminen tuntuu pyörittävän sotaa, koska kuka uhrautuisi valtion puolesta, joka ei välitä kansalaisistaan. ”Me annamme elämämme maksuksi kenraalien huviloista, joita nousee kuin sieniä sateella Moskovan eliittialueille”, Babtšenko summaa. Ehkä sotilaat taistelevat myös toistensa puolesta, mutta lopuksi kyse on lähinnä henkiinjäämisestä, halusta elää.

Anu Lönnqvist on suomentanut teoksen taitavasti, mukaan lukien sotilasslangin ja ärjyt kielikuvat.

YK:n lastenjärjestön Unicefin äskettäisen selvityksen mukaan nuorten surmat ja itsemurhat ovat Venäjällä Euroopan ja Keski-Aasian huippua. Sodan värit luettuaan ei tunnu epäselvältä mistä väkivallan mallia ammennetaan.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kalevassa 26.10. 2010.

maanantai 25. lokakuuta 2010

Sukupolvia

Heräsin uneen jossa surmasin isäni. Pistin häntä leipäveitsellä, hän makasi sidottuna, ateistinen uhrini tuntemattomalle jumalalle. Veitsi upposi rintaan kevyesti kuin päivänvarjo jääkiekkoilijan sydämeen.

Unessa kuljin kadulla etsimässä veljeäni. Elin läpi näytelmän, joka oli samalla tietokonepeli, romaani ja vaihtoehtotodellisuus, syvällä moreenin alla. Vanha mies, jonka parta ulottui kaupungin ympäri, tulkitsi minulle kadun osoitteita, niitä ei voinut ymmärtää, jollei koordinaatteja laittanut hiirenloukkua muistuttavaan laitteeseen ja laskenut suuntimaa monimutkaisen matemaattisen kaavan avulla. Harjoittelimme kaavaa oppikirjoista. Äitini löysi veljeni ja pani hänet keittiöön kuorimaan vesikastanjoita. Asunto oli kallellaan itään, tunnelma odottava.

Herätessäni poikani makasi vierelläni. Hän päästi ensimmäinen sanansa: ”äiti”. Mutta ei se ollut niin yksinkertaista.

lauantai 16. lokakuuta 2010

Idän ja lännen sillalla

Igor Kotjuh:
Yritys kumppanuudeksi.
Runoja, 73 s.
Suomentaneet Jukka Mallinen ja Hanna Samola.
Savukeidas 2010.


Viron venäläisen Igor Kotjuhin (s. 1978) suomennosvalikoima Yritys kumppanuudeksi on tärkeä päänavaus vironvenäläiseen nykyrunouteen. Venäjää ja viroa puhuva Kotjuh kirjoittaa kulttuurisessa tilassa, jota leimaavat vasta- ja reunakohdat. Võrussa syntyneen Kotjuhin runoissa vilkkuvat arkihuomiot, historian kivut, virolaiset pikkukaupungit tai naapurimaa, josta todetaan: ”Suomi on keskitien etsimistä”.

Keskitietä hakee myös Kotjuh, jollei zenbuddhalaisesti niin tavalla, joka synnyttää sellaista poliittista runoa, jota ei meillä voisi kuvitella. Suomessa Neuvostoliiton kuolinpesästä, Venäjästä ja Virosta sekä länsi–itä-asetelmasta saa olla vain yhtä mieltä: puolesta tai vastaan. Kotjuh on molempia, hän luo synteesiä. Identiteetti on haussa, runojen puhujalla on valittavana venäläisyys tai virolaisuus, mutta ”useimmiten / sitä resoneeraa / jossakin välissä”. Runominä haluaisi olla vain ihminen. ”Mutta ymmärtävätkö ne?”

Virossa Kotjuh on julkaissut neljä kokoelmaa. Suomennosvalikoiman nimi tulee runoilijan ja lukijan suhdetta ruotivasta runosta. Kohderyhmäajattelua ja kirjailijabrändäystä satirisoiva runo on kokoelman parhaita.

Sarkasmit, minimalismi, luettelo- ja rooolirunot ja puheenomaisuus liittävät Kotjuhin Baltian ja pohjoismaiden modernismiin. Kotjuhin vapaamittainen runo on venäjänkielisessä lyriikassa uutta. Mutkattomat, älykkäät, proosamaiset tai aforistiset runot ovat kaukana nykysuomalaisenkin lyriikan valtavirrasta. Toisin kuin itseensäkäpertynyt hakukone- ja kielipelirunous, Kotjuh julistaa postmodernismille madonluvut ja yrittää sanoa maailmasta jotain merkitsevää.

Kotjuh satirisoi pyrkyreitä ja tärkeilijöitä, talousglobalisaatiota ja mediatrendejä. Nykyrunouden virtauksille virnistellään. Kotjuh ottaa kantaa internet-sivujen ”kommenttilaavaan”, mutta ei onneksi sotke sitä runoihinsa.

Viime vuosina Venäjällä ja Baltiassa politisoidut historiankäsitykset koettavat pakottaa puolelleen. Kotjuh tarkastelee historiaa monessa runossa, ensimmäistä maailmansotaa ja Siperiaan kyyditettyjä virolaisia, mutta kieltäytyy rintamalinjoista. ”Minua tympii poliittisten keskustelujen ylilämpö”. Eräs runo pohtii äskeistä Etelä-Ossetian sotaa, mutta heittää epäilyä sekä Venäjän että länsimaiden totuuskäsityksille.

Kotjuhin runojen minä on kuin virolaisklassikon Raimond Kaugverin romaanin Neljäkymmentä kynttilää (1966) sankari, joka Viron historian hiidenkirnussa ei halua taipua yhdenkään valtajärjestelmän juoksupojaksi. Vironvenäläisestä perspektiivistä valtajärjestelmät pyrkivät aina sulkemaan jotkut ulos, oli kyse Neuvostoliitosta tai EU:sta.

Runoissa rakentuu kriittinen asenne nykypäivän koneellistumista, imagonrakentelua ja systeemien valtaa kohtaan, pienen ihmisen puolesta. Kyynisyydestä vapaa myönteisyys ja itsereflektoiva naivismi hykerryttävät Kotjuhin runoissa, kun hän vakavien aiheiden vastapainoksi lurittaa säkeitä rock-musiikista, rakkaudesta ja ihanista naisista.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 5/2010.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Venäjällä ei ole tylsää

Anna Ljunggren ja Kristina Rotkirch (toim.):
Sata makkaralaatua ja yksi idea.
11 venäläistä kirjailijaa kertoo. 190 s.
Like 2010.


Venäläistä nykykirjallisuutta ei suomenneta rekkalasteittain, vaan peltimukillinen kerrallaan. Eikö itänaapurista löydy kiinnostavia kirjailijoita, kun kustantamoita ei innosta? Päinvastaiselta vaikuttaa Kristina Rotkirchin ja Anna Ljunggrenin haastatteluteoksen Sata makkaralaatua ja yksi idea perusteella. Aiemmin jo venäjäksi ja englanniksi ilmestynyt teos tarjoaa kiinnostavinta puhetta Venäjän kirjallisuudesta vähään aikaan.

Nykykirjallisuuden läpileikkaus kirja ei ole, sillä nuorin kirjailijapolvi on jätetty pois. Teoksen kirjailijat, Boris Akunin, Jevgeni Griškovets, Eduard Limonov, Juri Mamlejev, Viktor Pelevin, Ljudmila Petruševskaja, Nina Sadur, Mihail Šiškin, Vladimir Sorokin, Tatjana Tolstaja, Ljudmila Ulitskaja, ovat vakiinnuttaneet asemansa. Nuorin kirjailijoista on syntynyt 1967, vanhin 1931. Kirjailijoista useat ovat meillä tunnettuja, mutta eivät kaikki.

Vain kolmea kirjailijoista ei ole ollenkaan suomennettu, mutta monelta on käännetty vain yksi teksti. Minut tämä ”postkommunistinen” kirjailijapolvi langetutti venäläisen kirjallisuuden loveen. Mutta kuka muu muistaa Sorokinin kiehtovien romaanien suomennoksia Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes rakkaus (1992) tai Tolstajan häikäisevän novellikokoelman käännöksen Tulta ja pölyä (1988)?

Onko teoksen kirjailijoilla jotain yhteistä paitsi kasvutausta Neuvostoliitossa sekä kielletyn länsimaisen ja samizdat-kirjallisuuden merkitys kehitykselle? Vain harva heistä puhuu eurooppalaisesta nykykirjallisuudesta. Onko neuvostoaikana repsahtanut kuilu merkinnyt yhä jatkuvaa katkosta eurooppalaiseen kulttuuriin? Tämän kirjan perusteella asia ei selviä. Moni kirjailija näyttää ammentavan idästä. Aasian filosofioista vaikuttuvat niin Pelevin ja Akunin kuin Šiškin, Ulitskaja tai Mamlejev.

Kysymykset ja vastaukset on teoksessa stilisoitu taitavasti: syntyy vuoropuhelua, huumoriakin, haastatteluissa pohditaan eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kirjailijoista ja haastattelijasta kasvaa selkeät hahmot.

Kriittisyys Venäjän nykyhallintoa kohtaan yhdistää kirjailijoita. He puhuvat sensuurista ja autoritaarisuudesta. Jopa Akunin, Venäjän bestselleristi, on alkanut kirjoittaa nykymenoa satirisoivia Satuja hölmöille. Akunin edustaa monelle kirjailijalle turmiollista viihderomaania. Venäläiset kun eivät nykyään enää lue, tai jos lukevat niin viihdettä. Akunin sanoo vastanneensa sosiaaliseen tilaukseen, mutta kirjoittavansa älykkäästi. Hänen 1800-luvulle sijoittuvat Erast Fandorin-dekkarinsa leikittelevät jännityskirjallisuuden tyylilajeilla.

Ajanhenkeä edustaa myös kokonaistaideteos Limonov, Kansallisbolševistisen puolueen johtaja ja oman elämänsä anarkisti, jolla on kykyä kohauttaa yleisöä. Monet arvostavat myös Limonovin teoksia.

Oppositioaktivistin vuosien 2001–2003 vankilakokemuksistaan kirjoittama trilogia on kehuttu. On merkillistä, ettei tätä raikulivaaria ole juuri saatu suomennettua, vaikka suomalaiskustantajat uskalsivat julkaista jopa Solženitsyniä neuvostoaikana. Paikkaansa Venäjän kirjallisuudessa vaatimaton Limonov ei halua arvioida, mutta Nobelin palkinnon hän voisi ottaa.

Toisenlainen tabujenrikkoja Ulitskaja on käsitellyt erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, alkoholismia ja vammaisuutta. Siveä venäjän kieli ei salli kirjoittaa seksistä niin kuin haluaisi, harmittelee kirjailijatar. Ulitskajan teoksissa myös perheen merkitys korostuu ja hän vaatii naisille lisää oikeuksia. Ulitskajalle perhe on maailman pienoismalli.

Kritiikin suhtautuminen kirjailijoihin tuntuu Venäjällä koventuneen. Esimerkiksi vuodesta 1995 Sveitsissä asuneen Šiškinin postmoderneja mosaiikkiromaaneja on arvosteluissa moitittu ”Venäjän vastaisuudesta” ja ”lännen vaikutuksen edistämisestä”. Šiškinin mukaan Venäjällä kuuluu nykyään olla kiihkonationalistinen, maata vaivaa rasismi ja alemmuutta kompensoiva suuruudenhulluus. Kielellisesti haastavaa tekstiä kirjoittavaa Šiškiniä ärsyttää myös henkinen tyhjyys: ”Nykyään tuijotetaan helppolukuisuuteen ja isoihin painosmääriin. Ihmisiä kiinnostavaa vain raha”.

Kaikenlaisesta on syytetty myös Sorokinia. Nyky-Venäjän yhden tärkeimmän kirjailijan haastattelu on teoksen kiinnostavimpia. Sorokinin tuotannon läpäisee väkivallan teema. Kirjailijan omalaatuinen tyyli syntyy julmuuksien, seksin ja ulosteiden sekä abstraktien aiheiden tasapainottelusta. Sorokin on perehtynyt 1900-luvun totalitarismeihin ja valtiollistettuun massamurhaamiseen. Hän on käsitellyt viime vuosisataa metaforisesti Ljodnaja (jää)-trilogiassaan. Kuin suoraan kirjailijan romaanista tuntui olevan syksyn 2002 tapahtuma, jolloin Putin-nuoret polttivat Punaiselle torille pystytetyssä jättimäisessä wc-pöntössä Sorokinin, Pelevinin ja Viktor Jerofejevin teoksia.

Sorokin on saanut vaikutteita Mamlejevilta, groteskin pahuuden kuvaajana tunnetulta neuvostoundergroundin ikonilta. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa, suomennetussa romaanissa Pyhän Venäjän palveluksessa (2008) Sorokin kuvaa totaalisen vallan ideaa Venäjällä. Valtion palvelijat ovat läpi Venäjän historian toimineet lain ulkopuolella. Romaanissa Sorokin mallintaa tilanteen, johon nyky-Venäjä on hänen mukaansa siirtymässä. Dystopiaromaani on ollut Venäjällä viime vuosina pinnalla. Yksi arvostetuimmista dystopioista, Tolstajan Kys (2000), sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Moskovaan.

Sorokinin laajentaa kuvakulmaansa nykyhallinnon arvostelusta sivilisaatiokriitiikkiin. ”Meillä on epäilemättä kosmiset päämäärät sen sijaan, että ideana olisi mukavuus ja uusintaminen. Emme ole ’lihasta tehtyjä koneita’”, sanoo romantikoksi tunnustautuva Sorokin.

Teoksen nimi ”Sata makkaralaatua ja yksi idea” tulee Sorokinilta, hän kuvaa ilmauksella modernia supermarketia – 1900-luvun metaforaa. Viime vuosisata merkkaa Sorokinille konemaisen ihmistyypin esiinmarssia, tämä kyborgi elää massatuotannon ja -kulutuksen, keskimääräisen maun ja moraalisen relativismin keskellä. ”Käynnissä on ihmisen totaalinen yhdenmukaistaminen”, Sorokin uskoo.

Venäjälläkin yhdenmukaistamisen puhurit taas jylläävät, vaikka maan historiasta ja nykypäivästä ei monikarvaisuutta ja sekameteliäkään puutu. ”On valtiollista mielivaltaa, ja Venäjä suhtautuu imperialistisesti naapurimaihin. Täällä on silti pirun kiinnostavaa elää, ikinä ei ole tylsää”, summaa Akunin. Ulitskaja uskoo, että eniten lahjakkuuden ja vapauden ilmauksia Venäjällä löytyy nyt kirjallisuudesta.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 5/2010

maanantai 4. lokakuuta 2010

Kritiikin historia - käymätön korpimaa

Säännöllinen kirjallisuuskritiikki on historiallisesti melko nuori ilmiö. Se sai alkunsa keski-Euroopassa 1700-luvun lopulla ja Suomessa 1800-luvulla. Outoa sen sijaan on, ettei suomalaisen kirjallisuuskritiikin historiaa ole vieläkään tehty. 

SARV:in 60-vuotisjuhlaseminaarissa Kirjallisuuskritiikin historia aihetta höylättiin urakalla ja monen puhujan voimin. Entä onko kirjallisuuskritiikillä tulevaisuutta?

”Kirjallisuuskritiikki on nuori ilmiö, Jürgen Habermasin mukaan se alkoi 1700-luvun lopulla, Suomessa 1800-luvun alussa”, selittää professori Juhani Niemi. Vakavasti otettava kirjallisuuskritiikki on sidoksissa modernin journalismin syntyyn.

Pekka Tarkan mukaan päivälehtikritiikki on yli sata vuotta vanhaa. Ensimmäiset kirjalliset taistelut käytiin Suomessa 1880-luvulla. Parikymmentä vuotta aiemmin, jolloin kaikkien teilaajien esi-isä August Alqvist ruttasi Aleksis Kiven, kirjallisuuskritiikki oli vielä kehittymätöntä: Kivi jäi ilman puolustajia. Eipä ihme, että antiikin kreikkalaisesta pilkan ja satiirin jumalasta Momuksesta on tullut ymmärtämättömän kritiikin symboli. Kuten Niemi selittää, kritiikkoja on usein nimitelty hyeenoiksi, korppikotkiksi tai ruumiinpesijöiksi. Kirjallisuuden tekijöiden ja tulkitsijoiden ristiriita on ikivanha. Silti myös kirjailijat ovat usein toimineet kriitikkoina.

Kriitikot ovat monesti auttaneet tiettyjä kirjailijoita urallaan eteenpäin.Tellervo Krogeruksen mukaan esimerkiksi Tulenkantajien nopea nousu julkisuuteen oli paljolti kriitikoiden Elsa Enäjärvi-Haavio ja Lauri Viljanen ansiota. Kirjallisina murroskausina kriitikkojen rooli on korostunut. Kirjailijayhdistys Kiilan perustajiin kuulunut Raoul Palmgren määritti työläiskirjallisuutta vuosikymmeniksi. Modernismin rymistessä kartalle 1940-50-luvuilla se löysi kriitikoista niin puolustajia kuin vastustajia: Toini Havu vieroksui uutta suuntausta, Anna-Maija Tallgren ja Kai Laitinen puolustivat.

”1950-luvulla nousivat Parnasso ja Ylioppilaslehti. Kriitikkoina tulivat esiin Jouko Tyyri, Tuomas Anhava ja Eeva-Liisa Manner”, selittää Tarkka.

”1950-1970-luvut olivat kiihottavaa aikaa, sillä silloin kirjallisuus oli keskeinen osa kansakunnan elämää ja sodanjälkeistä itsemäärittelyä. Kritiikilläkin oli enemmän tehtävää”, jatkaa Tarkka. Hän muistelee kuinka 1960-luvulla sekä kirjailijoiden, että kriitikoiden nuori polvi taisteli rinnan ilmaisunvapauden puolesta vanhan kaartin sensuurimentaliteettia vastaan.

”Kun tietokoneet tulivat 1980-luvulla ei osattu aavistaa, että kirjakritiikki joutuisi joskus taistelemaan tilasta tietokonepelikritiikkien kanssa”, Tarkka äimistelee.

Vain tähtikriitikot muistetaan

Suomalaisen kirjallisuuskritiikin historiaa ei ole kirjoitettu. Kritiikkiä kyllä sivutaan kirjallisuushistorioissa, merkittävimmin Eila Pennasen kirjallisuushistoriassa 1970-luvulla, mutta kritiikin täyttä merkitystä ei ole tunnustettu, summaa Krogerus.

Niemen mukaan suomalainen kritiikki on usein perustunut karismaattisiin arvostelijapersooniin, ”tähtikriitikkoihin”. Tällaisia ovat olleet vaikkapa Tatu Vaaskivi, Jukka Kajava tai Pekka Tarkka. Valta korostuu, kun kritiikontoimi keskittyy monopoliasemassa olevaan mediaan. Jos valtakunnan ykköskriitikko on vanhoillinen, hän voi toimia jarruna uusien kirjailijoiden nousulle, kuten V.A. Koskenniemi – hän oli merkittävä kriitikko, mutta ei ymmärtänyt modernismia. Valtakriitikot ovat usein kriitikkoina ”pasuunanpuhaltajia”, he kirjoittavat manifesteja ja pyrkivät määrittämään esteettisiä normeja. Ylipäänsä kriitikoilla on valta valita mikä osa julkaistusta kirjallisuudesta saa tilaa mediassa ja mikä ei. Helpommin historiaan ovat jääneet hyökkäilevät ja poleemiset kriitikot kuin ymmärtävät arvostelijat.

Mistä on huominen tehty?

Ei historiaa ilman tulevaisuutta. Mikä on nykykriitikon rooli ja asema, kun 1990-luvulta alkaen päivälehtien kriteeriksi muuttui lukijoiden oletettujen makutottumusten myötäily laadun tekemisen asemasta, kuten Tarkka muotoilee. Alettiin seurata yhä enemmän kapitalismin logiikkaa.

Jatkuvasti on paineita supistaa kulttuurisivuja ja lyhentää kritiikkien pituutta alle ”maagisen 3000 merkin”. Tuhlaileva kuvankäyttö tarvitsee tilaa. Sanomalehtien kanssa kilpailevat nykyään internet ja televisio. Jatkossa sähkökirja muuttaa arvaamattomasti kirjoittamista, kustantamista ja kriitiikkiä.

Nykykriitikon täytyy jatkuvasti kerätä karismaa ja pitää yllä mainettaan ja paikkaansa julkisuudessa, sanoo Juhani Niemi. Voiko kritiikko enää toimia riippumattona intellektuellina erillään markkinavoimista vai onko hänestä tullut terapeutti ja tuotekonsultti?

Täytyykö kriitikon brändätä itsensä?

Kritiikkiä on pidetty taiteellisena kirjoittamisena, mutta mitä jos kritiikistä tulee silkkaa performanssia ja egotrippailua, jonka alustana taideteokset toimivat? Lukijan huomio on herätettävä, mutta kuinka paljon tulisi käsitellä itse teosta, vai onko kriitikon nokkela pakinointi sittenkin tärkeintä?

”Viimeiset 150 vuotta kirjoittajan on täytynyt ratkaista suhteensa kirjoittamiseen liiketoimintana”, huomauttaa kulttuurilehtien historiaa tutkinut tietokirjailija Jarkko S. Tuusvuori. Kulttuurilehdissä ilmestyvä kritiikki ei Tuusvuoren mukaan ole välttämättä parempaa kuin päivälehtien, mutta usein se on perusteellisempaa ja yllätyksellisempää. Kulttuurilehdet tuntuvat nousevan arvoon arvaamattomaan, kun analyyttinen kritiikki yhä useammin päivälehdissä tungetaan perimmäiseen nurkkaan.

Kritiikki siirtyy nettiin

Millaista sitten on huomisen kritiikki? Jos seminaarin paneelikeskustelua oliai uskominen se tuntuisi keskittyvän runouskritiikkiin ja niin sanottuun kokeellisuuteen. Internetistä on tulossa tasavertainen areena paperilehtien kanssa. Esimerkiksi runoilija Henriikka Tavin aikana vuonna 2009 Tuli& Savu-lehdessä julkaistiin kokeellista kritiikkiä.

”Kokeilu näkyi eniten Tuli& Savun omassa kriitikkokunnassa. Monet luopuivat perinteisestä tavasta tehdä kritiikkiä ja alkoivat kokeilla reippaasti”, selittää Tavi. Kokeileva kriitikki voi olla vaikka runomuotoista.

Lukijan täytyy tulevaisuudessa osata tulkita yhä enemmän erilaisia tekstityyppejä, tietää tutkija Sanna Nyqvist. Mikä on kritiikkiä ja mikä ei, kun kustantamojen mainososastojen tiedotteet ja lukijapalaute esitellään moniaalla kritiikkinä. Tulee myös mieleen miten tavallista on, että kolumnistit käsittelevät jotain kirjaa ja tämän jälkeen löyhät mielipiteet luetaan kritiikkinä.

Nyqvistin mukaan nykyään on vaikea löytää kritiikkoa, joka ei olisi ainakin opiskellut kirjallisuustiedettä yliopistossa, mutta akateemisuus ei silti automaattisesti avaa ovia kirjallisuuden käsittelyyn mediassa. Kritiikon ja tutkijan roolit ovat tavallisesti erillään, vaikka monet tutkijat tekevätkin kritiikkiä.

Internetin merkitys kritiikissä ja kritiikin kritiikissä voimistuu, tietää tutkija Virpi Alanen. Nimimerkkien pitämät kirjallisuusblogit ovat uusi aluevaltaus. Blogi- ja facebook-julkisuus liittyvät yhteen. Kritiikin tulevaisuus on avoin.

Ville Ropponen

Artikkeli on ilmestynyt myös Kritiikin uutiset-lehdessä 3/2010.