sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Riettaus ei rajoja rakasta


Mika Rassi (toim. ja suom.):
Venäjän kansan salattuja satuja.
Satuja, 189 s.
Savukeidas 2012.

Bolševismi oli kokovartaloideologia, koska virallisesti vallitsi puritanismi. Neuvostokirjallisuus oli hämmästyttävän siveää. Kovin hävyttömiä ei venäläisessä kirjallisuudessa vieläkään puhuta, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Mehukasta perinnettä silti löytyy.”Venäjän Grimmin”, kansanperinteen kerääjän Aleksander Afanasjevin (1826-1871) Salatut sadut avaavat tirkistysreiän Venäjän kansan härskisti natiseville lavereille.

Useampi Afanasjevin keräämä satu tuntuu itseasiassa tutulta. Versioita monista samoista saduista löytyy suomalaisesta perinteestä. Satuperinne on aina ollut kosmopoliittista, riettaus ei rajoja rakasta. Salattujen satujen suomennos täydentää oivasti meikäläisen kansanperinteen tuhmaa kuvastoa.

Elinaikanaan Afanasjev julkaisi keräämiään korrekteja satuja, mutta Salatut sadut pystyttiin julkaisemaan Venäjällä vasta 1970-luvulla. Ensi kerran ne ilmestyivät Genevessä 1872. Kansilehdellä ja esipuheessa vitsailtiin, että painopaikka oli Valamon luostari. Saduilla onkin parodinen suhde ennen muuta kristinuskoon. Sadut, jossa kirkonmiehet ovat pääosassa, muodostavat oman ryhmänsä. Papit himoavat talonpoikien vaimoja ja tyttäriä. Mutta ovelat musikat vaimoineen perivät voiton. Liperikauloja ei ehkä upoteta tuliseen kylyyn, mutta hävetä he saavat. Entä miten käy, kun pappi uskoo synnyttäneensä vasikan?

Satiiri näyttelee saduissa suurta osaa. Pajareille ja suurporvareille hekotellaan, kun talonpojat ja rengit hilluvat naisineen. Rakastajat väijyvät ikkunan alla, ovelampi vie kaiken, tabuja ei kumarrella. Täti parittelee miehensä veljenpojan kanssa, isä paukuttaa aikuista tytärtään, hevonen saa rakastajakseen tilanherran, ulokkeita leikataan irti ja syötetään typeryksille. Kuten huomata saattaa, tyyli on ronski, jopa groteski. Ruumiintoimintoja, -eritteitä ja pieksäjäisiä kuvataan siekailematta.

Kansanperinteen tavalliseen tapaan satujen näkökulma on miehinen. Mutta eivät naiset vain statisteja ole. Monessa sadussa naisilla on vahva rooli. Esimerkiksi sadussa ”Talonpoika akkain töissä” ei musikka osaa hoitaa vaimonsa töitä ollenkaan, vaan kaikki menee häränpyllyä, ja miekkonen menettää jopa etuveitikkansa, kun tamma syö sen.

Salatut sadut levisivät tiskin alla Venäjällä. Lukijoita piisasi, ja myös kirjallisissa piireissä ne huomioitiin. Seksuaalisen kansanperinteen lähteensilmästä ovatkin hörpiskelleet monet kirjailijat, aina Boccacciosta alkaen.Venäjälläkin esimerkiksi kansalliskirjailija Puškinilta tiedetään hävyttömiä juttuja, ehkä tunnetuimpana runosatu Tsaari Nikitasta ja hänen 40 tyttärestään, tytöistä joilla ei ollut ”sitä”.

Usein Salatut sadut parodioivat kiltimpiä tarinoita, kuten satu ”Taikasormus”, josta on myös siveä versio. Hävyttömässä sadussa ihmesormus ei anna rikkautta, vaan saa pienimunaisen sulhasen aisan kasvamaan. Tarinoissa viuhahtelee lisäksi yliluonnollisia olentoja, piruja, haltijoita ja myrrysmiehiä. Värikkäimpiä ovat ehkä tarinat, joissa henkilöhahmot ovat eläimiä. Jänis kiksauttaa peräänsä rynnännyttä kettua. Tamma huijaa lempimishaluista varpusta.

Satuhahmojen, niin miesten kuin naisten, loputon himokkuus ja kevytmielisyys nauraa kaikelle ”vakavalle” ja ylevälle hengenviljelylle. Niin pitääkin olla: elo on virnistelyä varten. Haudassa ehtii harjoitella kunniallisia ilmeitä.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.




maanantai 8. huhtikuuta 2013

Traaginen seksikomedia Neuvostoliitosta



Ljudmila Ulitskaja: Medeia ja hänen lapsensa
Suomentanut Arja Pikkupeura.
Romaani, 359 s.
Siltala 2012.

Nyt on muodikasta arvostella kaikkea paikallista ja kansallista. Otetaan vaikka kotimainen historiallinen romaani. Se keskittyy liiaksi suurmiehiin ja viime sotiin. Lähinnä sisällissotaa on kuvattu toisin, häviäjien ja uhrien näkökulmasta.

Jo riittää kärjistys, mutta silti suomalaisesta kirjallisuudesta on vaikea löytää vertailua venäläisen Ljudmila Ulitskajan (s.1943) romaanille Medeia ja hänen lapsensa. Romaani sivuaa useita neuvostohistorian marginaaleja. Ulitskajalla on mainetta syrjäytettyjen ryhmien kuvaajana, vaikka nyt hän ei ruodikaan aiheita yhtä terävästi kuin aiemmin suomennetussa teoksessa Naisten valheet (2010. 

Alkuteos Medeia ja hänen lapsensa on vuodelta 1996, vuosikymmeneltä jolloin kirjoitettiin paljon tilinpäätöksiä neuvostoajalta.  Kerronnan keinot Ulitskajan osaa siksi hyvin, että jopa sukuromaanin kalutussa lajityypissä kehkeytyy melko tuoretta jälkeä.

Syntyjään Pontian kreikkalainen Medeia on laajan suvun vesa. Kesäisin ympäri Neuvostoliittoa hajaantuneet sukulaiset kokoontuvat hänen taloonsa Krimille. Kehystarina tapahtuu kesällä 1976, mutta tuon tuosta hypätään Medeian sukulaisten, erityisesti naisten, menneisyyden traagisiin tai koomisiin vaiheisiin. Sukulaiset ovatkin Medeian ”lapsia”, omia lapsia hänellä ei ole.

Antiikin myyttien kaimastaan poiketen Medeia ei surmaa lapsiaan, vaan elävöittää heidät kertomuksissa. Näkökulma on henkilöiden yksityiselämässä. Rakastumiset, syrjähypyt ja eroamiset ovat tärkeämpiä kuin politiikka, johon Medeia romaanissa suhtautuukin kuin säätilaan.

Vaikeita aiheita ei silti kartella. Romaanissa näkyy Venäjällä vähän käsitelty historia, kuten Stalinin Krimiltä pakkosiirtämät tataarit ja kreikkalaiset sekä Uzbekistaniin kärrätyt Volgan saksalaiset. Pakkokollektivisaatio ja juutalaisiin kohdistettu ”kosmopolitismin” vastainen kampanja erottuvat. Esiin piirtyy Medeian suvun monietnisyys: totalitarismista huolimatta Neuvostoliitto oli eräänlainen monikulttuurinen tila.

Ulitskaja kuvaa myös vammaisen lapsen kanssa elämistä, auto-onnettomuuden uhrien omaisten surua, Neuvostoliitosta emigroitumista, mutta myös menestymistä neuvostoyhteiskunnassa.

Romaanin huipentavan suhdekuvion Ulitskaja on lainannut Tšehovin novellista Nainen ja sylikoira (1899). Ulitskajalla Krimillä lemmiskelevät kaksi sisarusta, Maša ja Nika, jotka armastavat samaa miestä, Butanovia. Kaikki kolme ovat tahoillaan naimisissa, mutta samapa tuo. Mašan ja Butanovin suhteessa tiivistyy hengen ja ruumiin, idealismin ja materialismin, ainutlaatuisen ja sarjallisen ristiriita. Butanov on menestyvä urheiluhieroja, Maša orastava runoilija. Tšehovin tapaan Ulitskaja lyö romantiikan rikki, mutta kertoo myös romanssin päätöksen.

Neuvostojärjestelmä oli mikä oli, mutta ihmisten elämästä oli moneksi, Ulitskaja tuntuu sanovan. Suomessa ajatellaan usein, että neuvostoelämästä voi muovailla vain demonisoidun tai kiillotetun mustavalkokuvan. Ulitskajan kertomus ihmisistä raskaassa ajassa on täynnä hiljaista elämäniloa. Se on yhtä ”tosi” tapa kertoa Neuvostoliitosta kuin jokin toinen.

Aistirikas tyyli kohottaa teoksen keskiverron yli. Keveys, yksi Italo Calvinon painottamista kirjallisista hyveistä, pullistaa Ulitskajan työkalupakkia.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 2/2013.





Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...