tiistai 21. syyskuuta 2010

Sorokin läpivalaisee putinilaisen järjestelmän

Vladimir Sorokin (s.1955), nykyään Venäjän tunnetuimpia kirjailijoita, tuli kirjallisuuteen 1980-luvun alussa niin sanotun Moskovan konseptualismin mukana. Suuntaus halusi tuhota merkityksen ja jättää jäljelle vain kuolleen tekstin; jäykkä neuvostokieli toimi usein kierrätettävänä materiaalina. Konseptualistit pyrkivät epäpoliittisuuteen. Tämä oli protesti 60-lukulaista idealismia vastaan.

Sorokin romaani Den' Opritšnika (Opritšnikin päivä, 2006, suom. Pyhän Venäjän palveluksessa 2008) ottaa kuitenkin kantaa. Romaani on dystooppinen satiiri. Sorokin on tunnustanut: "Elämä herätti minussa kansalaisen, innoitti kärkevään kirjaan. Ympärillä tapahtuva oksettaa. Alkaa pelottaa lasteni puolesta, jotka elävät tässä turvallisuuspalvelujen imperiumissa".

Sorokin pöyhii venäläisen kulttuurin ja historian tabuja, parodisoi ja ironisoi. Törmäyskurssille uuden Venäjän vallanpitäjien kanssa kanssa Sorokin joutui jo romaaninsa Goluboje salo (Sininen rasva 2002) ansiosta, jossa Neuvostoliiton pesää selvitetään groteskin vaihtoehtohistorian keinoin. Putin-nuoret haastoivat Sorokinin oikeuteen pornografiasta syytettynä. Todellinen syy lienee ollut romaanissa harrastettu neuvostoikonien, niin vallanpitäjien kuin toisinajattelijoiden, säälimätön rienaus. Putinisteja suututti erityisesti kohtaus, jossa Stalin ja Hruštšev kohtaavat eroottisesti.

Syksyllä 2002 Putin-nuoret polttivat Sorokinin, Viktor Jerofejevin ja Viktor Pelevinin teoksia Punaiselle torille pystytetyssä jättimäisessä WC-pöntössä. Tämä Kiinan kulttuurivallankumousta muistuttava tapahtuma sopisi lähes sellaisenaan mihin tahansa Sorokinin dystopiaromaaniin.

Päivänpolttavaa satiiria

Dystopian lajityyppi tuntuu olevan pinnalla venäläisessä kirjallisuudessa. Viktor Pelevinin fantasiassa Viides maailmanvalta (2006)salainen eliitti ajaa ihmisiä turmioon. Olga Slavnikovan kirjassa 2017(2006) siperialaisen kaupungin mielenosoitukset yltyvät mellakoiksi, jotka leviävät koko maahan. Dmitri Bykov esittää romaanissaan ŽD(2006) Venäjän tulevaisuuden kaaoksena, jossa maa erityisyytensä nimissä eristäytyy muusta maailmasta; liittovaltiota raastavat etniset konfliktit, sisällissota kasaarien ja varjagien välillä.

Näitä fantasioita suoremmin Sorokin vääntää kierroksia ja pakottaa lukijan jääkauden ytimeen. Sorokin risteyttää scifiä historialliseen romaaniin - tuloksena on päivänpolttavaa satiiria, jonka tausta kaikuu kauas menneisyyteen ja mahdolliseen tulevaisuuteen.

Opritšnikin päivä tapahtuu Moskovassa vuonna 2028. Äärikansalliset aatteet ovat vallanneet Venäjän. Punaisen, valkoisen ja harmaan sekasorron kausien jälkeen on pystytetty isovenäläinen, autoritaarinen imperiumi, joka torjuu läntisen liberaalin mädän ja hallitsee monarkian ja ortodoksian tunnuksin. Kiinan muurin esikuvan mukaisesti on pystytetty Venäjän muusta Euroopasta erottava "suuri muuri". Ulkomaanpassit on poltettu punaisella torilla, ulkomaiset diplomaatit karkotettu; vain öljy- ja kaasuputket ovat auki Eurooppaan.

Kiina on ainoa valtio, johon pidetään yhteyksiä; valtaosa kulutustavaroista tuodaan sieltä. 28 miljoonaa kiinalaista elää Siperiassa, ja jopa tsaarin lapset puhuvat mieluummin kiinaa kuin venäjää.

Läntiset tavat, muoti, ruoka ja kulttuuri on kielletty tavallisilta ihmisiltä. Eliitti ja virkamiehet mässäävät ja heille sallitaan erivapauksia, kuten biokemiallisten huumeiden käyttö tai kiroilu epäiltyjä kuulusteltaessa. Erimieliset pilkotaan šaslikiksi. Tehtävään vihkiytynyt terrorikaarti, opritšnikit, hätyyttää näitä kansan vihollisia.

Tulevaisuuden vai menneisyyden varjo?

Opritšnikin päivä tuo mieleen Aleksander Solženytsinin vankileiritarinan Ivan Denisovitšin päivä (1962). Sitä voi verrata myös Vladimir Voinovitšin dystopiaan Moskova 2042 (1986) - tässä kuvitellaan Moskovan muusta Venäjästä erottava muuri, joka sulkee sisäänsä ortodoksis-autoritaarisen valtion.

Sorokinin teoksen varsinainen pohjateksti on kuitenkin kreivi Aleksei K. Tolstoin (1817-1875) historiallinen romaani Ruhtinas Serebrjani (suom. 1942 nimellä Iivana julman soturi). Tolstoin romaani on romanttista Walter Scottin henkistä proosaa, mutta ammentaa aiheensa Iivana Julman järjestyskaartin opritšninan joukkoterrorista. Koiran päätä tunnukseksenaan pitäneet opritšnikit pakottivat Venäjän itsevaltiuden ikeeseen.

Sorokinin romaanin pintataso on banaali tarina erään opritšnikin, Andrei Danilovitš Komjagan, työpäivästä. Siihen kuuluu monenmoista: paperisotaa; sabotaasia kuten öljyputken katkaisu; rentoutumista kiinalaisten huumeiden avulla; opritšnikien johtajan Isäsen tapaaminen; tsaarin paraati; Isäsen poliittisen vihollisen kiduttamista; seuranpitoa tsaarittarelle; keskusteluja.

Romaanin alussa tapahtuva oligarkin kartanon tuhoaminen - ja miehen tappaminen ja vaimon raiskaaminen - luo paralleelin turvallisuuspalvelu FSB:n viime vuosien toimintaan. FSB on pyrkinyt valtaamaan talouden avainaloja ja myös paikalliset yrityskaappaukset ovat yleistyneet.

Yhteentörmäysten poetiikka

Sorokinin teokset ovat usein erilaisten tekstien ja tyylien kohtauskenttiä. Seksi, väkivalta ja ulosteet toimivat abstraktien aiheiden vastapainona, tarkoituksena synnyttää lukijassa väkevä fyysinen reaktio ja osaltaan luoden rienaavia kohtauksia. Kirjailija haluaa tutkia väkivaltaa ja ihmisen eläimellisiä puolia. Saattamalla yhteen tekstejä, jotka tavallisesti yhteiskunnassa pidetään erillään, Sorokin pyrkii paljastamaan diskursseihin kätkeytyvän vallankäytön.

Merkitykset rakentuvat usein intertekstuaalisten yhteyksien kautta. Opritšnikin päivän tsaaritar tuo mieleen Katariina suuren. Tsaarittarelle haetaan rakastajaa Tobolskista, josta Rasputin oli kotoisin. Stalinin aikana ihmiset toivat anomuskirjeitä NKVD:n päämajan Lubjankan eteen Feliks Dzeržinskin patsaalla - romaanissa he tuovat kirjeitä Maluta Skuratovin, opritšnikien johtajan patsaalle. Sorokin pyllistää psykologisoivalle kerronnalle. Hänen henkilöhahmonsa ovat ideologisia kohtauspaikkoja, eivät reaalisia ihmisiä. ”Normaaleja” ihmissuhteita ei ole.

Opritšnikin päivän kielellisessä kudelmassa yhdistyvät arkaismit, uudissanat ja nykybisneksen kieli. Romaanin lähitulevaisuus on täynnä teknisiä innovaatioita. Virkanimikkeet, esineiden, asumusten, kulkuvälineiden nimet ja ihmisten puheenparsi noudattelevat pitkälti vanhan venäjän tyyliä. Verbien aikamuotojen käyttö jäljittelee 1800-luvun proosaa, jossa ajankulun vaikutelmaa korostettiin preesensin ja imperfektin vaihtelulla. Syntyy kaksoisvaikutelma: romaani tapahtuu ikään kuin sekä tulevaisuudessa, että 1500-luvun Venäjällä.

Sorokin on sanonut valinneensa Opritšnikin päivän viitekehykseksi Iivana Julman ajan siksi, että Iivana on Venäjän valtiollisuuden luoja, joka laski sen perustuksiin paljon sellaista, mikä vaikuttaa yhä. Enemmän kuin raakuudet Sorokinia on kiinnostanut opritšnikki-idean juurtuminen venäläisten tajuntaan. Ideassa keskeistä on ajatus valituista, jotka vartioivat valtaa ja terrorisoivat ihmisiä. Tämä pelon valta on ennustamaton ja asettuu lain ja moraalin tuolle puolen.

Ville Ropponen

Julkaistu Särö-lehden numerossa 1/2008

Vladimir Sorokin: Opritšnikin päivä

(Romaanin toinen luku, sivut 8-24)
Suomentaneet Natalia Deviatkina & Ville Ropponen


Tie kääntyy oikealle.

Ajan Rubljovin valtatielle. Hyvä tie, kaksikerroksinen, kymmenkaistainen. Rullaan vasemmalle punaiselle kaistalle. Tämä on meidän kaistamme. Valtiollinen. Niin kauan kuin elän ja olen Hallitsijan palveluksessa tulen ajamaan tällä kaistalla.

Autot väistävät opritšnikin punaisen ”ruunan” keulakuvaa, joka on koiran pään mallinen. Painan kaasua ja auto leikkaa viheltäen moskovanalista ilmaa. Liikennevalvoja katsahtaa vinosti, silti kunnioittaen. Annan komennon radiolle:

– Radio ”Rus’”.

Pehmeä tytön ääni herää eloon:
– Tervehdys, Andrei Danilovitš. Mitä haluatte kuunnella?

Uutisista tiedän jo kaiken. Krapulassa sielu kaipaa parempaa:
– Laulakaa minulle kotkasta arolla.
– Tulee tehtyä.

Guslinsoittajat aloittavat juohevasti, kulkuset helisevät, hopeinen kello heläjää, ja:

Oi, aro leveä,
aro lavea,
leveästi, äiti,
laajenet.
Oi, ei aron kotka
nouse.
Oi, Donin kasakka
ratsastaa.

Kremlin Punalippuinen kuoro laulaa. Hyvin laulaa, voimakkaasti. Laulu soi niin, että kyyneleet herahtavat silmiini. Ja rientää ”ruuna” Kremlin Valkeakivisen luo, kylät ja kartanot vilahtelevat. Aurinko kimaltelee lumisissa kuusissa. Ja sielu herää, puhdistuu, pyytää korkeaa tasoa…

Oi, älä lentele kotka
matalasti maan päällä,
oi, älä ratsasta kasakka
rannan lähellä!

Tällä tavoin laulun soidessa paranee lähestyä Moskovaa, mutta keskeyttävät. Posoha soittaa. Hänen hyvin hoidettu pärstänsä ilmestyy sateenkaaren väriselle ruudulle.

– Ai sinua…mutisen, katkaisen laulun.
– Komjaga!
– Mitä haluat?
– Sana ja teko!
– No?
– Emme onnistuneet sukuaatelisen kanssa.
– Kuinka niin?
– Emme saaneet yöllä laitettua hänen taloaan tuleen.
– Miten te niin?! Miksi et kertonut mitään, kananaivo?
– Odotimme viimeiseen saakka, mutta hänellä oli hyvä vartiosto, kolme kolpakkaa.
– Tietääkö Isänen?
– Ei. Komjaga, sinun täytyy kertoa Isäselle, minä en uskalla. Hän on minulle edelleen vihainen laitakaupunkilaisten takia. Minä pelkään. Tee puolestani, korvaan tämän.

Kutsun Isästä. Hänen leveä punapartainen naamansa ilmestyy ohjauspyörän oikealla puolella.

– Tervehdys, Isänen.
– Terve, Komjaga. Oletko valmiina?
– Olen aina valmiina, Isänen, mutta meikäläiset nolasivat. Eivät onnistuneet sytyttämään sukuaatelisen taloa.
– Nyt ei tarvitsekaan…Isänen haukottelee, vilauttaen terveitä vahvoja hampaitaan. – Hänet voi tuhota ilman salapolttoakin. Hän on alaston. Yksi asia vain: perhettä ei saa vahingoittaa, ymmärrätkö?
– Ymmärrän, nyökkään, katkaisen yhteyden Isäseen, yhdistän Posohalle. – Kuulitko?
– Kuulin! hän irvistää helpottuneena. – Jumalalle kiitos…
– Jumalalla ei ole osuutta tähän. Kiitä Tsaaria.
– Sana ja teko!
– Alä myöhästy, hummaaja.
– Olen jo paikalla.

Käännyn Ensimmäiselle Uspenskin valtatielle. Täällä metsä on vielä korkeampaa kuin meillä: ikivanhoja kuusia. Paljon ne ovat nähneet eläessään. Ne muistavat, muistavat Punaisen Sekasorron, muistavat Valkoisen Sekasorron, muistavat Harmaan Sekasorron, ne muistavat myös Venäjän uudelleen syntymisen. Ne muistavat Venäjän muodonmuutoksen ja kasvun. Me tuhoudumme, siirrymme toiseen maailmaan, mutta kunniakkaat moskovanaliset kuuset seisovat ja keinuttelevat yleviä oksia…

Hmm, näin se on mennyt sukuaatelisten kanssa. Salaisia tuhopolttoja ei enää tarvittaisi. Viime viikolla meni pieleen Prozorovskin kanssa, nyt tämän kanssa… Tsaarimme on tänään alkanut avoimesti panna sukuaatelia kuriin. Ja se on oikein. Kun pää on irrotettu, ei itketä hiuksia. Joka leikkiin lähtee, se leikin kestäköön. Jos kohotat kirvestä, niin lyö.

Näen kaksi joukostamme punaisillä ”ruunilla”. Saan ne kiinni, hiljennän vauhtia. Ajamme kuusivaljakkona. Käännymme. Ajamme vielä vähän ja päädymme Ivan Ivanovitš Kunitsinin kartanon portille. Portin edessä seisoo kahdeksan autoamme. Posoha on täällä, Hrul, Sivolai, Pogoda, Ohlop, Zjabel, Nagul ja Kreplo. Isänen lähetti asialle veteraanit. Oikein, Isänen. Kunitsin – siinä vasta vahva pähkinä. Jotta hänet voisi halkaista - tarvitaan taitoa.

Pysäköin, tulen ulos autosta, avaan takakontin, otan esille oman puunuijani. Lähestyn meikäläisiä. Seisovat, odottavat käskyä. Isänen ei ole paikalla, joten minä olen vanhin. Tervehdimme asiallisesti. Katson kartanon puumuuria: sen koko pituudelle on meidän avuksemme järjestetty ampujia Salaisesta Kansliasta. Tsaarin käskystä kartano on jo yöllä piiritetty kaikista suunnista. Jotta ilkeä hiiri ei livahtaisi, jotta hyttynen häijy ei lentäisi.

Mutta vahva on sukuaatelin portti. Pojarok soittaa veräjäkelloa, julistaa:

– Ivan Ivanitš, avaa. Avaa omasta tahdosta!
– Ilman Duuman kirjureita ette pääse, sieluntuhoojat!
– Tulee pahempaa, Ivan Ivanitš!
– Tätä pahemmaksi se ei enää voi mennä, koira!

Jos jokin Ivanin puheessa on oikein, niin tämä. Pahempaa voi olla vain Salaisessa Kansliassa. Mutta sinne Ivan Ivanovitšin ei enää tarvitse mennä. Pärjäämme itse. Meikäläiset odottavat. On aika!

Lähestyn porttia. Opritšnikit vaikenevat. Lyön puunuijalla porttia ensimmäisen kerran:
– Turmio tälle talolle! Lyön toisen kerran:
– Turmio tälle talolle! Lyön kolmannen kerran:
– Turmio tälle talolle!
Ja opritšnina liikahti:
– Sana ja teko! Goida!
– Goida! Sana ja teko!
– Sana ja teko!
– Goida! Goida! Goida!
Taputan Pojarokia olkapäälleen:
– Tee se!

Pojarok alkoi Silovain kanssa touhuta, he kiinnittivät räjähdekäärmeen porttiin. Kaikki perääntyivät, peittivät korvansa. Pamahti - portista jäljellä vain lastuja. Lähdimme nuijien kanssa rynnäkköön. Sukuaatelin vartiosto odottaa samoin nuijien kanssa. Duuman lain mukaan on kiellettyä puolustautua tuliasein. Jos näin tehdään, kartanoa ympäröivien ampujien kylmätuliset nuolet tappavat kaikki. Mutta jos palvelijat onnistuvat lyömään hyökkäyksen takaisin nuijillaan, he eivät joudu tsaarin epäsuosioon.

Rynnäköimme. Ivan Ivanovitšilla on rikas kartano, piha on avara. On tilaa tapella. Meitä odottaa rypäs vartijoita ja palvelijoita nuijien kanssa. Heidän joukossaan on kolme raivokasta koiraa, ne pyrkivät meitä kohti. Tällaisen liudan kanssa otteleminen ei ole helppoa. Joudumme hoitamaan asian sopimuksella. Valtion työtä on tehtävä oveluudella. Nostan käteni:

– Kuunnelkaa! Isäntänne on kuitenkin jo mennyttä!
– Tiedämme! vartiosto huutaa. – Teitä vastaan pitää silti puolustautua!
– Odottakaa! Valitkaamme kaksintaistelijat! Jos teikäläinen voittaa – lähdette vapaasti kaikkine tavaroinenne. Jos meikäläinen voittaa, teidän koko omaisuutenne on meidän.

Vartijat ryhtyivät miettimään. Silovai huutaa heille:
– Suostukaa, kun olemme vielä armeliaita! Voitamme teidät kuitenkin, kunhan apujoukot saapuvat! Opritšninaa vastaan ei pärjää kukaan !

He neuvottelivat, huutavat:
– Hyvä on! Millä tappelemme?
– Nyrkeillä! minä sanon.

Heidän joukostaan ilmestyy taistelija, valtava karjanhoitaja, turpa kuin kurpitsa. Hän riisuu turkispalttoonsa, vetää rukkaset käteen, pyyhkäisee rään nenästään. Mekin olemme valmiit. Pogoda riisuu mätäpaiseen mustan kauhtanansa Silovain käsivarsille, heilauttaa näädänkarvalakkinsa maahan, astuu ulos brokadikankaisesta puolitakistaan, nostelee urhon harteitaan, veripunaisen silkin verhoamia, iskee minulle silmää, saapastelee esiin. Nyrkkitappelussa Pogodaa vastaan jopa Maslo on aloittelija. Kovin pitkä Pogoda ei ole, mutta hänellä on leveät hartiat, vahvat luut ja hän liikkuu kuin rasvattu salama. Hänen ajeltuun turpaansa ei ole helppo osua. Mutta helposti hän tekee vastustajastaan jauhelihaa.

Pogoda katsoo vastustajaansa kujeilevasti ja siristää silmiään, hän leikkii silkkivyöllään:
– No mitä, köntys, oletko valmis tulemaan lyödyksi?
– Älä, opritšnik, kehuskele, taistoon mennessä!

Pogoda ja karjanhoitaja kiertelevät, vaanivat toisiaan. He ovat pukeutuneet eri tavoin, ovat erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa, palvelevat eri herroja, mutta kun tarkemmin katsoo, ovat he samasta venäläisestä taikinasta leivottuja, venäläisiä ihmisiä, päättäväisiä.

Yhdessä sukuaatelin palvelusväen kanssa asetumme kehäksi heidän ympärilleen. Nyrkkitaistelussa tämä on perinne. Nyrkeillä kun otellaan ovat kaikki samalla viivalla – maaorja ja sukuaateli, opritšnik ja virkamies. Nyrkki on itse oma tsaarinsa.

Pogoda naureskelee, iskee silmää karjanhoitajalle, pyörittelee uroon olkapäitään. Ja musikka menettää malttinsa, hän ryntää nyrkki koholla, nyrkki on kuin alasin. Pogoda väistää kumartuen ja pamauttaa karjanhoitajaa sydänalaan. Tämä nikotteli, mutta kesti. Jälleen tanssii Pogoda hänen ympärillään, hetkuttaa olkapäitään kuin keimaileva naikkonen, vinkkaa silmää, näyttää vaaleanpunaista kieltään. Karjanhoitaja ei tanssista innostu, nauraa räkättää ja nostaa taas nyrkkinsä. Mutta Pogoda ehtii ensin – iskee vasemmalta poskipäähän, oikealta kylkeen – jyskis! jyskis! Jopa kylki katkesi. Mutta Pogoda väisti taas nyrkkiä. Karjanhoitaja ärjyi kuin karhu, pudotti rukkasensa, huitoi nyrkillään. Mutta kaikki turhaan: taas sydänalaan, ja nokkaan – raks! Miehenköriläs hoipertelee kuin juopunut karhu. Hän painoi kämmenet ristiin, karjuu ja kauhoo pakkasilmaa. Mutta kaikki turhaan: täps! täps! täps! Pogodalla on nopeat nyrkit: karjanhoitajan turpa on jo veressä ja silmät lyöty mustiksi, nenästä puroilee veri. Punaiset pisarat lentävät, kimaltelevat kuin rubiinit talviauringossa, putoavat tampattuun lumeen.

Palvelusväki synkistyy. Meikäläiset iskevät silmää toisilleen. Karjanhoitaja horjuu, niiskauttaa murtunutta nenäänsä, sylkee hampaita. Vielä isku, vielä. Miehenköriläs perääntyy, läimii käsillään kuin otso mehiläisiä. Mutta Pogoda ei anna periksi: vielä isku, vielä! Tarkkaan ja kovasti lyö opritšnik. Meikäläiset vislaavat ja ujeltavat. Viimeinen isku, hampaita särkevä. Karjanhoitaja kaatuu selälleen. Pogoda astuu muodikkaalla saappaallaan hänen rintakehänsä päälle, ottaa veitsen esiin ja sivaltaa miehen turpaa – viuh! Näin. Opiksi ja evästykseksi. Muulla tavoin nyt ei voi tehdä.

Veren merkeissä kaikki sujuu kuin voideltuna.

Palvelusväen päät painuvat. Miehenköntys koskettaa viillettyä turpaansa, sormien läpi pisaroi veri.

Pogoda panee veitsen pois, sylkee voitetun päälle, iskee silmää palvelusväelle:
– Noh! Turpa on veressä!

Nämä sanat ovat tunnettuja. Meikäläiset sanovat aina näin voittaessaan. Näin on tapana.

On aika panna tapahtumille piste. Nostan nuijaani:
– Polvillenne, köntykset!

Tällaisina hetkinä näkyy kaikki. Oi, miten hyvin näkyy venäläinen ihminen! Kasvot, kasvot, äimistyneen palvelusväen kasvot. Luonteenomaisen venäläiset kasvot. Minä rakastan niiden katsomista näinä hetkinä, totuuden hetkinä. Nyt kasvot ovat peili. Jossa me heijastumme. Ja talviaurinko.

Jumalalle kunnia, tämä peili ei sumentunut, ei tummunut aikojen kuluessa.
Palvelusväki polvistuu.

Meikäläiset rentoutuivat, alkoivat liikuskella. Ja samassa tuli puhelu Isäseltä: hän tarkkailee meitä linnastaan Moskovasta:
– Hyvä!
– Palvelemme Venäjää, Isänen! Mitä teemme talolle?
– Tuhotkaa.

Tuhota? Tämä on uutta… Yleensä kukistettu kartano säästettiin omille. Ja entinen palvelusväki siirtyi uudelle omistajalle. Näin sain oman kartanoni ja palvelusväkeni. Vilkaisemme työtovereideni kanssa toisiamme. Isänen hymyilee valkoisin hampain:
– Mitä mietitte? Käsky: puhdistakaa paikka.
– Niin teemme, Isänen!

Ahaa. Paikka sileäksi. Tämä tarkoittaa punaista kukkoa. On jo kauan siitä, kun viimeksi tehtiin näin. Mutta käsky on käsky. Sitä on turha pohdiskella. Käsken palvelusväkeä:
– Jokainen saa ottaa säkillisen tavaraa! Saatte aikaa kaksi minuuttia!

Ja he jo ymmärsivät, että talon tuho oli käsillä.

---

Vladimir Sorokinin tuotantoon kuuluu 11 romaania, näytelmiä, novellikokoelma, oopperalibretto ja elokuvakäsikirjoituksia. Sorokinia suomeksi:
Jono(1990, suom. Jukka Mallinen)
Marinan kolmaskymmenes rakkaus(1992, suom. Jukka Mallinen).
Sorokinin novelleja on nykyvenäläisen proosan antologiassa Hauskat hautajaiset(1991).
Ote romaanista Goluboje salo (1999, Sininen rasva) on ilmestynyt Kulttuurivihkoissa 2-3/2003(suom. Ville Ropponen).
Sininen rasva on ruotsinnettu Suomessa(Blått fett, 2002, ruot. Ben Hellman) samoin kuin Opritšnikin päivä(I det heliga Rysslands tjänst, 2008, ruots. Ben Hellman). Romaani ilmestyi suomeksi nimellä Pyhän Venäjän palveluksessa (2008, suom. Arvo Perttu).

Julkaistu Särö-lehden numerossa 1/2008

maanantai 20. syyskuuta 2010

Ketjujen Eldorado

Kello on 7.31. perjantai-aamuna ja helvetti on juuri pääsemäisillään irti Armonkatu 1:ssä. Tuomas Kasberg kaivaa veitsen avulla leivän paahtimesta, levittää leivälle voita, viipaleen Emmental-juustoa ja suolakurkun palasen. Mutustellen hän istuutuu perehtymään päivän sanomalehteen. Kylpyhuoneessa Lotta Kasberg puhdistaa kasvojaan ja kampaa pitkiä vaaleita suortuviaan. Metrinen tukka on oikea riesa. Mutta onhan se kaunis. Takkujen selvityksen palkinnoksi saa kehuja miehiltä, tuntemattomiltakin, melkein päivittäin. Lotta sivelee mangontuoksuista voidetta kasvoilleen.

Äkkiä lankapuhelin soi.

– Mmm…vastaatko, mä en ehdi, keittiöstä mukelletaan.

– Kasbergilla.

Lotta kivettyy. Hän seisoo kymmenisen minuuttia luuri kädessä, toisella kämmenellä voidepaakku. Välillä hän sanoo: ”Tämä on vitsi?” tai ” En arvannut” tai ”Missä te tapasitte” tai ”Mitä sä idiootti nyt odotat”. Sitten hän lyö luurin alas, tarttuu puhelimeen, repii johdon seinästä ja paiskaa laitteen lattialle.

– Mitä helvettiä! Tuomas sännähtää paikalle.

Lotta takoo tyrskien nyrkeillään tapettia.

– Mikä nyt on, Lotta?

– Saatana, vittu, helvetin sika, Lotta kähisee.

– Mitä minä nyt olen tehnyt? Tuomas vaivaantuu ja koettaa kietoa käsiään Lotan ympärille.

– Et, et, koske!

Nyrkit sattuvat Tuomaksen rintaan ja hän perääntyy mutisten.

– Vittu, niin kuin et tietäisi, mitä oot tehnyt, paskapää! Lotta parkuu.

– En tiedä.

– Arvaa kuka soitti?

– No – mistä minä…sekö se oli… sano.

– Vittu, sun rakastaja, tai saatana rakastajatar. Teillä on kuulemma ollu suhde kymmenen kuukautta.

– Mitä! Sairasta pilaa.

– Väitätsä, että se ei oo totta?

Lotta kirmaa keittiöön. Kiskaisee komerosta viskipullon, kaataa puoli lasillista ja hujauttaa sen kurkkuunsa.

– Kuule, Tuomas koettaa.

– Istu alas, sika! Nyt puhutaan.

– Istun, istun. Anna viskiä.

– Ota. Missä vitun kongressissa sä sen tapasit? Sano!

– Se oli visuaalisen median tulevaisuus-kongressi. Kyllä mä kerroin kongressista.

– Paljon kerroit. Mikä sen nimi on! Mitä se tekee!

– Viivi. Se on opiskelija. Elokuvaohjauksen… ja…

– Ai joku melodramaattinen paska!

– Sä tässä oot melodramaattinen.

– Aha - alat jo puolustaa. Se on tietty raskaana.

– Eikä ole.

– Nii ei ole, kun se ei halua lapsia. Se sano. Se on steriloinu ittensä. Se haluaa sut.

– En mä ole luvannut sille mitään. Sua mä…

– Ole hiljaa. Ruutu-toimittajien pitää panna kaikkia linssiluteita! Mä kerron nyt sulle jotain valittuja totuuksia.

Lotta hengähtää ja katsoo ulos ikkunasta. Rivitalon piha on vapautumassa lumipeitteestä. Muutama varpunen loikkii lintulaudalla ja nokittelee jyviä. Autot huristelevat pihan takana kulkevalla tiellä.

– Tänään ei mennä töihin, Lotta sanoo kuin itsekseen ja miettii eilistä päiväänsä taidehistorian laitoksella. Sitä miten hän oli taas ainakin tunnin ajan vain lähetellyt Antin kanssa tekstiviestejä, ja miten Antin silmät ja suun kuoppa ja hassut silmälasit olivat väikkyneet toimistohuoneen paperipinojen laskoksilla kuin mies olisi ollut huoneessa, läsnä, aivan nahassa kiinni.

– Mullakin on suhde, kuus kuukautta, Lotta pamauttaa. – Yhden jatko-opiskelijan kanssa. Hah – hah, samat mieltymykset. Mutta sentään eri laitokselta. Siitäs sait pukki.

Tuomas käkättää ilottomasti.

– Mitä tää nyt on, yritätsä samalla mitalla? Tota mä en usko.

– Paras uskoa, Lotta kirkuu ja vetää kännykkänsä esiin. Hän selaa Antin viimeisimmät viestit esille ja antaa Tuomaksen vilkuilla ne läpi.

Tuomas haukkoo henkeään. Ja ryhtyy sitten kyynelehtimään. Niin kuin esimurrosikäinen, jonka pornolehden joku takapihan kiusanhengistä on pöllinyt.

– Ei, Lotta, Tuomas kolahtaa ylös kaataen tuolin. Hän tarttuu Lottaa tukasta ja työntää tämän seinään. Tuomaksen nyrkki osuu Lotan kasvoihin. Rystyset pistävät silmään, silmämuna singahtaa keittiöpöydälle ja siitä lavuaariin.

– Mitä teit, vihoviimeinen apina! Lotta huutaa, haroo käteensä leipäveitsen ja sivaltaa Tuomaksen vasemman korvan irti. Rustopala putoaa puoliksi syödyn paahtoleivän päälle, kuin rusetiksi.

Tuomas tarttuu fileerausveitseen ja viipaloi Lotalta nenän irti. Lotta sivaltaa Tuomaksen vasemmasta kädestä kaikki viisi sormea yhden kerrallaan apupöydälle. Hän laittaa kattilan tulelle ja nakkaa nakit veteen. Tuomas sieppaa sähkövatkaimen ja irrottelee Lotan hampaat hujauksessa. Lotta noutaa komerosta kirveen ja hiiop, olan takaa, lyö Tuomaksen vasemman käden poikki. Tuomas ottaa sähkömoottorisahan, laittaa johdon seinään, ja surauttaa Lotalta jalat irti. Lotta ehtii kuitenkin heilauttaa kirvestään ja Tuomaksen pää lennähtää parketille liukuen television alle.

– Minun syytäni, pää karjuu. – En ole osannut tyydyttää sua sängyssä, olen ollut liian vähän kotona, hemmotellut sua liian vähän, en ole kuunnellut tarpeeksi.

– Minunpa syyni, Lotta kiljuu ja hypähtelee jalantyngillään. – Mä olen torjunut sut liian usein, en ole tukenut sua työpaineissa, olen ollut liian paljon kaverien kanssa, en ole huomioinut sun puheita.

– Nyt istuudutaan pöytään, Tuomas sanoo, poimii päänsä lattialta, laittaa sen paikalleen. Lotta kerää jalkansa ja kiinnittelee ne kaikessa hiljaisuudessa. Kun molemmat ovat koonneet itsensä ja leikki siirtyy uuteen vaiheeseen, he juovat isot lasilliset viskiä.

– Mikä helvetti meidän suhteessa mättää? Tuomas huoahtaa.

– Ei mikään. Tää on paras suhde mikä mulla on koskaan ollut, Lotta sanoo.

– Musta tuntuu samalta. Mutta miksi sitten?

– Kun on puhumaan ruvettu, niin puhutaan sitten kaikki. Tutustutaan toisiimme. Mä voin aloittaa.

– Sopii.

– Montako?

– 7.

– Ai. Mulla on kaheksan.

– Paskat! Tuomas leimahtaa ja räsäyttää viskipullon keittiön nurkkaan. – Mistä mä saan tähän hätään jonkun?

– Älä jaksa pikkupoikailla. Ota uus pullo, tosta ei oo enää mihinkään.

– Kaadanko?

– Kaada, kaada.

– Kuvaillaan vuorotellen.

– Sullehan se sopii. Haluat kostaa sen, että mulla on yks enemmän.

– Vittu, enkä halua.

– Alota sitten.

– Tää on hyvä.

– Pistä ny vauhtia.

– Sun kaveri. Milla.

– No niin tietysti.

– Sen valmistujaisjuhlissa. Kun sä olit sammunu sohvalle, suuri osa porukasta jo häipyny. Panin Millaa saunassa.

– Jaha. Kuunteles tätä. Sun pikkuveli.

– Ei saatana.

– Ku sä rassailit autoa mökin pihalla. Jesse oli muka auttelemassa mua ruoanlaitossa. Ja hyvin auttoi.

– Niinpä niin. Se yks tyttö samasta rapusta, kun asuttiin Ketolassa.

– Ei voi olla totta.

– No, on, on, mut ei se ollu kummonen. Ponneton.

– Eiku tarkotan, et mä kans, saman talon jätkän kans, Ketolassa, se oli kyl eri rapusta, se lastentarhanopettaja.

– Käsittämätöntä.

– Miten niin? Sä tässä olet perverssi.

– Ai minä?

– Myönnä pois.

– On mulla kuule moraali. En ole esimerkiksi sun mutsiin sekaantunu ikinä.

– No – en mä sun faijaan liioin. Mut jos meillä olis lapsia, panisit varmaan niitäkin.

– Saatana, siinä menee kyllä raja.

– Miks? Jollain luonnonkansoilla esimerkiksi…

– Lopetetaanko tää pelaaminen?

– Ei olla kerrottu vielä ku kaks tarinaa.

– Mitä niillä muilla on väliä?

– Voi niillä ollakin. Mun pikkuserkku. Posteljooni. Tuttu baarimikko. Sun työkaveri. Sun…

– Kyllä multakin löytyy. Sun laitoksen proffa muun muassa. Lähikaupan kassa. Sun serkku. Mun ex-tyttöystävä.

– Mun laitoksen proffa on mies.

– Entä sitten?

– No, ei mitään. Mut mä en tiennyt, et noikin lasketaan.

– Mitkä noi?

– Saman sukupuolen panot.

– Miksei laskettais?

– Kai sit.

– Ihme, ettei kumpikaan oo saanut tauteja.

– Sä olet tietty pannu ilman kumia.

– Enkä oo.

– Mitä sit höpiset?

– Tiedätsä mitä?

– En.

– Haluaisin lapsen sun kanssa.

Lotta hiljentyy. Hän katsoo Tuomasta pitkään, kääntää sitten katseensa verkalleen seinälle ja seinältä tiskipöydälle, jossa katse osuu veitsi-ja haarukkatelineeseen ja hilpeään munakelloon, jolla on ankan naama.

– Mä sun kanssa, Lotta kuiskaa käheästi. – Miksi et ole puhunut aiemmin?

– Mä… en jotenkin ole uskaltanut, Tuomas herkistyy. Olen pelännyt, että sä et haluaisi.

Lotta nousee halaamaan Tuomasta.

– Kulta, sä olet niin ihana hassu. Olisit paras isä.

– Ja sä…

– Shh, älä sano mitään, Lotta painaa sormensa Tuomaan huulille ja johdattaa tämän kädestä yläkerran portaisiin. Makuuhuoneessa he uhraavat juoksuajan jumalattarelle muutaman voihkaisun ja ähkinän täyttämän tuokion, vanan reisiä pitkin valuvaa kosteutta ja ruiskaisun spermaa. On ihanaa maata alasti vierekkäin ja hengittää kiivaasti. Olo on kuin hypnotisoidulla puudelilla.

Rupeaa väsyttämään. Silmäluomet painavat septiljoona kiloa. Rivitalonaapurista kuuluu kolinaa ja kirkaisuja. Siellä tapellaan. Taas.

Kuka keinuttaa sänkyä? Kuka? Unen käsi. Keinuu Lotta, ja keinuu Tuomas. Huone muuttuu utuiseksi ja katoaa sitten. Lotta tuntee hetken jotain surun tapaista, vaikka tietää tehneensä oikein, kun jää Tuomaksen luo. Enää hän ei voisi nähdä Anttia. Ei ikinä enää. Mutta keinunta yltyy, ja Lotta vajoaa paksujen vesikerrosten alle. Hän näkee unta. Unta auringon keventämästä vedestä joella. Jokea pitkin lipuu vanhanmallinen moottorialus ja pysähtyy rantaan. Laidan yli veteen polskahtaa neljä hahmoa. Siinä ovat hän ja Antti, siinä ovat Tuomas ja Viivi. He leikkivät ja roiskuttavat vettä. Sitten juostaan rannalle ja kietoudutaan alastomaan syleilyyn. Hyväilyt, nuolaisut ja hellät sanat eivät ota loppuakseen. Lotalla on sanomattoman hyvä olla.

Ville Ropponen

Julkaistu Särö-lehden numerossa 4/2007

perjantai 17. syyskuuta 2010

Pietarin kulissit järisevät

Pietarin kuvernöörin Valentina Matvijenkon toista kautta ovat leimanneet kunnianhimoiset jättiprojektit. Matvijenko joutuu varautumaan syksyllä erottamisuhkaan, kun presidentti Medvedev vaihtaa yhä useamman alueen johtoon ”modernisaatioon” suuntautuneita talouseksperttejä.

Daniil Tsygankovin artikkeli "Pietari valmistautuu vallanvaihtoon" (Suomennos ja toimitustyö Natalia Deviatkina ja Ville Ropponen) on julkaistu Ulkopolitiikka-lehden mumerossa 3/2010.

Aihetta taustoittaa Tsygankovin artikkeli "Suurten suunnitelmien kaupunki" ((Suomennos ja toimitustyö Natalia Deviatkina ja Ville Ropponen.

maanantai 6. syyskuuta 2010

Energiavarojen sietämätön lopullisuus

Sylvain Tesson: Putkea pitkin. Öljyn matka Kaukasukselta Välimerelle, Atena 2010, 200 s.

Nykyesseistiikassa kuvataan yhä useammin matkustamista. Levoton liike riivaa modernia ihmistä. Liike vaatii energiaa, nykymaailmassa öljyä. Tästä ponnistaa ranskalaiskirjailija Sylvain Tessonin (s. 1972) teos Putkea pitkin. Se kannattaa lukea jo siksi, että suomeksi on saatavilla niin vähän kirjallisuutta Keski-Aasiasta ja Kaukasuksesta.

Toisin kuin suomennoksen alaotsikko ilmoittaa Tesson lähtee matkaan Kaukasuksen takaa Aral-järveltä Uzbekistanista. Hän pyöräilee Baku-Tbilisi-Ceyhan (BTC)-öljyputkea pitkin, imee vaikutelmia ja pohtii energian mysteeriä.

Putkea pitkin yhdistää upeasti matkakuvausta, tietoa energiavaroista, kulutus- ja teknologiakritiikkiä sekä filosofista pohdintaa. Esseistinä Tesson ruotii aiheita monikarvaisesti, eikä asetu ehdoitta yhdellekään kannalle.

Useat Tessonin 15 teoksesta rakentuvat matkustamiselle - poikki Keski-Aasian arojen tai Baikaljärveltä Intiaan. Toisin kuin ruotsalaisesseisti Sven Lindqvistiä Tessonia ei kiinnosta historiallinen kolonialismi, vaan nykyiset globaalit kysymykset. Puolalaisen journalistin Ryszard Kapuscinskyn tapaan Tesson kirjoittaa lyyristä ja polemisoivaa dokumenttiproosaa.

Kaspianmerellä sijaitsee maailman kolmanneksi suurin öljy- ja kaasuvaranto, jota yhä useampi himoitsee. Öljy pyörittää talouskasvua, aiheuttaa sotia ja saastuttaa ympäristöä. Murto-osa ihmiskunnasta polttaa pääosan energiasta.

Öljyputket kulkevat historiallisia reittejä, joita nelistivät nomadilaumat ja silkkitien karavaanit. Tesson polkee arojen poikki ja tapaa kazakkipaimenia, azeriöljytyöläisiä, venäläisiä uusrikkaita, georgialaisia munkkeja ja turkkilaisia imaameja. Matkalla hän joutuu koiralauman hyökkäyksen kohteeksi ja vakoojaksi epäillyksi.

Tesson aprikoi lisäksi energiapoliittisia kysymyksiä. Toistuuko Kaspiassa Venäjän ja Britannian 1800-luvun The Great Game, kun länsimaat, Venäjä, Kiina, Iran ja Turkki hamuavat öljyä? Energiavarojen takia maailma ei piittaa Kaspian ja Kaukasuksen maiden ihmisoikeusongelmista. Entä merkitseekö BTC-putken valmistuminen länsimaiden voittoa?

Öljyputken avulla öljy-yhtiöt repivät valtavan hyödyn, mutta ne myös investoivat seuduille, jotka putki läpäisee. Öljy virtaa länteen ja samalla toiseen suuntaan työntyy kännyköitä, öljysorateitä ja valintamyymälöitä. Perinteiset kulttuurit joutuvat ahtaalle. Toisaalta elintason nousu säästää köyhien maiden naisia raskailta töiltä, Tesson uskoo. Hän pohtii lisäksi islamilaisten öljyntuotantomaiden ja modernin lännen suhdetta.

Entä kun öljy loppuu? Miten pysäyttää ylikierrokset, kun ensi kertaa miljardien ihmisten ulottuvilla on kerskakuluttamisen hysteria? Miten kasvihuoneilmiö vaikuttaa? Räjäyttävätkö kiistat luonnonvaroista ylikansoitetun planeetan? Tesson analysoi vaihtoehtoja älykkäästi.

Ehkä pystymme korvaamaan öljyriippuvaisen tekniikan muulla teknologialla? Voidaan siirtyä uusiutuviin energiamuotoihin tai säästää energiaa. Ihmisen on muutettava suhdettaan ympäristöön, tietää Tesson.

Kirjailija ammentaa Henri Bergsonin vitalistisesta idealismista ja uskoo elinvoiman löytyvän väkevästä suhteesta luontoon ja omaan ruumiiseen. Pitkään aikaan en ole lukenut yhtä raikasta teknologian ja urbanisaation kritiikkiä, vakavaa mutta ei ryppyotsaista. Tessonin sanomalla on kaikupohjaa: kysymys energiavarojen riittävyydestä lankeaa nykyisen sukupolven ratkaistavaksi.

Ville Ropponen

Kritikki on ilmestynyt myös 23.8.2010 Kalevassa.