perjantai 2. marraskuuta 2018

Erään kriitikon tunnustuksia


Ville Ropponen

Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni arvioista. Puhun kritiikin kirjoittamisesta. Olen harjoittanut kriitikon eli taiteen arvostelijan työtä yli kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä innolla. Mutta silti jo pitkään olen harkinnut kritiikon työn lopettamista. Samat mietteet aina tammikuun alkaessa.

Mistä ihmeestä on kysymys? Ennen kuin menen lopettamisaikeideni syihin, valaisen joitakin kritiikon työhön liittyviä seikkoja.

Journalistisista töistä arvostelijan toimi lienee lähimpänä kirjailijan työtä. En tarkoita oikeastaan työn sisältöä, vaan sen epäsosiaalisuutta. Toimittaja työskentelee aina enemmän tai vähemmän yhteisössä, haastattelee ihmisiä ja selvittää asioita jalkautumalla kaupungille. Kriitikko sen sijaan työskentelee kirjailijan tapaan sosiaalisessa tyhjiössä, ellei sitten ajatustenvaihtoa kollegojen kanssa lasketa – mutta se menee tänä päivänä jo vapaa-ajan puolelle.

Aloitin kriitikon työn opiskellessani Jyväskylässä 1990-luvun lopulla. Ensin kirjoitin Jyväskylän ylioppilaslehteen ja paikallislehtiin, sittemmin aloin tarjota tekstejäni kulttuurilehdille. Kokeilin pari kertaa teatteriarvostelua, mutta nopeasti lajikseni vakiintui kirjallisuuskritiikki.

Kriitikon työ saattaa olla jopa eskapistisempaa kuin kirjailijan työ. Kirjailija kirjoittaa teoksiaan yleensä ihmisiä kohti, sanoakseen jotain, vaikuttaakseen johonkin, ellei muuhun niin asemaansa ja tulotasoonsa. Kriitikko sen sijaan kommentoi jonkun toisen työtä, asettaa toisen tekemän teoksen vasten muita teoksia ja taiteen perinnettä. Hän asemoi kirjailijan teosta kuvitteelliseen odotushorisonttiin. Hän ei vain lue teosta, vaan ikään kuin neuvottelee sen kanssa.

Ulospäin juuri mitään ei näy. Kriitikko istuu kammiossaan, jakkaralla tai laiskanlinnassa. Lukuvalo palaa. Välillä hän saattaa yskäistä, kiemurrella sijallaan tai käydä hakemassa kupin juotavaa ja haukkapalan. Ulkona aurinko kulkee taivaan poikki ja laskeutuu horisontin taakse. Tulee pimeä. Lukulampun alla kelluvat kriitikon kasvot heijastuvat ikkunalasiin. Hän lukee, yhä vain. Ehkä tuhahtelee tai naurahtelee välillä itsekseen.

Kriitikontyö on aina viehättänyt sisäistyneitä ja sadomasokistisia luonteita. Erityisesti monet esseistit ovat toimineet myös kriitikoina. Kriitikon tapauksessa sana myös on välttämätön. Toki menneisyydessä eli ja työskenteli joitakin kriitikoita, jotka eivät tehneet juuri muuta. Silloin kriitikon työllä oli vielä elitististä leimaa.

Puhun sellaisista hahmoista kuin Jukka Kajava, Pekka Tarkka tai Seppo Heikinheimo. Eivät hekään kriitikoiksi alkujaan syntyneet, mutta kenties he – Erno Pasilinnan lentävää lausetta varioidakseni – elivät elämän josta syntyy kriitikko. Ennen nousuaan johtavan päivälehden pääkritiikoiksi he tekivät monenlaista, ja toki myös sen jälkeen, mutta kriitikkoina heidät tunnetaan.

Nykyään tällainen kriitikko-oletetun ja kritiikin asema ja arvostus tuntuu kuin kuvalta kansansadusta.

***

Vuosien aikana olen kirjoittanut kritiikkiä useisiin suuriin päivälehtiin ja lähes kaikkiin Suomessa ilmestyviin kirjallisuuslehtiin. Arvostelijan urani huippuhetkiä ovat olleet ne pari kertaa, kun kritiikkini ovat kirvoittaneet lukijoilta palautetta. Poikkeuksetta palaute on ollut moittivaa: milloin on katsottu kriitikon kirjoittavan virheellisiä tietoja, milloin tulkitsevan kirjailijaa väärin ja epäreilusti. Jotakin on liikahtanut kritiikin takia.

Yksinäinen puurtaminen heikohkolla palkalla joka ei vastaa työmäärää on kaiketi viehättänyt minua? Tai ehkä olen yrittänyt todistella jollekulle (itselleni?) suurta idealismiani, sillä sitä kritiikontyö vaatii, kauhakuormittain. Tai ainakin uskoa pilvilinnoihin, joita kriitikoille heidän työnsä merkityksestä satuillaan.

Jotta kriitikon työstä olisi todella ollut niin sanotusti ammatillista hyötyä, olisi pitänyt hakeutua enemmän tai vähemmän pysyväksi tuolinkuluttajaksi kirjallisuuspalkintoja jakaviin raateihin. Niihin olisi ollut pari kertaa ovi raollaan, mutta jätin menemättä.

Tein kritiikkiä edelleen idealistisista syistä, suorastaan jalosti myhäillen, vain kirjallisuuden ja sen kehityksen suuremmaksi hyväksi. Vai oliko taustalla lopulta raadollisempia syitä? Nautinko sittenkin kritiikin kirjoittamisesta, vaikka se on melko vaikea laji, jonka avulla ystäviä ei saa vaan päinvastoin usein vihollisia? Luultavasti vain sublimoin ihmisarkuuttani ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa pakenemalla virtuaaliseen sosiaaliseen todellisuuteen: kirjallisuuteen. Mutta voiko mistään pakenemisesta loppujen lopuksi edes puhua?

Nykyisenä laskennallista hyötyä painottavana aikana taiteen hyvinvointivaikutuksia mittaavat selvitykset ovat muotia. Uusimpien neurologisten tutkimusten mukaan lukeminen on oma terveystekijänsä, joka vaikuttaa samoin kuin tupakoinnin lopettaminen, raitistuminen, varallisuus tai hyvä sosiaalinen asema. Lukeminen tekee aivoille vielä parempaa kuin liikunta ja lisäravinteet. On havaittu, että paljon lukevat elävät terveempinä ja pidempään kuin vähän lukevat. Erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen näyttää lisäävän aivosolujen välisiä yhteyksiä.

Empiirisesti tiede ei ole vielä pystynyt selvittämään miksi juuri lukeminen parantaa muistia ja aivotoimintoja. On esitetty teorioita, jotka perustuvat siihen, että ihminen on sosiaalinen olento, joka pärjää parhaiten hengaillessaan yhteisössä. Kaunokirjallisuutta lukiessaan ihminen elää mukana ja samaistuu – hän on henkisesti yhteydessä toisten ihmisten kanssa, vaikka todellisuudessa istuisi ypöyksin sohvan nurkassa tai vessassa.

Tästä näkökulmasta kirjallisuuskriitikon työ ei olekaan pakenemista, vaan suorastaan rynnistämistä päin elämää. Se on silkkaa pitkän iän ja terveyden triumfikulkua, jossa kaiketi edes varallisuutta tai hyvää sosiaalista asemaa ei tarvita.

***

Jean Sibeliuksen kerrotaan sanoneen, ettei yhdellekään kriitikolle pystytetä patsasta. Ei varmaan pystytetäkään, mutta niin on useimpien ammattien kohdalla. Sibeliuksen tokaisu kertookin ehkä enemmän taiteilijoiden stereotyyppisestä suhteesta kriitikoihin. Tuo suhde on perinteisesti ollut nyreä, vaikka kriitikot olisivatkin taiteilijaa aina palvoneet.

Taiteilijan ja kriitikon joutuessa tappelukseen sympatiat ovat yleensä taiteilijan puolella. Jos kirjailija suivaantuu julkisesti kritiikistä, hän saa tavallisesti tuekseen lukijoiden, kollegojen ja tutkijoiden armeijan. Entä kuka tukee kriitiikkoa? Tavallisesti ei kukaan.

Kolumnissaan “Kuka rakastaisi kriitikkoa?” (SK, 10.4.2018) Parnasson päätoimittaja Karo Hämäläinen muistuttaa kuinka kriitikkoa arvosteltaessa on usein hyväksyttyä mennä henkilökohtaisuuksiin ja oikeastaan kuinka pitkälle vain. Menisi itse ja kirjoittaisi paremman, kriitikkoa saatetaan moittia, vaikka kriitikko ei ole taiteilija, eikä taiteellinen luominen hänen työtään, Hämäläinen päättelee.

Edellä mainitun valossa ei olekaan ihme, että eräs tuore kritiikkiä koskeva keskustelunavaus, kirjailija Riku Korhosen Granta 9 -aikakausikirjaan syksyllä 2017 kirjoittama essee ”Puhu, viha” keskittyy kirjailijan ja kritiikin suhteeseen. Iskevä teksti erittelee päällisin puolin Korhosen omien teosten kritiikkiä ja käy väkivalloin ja nimeltä mainiten arvostelijoiden kimppuun.

Korhonen erittelee tekstissä niin monia mielipahaa, väärinymmärrystä ja kriitikoiden ilkeyttä henkiviä tapahtumia, että hänessä nousee ajatus brutaalista kostosta. Hän toteuttaakin sen esseessä pistäen kriitikkonsa syömään virtsaa, kierimään portaissa ja taintumaan etälamauttimen iskusta. Erityisen rajua kuvattu väkivalta ei ole – Korhonen ei puhu painot jaloissa mereen upottamisesta, teloittamisesta, katolta pudottamisesta tai murhasta ensinkään – mutta ehkä juuri siksi väkivalta on eräillä tahoilla otettu tosissaan.

Julkisuudessa on pohdittu kuinka essee pitäisi tulkita ja miten sen taiteellinen arvo suhteutuu sisältöön. Marraskuussa 2017 silloinen Kritiikin Uutisten päätoimittaja Marissa Mehr arvioi Korhosen tekstin ongelman olevan siinä, että se menee henkilöihin, toisin kuin hyvä kritiikki. Jo aiemmin Korhonen oli puolustautunut Helsingin Sanomissa (25.10.2017) julkaistussa vastineessa etteivät hänen hyökkäyksensä kohdistu todellisiin henkilöihin vaan heidän julkisiin hahmoihinsa ja väkivaltafantasia vain kuvastaa niitä alhaisia tunteita, joita kirjailijassa herää hänen lukiessaan arvosteluja.

Eseessään Korhonen ikään kuin siis soveltaa huonoista kritiikeistä tuttua henkilöön menevää tyyliä tiettyihin kriitikoihin. Samalla hän tekee itsestään mahdollisesti naurettavan. Korhonen ottaa riskin, että häntä – tai hänen esseepersoonaansa – pidetään narsistisena mielensäpahoittajana tai vuosien salavihaa hautovana primadonnana. Näinhän on joskus tavattu kuitata kirjailijoiden tuohtuneet vastineet teostensa kritiikkeihin, ja eräät ylimieliset kriitikot tapaavat jopa hihitellä kirjailijoiden reaktioille.

On selvää, että minkä tahansa ammatin harjoittajat ottavat arvostelun itseensä, eritoten perusteettoman arvostelun, eivätkä vähiten kirjailijat. Vaikka en olekaan toistaiseksi itse pahoittanut mieltäni kriikeistä, minulla on kokemusta solvausten tulvasta silloin, kun yhteistyö katkesi erään suurella kustantamolla julkaisevan prosaistin kanssa yhteisen Yhdysvaltain työmatkan jälkeen. Olen joutunut myös sekalaisen joukkion laajan mustamaalauksen kohteeksi erään kulttuurijärjestön valtataisteluissa.

Ikinä ei voi olla varma, etteikö joku ottaisi sanoja itseensä ja loukkaantuisi, jos puhutaan oikeista henkilöistä, vaikka kuinka olisi kyse ”fiktiosta”, ”julkisista rooleista” tai henkilöimättömistä asetelmista.

Korhonen essee muistuttaa miten kirjallisuusarvostelijoilta voi pahimmillaan unohtua täysin kirjailijan tekemän, usein pitkällisen työn kunnioitus. Kriitikon sanoilla on valtaa, vaikka kriitikosta ei aina siltä vaikuta.

Korhonen ruotii sinänsä osuvasti laiskaa journalismia ja asiantuntemattomuutta. Ja kuitenkin (kirjallisuus)kritiikkiä kannattaisi ehkä pohtia myös laajemmin kuin vain kirjailijan ja kriitikon suhteen kautta. Esimerkiksi nykyään kirjoitetaan kritiikkejä yhä kiireisemmin ja pienemmin palkkioin, mikä väistämättä vaikuttaa laatuun. Miten vaikkapa mediakulttuurin muutos, silpputyöläisyyden yleistyminen sekä kaupalliset paineet vaikuttavat kritiikin taustalla? Korhosen kirjoitus ei tähän pohdintaan kuitenkaan ryhdy.

***

Kriittinen piste (2018) -kirjoituskokoelmassa ilmestyneessä esseessään ”Kirjallisuuskritiikki ja kirjallisuuden monimuotoisuus” tutkija ja kirjailija Markku Eskelinen erittelee niitä avuja, joita kriitikko hänen mielestään tarvitsee tulkitessaan 2010-luvun suomalaista proosaa.
Eskelinen ounastelee, että kirjallisuuden ja kritiikin välille on koulutustason nousun, kansainvälistymisen ja internetin myötä saattanut revetä kuilu.

Väittämänsä vakuudeksi Eskelinen heittää esimerkkejä kritiikeistä, joissa kriitikko ei ole hänen mielestään ollut arvioimansa teoksen tasolla. Esimerkit ovat kaikki Helsingin Sanomista. Eskelinen argumentoi: ”Matti Mäkelä, joka ei ole missään, milloinkaan eikä mitenkään profiloitunut kokeellisen kirjallisuuden, ergodisuuden ja postmodernismin tuntijana, voi arvioida Jaakko Ylijuonikkaan ensimmäisen magnum opuksen Neuromaanin”. Esimerkki kuulostaa kieltämättä tragikoomiselta, vaikkei ehkä kuitenkaan ilmennä mainitun sanomalehden kulttuuriosaston yleistä kritiikkilinjaa.

Tekstissään Eskelinen ehdottaa kriitikkojen työnjakoa yleis- ja erityiskriitikoihin. Yleiskriitikot arvioisivat vain kirjallisuuden valtavirtaa, joka kehittyy keinoiltaan ja sisällöltään niin hitaasti, että kriitikon olisi helppoa pysyä kyydissä aina eläkeikään asti. Erityiskriitikolta sen sijaan tulisi voida odottaa samaa kuin keinoiltaan ja sisällöltään kehittyvältä kirjallisuudelta ja kirjailijalta.

Eskelinen peräänkuuluttaa erityiskriitikkojen palkkaamista mediaan. Ehdotus on kiinnostava, vaikka epäilenkin sen toteutumista. Kritiikkiin keskittyneiden toimittajien elitistinen asema tuntuu olevan mennyttä. Nykyään harvassa ovat ne tahot, jotka palkkaavat ammattitaitoisia, näkemyksellisiä ja rohkeita kriitikoita, joiden tehtävänä on seurata kirjallisuutta pitkäjänteisesti.

Kirjallisuudessa, sen tulkitsemisessa ja arvottamisessa mennään nyt lähes kaikkialla talouden ehdoilla – kuten monessa muussakin asiassa. Vain hieman kärjistäen sanomalehtijuttujen pohjimmainen tarkoitus on nykyään tarjota hyvät raamit mainoksille. En oikeastaan näe mitään syytä sille miksei kulttuurisivuja voisi lakkauttaa sanomalehdistä – ja siirtää kulttuurin käsittelemistä taloussivuille. Toisekseen, eihän nykyisille peruskriitikoillekaan riitä kunnollista palkkausta kuin ani harvoin, miten sitten erityiskriitikoille.

***

Eskelisen ja Korhosen tekstit ovat kritiikin kritiikkiä, tekstilajia, jota kriitikot itse eivät läheskään aina harjoita, vaikka heidän ehkä kannattaisi. Molemmat tekstit tavallaan myös uusintavat kulttuurista stereotypiaa kriitikoista ymmärtämättöminä, epäpätevinä tai pahantahtoisina skribentteinä, jotka kohtelevat keskinkertaisuuttaan tai ilkeyttään kirjailijoita kaltoin kieltäytyessään toimimasta kirjailijan henkilökohtaisina fasilitoijina. Kirjailijat taas nähdään oman menestyksensä vain työllään hankkineina (Korhonen), huippukoulutettuina ja erityisasiantuntevina (Eskelinen), poikkeuksetta poikkeusyksilöinä, vaikka kirjailijoitakin on totta puhuen moneen junaan ja heidän menestyksensä taustalla vaikuttavat monet seikat.

Erityisesti Korhosen tekstin kohdalla herää kysymys: osallistuuko essee ”Puhu, viha” – ehkä tarkoittamattaan – myös siihen nykyiseen, kaupallisten tahojen sanelemaan trendiin, jonka mukaan kirjoista ja kirjailijoista pitäisi kirjoittaa vain myönteisesti – tai sitten vaieta? Ristiriitoja karttelevassa nykyajassa alkaa olla vaikea edes kuvitella todella rajuja teilauksia ja julkisuus kohtelee kirjailijoita valtaosin myönteisesti.

Iso ongelma sekä kirjailijoiden että lukijoiden kannalta on pikemminkin se, että niin monet teokset sivuutetaan ilman arviota. Tähän Korhonen ei ota kantaa, sillä esseessä käy selväksi, että hänen omat teoksensa ovat saaneet runsaasti huomiota ja hän itse palstatilaa laatulehdissä.

Kirjailijan, kirjallisuuden ja kritiikin suhde liittyy – kuten ennenkin – raadollisimmillaan kirjailijan asemaan, näkyvyyteen kirjallisella kentällä ja jopa toimeentuloon. Korhosen esseessään esittämä väite yhden ryttäyksen mahdollisesta vaikutuksesta kirjamyynnin supistumisen kautta jopa puolen vuoden toimeentuloon kuulostaa silti huvittavalta liioittelulta. Suomenkokoisella kielialueella vain harva kirjailija, ehkä neljän käden sormilla laskettava määrä, elää teostensa myyntituloilla. Loput hakevat työskentelyynsä muuta rahoitusta. Apurahalautakuntiin yksittäisillä kielteisillä arvioilla harvoin kuitenkaan on vaikutusta.

Nykyään kustantajat puhuvat yhä enemmän siitä, ettei kritiikeillä ole enää merkitystä kirjan myynnin kannalta. Julkaistujen kirjojen määrä on 2000-luvun alusta 2010-luvun loppupuolelle tullessa suuresti kasvanut, mutta kritiikkien määrä on pysynyt ennallaan. Samalla kritiikit ovat entisestään lyhentyneet. Yhä harvempia teoksia ylipäänsä arvioidaan, saati sitten usean kritiikin voimin. Siihen arvioidaanko kirja mediassa ei enää vaikuta paljoakaan teoksen sisältö tai tasokkuus, vaan pikemmin aiheen mediaseksikkyys, kirjailijan imago ja teoksen markkinointiin laitettu rahamäärä eli mainonnan volyymi.

Tässä kuviossa kriitikon rooli alkaa supistua kohti muotitietoista tuote-esittelijää. Tiedemaailmassa yleistynyt käytäntö maksaa näkyvyydestä tulee luultavasti nykyisen kehityksen jatkuessa koskemaan myös taidetta. Kustantamot maksavat julkaisemiensa teosten arvioimisesta tiedotusvälineelle. Tiedotusvälineet voivat sitten palkata ”tallistaan” soveliaan kriitikon, jolla on lupa kehua teosta kykyjensä mukaan; nimekkäämpien kriitikoiden teksteistä maksetaan tietenkin isompi korvaus. Nimekkyys syntyy yksinkertaisesti sen perusteella kuinka paljon kriitikon arvio on lisännyt kirjan myyntiä. Näin kriitikot voivat hinnoitella kouluttautumisensa ja erikoistumisensa vaatiman ajan, aivokapasiteetin ja energian, kuten uusliberaalissa maailmassa kuuluukin tehdä.

Erityisen paneutuvia kritiikkejä tullaan toki varmasti tulevaisuudessakin julkaisemaan kirjallisuuslehdissä ja tasokkaissa kulttuurijulkaisuissa. On turha kuvitella, että näillä julkaisuilla olisi tulevaisuudessa varaa tai halua maksaa kritiikistä juurikaan palkkaa. Asiantuntevista ja kriittisistä arvioista tulee lähestulkoon samanlaista vapaaehtoistyötä, jota kulttuurialat jo nyt ovat pullollaan, finanssikapitalistisen logiikan mukaan kulttuurityö kun on lähinnä ”harrastus” ja näin jo lähtökohtaisesti määritelty palkkatyön ulkopuolelle.

Herää oikeastaan kysymys: onko yhteiskunta tulevaisuudessa enää valmis taloudellisesti tukemaan asioita kriittisesti erittelevää keskustelua – vai siirrytäänkö mainontaan, PR-toimintaan, informaatiovaikuttamiseen ja muuhun yrityskulttuurin sanelemaan yksitasoisuuteen, jossa suurimmat ja suosituimmat päättävät ja näkyvät muiden pitäessä turpansa kiinni?

***

Nykyäänkin kritiikeistä ja kriitikoista puhutaan oikeastaan vain silloin, kun kritiikki on kielteistä. Myönteiselle kritiikille hykertelevät hiljakseen niin taidepiirit kuin taiteilijat.

Voi toisaalta kysyä miksi kukaan olisi niin hullu, että kirjoittaisi kritiikkejä nykyään, kun huomiotalouden nollasummapeli määrittää koko ajan enemmän asioita. Esimerkiksi kirjallisuuskriitikko pohtii yhä useammin minkä takia hän osallistuu kirjan, kirjailijan ja viime kädessä kustantamon arvonluomiseen eli kapitalistiseen lisäarvon tuotannon prosessiin tekemällä työtä, josta maksetaan niin mitätön korvaus ja jota arvostetaan niin vähän.

Kritiikkijulkaisujen toimittajat, kuten Kiiltomadon Aleksis Salusjärvi, ovat usein puhuneet, että kriitikon työ on 90 prosenttisesti kutsumusta ja 10 prosenttisesti kirjoituspalkkion takia tehtyä työtä. Kyseessä on siis silkka rakkaus kirjallisuuteen, kutsumus tai vähemmän juhlallisesti ammattietiikka. Nämä kirjallisuuden intohimoiset ensirakastajat paitsi välittävät tietoa ja näkemyksiä kirjallisuudesta kiinnostuneelle lukevalle yleisölle myös edistävät taiteenlajin kehitystä. Vain moraalisesti rappeutuneet kriitikot kykenevät olemaan sanomatta pahasti silloin, kun on sanottava pahasti ja olemaan kehumatta silloin, kun täytyy kehua. Näin meille uskotellaan.

Hyvin harvan muun työn tekijää houkutellaan lähinnä kutsumuksella. Tai korkealla etiikalla. Toimi kodinkonekauppiaana niin muutut yleväksi. Markkinoi ydinvoimalan lauhdevesialtaan pinnoituslevyjä ja moraalisi nousee. Kriitikon kohdalla on täysin mahdoton esimerkiksi sellainen ajatus, että hän kirjoittamalla kehuvan kritiikin taiteilijan teoksesta pyrkisi taiteilijan pöksyihin. Ei, tällaista ei voisi edes ajatella. Mahdotonta on myös uskoa kriitikon kehuvan ja haukkuvan teoksia vaikkapa jonkin tietyn esteettisen teorian tai poliittisen näkemyksen pohjalta. Taiteilijoiden pöksyihinkin pääsee luultavasti paljon helpomminkin kuin kirjoittamalla kritiikin heidän teoksestaan.

Suurempi ongelma kuin se mitä kirjailijoiden teoksista kirjoitetaan on se kirjoitetaanko niistä ollenkaan. Oikeastaan pahin mikä kirjailijaa voi kohdata on vaikeneminen kuoliaaksi. Jos kirjasta kirjoitetaan, se löytää lukijansa. Ja kriitikoiden tekstit unohtuvat lähes aina. Vain harva kriitikko muistetaan jälkeenpäin, eikä heille muistomerkkejä tosiaan pystytetä, vaikka ehkä pitäisi. Riittävä tila kritiikille ja taitavan teilauksenkin arvostaminen olisivat kuitenkin ehkä parempi tilanne kuin mainonnan yksitasoisuus.

***

Kuka puolustaisi kriitikkoa? Ei kukaan. Ja miksi edes pitäisi? Kriitikko on toistuvasti ollut eri tahojen teettämien ammattien arvostusta mittaavien kyselyiden häntäpäässä. Ei roskakuskin ammattiakaan kukaan puolusta julkisuudessa, vaikka hän kerää ja lajittelee roskat, entiset esineet, jotka insinööri on ensin suunnitellut, tehdastyöläinen valmistanut, mainostoimittaja markkinoinut, suuryrittäjä myynyt, ja jotka ilman roskakuskin työtä päätyisivät osaksi valtamerten muovilauttoja.

Tässä en pyri vertaamaan kirjallisuutta roskaan, vaikka houkutuksena olisikin hyödyntää Walter Benjaminin metaforaa esseististä ”lumppujenkerääjänä”. Kulttuurisen kierrätyksen arvon varhainen ymmärtäjä Benjamin korosti kulttuurin keinotekoisuutta vastakohtana ”alkuperäistä neroutta”, ”omaperäistä ääntä” ja muuta sellaista tähdentäville romanttisille käsityksille. Läpiteknologisen ja läpikaupallisen kulttuurimme markkinalogiikassa taide on kuitenkin jo kauan sitten muutettu hyödykkeeksi, joka nähdään käytännössä aivan samanlaisena kuin muut kulutushyödykkeet.

Biologista metaforaa soveltaaksemme voisimme toki verrata kriitikkoa myös kastematoon. Hän möyhentää ja hajottaa ja hajottaessaan luo hedelmällistä maaperää tulevan kulttuurin kasvulle, kulttuurin, joka syntyy enemmän ihmisyhteisön kollektiivisena tekona, yhteisestä työstä, kuin yksittäisten ja individuaalisuutensa pakahtuvien nerojen tuotteistettavissa olevista aivomyrskyistä.

Hieman samalla tavoin kuin jälkiteollinen yhteiskunta on pääsemättömissä teknologiasta ja energiasta, ovat taiteilijat riippuvaisia julkisuudesta ja kritiikistä, siitä että teokset otetaan vastaan silkkihansikkaisiin käärityin käsin tai kumihanskoissa – että niitä käännellään ja väännellään, pudistellaan ja pöyhitään, rakastaen, ärsyyntyen, tylsämielisesti tai terävästi, käsittäen väärin, ymmärtäen ja siinä samalla jatkaen kimuranttia peliä, jota on tavattu kutsua kulttuuriksi.

Kriitikot taas – he ovat lähtemättömästi koukussa – lopettaminen ei ole edes vaihtoehto.

Kirjoittaja on kriitikko ja esseisti.


tiistai 16. lokakuuta 2018

Pinnanalaisen Venäjän kronikoitsija

Teksti: Ville Ropponen

Venäläinen sarjakuva on useimmille uusi tuttavuus. Maan sarjakuvahistoria on pirstaleinen, ja vielä nykyäänkin kenttä hakee ilmettään. Juuri nyt yksi kiinnostavimpia graafisen reportaasin tekijöistä tulee Venäjältä.

Viktoria Lomaskon teos The Other Russias julkaistiin keväällä 2017 Yhdysvalloissa ja Britanniassa englanniksi Thomas Campbellin kääntämänä. Tänä syksynä teos ilmestyy suomeksi nimellä Se toinen Venäjä (Into, suom. Ville Ropponen).

Se toinen Venäjä luo kuvaa piiloon painetusta Venäjästä tavanomaisten uutiskuvien ulkopuolella. Lomasko luotaa marginaaliin sysättyjä yhteiskuntaryhmiä sekä kansalaisaktivismia yhä autoritaarisemmaksi käyvän keskusvallan oloissa.

Lomasko jatkaa tavallaan pitkää perinnettä. Tsaarinvallan loppuvuosina ja neuvostoaikoina Venäjällä tehtiin paljon graafista reportaasia, erityisesti sotien tapahtumista, kuten Leningradin piirityksestä, ja vankileireiltä. Neuvostoliiton romahdettua traditio kuitenkin katkesi pariksikymmeneksi vuodeksi.
Graafinen reportaasi liittyy osaltaan myös yleismaailmalliseen dokumentaarisen ja ”sosiaalisesti sitoutuneen” taiteen noususuuntaan.

Lomasko jatkaa toistakin perinnettä, neuvostoajoilta tuttua tamizdatia (”siellä julkaisua”). Hän yritti kyllä tarjota teosta julkaistavaksi myös Venäjällä, mutta väsyi lopulta kustantamoiden kieltoihin tai huomiotta jättämiseen.

Se toinen Venäjä jakautuu kahteen, kronologisessa järjestyksessä olevaan osaan: Näkymätön ja Vihainen. Osastot kuvastavat yhtäältä ulkomaailmalle ja omille vallanpitäjille näkymätöntä Venäjän kansaa ja toisaalta herännyttä raivoa, josta kumpuaa vastarintaa. Teoksen eri aiheita yhdistää toisiinsa tekijän hahmo.

Liukuma kapitalistiseen diktatuurin

Hienovaraisin vedoin Lomasko on tiivistänyt kohtaamiset ihmisten kanssa ja todelliset, uutismediaakin kiinnostaneet tapahtumat. Tyylillisesti teos rakentuu ketjutetuista henkilöiden muotokuvista ja tuokiokuvista sekä välillä pitkistäkin tekstiosuuksista. Kuvia täydentävät harvakseltaan iskevät, dokumentaariset repliikkikuplat.

Tuokiokuvat ovat samaan aikaan välittömiä ja pitkälle hiottuja. Lomasko on sanonut, että hänellä on ehdottoman tärkeää piirtää kuvien luonnokset suoraan tapahtumapaikalla. Tärkeää on piirtämisen rytmi ja improvisaatio. Kameraa hän ei käytä apuna.

Erityisesti osa henkilökuvista saa arkkityyppistä merkitystä, ne tuntuvat edustavan laajempia kehityskulkuja, vaikka perustuvat sinänsä todellisiin henkilöihin. Kirjan kolmestatoista luvusta muodostuu lopulta panoraama kokonaisesta aikakaudesta 2000- ja 2010-luvuilla, jolloin Venäjä upposi jälleen autoritaariseen hallintoon, tällä kertaa kapitalistiseen diktatuuriin.

Toisenlainen yhteiskunta

Lomasko kuvaa yhteiskunnan valtavirrasta ulos sysättyjä ryhmiä, nuorisorikollisvankeja, syrjäseutujen naisia, kyläkoulua kaukana kaikesta, keskiaasialaisia orjatyössä Moskovassa, seksityöläisten arkea. Lisäksi hän piirtää ”vastarinnan kronikkaa”, joka on kirjan yhden luvun nimikin. Venäjää 2011-2012 järisyttäneistä mielenosoituksista vaalivilppiä ja Putinin uudelleenvalintaa vastaan siirrytään Pussy Riotin oikeudenkäyntiin ja muihin näytösoikeudenkäynteihin. Omat lukunsa saavat homoseksuaaalien ja homofobien suhteet sekä viime vuosien protestiliikkeet, asuinalueidensa puistoja puolustavista asukasaktivisteista lakkoileviin rekkakuskeihin.

Lomasko rakentaa näkymän myös kansalaisliikehdinnän vastapuolelle, raskaasti aseistetusta mellakkapoliisista Sisäministeriön E-keskuksen agentteihin, natsiskineistä yksityisiin vartijoihin, Ukrainan sodan veteraaneista ortodoksiaktivisteihin. Ilmauksensa saa myös hallinnon viljalti käyttämä propaganda ja sen kielenkäytön erityisyydet.

Lomasko on käsitellyt yhteiskunnallisia aiheita jo aiemmassa sarjakuvassaan Zapretnoje isskustvo (Boomkniga 2011) eli ”Kielletty taide”. Teos pureutuu kahta taiteilijaa vastaan vuonna 2006 nostettuun oikeusjuttuun ja huomioi ortodoksikirkon vallan kasvua sekä nationalististen ja konservatiivisten mielialojen nousua Venäjällä. Taiteen uusi sensuuri on teoksen kantava teema.
Suomessa kuulee joskus väitteitä, joiden mukaan venäläiset ovat nöyrää kansaa, joka vain alistuu autoritaarisille johtajille – tai pikemminkin ei edes voi elää ilman heitä. Lomaskon töiden perusteella ei vaikuta lainkaan tältä.

Graafisissa reportaaseissaan hän kuvaa myös sitä kuinka toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus, sen versot, syntyvät kansalaisliikkeiden sisällä kamppailusta, keskinäisestä tuesta, periksiantamattomuudesta ja rohkeudesta. Näissä voimaantumisen kuvauksissa on eräänlaista optimismia.

Kirjallisia rinnakkaisvirtauksia

Lomaskon töillä tuntuu olevan tiettyä sukulaisuutta venäläisen nykykirjallisuuden ”uuden realismin” koulukunnan kanssa. Yhtenä tärkeimmistä ”uusista realisteista” on pidetty Roman Sentšiniä. Siperialaissyntyisen Sentšinin proosa luotaa eleettömän realistisesti tai naturalistisesti usein Venäjän syrjäseutujen tai syrjäytettyjen ihmisryhmien elämää.

Esimerkiksi Sentšiniltä suomennettu romaani Jeltyševit (2015) kuvaa säälimättä erään perheen rappiota Siperian takamailla. Koulutettu ja ”neuvostokeskiluokkaan” kuulunut perhe vajoaa kovan kapitalismin nollasummapelissä ja onnettomien sattumien kautta maaseudulle, keräilytalouteen ja raakalaisuuteen.

Sentšiniä on usein verrattu neuvostoaikaiseen niin sanottuun maaseuturealistien koulukuntaan, erityisesti Valentin Rasputiniin, ja Sentšin on itsekin puhunut yhteydestä.

Lomaskoa on silti turha verrata pohjimmiltaan konservatiiviisiin maaseuturealisteihin, vaikka hänen töissään on samaa ”pienen ihmisen” onnettomuuksien myötäelämistä. Sentšiniin verrattuna Lomasko on avoimemmin poliittinen: hänen sympatiansa on selvästi vallanpitäjien kriitikkojen puolella, vaikka mistään tendenssistä ei voikaan puhua, ja Lomaskon sarjakuvissa tarkastellaan kriittisesti myös Venäjän oppositiota.

Entisen Neuvostoliiton näköaloja

Teoksen The Other Russias ilmestyttyä ulkomailla Venäjällä ei ole reagoitu mitenkään, selittää sähköpostitse Moskovasta tavoitettu Viktoria Lomasko.

The Other Russias-teosta ollaan englannin lisäksi kääntämässä nyt useille eurooppalaisille kielille. Lomasko sanoo yrittäneensä tarjota kirjaansa myyntiin ”yhteen Moskovan edistyksellisimmistä kirjakaupoista”, mutta tulleensa torjutuksi.

Kieltävässä vastauksessaan kauppa vetosi ”sensuurin näkökulmaan”, sanoo Lomasko.
Tällä hetkellä taiteilija piirtää valmiiksi seuraavaa kirjaansa, joka perustuu matkoihin entisiin neuvototasavaltoihin Kirgisiaan, Pohjois-Kaukasiaan, Georgiaan ja Armeniaan. Joitakin osia sarjasta on jo ilmestynyt lehdissä ja internetissä.

Lomaskosta on ollut kiinnostavaa matkustaa entisiin neuvostotasavaltoihin nyt, kun niitä vielä yhdistää jokin Venäjään. Hän sanoo haluavansa tallentaa sitä prosessia, jossa neuvostoaika vähitellen väistyy ja sen tilalle tulee jokin toinen, uusi aika.

Lisäksi suunnittelen omaelämänkerrallista sarjakuvaa, joka sijoittuu kotikaupunkiini Serpuhoviin, Moskovan lähellä.

Juuri nyt Lomasko on hyvin kiinnostunut maalaamaan freskoja, monumentaalisia maalauksia. Hänet on kiinnitetty useamman freskon maalaamiseen eri Euroopan maissa.

Freskot ovat minulle syväjäädytettyä runoutta, Lomasko tunnelmoi.

Sarjakuvan kyltymättömänä kerskakuluttajana on silti toivottava, että freskojen lisäksi Lomaskolle jää myös jatkossa aikaa pureutua graafisten reportaasien taikapiiriin.


Artikkeli on ilmestynyt Sarjainfossa 3/2018.



lauantai 13. lokakuuta 2018

Pietarin lokakuusta Barcelonan toukokuuhun


Ville Ropponen osallistui CNT:n vappumarssille Barcelonassa. CNT, yli vuosisata sitten perustettu anarkosyndikalistinen ammattiliitto, eli toistaiseksi viimeistä huippukauttaan Espanjan sisällissodan aikaan.
Teksti: Ville Ropponen
Toukokuun alkua Barcelonasssa ei voi ajatella ilman muistoja sisällissodasta ja erityisesti traagisesta toukokuusta 1937.
Kiinnostavin kuvaus ”Barcelonan toukokuun päivistä” tulee George Orwellin kynästä. Espanjan sisällissodan vapaaehtoinen Orwell kirjoitti kokemuksistaan sähäkän dokumenttiromaanin Katalonia, Katalonia (1938). Aikanaan teos sivuutettiin vähin äänin, mutta sen merkitys on kasvanut vuosi vuodelta. Barcelonan tapahtumat loivat pohjaa myös Orwellin myöhemmille suurille romaaneille. Anarkisti Emma Goldmanin ohella Orwell oli yksi ensimmäisiä eurooppalaisia vasemmistoälykköjä, jotka tajusivat kommunismin tuhoisuuden vasemmistolaisuudelle. Barcelonassa Orwell todisti myös sellaista, mitä hän piti ”todellisen sosialismin esimakuna”, ja tämä sai hänet loppuelämänsä uskomaan demokraattiseen sosialismiin, kun hän ennen Barcelonaa ei ollut siihen täysin uskonut.
Le Tres Xemeneies-aukiolta lähtevä vappumarssi kulkee lähinnä boheemin ja siirtolaisten suosiman työläiskaupunginosa Ravalin katuja. Muutama sata marssijaa vastustaa kapitalismia ja ylikansallisia turistifirmoja, kuten Airbnb:ta ja kannattaa Rojavan autonomiaa. Ainakin CNT:n Barcelonan osasto näyttää nykyään saavan kannatusta erityisesti taksirenkien ja muiden ammattiautoilijoiden keskuudessa. Vastaantulevat autot ja liikennemerkit liimataan täyteen radikaaleja tarroja. Minun ja ystäväni lisäksi marssilla on jokunen muukin ulkomaalainen. Pari punkkaria roudaa mustaa pääkallolippua, jossa lukee venäjäksi ”vapaus tai kuolema”.
*
Mutta miksi marssi osoitti mieltään tovin myös ammattiliitto UGT:n toimistoa vastaan niin että centavistat olivat joutua käsirysyyn UGT:n toimistoväen kanssa?
CNT:llä, joka yhä kritisoi reformismia ja ajaa yhteiskunnallista vallankumousta yleislakon ja työläisten tuotantovälineiden haltuunoton kautta, on toki päivänpolttavia ristiriitoja UGT:n kanssa. Espanjan sosialistipuoluetta lähellä oleva UGT on nyt taas yksi maan isoista ammattiliitoista, joita radikaalit kritisoivat. Suomen tapaan Espanjan perinteiset ammattiliitot näyttävät jämähtäneen uudistuskyvyttömyyteen. Huvittavaltakin näyttänyt käsirysy tuntui viittaavaan myös historiaan Espanjassa, jossa sisällissodan traumojen käsittely on käynnistynyt kunnolla vasta 2000-luvulla.
Toukokuussa 1937 CNT ja UGT joutuivat eri puolille Barcelonassa. Ja kuitenkin nämä ammattiliitot olivat alkuun ainoina kyenneet järjestämään vastarintaa Francon johtamalle sotilaskapinalle syyskesällä 1936.
Anarkisteille fasistien kapina merkitsi mahdollisuutta aloittaa yhteiskunnallinen vallankumous. Syksystä 1936 kevääseen 1937 anarkistiset työläiset ottivat Kataloniassa ja Aragoniassa hallintaansa tehtaat ja maatilat. Kollektivointi tapahtui vapaaehtoisesti ja ruohonjuuritasolta päinvastoin kuin Neuvostoliitossa. Useiden lähteiden mukaan anarkistiset kollektiivit myös toimivat hyvin. Työläisten itsehallinto johti työilmapiirin paranemiseen, toiveikkuuteen ja usein tuotannon tehostumiseenkin. Erityisesti maaseudulla siirryttiin ”comunismo libertarioon”. Maanviljelysmaa ja työt kollektivoitiin. Resurssit jaettiin kylissä lisäksi usein perheiden tarpeen perusteella, eikä niiden tekemän työmäärän.
Tällaista ilmapiiriä henkii myös Orwellin kuvaus saapumisesta Barcelonaan kevättalvella 1937. Kirjailija oli häikäistynyt kaupungista, joka oli työväen hallussa: punamustat liput liehuivat kaikkialla, kirkot, kahvilat ja kaupat oli kollektivisoitu. Tarjoilijat katsoivat suoraan silmiin ja kohtelivat vertaisenaan. Jopa arkikielen muodollisuudet olivat kadonneet.
*
Vain pari kuukautta myöhemmin trotskilaisen POUM-puolueen miliisissä taistellut Orwell joutui keskelle tasavaltalaisten sisäistä ottelua: sosialistipuolueen johtama tasavallan hallitus, jota Espanjan kommunistipuolue pitkälti kontrolloi, aloitti kilpailijoidensa siivoamisen. Barcelossa puhkesi toukokuussa 1937 katutaisteluja. Sittemmin trotskilaiset ja anarkistit puhdistettiin, tuhansia pidätettiin, teloitettiin tai heitettiin Neuvostoliiton tyylisille leireille. Orwell pelastui vain täpärästi ja pakeni haavoittuneena Ranskaan.
Espanjan tasavallassa kommunistit nousivat Neuvostoliiton tuen ja aseavun ansiosta valtaan. Käytännössä tasavallasta tuli diktatuuri. Anarkistiteoreetikko De Santillán totesikin: ”Meille tulos on sama, voittipa Negrin kommunistikohortteineen tai Franco italialaisineen ja saksalaisineen”.
Stalinistit sävelsivät Barcelonan tapahtumista salaliittoteorian väittäen siellä murskatun ”trotskilais-fasistien salaliiton” – näitä sepitteitä Orwell teoksessaan kitkerästi kritisoi. Barcelonan puhdistukset tekivätkin Orwellista antikommunistin. Toisaalta hän ei lakannut uskomasta demokraattisen sosialismin toteutumisen mahdollisuuteen. Tästä hän oli mielestään nähnyt aidoimpia väläyksiä anarkistisessa Kataloniassa.
*
Barcelonan tapahtumat ovat selvästi myös Orwellin suurten romaanien Eläinten vallankumous (1945) ja Vuonna 1984 (1948) taustalla. Ensin mainitussa satiirisessa allegoriassa eläintilan vallankumous päättyy Napoleonin johtamien sikojen diktatuuriin, jossa ”kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”. Kuuluisa dystopia Vuonna 1984 on ylipäänsä harvainvallan ja hierarkian kritiikki, joka ammentaa toisen maailmansodan ja natsismin kokemuksista, mutta sen kärki on suunnattu stalinismiin. Romaanissa ilmenevät ”kaksoisajattelu”, ”ison veljen” palvonta, puoluekontrolli ja puhdistukset ammentavat lähes suoraan kirjailijan Espanjan kokemuksista.
Jos tulkintaikkunaa leventää, niin voidaanko Barcelonan 1937 tapahtumia verrata myös syystalveen 1917 Pietarisssa, jolloin bolševikit tukahduttivat ja puhdistivat demokraattisen helmikuun vallankumouksen, joka oli kehittynyt eri puolueita edustavan väliaikaisen hallituksen ja työläisneuvostojen hedelmällisenä kaksoisvaltana?
Espanjan tapahtumien voi sanoa toistaneen myös Kronstadtin kapinaa bolševikkien diktatuuria vastaan 1921. Silloin kuten myöhemmin Espanjassa anarkistit oli nitistettävä. Bolševikkien vallankaappaus antoi heille ainutkertaisen aseman hallita maailman ”ainoaa vallankumouksen toivon majakkaa”, jonka kaikki vastustus leimattiin petokseksi proletariaatin asialle. Kun neuvosto-Venäjällä käynyt Emma Goldman tuomitsi kommunistihallinnon kiivaasti hänen kunniakseen järjestetyillä päivällisillä Lontoossa 1924, kuulijat istuivat vaiti, järkyttyneinä ja noloina. Goldmania kuten myöhemmin Orwellia yksinkertaisesti kieltäydyttiin uskomasta.
Historia on mennyt niin kuin on mennyt. Toukokuun Barcelonassa mieleen nousee silti suuri spekulatiivinen kysymys: entä jos 1900-luvun vasemmistolaisuudessa olisivat autoritaaristen kommunistien sijaan saaneet johtoaseman demokraattiset anarkistit ja sosialistit?

Kirjoitus on ilmestynyt Libero-lehdessä 3/2018.Se löytyy myös Liberon näköislehdestä sivuilta 14-16 täältä.









tiistai 25. syyskuuta 2018

Juuri nyt


Tässä kaupungissa, missä muualla,
esineet ihmismäistyvät,
ihmiset esineellistyvät,
konsernirakenteen logistiikkaketjussa,
tuotantonauhalta tai mainonnan taulukoista
pudonneet vialliset produktit kerääntyvät
siltojen ja veneiden alle, rupisiin vuokra-asuntoihin,
pikavippikassalle, TE- keskuksen ja Kelan aulaan
marisemaan, juomaan litkujaan, piikittämään vauhtia
näihin kirottuihin päiviin, jolloin
nousujohteiset, yhä leijuvammat työntekijät
kulkevat heidän ohitseen
näkemättä kuin sinkkiarkuista
lehahtavat perhoset

Tässä kaupungissa, missä muualla,
ihmetellään tulisiko tuntea myötätuntoa
tietokoneita kohtaan, ehkä silittää niiden
sähkönväristä pintaa, ehkä oppia näkemään
miten esineet ihmismäistyvät
penkin alle särkyneissä pulloissa,
takapihan laajenevassa muovilautassa,
ruhoissa, joita makaa konsolipelin kymppitasolla,
kulttuurissa joka imitoi tätä kaikkea.

maanantai 4. kesäkuuta 2018

Ville Ropponen: Taiteilijan työelämän erikoisuuksia

Haastattelin kahta taiteilijaa työelämän kysymyksistä. Tai työttömyyselämän. Tai oikeastaan tulottomuuden. Kävi ilmi, että molemmat heistä ymmärsivät työn, työttömyyden ja tulot hyvin eri tavoin. Tapasimme kahvilassa. Tai enemmänkin kyse oli ravitsemusliikettä, roskalavaa ja teatteria mutkikkaasti sekoittavasta, kadulle antavasta akvaariosta, jossa henkilön jokainen liike oli jatkuvasti tarkkailtavana aivan kuin sosiaalisen median utopiassa.

Nimitän taiteilijoita ihmisoletetuiksi, sillä oletuksia tarvittiin. Yhden taiteilijan ajellusta päästä sojottivat siniset implanttina istutetut korallissarvet. Toisen tulipunainen kampaus muistutti siinä määrin jonkin pedon, kuten karhun, turkkia, että ihmisyys oli tutkimuksenalainen.

Keskustelu kehittyi pian niin äänekkääksi ja sylkeä roiskuttavaksi, että en saanut yhtään kysymystä väliin. Pääsin tai jouduin asemoitumaan median edustajan klassiseen, idealistiseen, sankarilliseen rooliin: tallensin todellisuutta tasapuolisesti ja kantaa ottamatta.

– Kirjailijoiden, taiteilijoiden ja kulttuurityöläisten enemmistö elää samalla tasolla kuin globaalikapitalismin alaluokka, paskaduunarit, lomautetut, ketjutetut, kyykytetyt, pätkityt ja potkitut. Taiteilijoiden työelämä ei usein poikkea muista prekaareista silpputyöläisistä tänä päivänä juurikaan.

– Päinvastoin, työ poikkeaa siitä kaikessa: taiteilija tekee elämäntyötä, hän työstää elämäänsä, kun muut elävät työllään. Ilman työtä ei ole elämää, ilman elämää ei ole työtä. Taiteilijaelämän erityisyyksiin kuuluu se ettei työstä voi irrottautua vapaa-ajallakaan. Esimerkiksi romaanihenkilöt saattavat seurata kadulla. Ja kun heräät aamulla, he tuijottavat pistävästi.

– Kirjoja kirjoitetaan paljon työttömyyskorvauksella, koska melko harva jaksaa päivä- tai pätkätyön lisäksi viittä tuntia kirjoittamista illalla, viikonloppuina tai lomilla, ellei ole ”sankariyrittäjä” tai muu aikakauden piripäinen kiiltokuvaheeros, pyöritä jotain omaa kustantamoa, lehtitaloa tai lihakauppaa.Taiteilijan oletetaan ja usein tiedetäänkin olevan jatkuvasti työssä, ideoidensa työllistämänä, vaikka vähän väliä vailla työtuloja, tai paljon muitakaan tuloja.

– Älä unohda, että taiteilijoilla on aina ”kulttuurista pääomaa”, mitä peruskansalaisella ei ole.

– Ei se ”pääoma” lopulta paljon auta, jos eurotulot eivät riitä euromenoihin, sitä syrjäytyy vain hieman kultivoituneemmin kuin Kontulan Kuka ja tulee lukeneeksi Parnassoa Rikospostin asemasta.

– Taiteilijalla on paljon enemmän näkyvyyttä kuin muilla ja paikka kulttuurieliitissä.

– Ei kuuluminen abstraktiin ”kulttuurieliittiin” oikein korvaa jatkuvaa epävarmuudessa elämistä, kun valtaosa taiteilijoista ei ole erityisen näkyviä tai menestyneitä vaan tekee arkista kulttuurityötä.

– Jos ei menestystä ole, niin se on tietenkin taiteilijan oma vika. Työskentelynsä turvaamiseksi hänen on brändättävä itsensä, itsensä työstämiseksi hänen on taattava oma brändättävyytensä.

– Huomiotalouden nollasummalogiikalla ei ole tässä tietenkään mitään tekemistä?

– Missä muussa ammatissa kuin taiteilijana voi saada apurahaa mielipuuhaansa, työskentelyyn, joka on lisäksi elämäntehtävä? Olen itse valinnut ammattini. Tiedän, etten tule luultavasti ikinä kunnolla toimeen, ellen sitten rikastu, kun taiteeni viimein tajutaan. Odotan itseasiassa sitä päivää. Nöyrryn tämän tosiasian edessä. Meillä on kuitenkin Suomessa niin hyvin asiat – verrattuna vaikka Bangladeshiin.

– Missä muussa ammatissa voi joutua yhtäkkiä vaille toimeentuloa ilman mitään selityksiä? Näin tapahtuu esimerkiksi jos useampi apurahahakemus hylätään sen jälkeen, kun on työskennellyt ensin vaikka isommalla apurahalla pidempään, sanotaan nyt neljä kuukautta? Se on käytännössä sama kuin saisi potkut duunista. Missä muussa ammatissa joutuu elämään joka toinen vuosi osan vuotta pelkällä työttömän peruspäivärahalla ellei palkkatyötä löydy? Tulevaisuutta ei voi juuri taloudellisesti suunnitella. Apurahajärjestelmä on eräänlainen ”Huruslahden arpajaiset”, joka kymmenes saa apurahan, loput marssitetaan odottamaan seuraavaa ”kenttäoikeuden ”päätöstä.

– Nykyinen tapa jakaa apurahat on hyvä, se lisää kilpailukykyä, vaikka onkin holhousyhteiskunnan jäänne. Se ei estä minua julkaisemasta lukuisia teoksia vuodessa. Tänä vuonna julkaisen 12 kirjaa neljältä eri kustantajalta, ensi vuonna ainakin seitsemän ja...

– Määräkö sitten korvaa laadun?

– Kyllä se usein korvaa ja siitä nykyään palkitaan. Ahkeruudesta nimittäin, mistäpä muusta? Tänä päivänä taiteilijan on esitettävä tuottavaa ja hyödyllistä, puhuttava taiteensa hyvinvointivaikutuksista ja matkailua lisäävistä tekijöistä, pohdittava soveltavan taiteen käytön mahdollisuuksia, laskettava työnsä ja taiteensa markkina-arvo. Mitään ei arvosteta ellei se tuota kapitalistista arvonlisäystä.

– Ei soveltavassa taiteessa tai hyvinvointivaikutuksissa kaikki ole pahaa. Hyödyllisyyttä voi arvostaa myös irrallaan arvontuotannosta.

– Voiko? Entä kun jostain kaupunginosasta tulee muodikas trendinaapurusto juuri siksi että siellä liikkuu paljon taiteilijoita ja kulttuuriväkeä ja asuntojen ja kiinteistöjen hinnat nousevat alueella – ketkä saavat hyödyn arvonlisäyksestä? Tuskin ne taiteilijat ja kulttuuriväki. Tämä periaate koskee oikeastaan kaikkia jälkiteollisen kapitalismin toimintoja. Arvontuotantoon osallistumme enemmän tai vähemmän jokainen, hyödyn korjaa pieni eturyhmä.

– Mitä kritiikin länkyttäminen muuttaa? Eikö se jää lähinnä performanssiksi tai eleeksi, jolla yksittäinen taiteilija rakentaa oman ruokintalokeronsa tukirakenteet? On parempi pyrkiä konsensukseen, se on ajanhenki. Ei ole oikeastaan mitään mistä en voisi joustaa. Äärikantojen välinen sovittelu on tärkeää, tämä voi olla taiteen tehtävä. Älykäs taiteilija ei paljasta mielipiteitään ja kantojaan. Hän tekee yhteistyötä, korjaa pensasmustikat eri suunnilta. Älykäs on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Silloin hän lienee myös monen kanssa eri mieltä?

– Ei, vaan hän on kaikkien kanssa samaa mieltä.

– Vaadin perustuloa, vaikka se onkin eliitin pöydältä rapisevia rippeitä!

– Päinvastoin, rippeitä rapisee nyt enemmän kuin tarpeeksi. Olisi turvattava myös taiteella rikastumisen mahdollisuus! Mitä pahaa siinä on jos tekee taiteella miljoonia? Tarvitsemme lisää taiteilijamiljonäärejä! Mitä helvetin pahaa, sanokaa nyt se, tai edes vastatkaa!!!

– Verkkokalvoilleni piirtyi kyrillisten aakkosten tulipunainen я-kirjain ja tajusin, että tulisin heräämään tästä painajaisesta ja se tapahtuisi pikemmin kuin kukaan uskalsi uskoa.

Esseenovelli on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018

Verson pääkirjoitus

Vähintäänkin 25 vuotta kypsyneen uusliberalistisen talouspolitiikan kielonmarjat ovat korjattavissa myös meillä. Hyvinvointivaltion kondomi on puhkaistu uuden luokkayhteiskunnan tieltä. Päätöksenteko keskittyy yhä pienemmälle ryhmälle, verohelpotukset ja panamakarkelointi rikkaille, vastikkeettomat edut suuryrityksille. Massatyöttömyys on tarkoitus muuttaa halpahintaisen pätkätyön suurmarkkinoiksi, jonka iloisesti kilisevään kitaan koulutuksen epätasa-arvo ja sosiaaliturvan asteittainen poisto kippaavat tuoretta ihmisainesta.

Sosiaalidemokratian viime vuosisadan menestys ja pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli saivat sen unohtumaan monen mielestä, mutta viimeistään nyt alkaa olla selvää, että riistosta on tullut taas riistoa.

Meidän halutaan uskovan, ettei vaihtoehtoja ole, kun OY Suomi AB:sta tuotekehitellään jättiläismäistä kryptovaluutan avolouhosta. Vastaan kitisevän prolen porkkanaksi on asetettu pääsy keskiluokkaan. Kilpaile hampaat irvessä, niin sinut palkitaan, vaikka edes keskiluokkaan ponnistaa nykyisen politiikan vallitessa yhä harvempi ja alas horjahtavien huudot raikuvat korvissa.
***
Kesä 1918 oli kuuma ja kauhea. Sata vuotta sitten kotoinen sisällissotamme huipentui ”verisulttaani” Mannerheimin siunaamaan valkoiseen terroriin: laittomiin teloituksiin, lapsisotilaisiin ja -uhreihin, keskitysleireihin, raiskauksiin ja nälällä tappamiseen. Menneisyys on mennyt, eikä sitä scheissea tarvitse väkisin muistella. Nykyisyydessä rimpuilussa ei ole järkeä ilman tulevaisuuteen suuntautuvaa volttiotetta – versoa.

Valkoista terroria nostalgisoiva äärioikeisto, työttömien kontrolli, työehtojen ja työläisten aseman heikennys toimivat kaikki samaan suuntaan – yhteiskunnan muuttamiseksi sosiaalidarwinismiin perustuvaksi. Kauhistelemme Kiinassa harjoitettavaa kansalaisten pisteytystä ja Facebookin keräämää tietoa tajuamatta, että saatamme tuijottaa kalsean tulevaisuuden etiäisiin.

Vallanpitäjät tarjoilevat propagandakuvaa siitä, että työttömät eivät ” halua tehdä työtä”, loisivat ja vetävät lonkkaa, kun taas verovaroin kustannettuja yritystukia imuroivat tahot eivät tietenkään loisi. Fossiilikapitalismissa työttömien on osoitettava kelpoisuutensa tuotantokoneelle. Heidän on osoitettava aktiivisuutensa toimittamalla tyhjää ennen kuin he kelpaavat palkansaajiksi, samoin kuin pornoelokuvien naisnäyttelijöiden on teeskenneltävä orgasmia tuottaakseen mieskatsojalle täyttymyksen.
***
Viimeisen vuoden aikana olen matkustanut Venäjän Kaukoidän Kolymasta Espanjan Barcelonaan ja Lahden Hennalaan (valtion ja säätiöiden epäsäännöllisillä apurahoilla tai pätkätyöpalkkioilla, kuinkas muuten). Nämä kaikki paikat muistuttavat sosialismin historiasta, sen eri suuntauksista, taistelusta, onnistumisesta ja tukahduttamisesta, sosiaalidemokratiasta stalinismiin ja anarkismiin. Ja ne muistuttavat myös tapahtumista 50 vuotta sitten, kun nuoriso ja uudistusmieliset nousivat hilpeästi karjuen kapitalismin ja kommunismin vanhoja valtasikoja vastaan Helsingissä, New Yorkissa, Prahassa, Chigagossa, Varsovassa, Mexicossa. Poroporvarien kyyneleet olivat jumalten nektaria situationistien pitäessä peliään vallankumouksellisen Pariisin kaduilla 1968.

Miksi me annamme eriarvoisuuden ja taloudellisen hierarkian kasvaa tekemättä mitään? Onko jokainen individualismiinsa käpertynyt yksilö tosiaan niin keskittynyt oman suoriutumisensa vaihdittamiseen, ettei muuhun ole aikaa, eikä putkinäön ohittavaa katsetta?

Meille uskotellaan, että tavoitteena on rakentaa yhteiskunta ihmisiä ja kaikkea elollista varten, ei vain eliittejä ja elinkeinoelämää. Ilmastonmuutoksen ja luonnontuhon kiihtyessä on vain vähän aikaa tehdä muutos. Vaikka oikeistoliberaalit niin uskovat, ympäristötietoisuus ja kulutustottumusten muuttaminen eivät yksin riitä.

Talousjärjestelmän rakenteiden vääntäminen uudelle rusetille tuntuu nyt yhä hankalammalta, kun uusliberaali kapitalismi vaikuttaa ulottuvan kaikkialle. Ja silti sääntelemätön kapitalismi saattaa viedä kaikki mukanaan ilmastonmuutoksen posauttamalle planeetalle, jossa viimeisistä fossiilisen polttoaineen rippeistä käydään karmivia kahakoita samalla, kun eliitti porskuttelee teräskuplissaan ja tykittää suoneensa mustaa verta. Vai uskotaanko edelleen vain teknologiaan ja ajatellaan, että digitalisaation ja robotisaation taikasauvat jakavat yhtäkkiä vaurauden tasaisemmin kaikille?

Oikeistopuolueiden ja talousliberalismin kannatus on säilynyt toistaiseksi korkealla, koska vaikutusmahdollisuuksien ja tarpeeksi väkevien vaihtoehtojen puutteessa ihmiset turvautuvat maagiseen ajatteluun: ilmastonmuutos ei oikeasti tulekaan, eikä se edes uhkaa hyvinvointia, koska vihertävät bisnesmiehet pelastavat meidät! Odotetaan valkealla robottiratsulla nelistävää miljärdööripelastajaa, joka kiskaisee juuri sinut ylös eliittiin ja sitten kaikki on sitä myöten selvää.
***
Uusliberalistisen kapitalismin markkinakoneistolle tärkeää ovat lähinnä mielikuvat. Elämme dystopiassa, jossa se miltä kaikki näyttää on paljon vaikutusvaltaisempaa kuin se miten asiat todella ovat. Fossiilikapitalismin spektaakkelissa valtaosa yhteisistä toiminnoista on kutistunut arvontuottamiseksi tai performanssiksi. Tässä simulaatiossa myös vastarinnalle koetetaan tarjoilla paikkaa omassa ruokintalokerossaan.

Mielikuvien pirstominen ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan todellisia tekoja. Protestit, erimielisyys ja mielenosoitukset ovat aina muuttaneet yhteiskuntia.

Hierarkian ja herruuden tuhoaminen, henkisesti ravitseva arkielämä, maailmanlopun ammateissa jyystämisen korvaaminen merkityksellisellä työllä, perustulo, vapaa-aika ja aidosti solidaarisen ihmisyhteisön itsehallinto vaativat kasvunsa versoksi kokemuksellisuutta. Se tarkoittaa liikettä, joka antaa osallistuville ihmisille kokemuksia toisin tekemisestä, toisenlaisesta todellisuudesta.

Menneisyyden työväenliikkeiden retoriikan toistelu ei riitä: on luotava uutta nykyhetkessä. Tämän aallon sisäsiisteyden hylkäävissä korennonkerroksissa tulevat vaikuttamaan häiriöt, nolous, salonkikelvoton paine, särö, musiikki ja mellakka.


Ville Ropponen
esseisti, runoilija ja Kiila ry:n kamppailujen kovettama veteraani


Pääkirjoitus on ilmestynyt Voima-lehden välissä jaetussa Kiilan Verso-lehdessä kesäkuussa 2018.

lauantai 26. toukokuuta 2018

Tämä on ehkä viimeinen Lenin-päivitykseni

Jos minä olisin Lenin, tekisin itsestäni patsaan. Istuisin takki auki, karvalakki ojossa ja roikottaisin, en sukupuolielintäni, enkä pistooliani, vaan kynääni kohden teitä kansalaisia. En balsamoisi itseäni vaan tekisin itsestäni pakastepizzan, sulattaisin ja söisin itseni kuunnellen vallankumouksen lauluja, Varsavjankaa, Kansainvälistä, Marseljeesia (vaikka olisin kieltänyt sen Lokakuun jälkeen) ja muita lauluja jotka turmelin ja tein niistä 80 vuoden ajaksi jotakin muuta kuin ne ovat.

Yskisin pitkän ajan yksikseni. Polttaisin piippua. Joisin vodkaa. Ja teetä. Ja alkaisin sitten suunnitella vallankumousta.

Sillä vallankumousta tietenkin tarvittaisiin tässä maailmassa, jossa kapitalisti sortaa työläistä aiempaa enemmän. Globaalilla tasolla halpatuotantomaissa kapitalistit lyövät työläisiä jopa enemmän kuin minä itse pystyin koskaan tekemään, vaikka katson myös itseni varsin kyvykkääksi Venäjän työväenluokan nujertamisessa ja varsinaisen vallankumouksen kukistamisessa.

Järjestys pitää olla. Ei pidä olla useita vallankumouspuolueita vaan vain yksi. Ei pidä olla ympäriinsä hilluvia työläisiä vaan tiukasti militarisoitu kaaderi, kuten toveri Trotski asian esitti. Ei pidä olla yhteiskunnallista vallankumousta vaan puolueen johtama vallankumous-projekti. Tuleeko siitä projektista ikinä muuta kuin vallan keskitystä ei kiinnosta minua, homma on hallussa. Vastustajat ja erimieliset tulee likvidoida armotta. 

”Penzassa valitkaa 100 kulakkia ja hirttäkää, hirttäkää teiden varsille niin että kaikki ihmiset satojen kilometrien säteellä näkevät ja vapisevat ja tajuavat mitä on bolševikkien valta. PS. Valitkaa kovimmat miehet. V. I. Lenin”.

Onko tämä nyt sitten paha juttu? Sanokaa te jotka tiedätte. Minä syön jäätelöä ja sommittelen marxismi-leninismiä kuvaavia postimerkkejä. Ja jos hillutte ovissa, sanokaa toveri Trotskille ja toveri Stalinille, että eivät kauheasti myöhästy kansankomissaarien neuvoston kokouksesta. Minua ei oikeastaan kiinnosta sosialismi, vaikka mieluusti ratsastan sen keppihevosella, piiloudun sen viisiirin taakse ja kerään itselleni sen kansainvälisen arvovallan. Minua kiinnostaa järjestys, se että toverit ovat ajoissa. Sosialismi menköön helvettiin!

torstai 17. toukokuuta 2018

Naisia Hennalan helvetissä

Toukokuun alussa 1918 elettiin sisällissodan synkimpiä hetkiä. Hennalan vankileirillä teloitettiin 216 naista. Teloitusten taustalla vaikutti väkevästi rotuhygienia. Ennen teloitusta naiset raiskattiin. Vankeja – myös lapsia – näännytettiin nälkään ja janoon, piestiin ja nöyryytettiin. Hennalan tapahtumat on musta läikkä, josta on vaiettu vuosikymmeniä. 


Väitöskirjatutkija Marjo Liukkosen teos Hennalan naismurhat 1918 tuo julki ensi kertaa leirin naisvankien kohtalon.

 

Reportaasini Hennalasta, Liukkosen tutkimuksesta ja vuoden 1918 varjoista ilmestyi Kansan uutisissa 1.5. 2018.

keskiviikko 4. huhtikuuta 2018

Siperiaan ulkoistettu elämän kulutus

Kun Suomessa tankkaa bensiiniä auton tankkiin, nousee bussiin, kääntää patterit lämmitykselle, syö ravintolassa tai tekee lähes mitä tahansa liittyy usein huomaamattaan pitkään virtaan. Tuo virta johtaa Venäjälle, josta tuodaan yli 90 prosenttia käyttämästämme öljystä ja valtaosa muistakin fossiilisista polttoaineista, maakaasusta ja kivihiilestä.

Suomi poikkeaa maailman talouden valtavirrasta, sillä fossiilisten polttoaineiden osuus on vain 42 prosenttia energiantuotannosta. Emme kuitenkaan voi liikaa ylpeillä. Suomalainen elämäntapa on väkevän sitkeästi riippuvaista maahan tuotujen tuotteiden ja raaka-aineiden niin sanotuista piilovirroista. Kulutetuista luonnonvaroista yli puolet on peräisin muualta kuin kotimaan kamaralta.

Olemme kätevästi ulkoistaneet osan kulutuksestamme ja sen tuottamisessa tarvittavan sorron ja saastumisen muualle maailmaan. Tätä harvoin kuitenkaan mainitaan tai edes muistetaan. Fossiiliset polttoaineet mahdollistavat niin pitkät reititykset ja etäpesäkkeet, niin kookkaat välimatkat ja korkeat valtasuhteet tuottajan ja hyödyntäjän välillä, ettei likeinen ja tuttu, kuten juuri autolla ajaminen ja ravintolassa käyminen, näytä liittyvän kaukaiseen raaka-aineeseen mitenkään, vaikka mahdollistuu vain kaukaisen avulla.

Länsi-Siperian Jugrassa eli Hanti-Mansiassa tuotetaan yli puolet Venäjän öljystä, ja kun Nenetsia lisätään mukaan puhutaan jo öljyntuotannon kahdestakolmasosasta. Vorkutan-Intan kivihiilialue taas on Euroopan puoleisen Venäjän rikkain esiintymä. Ja kuitenkaan nämä seudut eivät Suomessa kiinnosta ketään, harva edes tietää missä ne sijaitsevat. Entä millaisia vaikutelmia nuo alueet herättävät, kun niitä tarkastelee fossiilisten polttoaineiden tuotannon ja sen seurausten näkökulmasta?

***

Vorkuta oli yksi vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimpia keskuksia, kaivosvyöhyke, joka leirien lakkautuksen jälkeenkin tahkosi runsasenergistä kivihiiltä Neuvostoliiton teräs- ja aseteollisuuden tarpeisiin. Vorkutan kymmenistä kaivoksista osa on jo ehtynyt, osa muuttunut globalisaation takia kannattamattomiksi ja vain osa on toiminnassa. Kaupunkia kiertää suljettujen kaivosten, autiokylien, hautausmaiden ja saastuneen teollisuusmaan kehä. Enemmän kuin varsinainen energiavara-alue, Vorkuta on nyt jonkinlainen historiaan jäätynyt brutaalin nykyaikaistumisen ulkomuseo.

Se on fossiilisten polttoaineiden riivaaman ihmisen suuruudenhulluuden tragikoominen muistomerkki. Tundralle 100 kilometriä napapiiristä pohjoiseen, jossa suomensukuinen alkuperäiskansa nenetsit vielä 75 vuotta sitten paimensi porojaan, oli väen väkisin pystytettävä fantasia neuvostomodernisaatiosta, joka tosin vääntyi irvikuvakseen. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutassa asui yli 220 000 ihmistä, nykyään puolet vähemmän. Mailmassa on silti yhä harvoja näin isoja ja näin pohjoisessa sijaitsevia asutuskeskuksia.

Vorkuta on symbolinen kuva fossiilista polttoainetta syövän tuotantokoneen riistosta, paikka jossa ihmisiä, heidän lihas- ja elinvoimaansa muutettiin lähes saumatta suoraan energiaksi. Ensimmäiset Stalinin orjat asuivat Vorkutassa Rudnikin kylän alueella, rinteellä, jota kultsuttiin nimellä ”luolaihmisten bulevardi”. He asuivat teltoissa ja zemljankoissa, maakorsuissa, varmasti huonommin kuin yksikään luolaihminen. He rakensivat ensimmäisen kuilukaivoksen vuonna 1936 ja kaivoivat ensimmäisen tonnin kivihiiltä. Vankien kasvot ja ruumis kävivät kaivostöissä konkreettisesti mustanpuhuviksi – aivan kuin ennakoiden heidän muodonmuutostaan hiileksi – heidän rakentaessaan lisäksi kaupungin asuintalot, hallintorakennukset, stalinistisen klassismin tyylisen kaivosmiesten kulttuuritalon, yliopiston, teatterin ja nukketeatterin.
 
***

Kerrallaan Vorkutan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia. Vorkuta ja sen rauniot tuntuvat puhuvan vielä vuosikymmeniä myöhemmin jotain myös vankien kokemuksesta, vaikka tämä onkin pyritty peittämään tragikoomisen modernisaatiofantasian alle.

Fossiilinen energia mahdollistaa talviset sisäurheilulajit ja luisteluradat aavikolla. Sen avulla arktisesta Vorkutasta on yritetty tehdä niin standardi neuvostokaupunki kuin mahdollista. On pykätty jopa keskuspuisto, vaikka eivät puut tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi. Puistossa kelpaa tepastella niiden kahden kuukauden aikana, jotka Vorkuta on vuosittain lumeton. Jopa puiston pulut ovat fossiilikoneen toiminnan seurausta: ne saapuivat seudulle junien katoilla. Vorkutaan tuodaan junilla myös autoja, vaikka ei seudulla ole ympärivuotisesti kuljettavia teitä kuin joitakin kymmeniä kilometrejä, sillä tundra muuttuu kesällä upottavaksi suoksi.

Vaikka hiilikaivosten tuotto on laskenut, fossiilinen energia määrittää elämistä myös nyky-Vorkutassa. Yllättäen siellä törmää fossiilisia polttoaineita kuvastavaan kaksinapaiseen vastakohtaisuuteen, joka jostain kohtalon oikusta esiintyy täällä yhdessä ja samassa rakennuksessa, jonne lähdemme illallistamaan. Kuten Vorkutan talot yleensä talon julkisivu on rupinen, myrkyllisen oloinen ja hiilipölyinen, ilmentäen fossiilipolttoaineista kärsiville tuntuvaa ulkopuolta. Mutta kun astuu jäisestä ulkoilmasta julkisivun läpäisevän oven läpi niin – tadam – päätyy fossiilipolttoaineista nauttivien sisäpuolelle tilaan, joka muistuttaa Helsingin keskustan trendiravintolaa. Nuoret parit istuvat treffeillä, iloiset seurueet melskaavat olutkolpakkojen ääressä, televisio ja stereot pauhaavat, valot välkkyvät, lämpö hohkaa. Syötäväksi voi tilata kaikkea mahdollista Brasilian nautakarjasta ja Tyynenmeren mustekalasta mangolohkoihin.

Hitaasti luonto ja todellisuus tihkuvat ympärillä takaisin rapautumisena, murtumina, tundran kituliaana varvikkona, rapistuvina autiokylinä, joista yhtä nimeltään Halmer-Ju Venäjän armeija käyttää nykyään harjoitusmaalina, hajoamisena alkuaineiksi.

***

Stalinin aika meni menojaan, eikä Vorkutan ja Gulagin kaltaista ihmisruumiiden syöttämistä fossiilikoneen moolokinkitaan enää esiintynyt. Mutta miksi Jugran hantit puhuvat aina, ettei yksikään Stalinin ajan katastrofi merkinnyt niin pahaa kuin mitä seurasi 1960-luvulta alkaneen öljynporauksen myötä? Olemme Länsi-Siperiassa, Uralvuorilta itään avautuvassa maassa, jonka korpia halkovat mahtavat Ob- ja Irtyš virrat, täplittävät sadattuhannet järven. Suomensukuiset hantit ovat eläneet seudulla arkeologisten löytöjen perusteella vähintään 2000 vuotta.

Ehkä tätä taustaa vasten voi ymmärtää myös sen, että Venäjän alkuperäiskansat ovat keskimäärin vähemmän valtakulttuurin sulautuneita kuin Pohjois-Amerikan intiaanit. Pohjois-Amerikka nykyaikaistui ja siirtyi fossiilitalouteen Venäjää aikaisemmin. Venäläisvalta Siperiassa samoin kuin Nenetsiassa on vallinnut aina 1600-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta 1920-luvulla alkuperäiskansat alkoivat jäädä vähemmistöön kotialueillaan. Nykyään he muodostavat väestöstä Jugran 1,5, prosentista Nenetsian 19 prosenttiin. Varsinkin fossiilinen moderni on merkinnyt alkuperäiskansojen näkökulmasta aineellista ja henkistä tuhoutumista.

Öljynporauksen alkuvuosikymmeninä erityisesti Etelä-Jugra saastui pahoin, ja öljyvahinkoja sattuu edelleen hälyttävän usein. Ulkomaisille matkailijoille ympäristötuhoja ei Jugrassa esitellä. Korkeintaan pääsee näkemään mustunutta, pystyyn kuollutta kuusikkoa autoteiden vierellä ja maastoon kylvettyä teollisuusroskaa.

***

Jugran öljykentille on aina ollut vaikea saada vierailulupia, erityisesti näin on nykyään. Olen kuitenkin käynyt öljykentällä Nenetsiassa kesällä 2005. Neste oil omisti yhdessä Lukoilin kanssa SeverTek-yhtiön, joka pyöritti Etelä-Šapkinon kenttää. Neste oilin kautta lupa vierailuun herkesi helpommin suomalaistoimittajalle. Mutta ei Šapkinossa ollut nähtäväksi kovin paljon mitään yllättävää, paitsi että se oli melko uusi kenttä, ja laitteet olivat hyväkuntoisia. Liekit roihusivat poraustornien huipulla. Tundralle oli vedetty teitä, ja öljyputket johtivat rinnakkain itään, kohti öljyn kokoamisasemaa. Kuinka ollakaan kentän ympäristöprikaati harjoitteli öljytuhon varalta juuri saapuessani. Muutenkin meille vakuutettiin ympäristöasioista huolehtimista.

En puhu siitä, että öljykentän helikopteriasemalle vievän tien varsi oli reunustettu poraustorneilla ja öljyputkilla, ja tundra oli koneiden mylläämä. Harjagan helikopteriaseman lähellä lampeen näytti valuneen mustaa, ja tundralla kohosi vuori teollisuusromua. En puhu siitä, miten helikopterista saattoi nähdä taigan ja metsätundran juovuttuneen telaketjullisen miehistönkuljetusautoa muistuttavin vesdehodin urista – rakkineita käytetään tundrassa liikkumiseen. Vesdehodin jäljiltä kestää lähes vuosisadan ennen kuin tundran kasvillisuus palaa ennalleen. En puhu siitä, että helikopterit olivat vanhoja armeijan kuljetuskoptereita, jotka tärisivät niin, että niiden ajatteli minä hetkenä hyvänsä räjähtävän, sillä öljyntuotanto on eräänlaista sodankäyntiä, ja sodassa sotilaan on vain kestettävä niin kauan, että pääsee pois ja sen jälkeen unohtaa kaiken.

Ongelmat ovat Nenetsiassa pääsääntöisesti melko samoja kuin Jugrassa. Isoja tai pieniä öljyvuotoja on aika ajoin; yhtiöt voitelevat paikallisia poronhoitajia järjestämällä helikopterikuljetuksia ja ostamalla esimerkiksi moottorikelkkoja sekä tukemalla rahallisesti alkuperäiskansajärjestöjen hankkeita, mutta öljystä saataviin voittoihin nähden se on pikkurahaa. Tiet, öljyputket ja teollinen infrastruktuuri halkaisevat usein porojen jutausreitit. Porot kuolevat juotuaan öljyistä vettä tai maaperän saastuessa. Jokien ja järvien kalat kuolevat, marjat ja sienet jäävät nousematta kankaille.

Ympäristötuhot ovat vain ongelmien yksi ulottuvuus. Toinen asia on se, että nenetsit, mansit ja hantit ovat pitkälti menettäneet kielensä ja kulttuurinsa, he sinnittelevät kahden maailman välillä. Sattuvasti kaikkien ja kaiken riippuvuuden fossiilienergiasta tiivisti kyltti matkalla lentokentältä Narjan-Mariin: ”Kiitä Lukoilia, Narjan-Marin asukas”.

***

Jugran kaupunkien kaduilla näkyy samantyylisiä plakaatteja: ”iloitse kaupungistasi” ja kulmassa on aina jonkin öljy-yhtiön logo. Öljy-yhtiöt ovatkin rakennuttaneet seudulla tavallisesti lähes kaiken teistä kouluihin ja sairaaloista vanhainkoteihin. Ne myös maksavat Nenetsian tapaan 95 prosenttia seudun veroista.

Verokertymä menee Moskovaan, joka palauttaa siitä vähemmän kuin vie. Ja silti öljyraha tuottaa monenlaista hämmästyttävää seudulle. Mitä erilaisimpia valoja poltetaan kaupungeissa yötä päivää, vaikka tavallisesti Venäjällä katuvalot eivät öisin pala. Erityisesti Jugran piirikunnan pääkaupunki Hanti-Mansiisk on täynnä uljaita museoita, pompöösejä kirkkoja, metallisia patsaita, jäähalleja ja ostoskeskuksia, kivisistä mammuteista tehty puisto, pyramidin muotoinen näkötorni. Infrastruktuuri ja suorat moottoritiet kiiltävät uutuuttaan. Kuin oltaisiin Suomessa.

Ehkä omituisin asia on Surgutin teollisuuskaupungin läheltä löytyvä lomamökkikylä, jonka yhteydessä on eläintarha. Sen mainostetaan olevan ekologisesti puhtaalla alueella. Häkeissä ja aitauksissa on näytteillä yli 70 eri eläinlajia. Assurintiikeripariskunta lekottelee raukeasti kahden tiikerinpoikasen vierellä, leijona käyskentelee, leopardi venyttelee, on kameleita, ilveksiä, kotkia, šakaali, apinoita, strutseja, jakkihärkiä ja jopa kenguru. Talvisin eläimiä kuulemma pidetään piskuisissa suojissa, joita öljy lämmittää, kun elohopea saattaa laskea jopa 60 pakkasasteeseen.

Puhumattakaan lukemattomista patsaista ja muistomerkeistä, jotka esittävät geologeja ja öljytyöläisiä – heitä Jugrassa palvotaan loputtomiin. Nižnevartovskin lentokentän lähelle on parkkeerattu kuin toteemiksi ”ensimmäiset Samotlorin öljyesiintymälle lentäneet lentokoneet”, vieressä on sankarilentäjien muistopaasi. Neftejuganskin kaupungista taas löytyy kookas ja mustanpuhuva ”seudun ensimmäisen öljypisaran monumentti” ja öljyntuotannon museo toki löytyy joka kaupungista.

Hanteilla, joiden tilanne on seudun alkuperäiskansoista paras, löytyy muutama niin sanottu kansallinen kylä, Varjogan ja Russkinskaja. Kylien asujainten enemmistö on alkuperäiskansaa, ja yhtiöt ovat tavallisesti rakennuttaneet heille taloja kyliin korvauksena öljyntuotannon aiheuttamista haitoista luonnonmukaisille elinkeinoille. Monet hantit ovat palanneet vähintään osaksi vuotta elämään erämaahan. Jugrassa on alkuperäiskansojen 1990-luvun aktivismin seurauksena säädetty niin sanottu sukumaalaki, joka mahdollistaa erämaiden käytön, mutta ei omistusoikeutta. Muuta työtä, varsinkaan öljytyötä, heidän on vaikea saada. Käytännössä alkuperäiskansa elää öljy-yhtiöiden hyväntekeväisyyden varassa. Kaupunkeihin muuttavat venäläistyvät nopeasti.

***

Siellä Russkinskajan lähellä, Trom-Agan-joelle, minäkin ajattelen kohtavaani perinteisesti elävän hantin. Menemme sinne Andrei Daniletšin kanssa. Nuorehko mies on puoliksi hanti, puoliksi venäläinen. Hän pyörittää Russkinskajassa matkatoimistoa ja on enemmän kuin puoliksi kiinni modernissa. Ajamme autolla läpi KPP:sta eli kontrolli- ja talouspisteestä. Kaikkialla täällä levittäytyy öljyntuotantoalue, jossa ei saa liikkua ilman lupia. Tämä tuo mieleen paitsi sotatoimialueen tarkastuspisteet myös Gulag-leirien vyöhykkeiden väliset vartiopisteet, joita nimitettiin samalla nimellä KPP. Ajamme moottoriveneelle kaksi tuntia Trom-Agan-jokea pitkin. Ohittaessamme erään hiekkasärkän huomaamme karhun katoavan mörähtäen pusikkoon.

Rantaudumme. Kahlaamme mäkäriä kuhisevan rantapöheikön läpi. Odottelemme tovin hämärtyvässä illassa. Pian läheisen metsäleirin hanti-isäntä Aleksander tulee hakemaan meitä autollaan. Jostain syystä hän haluaa ajaa autoa. Köröttelemme Ladalla viitisen kilometria melko syvien lätäkköjenkin poikki. Pysähdyttyämme hantimies poistaa veden autosta rahkasammaltuppojen avulla. Kahlaamme vyötäröön asti ulottuvissa saappaissa viimeiset kilometrit lettosuon poikki. Tuoksuu suopursulta, sammalelta ja suovedeltä.

Perillä meitä odottaa hantipirtti. Siellä Aleksander ja hänen vaimonsa Darja asuvat vuoden ympäri. He pitävät pientä porotokkaa, kalastavat, metsästävät ja keräilevät. Täysin ilman nykyajan mukavuuksia he eivät kuitenkaan elä. On auto, ja pirtin pöydällä seisoo televisio. Selviää, että lähellä on linkkimasto. Sähköt tulevat aggregaatista, jota pidetään päällä vain yhdeksään asti illalla.

Meille tarjotaan keitettyä sorsaa ja perunoita. Sen päälle juomme teetä lakkahillon kera. Yön nukumme hyvin kaikki yhdessä pirtin lavitsoilla. Aamulla suon ja ympäröivän taigan upea ruska paljastuu: vihreää, punaista, keltaista, kävynruskeaa. Ison järven selkä siintää. Mättäät ovat täynnä karpaloa ja puolukkaa.

Aleksander ja Darja tuntuvat melko tyytyväisiltä elämäänsä. Myönteisesti ajatellen he elävät melko samantyyppisesti kuin länsimaiset omavaraistujat tai romahdusheimolaiset; he käyttävät minimaalisesti nykytekniikkaa ja energiaa säilyttäen parhaassa tapauksessa yhteyden perinteeseen ja erämaahan. Toisin kuin länsimaisilla omavaraistujilla heillä ei tosin ole juuri mahdollisuutta valita.

***

Teoksessa Energia ja kokemus (2013) Tere Vadén ja Antti Salminen väittävät, että fossiilisista polttoaineista öljy on itseasiassa kaikkein hierarkiahakuisin eli ruokkii eniten epätasa-arvoa. Näin on siksi, että öljyä voidaan kuljettaa helposti ja se sisältää tilavuusmittaa kohden erittäin paljon energiaa. Öljyn kuljetuksen, jalostuksen ja varastoinnin hallinnoiminen mahdollistaa valtavien energiamäärien keräämisen.

Tästä huolimatta öljyn, kivihiilen ja kaasun ostosta Venäjältä ei käydä meillä mitään keskustelua. Mitään vaihtoehtoja ei pallotella. Ei, vaikka ehkä juuri itänaapurin taustaa vasten voisi selkeimmin nähdä kuinka kommunistinen ja kapitalistinen fossiilimoderni pohjimmiltaan muistuttavat toisiaan ainakin suhteessa luonnon riistoon ja kasvun tiellä olevien ihmisryhmien nujertamisessa.

Keskustelua ei käydä, vaikka autoritaarisesti hallittu Venäjä on energiatuottajana ja rahojemme vastaanottajana ongelmallinen. Venäläisistä öljy- ja kaasuyhtiöistä Gazprom, Rosneft, Surgutneftegaz ja monet muut ovat presidentti Putinin ja hänen lähipiirinsä omistuksessa. Esimerkiksi Gazpromia on myös suoraan käytetty Venäjän sananvapauden tukahduttamisessa.

Öljyntuotanto ruokkii harvainvaltaa. Näin on myös Venäjällä, jossa neuvostodiktatuuria seurannut Putinin valta saa kiittää vallassa pysymisestään pääasiassa korkeana pysyneitä öljyn maailmanmarkkinahintoja. Öljytulot ovat myös mahdollistaneet Venäjän sotaseikkailut Georgiassa ja Ukrainassa. Näillä suunnilla on myös energiapoliittinen ulottuvuutensa: Georgian läpi kulkee Venäjän kiertävä BTC-öljyputki, jonka kontrollia Venäjä ei halua luovuttaa yksinomaan länsivalloille; Krimin rannikolla sijaitsee öljyvaroja, ja Itä-Ukrainassa taas lepää rikas Donbassin kivihiilialue.

Salmisen ja Vadénin mukaan erityisesti öljyn varaan rakennetun infrasturuktuurin ainutlaatuisuus piilee siinä, että massiiviset tuloerot normalisoituvat osaksi lähes kaikkien maailman alueiden erilaistumista ja työnjakoa. Taloudellisen uusliberalismin myötä monikymmenkertaiset tuloerot ovat normaaleja länsimaisissa yrityksissä, globaaleista tuloeroista puhumattakaan. Öljyesiintymien pistemäisyys mahdollistaa niiden sotilaallisen ja taloudellisen keskitetyn hallinnon. Heidän mukaansa on kyseenalaista pystyisikö hiili ylläpitämään yhtä laajaa ja väkevää hierarkisoitumista, uusiutuvista energiamuodoista puhumattakaan. Jos energiantuotanto hajautuu, myös valta väistämättä hajautuu.

Varallisuus ja valta on nykymaailmassa äärimmäisesti jakautunut. Oxfamin tutkimuksen mukaan 42 yksityistä ihmistä omistaa enemmän kuin puolet ihmiskunnasta eli enemmän kuin noin 3,7 miljardia ihmistä. Ihmisen vaikutukset ryhmitellään viiteen kohtaan: ilmastonmuutos, joukkosukupuutot, ekosysteemien katoaminen, saastuminen sekä väestönkasvu ja liikakulutus. Puhutaan antroposeenista eli ihmisen ajasta, joka merkitsee planetaarista hätätilaa. Antroposeeni-keskustelussa varallisuus-, luokka- ja valtaerot on kuitenkin yleensä siivottu pois – ikään kuin olisimme kaikki yhtä ”ihmislajia” ja ”samassa veneessä”. Jättimäisen perspektiivin käyttäminen vaikuttaa toimintaan. Planetaarinen näkökulma vieraannuttaa ja lamaannuttaa tyrmäävässä totaalisuudessaan.

Pohdiskelua omavaraisuudesta, luonnonmukaisesta elämisestä ja niin sanotusta romahdusheimolaisuudesta tarvitaan varmasti lisää. Pidemmän päälle yksityiset ratkaisut eivät kuitenkaan välttämättä riitä. Kaikki eivät pysty olemaan Lasse Nordlundin tapaisia omavaraisuuspioneereja. Fossiilienergian tuotannon vaihtoehdoksi ei kelpaa ainoastaan omavaraisen kuva.

Voisimme pohtia myös sitä millä tavoin fossiilikapitalismi saataisiin energian saannin vähentyessä jakamaan energiansupistus nykyistä tasaisemmin kaikkien ihmisten välille. Vaarana on se, että enemmistön energiankulutuksen vähentyessä harvalukuinen eliitti jatkaa fossiilienergian kerskakulutusta samoin kuin ennenkin. Fossiilikoneen ja -energian loppuannoksen päätyessä eliitin käsiin periaatteessa kahdenlainen kauhukuva voi kohdata yhteiskuntien enemmistöä: Vorkutan tapainen fossiilikoneen orjuus, tai Jugran tapainen fossiilienergian kaatopaikan reunamille elämään sysäytyneisyys. Miten planetaarisesta kulutuksesta, saastumisesta ja vierautumisen leviämisestä vastuussa oleva eliitti olisi pakotettavissa kantamaan vastuunsa?

Ville Ropponen

Essee on julkaistu Elonkehä-lehdessä 1/2018.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...