tiistai 12. lokakuuta 2010

Venäjällä ei ole tylsää

Anna Ljunggren ja Kristina Rotkirch (toim.):
Sata makkaralaatua ja yksi idea.
11 venäläistä kirjailijaa kertoo. 190 s.
Like 2010.


Venäläistä nykykirjallisuutta ei suomenneta rekkalasteittain, vaan peltimukillinen kerrallaan. Eikö itänaapurista löydy kiinnostavia kirjailijoita, kun kustantamoita ei innosta? Päinvastaiselta vaikuttaa Kristina Rotkirchin ja Anna Ljunggrenin haastatteluteoksen Sata makkaralaatua ja yksi idea perusteella. Aiemmin jo venäjäksi ja englanniksi ilmestynyt teos tarjoaa kiinnostavinta puhetta Venäjän kirjallisuudesta vähään aikaan.

Nykykirjallisuuden läpileikkaus kirja ei ole, sillä nuorin kirjailijapolvi on jätetty pois. Teoksen kirjailijat, Boris Akunin, Jevgeni Griškovets, Eduard Limonov, Juri Mamlejev, Viktor Pelevin, Ljudmila Petruševskaja, Nina Sadur, Mihail Šiškin, Vladimir Sorokin, Tatjana Tolstaja, Ljudmila Ulitskaja, ovat vakiinnuttaneet asemansa. Nuorin kirjailijoista on syntynyt 1967, vanhin 1931. Kirjailijoista useat ovat meillä tunnettuja, mutta eivät kaikki.

Vain kolmea kirjailijoista ei ole ollenkaan suomennettu, mutta monelta on käännetty vain yksi teksti. Minut tämä ”postkommunistinen” kirjailijapolvi langetutti venäläisen kirjallisuuden loveen. Mutta kuka muu muistaa Sorokinin kiehtovien romaanien suomennoksia Jono (1990) ja Marinan kolmaskymmenes rakkaus (1992) tai Tolstajan häikäisevän novellikokoelman käännöksen Tulta ja pölyä (1988)?

Onko teoksen kirjailijoilla jotain yhteistä paitsi kasvutausta Neuvostoliitossa sekä kielletyn länsimaisen ja samizdat-kirjallisuuden merkitys kehitykselle? Vain harva heistä puhuu eurooppalaisesta nykykirjallisuudesta. Onko neuvostoaikana repsahtanut kuilu merkinnyt yhä jatkuvaa katkosta eurooppalaiseen kulttuuriin? Tämän kirjan perusteella asia ei selviä. Moni kirjailija näyttää ammentavan idästä. Aasian filosofioista vaikuttuvat niin Pelevin ja Akunin kuin Šiškin, Ulitskaja tai Mamlejev.

Kysymykset ja vastaukset on teoksessa stilisoitu taitavasti: syntyy vuoropuhelua, huumoriakin, haastatteluissa pohditaan eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Kirjailijoista ja haastattelijasta kasvaa selkeät hahmot.

Kriittisyys Venäjän nykyhallintoa kohtaan yhdistää kirjailijoita. He puhuvat sensuurista ja autoritaarisuudesta. Jopa Akunin, Venäjän bestselleristi, on alkanut kirjoittaa nykymenoa satirisoivia Satuja hölmöille. Akunin edustaa monelle kirjailijalle turmiollista viihderomaania. Venäläiset kun eivät nykyään enää lue, tai jos lukevat niin viihdettä. Akunin sanoo vastanneensa sosiaaliseen tilaukseen, mutta kirjoittavansa älykkäästi. Hänen 1800-luvulle sijoittuvat Erast Fandorin-dekkarinsa leikittelevät jännityskirjallisuuden tyylilajeilla.

Ajanhenkeä edustaa myös kokonaistaideteos Limonov, Kansallisbolševistisen puolueen johtaja ja oman elämänsä anarkisti, jolla on kykyä kohauttaa yleisöä. Monet arvostavat myös Limonovin teoksia.

Oppositioaktivistin vuosien 2001–2003 vankilakokemuksistaan kirjoittama trilogia on kehuttu. On merkillistä, ettei tätä raikulivaaria ole juuri saatu suomennettua, vaikka suomalaiskustantajat uskalsivat julkaista jopa Solženitsyniä neuvostoaikana. Paikkaansa Venäjän kirjallisuudessa vaatimaton Limonov ei halua arvioida, mutta Nobelin palkinnon hän voisi ottaa.

Toisenlainen tabujenrikkoja Ulitskaja on käsitellyt erotiikkaa, kuolemaa, seksuaalisia ja etnisiä vähemmistöjä, abortteja, alkoholismia ja vammaisuutta. Siveä venäjän kieli ei salli kirjoittaa seksistä niin kuin haluaisi, harmittelee kirjailijatar. Ulitskajan teoksissa myös perheen merkitys korostuu ja hän vaatii naisille lisää oikeuksia. Ulitskajalle perhe on maailman pienoismalli.

Kritiikin suhtautuminen kirjailijoihin tuntuu Venäjällä koventuneen. Esimerkiksi vuodesta 1995 Sveitsissä asuneen Šiškinin postmoderneja mosaiikkiromaaneja on arvosteluissa moitittu ”Venäjän vastaisuudesta” ja ”lännen vaikutuksen edistämisestä”. Šiškinin mukaan Venäjällä kuuluu nykyään olla kiihkonationalistinen, maata vaivaa rasismi ja alemmuutta kompensoiva suuruudenhulluus. Kielellisesti haastavaa tekstiä kirjoittavaa Šiškiniä ärsyttää myös henkinen tyhjyys: ”Nykyään tuijotetaan helppolukuisuuteen ja isoihin painosmääriin. Ihmisiä kiinnostavaa vain raha”.

Kaikenlaisesta on syytetty myös Sorokinia. Nyky-Venäjän yhden tärkeimmän kirjailijan haastattelu on teoksen kiinnostavimpia. Sorokinin tuotannon läpäisee väkivallan teema. Kirjailijan omalaatuinen tyyli syntyy julmuuksien, seksin ja ulosteiden sekä abstraktien aiheiden tasapainottelusta. Sorokin on perehtynyt 1900-luvun totalitarismeihin ja valtiollistettuun massamurhaamiseen. Hän on käsitellyt viime vuosisataa metaforisesti Ljodnaja (jää)-trilogiassaan. Kuin suoraan kirjailijan romaanista tuntui olevan syksyn 2002 tapahtuma, jolloin Putin-nuoret polttivat Punaiselle torille pystytetyssä jättimäisessä wc-pöntössä Sorokinin, Pelevinin ja Viktor Jerofejevin teoksia.

Sorokin on saanut vaikutteita Mamlejevilta, groteskin pahuuden kuvaajana tunnetulta neuvostoundergroundin ikonilta. Lähitulevaisuuteen sijoittuvassa, suomennetussa romaanissa Pyhän Venäjän palveluksessa (2008) Sorokin kuvaa totaalisen vallan ideaa Venäjällä. Valtion palvelijat ovat läpi Venäjän historian toimineet lain ulkopuolella. Romaanissa Sorokin mallintaa tilanteen, johon nyky-Venäjä on hänen mukaansa siirtymässä. Dystopiaromaani on ollut Venäjällä viime vuosina pinnalla. Yksi arvostetuimmista dystopioista, Tolstajan Kys (2000), sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Moskovaan.

Sorokinin laajentaa kuvakulmaansa nykyhallinnon arvostelusta sivilisaatiokriitiikkiin. ”Meillä on epäilemättä kosmiset päämäärät sen sijaan, että ideana olisi mukavuus ja uusintaminen. Emme ole ’lihasta tehtyjä koneita’”, sanoo romantikoksi tunnustautuva Sorokin.

Teoksen nimi ”Sata makkaralaatua ja yksi idea” tulee Sorokinilta, hän kuvaa ilmauksella modernia supermarketia – 1900-luvun metaforaa. Viime vuosisata merkkaa Sorokinille konemaisen ihmistyypin esiinmarssia, tämä kyborgi elää massatuotannon ja -kulutuksen, keskimääräisen maun ja moraalisen relativismin keskellä. ”Käynnissä on ihmisen totaalinen yhdenmukaistaminen”, Sorokin uskoo.

Venäjälläkin yhdenmukaistamisen puhurit taas jylläävät, vaikka maan historiasta ja nykypäivästä ei monikarvaisuutta ja sekameteliäkään puutu. ”On valtiollista mielivaltaa, ja Venäjä suhtautuu imperialistisesti naapurimaihin. Täällä on silti pirun kiinnostavaa elää, ikinä ei ole tylsää”, summaa Akunin. Ulitskaja uskoo, että eniten lahjakkuuden ja vapauden ilmauksia Venäjällä löytyy nyt kirjallisuudesta.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 5/2010

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Opportunismin kritiikki

Ville Ropponen Demokratia on nyt uhattuna sekä idässä että lännessä. Historioitsija Timothy Snyder esittelee keinot estää autoritaris...