Pimeys opettaa Krimillä

Pimeys on valon puuttumista. Mutta se on myös paljon muuta. Vasta Krimillä opimme ymmärtämään mitä pimeys tarkoittaa, emmekä enää ihmettele, että pimeyttä on joskus historiassa pidetty erillisenä aineena.

Jälkiteollisessa Suomessa pimeyttä torjutaan lukemattomilla eri tavoilla. Kaikkialla välkehtivät katulamput. Edes talvella pimeys ei tule kunnolla iholle halogeenien ja ostoskeskusten välkkyvalojen takaa. Kesä taas on vaaleiden öiden aikaa, jolloin pimeys korkeintaan häivähtää jossain kesämökin takana kuusikon rajassa, pitkäksi venähtäneiden illanistujaisten jälkimainingeissa.

Riippumatta vuodenajasta Krimin kaupungeissa ei ole katuvaloja, tai jos onkin, niitä ei polteta. Ja aurinko laskee aikaisin. Mainosvaloja, kimmeltäviä neonkylttejä ja taivaalle piirtyviä valonheittimiä ei niitäkään näy. Energiansäästämisen vai varojen puutteen vuoksi? Ehkä välinpitämättömyydestä tai siksi, ettei ole ollut tapana? Kuka tietää. Joka tapauksessa pimeässä kuljeskellaan

Tuntuuko nihkeältä, karmiiko peräri selkäpiitä? Ei, Krim on lygofiilin toteutunut utopia ja se myös parantaa lygofobian. Ensimmäinen termi tarkoittaa pimeyden rakastamista, jälkimmäinen pimeän pelkoa. Pimeys on perinteisesti liitetty tiedon puutteeseen, mystiikkaan, tuntemattomiin asioihin, epätäydellisyyteen ja epämoraalisuuteen, kaikkeen sellaiseen mitä järkeisuskon ja tieteellisen maailmankuvan marinoima eurooppalainen tajunta on oppinut kammoamaan.

Tarkastellaan hetki pimeyttä. Otetaan jokin pieni krimiläinen kaupunki, esimerkiksi Koktebel, ja tartutaan sitä mustista niskavilloista auringonlaskun hetkellä. Keltainen aurinko muuttaa väriään. Vajotessaan siitä tulee vihertävä, sinertävä, punertava ja viimein valkoinen haipuva pallo, joka vajoaa partaveitsenterävien vuorten taakse. Muutamat myöhästyneet säteet viistävät kallioita ja korkeimpien talojen kattoja, ja sitten se on mennyt. Jäljellä syvenevä sininen hämärä.

Tähän asti kaikki on melko miellyttävää, suorastaan esteettistä.

Parhaimmillaan hämärä on Arabatin kynnäällä hiekkatiellä, kun palaamme turkkilaislinnakkeen raunioilta Kamenskoen kylään. Vasemmalla leviää Asovanmeri kengän alla narskuvine simpukankuorirantoineen, oikealla omituinen Sivašin laguuni, jossa tuntuu kelluvan ruumiita. Pimeys tihenee minuutti minuutilta. Aivan kuin mustikkamehua kaadettaisiin paperille.

Ensin seuraa porvarillinen hämärä. Sen nimi tulee siitä, että keskiajalla käsityöläiset eli porvarit näkivät silloin vielä työskennellä. Ensimmäiset tähdet vilkahtavat taivaalla. Seuraavaksi tulee nauttinen hämärä, jolloin taivaanranta on Asovanmerellä vielä nähtävissä. Esiin tulee lisää tähtiä, joiden ansiosta entisaikojen merenkulkijat pystyivät hämärän tällä asteella jo käyttämään sekstanttia. Ennen pimeyttä koittaa vielä astronominen hämärä, jolloin ilmassa viipyy yhä häivähdys valon kajoa. Krimillä pimeys ei tule hiipien, kuten pohjoisessa, vaan nopeasti. Se tulee mustana aineena sataen. Edellä kuvattu hämärän syventyminen vie vain kymmenen minuuttia.

Pimeys tunkeutuu maisemaan vieraina ajatuksina. Ohi ajavien autojen kiilusilmät tuntuvat hujahtelevan tuon tuosta lähempää. Keitä autoissa istuvat ihmiset ovat? Entä jos jokin autoista äkkiä pysähtyy ja sen metallikuoren sisältä pusertuu ulos tuntemattomia olentoja?

Tällaisissa ajatuksissa on kyse pimeyteen tottumattomasta tajunnasta. Pimeyteen ei tule suhtautua kuten hiilikellariin, jonka tunnelmassa kukaan ei uskalla kääntää valokatkaisijasta - ties mitä nousisi esiin - vaan odotetaan aamua, joka ikkunasta valuessaan poistaa epävarmuuden. Ei, pimeyteen tulee suhtautua toisin.

Palataan Koktebeliin. Kaupunki ei hiljene tai pysähdy, kun huppu on vetäisty katujen peitoksi. Krimiläiset kaupungit eroavat tässä radikaalisti länsimaailman kaupungeista, joissa ihmiset kerääntyvät lamppujen alle kuin kärpäsparvet, ja valottomat kujanteet hiljenevät ja tyhjenevät nopeasti. Koktebelin pimeydessä ihmiset jatkavat askareitaan aivan samoin kuin päivälläkin, niin kuin kaduilla yhä olisi valoisaa. Elintarvikekaupan ovet käyvät, mennään ja tullaan. Pojat ja tytöt siemailevat olutta pusikossa, nauru pyrskähtelee. Ravintoloissa soi musiikki.

Koktebelissa ei ole varaa pelätä. Pimeys suojaa. Sen ymmärtää parhaiten, kun vastaan tulee täti varustettuna voimakkaalla halogeenilampulla - ei sellaisia täällä kukaan käytä. Täti on majakka illassa, paremminkin karuselli, räikeä kuin bordelli, kuka tahansa näkee hänet satojen metrien päähän, kun taas hän ei erota ketään ennen kuin metrin päästä, sillä niin pimeää on.

Kun on viettänyt joitakin öitä Krimillä niin alkaa ymmärtää, että pimeän tuomitsemisessa on kyse vain siitä, että pimeys on sähkömagneettisen spektrin ihmissilmälle näkymätön osa: näköaistiin urautunut länsimainen ihminen tuntee silmitöntä kauhua joutuessaan tilaan, jossa ei pysty kontrolloimaan ympäristöään näköaistinsa avulla. Ja kuitenkin on kyse varsin nuoresta ilmiöstä: öiden laajamittaista laimentamista sähkövalaistuksella on harrastettu korkeintaan 30-40 vuotta ja vain rajoitetussa osassa maailmaa.

Aistit sopeutuvat uudelleen varsin nopeasti, mutta kestää useita öitä ennen kuin länsimaisen ihmisen hermojärjestelmä sopeutuu. Sen tapahduttua näköaistin lisäksi kuulo-, haju-, maku- ja tuntoaisti avautuvat vastaanottamaan pimeää.

Krimiläinen pimeys on pimeässä kulkemaan oppineiden ihmisten pimeyttä, jossa yksikään kulkijoista ei kompastu tai törmää toisiinsa. Sattuessaan kadulla vastatusten tutut pysähtyvät erehtymättä vaihtamaan kuulumisia, vaikka mitään ei näy. Ihmiset tunnistavat toisensa vaistomaisesti, muuten kuin näöstä. Pimeässä kulkijat kiertävät tottumuksesta jokaisen kuopan tiessä, tunnistavat oikean kadunkulman ja numeron ja osaavat unissaankin kotiin. Pimeässä tuleee luottaa ihmisiin ja maamerkkeihin.

On luotettava täydellisesti, kun vieras tumma hahmo lähestyy etuoikealta pimeyden seasta, eikä se ole ensi alkuun muuta kuin muodoton möhkäle. Pian muodottomuus selkiintyy vanhaksi hymyileväksi sedäksi, joka tervehtii ja ohittaa teidät matkallaan kaupalle ostamaan piipputupakkaa. 

On luotettava täydellisesti tai jäätävä kotiin.

Krimin pimeässä varjot eivät merkitse murhaajaa. Ryöstäjä ei seiso ääneti porttikongiin sulautuneena, vaan jos hän on tullakseen, hän tulee kadulla vastaan kirkkaassa päivänvalossa, tervehtii kohteliaasti ja vie kaiken. Näinhän se menee meilläkin. Me eroamme krimiläisistä vain siinä, että krimiläiset tietävät tämän, me emme tiedä. Tai emme halua uskoa. Uskomme sen sijaan pimeän pelkoon, median lietsomiin uhkakuviin, lapsuudesta kumpuaviin kummitustarinoihin, jotka pitävät meidät pimeällä neljän seinän sisällä, ostoskeskuksesta toiseen suhahtavissa kulkuvälineissä, kontrolloidussa, ennakoidussa, tutussa sähkövalon rakentaman järjestyksen maailmassa, tai niin me luulemme. Samalla olemme jatkuvasti tarkkailun alaisena. Emme ymmärrä, että pimeys on myös vapautta. Vapautta kulkea ilman jatkuvaa havaitsijaa, ketä tahansa, tahoa joka merkitsee ylös askeltemme suunnan, frekvenssin ja päämäärän, viitoittaa tiet ja merkitsee ne valmiiksi nopeusmerkein, varoituskolmioin, pysähdyskyltein ja umpikujan osoittimin.

Pimeässä kulkeminen on vierauden pelon voittamista.

Krimillä pimeyttä on vielä mahdollista hengittää. Sitä voi kosketella, katsella, kuunnella ja kiertää kuin kuumaa puuroa. Pimeässä tuoksuu torien viikuna, korianteri ja portviini, vahva sikari, hajuvesi "Skyyttien kulta", käymälä ja veri, joka aivan äsken, 50 vuotta sitten, valui kiveykselle. Aallot loiskuvat portaita vasten, vesi nousee tiettyinä öinä rintaan asti, mutta ei koskaan ylemmäs.

Pimeys on levollista ja mietteliästä, unet tulevat lähemmäksi ja palaavat värillisiksi. Pakonomainen tekemisen tarve, kiire ja hektisyys imeytyvät pois. Krimin pimeän sisällä Eurooppa yhtyy nautinnollisesti Aasiaan.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Ville Ropposen ja Natalia Deviatkinan matkakirjassa Krimin niemimaa (Savukeidas 2010)

Kirjailijakuvan rakennuksen erityispiirteitä

Taiteilijoille ja kirjailijoille on kautta aikojen sallittu tavallisista kansalaisista rajustikin poikkeavaa käytöstä. Usein heiltä on sellaista myös odotettu – erityisesti julkisuudessa. Kirjailija lähettää sanataiteensa yleisölle: jo tämä tekee ammatista julkisen.

Kirjailijan julkinen rooli eli kirjailijakuva on ollut usein tarkkailun kohteena. Tiettynä aikakautena tyypillinen kirjailijakuva monesti myös vaikuttaa itse kirjailijoihin, etenkin aloitteleviin. On toki kirjailijoita, jotka väittävät, ettei aikakauden kirjailijakuvalla ole heihin mitään vaikutusta, mutta useimpien ammatillisessa identiteetissä julkisella roolilla on vähintään alitajuinen merkitys. Julkikuva ja identiteetti eivät tietenkään ole samoja asioita, vaikka niillä on tekemistä keskenään. Molemmat rakentavat osaltaan kirjailijan subjektiivisuutta.

Kirjailijan subjektiivisuudella on ollut iso merkitys paitsi hänen oman työnsä kannalta myös porvarillisen yksilöllisyyden kehityksessä. Viimeistään 1700-luvun lopulta alkaen myytti taiteilijasta yksilöllisenä nerona on toiminut mallina subjektiivisuuden tuottamiselle. Romantiikan ajan kirjailijat olivat ikään kuin ensimmäisiä moderneja yksilöitä. Kirjailijan subjektiivisuus, jonka eräs tärkeä viiste on hänen julkikuvansa, on ilmentänyt aikakauden subjektiivisuuksien laajuutta ja rajoja sekä ennakoinut tulevaa subjektin kehitystä.

***

Subjektin tuottaminen ja sen muutokset ovat sidoksissa paitsi kulttuuriin, teknologiaan ja energiantuotantoon myös työelämään, työn yhteiskunnallisen asemaan ja työvoiman kontrolliin. Kirjailijan subjektiivisuuden kehityksen kautta voidaankin tarkastella myös ylipäänsä työn kehittymisen virtauksia. Esimerkiksi viime aikoina on näyttänyt siltä, että eräs yksilöllistämisen tekniikka, jota voisi nimittää ”kirjailijamaistumiseksi”, on levinnyt kaikkeen työhön. Samalla tämä tekniikka, jossa jokainen ”yrittäjätyöläinen” on vain itse vastuussa voitoistaan tai tappioistaan, on mahdollistanut työvoiman uudenlaisen hallinnan.

Nykyisenä individualismia korostavana aikana muistetaan harvoin kuinka historiallisesti nuorta yksilöllisyys on. Edes kirjailijan subjektiivisuudesta ei voi puhua paljonkaan ennen uutta aikaa ja julkisuuskoneistoja, kuten kirjapainotekniikkaa ja joukkotiedotusvälineitä. Käsitys nimetystä kirjallisesta tekijyydestäkin syntyi vasta 1500-luvun Euroopassa.

Antiikin aikana teksteillä oli usein nimetty tekijä, mutta keskiajalla oli tavallista, ettei tekijää tiedetty. Tekstiä kopioitiin käsin, kopioijat usein muuntelivat tekstiä, eikä tekijän nimellä tai tekijyydellä ollut väliä. Renessanssiajalta on säilynyt enemmän tiedettyjen tekijöiden teoksia. Silti lähes romantiikan aikaan asti taiteilijuus nähtiin pitkälti jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilijat ymmärrettiin filosofisten totuuksien, ylimaallisten aistimusten tai salatun tiedon välittäjinä, jumalien hulluina tai narreina, mutta yhtä kaikki työkaluina yksilöä suuremman voiman palveluksessa.

Kirjallinen tekijyys syntyi toden teolla vasta silloin, kun Eurooppaan muodostui merten takaisella ulkomaankaupalla vaurastuneita porvarissukuja, joiden omaisuus mahdollisti yksilöitymiskehityksen. Uudet keksinnöt, kuten kirjapainotekniikka, edistivät tätä kehitystä. Porvarillinen subjekti alkoi tuottaa itseään, mutta aluksi tämä tuotanto koski vain harvoja. 1500-luvulla ja vielä 1600-luvullakin oli yhä melko tavallista, ettei kirjallisen teoksen tekijää tiedetty. Esimerkiksi Shakespearen teosten tekijyys on edelleen akateemisen kiistelyn kohteena.

***

Porvarillisen subjektin romanttinen versio kehkeytyi 1700-luvun lopulla samalla, kun porvaristo nousi luokkana ja korosti erillisyyttään suhteessa entisiin valtaluokkiin, aatelistoon ja papistoon.

Esimerkiksi J. W. Goethen romaania Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) on luettu paitsi romanttisen, kärsivän taiteilijasielun suuntauksen aloittaneena teoksena myös kuvauksena yrityksestä luoda porvarillinen subjekti. Wertherin subjekti syntyi tilanteessa, jossa aateliston valta oli jo heikentynyt. Sittemmin romanttisia yksilöitä esiintyi Keski-Euroopan kirjallisuudessa 1800-luvulla vilisemällä, vaikka Suomeen tämä tyyppi tuli vasta vuosisadan lopulla.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa siirryttiin 1800-luvun lopulla kivihiilestä ja höyrykoneesta öljyn ja polttomoottorin käyttöön. Subjektia alettiin öljyn pyörittämän tuotantokoneen avulla massatuottamaan, kun höyrykone oli mahdollistanut lähinnä tiettyjen luokkien lavean kärjen subjektintuotannon. Kirjallinen tekijyys korostui entisestään, syntyivät nykyaikaiset kirjamarkkinat ja lukutaidon laajentuessa myös lukeva yleisö. Koulutuksen levitessä samalla kun yhteiskunnat vaurastuivat ja vapausaatteet levisivät, menetti kirjallinen tekijyys pikkuhiljaa luokkasidonnaisuutensa ja levisi hitaasti myös alempiin luokkiin.

Alkuun tekijyys koski vain miehiä ja laajeni vasta vähitellen naiskirjailijoihin. Kirjojen jakeluverkoston ja sanomalehdistön kehityksen myötä kirjailijalla ja hänen julkisuuskuvallaan alkoi olla yhä suurempi vaikutus teosten saavuttamiin lukijamääriin ja tätä tietä kirjailijan ja hänen kustantajansa taloudelliseen voittoon. Tämä kaikki vaikutti tietenkin koko kirjallisuusinstituutioon. Kirjallisuudentutkimuksessa painotettiin aina 1900-luvulle ja modernismin läpimurtoon asti pääasiassa ”kirjailijapersoonan” ja hänen elämänkokemustensa vaikutusta teosten tulkinnassa, esittelyssä ja luokittelussa.

Ennen modernia aikaa kirjailijat olivat tavallisesti olleet riippuvaisia mesenaattiensa suopeudesta, elleivät he aatelisina, suurporvareina tai kirkon virkaatekevinä perineet tai saaneet käyttöönsä toimeentuloon riittävää omaisuutta. Vallanpitäjien suosio taas takasi suhteellisen sananvapauden, vaikka sen rajoja koeteltiin.

Nykyajan lähestyessä kirjailijat vapautuivat suurelta osin mesenaateistaan, mutta samalla heistä tuli riippuvaisia markkinoista ja joukkotiedotusvälineistä. Ehkä tästä syystä kirjallisuus kehittyi nopeasti ja tekijäkeskeiseen suuntaan jo 1700-luvulla erityisesti Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa – varhain ja vauhdilla modernisoituneissa maissa, joissa myös edustuksellinen demokratia sekä kapitalismi ottivat ensiaskeleensa. Seuraavalla vuosisadalla olivat vuorossa Saksa, Venäjä ja muut Euroopan maat.

Porvarillisen subjektin epävarmuus, joka kumpusi 1800-luvun porvariston asemasta ylempien luokkien vallan haastajana, heijastui erityisesti ranskalaisiin flanöörin, dandyn ja boheemin tyyppihahmoihin. Nämä tyypit tuntuvat liimautuneen kirjailijan rooliin niin sitkeästi, että vielä nykyäänkin kirjailijoiden usein ajatellaan olevan boheemeja ja epäsovinnaisia, vaikka todellisuus olisi vallan muuta eikä porvaristonkaan ole aikoihin tarvinnut kamppailla vallasta muiden luokkien kanssa.

Periromanttinen kirjailijatyyppi jäi pääosin 1800-luvulle, sillä 1900-luvusta tuli kiihtyvän modernisaation ja vallankumouksellisen liikehdinnän vuosisata. Klassisen avantgarden ja modernismin tekijät nuuhkivat transgression ilmaa, kapinan savuja, ja kuuntelivat hienostuneen käheitä, vieraantuneita ääniä. Modernistiseen kirjailijakuvaan vaikuttivat sosiaalidemokratian ja sosialismin vahva asema porvarillisen vallan haastajina. Ja ei niin, etteikö romanttisen tyypin pölyä yhä löytäisi minkä tahansa taiteilijakapakan kantapöydästä. Tyypin sitkeähenkisyydestä ovat myös kirjailijat tietoisia: siksi he usein ruokkivat yleisön skandaalinnälkää mitä värikkäimmillä väitteillä!

Romanttisen kirjailijatyypin pinnallapysyminen kielii siitä, että se on viehättänyt niin yhteiskuntakriitikkoja kuin konservatiiveja ja kaupallisia piirejä, jotka tarvitsevat ”kirjailijapersoonaa” lisäämään myyntiä ja takaamaan myytävien kirjojen laatu.

***

Pentti Saarikosken on sanottu olleen yksi ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, joka tajusi joukkotiedotusvälineiden roolin julkikuvan rakentamisessa. Median luoma legenda ”valtakunnanjuoppo” Saarikoskesta elää edelleen. Myytti on usein paljon väkevämpi kuin paljon ristiriitaisempi ja poliittisempi todellinen runoilija. Kirjallisuus ei kuitenkaan imitoi elämää, vaan muovaa todellisuuden pölystä omiin tarkoituksiinsa sopivaa sanataidetta.

Saarikoski sopii 1960- ja 1970-lukujen kotimaisen kirjailijan julkikuvan prototyypiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä, 1980-luvulla, vastaava tyyppi oli kenties Anja Kaurasen kaupallisen kevyt punk-hahmo tai Esa Saarisen pop-filosofi. Sittemmin 1990-luku toi näkyviin postmoderneja runoilijahahmoja Helena Sinervosta Lauri Otonkoskeen. Nämä hahmot korostivat ”tekstien välistä leikkiä” ja ”kirjailijan kuolemaa”; he halusivat häivyttää tekijän ja korkeintaan kuiskailivat filosofisia television keskusteluohjelmissa. Jossain häivähti Jyrki Lehtolan ja Markku Eskelisen vihainen postmodernisti. Vuosituhannen loppua kohden julkisuudessa esiintyi yhä enemmän tyyppi, joka ennakoi jo uutta milleniumia ja uusliberalistisen aikakauden kirjailijakuvaa: Jari Tervo.

Tervon tyyppihahmo kiteyttää 2000-luvun kirjailijakuvan keskeiset piirteet. Kyseessä on sukkeluuksia suvereenisti nakkeleva, julkisuudessa kuin lisko lammikossa viihtyvä tyyppi, joka esiintyy television visailuohjelmissa yhtä hyvin kuin syvähenkisissä keskusteluissa. Olematta erityisesti politiikasta kiinnostunut Tervon tyyppi kallistuu aikakauden muotisuuntaan oikealle, mutta sen korrektiin liberaaliin laitaan. Tervon hahmo kirjoittaa hauskasti ja kevyesti, mutta mikä parasta, hän sanailee loputtoman nokkelasti. Kirjailijoita on toki aina pidetty hyvinä supliikkimiehinä tai -naisina, tai ainakin heiltä on odotettu hyvää ulosantia, vaikka melko suuri osa kirjailijoista kirjoittaa paljon paremmin kuin puhuu.

Sittemmin Tervon paikalle on pyrkinyt uusia hahmoja. Juha Itkosesta Tommi Melenderiin ja Tommi Kinnuseen he ovat lähes poikkeuksetta nuorehkoja siloposkisia miehiä, joilla on keskiluokkainen tausta ja ajatusmaailma. Naispuolisia poikkeuksia tästä piilosovinistisesta uomasta ovat Sofi Oksanen ja Katja Kettu, joiden julkiset profiilit ovat yllättävän samankaltaisia kirjailijoiden tuotannon ja henkilöiden eroista huolimatta. Kolmantena on mainittava Jenni Haukio, jonka julkinen rooli on asemoitunut jonnekin ”sivistyneen runoilijan”, ”valtakunnan ykkösleidin” ja ”kirjallisen koriste-esineen” välimastoon.

Henkilöbrändäys on jo pitkään vaikuttanut kirjailijakuvan rakentamisessa. Tämä kertoo markkinoinnin ja kirjojen myynnin korostumisesta. Kirjailijapersoona pyritään nyt käärimään yhä selvärajaisemmaksi, sopivasti särmäksi paketiksi, jonka tarkoitus on auttaa lukijaa ostopäätöksessä. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että biografinen ote on nyttemmin tullut takaisin myös kirjallisuudentutkimuksen keskiöön ikään kuin sivuovesta ja hieman uudessa muodossa.

Nykyhetken polttopisteessä kirjailija rakentelee kirjailijakuvansa urakehitystään silmällä pitäen. Hän asettuu sopiviin imagonrakennuksen lähtötelineisiin eli sellaisiin, jotka parhaiten kehystävät seuraavan viiden tai viidentoista teoksen julkaisemista. Nykyään menestynyt mieskirjailija on Alexander Stubbia muistuttava yrittäjähenkinen ja armoton suorittaja, joka saa tarpeeksi päihtymystä aamulenkistä. Hänen imagonhallintansa on kunnossa. Sanomalehden haastattelussa hän kertoo harrastuksistaan ja esittelee ehkä työhuoneensa. Menestynyt naiskirjailija taas on nuorempaa Lenita Airistoa muistuttava tiukka bisnesmimmi ja poseeraa hallitussa mekossa meikki ojossa kiiltopaperisen aikakauslehden kannessa.

***

Tommi Melender käsittelee kirjailijan, hänen teostensa ja lukijoidensa monimutkaisia suhteita Onnellisuudesta -kokoelman (2016) esseessä ”Kirjailijaidiootti”. Itsesääliä, itseriittoisuutta ja teräviä ajatuksia sekoittavassa tekstissään Melender tuskailee kirjallisuuden ja kirjailijan syrjään jäämistä, kun ”ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat ruokaan, liikuntaan ja kotoiluun” liittyvät trendikkäämmät aktiviteetit.

Entä kuka tai mikä on tähän syypää? Mihin Melenderin kritiikin kärki kohdistuu? Arvosteleeko hän esimerkiksi taloutta tai nykykulttuuria, joissa painottuvat aiempaa enemmän henkilöbrändäys ja individualismi? Ei oikeastaan. Melender ampuu alas ajatuksen, että ennen olisi ollut toisin. Esimerkkinä hän käyttää Volter Kilpeä ja hänen suurromaaniaan Alastalon salissa (1933). Se, ettei teosta aikoinaan nostettu välittömästi klassikoksi, vaan se sai ”pikemminkin keskivertoromaanin kuin mestariteoksen arvostelun”, todistaa Melenderin mielestä, etteivät asiat ennenkään olleet paremmin.

Eivät kenties olleetkaan. Melenderin asenne heijastaa ehkä kuitenkin enemmän tyypillisen liberaalin uskoa siihen, että maailma ja yhteiskunta ovat aina olleet samanlaisia kuin nyt. Koska aikakausilla ei ole eroa, ei erilaisia aikaan sidottuja tyypillisiä kirjailijakuviakaan ole. Kilven ja hänen teoksensa vastaanottoa 1930-luvulla voi huoletta verrata 2010-luvun maailmaan ja uskotella, että kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta.

Mainitussa esseessä Melender edelleen evästää kirjailijoita välttämään ”modernin maailman ja rahan melua”. Julkikuvaa tärkeämpi asia on itse kirjoittamisen prosessi, tuo pieni kuolema, vakuuttelee Melender.

Melenderkään ei toki ajattele, että kirjailija voisi välttää osallistumisen markkinoille näin helposti. Melender tietää, että kirjamarkkinat ovat kuin Yhdysvaltain tulonjako: ylin prosentti ihmisistä omistaa varallisuutta yhtä paljon kuin alempi 90 prosenttia. Samanlainen supertähtitalouden logiikka vallitsee markkinoiden lisäksi julkisuudessa. ”Bestsselleristit ja kirjallisuuden superrikkaat” imevät myyntiluvut, käännössopimukset ja henkilöhaastattelut, Melender summaa. Hän väittää kaiken lisäksi törmänneensä vuosi vuodelta yhä useampiin kirjailijoihin, jotka harkitsevat kirjoittamisen lopettamista tämän epäoikeudenmukaisuuden takia.

***

Mutta mitä ihmettä kirjailijat oikein valittavat? Eikö lähes kaikkien muidenkin ihmisten työmarkkina-asema ja työelämä muistuta nykyään tässä suhteessa kirjailijaa?

On nimittäin aivan turha tuudittautua siihen vielä parikymmentä vuotta sitten yleiseen uskoon, että tulevaisuudessa tulisimme elämään tasa-arvoisemmin ja vapaammin. Teknologia muka vapauttaa meidät liiasta työnteosta, vapaa-aika ja itsensä kehittäminen lisääntyvät, ja ihmiset keskittyvät aiempaa enemmän huolehtimaan läheisistään, kanssaihmisistä ja ympäristöstä.

Ei sinne päinkään. Nykyään koko elämä laitetaan työhön. Työntyöntekijän henkilökohtaisista taipumuksista ja etiikasta on tullut keskeinen tuotannontekijä. Yhteiskuntatieteilijä Eetu Virénin mukaan kaikki työ näyttääkin olevan muuttumassa ”kirjailijamaiseksi” siinä mielessä, että jokaiselta, siivoojasta graafiseen suunnittelijaan, vaaditaan työlle omistautumista. Siivoojan tulisi olla valmis tekemään työtään ”kutsumuksesta” ja ilman palkkaa aivan kuin perinteinen ”väärinymmärretty nero”.

Virén muistuttaa, että tulojen hankkimisen kannalta tärkein ”taito” on nykyisin kyky tehdä itsestään brändi. On osattava teeskennellä itseriittoista yksilöä, vaikka samaan aikaan yhä suurempi osa tärkeästä toiminnastamme tapahtuu aivojen välisessä yhteistyössä. Kaikki elämän epämääräiset sattumukset ja sosiaaliset suhteet on käännettävä yksilöllisiksi suorituksiksi. Tragikoomisinta tässä on se, että finanssikapitalistisen logiikan mukaan jokainen on itse ”vapaaehtoisesti” vastuussa elämänsä pakottamisesta tietylle uralle, joka on ennakoitavien ja henkilökohtaista markkina-arvoa kasvattavien toimintojen sarja.

Onko nykyihmisen elämä kenties laajemminkin ”kirjailijamaistumassa”? Tästä voi olla merkkinä myös yksityisen ja julkisen välisen rajan liudentuminen. Ennen ihmisen yksityiselämän ajateltiin koostuvan salaisuuksista ja olevan alue, jossa ihmisellä on valta päättää, kuka tai mikä hän on. Kirjallisuus on osin rakentunut yksityisen yleistämiselle ja julkistamiselle. Nykyään meitä ei niinkään pelota yksityisyyden loukkaus, kuten hiljattain edesmennyt sosiologi Zygmunt Bauman toteaa teoksessaan This is not a Diary (2012), vaan sen vastakohta: että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä.

Jokainen onkin siksi ”kirjailijamaiseen” tapaan pakotettu tarinallistamaan ja julkistamaan omaa elämäänsä jatkuvasti (sosiaalisessa mediassa, viestinnässä, cv:ssä ja elämässä). Tämän kertomuksen tulee tietenkin olla positiivinen, hieman niin kuin sosialistisen realismin klassikoissa, tai sisältää korkeintaan maltillisia, voitettavissa olevia haasteita.

Baumanin mukaan haave kuuluisuudesta pohjautuu toiseen haaveeseen – haaveeseen olla liukenematta harmaaseen, anonyymiin ja mitäänsanomattomaan tavaramassaan, haaveeseen muuttua huomiota herättäväksi ja himoituksi tavaraksi, joka eroaa muista tavaroista ja jota on mahdotonta ohittaa tai pilkata. Haave muuttua halutuksi tavaraksi tuntuu olevan kulutusyhteiskunnan perusainesta, josta kudotaan sekä unelmat, sadut ja mainokset mutta myös yhä enemmän ne säikeet, jotka määrittävät ihmisen aseman sosiaalisessa ja taloudellisessa hierarkiassa.

Tarinan juuret ovat brändissä, jonka rakentamisesta alettiin puhua jo 1990-luvulla. Tuolloin brändinluominen oli nykyiseen verrattuna vielä viatonta. Neljännesvuosisadassa olemme siirtyneet kaupallisen taiteen ytimeen. Taiteen, jota voisi hyvin nimittää ”kapitalistiseksi realismiksi”, sisältöä määrittävät yhä enemmän uutisaiheet tai mediassa esillä olevat asiat. Tällaisen taiteen perusteleminen eli brändääminen on vaivattominta. Kaupallisen taiteen ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus, että taide vastaa kysyntään.

***

Kaupallistuneessa nyky-Suomessa kirjoituspalkkioita leikataan, apurahahanat ehtyvät ja kaikesta työstä maksetaan entistä vähemmän ja harvemmille. Siksi on aivan turha kysyä, voiko kirjailija olla brändäämättä itseään.

Entä miksi on näin? Siksi että kirjailija kirjoittaa tullakseen toimeen. Se ja vain se on hänen työskentelynsä pohjimmainen motiivi ja alkusyy. Raadollisimmillaan tai parhaimmillaan tämä merkitsee rahan ansaitsemista.

Nykyään yhä useammat kirjailijat pyrkivät korvaamaan laadun määrällä, sillä hajamielisessä ja laskennalliseen hyötyyn tuijottavassa ajassa määrästä palkitaan paremmin kuin laadusta. Yhä useammat kirjailijat pyrkivät siirtymään runoista, esseistä tai novelleista romaaniin, sillä romaani on aikakauden kirjallinen autobaana ja valtasuoni, jolle lankeavat huomiotalouden hedelmät: julkisuus, kirjallisuuspalkinnot, apurahat ja myyntitulot.

Kirjailija valitsee aiheensa selvitäkseen mielikuvamarkkinoilla ja huomiotalouden nollasummapelissä. Hän kirjoittaa runoja herättääkseen mielikuvan kielellisestä ja ajatuksellisesta taituruudesta. Hän kirjoittaa esseitä osoittaakseen olevansa ylevämielinen tai kriittinen. Hän kirjoittaa kokeellista proosaa ilmentääkseen valtavirran halveksuntaansa ja juhliakseen virtuositeettiaan. Hän kirjoittaa konventionaalisia lukuromaaneja ja lehtijuttuja saadakseen lapsilleen juustoa leivän päälle ja itselleen keveät siivet subtropiikin aurinkorannoille. Hän kirjoittaa saadakseen mainetta, rahaa ja naisia tai miehiä. Parhaiten tämä onnistuu seurailemalla vallitsevia ajatussuuntia ja vallanpitäjien hellimiä käsityksiä, sillä tässä tapauksessa yhä riippuvaisemmaksi käyvän median huomio on taattu.

Kirjailijoilla ei ole mitään erityisiä aiheita, teemoja tai kiinnostuksen kohteita, saati pakkomielteitä. He ovat kuin ketkä tahansa meistä, vain vähän luupäisempiä. Herkkyys on romantiikan mielleyhtymiä ja televisiosarjojen kuorrutetta. Todellisuudessa kirjailijat ovat paljon kylmempiä kuin talouspoliitikot tai bisnesmiehet: he operoivat ihmissieluilla.

Sosiaalinen tilaus kirjoittamisen taustalla on silkkaa soopaa, uusliberalistinen kapitalismi on jo kauan sitten osoittanut kaiken omalaatuisen yhteiskunnallisen ajattelun mahdottomuudeksi. Talouspuheen marinoima maailma on läpitunkematon kuin juusto.

Kirjailijasta on tullut eräänlainen yksityisyrittäjä, joka tekee tulosta siinä missä pörssimeklari. Hän hauskuttaa yleisöä, herättää tunteita ja keskustelua, hän etsii rahoitusta väsymättä. Vai onko hän pikemminkin ironinen tietokonevelho, joka kommentoi fragmentaarisilla teoksillaan tietotekniikan edistysaskelia vaivautumatta kuitenkaan tosielämän riippumattoon? Onko uusliberaalissa maailmassa, jossa elämästä ja jopa julkisista teoista tuntuu tulleen pitkälti todellisten tekojen esittämistä, porvarillisen subjektin rakentamisen demonstraatiota, mahdollista murtautua performatiivisuuden ulkopuolelle?

Vai onko päinvastoin niin, ettei kirjailija vain voi olla kirjoittamatta? Että hän kirjoittaa ehtymättömyyden tarpeesta eli silkasta kuolemanpelosta? Ja juuri siksi hän on vielä elossa.

***

Vähemmän kyynisesti ajateltuna kirjailija voi yrittää päästä porvarillisen subjektiivisuuden tuolle puolen. Maailmassa, jossa porvarillinen yksilöllisyys on tullut normiksi ja valloittanut yhä laajempia alueita, nähdään myös aiempaa selkeämmin tämän subjektiivisuuden rajat, sen välineellistyminen ja suoranainen vahingollisuus. Toisinkin voisi olla.

Irrottautuminen porvarillisesta subjektiivisuudesta tarkoittaisi vähemmän yksilökilpailua, enemmän yhteistyötä ja yhteiskirjoittamista, vähemmän ”huippuyksilöitä”, tähtikulttia ja kirjailijabrändäystä, enemmän jaettua luomista sekä kollektiivista ja anonyymia tekijyyttä. Kulttuurin muuttuessa tämä merkitsisi jäähyväisiä ”kirjailijapersoonallisuudelle” ja yksilöbrändille sekä lopulta myös yksilölliselle tekijyydelle.

Kirjailijan subjektiivisuus on kerran toiminut pioneerina porvarillisen yksilöllisyyden kehityksessä. Ei ole oikeastaan mitään syytä, miksei kirjailija voisi toimia samassa roolissa myös liikuttaessa kohti vielä hämärissä piilevän tulevaisuuden ymmärrystä olemisen kollektiivisuudesta, välttämättömästä yhteydestä muiden ihmisten, olioiden ja koko elonkehän kanssa. Prosessin käynnistämiseksi tarvitaan vain ”siperialainen säväri”.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Lumooja 1-2/2019-lehdessä.

Aine, josta tulevaisuus on tehty

Teksti Ville Ropponen

Viime vuosina dystopia on roiskahtanut entistä useammin esille kirjallisuudessa ja elokuvassa. Lajityyppi tuntuu löytäneen uutta pakottavuutta suhteessa todellisuuteen. Dystopia merkitsee pelon yhteiskuntaa ja toivotun eli utooppisen vastakohtaa. Jopa ääri-individualistisessa ajassamme tarinat yhteisön huomisesta kiinnostavat. Onko kyse kaupallisuuden sanelemasta ilmiöstä vai aikakauden vireen muutoksesta? Varmaankin molemmista.

Toki dystopioita on jo kauan esiintynyt populaarikulttuurissa, esimerkiksi elokuvissa. En puhu nyt madmaxeista, terminaattoreista tai matrixeista, lajityypin laadukkaammasta puolesta, vaan luvuttomista keskinkertaisista leffoista ja kirjoista, joita marinoivat mustanpuhuvat visiot saasteiden ja tyrannian täyttämän tulevaisuuden kauhuista. Yhteiskuntakriittisenä kirjallisuuslajina syntynyt dystopia vaikuttikin 1900-luvun lopussa muuttuneen keinojaan väsyneesti varioivaksi komeljanttariksi – kuin mukaillen dystopioita tutkineen Erika Gottliebin (1938–2007) maksiimia: ”Dystopia on tiukasti modernistinen genre, joka kuihtuu postmodernin arvorelativismissa.”

Scifin alalajina 1970-luvulla kehkeytyneen kyberpunkin kirjallisuuslajityypillisiin piirteisiin kuuluvat dystooppinen, autoritaarinen ja suuryhtiöiden hallitsema tulevaisuus, joita teknologia –kyborgit, hakkerit ja tekoäly – pyörittää. Alun perin marginaalisena lajina syntyneen kyberpunkin ideoita on sittemmin kierrätetty lähes loputtomiin. Vielä äskettäin monet tulkitsivatkin dystopioita melkeinpä silkkana viihteenä, jossa on ikiaikaista hyvän ja pahan taistelua, mutta jonka suhde tosielämään on ohuehko.

Nyt tilanne tuntuu muuttuneen. Kyse ei oikeastaan ole siitä, että tuoreet dystopiat olisivat erilaisia kuin vanhat, vaan siitä, että oma suhtautumisemme niihin on muuttunut: uudet yhteiskunnalliset ja ekologiset uhat pakottavat meitä tulkitsemaan dystopiakuvauksia uudesta, ajankohtaisesta perspektiivistä.

***

Yhdysvaltalaisen Suzanne Collinsin Nälkäpeli-sarjan (2008–2010) romaanit ja niiden pohjalta tehdyt elokuvat keräävät maailmanlaajuista suosiota. Romaanit sijoittuvat sodan ja ympäristökatastrofin tuhoamaan apokalyptiseen Panemin maahan, joka sijaitsee entisten Yhdysvaltojen paikalla. Eliitti hallitsee Panemia diktatorisesti pääkaupungistaan ja pakottaa muiden alueiden asukkaat puutteeseen ja kilvoitteluun. Vielä 15 vuotta sitten tällaista olisi helposti pitänyt vain yhtenä kyberpunkin ideoiden kierrätyksenä. Nyt sadomasokistinen ”nälkäpeli” sen sijaan tuntuu nykykapitalismin vertauskuvalta ja luonnontuho herättää uudenlaista kauhua.

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi Margareth Atwoodin dystopia Orjattaresi (1985) hyppäsi myyntilistojen kärkeen, ja romaanin pohjalta tehty televisiosarja niittää kiinnostusta. George Orwellin klassinen antiutopia Vuonna 1984 on ollut viime vuosina Yhdysvalloissa myydyimpien romaanien joukossa. Myös suomalaisessa kirjallisuudessa dystopiateemat ovat olleet 2000-luvulla vahvasti esillä.

Uudet dystopiat ammentavat sekä todellisista uhkista että lajityypin perinteestä. Itse asiassa 1900-luvun alun varhaiset dystopiat vaikuttavat jälleen yllättävän tuoreilta. Mistä ne ammensivat polttoaineensa?

***

Kirjallisena lajina dystopia syntyi nykyaikaistumisen aiheuttamasta epävarmuudesta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Siihen asti länsimaisessa kulttuurissa vallitsi vuosituhansia optimistinen ja idealisoiva eli niin sanottu klassinen utopia. Sen juuria on haettu aina antiikista ja Raamatusta lähtien. Kristinuskon vaikutusta utopian taustalla ei voi liikaa korostaa. Pelkistetysti sanottuna utopia (ja dystopia) ilmentää länsimaista, kristinuskon pohjalta syntynyttä kehitysuskoa sekä tähän kehitysuskoon kriittisesti suhtautuvien tahojen välistä kamppailua.

Dystopian syntyaikana ja -paikassa, 1900-luvun vaihteen Euroopassa, teollinen pääoma oli alle vuosisadassa organisoinut talonpoikaisväestön muuttoliikkeen maalta kaupunkeihin. Teollisen kehityksen ja talouskasvun myötä perinteiset yhteisöt ja niiden sosiaalinen järjestys olivat hajonneet. Samoihin aikoihin sosiologit puhuivat massayhteiskunnasta. Sillä viitattiin moderniin yhteiskuntaan, jota hallitsivat persoonattomat, yliyksilölliset instuutiot sekä massoille suunnattu kulttuuri. Samaan aikaan 1800-luvun tyylinen usko yhteiskunnan jatkuvaan täydellistymiseen järjen ja valistuksen merkeissä alkoi rapautua.

Monet pitivät modernisaatiota hallitsemattoman pikaisena muutoksena. Tieteet kehittyivät hämmentävää tahtia. Psykoanalyysin myötä ihmisestä oli äkkiä tullut outo unien ja viettien vallitsema olento, jonka nähtiin tukahtuvan teollisen ja porvarillisen suurkaupungin mekanisoituneessa arjessa. Jumala oli kuollut, kuten filosofi Friedrich Nietzsche kirjoitti.

Tutkija Erika Gottliebin mukaan dystopia on maallistuneen aikakauden kirjallinen laji. Kristillisen ajan keskeinen draama, sielun pelastuksen ja kadotuksen välinen konflikti, muuntautui konfliktiksi ihmiskunnan pelastuksen ja kadotuksen välillä. Danten ja valistuksen kuvaama kehityssuunta helvetistä paratiisiin kääntyi ympäri. Vallitsevaksi ajatukseksi tuli, että alkuparatiisista on vähitellen taannuttu. Eurooppalaiset uskoivat laajalti, että vain suuri mullistus, jossa vanha tuhotaan, voisi tuoda mukanaan henkisen ja yhteisöllisen raikastumisen. Tämä mieliala johti ensimmäisen maailmansodan materiaalitaisteluihin ja raakaan joukkoteurastukseen.

Sodan jälkeen ihmisten usko humanismiin alkoi murentua. Yksilökeskeinen liberalismikaan ei kyennyt selittämään muuttunutta tilannetta, jossa ihminen kamppaili itse luomansa teknologian kasvottomien voimien armoilla. Länsimaailma odotti maallista Messiasta pyyhkimään pois teollisen vallankumouksen luomat tai esiin nostamat sairaudet.

Messiaalla oli 1900-alun alkupuolella ainakin kolme ulottuvuutta: tieteen oli määrä tehdä loppu köyhyydestä ja kärsimyksestä; sosialismin piti poistaa epätasa-arvo; lisäksi tarvittiin ”uusi uskonto”, yhteisöä koossa pitävä liima. Euroopassa vedottiin monin paikoin ”kansaan” ainoana myyttisenä mallina järjestää mielekäs yhteisö ja yhteinen identiteetti. Usean poliitikon ja taiteilijankin mielessä tämä myytti näyttäytyi ratkaisuna juurettomuuteen ja luonnosta vieraantumiseen. Näiden lupausten toteutumista odotellessa monessa maassa pääsi esiin väärä Messias: fasismi, kommunismi tai natsismi.

Vaikka 1900-luvulla kirjoitettiin edelleen myös myönteisiä utopioita, dystopiasta tuli hallitseva tulevaisuuden kuvitelma. Tämä on oikeastaan hieman yllättävää. Erityisesti työväestön ja kapitalismin ”fordistisen kompromissin” kukoistusaikaan 1945–1973 länsimaiset yhteiskunnat vaurastuivat, tasa-arvo levisi ja teknologia hyödytti elämää monin tavoin, mikä loi myönteisyyttä ainakin kulttuurin pintatasolle. Pelkoja loivat toisaalta maailmansodat, totalitaristiset valtiot, kylmä sota, asevarustelu, yhdenmukaistuminen, ydinsodan uhka ja ympäristöongelmat.

***

Ensimmäiseksi suomalaiseksi dystopiakirjaksi usein mainittu Konrad Lehtimäen Ylös helvetistä ilmestyi jo 1917. Lehtimäen pasifistinen teos kuvaa ensimmäisen maailmansodan päättymistä kapitalistisen sotilasimperiumin nousuun. Rooman valtakunnan mieleen tuova valtio on syöksymässä uuteen maailmansotaan naapuri-imperiumin kanssa. Lopulta romaani kuitenkin päättyy utooppisesti: sosialistiseen vallankumoukseen, rauhaan ja ihmiskunnan yhtenäisyyteen.

Lehtimäki ennustaa tavallaan fasismin nousun ja ydinpommin käytön. Olennaisempaa kuitenkin on, että kirjailija seisoo utopia- ja dystopiakirjallisuuden vedenjakajalla. Teos ammentaa 1800-luvun utopioista, mutta katsoo eteenpäin aikaan, jolloin klassiset dystopiat kääntyvät pois myönteisen tulevaisuuden odotuksesta.

Kiinnostavimpia varhaisia dystopiaromaaneja ovat Jevgeni Zamjatinin Me (1925), Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin Vuonna 1984 (1948). Uutta niissä on yksilöllisyyden menettämisen pelko, joka kärjistyy antiautoritaariseksi huudoksi jokaista valtajärjestelmää kohtaan. Kamppailu oikeudenmukaisen ja vereslihaisen ihmisyyden puolesta kiihtyy. Elävä luonto saa usein kylmään ja vieraannuttavaan valtakoneistoon nähden vastakkaisen latauksen. Havahtuminen dystooppiseen todellisuuteen tapahtuu rakastumisen ja seksin kautta.

Nämä klassiset dystopiat ovat paljon velkaa englantilaisen H. G. Wellsin romaanille Kun nukkuja herää (1899), jota on usein sanottu ensimmäiseksi dystopiateokseksi. Wellsin romaanissa esiintyy itse asiassa valtaosa niistä dystooppisen yhteiskunnan piirteistä, jotka sittemmin nousivat genreä määrääviksi, kuten oligarkia ja työläisorjat, tyhjentynyt maaseutu, kupujen peittämät jättiläiskaupungit, totaalinen kaupallisuus, tehomaatalous ja -karjanhoito, hypnoosi, ihmisten geneettinen muokkaus, propaganda, kansalaisten tarkkailu ja yksityiselämän häviäminen, tajuntateollisuus ja huumeet joukkojen viihdykkeenä sekä rodunjalostus ja yli-ihmisen idea.

Jos Wellsin, Zamjatinin ja Huxleyn dystopiakuvauksissa ihmisen alitajunta vielä muodostaa pakopaikan ja vastarintapesän totaaliselle valtakoneistolle, niin Orwellin romaanissa Vuonna 1984 sekin tuntuu tuhoutuvan. Vuonna 1984 on klassisista dystopiaromaaneista kirjallisesti taidokkain, syystäkin maineikas totaalisen vallan tutkielma. Romaanissaan Orwell ikään kuin tiivistää aiemmissa dystopioissa esiintyneet teemat aina hyytävään loppuun saakka.

Orwellin kuvaamasta lohduttomasta, sotaa käyvästä tulevaisuuden Britanniasta on tullut nykykulttuurissa suorastaan ikoninen. Puoluediktatuuri valvoo ihmisten proletarisoitunutta enemmistöä, Kaukovarjostin tarkkailee jokaista liikettä, propaganda ja puolueen rituaalit pitävät yllä raivoa vihollisia vastaan. Jatkuvan sodan syy on kiistanalaisten alueiden halpatyövoima, jota käytetään edelleen uusiin sotiin. Kaikkialla kummittelee mystisen Ison Veljen kuva härskeine viiksineen. Orwellin lanseeraamista historian väärennyksestä, ”kaksoisajattelusta, ”uuskielestä” ja ”ajatusrikoksista” on tullut nykyään yleiskieltä diktatuurista ja totalitarismista puhuttaessa.

Vaikka romaanin päähenkilö Winston Smith tietää tuhoutuvansa, hän nousee vastarintaan. Puolue riistää häneltä marttyyriudenkin. Häntä kidutetaan kunnes hän luhistuu, pettää rakastettunsa ja menettää identiteettinsä. Modernissa maailmassa on vain manipuloitavissa olevia myyttejä.

Vuonna 1984 ammentaa kahtaalta, yhtäältä natsismin käsittämisestä ja toisaalta Orwellin, kommunismiin pettyneen sosialistin omista kokemuksista Espanjan sisällissodassa. Kesällä 1937 Orwell pelastui vain nipin napin, kun Neuvostoliiton tukema Espanjan kommunistipuolue järjesti vasemmistolaisten puhdistuksia Barcelonassa. Romaanissa todetaan, että Ison Veljen ideologia polki jalkoihinsa kaikki eurooppalaisen sosialismin periaatteet – ja teki sen sosialismin nimissä. Vuonna 1984 on viiltävän tarkka stalinismin tai hitlerismin kuvaus. Se analysoi osuvasti myös itse moderniteetissa piilevää totaalisen vallankäytön mahdollisuutta. Orwellin kritiikin kärki on harvainvallassa, yhteiskunnallisessa kontrollissa, pettävissä ideologioissa ja kylmän taloudellisessa ajattelussa.

***

Toisen maailmansodan jälkeen maailma teknologisoitui edelleen, ja dystopia siirtyi pitkälti tieteiskirjallisuuden käsiteltäväksi. Kylmän sodan aikaan kirjailijat rautaesiripun vastakkaisilla puolilla käsittelivät dystooppisia teemoja hieman eri tavoin.

Lännessä kirjailijat ruotivat natsismia ja siihen vivahtavia autoritaarisia ja nationalistisia juonteita omissa yhteiskunnissaan. Sen ajan dystopiassa nousivat usein esiin ympäristötuho ja ekologinen kritiikki. Onpa jopa hyvinvointivaltiota vastustettu dystopian keinoin: venäläissyntyisen, yhdysvaltalaistuneen Ayn Randin romaanissa Kun maailma järkkyi (1957) ihannoidaan liikemiehiä ja propagoidaan finanssikapitalismia. Idässä kirjailijat taas eivät kirjoittaneet niinkään hirveästä tulevaisuudesta, vaan käsillä olevasta tai lähimenneisyyden kommunistisesta painajaisesta.

Sekä lännessä että idässä tärkeäksi teemaksi muodostui todellisuuden manipulointi, joka meni vielä Orwellin kuvaamaa pidemmälle.

Esimerkiksi Stanislaw Lemin Futurologisessa kongressissa (1972) päähenkilö siirtyy sattuman oikusta täydelliseltä vaikuttavaan tulevaisuuteen. Pienen pieninä purosina vesimassat alkavat haudata Eedeniä alleen. Paljastuu, että ihmisten enemmistöä on sumutettu juomaveteen sekoitetuilla psykoaktiivisilla aineilla. Kesken ylellisen ravintola-aterian päähenkilö huomaa kyhjöttävänsä rääsyissä syöttökaukalon ääressä ja lusikoivansa haisevaa velliä. Lopussa todellisuus on revennyt, ja ihmiset harhailevat lumisateessa keskellä saasteiden tuhoamaa rauniokaupunkia. Puolalainen Lem satirisoi kotimaansa reaalisosialismin valheellisuutta, mutta varoittaa myös ympäristötuhosta ja tajuntaa muokkaavista aineista.

Luonnontuhon ohella 1960- ja 1970-lukujen dystopiaromaaneissa nousi esiin feminismi. Esimerkkeinä tästä voi mainita Ursula Le Guinin romaanit Pimeyden vasen käsi (1969) ja Osattomien planeetta (1974) sekä Joanna Russin Naisten planeetan (1975). Yhdysvaltalaiset Le Guin ja Russ tuovat esiin sukupuoleen sidottuja valtasuhteita, mutta myös kyseenalaistavat sukupuolen merkitystä.

Monessa scifi-dystopiassa yhteiskunnan sairaus vertautuu yksilön mielen sairauteen. Dystopia saakin 1900-luvun lopulla yhä sisäistyneemmän muodon. Kuvitelmien ja todellisuuden välisen rajan häilyvyys on esimerkiksi Philip K. Dickin teosten pääteemoja. Koomiseksi venytetty esimerkki harhaisuudesta on romaani Hämärän vartija (1977). Sen päähenkilö on samanaikaisesti huumeita myyvä pikkunilkki ja nilkkiä varjostava huumepoliisi; paranoia saavuttaa uudet mittasuhteet, kun jakomielinen päähenkilö alkaa epäillä itseään ja todellisuutta.

Vielä pidemmälle mennään William Gibsonin romaanissa Neurovelho (1984), kyberpunkin eräässä pääteoksessa. Tietoverkossa elää ihmisiä, jotka ovat fyysisesti kuolleita, mutta joiden tajunta on kopioitu tiedostolle. Neurovelhossa sekä ympäristö että ruumis ovat epätodellisia.

***

Millä tavoin ja mistä syistä dystopia sitten on noussut 2000-luvulla?

Dystopian uutta, vakavampaa potentiaalia tuntuu osoittavan esimerkiksi sen esiinmarssi venäläisessä nykykirjallisuudessa samalla, kun itänaapurin yhteiskunta on entisestään autoritarisoitunut. Tämä tuo muistumia neuvosto-scifistä, jossa usein arvosteltiin purevasti kommunistivaltaa, esimerkkinä vaikkapa Strugatskyn veljesten älykkäät romaanit.

Länsimaissakin työelämän epävarmuus, eriarvoistuminen, talouskuri, autoritaaristuva politiikka ja harvainvalta sekä äärioikeiston nousu ovat kohonneet todellisiksi huomioiduiksi ongelmiksi, jotka koskettavat yhä suurempia ihmisjoukkoja.

Maailmaa ja ihmiskuntaa uhkaavat tällä hetkellä myös ekologiset ongelmat, kiihtyvä luonnon monimuotoisuuden tuho, saastuminen ja raju ilmastonmuutos. Samalla teknologinen kehitys on ottamassa uuden harppauksen. Elämme teollistumisen viidennen vaiheen loppua – ja kuudes vaihe, johon kuuluvat digitalisaatio, robottien yleistyminen, automatisaatio, tekoäly ja ties vielä mitä, on käynnistymäisillään.

Etenkin ilmastonmuutos ja siihen varautuminen, siirtyminen pois fossiilisista polttoaineista ja yhteiskuntien muuttaminen ekologisesti kestäviksi ovat valtavan isoja asioita. Edessä on murros, jonka kaikkia vaikutuksia on mahdotonta arvioida. Maailman valtioiden voimasuhteet tuntuvat nekin olevan liikkeessä.

Tämä kaikki herättää pelkoja ja epävarmuutta huomisesta.

Dystopian lajityypissä tuntuu olevan murroskausina kaivattua poliittista potentiaalia, vaikka kaunokirjallisuus yleisesti ottaen usein teeskentelee epäpoliittisuutta. Pelot, uhka ja tragedia ovat aina myös draamallisia tehokeinoja. Niillä on selvästi edelleen kaupallista potentiaalia jälkiteollisena aikana, jolloin kuluttajan sanotaan olevan kuningas. Kruununperillisiä ei tosin välttämättä ole.

Miltä itänaapurin dystopia sitten näyttää? Vladimir Sorokinin antiutopiassa Pyhän Venäjän palveluksessa (2006) uudelleen syntynyt Iivana Julman aikainen terrorikaarti ajaa kansakuntaa diktatuuriin ja eristykseen Euroopasta. Sorokinin Telluuria (2013) taas on hämmentävä dystopia lopullisesti kupliin hajonneesta maailmasta ja yhteisen, kollektiivisen todellisuuden katoamisesta. Dmitri Bykov esittää romaanissaan ŽD (2006) Venäjän tulevaisuuden kaaoksena, jossa liittovaltiota raastaa etninen sisällissota. Viktor Pelevinin romaani Viides maailmanvalta (2009) on postmoderni, populaarikulttuurin aineksia kierrättävä nauru yläluokalle. Romaanissa paljastuu, että yhteiskuntia johtavat todellisuudessa vampyyrit. Ihmiset ovat lypsykarjaa. Veren imeminen vertautuu paitsi suurkapitalismin harjoittamaan riistoon myös öljynporaukseen, uuden Venäjän lihaksistoon:

”Katselen mahtavia torneja, jotka imevät mustaa nestettä planeetan suonista, ja tajuan löytäneeni paikkani rivissä.”

Pelevinin satiiri mätkii Putinin harvainvallan lisäksi talouden kaikkivoipaisuuteen uskovaa globaalia kapitalismia ja konsumeristista elämäntapaa. Kirjailija ivaa jälkiteollisten yhteiskuntien tapaa kyllästää itsensä rahantuotannolla – siitä on hänen mukaansa tulossa ainoa moraali, arvo ja päämäärä.

***

Dystopioiden suosio on noussut myös Suomessa, vaikka meillä muun maailman yhteiskunnalliset, poliittiset ja ekologiset järistykset ovat toistaiseksi tuntuneet ikään kuin pehmusteen takaa.

Risto Isomäen Sarasvatin hiekkaa (2005) on romaanina kömpelö, mutta nostaa mahdollisen ympäristökatastrofin keskusteluun. Romaani käynnisti osaltaan eko- ja ilmastodystopioiden buumin. Ekologiset dystopiat ovat sittemmin yleistyneet myös nuortenkirjallisuudessa, esimerkkinä vaikkapa Siiri Enorannan Nokkosvallankumous (2013), jonka maailmassa aurinko on peittynyt saasteiden taakse ja harvainvalta vallitsee.

Maarit Verrosen Karsintavaihe (2008) on dystopia, joka pureutuu luokkayhteiskunnan uuteen tulemiseen, työläisten oikeuksien katoamiseen ja alaluokan kurjistumiseen. Verrosen romaanin henkilöt ovat prekariaattia – ”paskaduunareita”, jotka sinnittelevät töissä vuokratyöfirmoissa, säästävät rahaa terveydenhoitoon ja koettavat olla saamatta häätöä asunnoistaan. Romaanin maailmassa työläisten dystooppisten tilojen vastapainona toimivat rikkaiden ja vaikutusvaltaisten saariparatiisit ja simuloidut lomaunelmat.

Sitten vallanpitäjien määräykset tiukentuvat: maailmassa on liikaa ihmisiä, on leikattava. Karsintavaihe nakkelee kirpeitä kysymyksiä siitä, mitä tapahtuu hyvinvoinnista pudonneille. Romaanin henkilöt koettavat selvitä kovan kapitalismin raadollisessa arkipäivässä. Elämä on sopeutumista yritysten vaatimuksiin. Hyväksikäytön maailmassa kaikki on kaupan. Hillitön kilpailu karsii heikot. Dumpataanko ihmiskarjaa kehitysmaihin? Mitä rikkaiden maiden eliitit suunnittelevat?

Verrosen romaanin temaattisilla vesillä soutelee myös Juhana Petterssonin dystopiatrilogia, josta on ilmestynyt kaksi osaa, Tuhannen viillon kuolema (2017) ja Kuparihärkä (2018). Petterssonin henkilöhahmoiltaan ja kerrontakeinoiltaan melko kaavamaiset romaanit pelaavat ajankohtaisilla aiheilla. Ilmastonmuutoksen uhkaamassa maailmassa eliitin jäsenet ostavat itselleen selviytymispaketteja, kun taas köyhät sinnittelevät silpputöissä ja ympäristöongelmien keskellä. Päinvastoin kuin Verronen, Petterssonin Kuparihärkä marssittaa esiin vastarinnan: rikkaisiin kohdistuu murhia, joiden motiivina näyttää olevan epäoikeudenmukaisuuden herättämä viha.

***

Dystopian uusi nousu heijastaa todellisia uhkakuvia, mutta näkyy myös mediakulttuurin muutoksena. Onkin paradoksaalista, että vaikka länsimaiden ihmisten enemmistö elää yhä melko turvallisesti ja hyvinvoivasti, media tuntuu olevan koko ajan enemmän täynnä tulevaisuuden uhkia. Kaupallistunut media nojaa entistä enemmän konflikteihin, vastakohtiin ja uhkakuviin. Kärjistetyt vastakohdat sopivat sosiaalisen median ja informaatiovaikuttamisen nykyaikaan, jossa tunnepitoisista, mustavalkoisista ärsykkeistä vaikuttaa tulleen monisärmäistä tietoa tärkeämpiä.

Olemmeko todella niin tottuneita ja turtuneita todellisuuden uhkiin, ettei niitä voida kritisoida vakavasti muuten kuin dystopian keinoin?

Kysymys nousee väistämättä mieleen seuratessa uutismediaa, jossa kerrotaan harva se päivä kritiikittömästi teknologian uusista loikista. Nämä loikat merkitsevät milloin identiteettisuojan hapertumista, milloin ihmisten äänestyskäyttäytymiseen vaikuttamista bottien avulla, kuten tapahtui vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaaleissa. Vaikuttaa siltä, että uuden teknologian valtuuksia ja laajuutta ei ole mietitty alkuunkaan, saati että olisi pohdittu sen lainsäädännöllistä suitsimista. Disinformaatiota tuntuu olevan kaikkialla ja sen levittämisestä on tullut aiempaa helpompaa.

Kiina on ottanut käyttöön miljoonat kasvojentunnistuskamerat väkijoukkojen seulomisessa, kyyhkysenmuotoiset dronet tarkkailevat ihmisiä ja internet-sovelluksen avulla on tarkoitus valvoa kaikkia kansalaisten sähköisiä toimintoja. Lisäksi Kiina aikoo ryhtyä pisteyttämään kansalaisiaan. Tämän on tarkoitus tapahtua heidän sähköisen profiilinsa perusteella siten että tietyistä toiminnoista palkitaan ja toisista rangaistaan. Tällainen tulevaisuus kuulostaa orwellilaisemmalta kuin itse Orwellin teokset, se kirskuu etovammin kuin kyberpunk tai yksikään uusista dystopioista.

***

Antiutopiaa koskevissa keskusteluissa päädytään usein haikailemaan sitä, että joku kirjoittaisi jälleen vakavasti otettavan utopian. Se on helpommin sanottu kuin tehty, vaikka on selvää, että nykyiseen yhteiskuntaan, teknologiaan ja talouteen kaivataan vaihtoehtoja. Nyky-yhteiskuntia tuntuu päinvastoin määrittävän ajattelumalli, jota hiljan menehtynyt sosiologi Zygmunt Bauman kutsui ”retrotopiaksi”. Tällä Bauman tarkoittaa ilmiötä, jonka myötä paremman tulevaisuuden suunnittelu ei enää kohdistu tulevaisuuteen, vaan pikemminkin nostalgisesti ymmärrettyyn menneisyyteen. Eräänlainen oire ”retrotopiasta” saattaa esimerkiksi olla viime vuosina vallinnut historiallisten romaanien, elokuvien ja televisiosarjojen suosio.

Fredric Jameson on tarkastellut utopianismin historiaa Itä-Euroopan reaalisosialismin romahtamisen jälkeen. Tuolloin kapitalismista tuli ainoa vakavasti otettava sosioekonomisen järjestäytymisen malli. Myöhäisellä kapitalismilla ei ole haastajaa ja siksi myös vaihtoehtoiset tulevaisuuden yhteiskuntamallit on helppoa tuomita epäonnistuneiksi tai tarpeettomiksi. Tulkinta on Jamesonin mukaan virheellinen ja pohjautuu väärinymmärrykselle lajityypin tehtävästä. Utopian ei ole tarkoitus ilmentää ihanneyhteiskuntaa, vaan nostaa valokeilaan kyvyttömyytemme toteuttaa se – tai edes ajatella sitä. Utopiakirjallisuus ei siis mallinna, vaan toimii ajatuskokeena ja nostaa esiin kykymme tai kyvyttömyytemme kuvitella vaihtoehtoja.

Nykyiset dystopiat toistavat yhä paljolti 1900-luvun varhaisten antiutopioiden ideoita. Tämä osoittaa genrelle tyypillisiä piirteitä, mutta myös yhä jatkuvaa pelkoa modernisaation ja kapitalismin kielteisiä vaikutuksia kohtaan. Kaunokirjallisuuden tuoreissa dystopiakuvauksissa tuntuu kuitenkin olevan aiempaa enemmän toivoa. Yhteiskunnallista sortoa vastustavat kapinalliset eivät aina tuhoudu ja ympäristökatastrofin jälkeisessä maailmassa ihminen kykeneekin usein järjestämään elämänsä. Klassisen dystopian absoluuttisesta toivottomuudesta on ikään kuin palattu dystopian ja utopian vedenjakajalle.

Ainetta, josta tulevaisuus on tehty, ei ole luokiteltu yhteenkään jaksolliseen taulukkoon: se on yhä jokaisen alkemistin ulottuvilla. Vai pitäisikö mieluummin puhua sipulista, josta tulevaisuus versoaa? Orgaanisen vertauskuvan tapauksessa pelkkä ihmisperäinen keinotekoisuus ei riittäisi, vaan tarvittaisiin lisäksi oikea maaperä, säätila ja hetki.

Essee on julkaistu Särö 37 -lehdessä.

Planeetta Kolyma eli tuotteistettu ihminen ja biomassan kumousvoima

Teksti ja kuvat Ville Ropponen

Magadanista mieleen nousevat ensiksi rakennetut kehykset: turvallisuuspoliisi NKVD:lle aikoinaan kuuluneet keskustan talot; vuorella sojottava ”Surun naamio”-monumentti, joka muistutti Pääsiäissaarten ihmispääpatsaita; hostellimme viereinen ”Štambul”-ravintola, jossa biletimme kultakaivosten työläisten kanssa; jättimäinen valintamyymälä Prospekt Leninan varrella, jota kutsutaan ”maailman pisimmäksi pääkaduksi”, sillä magadanilaiset laskevat kadun muuttuvan suoraan Kolyman tieksi eli trassaksi, ja se taas johtaa taigan ja tundran poikki yli 2000 kilometrin päähän Jakutiaan.

Ja muistan tietenkin ihmiset, jotka – hämmästyttävää kyllä – näyttivät kaikkein hauraimmilta valintamyymälän käytävillä: heidän ikään kuin eksyneet, tuotteistetut ja tragikoomiset hahmonsa piirtyivät vasten fossiilisista polttoaineista riippuvaisen talousjärjestelmän ja sen luulotellun valinnanvapauden suunnattomuutta.

Hilpeä ja kohmeinen Kolyman kolkka makasi kuin valekuollut käärme, hyisen Ohotanmeren rannalla, lähes 7000 kilometrin ja seitsemän aikavyöhykkeen päässä Venäjän Kaukoidässä, Euraasian reunalla. Erotin Kolymajoen, jonka mukaan seutu on saanut nimensä. Erotin Gulagin vankileirien jäänteet, Stalinin pakkasenpureman, niitä ei voinut olla näkemättä. Mutta yllättäen aloin nähdä menneisyydessä myös samaa logiikkaa kuin nykyisessä kulutuksentäyteisessä ja teknologisessa elämässä.

Vierailuni Kolymassa ja sen rannattomissa erämaissa onnistui pitkälti vain nykyteknologian ja fossiilisiin polttoaineisiin sidotun kapitalismin avulla: sähköpostin, Whatsappin, lentomatkailun, kännykän, sähkölämmityksen, nelivetojeepin ja rahataloudessa elävän palkatun kuljettajan avulla. Tällä tavoin matkani sujui vain lievää epämukavuutta tuntien, pienehköllä lihasponnistuksella. Lähelle Kolyman historiallista ja biologista syvyyttä pääsin kuitenkin vain vanhan tinakaivosleiri Dneprovskin alueella.

Kolymasta voisi helposti kirjoittaa menneisyyden kauhujen täyttämän makaaberin tarinan tai sitten reportaasin nykyisistä kummallisuuksista, joita niitäkin Kolymassa riittää, kuten millä tahansa Venäjän syrjäseudulla. Kiinnostavampaa on kairautua Kolymaan tarkastellen sen nykyaikaistumisen prosessia. Taustalla on ajatus modernisaation käynnistäjästä, teollisesta mobilisaatiosta, jossa kaikki laitetaan liikkeelle ymmärtämällä maailma raaka-aineina hyötykäyttöä varten.

Toimivatko stalinismi ja fossiilisista polttoaineista riippuvainen kapitalismi loppujen lopuksi melko samalla tavalla? Äkkiseltään kysymys vaikuttaa järjettömältä, mutta Kolymassa siitä tulee pelkästään looginen.

***

Ajamme Kolyman tietä Magadanista pohjoiseen. Vangit rakensivat tietä herkeämättä vuosina 1931–1942. Väylän ympärillä kohisee lehtikuusimetsä, joka muuttuu yhä keltaisemmaksi, mitä kauemmas etenemme. Pian kaljut, tummat vuoret pistävät esiin ruskametsän keskeltä. Ajattelen Ernst Jüngeria, Varlam Šalamovia ja Aleksander Solženitsya – sitä, kuinka nämä kirjailijat selvisivät fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen nielussa ja miksi he selvisivät.

Ensimmäiset aavekylät ilmestyvät laaksoista esiin. Suurin osa mökeistä ja kerrostaloista ammottaa tyhjyyttään. Tämä kertoo siitä kuinka kaksi kolmasosaa asukkaista muutti Neuvostoliiton romahdettua Kolymasta pois. Tehtaat ja kaivokset törröttävät maisemassa kuin tien varteen viskatut roskat.

Ensimmäisten 150 kilometrin jälkeen tien asfaltti loppuu. Trassan pahin kirous kesäaikaan selviää: tiestä pöllyävä hiekka. Se tunkeutuu joka rakoon, raastaa nenää ja kurkkua. Kamaz-saattueen perässä ajettaessa kauhotaan hiekkapyryssä, joka haalistaa jopa pientareen kuusten vihreän.

Mutta minä ajattelen Jüngeria, Šalamovia ja Solženitsya. Luen Kolymaa kuin sanomalehteä tablettitietokoneelta, klikkaillen sinne tänne. Katselen Kolymaa modernisaation äärimmäisenä mutta myös tyypillisenä esimerkkinä. Nykyaikaistumisen paikalliset painallukset Kolyman taigassa tuntuvat kertovan myös länsimaisista nyky-yhteiskunnista, niiden olemuksesta ja huoltosuhteesta.

Käännymme trassalta hiekkatielle, jota pitkin töyssähtelemme parikymmentä kilometriä. Kuljettaja roiskauttaa suoraan parin puron läpi. Salo rehottaa rinteillä, homeenvihreänä, oliivina, merenvihreänä. Juolukkavarvikko kirkuu viininpunaisena vasten lehtikuusten keltaista. Saavumme Dneprovskin entisen tinakaivosleirin laaksoon.

***

”Auschwitzin ja Hiroshiman ohella 1900-luvun pahin painajainen oli Kolyma”, kirjoitti kirjailija Ryszard Kapuściński. Kolymasta on kansainvälisesti tullut synonyymi Neuvostoliiton sorrolle ja Gulag-leirien helvetille. Venäjällä tätä ei niin ymmärretä, sillä venäläisten mukaan Kolyman leirit eivät olleet muita Gulag-leirejä pahempia.

Solženitsyn ei Vankileirien saaristossa (1974) Kolymasta juuri kirjoita. Hän ei ollut itse riutunut seudulla, eikä hänelle lienee ollut myöskään toisen käden tietoa. Kolyman pahaa mainetta ovatkin siivittäneet lähinnä Šalamovin viisi novellikokoelmaa ja esseeteos, jotka tunnetaan kokonaisuutena nimellä Kolyman kertomuksia (1954–1973). Šalamov istui Kolymassa viitisentoista vuotta.

Kolyman mainetta ovat vauhdittaneet lisäksi valtava etäisyys Moskovasta, alkeellinen vankityö kaivoksilla sekä ankara ilmasto, johon kuuluvat hirmupakkaset talvella ja kesällä helle kihisevine sääski- ja paarmaparvineen. On arvioitu, että vuosina 1933– 1955 Kolyman leirien läpi kulkeneista noin miljoonasta vangista menehtyi pakkotyöhön, kylmään, väkivaltaan, nälkään ja tauteihin ainakin 130 000, mahdollisesti enemmänkin.

Kolyman nykyaikainen rakentaminen pohjautui yksinkertaisesti matematiikkaan. Alueen väkiluku ei 1920-luvulla ollut alkuunkaan riittävä kaivosteollisuuden ja tien rakentamisen tarpeisiin. Mikä siis neuvoksi? Neuvostohallitus päätti käyttää pakkotyövoimaa, josta oli jo saatu hyviä tuloksia Vienanmeren kanavatyömaalla.

Stalinin aikoina Kolyma oli lähes eristyksessä muusta maasta. Sinne pääsi vain laivalla Vladivostokista. Matka Euroopasta Kolymaan kesti usein kuukausia. Kolyman saarimaista luonnetta kuvastaen muuta Venäjää kutsutaan siellä vieläkin ”mannermaaksi” ja puhutaan myös ”planeetta Kolymasta”.

***

Viime vuosisataa on usein kutsuttu totalitarismien ajaksi. Tavallisesti on tarkoitettu poliittista järjestelmää, puolueen ja valtion yhteensulautumaa, joka pyrkii hallitsemaan kaikkea elämää alueellaan. Monet filosofit ovat analysoineet totalitarismeja ja syyttäneet myös filosofiaa totalitarismista sen haikaillessa jonkin kaikenkattavan selityksen tai teorian perään.

Kirjailija Ernst Jüngerin ”totaalisen mobilisaation” käsite saattaa kuitenkin antaa toisen merkityksen öljyn aikakauden totalitarismeille. Totaalinen mobilisaatio tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että liikekannallepano ulottuu kaikkialle. Jüngerin esseen Die totale Mobilmachung (”Totaalinen mobilisaatio”) sanoin ”joka ainoa atomi on työssä ja olemme itse mukana tässä raivohullussa kehityksessä”.

Jünger tunnisti ilmiön ensimmäisessä maailmansodassa, jossa armeija ei enää ollut valtion erillinen osa, vaan päinvastoin valtio muuttui armeijan jatkeeksi, kun kaikki toiminnot mobilisoitiin sotaponnistuksen nimissä. Ja sama jatkui rauhan palattua taloudellisena kilpailuna, kilpavarusteluna, kylmänä sotana.

***

Kolymassa törmää tuon tuosta käsitykseen, että Gulag-leirit olivat varsin tavallinen asia. Tämän käsityksen jakavat niin yliopiston opettajat kuin kadunmiehet. Leireistä kyllä puhutaan, mutta siinä mielessä, että se nyt vain kuului ”niihin vanhoihin aikoihin”. Samalla muistetaan, kuinka suurta ja nopeaa kehitys Kolymassa oli. Jo 1940-luvulla alueella kohosi kuulemma useita teattereita, yli sata kirjastoa ja kymmeniä kulttuuriklubeja ja kouluja neuvostokansalaisten tarpeisiin. Ja kansalaiset opiskelivat ja nauttivat kulttuurista. Kaikki oli noussut ihmeellisesti tyhjään erämaahan. Vankityövoimalla? Kyllä, juuri niin, mutta sellaista se nyt vain oli.

Modernin suuryrityksen tyyliin aluetta hallinnoiva Dalstroi-trusti pyöritti Kolyman kaikkea toimintaa leireistä logistiikkaan ja kaivoksista kuolemaan. Dalstroi tarvitsi työvoimaa ja vangit täyttivät tarpeen. Ilman Dalstroita ei olisi Magadanin kaupunkia, vaan korkeintaan kyläpahanen, on moni Magadanissa tapaamani ihminen selittänyt.

Leiri ei ollut mikään lomasiirtola, se on totta. Kolyman nykyaikaisen rakentamisen metodi oli karkea, mutta asutusta syntyi, tuli kaivoksia ja teollisuutta. Jo1930-luvun lopulla Kolyman kaivokset tuottivat neljäsosan koko maailman kullasta. Sitä meni Amerikkaan saakka. Lentokoneteollisuuden tarvitsemaa tinaa tuotettiin eniten Neuvostoliitossa. Valtavia rikkauksia!

***

Kolymaa lähdettiin pystyttämään ekonomistisessa hengessä. Käärittiin hihat, paiskittiin töitä, tehtiin tulosta. Moni asia yhdistää Kolymaa liiketaloudelliseen logiikkaan. Esimerkiksi syöminen – Gulag-vangeille tärkeä asia. Monissa Šalamovin kertomuksissa ilmenee nälässä pidetyn vangin pakkomielle ruokaan, samoin teoriat eri tavoista, joilla pala leipää sulaisi mahdollisimman hitaasti suussa.Vankien ruokailun ja työn suhteeseen tarttui Naftaly Frenkel, liikemies ja entinen Solovetskin leirivanki. Frenkel heitti kehiin innovaationsa ja nousi vangista vartijaksi.

Tämän innovaation mukaan vain ne, jotka tekivät täyden normin työsuorituksen, saivat täyden ruoka-annoksen. Normista vajaaksi jäävät saivat tyytyä leikattuihin annoksiin. Jos vanki ylitti työssään normin, hän sai ylimääräistä ruokaa.

Innovaatio sai monet väkevät työläiset huhkimaan itsensä kuoliaaksi joissakin viikoissa tai kuukausissa, sillä lisäruoasta saatu energia ei korvannut lisätyön vaatimaa ponnistusta, kun leirioloissa lisäksi sairastui helposti. Kuivat ja pienet intellektuellityypit, jotka eivät saaneet normia täyteen ja joutuivat leikatuille annoksille – kuten valtaosa vangeista – sen sijaan usein selvisivät hengissä.

”Meidän täytyy puristaa kaikki ulos vangista ensimmäisten kolmen kuukauden aikana, sen jälkeen emme tarvitse häntä enää”, Frenkelin sanotaan pohtineen.

Tässä oli tuotannon optimointi viety huippuunsa. Tarpeeton aines saneerattiin luonnonmukaisesti pois. Työttömyyttä ei esiintynyt, sillä aktivointi oli kiihdytetty äärimmilleen. Työvelvollisen raportteja työn edistymisestä ei tarvittu, sillä työvelvolliset olivat vartiotorneista jatkuvasti näkyvillä.

***

Dneprovskin entistä kaivosleiriä piirittävillä vaaroilla näkyy kaivoksen puutekoisten laitteiden jäänteitä ja kaivoskuilujen mustia kitoja.

Yövymme teltassa pelkäämättä kummituksia tai kylmää.

Autokuskimme ja oppaamme kanssa laitamme nuotiolla maistuvan retkiaterian perunoista, munista ja kalasäilykkeistä. Venäläiseen tapaan palanpainikkeeksi nautitaan vodkaa. Sitten tulen ääressä pimeyden keskellä lauletaan sekä puhutaan vangeista ja vartijoista ja koko avarasta maailmasta.

***

Esikoisromaanissaan Teräsmyrskyssä (1920) Ernst Jünger kuvaa kokemuksiaan ensimmäisen maailmansodan rintamasotilaana. Kiinnostavasti Jüngerin elämänasenne muistuttaa Solženitsynin asennetta Vankileirien saaristossa. Molemmat kirjailijat kuvaavat suunnatonta ja yli-inhimillistä tapahtusarjaa, maailmansotaa tai Gulagia, josta hengissä selviäminen on sattumanvaraista. Molempien romaanien kertoja koettaa säilyttää inhimillisyytensä epäinhimillisten tapahtumien vyöryssä.

Jüngerin romaanin kertoja tekee sen kultivoimalla 1800-luvun ylimyksellistä romantiikkaa. Rumputulesta ja ihmisaaltohyökkäyksistä huolimatta sota näyttäytyy Jüngerille eräänlaisena urheuden ja machoilun kisailuna. Erik Maria Remarquen romaani Länsirintamalta ei mitään uutta (1929) kuvaa realistisesti sukupolvea, jonka sota tuhosi, vaikka se olisikin selvinnyt juoksuhaudoista. Jüngerin upseeri taas tuntee sodan kohtalona, rintaa pärisyttävänä sankarillisena elämyksenä, joka toimii kohtuna uuden, pommituksissa karaistuneen rintamamieseliitin synnyttämiselle. Tähän eliittiin nojaten uuden Saksan tuli Jüngerin mielestä nousta. Jüngerille sota oli ”ihana ihme, ja sodassa ihmisen kaikki voimat saadaan käyttöön”. Erityisesti kirjailija intoili materiaalitaistelusta. Hän pyrkii näkemään siinä raivoavat teolliset voimat jonkinlaisten alku- tai luonnonvoimien ilmentyminä.

Myöhemmässä romaanissaan Der Arbeiter (1932, ”Työläinen) Jünger yhdistää jälleen romanttisen asenteen ja teknologiauskon. Nyt hän kutsuu aikaamme luonnehtivaa hahmoa nimellä ”työläinen”. Jüngerin mukaan työläinen tekee koko maailmasta työpajansa sotilaan asenteella ja yhteydessä alkuvoimiin. Työläinen on osa maailman alkuvoimia, ei jumala, mutta ei ihminenkään, koska hän ei pyri sankaruuteen, pyhyyteen tai rakkauteen, vaan yli- ja epäinhimillisen voiman toteuttamiseen tietämättä mitä varten tekee kaiken.

Jüngerin romaani on tavallaan paljon totalitaristisempi kuin Hitlerin Taisteluni, ja se olisi sopinut hyvin myös Gulagin älylliseksi ja ideologiseksi oikeuttajaksi.

Solženitsynin Vankileirien saariston kertoja sitävastoin kuvaa ensin uskoaan kommunismiin, joka leireillä katoaa, mutta tilalle tulee kristillinen vakaumus. Romaanin deterministinen sanoma on, että leireiltä selviävät vain ne, joilla on tarkoitus elämälleen. Solženitsynin eepoksessa yksilö kamppailee modernin teknologisen kasvottomuuden koneistossa, joka tekee ihmisistä tavaroita, raaka-ainetta. Solženitsyn ikään kuin sanoo, että vain ne selviävät, jotka pystyvät asettamaan itsensä osaksi merkityksellistä tarinaa, kuten kristinuskoa tai neuvostokommunismia.

Sekä Jünger että Solženitsyn tavallaan esittävät, ettei fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen rattaissa voi selvitä ilman suurta aatetta. Jüngerille se on herooinen uusnationalismi ja protofasismi, Solženitsynille kristillinen konservativismi. Entä millainen on Šalamovin kertomusten suhde fossiilimoderniin koneeseen? Onko se lopulta Jüngeria ja Solženitsya rehellisempi ja älyllisesti kestävämpi?

Šalamovin tarinat ovat karuja kuin Kolyman kivikko, tiiviitä ja lyhyitä kuin vaivaiskoivut. Ne eivät moralisoi tai saarnaa, kuten Solženitsyn, eivätkä yritä kertoa kaikkea mahdollista. Šalamov keskittyy vankileirien oloihin ja yksilöihin niiden keskellä, eikä kuvaa juuri muuta. Tšehovilaisen poisjättämisen estetiikan sisäistäneenä Šalamov ei pohdi syitä, eikä perkaa henkilöiden sisäistä elämää.

Kolyman kertomukset tavallaan kiistävät Solženitsynin teoksissaan julistaman determinismin. Šalamov ikään kuin sanoo: jos jotakuta ei Gulagissa tuhottu, se johtui puhtaasta sattumasta. Mikään pyrkimys tai sisäinen vakaumus ei vaikuttanut absurdin koneiston myllyssä. Esimerkiksi novelli ”Yksinäisurakka” saa taustansa talvesta 1937–1938, jolloin Kolymassa teloitettiin paljon työnormin alittaneita vankeja. Novellin viimeinen lause, jossa pitkän työpäivän raatanut vanki käsittää kohtalonsa tiivistää miljoonien ihmisten osan: ”Ja tajuttuaan mistä oli kysymys Dugajev harmitteli, että oli täysin turhaan raatanut tämän viimeisen päivän.”

Mikään suuri aate ei auta Šalamovin ihmistä hänen seisoessaan alastomana fossiilimodernin tuotanto- ja tuhokoneen edessä. Siinä missä Jünger ja Solženitsyn näkevät modernisaatiossa pauhaavat ihmistä suuremmat voimat myönteisesti tai neutraalisti, Šalamov näkee ne vain kielteisesti. Mistä Šalamovin tarinoiden kertoja sitten ammentaa voimansa kestää fossiilimodernin koneen pauhua? Vastaus piilee fyysisyydessä ja animistisesti tajutussa luonnossa.

***

Korpi tarjoaa Kolymassa konkreettisen ja käsitteellisen vastakohdan fossiilimodernille. Tuo loputtomina lehtikuusina kahiseva taiga, joka avautuu harventuen kohti vuorten lakia kömpiessämme ulos teltasta Dneprovskin laakson aamuaurinkoon.

Kahlaamme heinikossa, pajuryteikössä ja vaivaiskoivikossa. Laakson pohjalla on joukko puoliksi maaatuneita puutönöjä, jotka kielivät vankileirien ajasta. Tutkimme vartijoiden rakennusten jäänteitä. Maassa lojuu iso nippu ruostunutta piikkilankaa.

Tarkastamme puusta kasatun tornimaisen hökötyksen. Torniin johtaa luiska, ja keskellä tuntuu olleen hissi, jonka avulla jotain on vinssattu ylös. Oppaamme kertoo, ettei kukaan tiedä mihin rakennelmaa on käytetty. Onko se ollut malmihissi, rinteiltä laskettavan maa-aineksen ohjauskeskus vai kenties saapasnahkatorni? Yhtä hyvin rakennelma voisi olla puinen avaruusraketin lähtöteline.

Aurinko helottaa, eikä taivaalla näy kuin pari pilvenpörhelöä. Lähdemme kapuamaan ylös rinnettä, jota tinakaivosleirin jäänteet täplittävät. Kenkien alla vierii kivenmurikoita ja soraa. Toisella puolella vuorta laskeuduttaessa irtokivet pyörivät niin, että meinaa tulla vyöry.

Joka tapauksessa on hyvä olla. Hengitän metsien tuottamaa happea. Elän modernissa maailmassa, mutta kaikesta huolimatta löydän erämaasta monia asioita, jotka yhä kaitsevat ajatteluamme. Korpi tuntuu olevan yksinolon ja identiteetin määrittämisen paikka. Erämaa koettelee ihmistä, sen peittoon kietoutuneesta tulee tavallaan osa maisemaa, hän ei voi enää samoin kohdella itseään subjektina ja metsää objektina. Erämaan kokeminen edellyttää osallistumista.

”Suomessa(kin) metsään mennään muun muassa siksi, että mieli saisi kulkea ja arki ja minuus hetkeksi hellittäisivät, nimenomaan pakoon tieteellis-teknistä maailmaa”, kirjoittaa Jukka Mikkonen teoksessaan Metsäpolun filosofiaa (2017).

Luontoympäristö tuottaa monille myös tunteen pyhästä, vaikka psykologit puhuvatkin ”huippukokemuksesta”, muistuttaa Mikkonen. Läntisessä kuvittelussa erämaalla on tärkeä sija: se on usein häädetty kulttuurin ja järjen ulkopuolelle. Metsässä ihmislajin alkuhämäriin kiinnittyvä uskomusmaailma humisee yhä. Alkukantainen pelko saattaa hiipiä samoojan selkäpiihin. Korvessa kuvittelu korostuu, sillä mitä tahansa voi tulla vastaan.

– Katsokaa, tuossa, sanoo oppaamme ja osoittaa painaumaa hiekassa. – Tassunjälki. Se on karhun.

Käsi hamuaa anorakin taskuun ja koettelee, että ”karhunkarkotin” on yhä siellä. Näitä merkillisiä putkiloita on Kolymassa syytä pitää mukana.

– Jos karhu tulee päin, ruuvatkaa korkki irti, vetäkää toisesta päästä ja syttyy tuli, oppaamme selittää.

Kuljemme ohi luhistuneen kaivoskuilun ja tinahiekan erotteluun käytetyn malmiaseman jäänteiden. Ylhäällä siintää ensimmäinen useasta vartiotornista. Ne ovat kolmen metrin korkuisia puisia häkkyröitä, joiden tasanteelle noustaan tikkaita pitkin. Torneja seisoo ympäri tunturin kuin vyönlenkkeinä sen leveillä uumilla. Rinteessä erottuu yhä vartijoiden käyttämä polku. Kolyman vuoret jatkuvat viuhkamaisesti eri suuntiin harmaanruskeina, jättimäistä muffinsia muistuttavina töyräkkeinä, joita keltaisessa leiskuva lehtikuusimetsä tähdittää.

Luontoa on ympäri maailman aina ihailtu silloin, kun se on korskeimmillaan. Kukapa ei elinvoimasta viehättyisi? Kuihtuvalla on harvoin ollut ymmärtäjää. Kolymassa räiskyvää ruskaa arvostetaan yleisesti, mutta harvoin muistetaan, että nämä värit juhlivat juuri ennen kuin lehdet tai tässä tapauksessa neulaset putoavat maahan ja mädäntyvät.

Suhteemme luontoon on kulttuurisesti rakentunut. Erilaiset tarinat ja myytit, dokumentaariset ja taiteelliset kuvaukset suuntaavat luontokokemustamme. Puuston hyvä kunto tarkoittaa tuottoa, ränsistyminen rappiota. Puhutaan siis jälleen taloudesta. Vuosisatainen hyötyajattelu on nähnyt korven karsittavana, puhdistettavana, hoidettavana, omaisuutena, joka on pidettävä ”kurissa ja järjestyksessä”.

Vankien lisäksi Kolymassa on pidetty järjestyksessä metsää. Se ei ole luonnontilaista. Lehtikuuset ovat Kolymassa lyhyitä – ei siksi että olemme peräpohjolassa, vaan koska metsä hakattiin aikoinaan vankileirien ja tien rakentamiseen sekä polttopuiksi. Näillä korkeusasteilla lehtikuusella kestää 300 vuotta kasvaa täyteen mittaansa, ja Gulagin ajoista on vasta 70 vuotta. Siksi metsä on vielä matalaa. Kolymassa taiga on lajiköyhää, yksipuista. Lisäksi kuusia saattaa seisoa notkelmissa, mutta muuten esiintyy vain vaivaispuita.

Tällainen salo ei vastaa luonnonkauneuden tyypillisiä kuvauksia, joista valtaosa on peräisin saksalaisesta romantiikasta. Katsomisen tavat ja ihanneympäristöt taas ovat usein peräisin matkailumainoksista. Niissä erämaa on aina vaihtelevaa ja omaperäistä. Yllätykset, villeys, mysteeri ja väriloisto ovat aina olleet piirteitä, joille kaunosielut huokailevat, sillä ne kertovat myös elonkirjosta. Kolyman lajiköyhyyden syy on pohjoinen. Tavallaan se kuitenkin luo myös mielikuvan siitä, millaista on ihmisen toimien köyhdyttämä biodiversiteetti.

***

Stalinismi käsitetään usein osaksi sosialismin historiaa, vaikka jo monelle aikalaiselle oli selvää, että sosialismia löytyi Neuvostoliitosta lähinnä kulisseista. Sittemmin on yleistynyt myös näkemys Neuvostoliitosta valtiokapitalistisena järjestelmänä. Näin Kolyman Gulag-historiaa voisi tarkastella myös osana kapitalismin historiaa. Tämä on itseasiassa melko perusteltua, sillä kapitalismi ei suinkaan aina ole pohjautunut vain ”vapaaseen” palkkatyöhön, vaan se on koostunut myös erilaisista palkattoman työn muodoista maksamattomasta kotityöstä laillistettuun orjuuteen.

Se, tarkastellaanko Gulagia osana reaalisosialistista vai kapitalistista taloutta, ei ole olennaista. Tärkeämpää on se, että molemmat järjestelmät nojaavat talouden totaliteettiin, teollistumiseen, ekonomismiin ja produktivismiin hallitsemansa pääoman avulla. Pääoma taas on aina riippuvaista työvoimasta, vaikka työläiset eivät välttämättä pääomaa tarvitse.

Palkkatyö on merkinnyt historiallista kompromissia pääoman ja kapinoivien orjien välillä, toisin sanoen pääoman keinoa taata työvoiman saatavuus tilanteessa, jossa suora fyysinen pakottaminen ei ole orjien pakojen ja kapinoiden johdosta kustannustehokasta. Työstä maksettava korvaus ja oikeus vaihtaa työpaikkaa ovat seurausta työväen historiallisista kamppailuista ja voivat tulla kiistanalaisiksi milloin tahansa uudestaankin.

Edellä mainitut syyt – orjien paot, kapinat ja kamppailut oikeuksistaan – olivat myös Gulagin lakkauttamisen taustalla, ei suinkaan vain jälkistalinististen neuvostojohtajien ”katumus” tai ”moraalinen herätys”. On sanottu Stalinin uskoneen Gulagin taloudelliseen kannattavuuteen, mutta järjestelmä ei tosiasiassa kannattanut koskaan. Gulag kustansi pääasiassa oman valvonta- ja logistiikkakoneistonsa.

Se oli bolševismille luonteenomainen järjestelmä, sillä neuvostokommunismi laittoi aina uskolle ja ”uskonpuhtaudelle” yhtä paljon painoa kuin tosiseikoille. Gulag ei ollut vain taloudellinen vaan myös ideologinen hanke. Se oli eräänlainen modernisaation äärimmilleen viritetty laboratorio, jonka sosiaalidarwinistisesta ahjosta oli määrä nousta uuden ihmisen prototyyppi.

Kuten Zygmunt Bauman on todennut teoksessaan Modernity and holocaust (1989) modernille tyypillisiä ovat kirurgin ja puutarhurin hahmot, sillä he karsivat, leikkaavat ja oksastavat, he erottavat mädäntyneen, sairaan ja kuolleen elinvoimaisesta ja oikeaoppisesta. Kehkeytyy täydellinen ihmiseläin tai paremminkin ihmisenkaltainen kone, josta on likvidoitu kaikki monenlaisuus ja erilaisuus.

***

Rinteessä kasvavan sembravarvikon oksa värähtää, kun siitä poimii kävyn. Halkaistuani kuoren ja nyljettyäni sisältä paljastuvan rypäksen saan käteeni ”pähkinän”, kävyn pehmeän ytimen, joka muistuttaa maultaan pinjansiementä.

Näitä sembravarvikkoja Šalamov kuvaa erityisesti novellissaan ”Kantti”. Sembrat säilyttävät ikivihreytensä ja ne nousevat salaperäisen lain vetämänä lumen alta jo ennen kuin on henkäystäkään keväästä – mutta parin päivän sisällä lauhat tuulet alkavat puhaltaa ja nietokset sulaa. Sama voi käydä myös silloin, kun erämaassa sytyttää nuotion. Sembravarvikko kohoaa kevättä aavistellen, mutta painuu taas pian.

Novellissa sembra ei ole vertauskuva. Pikemminkin kyse on siitä kuinka Šalamov tulkitsee luontoa, sen loputonta fyysisyyttä ja animistista olemusta, joka näyttäytyy Gulagin yli-inhimillisen mobilisaation vastakohtana.

Tähän tulkintaan viittaa myös novelli ”Narttu nimeltä Tamara”. Se kertoo erämaasta löytyvästä naaraspuolisesta jakuuttikoirasta, joka kiintyy vankeihin ja jää leiriin. Karkureita etsivän partion saapuessa leiriin Tamara on ainoa, joka protestoi murisemalla. Partion johtaja ampuu Tamaran, mutta myöhemmin hän tapaa kohtalonsa erämaassa laskiessaan alas vuorenrinnettä ja seivästyessään kantoon. Tässä itse animistinen luonto nousee Gulag-systeemin edustajia vastaan.

Myös Šalamovin käsitys ihmisluonnosta on huomionarvoinen. Hän ei tarkoita vain psykofyysistä, biologista olemusta vaan monitasoisempaa luontoa ja tahtoa. Novellissa ”Sade” Šalamov kirjoittaa:

”Vaikka olin nälkäinen ja raivoissani, tiesin, ettei mikään maailmassa saisi minua lopettamaan itseäni. Juuri silloin aloin ymmärtää suurta elämänviettiä – sitä ominaisuutta, jota ihmisessä on eniten. Näin miten hevosemme nääntyivät ja kuolivat (…). Hevoset eivät mitenkään poikenneet ihmisistä. Ne kuolivat kylmyyteen, ylivoimaiseen raadantaan, heikkoon ravintoon ja lyönteihin – vaikka ne olisivat kärsineet vain tuhannesosan siitä mitä ihmiset, ne olisivat kuolleet ennen kuin ihmiset. Ja minä ymmärsin tärkeimmän, sen että ihminen ei ole ihminen siksi, että hän on jumalan luoma, eikä siksi että hänellä on ihmeellinen peukalo kummassakin kädessään. Vaan siksi että hän on FYYSISESTI vahvempi ja kestävämpi kuin mikään eläin, ja myöhemmin siksi että hän pakottaa henkisen elementtinsä palvelemaan fyysistä elementtiä.”

Šalamov on kirjoittanut kertomuksen puhtaasta ilmasta ja monta novellia erilaisista tavoista kuolla. Hän kuvaa tarkasti vankien jokapäiväisen elämän aistimuksia, ruoan makua, vilua, unenpuutetta, sairauksien oireita, kipua ja nautintoa. Kärsimyksen ja ihmisarvon alennuksen keskellä elämän perusteisiin liittyvät fyysiset aistikokemukset ovat tärkeintä, mitä vangeilla on. Jopa kuolemassa näkyvä luonnon kiertokulku ja rytmi tuntuvat lohdullisemmilta kuin se epäkuolleen kirjaimen absurdi valta, jonka alle Neuvostoliitto on vangit pakottanut.

Dneprovskin kaivosleirin hautausmaalla vainajien luut lepäävät vieri vieressä kivikasojen alla, sillä ikiroutaiseen maahan on vaikea kaivaa kuoppia ja siksi vainajat usein vain peitettiin kivillä. Hautojen päädyissä on puulevyt, joihin merkittiin heidän vankinumeronsa. Numerot olivat osa heidän muuttumistaan teollisen tuotannon produkteiksi, tuotteiksi. Sade on jo kauan sitten huuhtonut numerot levyistä pois.

***

Kolymassa ihmisten käsittäminen uhriksi seudun nykyaikaistamisen ja koko Neuvostoliiton teollistamisen alttarilla on muuttunut täysin normaaliksi. Ihmisestä tehtiin raaka-ainetta eli tavaraa ymmärtämällä elämä ja sen päämäärät vain taloudellisen kasvun ja tuotannon ehdoilla. Suhtautuminen on saanut sävyjä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta varsinkin paikallistasolla se on pysynyt melko ennallaan. Gulag on syöpynyt niin syvään osaksi Venäjän modernisoitumisen tarinaa, että joskus jopa neuvostoaikaan kriittisesti suhtautuvien on vaikea tajuta tai ainakaan myöntää sorron täydellistä turhuutta. Uhrien kärsimystä himmentää vielä raivaajamyytti, jonka mukaan neuvostovalta toi kaikkivaltiaan teknologian tyhjään erämaahan.

Voimme helposti ajatella, että tämä kaikki kuuluu demonista pahuutta ilmentävään neuvostokommunismiin, eikä meillä teollistuneen lännen asukkailla ole asian kanssa mitään tekemistä. Mutta onko meillä loppujen lopuksi sittenkään varaa ylimielisyyteen?

Emmekö tarkastele fossiilisista polttoaineista riippuvaista kapitalismia ja sen vaatimia uhreja melko samalla tavalla? Eroa on toki sen verran, että ne uhrit, jotka Kolymassa ovat ajallisesti kaukana, saattavat meidän tapauksessamme sijaita samassa ajassa, mutta maantieteellisesti kaukana: kun tankkaamme bensiiniä huoltoasemalla, näkymättömät säikeet yhdistävät meidät kaukaiseen riistoon ja saastumiseen, jota ilman ei olisi meitä liikuttavaa öljyä. Emmekö hyväksy tämän uhrin osana länsimaailman nykyaikaistumisen tarinaa melko samoin kuin Kolyman asukkaat hyväksyvät Gulagin? Saatamme toki kritisoida öljyntuotantoa ja ajatella, että se on saastuttavaa ja ikävää, mutta sitten ajattelemme, ettei sille mitään voi, ja unohdamme asian.

Emme ole erityisen kiinnostuneita hyvinvointimme vaatimista uhreista niin kauan kuin he pysyvät riittävän kaukana meistä köyhien asuinalueilla, kehitysmaissa tai pakolaisten karavaaneissa rajojemme ulkopuolella.

Voi kysyä, kuinka paljon kommunistinen ja kapitalistinen modernin projekti lopulta eroavat toisistaan. Tietenkin ne eroavat käyttämiensä metodien perusteella, mutta kapitalistisen nykyaikaistumishankkeen syväjuonteissa näyttää yhtä kaikki kulkevan samoja sävyjä: talouden ylikorostuminen ja elämän käsittäminen kilpailun, valloittamisen, hallitsemisen ja täydellisyyden tavoittelun loputtomana sosiaali- tai markkinadarwinistisena taisteluna.

***

Juuri nyt elämme öljyn totalitarismin aikaa, väittävät Antti Salminen ja Tere Vadén teoksessaan Energia ja kokemus (2013). Tästä totalitarismista löytyy kaksi tunnuspiirrettä. Ensinnä elämänkokonaisuuden kiihdyttäminen liikkeelle eli totaalinen mobilisaatio, toiseksi tuon liikkeen suuntaaminen yhden suunnitelman, ideologian tai tavoitteen täyttämiseen, kuten tapahtuu totalitaarisessa valtiossa tai kapitalistisen talouden totaliteetissa.

Kyse ei ole vain polttoaineista. Euroopan maiden siirtomaissaan viimeisten parinsadan vuoden aikana harjoittama riisto ja ihmisten orjuuttaminen loivat taloudellisen pohjan teollistumiselle, teknologiselle vallankumoukselle ja modernille kapitalismille. Tämä kaikki oli mittakaavaltaan vähintään Gulagin luokkaa.

Työväenliikkeen kamppailun ansiosta työläisten ja erityisesti tehdastyöläisten oikeudet ja palkka ovat vuosisadassa parantuneet länsimaailmassa niin paljon, ettei heitä ole pitkään aikaan pystytty riistämään kovin paljoa. Nyt tilanne tuntuu olevan muuttumassa.

Teollisuustyöläisillä on usein ollut paljon voimaa siksi, että he ovat lakkoillessaan voineet pysäyttää fossiiliseen energiaan ja luonnonvaroihin perustuvan teollisen yhteiskunnan toiminnan joukkovoimansa eli biomassansa avulla. Esimerkiksi Britannian hiilikaivostyöläisten ja rautatieläisten lakot 1800-luvun lopulla, teollistumisen alkuaikoina, painostivat ensi kertaa työnantajat lisäämään työläisten oikeuksia.

Sittemmin kapitalistiset vallanpitäjät ovat pyrkineet vapautumaan riippuvuudesta työläisistä. Öljyä ja usein muitakin fossiilisia polttoaineita tuotetaan autoritaarisissa maissa, joissa työläisten riistosta ei tarvitse välittää. Maailmantalouden globalisaatio ja talouden uusliberalismi ovatkin entistä enemmän vapauttaneet länsimaiden eliitin riippuvuudesta omien maidensa työläisistä.

Kolyma on yksi modernin aikakauden muistomerkki orjatyölle, mutta se ei ole suinkaan ainoa – eikä orjatyö kuulu vain menneisyyteen.

Espanjan tomaattiviljelmillä nykyään raatavien laittomien siirtolaisten asema on kenties parempi kuin mustien orjien tai Gulag-vankien, mutta voi pohtia ovatko he yhtä kaikki osa samaa nykyaikaistumisen ”oheisvahinkoa” ja taloudellisen totalitarismin historiaa kuin Neuvostoliiton leirit. Entä mitä pitäisi ajatella Etelä-Aasian juoksuhiekkamailla tai Afrikan sisällissotiin vajonneissa valtioissa kännyköiden metalleja louhivista halpatyöläisistä tai orjista, joista monet ovat lapsia? Tai heidän kollegoistaan, jotka kokoavat kännyköitä ja laptop-tietokoneita Kiinan, latinalaisen Amerikan ja Itä-Euroopan hikipajoissa tai yhdysvaltalaisissa vankiloissa? Ja tämä kaikki siksi, että länsimaalaiset kuluttajat saisivat tuotteensa tarpeeksi halvalla, että me tyytyisimme osaamme ja talousjärjestelmä jatkaisi pyörimistään.

Taloudellisen totalitarismin luonnonhistoriallinen puoli on jo avaruuteen asti erottuva kaupungistuminen, raaka-aineiden louhinta, tavaroiden tuotanto, kasvien ja eläinten teollinen kasvattaminen, saastuminen, ilmastonmuutos ja villin luonnon lajien sukupuutto.

Ihmisen raaka-aineeksi alistaneiden pakkotyöleirien sekä niiden pohjalta syntyneiden tuotantolaitosten ja asutuskeskusten jäänteet muistuttavat meitä kuolevaisuudesta, kaiken moraalittomasta katoamisesta, niin pahan kuin hyvän. Kun ajattelee, millaista lähdön levollisuutta laho ja raunio henkivät, ei ole ihme, että Venäjän ortodoksisessa kulttuurissa – ja joskus myös Euroopassa – ovat kalmistot aina metsässä.

Kolyman korvessa näkyvät ihmisen ja ei-inhimillisen kohtaamisen jäljet niin kuin nykyään melkein missä tahansa maailmassa. Dneprovskin leirin lahoavaa rankaa saartavilla vuorilla tunne ihmisen poissaolosta, kokemus siitä että luonto ja sen biomassa lopulta voittavat taloudellisen voitonpyynnin, luo toivoa myös siitä, että ihminen lajina säilyy hengissä tällä planeetalla.

Essee on ilmestynyt myös Elonkehässa 1/2019.