maanantai 30. joulukuuta 2013

Ammattitaitoista kevytdraamaa suurlakkosyksystä

Jenni Linturi: Malmi 1917
206 s, Teos 2013 

Historialliset aiheet ovat kovasti pinnalla proosassa. Onkohan kyse samasta ilmiöstä kuin 1930-luvun neuvostokirjallisuudessa? Kun nykyhetkeä ei voi kuvata totuudenmukaisesti, paetaan historian määritellympiin kuviin? Tai ehkä nykyisyyttä yritetään kuvata rivien väleissä menneisyyden kautta?

Sisällissotaa on käsitelty kirjallisuudessamme paljon. Ei siinä mitään outoa ole, mutta prosaistin tehtävää ruodittu aihe ei helpota.

Jenni Linturin Malmi 1917 -romaani poikkeaa tavanomaisesta siinä, että se ajoittuu sisällissodan aattoon, suurlakkosyksyyn 1917. Kansalaissota häämöttää taustalla vain lukijan oletuksina. Myös teoksen näkökulma on hiukkasen uudenlainen. Samoin kuin Linturin esikoisromaanissa Isänmaan tähden (2011) ääneen pääsevät suuntaansa etsivät nuoret.

Muitakin yhtäläisyyksiä esikoisromaaniin löytyy. Linturi kuvaa porvarillisia piirejä, maanomistajia ja sivistyneistöä. Malmi 1917 -romaanin henkilöt voisivat olla esikoisen suomalaisten Waffen-SS-sotilaiden vanhempia. Samoin kuin SS-miehet Malmin nuoret hakevat unelmiaan väkivallan keskellä – haaveita, jotka usein raksahtavat rikki todellisuuden tiiliskiviin.

Linturin romaani on historiallista draamaa, mutta kunnianhimoa on enemmänkin. Voi ounastella kirjailijan tavoittelevan korkeakirjallisia säväreitä. Malmi 1917 virittyy romanttisemmille linjoille kuin esikoisteos mutta muuten Linturin estetiikka on samantyyppistä, hiotun lakonista.

Kerrontakeinoiltaan toinen romaani on ensimmäistä perinteisempi. Ulkopuolinen kertoja valottaa tapahtumia eri henkilöiden kautta, mutta aikatasoja ei juuri vaihdella. Malmi 1917 on kuin tehty valkokankaalle siirrettäväksi, hehkutti Helsingin Sanomien Mervi Kantokorpi kritiikissään. Mitä kommentti oikein tarkoittaa? Onko se romaanista puhuttaessa lainkaan kehu?

Väkivallan ilmapiiri

Romaani pallottelee kahden sisarussarjan henkilöitä. Malminkylän ruotsinkielisen tilallisen Karlqvistin kolmesta tyttäristä esiin nousevat Elisabet eli Lettu ja Ingeborg. Malmille muuttavan apulaisnimismies Puolakan poikakolmikosta pääosassa ovat Oiva ja Antero.

Karlqvist on amerikkalaisen unelman malmilaiseen versioon uskova herra, josta katkeruus ja viha leipovat raakalaisen. Hämäläinen Puolakka on maltillinen ja kultturelli laillisuusmies, jonka rauhantahtoisuus on romaanin maailmassa silmiinpistävää. Puolakan pojat häpeävät isäänsä, joka ei polarisoituvassa ilmapiirissä halua valita kenen joukoissa seisoo, päinvastoin kuin valtaosa muista.

Linturi on tavoittanut aikakauden ja väkivallan ilmanalan melko hyvin. Tarinan avauksessa mellakoivat mäkitupalaiset vievät väkisin perunoita varakkailta. Samalla he surmaavat Karlqvistin perheenjäsenen. Sittemmin Malminkylän ruotsinkieliset maanomistajalahtarit lähtevät kostoretkelle kunnantaloa piirittäviä punikkeja vastaan. Punainen puoli jää romaanissa etäiseksi: proletaarit välähtävät lähinnä mielivaltaisina joukkoina ja kerjäläislapsen nälästä paisuneena vatsana.

Ruotsinkielisten ylimielisyyden ja venäjänmielisten karkeuden välillä suomalaiset Puolakan pojat valitsevat mielestään vähiten huonon vaihtoehdon. He liittyvät suojeluskuntaan. Sama tie viehtoo myös Lettua.

Historiallista kevytdraamaa?

Linturi kirjoittaa sinänsä hyvin. Jännittävien tapahtumien lisäksi romaanissa on psykologista draamaa.

Lajityypille ominaisesti se nousee henkilöiden erilaisista luonteista. Liian kiltti Lettu poukkoilee muiden vaatimusten ristipaineissa. Itsellinen ja emansipoitunut isosisko Ingeborg joutuu lopulta oman häikäilemättömyytensä paulaan. Puolakan älykköpojista Oiva on tunteellinen tiedemiestyyppi, Antero poliittinen aktivisti. Hieman kaavamaisiksi henkilöt jäävät, mutta heidän törmäilynsä pumppaa silti tarinaan monta käännettä: rakkausjuttua, sisarkateutta, kolmiodraamaa, lasten ja isän suhdetta ja niin edelleen.

Liika hallinta ja hillintä ovat lopulta myös Linturin romaanin suurimpia kompastuskiviä. Teoksessa on jotakin vähän jokaiselle, juuri sopivasti, ei liikaa, kuten hyvässä lauantai-illan tv-draamassa. Linturin esikoisromaanin Isänmaan puolesta tapaan Malmi 1917 on lähinnä kuvaus, se ei tarjoa erityisesti uutta tulkintaa historiasta – tai ihmisestä. Eikä romaanissa ole mitään kauhean yllättävää.

Kielellisesti ja ajatustasolla romaani on kiinnostavampi. Teos vilisee runollisia yksityiskohtia, joista muutamissa on fyysistäkin tarkkuutta. Linturi tekee monta kiinnostavaa havaintoa ihmisen psykologiasta ja kasvamisesta. Henkilöiden vuorosanat ovat välillä silkkaa aforismia.

Älyllisyyden lisäksi historiallinen romaani toisaalta ehkä vaatisi myös konkretiaa. Esimerkiksi haju-, maku- ja tuntoaistimuksia on tekstissä vähänlaisesti, ja jos on, niin ne ovat useimmiten laimeahkoja, ikään kuin päällä olisi suodatin.

Perinteiset romaanikerronnan muodot tuntuvat olleen viime vuosina nosteessa. Aiheet tällaisiin teoksiin haetaan usein 1900-luvun alkupuoliskon hurmeisesta ja dramaattisesta menneisyydestä. Linturin lisäksi vastaavana tekijänä tulee mieleen vaikkapa Sofi Oksanen. Ei tässä mitään pahaa ole. Jos menneisyyteen ei haluta luoda uudenlaista näkökulmaa tai päinvastoin halutaan seurata pikemminkin draaman kuin historiantulkinnan lakeja, herää silti kysymys, kenelle ja miksi tällaisia tarinoita kerrotaan. Siksikö tosiaan, että ne on helppo siirtää valkokankaalle?

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt myös Kiiltomadossa 30.12. 2013

perjantai 6. joulukuuta 2013

Vankien suurkaupunki arolla


Ville Ropponen


Kazakstanin arolla tuulee. Heinä aaltoilee rahisten. On vaikea kuvitella autiompaa paikkaa, joka olisi kauempana kaikesta. Reunaton tasanko ja taivas yhtyvät horisontissa. Silti tämä alue 45 km Karagandan kaivoskaupungista etelään oli satojen tuhansien ihmisten koti vuosina 1930-1959. Täällä sijaitsi oikaisu- ja työleiri KarLag (ven. Karagandinski Lager). Se oli suurimpia Stalinin aikaisen GULAG-hallinnon leirikeskittymistä.


Karagandasta lähtenyt paikallisbussi tärisee. Ukkospilvet kansoittavat taivaan ja sade piiskaa maata. Kuuro loppuu saapuessamme Šaht-2 -tienhaaraan, josta jatkamme reittitaksilla Dolinkan kylään. Siellä sijaitsi KarLagin hallintokeskus. Koirat räksyttävät ja hanhet kipittävät matalassa kylässä. Äkkiä tönöjen takaa nousee esiin suuri rakennus, Kazakstanin hallituksen pystyttämä Poliittisen sorron museo. Vieressä on entinen turvallisuuspalvelu NKVD:n upseerien talo, jonka kellarissa kerrotaan kidutetun vankeja. Museossa on leirien esineistöä, vankien tekemää taidetta ja leirin kirjaston teoksia. Voi kuvitella miltä leirivangeista on tuntunut lukea esimerkiksi Stalinin elämänkertaa.


KarLagin mittakaava pyörryttää. Leirialue oli 300 km leveä ja 200 km pitkä; se käsitti 1 780 000 hehtaaria. Leirivangit tekivät alueella monenlaisia töitä maanviljelyksestä kaivostyöhön kivihiili- ja kupariesiintymillä.


”Erillisiä leirejä oli KarLagissa yli kaksikymmentä ja ne oli järjestetty vankiluokkien ja teetetyn pakkotyön mukaan” selittää historiantutkija Dmitri Frolov Kansallisarkistosta. Hän on tehnyt muun muassa väistöskirjan suomalaisista sotavangeista Neuvostoliitossa. Lisäksi KarLagissa oli orpokoti vankien ja karkotettujen lapsille sekä neuvostolain mukaan vangituille ”kansanvihollisten” perheenjäsenille.


Kansojen tyrmä ja sulatusuuni


KarLag suunniteltiin erityisesti poliittisista syistä tuomituille, mutta sinne sijoitettiin myös rikollisvankeja kaikkialta Neuvostoliitosta. KarLagissa virui useita tunnettuja henkilöitä, kuten Anna Ahmatovan poika historioitsija Lev Gumiljov, ja Karjalan neuvostotasavallan johtajan Santeri Nuortevan tytär, Suomessa sodanaikaisena desanttinakin tunnettu Kerttu Nuorteva.


Vankimäärä KarLagissa kasvoi 10 400:sta (1932) aina 65 700:aan (1949). Lisäksi alueella elivät vartijat perheineen. Heitä varten oli pankki, posti ja koulu.


Ensimmäiset KarLagiin siirretyt olivat 1930-luvun alun kollektivisaatiokampanjan uhreja Venäjältä, Ukrainasta ja Valko-Venäjältä. Matka Kazakstaniin saattoi kestää viikkoja, koska junat usein seisoivat pitkiä aikoja asemilla. Vangit eivät monesti saaneet tarpeeksi ruokaa tai vettä. Perillä piti majoittua telttoihin tai maakuoppiin, sillä asumuksia ei ollut valmiina. Karkotettuja vaivasivat puhtaan veden puute ja kulkutaudit.


Vuodesta 1935 alkaen KarLagista tuli epäilyttävinä pidettyjen vähemmistöjen karkotuspaikka Neuvostoliitossa. Sinne pakkosiirrettiin Kaukoidän korealaisia, amerikansuomalaisia Karjalasta, inkerinsuomalaisia, puolalaisia; ja 1940-luvulla Volgan saksalaisia, Krimin tataareja, virolaisia, baltteja ja tšetšeenejä Esimerkiksi Ahmah Kadyrov, Tšetšenian tasavallan nykyisen presidentin Ramzan Kadyrovin isä oli syntynyt KarLagissa.


”Kazakstanin nykyinen monikansallisuus pohjaa pitkälti KarLagiin”, sanoo korealaissyntyinen taiteilija Aleksander Ugay.


Nykyään Kazakstanissa on noin 170 eri kansallisuutta. Taiteilijan isovanhemmat pakkosiirrettiin Kazakstaniin 1930-luvulla Kaukoidästä. Ugayn mukaan leirien lopettamisen 1959 jälkeen Karagandasta tuli tavallaan intellektuaalinen keskus, sillä monet korkeastikin koulutetut entiset leirivangit jäivät seudulle.Ilmapiiriä muovasi myös leireillä syntynyt neuvostokriittisyys. Nykyäänkin alueella asuu paljon entisiä leiriläisiä ja heidän jälkeläisiään.


KarLagissa menehtyneiden kokonaismäärää ei ole saatu selville. Vankien tilastointi oli puutteellista, ja valtaosa hautausmaistakin on tuhoutunut.


Sotavankina Keski-Aasiassa


Sota leimahti Saksan ja Neuvostoliton välille kesällä 1941. KarLagin leirialueista ehkä tunnetuimpaan, Spassozavodskoihin, nykyiseen Spasskiin, perustettiin sotavankileiri nro 99. Vuosina 1941-1948 leirin läpi kulki 66 000 sotavankia 40 eri kansallisuudesta. Vangeista kuoli yli 7700. Spassozavodskoissa oli myös 202 suomalaista sotavankia, joista 148 menehtyi. Olivatko Kazakstanin leirit siis erityisen pahoja paikkoja?


”Eivät ne olleet pahempia kuin muut GULAG:in leirit: liian vähän ruokaa, huono terveydenhuolto, kovaa työtä. Sotavangit saivat itseasiassa enemmän ruokaa kuin poliittiset vangit”, sanoo Dmitri Frolov.


”Suomalaiset siirrettiin leiriin vuonna 1942, jolloin elintarviketilanne oli sodan takia Neuvostoliitossa kaikkein vaikein. Nälänhätä, keuhkokuume ja ripuli tappoivat”.


Suomen sotavankiliiton pitkäaikainen puheenjohtaja Teuvo Alava (s. 1924) muistaa lisäksi KarLagista selvinneen suomalaisen kertoneen, että sotavangit söivät nälkäänsä maasta kaivettua makeaa juurta, joka osoittautui myrkylliseksi.


Alava oli sotavankina Terepovetsin leirillä Moskovan lähellä. Helppoa ei ollut sielläkään.


”Ruoka oli vetistä keittoa, ryynejä ja teurasjätteitä. Ne jotka täyttivät työnormin saivat isomman leipäannoksen. Usein oli kylmä”.


Alussa Alava oli töissä leirin sairaalassa. Siellä kuoli paljon vankeja.


”Kerran illalla tuotiin 10 huonokuntoista unkarilaista. Aamulla vain 7 heistä oli elossa”.


Vartijoista tai leirihenkilökunnasta hänellä ei ole pahaa sanottavaa.


”He olivat pääosin hyvin nuoria tai vanhoja. Tekivät vain työtään”.


Muistojen puhuri


Tuuli yltyy arolla. Dolinkan museon lisäksi KarLagista muistuttavat hautausmaat. Mustat ristit kohoavat pienessä kalmistossa Dolinkan kyljessä. Tuoreet kukat hautapaaden juurella todistavat, että joku muistaa surmansa saaneita.


Isompi hautausmaa, jossa lepää viitisen tuhatta vankia, löytyy Spasskista. Leiristä muistuttavat tiilinen sairaalarakennus, iso portti ja jokunen lahoava parakki. Kazakstanin hallitus pystytti vuonna 2004 Spasskiin muistomerkin ”sorron uhreille jotka löysivät ikuisen rauhan Kazakstanin maaperästä”. Muistomerkki on rikkoutuneen shanyrakin, jurtan huipun, muotoinen. Lisäksi 16 eri maan hallitusta on pystyttänyt Spasskiin muistomerkin kuolleille maanmiehilleen. Teuvo Alasen aloitteesta jo lokakuussa 1994 pystytettiin muistokivi suomalaisille.


”Spasskiin pystytetyt muistomerkit muodostavat suurimman muistopaikan poliittisille vangeille entisen Neuvostoliiton alueella”, sanoo Frolov.


Hänen mukaansa Karagandassa asuu useita aiheeseen perehtyneitä tutkijoita, joiden teoksia paikallinen arkisto on julkaissut. Kazakstanissa on silti vaikea löytää tätä kirjallisuutta. Sen huomasin itsekin, kirjakaupoista ei löytynyt yhtään teosta KarLagista.


”KarLagin muistoa vaalitaan paikallisesti, erityisesti Karagandan vähemmistöt, kuten liettualaiset ja tšetšeenit muistavat”, tietää Frolov.


Hänen mukaansa neuvostohistorian kipupisteistä kiinnostuminen menee niin Venäjällä kuin Kazakstanissa aalloittain. Perestroikan aikaan ja 1990-luvulla GULAG:ista kirjoitettiin valtavasti, 2000-luvulla se on taas painunut pimentoon.


Poliittinen ilmapiiri vaikuttaa aina vahvasti siihen miten historiaa tutkitaan.


Artikkeli on ilmestynyt Venäjän aika -lehdessä 4/2013.


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Aralskissa odotetaan veden paluuta

Ville Ropponen

Vuosikymmenien ongelmien jälkeen Aral-järvi on elpymässä. Kazakstanin puoleinen järven pohjoisosa luultavasti selviää. Kuivuneen järvenpohjan laivanraadot on myyty romuraudaksi Kiinaan.

Nelivetoinen neuvostovalmisteinen UAZ-pakettiauto hyppii ja tärisee. Olo on kuin veneessä laineilla, mutta Aral-järven vanhalla pohjalla ei vettä näy. Autiomaaksi taittuvaa tasankoa täplittävät kamelien katraat. Kaukana siintävät vuoret. Etsimme Aral-järveä väylällä, joka on ensin kuoppainen kylätie, lopulta enää pyöränjäljet erämaassa.

Aral-järven veden katoaminen tässä laajuudessa mykistää. Lisää ihmetystä seuraa, kun kuljettajamme Rinat jarruttaa Žalanašin kylän liepeillä niin sanotulla laivojen hautausmaalla.

Ruostuneet laivanrungot makaavat autiomaassa kuin dinosaurusten luut. Hiekassa voi erottaa kaikkiaan neljän laivan osasia. Kameliparvi on hakeutunut suojaan auringolta isoimman hylyn alle.
Vuosikymmen sitten laivoja oli vielä 11, nyt seitsemän osat on ehditty myydä romuraudaksi Kiinaan, tietää Rinat.

Kalastuskeskus kuihtui varjoksi entisestä

Ennen virkeä ja väkirikas kalastuskeskus Aralsk on Aral-järven kuivuttua enää varjo entisestään. Syrjään jääneessä kaupungissa on 30 000 asukasta, mutta se vaikuttaa pienemmältä. Hylätyt satamarakennelmat nostureineen törröttävät. Ruosteista rautaa ja tyhjillään kenottavia rakennuksia on siellä täällä. Kaduilla löntystelee lehmiä, kaksikyttyräisiä ja jokunen kulkijakin.

Aralskin entisessä satamassa on jurtan muotoinen kuplahalli, josta kuuluu palloilulajien mäiskettä, ja pieni museo Aral-järven kohtalosta. Museon yhteydessä makaa kolme laivaa kuivalla maalla.

Sataman jälkeen seuraa valkoiseksi kalkittuja taloja, koiran jätöksiä ja vanhaa järven pohjaa. Mummo pitää silmällä kolmea pikku poikaa, he ovat uimasilla notkelmassa, jossa loiskuu yhä vettä.

Kaupungin ainoa virallinen majapaikka on hiekansyömä ”hotelli Aralsk”. Vastaanottotiskillä torkkuu hahmo, joka häiriintyy herätyksestä, kun kysymme huonetta. Lähikujilta löytyy pari kauppaa, autokorjaamo ja moskeija. Muutaman kaupungista löytyvän ravintolan ruoka on hädin tuskin syömäkelpoista.

Suolamyrskyt tuovat myrkyllistä pölyä

Kansalaisjärjestö ”Aral Tenizin” toimisto seisoo keskellä kaupunkia. Järjestö syntyi vuonna 1998 tanskalais-kazakstanilaisen kehityshankkeen ”Kattegatilta Aral-järvelle” seurauksena. ”Aral Tenizi” pyrkii auttamaan seudun asukkaita, jotka kärsivät terveysongelmista, työttömyydestä ja ympäristötuhoista.

Terveysongelmat johtuvat puuvillapelloilla käytettyjen kemikaalien leviämisestä tuulen mukana ja valumisesta maaperään. Kemikaalit pilaavat pohjavedet ja hengitysilman. Kiusana ovat myös myrkylliset suolamyrskyt. Neuvostoarmeija teki Uzbekistanin puolelle jääneellä ”Vozroždenie” ('Ylösnousemus”)-saarella kokeita biologisilla ja kemiallisilla aseilla. Saari on nyt siivottu, mutta osa myrkyistä on ehtinyt levitä Kazakstaniin.

”Aral Tenizi” on tukenut paikallisia kalastajia ja kalastuskollektiiveja ostamalla välineistöä, parantamalla infrastruktuuria, kouluttamalla ja auttamalla perustamaan Kambala-Balyk-kalanjalostustehtaan.

Työskentelemme alueella 14 kylässä. Seudulla on vähintään yksi kalastaja joka perheessä, selittää järjestön työntekijä Serik Djusenbaev.

”Aral Tenizin” hankkeita ovat rahoittaneet muiden muassa tanskalainen DANIDA, Euroopan kehityspankki ja USAID.

Pato elvyttää järven pohjoista jäännettä

Kazakstan ei yleensä ole tunnettu kansalaisia tai ympäristöä huomioivasta politiikasta, mutta Aral-järven eteen hallitus on toiminut. Vuonna 2005 eteläisen ja pohjoisen Aral-järven erottavalle kannakselle valmistui Kokaralin pato, joka estää veden karkaamisen pohjoisjärvestä eteläjärveen.

Padon ansiosta pohjoisjärven pinta nousi merkittävästi, ja veden suolapitoisuus laski. Ennen rantaviiva oli 100 km päässä Aralskista, padon valmistumisen jälkeen enää 20 km päässä. 

Maailmanpankin rahoittaman patohankkeen seuraavan osan on määrä käynnistyä ensi vuonna. Kazakstanissa odotetaan toisen padon valmistumisen jälkeen järven pinnan nousevan niin paljon, että vesi jälleen virtaa Aralskin satamaan.

Ohitamme Žalanašiin matkalla olevan vuorobussin, joka on juuttunut hiekkaan. Žalanaš hujahtaa ohi, kun kuljettajamme Rinat painaa UAZ:in kaasua. Matalien puutalojen seassa kulkee huivipäisiä naisia. Kamelit nautiskelevat ruohotupoista.

Viimein edessä siintää vettä

Ajamme puoli tuntia eteenpäin hieman vehreämmäksi käyvää maastoa. Viimein edessä siintää sinistä – vettä. Ja niin saavumme Aralin rantaan. Meren haju iskee nenään, kun pääsemme ulos UAZ:ista - niin järvestä kuin onkin kysymys. Kaislikko aaltoilee. Aralin ulappa on laaja, mutta vastaranta näkyy horisontissa, koska tässä kohtaa on lahti, varsinainen avovesi on kauempana. Järvi on aivan tyyni.

Rannan lähellä kelluu muutama kalastusvene. Kalastajat seisovat veneessä ja selvittelevät verkkoja. Matalassa rantavedessä kelluu kuolleita kaloja, ehkä kalastajat ovat heittäneet ne pois.
Kuljettajamme Rinat kahlaa veneen luo. Kalastajat antavat hänelle säkillisen lahnoja. Säkki raahataan UAZ:in takaosaan.

Paluumatkalla Aralskiin Rinat selittää, ettei miliisi saa nähdä kaloja. Hän nostaa sormen huulilleen. Kyse on siis kaiketi salakalastuksesta. Menemme suoraan Rinatin perheen talolle. Aidatulla sisäpihalla juoksentelee lauma lapsia ja lehmiä. Rinatin vaimo istuu portailla ja kynii kanaa. Veljensä avustuksella Rinat kantaa kalasäkin kylmäkellariin. Pian he perkaisivat suomuja ja säilöisivät eväkästä. Rinat käännähtää ja leviää hymyyn.

– On suuri onni, että Aral-järvi on tulossa takaisin.


Aral-järven tuhoaminen

Vuonna 1960 Aral oli maailman neljänneksi suurin järvi. Sen 67 000 km² vettä kuhisivat karppia, sampea, kuhaa ja lahnaa. Väestö järven rannoilla eli kalastuksella. Kukoistavin kalateollisuuskeskus oli Aralsk. Sen rautatieasemalla on yhä mosaiikki, joka muistuttaa vuodesta 1921: tuolloin Aralsk toimitti Leninin määräyksestä 14 junavaunullista kalaa Neuvostoliiton nälänhädän uhreille.

Neuvostovallan päätöksellä Araliin laskevat virrat Syr-Darja ja Amu-Darja johdettiin valtaosin kanaviin kastelemaan Uzbekistanin ja Turkmenistanin puuvillaviljelmiä, ”valkoista kultaa”. Aral-järven kuivuminen oli näin täysin odotettua, ei vahinko, mutta neuvostoinsinöörien laskujen mukaan se kannatti. Tuloksena oli yksi 1900-luvun pahimmista ympäristökatastrofeista.

Järven vesi laski kolme vuosikymmentä useita kymmeniä senttejä vuodessa. Aralin pienentyessä sen suolapitoisuus nousi rajusti. Makeanveden kalalajit kuolivat. Tilalle istutettiin 1970-luvulla Asovanmeren kampelaa, mutta se piti seudun kalatalouden vain juuri ja juuri hengissä.

Aral hajosi 1990-luvulla kahteen osaan, eteläiseen ja pohjoiseen järveen, jotka sijoittuvat Uzbekistanin ja Kazakstanin alueelle. Vuonna 2004 Aral-järvi oli enää 17 000 km² laajuinen eli noin neljäsosa alkuperäisestä koostaan.

Eteläinen Aral-järvi kutistuu yhä nopeasti, sillä Uzbekistan ja Turkmenistan käyttävät edelleen leijonasosan Amu-Darjan vedestä puuvillan kasteluun. Eteläinen järvi on lisäksi pahoin saastunut, käytännössä kuollut.


Artikkeli on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 8.11.2013.





torstai 17. lokakuuta 2013

Euroopan peilin sirpaleita


Ville Ropponen


Leif Salmén: Maanalainen moskeija, Teos 2013, suomennos Arto Häilä, esseitä, 270 s.


Leif Salmén on 2000-luvun esseeteoksissaan Kävelyllä Leninpuistossa (2000), Palatsi Bosborin rannalla (2005) ja Alas Akropoliilta (2008) inventoinut eurooppalaisuutta ja länsimaiden henkistä perintöä, pohtinut uskontoja ja ruoskinut vallanpitäjiä. Kahdeksannessa esseeteoksessaan Maanalainen moskeija hän jatkaa pitkälti ennestään tutuissa aiheissa. Nyt hän ”tarkastelee maanosamme sekasortoista nykytilaa”, kuten teoksen kansiliepeessä muotoillaan. Ensi näkemältä teoksen rakenne muistuttaakin kaaoottista parveilua muurahaispesässä.


Tänä vuonna Eino Leinon palkinnon saanut Salmén on monipuolinen kirjailija ja toimittaja, jonka lukeneisuus on suurta, välistä niin suurta, että hän tuntuu työntävän sitä lukijan syliin kuin lumikolalla. Esseissä rynnistetään usein yhdestä aiheesta toiseen niin että heikompia hirvittää.Useimmiten Salmén vetää hyvin yhteyksiä eri aikakausien ilmiöiden välillä – tämä on Montaignen ajoista ollut klassisen esseistiikan laatuleima. Teksti liikkuu viime vuosien uutisten vaiheilla, mutta niitä taustoitetaan menneisyyden esimerkeillä. Suomalaisen kulttuuriesseistiikan tapaan pöyhitään Euroopan historian vitriinejä. Maantieteellisesti esseissä saapastellaan lisäksi Turkissa, lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa.


Lehdistön ja yleisen mielipiteen synnystä hypätään suomalaiseen luontosuhteeseen, kosmopolitismin ja ylikansallisuuden ristiriitaan, maaseudun ja kaupungin konfliktiin, terrorismiin, huumekauppaan sekä kristinuskon juutalaisuuden ja islamin historian pohdintaan. Julius Caesarin ajan Roomasta siirrytään Ranskan vallankumoukseen, moderniin rationalismiin, Oswald Spengleriin ja länsimaiden rappioon.


Salmén kirjoittaa siinä mielessä klassista esseistiikkaa, ettei tyylilajeja juuri sekoitella. Korkeintaan joskus vilahtaa pamfletistista tai päiväkirjamaista sävyä. Muutamat tapahtumakuvat, kuten se miten Istanbulin katukauppiaat kertovat arkipäivän islamista, tuovat sekaan konkretiaa. Kielikuvilla tai yllättävillä ilmaisuilla Salmén ei juuri loista, vaan pysyttelee asiaproosan neutraaleilla väylillä. Vanhemman polven esseisteistä hän eroaa siinä, että pyrkii väkevään aikalaisanalyysiin. Usein Salménin skeptis-kyynisen äänen ärinää kuuntelee kiinnostuksella. Mistä oikein on kysymys?


Teoksen pääteemat pusertuvat esiin ennen muuta esseissä ”Tappavat utopiat” ja ”Arkkienkeli Gabrielin virhe”. Kyse on utopismin kritiikistä ja ideologioiden purkamisesta. Utopismia Salmén havaitsee niin sokeassa tieteis- ja edistysuskossa kuin monoteististen uskontojen vaiheilla. EU-huumassakin on samoja elementtejä, niin myös länsivaltojen julistamassa loputtomassa ”terrorismin vastaisessa sodassa”, jota länsivallat eivät voi voittaa sotilaallisin keinoin. Aiemmista teoksista tutusti Salmén povaa monoteismin rappiota ja polyteismin uutta nousua.


Polyteismi on oikeastaan sama asia kuin moniäänisyys. Ja juuri sitä Salmén kaipaa nyky-Eurooppaan. Eikä ihme, ainakaan Suomessa esimerkiksi kriittistä EU-keskustelua ei paljon kuule. Pönäkän nationalismin nousua Salmén vastustaa, mutta silti Euroopan voima piilee sen moninaisuudessa. EU:n keskusjohtoisuuden ja autoritarismin kasvu vie kehitystä toiseen suuntaan, euronationalismiin ja demokratian purkautumiseen. Nykyään politiikka on väistämättä myös globaalia, mutta paikallisuuttakaan ei saa unohtaa, muistuttaa Salmén. Vain politiikka jolla on yhteys paikalliseen ja arkielämään voi säilyä todella demokraattisena, uskoo esseisti.


Paikallisuutta Salmén etsii Savon kulttuurimaisemasta muistellen Suomen sodan taisteluja Runebergin Vänrikki Stål iltalukemisena. Nyky-Savo muistuttaa hänestä siirtomaata, ihmiset ovat menettäneet kulttuurinsa ylikansallisen konsumerismin keskellä. Ja silti Savo on niin hyvässä kuin pahassa osa globaalia kulttuuria, halusimme tai emme.


Salménia lukiessa tulee usein mieleen miten itsekunkin olisi tärkeää tuntea taloustiedettä, aikamme munkkilatinaa, joka heiluttaa kohtaloita. Yhtenä pettävistä nykyutopioista esseisti pitää taloudellista uusliberalismia, joka rampauttaa hyvinvointivaltiota ja vaatii jatkuvia sosiaaliturvan heikennyksiä ja veronalennuksia. Kuten katolinen kirkko keskiajalla tulkitsi Jumalan tahtoa skolastiikan avulla, taloustieteilijät tulkitsevat nyt luonnonvoimaksi väitettyä globaalikapitalismia talousliberalististen teorioiden avulla. Ja kuitenkin eurokriisi ja kapitalismin kriisi ovat seurausta ihmisten teoista, poliittisten ja taloudellisten päättäjien kyvyttömyydestä, tietää Salmén. Finanssimarkkinoita tulisi säädellä ja talousjärjestelmää muuttaa, mutta euroeliitti vastustaa, hän kirjoittaa.


Eliitin kyltymätön ahneus ja politiikkojen tarjoilemat kangastukset ovat ikuinen ja jatkuvasti ajankohtainen teema. Miksi vastuuttomat bisneksen uhkapelurit ovat aikakauden sankareita, kyselee Salmén. Länsimaalaisten ylimielisyys sen sijaan on hieman uudempi ilmiö. Itseriittoisuuden huipentumana Salmén esittää historioitsija Francis Fukujaman lanseeraamaa ”historian loppua”, liberaalin markkinatalouden merkeissä täydellistynyttä yhteiskuntaa. Täydellisyys tuntuu olevan kaukana EU:n utooppisen projektin vuotaessa yhä pahemmin, Salmén toistelee useasti kokoelmassa. Historia näyttää jatkuvan: vaikuttaa siltä, että jälkinationalismi saattaa merkitä myös jälkidemokraattisuutta.


Välillä Salmén muistelee nuoruutensa uskoa kommunismiin ja näkee samanlaista sinisilmäisyyttä nykyajassa. Nykyihminen suosii ristiriidattomuutta, koska se on psykologisesti helpointa. Tulkitsen, että juuri tästä nousee utopioiden kaipuu, josta esseisti puhuu. Salmén painottaa ristiriitojen sietokykyä, realismia ja suhteellisuudentajua.


Kun teoksen lukee loppuun asti, esseiden aluksi sekavalta tuntuva ryteikkö alkaa löytää muotoa. Monestakin vilahtavasta aihelmasta olisi saanut kertoa teksteissä pidempään, mutta kun aiheita toistetaan monta kertaa, punainen lanka pilkistää viimein kulman takaa. Teoksen neljä viimeistä esseetä ovat rakenteellisesti tiiviimpiä; tekstien pääteeman ympärillä kierretään kärsivällisesti. Tai ehkä yhä uudestaan toistuvat aihelmat saavat näissä teksteissä kiteytyksensä? 


Teoksen jäntevästä lopusta huolimatta esiin pusertuu kysymys, joka koskee laajemminkin Salménin esseistiikkaa: pitääkö esseeteoksen rakenteen olla kuin lankakerä, jolla kulkukissa leikkii, vai kuten huolella suunniteltu kirjastorakennus, jossa jokainen hyllymetri on luetteloitu tarkasti kortistoon? Matti Pulkkisen romaania koskevaa lausumaa mukaillen esseeteos saattaa olla kuin sika, joka syö mitä tahansa. Mutta ei teoksesta sutta tule, vaikka sille syöttäisi seulotumpaa ravintoa.


Joka tapauksessa tämän teoksen luettuaan ymmärtää, ettei monoliittista Eurooppaa ole olemassa. Ei ainakaan sellaista Eurooppaa, jota voi tähystellä siististi ja hallitusti kokovartalopeilistä. Maanosan kuvastin on palasina ja sirpaleet piilossa, syrjässä ja varjossa niin kuin Yeraltii Camii, maanalainen moskeija, Istanbulin alla.


Teksti on ilmestynyt myös Parnasson numerossa 5/2013.

tiistai 8. lokakuuta 2013

Astana ylistää Nazarbaevia


Kazakstanin presidentti on maan pääkaupungissa aina paikalla


Ville Ropponen

Kukapa ei haluaisi omaa kaupunkia. Sellaisen näyttää rakennuttaneen Kazakstanin ensimmäinen presidentti ja kunniakansalainen, Nursultan Nazarbaev. Häneen ei voi olla törmäämättä Kazakstanissa: ympäri maata levitetyissä kylteissä presidentti julistaa isänmaallisuutta. Hän siirsi mahtikäskyllään pääkaupungin vuonna 1997 Almatysta Akmolaan, joka nimettiin uudelleen Astanaksi. Kazakiksi se merkitsee yksinkertaisesti pääkaupunkia.


Öljyn hintakehitys on viime vuodet kirittänyt Kazakstanin taloutta. Astanassa sen todella huomaa, kaupunkia ei turhaan kutsuta ”arojen Dubaiksi”. Nazarbaevia muistetaan täällä tavalla, joka tuo lähes mieleen naapurimaa Turkmenistanin entisen presidentin Saparmurat Nijazovin, ”Turkmenbashin”, henkilöpalvonnan.


Presidentin kädenjäljissä


Astanasta löytyy Nazarbaeville nimetty yliopisto, jonka ensimmäinen tohtori presidentti on, ja jättiläismäinen Presidentin Kulttuurikeskus.


Sopii lisäksi vierailla Ensimmäisen Presidentin museossa. Siellä esitellään Nazarbaevin saavutuksia ja kirjoittamia teoksia. Museossa soi jatkuvasti kappale ”Ush Konyr”. Poikabändin esittämä laulu on Nazarbaevin sanoittama. Taustalla pyörii video, jossa näyttelijät esittävät presidentin idyllistä lapsuutta arojen paimenena.


Vielä lähemmäksi maan isää pääsee uuden Astanan symboliksi muodostuneella Bayterek-tornilla. Sadat ihmiset jonottavat päivittäin tornille. Huipulla odottaa kullattuun kiveen painettu Nazarbaevin kämmenen jälki. Kun asettaa kätensä presidentin kädenjäljen päälle, saa esittää toivomuksen.


Presidentin imago kai tarvitsee vaalimista, vaikka Kazakstanissa kriittinen media ja poliittinen oppositio on tukahdutettu. Otteet tuntuvat kiristyneen viime vuosina. Esimerkiksi öljytyöläisten lakko joulukuussa 2011 murskattiin raa'asti. Virallisten lähteiden mukaan miliisin tulituksessa Zhanozenissa kuoli 15 ja haavoittui 100 mielenosoittajaa. Silminnäkijät ovat puhuneet yli 100 surmatusta ja pidätettyjen kidutuksista.


Mutta mitä mieltä kazakstanilaiset ovat presidentistään? Vastauksia ei ole liian helppoa saada.
- Politiikka ei ole kunnon kansalaisten asia, toteaa pankkivirkailija Renat Faizulin.


Vauraus virtaa yhdelle suvulle


Kaksi taiteilijaa, Muhtar ja Rahat, osoittautuvat puheliaammiksi.

- Presidentti on diktaattori. Kazakstan on rikas maa, mutta vauraus virtaa yhdelle suvulle ja heidän tukijoilleen”, kritisoi Muhtar.

Nazarbaevilla uskotaan olevan jopa miljardin dollarin henkilökohtainen omaisuus.

Samilovin mukaan kazakstanilaiset puhuvat nyt jo avoimesti Nazarbaevin jälkeisestä ajasta - vanhenevan presidentin huhutaan sairastavan syöpää. Monet odottavat muutosta. Sen suuntaa taiteilijat eivät uskalla arvuutella. Nazarbaev ei ole nimittänyt itselleen seuraajaa. Poliitikassa vaikuttanutta presidentin tytärtä Dariga Nazarbaevaa on arvuuteltu seuraajaehdokkaaksi, mutta on epäselvää saisiko hän valtapiirien suosiota.

- Eri alueita hallitsevien klaanien välillä on isoja eturistiriitoja. Presidentin kuolemaa seuraava valtataistelu voisi kärjistyä jopa väkivaltaisiksi yhteenotoiksi, pohtii Rahat.

Aika näyttää mihin arojen maa on matkalla.

Kazakstanissa presidentin loukkaaminen on kielletty laissa. Haastateltujen taiteilijoiden nimet on muutettu.

 

 
 
 
Pääkaupunki sai kohotetut kasvot


Harva kaupunki on muuttunut niin nopeasti kuin Astana. Viimeisten 16 vuoden aikana 200 000 asukkaan kaupunki on kasvanut yli 600 000 asukkaan metropoliksi. Keskustan liepeillä neuvostotyyliset vanhemmat korttelit taittuvat science fictioniksi.


Ympärillä kohoaa uusia kauppakeskuksia, hotelleja, asuintaloja, urheiluhalleja. Pilvenpiirtäjät säihkyvät metallisissa väreissä ja geometrian lakeja uhmaten. Futuristisimmat rakennukset ovat brittiläisen arkkitehti Norman Fosterin käsialaa.


Ishim-joelta etelään sijoittuvat arkkitehtuuriluomukset: Astakemen eli Kazakstanin pienoismalli ja Khan Shatyr, 150 metriä korkea maailman suurin teltta. Astakemenissa tutustuu tunnissa koko Kazakstaniin; maan nähtävyydet on pystytetty pienoiskoossa. Khan Shatyrin sisältä löytyy ostoskeskus, huvipuisto, näköalajuna, kylpylä ja keinotekoinen hiekkaranta.


Nurzol (”loistava polku”) -bulevardi vie keskelle Rakastavaisten puistoa. Siellä sojottaa Bayterek-torni. Velhon pesää muistuttava rakennus katsoo itään kultaisten bastionien välistä presidentin virka-asunnolle, Ak Ordalle. Sen takana on Rauhan ja Sopusoinnun palatsi. Pyramidinmuotoisessa kompleksissa toimii ooppera, ja siellä saa myös ihailla Kullan ja Arvometallien valtionmuseon kokoelmia.

 


 
 
Nursultan Nazarbaev


Nursultan Nazarbaev (s. 1940) on ollut Kazakstanin presidentti vuodesta 1991. Aiemmin hän toimi Kazakstanin neuvostotasavallan ministerineuvoston puheenjohtajana vuodesta 1984 ja kommunistisen puolueen pääsihteerinä vuodesta 1989.


Vuoden 1995 kansanäänestys pidensi Nazarbaevin ensimmäistä presidenttikautta vuoteen 2000. Vuonna 2007 poistettiin kahden presidenttikauden rajoitus. Nazarbaevin johtamalla Nur Otan -puolueella on parlamentissa yli 4/5 enemmistö.

 

Artikkeli on julkaistu myös 30.9.2013 Aamulehdessä, Turun Sanomissa, Kalevassa, Satakunnan Kansassa, Kainuun Sanomissa, Pohjolan Sanomissa ja Lapin Kansassa.
Valokuvien & tekstin Copyright @ Ville Ropponen
 

tiistai 2. heinäkuuta 2013

Pelaa & selviydy

Ville Ropponen

Nopanheitto voi viedä poliisin, natsien tai Federaation siirtolaiskeskuksen kynsiin. Nuoren pietarilaistaiteilijan lautapeli johdattaa Venäjällä elävien siirtolaisten rankkaan arkeen. 

Heitän noppaa, saan tulokseksi kakkosen. 

Siirryn lentokentältä venäläiseen kaupunkiin. Rekisteröin passini kaverin osoitteeseen. Heitän taas ja onnistun saamaan työluvan. Jo ennen saapumista olen harjoitellut venäjää. Rajalla täytin migraatiokortin.

Muut pelaajat ihmettelevät etenemistäni: löydän työtä ilman välimiestä, vaikka työaika onkin 15 tuntia päivässä ja palkka mitätön.

Mutta edistyminen ei takaa mitään.

Seuraavat nopanheitot voivat viedä minut poliisin tai Federaation Siirtolaiskeskuksen kynsiin. Ehkä työlupani mitätöidään ja päädyn orjatyöhön? Ehkä minut karkotetaan? Maksan lahjuksia, mutta ei se aina riitä.

Kyseessä on siirtotyöläisen kokemuksia jäljittelevä lautapeli Russia, The Land of Opportunity. Vuonna 1982 syntynyt pietarilaistaiteilija Olga Žitlina suunnitteli pelin taideryhmä Što delatin pyynnöstä ryhmän julkaiseman lehden nykyajan orjuutta ruotivaan teemanumeroon. Kyseinen lehti ilmestyi syksyllä 2011.

Yhdysvaltain jälkeen Venäjälle tulee eniten työperäisiä siirtolaisia maailmassa. Peli keskittyy Keski-Aasian entisistä neuvostotasavalloista saapuvien kohtaloihin. Kyse on yhteensä miljoonista ihmisistä.

Žitlinan mukaan ylivoimainen enemmistö siirtolaisista saapuu Uzbekistanista, Tadžikistanista ja Kirgisiasta.

Venäjällä puhutaan usein ”laittomista siirtolaisista”, mutta laittomuudesta ei ole kyse: Venäjän ja useiden entisten neuvostotasavaltojen eli niin sanottujen lähiulkomaiden välillä solmittu viisumivapaus takaa laillisen matkustamisen Venäjälle.

Ongelma on se, ettei siirtolaisten oikeuksia kunnioiteta. Työlupia on vaikea saada, lupien rekisteröinti on hankalaa ja poliisi voi takavarikoida siirtotyöläisen passin. Tulijat ovat myös alttiita hyväksikäytölle ja huijauksille. Palkkoja, työehtoja ja turvallisuusmääräyksiä poljetaan, ja työläisiä kohdellaan usein huonosti.

Lautapeli jatkuu.
 
Joudun uusnatsien pieksemäksi. He vievät työlupani, ja hankin väärennetyn luvan. Poliisi pidättää minut ja hakkaa. Rahaa menee taas lahjuksiin. Luita on murtunut ja pitäisi saada lääkärihoitoa, mutta hyvä kun saa edes syötävää ja majapaikan.

Edessä on kivinen tie siihen, että ansaitsisin riittävästi ja voisin palata kotimaahani mukana toimeentuloa perheelleni.

Apua ei ole helppoa löytää. Muutaman ihmisoikeusjärjestön lisäksi siirtotyöläiset voivat odottaa tukea vain maanmiestensä yhteisöistä. Lähiulkomaiden siirtolaisista vain pieni osa asettuu Venäjälle pysyvästi. Valtaosa ainoastaan työskentelee maassa, usein vuosikausia, ja palaa välillä kotiin.

”Lähiulkomailta tulevien siirtolaisten tilanne on aivan erilainen kuin kauempaa, Kiinasta, Intiasta tai Iranista, tulevien siirtolaisten, joiden on vaikeaa edes päästä Venäjälle. Kauempaa tulevien siirtolaisten kokemukset ansaitsisivat oman pelinsä”, Žitlina pohtii.

Žitlina otti peliä suunnitellessaan yhteyttä kansalaisjärjestö Memorialin Andrei Jakimenkoon. Heidän lisäkseen lautapelin toteuttamisesta vastasivat taiteilijat Tatjana Aleksandrova, Nadežda Voskresenskaja ja David Ter-Oganjan. Aktivisti Thomas Campbell käänsi pelin englanniksi.

Žitlina on ennenkin käsitellyt samoja kysymyksiä, esimerkiksi vuonna 2011 toteutetussa katuspektaakkelissa Suvaitsevaisin piha Pietarissa. Siinä pyrittiin samaan aikaan kohtaamisia tavallisten pietarilaisten ja siirtotyöläisten kesken, sekä lisäämään paikallisten tietoutta siirtolaisten asemasta. Žitlinan mukaan paikallinen iäkäs rouva kiinnostui projektin myötä teemasta, koska oli itse joutunut toisen maailmansodan aikana pakolaisena Uzbekistaniin.

Performanssissa Salaliitto Žitlina taas järjesti muodikkaan pietarilaisen luovan luokan edustajille ja siirtotyöläisille mahdollisuuden vaihtaa vaatteita päittäin päivittäin. Performanssilla haluttiin rikkoa ulkoasuun perustuvia stereotypioita. Se myös havainnollisti, miten siirtotyöläisen näköisiin ihmisiin suhtaudutaan Pietarissa.

Venäläismedia on ollut kiinnostunut siirtolaispelistä. Muutosta valtion tai yritysten politiikassa ei ole näkynyt.

”Venäjän kasvava talous on riippuvainen halpatyövoimasta. Suuryhtiöt ja valtio ovatkin vain harvoin kiinnostuneita parantaman siirtotyöläisten asemaa”, Žitlina täräyttää.

”Nykytilanne avaa lähes rajattomat mahdollisuudet työvoiman riistoon, jopa täyteen orjuuteen.”

Englanninkielisen pelin voi ladata sivulta www.olgajitlina.net.
 
_______________

Taidetta, teoriaa ja aktivismia

Vapunpäivänä aurinko hohkaa Pietarissa kuin tropiikissa.
Opposition mielenosoitus pysäyttää keskustan liikenteen. Vasemmisto- ja oikeisto-oppositio marssivat omissa kulkueissaan.

Mihin riennät, Venäjä?

Eri poliittiset ryhmittyvät erottuvat, samoin vihreä liike ja seksuaalivähemmistöjen blokki. Siirtotyöläisten oikeuksien puolustajia ei kuitenkaan näy.

Marssijoita on muutamia tuhansia, ja tunnelma vaisuhko. Ämyreihin karjaistut iskulauseet jaksavat harvoin irrottaa kulkueesta raikuvia huutoja. Pääkatu Nevski prospektin molemmin puolin seisoo kahden metrin välein poliiseja ja sotilaita. Virkavaltaa on läsnä yhtä paljon kuin mielenosoittajia.

”Venäjän oppositio on nyt aika hajallaan”, harmittelee Thomas Campbell, yksi Što delat ("Mitä on tehtävä") -lehden kantavia voimia.

Perestroikan vuosista alkaen Venäjällä hengannut amerikkalaissyntyinen aktivisti vastaa kaksikielisen lehden englanninkielisestä materiaalista.

Campbellin mukaan Putinin uudelleen valinnan jälkeen kontrolli on Venäjällä tiukentunut. Aktivisteja ja kansalaisjärjestöjä painostetaan jatkuvilla oikeusjutuilla. Pitäisi tapahtua jotain mullistavaa, jotta poliittinen tilanne paranisi.

Vuonna 2003 perustettu taideryhmä Što delat pyrkii yhä haastamaan valtavirran. Taiteen, poliittisen teorian ja aktivismin risteyttävä ryhmä yhdistää vasemmistolaisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja ja aktivisteja sosiologi Boris Kagalitskista runoilija Aleksander Skidaniin. Se toimii Pietarissa, Moskovassa ja Nižni-Novgorodissa.

Tarkoituksena on määrittää uudelleen työn ja pääoman suhdetta, pohtia yhteiskuntaluokkia nykymaailmassa ja vastustaa kaikenlaista riistoa, sanotaan ryhmän julkilausumassa. Myös feminismi, sukupuolten yhdenvertaisuus ja homofobian vastustaminen ovat keskeisiä arvoja. Suuri paino annetaan 1900-luvun taiteen avantgardistisille suuntauksille ja niiden kehittämiselle.

www.chtodelat.org

Artikkeli on julkaistu myös Voima-lehdessä 6/2013.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Maailmallisuuteen sairastuneita

Sven Lindqvistin esseistiikasta

Ville Ropponen

I
Esseistiikassa teemat ovat enemmän esillä kuin fiktiivisessä proosassa. Kirjallisuuskritiikissä, jopa tutkimuksessa, esseistejä usein luonnehditaan lähinnä keskeisen tematiikkansa mukaan, tyyliin ”N.N. analysoi uususkonnollisten arvojen ja maallistuneen nykykulttuurin välistä ristiriitaa”. Ehkä teemojen korostumisen takia esseissä nousevat esiin näkökulmat, käsitteelliset asennot ja mielipiteet. Esseisti ei voi yhtä helposti kuin prosaisti maastoutua fiktiivisten henkilöiden selän taakse ja esittää, että kyse on vain heidän käsityksistään.

Perinteisesti esseemuodossa on ollut tärkeää keskusteleva moniäänisyys. Tämä juontaa juurensa pitkälti Montaignen tyylistä. Montaignen elinaikana, jota leimasivat uskonsodat ja poliittinen kiistely, erilaisten näkemysten esittäminen ja äärikantojen suhteellistaminen oli tärkeää ja merkki kriittisyydestä. Aikakaudet toisaalta muuttuvat.

Uutta suomalaista 2000-luvulla esiin murtautunutta esseevirtausta on usein moitittu liian provokatiiviseksi ja kärjistäväksi. Meille on opetettu, että kärjistäminen merkitsee aina yksisilmäisyyttä ja saarnaamista, ja tämä taas tarkoittaa luisua mielipiteiden diktatuuriin.

Mutta unohdammeko, millaisessa kulttuurissa elämme? Nykyään, hampaattoman relativismin kukoistaessa, minkä tahansa näkemyksen julkinen esittäminen on helppoa. Usein ei pyydetä edes perusteluja. Näennäinen moniäänisyys on korvia kuumottavaa. Tällaisessa keskusteluympäristössä ”keskusteleva” repliikki lässähtää ja häviää usein äänten kakofoniaan. Kriittisyys saattaakin nyt vaatia kärjistämistä, jopa pamflettimaisuutta.

Vakuuttaakseen terävä repliikki tarvitsee taakseen vahvat perustelut, toisin sanoen riittävän pitkälle mietityn maailmankuvan. Ja juuri tämä loukkaa nykyihmistä, ei ”kärjistäminen” sinänsä. Nykyihminen haluaa nimittäin miellyttää kaikkia. Sirpaloituneessa ajassa ei voi tietää kenen apua seuraavaksi tarvitsee, ja siksi rationalisti pukeutuu kääntötakkiin. Jälkimodernissa yhteiskunnassa uskomme, että voimme rakentaa elämämme ja identiteettimme tyhjästä, joten myös arvojen tulee olla valittavissa kuin marketin hyllyltä. Luulotellun valinnan vapauden temaattinen rajaaminen on siksi loukkaus itse vapautta kohtaan.

Toisin kuin provokatiivisuus, löysien kolumnien julkaiseminen esseekokoelmina (Silverberg, Tontti ym.) ei ole häirinnyt ketään. Ei myöskään se, että suositut prosaistit julkaisevat tunnetussa kirjallisuuslehdessä velttoja muisteluksiaan tai esittelevät kirjallisuusmakuaan esseinä. Ja onko kukaan pohtinut, ovatko Helsingin Sanomien ”lauantaiesseet” nimenomaan esseitä? Korkeintaan hymähdämme ironisesti.

Kyse on myös siitä, että suomalainen esseistiikka on kehittynyt eri tavoin – joku voisi sanoa hitaammin – kuin muualla Euroopassa. Aiheet, joita muualla on käsitelty nonfiktion keinoin, ovat meillä ilmenneet omaelämäkerrallisessa ja realistisessa proosassa. ”Kärjistävä” esseetyyli on meillä uutta, vaikka muualla Euroopassa sitä on ollut jo pitkään.

Otetaan esimerkiksi Sven Lindqvist (s. 1932), yksi pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia esseistejä. Lindqvistin esseistiikka on särmikästä ja värikästä, mutta samalla myös hillittömän ”kärjistävää” ja pamfletistista. Tästä huolimatta – tai juuri sen takia – Lindqvistin teokset ovat nimenomaan esseistiikkaa.

II
Sven Lindqvist on julkaissut kaikkiaan yli 30 teosta. Hän aloitti 1950-luvulla melko perinteisenä mietelmä- ja kirjallisuusesseistinä, jonka ensiteokset varmasti tyydyttävät myös nykysuomalaista ”keskustelevan” esseen armastajaa. Myöhemminkin Lindqvist on viljellyt yksityisiä ja esteettisiä teemoja. Esimerkiksi En gift mans dagbok (1978, ”Aviomiehen päiväkirja”) kertoo hänen avio-onnestaan, tasapainoilevasta idyllistä; En underjordisk stjärnhimmel (1984, ”Maanalainen tähtitaivas”) on kalenterikirja, joka kirjaa ja kommentoi taiteen ja historian tapahtumia.

Lindqvistin nykyinen maine pohjaa kuitenkin 1990-luvun alun jälkeen julkaistuihin kirjoihin. Esseistin sivilisaatiokriittisten teosten Tappakaa ne saatanat (1992, suom. 1996), Rasismin vastustajia (1995, suom. 1998), Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (1999, suom. 2000) ja Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2005, suom. 2006) perustuksena toimivat matkakuvaukset tai omaelämäkerralliset muistot. Seiniksi Lindqvist pystyttää oppinutta analyysia sekä sitaatteja historiallisista, kaunokirjallisista ja filosofisista teoksista. Hän liukuu yleisestä yksityiseen ja takaisin. Hän sekoittaa yhteiskuntakritiikkiä ja kirjallisuudentutkimusta unennäköön, taidetta politiikkaan ja idyllisiä kuvaelmia kauhistuttaviin historiallisiin faktoihin. Eikä hän pysähdy faktoihin, vaan jatkaa pohtimalla imperialismin, rasismin, kansanmurhien ja sodankäynnin asemaa länsimaisen filosofian, historian ja ideologian kentässä.

Lindqvistin metodi on usein imperialististen ja rasististen historiallisten dokumenttien lähiluku. Asettamalla näitä dokumentteja rinnan toisenlaisten dokumenttien tai kontekstin kanssa Lindqvist paljastaa dokumenteissa ilmoitetun totuuden valheellisuuden tai vähintään puolueellisuuden. Metodin ansiosta rakentuu usein teräviä historiantulkintoja.

Niin kuin hyvissä kirjailijoissa aina, Lindqvistissä viehättää tyyli. Hän kirjoittaa kevyesti ja syvällisesti, iskevästi ja runollisesti, dokumentaarisuutta ja fiktiota omintakeisesti yhdistellen. Samalla Lindqvistin teoksissa kiteytyy 1900-luvun jälkipuoliskon esseistiikan peruspiirre, erilaisten kirjallisten lajien sulauttaminen yhteen ja samaan esseeseen. Tätäkään esseistiikan tyylipiirrettä ei ole Suomessa liiemmälti viljelty.

Teoksissaan Lindqvist on kokeillut monenlaisia muoto- ja rakenneratkaisuja. Esimerkiksi Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata rakentuu seitsemästä eri aihelinjasta ja numeroiduista katkelmista. Katkelmien lopussa mainitaan, missä numeroidussa katkelmassa aihelinja jatkuu. Kirjaa on tällä tavoin mahdollista lukea joko lineaarisesti alusta loppuun tai aihelinjan mukaan katkelmasta toiseen siirtymällä.

III
Lindqvistin poikkeuksellinen kirjailijalaatu näkyy selvästi, mutta niin näkyy myös hänen rajoittuneisuutensa, joka kumpuaa juuri ”kärjistyksistä” ja provokatiivisesta aiheenrajauksesta. Mutta ennen kuin mennään tähän, tarkastellaan hetki Lindqvistin neljän mainitun kirjan teemoja.

Teoksissa piirtyy tulkinta historiantutkimuksessa ”positiiviseksi ajanjaksoksi” usein määritellystä aikakaudesta Wienin kongressin (1815) ja ensimmäisen maailmansodan alun (1914) välillä. Tuolloin eurooppalaiset uskoivat, että ihminen on kasvanut ulos raakalaismaisesta ja sotaisesta menneisyydestään. Edessä piti olla järjen täydellistymisen ja kehityksen aikakausi. Puhuuko esseisti siis vain menneisyydestä? Ei, hän peilaa nykytodellisuutta historiaan ja esittää nykyisen syntyneen menneestä, mutta myös osittain toistavan sitä.

Lindqvistin mukaan ”positiivinen ajanjakso” oli myönteinen lähinnä länsimaalaisille. Euroopan pinta-ala on vain seitsemän prosenttia maailman pinta-alasta, mutta tällä hetkellä eurooppalaisperäiset ihmiset pitävät hallussaan 55 prosenttia maapallosta. Levittäytyminen oli huipussaan 1800-luvulla, kun nykyaikaistuvat suurvallat valloittivat ylivoimaisten aseidensa avulla ison osan maapallosta ja puhdistivat sen etnisesti, Lindqvist uskoo. Esseistin mukaan kansanmurhia on esiintynyt historiassa aina antiikin ajoista lähtien, mutta epidemian asteelle ne nousivat vasta 1800-luvulla. Rasismin synnyn Lindqvist jäljittää 1800-luvun alun Yhdysvaltoihin.

Lindqvistin näkökulma on epäilemättä velkaa Hannah Arendtin teokselle Totalitarismin synty (1949, suom. 2013). Arendt löytää totalitarismin juuret imperialistisen ajan politiikasta, erityisesti brittiläisen siirtomaaimperiumin byrokratiasta. Erään toisen Arendtin käsittelemän totalitarismilinjan Lindqvist sivuuttaa kokonaan, mutta palataan siihen myöhemmin.

Brittiläisen siirtomaapolitiikan seurauksia Lindqvist käsittelee vaikuttavasti teoksessaan Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa. Kirjassa yhdistyvät matkakuvaus nyky-Australiasta, aboriginaalien kansanmurhan historia ja kuvaus alkuperäiskulttuurin uudesta noususta.

Eurooppalaisen rasismin ja imperialismin teema huipentuu teoksessa Tappakaa ne saatanat, joka on ehkä Lindqvistin paras teos. Siinä hän kulkee sylimikron kanssa Saharassa etsimässä Joseph Conradia. Liike tilassa on samalla liikettä ajassa. Teoksen nimi on sitaatti Conradin romaanista Pimeyden sydän (1899, suom. 1968). ”Tappakaa ne saatanat”, tiivistää romaanin mystinen Kurtz, Kongojoen kauppa-aseman johtaja, eurooppalaisen sivilisaation tehtävän maailmassa.

Conradin aikalaisten mielestä muiden kansojen alistaminen oli biologisesti välttämätöntä, vahvemman oikeutta, joka luonnon lakien mukaan väistämättä johti ”alempien rotujen” tuhoon. Lindqvist esittää, etteivät kansanmurhat alkaneet eivätkä päättyneet natsien valtakauteen. ”Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt”, hän kirjoittaa (s. 196).

Kirja synnytti ilmestyessään valtavan myräkän ruotsalaisella kulttuurikentällä. Lindqvistin kriitikot raivostuivat siitä, että hän kyseenalaisti juutalaisten kansanmurhan ainutlaatuisuuden ja esitti sen olleen seurausta imperialistisen ajan rotuideologiasta. Muutamat kriitikot väittivät Lindqvistin jopa kieltävän holokaustin, joka on vuodesta 1945 lähtien saanut olla lähes yksin 1900-luvun massaterrorin ja modernin raakalaismaisuuden synonyyminä.

IV
Millä tavoin Lindqvist sitten on rajoittunut ja pamfletistinen? Esseistin ruotsalaiset kriitikot olisivat voineet viitata (mutta eivät viitanneet) esimerkiksi siihen, että Lindqvist muistaa natsismin uhrit, mutta kommunismin uhrit hän unohtaa. Teoksissaan länsivaltojen inhottavuuksien väsymätön kriitikko ei nimittäin juuri edes mainitse ei-länsimaalaisten suurvaltojen, kuten Japanin, Kiinan, Venäjän tai Turkin valtapyrintöjä ja historiallisia rikoksia.

Esimerkiksi Rasismin vastustajia -teoksessa rotuennakkoluulojen vastustajat ovat kaikki yhdysvaltalaisia, brittejä, ranskalaisia tai saksalaisia eli länsimaalaisia. Onko siis niin, että vain länsimaissa on esiintynyt rasismia, jota sitten vain länsimaissa on vastustettu? Teoksessa Lindqvist myöntää, että varmasti muuallakin on rasismia. Aiheen rajaustaan hän perustelee tietämättömyydellä. Mutta onko kysymys vain tietämättömyydestä?

Teoksessa Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata Lindqvist esittelee vain länsivaltojen tekemien pommitusten historiaa. Sitä, miten japanilaiset tuhosivat Shanghain 1930-luvulla, miten Luftwaffe murskasi Itä-Euroopan kaupungit tai neuvostoilmavoimat pommitti Afganistanin kivikaudelle, ei edes mainita. Sama keskittyminen länsivaltoihin jatkuu myös Lindqvistin tuoreimmassa teoksessa Tavoitteena kansanmurha (2009, suom. 2009).

Mistä aiheen rajauksessa on kysymys? Johtuuko se ehkä jälkikolonialistisen historian ja kulttuurintutkimuksen valtavirran luomasta näköharhasta? Jälkikolonialistisessa tutkimuksessa analysoidaan pääasiassa länsimaiden kolonialismia ja imperialismia. Asia selittyy kaiketi sillä, että jälkikolonialismi on kukoistanut erityisesti länsimaissa, ja tutkijoista valtaosa on länsimaalaisia tai syntyisin länsimaiden entisistä siirtomaista. Esimerkiksi orientalismi-teoriastaan tunnettu Edward Said erittelee lähes yksinomaan länsimaiden orientalismia.

Kuitenkin käsitettä ”rikos ihmisyyttä vastaan” käytettiin ensi kerran vuonna 1915, kun Ranska, Britannia ja Venäjä tuomitsivat Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan. Tämä kansanmurha oli ensimmäinen 1900-luvun massamurhien sarjassa ja inspiroi muiden muassa Adolf Hitleriä.

Kyse ei ehkä sittenkään ole vain aiheen rajauksesta. Rasismin vastustajissa Lindqvist harmittelee, että yhtä sorrettua ryhmää puolustavat aktivistit ja tutkijat harvoin huomioivat muita sorrettuja ryhmiä, vaikka kyseessä on yhtäläinen sorto. Herää siis kysymys, miksi kirjailija itse toimii samoin.

Yhtä lailla herää kysymys, miksi Lindqvist, joka useassa teoksessaan perkaa Darwinin perintöä kriittisesti, ei mainitse samanaikaista eurooppalaista ajattelijaa Marxia. Darwin ei keksinyt rotuoppia, mutta hänen teostensa jälkeen rasismista tuli salonkikelpoista, ja tieteelle lankesi rooli valtapolitiikan oikeuttajana. Darwinismi vaikutti eugeniikan, natsien eutanasia-ohjelman ja rotuun perustuvan tuhoamisen taustalla. Eikö tulisi yhtä lailla pohtia, millä tavoin Marx ja hänen käsityksensä, joista itse asiassa monet olivat samantapaisia kuin Darwinilla, ovat vaikuttaneet marxilaisen liikkeen kautta maailman politiikkaan ja kommunismin rikoksiin?

Nämä saattaisivat olla turhia ja jopa naiiveja kysymyksiä, jollei Lindqvistin oma nuoruuden tuotanto lisäisi ihmetystä. Lindqvistin läpimurtoteoksena pidetyssä Myytti Wu Tao-tzusta (1967, suom. 1968) kuvataan 1960-luvun lopun Kiinaa eriskummallisesti. Lindqvist puhuu kyllä lyhyesti Kiinan sanan- ja ajatuksenvapauden puutteesta, sorrosta, ihmisten yhdenmukaistumisesta ja kärsimyksistä. Silti hänen loppupäätelmänsä on: ”Puolue tunnusti nämä erehdykset ja koetti korjata ne. Venäläiset olivat jo sanoutuneet irti stalinismistaan. Maolaisuus oli alun perin hyväluontoisempaa. Kaikki näytti olevan kunnossa.” (s. 125)

Lisäksi Lindqvist sivuuttaa vain vuotta aiemmin tapahtuneen Kiinan kulttuurivallankumouksen terrorin. Hän jättää mainitsematta Maon ”suuren harppauksen” aiheuttaman nälänhädän, mutta päivittelee Intian köyhyyttä ja tuloeroja. Hänestä Intia todistaa, ettei väite demokratian tarjoamasta inhimillisemmästä kehitystiestä ole totta.

Lindqvist, länsivaltojen iljettävyyksien tuleva analyytikko, kierteli 1960- ja 1970-luvulla laajasti myös Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Teoksessa Heittovarjo (1969, suom. 1970) Lindqvist tuntee myötätuntoa latinalaisamerikkalaisia vallankumousliikkeitä kohtaan. Kuubassa hän rekisteröi sananvapauden puutteen ja poliittiset vangit, mutta terroria hän ei mainitse. Kuuban valtiollinen sensuuri ja Castron henkilökultti johtuvat hänestä vain Yhdysvaltain kauppasaarrosta. Kuuba on Lindqvistille tulevaisuuden maa.

V
Lindqvistin näkökulman rajoittuneisuus ja pamfletistisuus näyttävät olevan selvästi osoitettavissa. Esseistin intellektuaaliset lähtökohdat tuntuvat olevan kylmän sodan aikakaudessa. Hän vaikuttaa edelleen kieltäytyvän kajoamasta nuoruutensa pyhiin lehmiin, kommunismiin ja ei-länsimaalaisten suurvaltojen moraaliseen vastuuseen. Kumma kyllä, näkökulman rajoittaminen ei silti vähennä Lindqvistin esseistiikan tehoa, eikä hänen viestinsä vaikuttavuutta. Hänen esittämänsä läntisen kulttuurin ja ideologian kritiikki säilyy.

Kenties kärjistävä näkökulma pakottaa meidät ajattelemaan. Kun Lindqvist pohtii vain läntisen kulttuuripiirin vastuuta historian ja nykyhetken ongelmista, hän tulee samalla – tietoisesti tai tiedostamattaan – sanoneeksi, ettei muilla kuin länsimailla ole väliä. Valtaosa kommunismin uhreista oli venäläisiä, kiinalaisia ja muita ei-länsimaalaisia. Kun heidän historialliseen kokemukseensa ei oteta kantaa, se lakkaa olemasta. Lindqvistin valikoidusti kriittiset teokset osoittavat näin paradoksaalisesti, että globalisaatiosta ja kansainvälisyydestä huolimatta lännen ja idän välillä vallitsee yhä juopa – ehkä jopa isompi kuin teollistuneen pohjoisen ja kehittyvän etelän.

VI
Lindqvist on ikään kuin nykyesseistin protyyppi, esseistin, joka ei voi välttää kärjistyksiä, provokaatiota ja pamflettimaisuutta. Ei, koska esseisti on sairastunut ”maailmallisuuteen”. Se tarkoittaa sitä, että hän saa jakaa tai joutuu jakamaan aikakautensa ihmisten käsitykset. Esseisti joutuu ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin, ja tämä on toimintaa, jossa on puolueellisuuden, ”intellektuaalisen itseruoskinnan” ja jopa naurettavuuden vaara.

Miksi on näin? Koska esseisti uskoo tavoittavansa todellisuuden, koska hän pyrkii puhumaan todellisuudesta. Hänellä ei ole mahdollisuutta pysähtyä preparoimaan kieltä lyyrisin työkaluin partikkeleiksi, joita yhdistellen voi luoda älyllisiä pelejä, jotka liittyvät – kuinkas muuten – tietotekniikan edistysaskeliin. Esseisti ei suositun prosaistin tapaan pyri kertomaan ”koukuttavia tarinoita”, joita määrittävät valtamediassa esillä olleet aiheet tai kustantajan ajatukset siitä, mikä kiinnostaa ja menee kaupaksi.

Roikkuessaan todellisuudessa kuin onkimato koukussa esseisti ei voi kieltää ”maailmallisuuttaan”. Hän ei voi paeta universaaliksi julistetun estetiikan ja yleispäteviksi kuviteltujen merkitysten maailmaan. Ei, esseisti yrittää puhua todellisuudesta ja aikakaudesta. Hänen on pakko näytellä ”vihaisen tyypin” roolia. Juuri siksi hänen on rajattava aiheensa, kärjistettävä ja maalattava pääväreillä, ilman pastellisävyjä, vaikka sille virnisteltäisiin tai sitä pidettäisiin ”rajoittavana tendenssimäisyytenä”.

Kirjoittaja on esseisti ja fanaatikko.


Sven Lindqvistin suomennettu esseetuotanto

Myytti Wu Tao-tzusta (1968)
Heittovarjo (1970)
Maasta kasvaa valta (1975)
Tappakaa ne saatanat (1996)
Aavikkosukeltajat (1997)
Rasismin vastustajia (1998)
Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (2000)
Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2006)
Tavoitteena kansanmurha (2009)


Essee on julkaistu Kritiikki VIII -lehdessä (Kevät 2013)


perjantai 7. kesäkuuta 2013

Romaanihenkilön pintavaahtoa

Emmanuel Carrére: Limonov

Suomentanut Kristina Haataja

Dokumenttiromaani

Like 2013, 392 s.

Venäläisen kulttikirjailijan, skandalistin, sotaturistin ja kansallisbolševikin Eduard Limonovin ( Savenko, s. 1943) menneisyys on sellainen sekoitus myrskyä ja mylväystä, että kenen tahansa elämänkerturin luulisi itkevän onnesta. ”Venäläiseksi Jack Kerouaciksi” kutsuttuun hahmoon on tarttunut Emmanuel Carrére ja pyöräyttänyt dokumenttiromaanin. Niitä hän on tehnyt esimerkiksi tieteiskirjailija Philip K. Dickistä ja murhaaja Jean-Claude Romandista (suom. Valhe, 2000). Limonov jatkaa tavallaan Carréren perustematiikkaa, minuuden häilyvyyden sekä toden ja epätoden pohdintaa.

Pureutuessaan lähiaikojen poliittisiin kysymyksiin Carrére liikkuu lisäksi samoilla vesillä kuin modernin dokumenttiromaanin pioneerit, Truman Capote, Norman Mailer ja Hunter S. Thompson. Fakta-aineistoa, sitaatteja, haastatteluja ja kokemuksia, yhdistetään fiktion keinoihin ja kuvitteelliseen materiaaliin. Vahva suhde nykypäivään poikkeaa esimerkiksi suomalaisista dokumenttiromaaneista, joita on pääasiassa rakenneltu kaukaisemman menneisyyden pohjalta.

Aineistostaan Carrére rakentaa kronologisen kertomuksen ”metafyysisestä kapinallisesta”, joka pulpahtaa aina pinnalle potkimaan tutkainta vastaan. Samalla teos tarjoilee lyhyen historiakurssin Venäjän viime vuosikymmenistä.

Tyyppinä Limonov muistuttaa hieman amerikkalaisdekkaristi James Ellroyta – hänellä on radikaali elämä, mutta taantumukselliset mielipiteet. NKVD-upseerin poika muutti 1970-luvulla Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, järkytti venäläisiä emigranttipiirejä kerettiläisillä jutuillaan ja kohuromaaneillaan sekä seikkaili Jugoslavian hajoamissodissa ja uuden Venäjän syntyvaahdossa. Sittemmin hän tuli tunnetuksi nationalistisia näkemyksiä laukovana vastakulttuuriäijänä, joka ihailee bolševismia, mutta vastustaa Putinia.

Toisin kuin dokumenttiromaanin klassikot Limonov rakentuu melko vähän haastattelujen ja kokemusten pohjalle. Päähenkilöä on toki lyhyesti haastateltu. Samoin kansallisbolševikkikirjailija Zahar Prilepiniä. Pääasiallisesti Carrére tuntuu ammentavan aineistoa Limonovin romaaneista, jotka ovat kaikki omaelämänkerrallisia. Mutta on niissä myös fantasiaa ja spekulatiivisia elementtejä.

On ehkä hieman ongelmallista, että Carrére lukee Limonovin romaaneja autenttisina dokumentteina kirjailijan elämästä. Kenties hän haluaa sanoa, että elämä on aina kerrottua, eikä faktaa ja fiktiota voi erottaa. Limonov on kirjailija, jonka tuotantoa on hankala ajatella ilman ulkokirjallisia tekijöitä, vaikka viime vuosina häntä on alettu arvostaa laajemmin myös puhtaasti kirjailijana. Legendojen toisteleminen ja faktan ja fiktion välisen jännitteen sivuuttaminen ei silti paranna Carréren teosta, vaikka saattaa lisätä romaanin kaupallista potentiaalia.

Kertomuksessa on toki väriä ja vauhtia. Romaani kaahaa Ukrainan maaseudulta Harkovaan, Moskovaan ja New Yorkiin. Carrére iskee tarinaa: Limonov nuorisorikollisena, yrittämässä itsemurhaa, mielisairaalassa, hanttitöissä, juoppoputkessa, Limonov underground-runoilijana, sängyssä naisten kanssa, pokaamassa miehiä New Yorkin puistoissa. Yhteenkään päähenkilön elämänvaiheeseen ei kuitenkaan keskitytä kunnolla, eikä niistä pyritä löytämään laajempia merkityksiä.

Kirjailijantyöstä dokumenttiromaani ei kerro paljon mitään. Miksi Carrére sitten haluaa kertoa meille Limonovista? Ranskalaiskirjailija etsii suurta kertomusta: hänestä Limonovin elämä kuvaa meidän kaikkien elämää toisen maailmansodan jälkeen. Mistä oikein on kysymys?

Ehkä vastaus löytyy siitä miten Carrére on kirjoittanut itsensä mukaan teokseen? Hän näyttäytyy Limonovin vastakohtana, länsimaisena oikeistoliberaalina älykkönä, ja sellaisilla on tietenkin tylsä ja merkityksetön elämä. Limonov sen sijaan vaikuttaa siellä ”missä historia tapahtuu”, Carrére hehkuttaa.

Esimerkiksi 1990-luvun alussa Limonov painui Jugoslaviaan hillumaan serbijoukkojen mukaan. Tunnetussa BBC:n TV-dokumentissa hän ampuu konekiväärillä piiritettyyn Sarajevoon. Sittemmin hän soti sissinä Krajinassa, samoilla seuduilla kuin suomalainen arkkitehti ja palkkasotilas Marco Casagrande, joka julkaisi sotatripistään muisteluksen Mostarin tien liftarit (1997).

Teoksen kiinnostavinta antia ovat Limonovin Venäjälle paluun vuodet. Hän on mukana Moskovan syksyssä 1993, kun kommunistivetoinen parlamentti haastaa presidentti Jeltsinin. Kapina kukistetaan raa’asti, ja katukahakassa Limonov haavoittuu miliisin luodista.

Hämyisen eurasianistifilosofi Duginin kanssa Limonov perustaa Kansallisbolševistisen puolueen, joka flirttailee fasismille, kommunismille ja äärinationalismille. Samalla kansallisbolševikeista eli natsboleista tulee venäläistä vastakulttuuria, liike jonka railakas suora toiminta innostaa yhä Putinin pikkupakkasessa.

Poliittisena liikkeenä natsbolit on täynnä ristiriitoja. Joka tapauksessa puolue on tarjonnut purkautumistien tyytymättömälle nuorisolle ja haastanut Kremlin yhä autoritaarisemmaksi käyvän vallan. Rauhanomaisesti toimineen puolueen merkityksestä kertoo sekin, että sen tukahduttamiseen on käytetty runsaasti väkivaltaa. Puolue sinnittelee edelleen, nykyään nimellä Toinen Venäjä. Carrére kuvaa kiinnostavasti Limonovia vastaan nostettua oikeusjuttua ja kirjailijan vankila-aikaa 2001–2003. Tuolloin kauhukakarasta tulee profeetta: hän jakaa saman venäläisen kirjailijakohtalon kuin Dostojevski ja Solženitsyn.

Limonovissa on kiehtovia anekdootteja, mutta myös asiavirheitä. Carréren jotkut kannanotot oudoksuttavat, kuten Putinin kutsuminen ”suureksi valtiomieheksi”. Kirjassa vilisee väärin kirjoitettuja venäjän sanoja, ja venäläiset nimet on translitteroitu ranskalaisittain. Nämä pikkuvirheet eivät haittaisi, jos Carrére saisi Limonovista irti muutakin kuin mediaseksikkään elämäntarinan. Päähenkilön pinnan alle ei kuitenkaan päästä, eikä Limonovin elämän paradokseista saada kovin paljoa irti.

Kiinnostavampaa kuin lukea Limonovin edesottamuksista olisi se, että häneltä viimein suomennettaisiin kokonainen teos.

Entä mitä Limonov kertoo elämästämme toisen maailmansodan jälkeen? Ehkä se kuvaa vieraantuneen intellektuellin vaeltelua poliittisten ja taiteellisten herätteiden pyörteissä? Vai onko se tarina narsismista ja elämän muuttumisesta julkisuuden tavoitteluksi? Olemmeko lopulta saapuneet maailmaan, jossa maailmankatsomuksilla ei ole enää merkitystä, ainoastaan ”hyvällä tarinalla”, ja sillä sähköllä, jonka se yleisöstä irrottaa? Tämä jälkimaku jää ainakin Carréren teoksesta.


Ville Ropponen


Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 3/2013.










sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Šamaanit rimpuilevat rumputulessa

Ville Ropponen

Jeremei Aipin: Siperian veriset lumet (Božja mater v krovavih snegah)
Suomentanut Kristiina Lehmusoksa
Into 2013, 227 s.

Länsi-Siperian öljyalueelta kotoisin oleva hantikirjailija Jeremei Aipin (s. 1948) on suuren aiheen äärellä. Siperian veriset lumet kuvaa hantien Kazymin kapinaa vuosina 1933–1934. Suomensukuinen vähemmistökansa nousi pakkokollektivisaatiota ja kulttuurinmuutosta vastaan. Kapina oli laajin pohjoisen alkuperäiskansan ja neuvostovallan yhteenotto. Hantien historiassa sillä on vastaava merkitys kuin talvisodalla on suomalaisille.

Aipin on entinen metsästäjä, toimittaja ja poliitikko. Tšuktšikirjailija Juri Rytheun (1930–2008) kuoltua Aipin on nyt Venäjän pohjoisten kansojen kirjailijoista tunnetuimpia. Hän on kirjoittanut pääosan tuotannostaan venäjäksi.

Siperian veriset lumet avautuu puna-armeijan rynnäköidessä hantikylään. Teos liittyy Stalinin vainojen käsittelyyn, jota on riittänyt venäläisessäkin kirjallisuudessa Solženitsynistä alkaen. Suomessa aihetta ovat kalunneet Arvi Perttu ja Sofi Oksanen.

Romaani vuorottelee hantinaisen, Lasten Äidin, ja bolševikkikomentaja Tšuhnovskin näkökulmia. Ääneen pääsee myös tsaarinupseeri Valkoinen. Henkilöt eivät ole kovin moniulotteisia, enemmän allegorisia. He edustavat kansanryhmiä ja pelkistettyjä maailmankuvia. Romaanin nykyhetken läpi vilahtelee viisteitä hantien vuosituhantisesta historiasta.

Puna-armeijalla on kapinan nujertamiseen lentokoneita ja joukkoja, mutta helppoa se ei ole lumihangessa loputtomassa taigassa. Bolševikit puhdistavat erämaata raa’asti: naiset raiskataan, miehet, lapset ja vanhukset ammutaan. Viiltävässä kohtauksessa Lasten Äiti törmää kokonaisen kylän joukkomurhaan.

Lasten Äidin taustalla häämöttää myyttisiä hahmoja Neitsyt Mariasta Siperian legendojen Kultanaiseen. Kultanainen viittaa hantien uskonnon jumalattareen Kazym Naihin, hän on ylijumala Num-Torumin tytär.

Takaumassa kerrotaan Valkoisesta, jonka hantiperhe löytää erämaasta. Tässä havainnollistuu hantien ja venäläisten yhteiselon mahdollisuus. Valkoinen ja hantit oppivat toistensa kieltä ja maailmankuvaa.

”Teitä on niin vähän, että teitä pitää suojella, ettette kokonaan katoaisi maan päältä”, sanoo Valkoinen isällisesti ja lisää, etteivät kaikki venäläiset tajua tätä, vain sivistyneet.

Verrattuna Aipinilta aiemmin suomennettuun, pääteoksena pidettyyn romaaniin Viimeinen aamutähti (1990, suom. 1996) Siperian veriset lumet on melko erilainen. Viimeisessä aamutähdessä hallitsee hantien suullisesta traditiosta muistuttava episodimainen kerronta. Siperian veriset lumet on eurooppalaisessa mielessä perinteisempi romaani. Realismi saumautuu epiikkaan ja myytteihin.

Alkuteoksen liitteenä olleet jäljennökset kapinaa koskevista neuvostodokumenteista on suomennoksessa jätetty pois. Tämä leikkaa romaanista yhden tason, sillä niiden avulla Aipin asettaa romaanin totuuden virallista historiankirjoitusta vasten. Tiettävästi romaani pohjautuu kapinaa kuvaavaan hantien kansanperinteeseen.

Aipinin sanonta on tiivistä ja runollista. Tarinassa on väkeä, ja myös keveyttä. Romaani on ennen muuta hantien selviytymistarina tai kuolinballadi.

Hantiperhe rinnastuu murhattuun tsaariperheeseen. Hantilapsista nuorin, Savva, samaistuu sekä tsaarinpoika Alekseihin, Venäjän kohtalon kantajaan, että Kristukseen, ihmiskunnan lunastajaan. Samalla Savva on Num-Torumin lapsenlapsi ja hantikansan tulevaisuuden avain.

Suomennos on hieman epätasainen. Eräät paikannimet on translitteroitu väärin, kuten ”Berezovi” (oik. Berjozovo), mutta valtavasti tämä ei haittaa.


Kritiikki on julkaistu myös Helsingin Sanomissa 25.5.2013.




Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...