Kirjailijakuvan rakennuksen erityispiirteitä

Taiteilijoille ja kirjailijoille on kautta aikojen sallittu tavallisista kansalaisista rajustikin poikkeavaa käytöstä. Usein heiltä on sellaista myös odotettu – erityisesti julkisuudessa. Kirjailija lähettää sanataiteensa yleisölle: jo tämä tekee ammatista julkisen.

Kirjailijan julkinen rooli eli kirjailijakuva on ollut usein tarkkailun kohteena. Tiettynä aikakautena tyypillinen kirjailijakuva monesti myös vaikuttaa itse kirjailijoihin, etenkin aloitteleviin. On toki kirjailijoita, jotka väittävät, ettei aikakauden kirjailijakuvalla ole heihin mitään vaikutusta, mutta useimpien ammatillisessa identiteetissä julkisella roolilla on vähintään alitajuinen merkitys. Julkikuva ja identiteetti eivät tietenkään ole samoja asioita, vaikka niillä on tekemistä keskenään. Molemmat rakentavat osaltaan kirjailijan subjektiivisuutta.

Kirjailijan subjektiivisuudella on ollut iso merkitys paitsi hänen oman työnsä kannalta myös porvarillisen yksilöllisyyden kehityksessä. Viimeistään 1700-luvun lopulta alkaen myytti taiteilijasta yksilöllisenä nerona on toiminut mallina subjektiivisuuden tuottamiselle. Romantiikan ajan kirjailijat olivat ikään kuin ensimmäisiä moderneja yksilöitä. Kirjailijan subjektiivisuus, jonka eräs tärkeä viiste on hänen julkikuvansa, on ilmentänyt aikakauden subjektiivisuuksien laajuutta ja rajoja sekä ennakoinut tulevaa subjektin kehitystä.

***

Subjektin tuottaminen ja sen muutokset ovat sidoksissa paitsi kulttuuriin, teknologiaan ja energiantuotantoon myös työelämään, työn yhteiskunnallisen asemaan ja työvoiman kontrolliin. Kirjailijan subjektiivisuuden kehityksen kautta voidaankin tarkastella myös ylipäänsä työn kehittymisen virtauksia. Esimerkiksi viime aikoina on näyttänyt siltä, että eräs yksilöllistämisen tekniikka, jota voisi nimittää ”kirjailijamaistumiseksi”, on levinnyt kaikkeen työhön. Samalla tämä tekniikka, jossa jokainen ”yrittäjätyöläinen” on vain itse vastuussa voitoistaan tai tappioistaan, on mahdollistanut työvoiman uudenlaisen hallinnan.

Nykyisenä individualismia korostavana aikana muistetaan harvoin kuinka historiallisesti nuorta yksilöllisyys on. Edes kirjailijan subjektiivisuudesta ei voi puhua paljonkaan ennen uutta aikaa ja julkisuuskoneistoja, kuten kirjapainotekniikkaa ja joukkotiedotusvälineitä. Käsitys nimetystä kirjallisesta tekijyydestäkin syntyi vasta 1500-luvun Euroopassa.

Antiikin aikana teksteillä oli usein nimetty tekijä, mutta keskiajalla oli tavallista, ettei tekijää tiedetty. Tekstiä kopioitiin käsin, kopioijat usein muuntelivat tekstiä, eikä tekijän nimellä tai tekijyydellä ollut väliä. Renessanssiajalta on säilynyt enemmän tiedettyjen tekijöiden teoksia. Silti lähes romantiikan aikaan asti taiteilijuus nähtiin pitkälti jäljittelyn taitona, taituruutena. Tai sitten taiteilijat ymmärrettiin filosofisten totuuksien, ylimaallisten aistimusten tai salatun tiedon välittäjinä, jumalien hulluina tai narreina, mutta yhtä kaikki työkaluina yksilöä suuremman voiman palveluksessa.

Kirjallinen tekijyys syntyi toden teolla vasta silloin, kun Eurooppaan muodostui merten takaisella ulkomaankaupalla vaurastuneita porvarissukuja, joiden omaisuus mahdollisti yksilöitymiskehityksen. Uudet keksinnöt, kuten kirjapainotekniikka, edistivät tätä kehitystä. Porvarillinen subjekti alkoi tuottaa itseään, mutta aluksi tämä tuotanto koski vain harvoja. 1500-luvulla ja vielä 1600-luvullakin oli yhä melko tavallista, ettei kirjallisen teoksen tekijää tiedetty. Esimerkiksi Shakespearen teosten tekijyys on edelleen akateemisen kiistelyn kohteena.

***

Porvarillisen subjektin romanttinen versio kehkeytyi 1700-luvun lopulla samalla, kun porvaristo nousi luokkana ja korosti erillisyyttään suhteessa entisiin valtaluokkiin, aatelistoon ja papistoon.

Esimerkiksi J. W. Goethen romaania Nuoren Wertherin kärsimykset (1774) on luettu paitsi romanttisen, kärsivän taiteilijasielun suuntauksen aloittaneena teoksena myös kuvauksena yrityksestä luoda porvarillinen subjekti. Wertherin subjekti syntyi tilanteessa, jossa aateliston valta oli jo heikentynyt. Sittemmin romanttisia yksilöitä esiintyi Keski-Euroopan kirjallisuudessa 1800-luvulla vilisemällä, vaikka Suomeen tämä tyyppi tuli vasta vuosisadan lopulla.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa siirryttiin 1800-luvun lopulla kivihiilestä ja höyrykoneesta öljyn ja polttomoottorin käyttöön. Subjektia alettiin öljyn pyörittämän tuotantokoneen avulla massatuottamaan, kun höyrykone oli mahdollistanut lähinnä tiettyjen luokkien lavean kärjen subjektintuotannon. Kirjallinen tekijyys korostui entisestään, syntyivät nykyaikaiset kirjamarkkinat ja lukutaidon laajentuessa myös lukeva yleisö. Koulutuksen levitessä samalla kun yhteiskunnat vaurastuivat ja vapausaatteet levisivät, menetti kirjallinen tekijyys pikkuhiljaa luokkasidonnaisuutensa ja levisi hitaasti myös alempiin luokkiin.

Alkuun tekijyys koski vain miehiä ja laajeni vasta vähitellen naiskirjailijoihin. Kirjojen jakeluverkoston ja sanomalehdistön kehityksen myötä kirjailijalla ja hänen julkisuuskuvallaan alkoi olla yhä suurempi vaikutus teosten saavuttamiin lukijamääriin ja tätä tietä kirjailijan ja hänen kustantajansa taloudelliseen voittoon. Tämä kaikki vaikutti tietenkin koko kirjallisuusinstituutioon. Kirjallisuudentutkimuksessa painotettiin aina 1900-luvulle ja modernismin läpimurtoon asti pääasiassa ”kirjailijapersoonan” ja hänen elämänkokemustensa vaikutusta teosten tulkinnassa, esittelyssä ja luokittelussa.

Ennen modernia aikaa kirjailijat olivat tavallisesti olleet riippuvaisia mesenaattiensa suopeudesta, elleivät he aatelisina, suurporvareina tai kirkon virkaatekevinä perineet tai saaneet käyttöönsä toimeentuloon riittävää omaisuutta. Vallanpitäjien suosio taas takasi suhteellisen sananvapauden, vaikka sen rajoja koeteltiin.

Nykyajan lähestyessä kirjailijat vapautuivat suurelta osin mesenaateistaan, mutta samalla heistä tuli riippuvaisia markkinoista ja joukkotiedotusvälineistä. Ehkä tästä syystä kirjallisuus kehittyi nopeasti ja tekijäkeskeiseen suuntaan jo 1700-luvulla erityisesti Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa – varhain ja vauhdilla modernisoituneissa maissa, joissa myös edustuksellinen demokratia sekä kapitalismi ottivat ensiaskeleensa. Seuraavalla vuosisadalla olivat vuorossa Saksa, Venäjä ja muut Euroopan maat.

Porvarillisen subjektin epävarmuus, joka kumpusi 1800-luvun porvariston asemasta ylempien luokkien vallan haastajana, heijastui erityisesti ranskalaisiin flanöörin, dandyn ja boheemin tyyppihahmoihin. Nämä tyypit tuntuvat liimautuneen kirjailijan rooliin niin sitkeästi, että vielä nykyäänkin kirjailijoiden usein ajatellaan olevan boheemeja ja epäsovinnaisia, vaikka todellisuus olisi vallan muuta eikä porvaristonkaan ole aikoihin tarvinnut kamppailla vallasta muiden luokkien kanssa.

Periromanttinen kirjailijatyyppi jäi pääosin 1800-luvulle, sillä 1900-luvusta tuli kiihtyvän modernisaation ja vallankumouksellisen liikehdinnän vuosisata. Klassisen avantgarden ja modernismin tekijät nuuhkivat transgression ilmaa, kapinan savuja, ja kuuntelivat hienostuneen käheitä, vieraantuneita ääniä. Modernistiseen kirjailijakuvaan vaikuttivat sosiaalidemokratian ja sosialismin vahva asema porvarillisen vallan haastajina. Ja ei niin, etteikö romanttisen tyypin pölyä yhä löytäisi minkä tahansa taiteilijakapakan kantapöydästä. Tyypin sitkeähenkisyydestä ovat myös kirjailijat tietoisia: siksi he usein ruokkivat yleisön skandaalinnälkää mitä värikkäimmillä väitteillä!

Romanttisen kirjailijatyypin pinnallapysyminen kielii siitä, että se on viehättänyt niin yhteiskuntakriitikkoja kuin konservatiiveja ja kaupallisia piirejä, jotka tarvitsevat ”kirjailijapersoonaa” lisäämään myyntiä ja takaamaan myytävien kirjojen laatu.

***

Pentti Saarikosken on sanottu olleen yksi ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, joka tajusi joukkotiedotusvälineiden roolin julkikuvan rakentamisessa. Median luoma legenda ”valtakunnanjuoppo” Saarikoskesta elää edelleen. Myytti on usein paljon väkevämpi kuin paljon ristiriitaisempi ja poliittisempi todellinen runoilija. Kirjallisuus ei kuitenkaan imitoi elämää, vaan muovaa todellisuuden pölystä omiin tarkoituksiinsa sopivaa sanataidetta.

Saarikoski sopii 1960- ja 1970-lukujen kotimaisen kirjailijan julkikuvan prototyypiksi. Seuraavalla vuosikymmenellä, 1980-luvulla, vastaava tyyppi oli kenties Anja Kaurasen kaupallisen kevyt punk-hahmo tai Esa Saarisen pop-filosofi. Sittemmin 1990-luku toi näkyviin postmoderneja runoilijahahmoja Helena Sinervosta Lauri Otonkoskeen. Nämä hahmot korostivat ”tekstien välistä leikkiä” ja ”kirjailijan kuolemaa”; he halusivat häivyttää tekijän ja korkeintaan kuiskailivat filosofisia television keskusteluohjelmissa. Jossain häivähti Jyrki Lehtolan ja Markku Eskelisen vihainen postmodernisti. Vuosituhannen loppua kohden julkisuudessa esiintyi yhä enemmän tyyppi, joka ennakoi jo uutta milleniumia ja uusliberalistisen aikakauden kirjailijakuvaa: Jari Tervo.

Tervon tyyppihahmo kiteyttää 2000-luvun kirjailijakuvan keskeiset piirteet. Kyseessä on sukkeluuksia suvereenisti nakkeleva, julkisuudessa kuin lisko lammikossa viihtyvä tyyppi, joka esiintyy television visailuohjelmissa yhtä hyvin kuin syvähenkisissä keskusteluissa. Olematta erityisesti politiikasta kiinnostunut Tervon tyyppi kallistuu aikakauden muotisuuntaan oikealle, mutta sen korrektiin liberaaliin laitaan. Tervon hahmo kirjoittaa hauskasti ja kevyesti, mutta mikä parasta, hän sanailee loputtoman nokkelasti. Kirjailijoita on toki aina pidetty hyvinä supliikkimiehinä tai -naisina, tai ainakin heiltä on odotettu hyvää ulosantia, vaikka melko suuri osa kirjailijoista kirjoittaa paljon paremmin kuin puhuu.

Sittemmin Tervon paikalle on pyrkinyt uusia hahmoja. Juha Itkosesta Tommi Melenderiin ja Tommi Kinnuseen he ovat lähes poikkeuksetta nuorehkoja siloposkisia miehiä, joilla on keskiluokkainen tausta ja ajatusmaailma. Naispuolisia poikkeuksia tästä piilosovinistisesta uomasta ovat Sofi Oksanen ja Katja Kettu, joiden julkiset profiilit ovat yllättävän samankaltaisia kirjailijoiden tuotannon ja henkilöiden eroista huolimatta. Kolmantena on mainittava Jenni Haukio, jonka julkinen rooli on asemoitunut jonnekin ”sivistyneen runoilijan”, ”valtakunnan ykkösleidin” ja ”kirjallisen koriste-esineen” välimastoon.

Henkilöbrändäys on jo pitkään vaikuttanut kirjailijakuvan rakentamisessa. Tämä kertoo markkinoinnin ja kirjojen myynnin korostumisesta. Kirjailijapersoona pyritään nyt käärimään yhä selvärajaisemmaksi, sopivasti särmäksi paketiksi, jonka tarkoitus on auttaa lukijaa ostopäätöksessä. Tätä taustaa vasten ei ole mikään ihme, että biografinen ote on nyttemmin tullut takaisin myös kirjallisuudentutkimuksen keskiöön ikään kuin sivuovesta ja hieman uudessa muodossa.

Nykyhetken polttopisteessä kirjailija rakentelee kirjailijakuvansa urakehitystään silmällä pitäen. Hän asettuu sopiviin imagonrakennuksen lähtötelineisiin eli sellaisiin, jotka parhaiten kehystävät seuraavan viiden tai viidentoista teoksen julkaisemista. Nykyään menestynyt mieskirjailija on Alexander Stubbia muistuttava yrittäjähenkinen ja armoton suorittaja, joka saa tarpeeksi päihtymystä aamulenkistä. Hänen imagonhallintansa on kunnossa. Sanomalehden haastattelussa hän kertoo harrastuksistaan ja esittelee ehkä työhuoneensa. Menestynyt naiskirjailija taas on nuorempaa Lenita Airistoa muistuttava tiukka bisnesmimmi ja poseeraa hallitussa mekossa meikki ojossa kiiltopaperisen aikakauslehden kannessa.

***

Tommi Melender käsittelee kirjailijan, hänen teostensa ja lukijoidensa monimutkaisia suhteita Onnellisuudesta -kokoelman (2016) esseessä ”Kirjailijaidiootti”. Itsesääliä, itseriittoisuutta ja teräviä ajatuksia sekoittavassa tekstissään Melender tuskailee kirjallisuuden ja kirjailijan syrjään jäämistä, kun ”ihmisten vapaa-ajasta kilpailevat ruokaan, liikuntaan ja kotoiluun” liittyvät trendikkäämmät aktiviteetit.

Entä kuka tai mikä on tähän syypää? Mihin Melenderin kritiikin kärki kohdistuu? Arvosteleeko hän esimerkiksi taloutta tai nykykulttuuria, joissa painottuvat aiempaa enemmän henkilöbrändäys ja individualismi? Ei oikeastaan. Melender ampuu alas ajatuksen, että ennen olisi ollut toisin. Esimerkkinä hän käyttää Volter Kilpeä ja hänen suurromaaniaan Alastalon salissa (1933). Se, ettei teosta aikoinaan nostettu välittömästi klassikoksi, vaan se sai ”pikemminkin keskivertoromaanin kuin mestariteoksen arvostelun”, todistaa Melenderin mielestä, etteivät asiat ennenkään olleet paremmin.

Eivät kenties olleetkaan. Melenderin asenne heijastaa ehkä kuitenkin enemmän tyypillisen liberaalin uskoa siihen, että maailma ja yhteiskunta ovat aina olleet samanlaisia kuin nyt. Koska aikakausilla ei ole eroa, ei erilaisia aikaan sidottuja tyypillisiä kirjailijakuviakaan ole. Kilven ja hänen teoksensa vastaanottoa 1930-luvulla voi huoletta verrata 2010-luvun maailmaan ja uskotella, että kyse on pohjimmiltaan samasta asiasta.

Mainitussa esseessä Melender edelleen evästää kirjailijoita välttämään ”modernin maailman ja rahan melua”. Julkikuvaa tärkeämpi asia on itse kirjoittamisen prosessi, tuo pieni kuolema, vakuuttelee Melender.

Melenderkään ei toki ajattele, että kirjailija voisi välttää osallistumisen markkinoille näin helposti. Melender tietää, että kirjamarkkinat ovat kuin Yhdysvaltain tulonjako: ylin prosentti ihmisistä omistaa varallisuutta yhtä paljon kuin alempi 90 prosenttia. Samanlainen supertähtitalouden logiikka vallitsee markkinoiden lisäksi julkisuudessa. ”Bestsselleristit ja kirjallisuuden superrikkaat” imevät myyntiluvut, käännössopimukset ja henkilöhaastattelut, Melender summaa. Hän väittää kaiken lisäksi törmänneensä vuosi vuodelta yhä useampiin kirjailijoihin, jotka harkitsevat kirjoittamisen lopettamista tämän epäoikeudenmukaisuuden takia.

***

Mutta mitä ihmettä kirjailijat oikein valittavat? Eikö lähes kaikkien muidenkin ihmisten työmarkkina-asema ja työelämä muistuta nykyään tässä suhteessa kirjailijaa?

On nimittäin aivan turha tuudittautua siihen vielä parikymmentä vuotta sitten yleiseen uskoon, että tulevaisuudessa tulisimme elämään tasa-arvoisemmin ja vapaammin. Teknologia muka vapauttaa meidät liiasta työnteosta, vapaa-aika ja itsensä kehittäminen lisääntyvät, ja ihmiset keskittyvät aiempaa enemmän huolehtimaan läheisistään, kanssaihmisistä ja ympäristöstä.

Ei sinne päinkään. Nykyään koko elämä laitetaan työhön. Työntyöntekijän henkilökohtaisista taipumuksista ja etiikasta on tullut keskeinen tuotannontekijä. Yhteiskuntatieteilijä Eetu Virénin mukaan kaikki työ näyttääkin olevan muuttumassa ”kirjailijamaiseksi” siinä mielessä, että jokaiselta, siivoojasta graafiseen suunnittelijaan, vaaditaan työlle omistautumista. Siivoojan tulisi olla valmis tekemään työtään ”kutsumuksesta” ja ilman palkkaa aivan kuin perinteinen ”väärinymmärretty nero”.

Virén muistuttaa, että tulojen hankkimisen kannalta tärkein ”taito” on nykyisin kyky tehdä itsestään brändi. On osattava teeskennellä itseriittoista yksilöä, vaikka samaan aikaan yhä suurempi osa tärkeästä toiminnastamme tapahtuu aivojen välisessä yhteistyössä. Kaikki elämän epämääräiset sattumukset ja sosiaaliset suhteet on käännettävä yksilöllisiksi suorituksiksi. Tragikoomisinta tässä on se, että finanssikapitalistisen logiikan mukaan jokainen on itse ”vapaaehtoisesti” vastuussa elämänsä pakottamisesta tietylle uralle, joka on ennakoitavien ja henkilökohtaista markkina-arvoa kasvattavien toimintojen sarja.

Onko nykyihmisen elämä kenties laajemminkin ”kirjailijamaistumassa”? Tästä voi olla merkkinä myös yksityisen ja julkisen välisen rajan liudentuminen. Ennen ihmisen yksityiselämän ajateltiin koostuvan salaisuuksista ja olevan alue, jossa ihmisellä on valta päättää, kuka tai mikä hän on. Kirjallisuus on osin rakentunut yksityisen yleistämiselle ja julkistamiselle. Nykyään meitä ei niinkään pelota yksityisyyden loukkaus, kuten hiljattain edesmennyt sosiologi Zygmunt Bauman toteaa teoksessaan This is not a Diary (2012), vaan sen vastakohta: että meiltä suljetaan ulospääsy yksityisyydestä.

Jokainen onkin siksi ”kirjailijamaiseen” tapaan pakotettu tarinallistamaan ja julkistamaan omaa elämäänsä jatkuvasti (sosiaalisessa mediassa, viestinnässä, cv:ssä ja elämässä). Tämän kertomuksen tulee tietenkin olla positiivinen, hieman niin kuin sosialistisen realismin klassikoissa, tai sisältää korkeintaan maltillisia, voitettavissa olevia haasteita.

Baumanin mukaan haave kuuluisuudesta pohjautuu toiseen haaveeseen – haaveeseen olla liukenematta harmaaseen, anonyymiin ja mitäänsanomattomaan tavaramassaan, haaveeseen muuttua huomiota herättäväksi ja himoituksi tavaraksi, joka eroaa muista tavaroista ja jota on mahdotonta ohittaa tai pilkata. Haave muuttua halutuksi tavaraksi tuntuu olevan kulutusyhteiskunnan perusainesta, josta kudotaan sekä unelmat, sadut ja mainokset mutta myös yhä enemmän ne säikeet, jotka määrittävät ihmisen aseman sosiaalisessa ja taloudellisessa hierarkiassa.

Tarinan juuret ovat brändissä, jonka rakentamisesta alettiin puhua jo 1990-luvulla. Tuolloin brändinluominen oli nykyiseen verrattuna vielä viatonta. Neljännesvuosisadassa olemme siirtyneet kaupallisen taiteen ytimeen. Taiteen, jota voisi hyvin nimittää ”kapitalistiseksi realismiksi”, sisältöä määrittävät yhä enemmän uutisaiheet tai mediassa esillä olevat asiat. Tällaisen taiteen perusteleminen eli brändääminen on vaivattominta. Kaupallisen taiteen ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus, että taide vastaa kysyntään.

***

Kaupallistuneessa nyky-Suomessa kirjoituspalkkioita leikataan, apurahahanat ehtyvät ja kaikesta työstä maksetaan entistä vähemmän ja harvemmille. Siksi on aivan turha kysyä, voiko kirjailija olla brändäämättä itseään.

Entä miksi on näin? Siksi että kirjailija kirjoittaa tullakseen toimeen. Se ja vain se on hänen työskentelynsä pohjimmainen motiivi ja alkusyy. Raadollisimmillaan tai parhaimmillaan tämä merkitsee rahan ansaitsemista.

Nykyään yhä useammat kirjailijat pyrkivät korvaamaan laadun määrällä, sillä hajamielisessä ja laskennalliseen hyötyyn tuijottavassa ajassa määrästä palkitaan paremmin kuin laadusta. Yhä useammat kirjailijat pyrkivät siirtymään runoista, esseistä tai novelleista romaaniin, sillä romaani on aikakauden kirjallinen autobaana ja valtasuoni, jolle lankeavat huomiotalouden hedelmät: julkisuus, kirjallisuuspalkinnot, apurahat ja myyntitulot.

Kirjailija valitsee aiheensa selvitäkseen mielikuvamarkkinoilla ja huomiotalouden nollasummapelissä. Hän kirjoittaa runoja herättääkseen mielikuvan kielellisestä ja ajatuksellisesta taituruudesta. Hän kirjoittaa esseitä osoittaakseen olevansa ylevämielinen tai kriittinen. Hän kirjoittaa kokeellista proosaa ilmentääkseen valtavirran halveksuntaansa ja juhliakseen virtuositeettiaan. Hän kirjoittaa konventionaalisia lukuromaaneja ja lehtijuttuja saadakseen lapsilleen juustoa leivän päälle ja itselleen keveät siivet subtropiikin aurinkorannoille. Hän kirjoittaa saadakseen mainetta, rahaa ja naisia tai miehiä. Parhaiten tämä onnistuu seurailemalla vallitsevia ajatussuuntia ja vallanpitäjien hellimiä käsityksiä, sillä tässä tapauksessa yhä riippuvaisemmaksi käyvän median huomio on taattu.

Kirjailijoilla ei ole mitään erityisiä aiheita, teemoja tai kiinnostuksen kohteita, saati pakkomielteitä. He ovat kuin ketkä tahansa meistä, vain vähän luupäisempiä. Herkkyys on romantiikan mielleyhtymiä ja televisiosarjojen kuorrutetta. Todellisuudessa kirjailijat ovat paljon kylmempiä kuin talouspoliitikot tai bisnesmiehet: he operoivat ihmissieluilla.

Sosiaalinen tilaus kirjoittamisen taustalla on silkkaa soopaa, uusliberalistinen kapitalismi on jo kauan sitten osoittanut kaiken omalaatuisen yhteiskunnallisen ajattelun mahdottomuudeksi. Talouspuheen marinoima maailma on läpitunkematon kuin juusto.

Kirjailijasta on tullut eräänlainen yksityisyrittäjä, joka tekee tulosta siinä missä pörssimeklari. Hän hauskuttaa yleisöä, herättää tunteita ja keskustelua, hän etsii rahoitusta väsymättä. Vai onko hän pikemminkin ironinen tietokonevelho, joka kommentoi fragmentaarisilla teoksillaan tietotekniikan edistysaskelia vaivautumatta kuitenkaan tosielämän riippumattoon? Onko uusliberaalissa maailmassa, jossa elämästä ja jopa julkisista teoista tuntuu tulleen pitkälti todellisten tekojen esittämistä, porvarillisen subjektin rakentamisen demonstraatiota, mahdollista murtautua performatiivisuuden ulkopuolelle?

Vai onko päinvastoin niin, ettei kirjailija vain voi olla kirjoittamatta? Että hän kirjoittaa ehtymättömyyden tarpeesta eli silkasta kuolemanpelosta? Ja juuri siksi hän on vielä elossa.

***

Vähemmän kyynisesti ajateltuna kirjailija voi yrittää päästä porvarillisen subjektiivisuuden tuolle puolen. Maailmassa, jossa porvarillinen yksilöllisyys on tullut normiksi ja valloittanut yhä laajempia alueita, nähdään myös aiempaa selkeämmin tämän subjektiivisuuden rajat, sen välineellistyminen ja suoranainen vahingollisuus. Toisinkin voisi olla.

Irrottautuminen porvarillisesta subjektiivisuudesta tarkoittaisi vähemmän yksilökilpailua, enemmän yhteistyötä ja yhteiskirjoittamista, vähemmän ”huippuyksilöitä”, tähtikulttia ja kirjailijabrändäystä, enemmän jaettua luomista sekä kollektiivista ja anonyymia tekijyyttä. Kulttuurin muuttuessa tämä merkitsisi jäähyväisiä ”kirjailijapersoonallisuudelle” ja yksilöbrändille sekä lopulta myös yksilölliselle tekijyydelle.

Kirjailijan subjektiivisuus on kerran toiminut pioneerina porvarillisen yksilöllisyyden kehityksessä. Ei ole oikeastaan mitään syytä, miksei kirjailija voisi toimia samassa roolissa myös liikuttaessa kohti vielä hämärissä piilevän tulevaisuuden ymmärrystä olemisen kollektiivisuudesta, välttämättömästä yhteydestä muiden ihmisten, olioiden ja koko elonkehän kanssa. Prosessin käynnistämiseksi tarvitaan vain ”siperialainen säväri”.

Ville Ropponen

Essee on ilmestynyt Lumooja 1-2/2019-lehdessä.