maanantai 4. lokakuuta 2010

Kritiikin historia - käymätön korpimaa

Säännöllinen kirjallisuuskritiikki on historiallisesti melko nuori ilmiö. Se sai alkunsa keski-Euroopassa 1700-luvun lopulla ja Suomessa 1800-luvulla. Outoa sen sijaan on, ettei suomalaisen kirjallisuuskritiikin historiaa ole vieläkään tehty. 

SARV:in 60-vuotisjuhlaseminaarissa Kirjallisuuskritiikin historia aihetta höylättiin urakalla ja monen puhujan voimin. Entä onko kirjallisuuskritiikillä tulevaisuutta?

”Kirjallisuuskritiikki on nuori ilmiö, Jürgen Habermasin mukaan se alkoi 1700-luvun lopulla, Suomessa 1800-luvun alussa”, selittää professori Juhani Niemi. Vakavasti otettava kirjallisuuskritiikki on sidoksissa modernin journalismin syntyyn.

Pekka Tarkan mukaan päivälehtikritiikki on yli sata vuotta vanhaa. Ensimmäiset kirjalliset taistelut käytiin Suomessa 1880-luvulla. Parikymmentä vuotta aiemmin, jolloin kaikkien teilaajien esi-isä August Alqvist ruttasi Aleksis Kiven, kirjallisuuskritiikki oli vielä kehittymätöntä: Kivi jäi ilman puolustajia. Eipä ihme, että antiikin kreikkalaisesta pilkan ja satiirin jumalasta Momuksesta on tullut ymmärtämättömän kritiikin symboli. Kuten Niemi selittää, kritiikkoja on usein nimitelty hyeenoiksi, korppikotkiksi tai ruumiinpesijöiksi. Kirjallisuuden tekijöiden ja tulkitsijoiden ristiriita on ikivanha. Silti myös kirjailijat ovat usein toimineet kriitikkoina.

Kriitikot ovat monesti auttaneet tiettyjä kirjailijoita urallaan eteenpäin.Tellervo Krogeruksen mukaan esimerkiksi Tulenkantajien nopea nousu julkisuuteen oli paljolti kriitikoiden Elsa Enäjärvi-Haavio ja Lauri Viljanen ansiota. Kirjallisina murroskausina kriitikkojen rooli on korostunut. Kirjailijayhdistys Kiilan perustajiin kuulunut Raoul Palmgren määritti työläiskirjallisuutta vuosikymmeniksi. Modernismin rymistessä kartalle 1940-50-luvuilla se löysi kriitikoista niin puolustajia kuin vastustajia: Toini Havu vieroksui uutta suuntausta, Anna-Maija Tallgren ja Kai Laitinen puolustivat.

”1950-luvulla nousivat Parnasso ja Ylioppilaslehti. Kriitikkoina tulivat esiin Jouko Tyyri, Tuomas Anhava ja Eeva-Liisa Manner”, selittää Tarkka.

”1950-1970-luvut olivat kiihottavaa aikaa, sillä silloin kirjallisuus oli keskeinen osa kansakunnan elämää ja sodanjälkeistä itsemäärittelyä. Kritiikilläkin oli enemmän tehtävää”, jatkaa Tarkka. Hän muistelee kuinka 1960-luvulla sekä kirjailijoiden, että kriitikoiden nuori polvi taisteli rinnan ilmaisunvapauden puolesta vanhan kaartin sensuurimentaliteettia vastaan.

”Kun tietokoneet tulivat 1980-luvulla ei osattu aavistaa, että kirjakritiikki joutuisi joskus taistelemaan tilasta tietokonepelikritiikkien kanssa”, Tarkka äimistelee.

Vain tähtikriitikot muistetaan

Suomalaisen kirjallisuuskritiikin historiaa ei ole kirjoitettu. Kritiikkiä kyllä sivutaan kirjallisuushistorioissa, merkittävimmin Eila Pennasen kirjallisuushistoriassa 1970-luvulla, mutta kritiikin täyttä merkitystä ei ole tunnustettu, summaa Krogerus.

Niemen mukaan suomalainen kritiikki on usein perustunut karismaattisiin arvostelijapersooniin, ”tähtikriitikkoihin”. Tällaisia ovat olleet vaikkapa Tatu Vaaskivi, Jukka Kajava tai Pekka Tarkka. Valta korostuu, kun kritiikontoimi keskittyy monopoliasemassa olevaan mediaan. Jos valtakunnan ykköskriitikko on vanhoillinen, hän voi toimia jarruna uusien kirjailijoiden nousulle, kuten V.A. Koskenniemi – hän oli merkittävä kriitikko, mutta ei ymmärtänyt modernismia. Valtakriitikot ovat usein kriitikkoina ”pasuunanpuhaltajia”, he kirjoittavat manifesteja ja pyrkivät määrittämään esteettisiä normeja. Ylipäänsä kriitikoilla on valta valita mikä osa julkaistusta kirjallisuudesta saa tilaa mediassa ja mikä ei. Helpommin historiaan ovat jääneet hyökkäilevät ja poleemiset kriitikot kuin ymmärtävät arvostelijat.

Mistä on huominen tehty?

Ei historiaa ilman tulevaisuutta. Mikä on nykykriitikon rooli ja asema, kun 1990-luvulta alkaen päivälehtien kriteeriksi muuttui lukijoiden oletettujen makutottumusten myötäily laadun tekemisen asemasta, kuten Tarkka muotoilee. Alettiin seurata yhä enemmän kapitalismin logiikkaa.

Jatkuvasti on paineita supistaa kulttuurisivuja ja lyhentää kritiikkien pituutta alle ”maagisen 3000 merkin”. Tuhlaileva kuvankäyttö tarvitsee tilaa. Sanomalehtien kanssa kilpailevat nykyään internet ja televisio. Jatkossa sähkökirja muuttaa arvaamattomasti kirjoittamista, kustantamista ja kriitiikkiä.

Nykykriitikon täytyy jatkuvasti kerätä karismaa ja pitää yllä mainettaan ja paikkaansa julkisuudessa, sanoo Juhani Niemi. Voiko kritiikko enää toimia riippumattona intellektuellina erillään markkinavoimista vai onko hänestä tullut terapeutti ja tuotekonsultti?

Täytyykö kriitikon brändätä itsensä?

Kritiikkiä on pidetty taiteellisena kirjoittamisena, mutta mitä jos kritiikistä tulee silkkaa performanssia ja egotrippailua, jonka alustana taideteokset toimivat? Lukijan huomio on herätettävä, mutta kuinka paljon tulisi käsitellä itse teosta, vai onko kriitikon nokkela pakinointi sittenkin tärkeintä?

”Viimeiset 150 vuotta kirjoittajan on täytynyt ratkaista suhteensa kirjoittamiseen liiketoimintana”, huomauttaa kulttuurilehtien historiaa tutkinut tietokirjailija Jarkko S. Tuusvuori. Kulttuurilehdissä ilmestyvä kritiikki ei Tuusvuoren mukaan ole välttämättä parempaa kuin päivälehtien, mutta usein se on perusteellisempaa ja yllätyksellisempää. Kulttuurilehdet tuntuvat nousevan arvoon arvaamattomaan, kun analyyttinen kritiikki yhä useammin päivälehdissä tungetaan perimmäiseen nurkkaan.

Kritiikki siirtyy nettiin

Millaista sitten on huomisen kritiikki? Jos seminaarin paneelikeskustelua oliai uskominen se tuntuisi keskittyvän runouskritiikkiin ja niin sanottuun kokeellisuuteen. Internetistä on tulossa tasavertainen areena paperilehtien kanssa. Esimerkiksi runoilija Henriikka Tavin aikana vuonna 2009 Tuli& Savu-lehdessä julkaistiin kokeellista kritiikkiä.

”Kokeilu näkyi eniten Tuli& Savun omassa kriitikkokunnassa. Monet luopuivat perinteisestä tavasta tehdä kritiikkiä ja alkoivat kokeilla reippaasti”, selittää Tavi. Kokeileva kriitikki voi olla vaikka runomuotoista.

Lukijan täytyy tulevaisuudessa osata tulkita yhä enemmän erilaisia tekstityyppejä, tietää tutkija Sanna Nyqvist. Mikä on kritiikkiä ja mikä ei, kun kustantamojen mainososastojen tiedotteet ja lukijapalaute esitellään moniaalla kritiikkinä. Tulee myös mieleen miten tavallista on, että kolumnistit käsittelevät jotain kirjaa ja tämän jälkeen löyhät mielipiteet luetaan kritiikkinä.

Nyqvistin mukaan nykyään on vaikea löytää kritiikkoa, joka ei olisi ainakin opiskellut kirjallisuustiedettä yliopistossa, mutta akateemisuus ei silti automaattisesti avaa ovia kirjallisuuden käsittelyyn mediassa. Kritiikon ja tutkijan roolit ovat tavallisesti erillään, vaikka monet tutkijat tekevätkin kritiikkiä.

Internetin merkitys kritiikissä ja kritiikin kritiikissä voimistuu, tietää tutkija Virpi Alanen. Nimimerkkien pitämät kirjallisuusblogit ovat uusi aluevaltaus. Blogi- ja facebook-julkisuus liittyvät yhteen. Kritiikin tulevaisuus on avoin.

Ville Ropponen

Artikkeli on ilmestynyt myös Kritiikin uutiset-lehdessä 3/2010.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...