Puolan kalliohuippuinen Karjala

 

Ville Ropponen

Syrjäinen pikkukaupunki on harvoin vaikuttanut modernin kulttuurin kehitykseen niin kuin Zakopane puolalaiseen kulttuuriin.

Heinähelteelle hyppään Krakovassa junaan. Porhallan pari tuntia etelään Karpaattien korkeimman osan eli Tatravuorten huulille Zakopaneen. Saavun samoilla jäljillä kuin 1800-luvun nuorpuolalainen älymystö: patikoidakseni vuorilla ja pohtiakseni syntyjä syviä.

Matkalla Zakopanen rautatieasemalta majoituspaikkaan pikkukaupungin historia vaeltelee vastaan vanhoina rakennuksina ja merkkihenkilöitä muistavina kadunniminä. Aiempi kaivos- ja metallityökeskus Zakopane kehittyi 1800-luvun lopulla kylpyläkaupungiksi. Se sai pian aseman silloisen jaetun Puolan ”kesäpääkaupunkina”. Tänne puolalainen yläluokka, keskiluokka ja pian myös älymystö lähtivät innolla vaeltaakseen huikaisevilla rinteillä. Jo 1700-luvun lopulla länsimainen älymystö oli innoittunut niin sanotusta paluusta luontoon. Kävely erämaassa, etenkin vuorilla, näyttäytyi vapauden, riippumattomuuden ja universaalin ykseyden puhtaimpana muotona.

Zakopaneen nousi pian huvila huvilan perään, mitä vauhditti terästeollisuuden lopetus ja rautatien saapuminen 1800-luvun lopulla. Ennen muuta vuoriseudusta tuli tärkeä ”nuoren Puolan” varhaismodernistiselle liikkeelle. Se oli syntynyt Krakovassa, koska siellä oli paremmat edellytykset uuden taidesuuntauksen kehitykselle kuin muualla jaetussa Puolassa, Saksan ja Venäjän alueilla. Tuolloin nykyinen Etelä-Puola kuului Itävallan keisarikuntaan.

Ei kovin kaukana Krakovasta sijainnut Zakopane kiehtoi älymystöä. Monet kirjailijat ja taiteilijat muuttivat seudulle, taajama kasvoi, siellä alkoi ilmestyä lehtiä ja perustettiin painotaloja. Ennen pitkää Zakopanea alettiin kutsua ”Puolan Ateenaksi”.

Nuorpuolalaiset kirjailijat varustautuivat 1800-luvun lopulla järkeisuskoista positivismin taidesuuntausta vastaan dekadenssin ja uusromantiikan tunnuksin. Nuorpuolalaisuus yhdisteli symbolismia ja ekespressionismia kansallisromanttisiin ideoihin. Niissä oli tärkeää hakeutua isänmaan saloseuduille ja perehtyä rahvaan elämään. Zakopanen lähellä kohoavista Tatravuorista tuli nuorpuolalaisille suorastaan kansallinen mielenmaisema.

Totuttelen Tatravuorille vaeltamalla ensin Bielogo- ja Strazyska-laaksoissa. Sarnia Skalan (1377 m) huipulta avautuu kiivas näkymä Zakopaneen ja Karpaateille. Nämä kansallispuiston suosituimmat reitit pursuavat puolalaisia – ja joitakin ulkomaalaisiakin, briteistä saksalaisiin ja arabeihin. Patikoidaan lähes jonossa. Juttelen puolalaisnaisen kanssa, hän kertoo törmänneensä polulla emokarhuun poikasineen. Kansallispuiston kylteissäkin annetaan ohjeita, jos törmää pahki kontion. Kun patikoi yksin, tulee pitää pilliä mukana otsojen varalta, neuvoo nainen, ja vertailemme hetken vihellyspillejämme.

Kirjailijat ja taiteilijat, kuten Stanislaw Witkiewicz romantisoivat vuoristoa.

Wietkiwiczin essee ”Na przeleczy” ('Vuorisolassa', 1890) kiteytti aikanaan Tatravuorten kuvaston ja popularisoi seutua. Samaa tekivät Walery Eljasz-Radzikowskyn litografiat ja kuvittama ensimmäinen Tatran matkaopas. Tuberkuloosiparantolan Zakopaneen perustanut luonnontieteilijä Tytus Chalubinski teki tienoota tunnetuksi kehottaen hakeutumaan vuoristoilmastoon.

Witkiewiczin kätilöimänä syntyi 1880-luvulla myös arkkitehtuurin suuntaus, ”Zakopanen tyyli”, jonka inspiroimia, koristeellisia puurakennuksia on kaupunki yhä tulvillaan.

Tyyliinsä Witkiewicz otti vaikutteita Podhalen alueen ja gorale-vähemmistön kulttuurista. Vähemmistö kehkeytyi keskiajan lopulla, kun Balkanin niemimaaltaseudulle muuttaneet valakilaiset sekoittuivat puolalaisiin. Witkiewicz kuitenkin esitti tyylinsä olevan ”alkupuolalainen”. Vain hieman liioitellen Tatrasta tuli jotain samaa mitä Karjala merkitsi suomalaisille karelianisteille. Kuten puolalaiset mytologisoivat gorele-vähemmistöä, suomalaiset taiteilijat loivat Vienan ja Aunuksen karjalaisista, joiden alueet eivät edes ikinä olleet kuuluneet Suomeen, eräänlaisia alkusuomalaisia.

Patikoin auringon loimussa Koscielisko-laaksossa Bystra-vuoren (2248 m) päilyessä taustalla Slovakian puolella. Jännitys kihoaa nahkaan tutkiessani Mylna-luolaa. Sinne vie jyrkkä polku vuorenseinää pitkin. Viimeiset kymmenen metriä on ketjukiipeilyä, mutta kiipeilyhansikkaiden kanssa se ei ole kovin vaikeaa. Lepakko sujahtaa luolan suuaukolle. Kalliokatosta putoilee hyytäviä pisaroita. Kun kömmin ulos luolasta, on alkanut sataa. Polulle päästyäni jyrähtää, ja rankkasade putoaa niskaan. Paluumatkalla osun sattumalta paikkaan, jossa myydään gorale-vähemmistön perinteistä savustettua juustoa. Kolmen myyjäukon pirtti on niin suitsun kyllästämä, että he ovat kaiketi savustaneet juuston sillä seisomalla.

Nuorpuolalaisista kirjailijoista tärkeimpiä oli Kazimierz Przerwa-Tetmajer. Gorale-syntyisen kirjailijan tuotannossa Tatravuoret kipusivat isoon rooliin. Hän hyödynsi teoksissaan ylämaan kansanperinnettä ja murretta.

Tetmajerin runot, novellit, kuten kokoelma Na Skalnym Podhale (”Kallioisessa Podhalessa”, 1903), ja romaanit, esimerkiksi Legenda Tatr (”Tatravuorten taru”, 1911), ammensivat alueen folkloresta, mutta myös slovakialaisesta ja serbialaisesta kansanperinteestä. Teoksissa esiintyi paimenia, maantierosvoja ja vaeltajia, olipa yksi novelli kirjoitettu peräti karhun näkökulmasta. Vuorten omakarvainen elämä ja kunniakoodit saivat Tetmajerissa innokkaan soinnuttelijan. Erityisesti kirjailijaa kiehtoi rosvopäällikkö Janosikiin liittyvät tarut, ja mainitussa romaanissaan hän piirsi Janosikista itävaltalaisia vastaan taistelevan patriootin.

Tetmajerin runoista tuli niin suosittuja, että nykyään monia niistä, kuten runoa ”Krywaniu, Krywaniu wysoki” (”Korkealle Kriwaniu-vuorelle”) pidetään kansanlauluina.

Toinen väkevästi vuoriin yhdistyvä nuorpuolalainen runoilija oli Jan Kasprowicz. Hän aloitti positivistina, mutta tutustuminen Tatravuoriin käänsi Kasprowiczin tuotannon uusromanttiseen modernismiin, kuten runossa ”Milosc” ('Rakkaus', 1895) ja runokokoelmassa Krzak dzikiej rozy (”Villiruusupensas”), 1898).

Runo ”Rakkaus” ennakoi tavallaan nykyisiä posthumanistia teemoja. Siinä Kasprowicz esittää, ettei ihminen ole erillinen luonnosta ja voi käsittää yhteytensä kaiken elävän kanssa vain rakkauden kautta. Rosvopäällikkö Janosik kiehtoi Kasprowicziakin, ja hän kirjoitti aiheesta runosarjan, jota pidetään folkloristisen kirjallisuuden mestarityönä.

Aina ivallinen modernisti Witold Gombrowicz luonnehti Kasprowiczia päiväkirjassaan sanoilla ”"täysjyväleipä, kyyhkysen sielu, vilpitön laulaja” ja vihjaili, ettei Kasprowicz intellektuellinakaan päässyt eroon talonpoikaisesta taustastaan.

Kuinka tahansa Tetmajer ja Kasprowich merkitsevät puolalaiselle kirjallisuudelle samaa kuin Juhani Aho tai Eino Leino suomalaiselle kirjallisuudelle.

Zakopane veti puoleensa myös vanhemman, positivistien sukupolven kirjailijoita, kuten Henryk Sienkiewichiä. Hän aloitti Zakopanessa 1895 jopa kuuluisaa romaaniaan Quo vadis. Vuonna 1905 Sienkiewichille myönnettiin Nobelin palkinto ensimmäisenä puolalaisena kirjailijana.

Tärkeä oli myös Tadeusz Micinskin fantastinen teos Nietota. Kniega tajemna Tatr (”Nietota. Tatravuorten salaisuuksien kirja”, 1910). Se oli visio puolalaisesta elämästä 1900-luvun alussa näytettynä Tatravuoria vasten. Siinä Zakopane ilmentyi valtiottoman kansan symbolisena pääkaupunkina. Teoksessa Tatravuorten vyöhykkeellä taistelivat hyvän ja pahan voimat. Opus on myös avainromaani, sillä paikkojen ja henkilöiden vastineet löytyivät Zakopanesta.

Monet Zakopanessa pyörineet kirjailijat harrastivat vuorikiipeilyä. Erityisen innokas oli runoilija Franciszek Nowicki, joka perusti 1900-luvun alussa Tatravuorille Orla Perc (”Kotkan tie”)-kiipeilyreitin. Vuorten harjuilla kulkeva, romanttisesti nimetty reitti on erityisen vaikea. Se osoittautuikin pian tragedian sijaksi, kun filosofi Bronislaw Bandrowski menehtyi siellä 1914. Filosofi eksyi morsiamineen sumussa ja jäi loukkuun kallion reunalle. Heidän yrittäessään laskeutua Bandrowskin morsian putosi kohtalokkaasti. Sen jälkeen filosofi heittäytyi epätoivossaan kuiluun.

Lähden tavoittelemaan Zakopanen ylle jylhän jättimäisenä kartiona kohoavaa Gievontia (1894 m). Vaellan vehreän laakson ja Kondracka przelecz-solan (1765 m) kautta kallioisen huipun hilkulle. Loppumatkan kiipeän ketjujen avustamana. Paluumatka kulkee Malyi Gievontin (1723 m) rinteitä monivärisiä perhosia väistellen. Vastaan tulee myös kaksi vuorikaurista, jotka rouskuttavat ruohoa ihmeen rauhallisina polun poskessa.

Puolan itsenäistyessä 1918 perustettiin Karpaattien juurella ”Zakopanen tasavalta” Itävaltaan kuuluneista Galitsian alueista. Myös tässä hankkeessa oli kirjailijoilla sormensa pelissä. Tasavallan presidentiksi nimitettiin aikansa maineikkain kynäilijä, yhteiskuntakriittinen prosaisti Stefan Zeromski, joka oli peräti neljästi ehdolla Nobelin palkintoon. Kahden viikon päästä tasavalta liittyi Puolaan.

Illalla Zakopanen valaistu keskusta täyttyy syömään ja illanviettoon rientävistä turisteista. Kaikessa erottuu vain vaimea kaiku sotien välisestä ajasta 1920- ja 1930-luvuilla. Silloin Zakopanen älyllinen elämä nousi kukoistukseensa. Sinne perustetuissa ravintoloissa, kuten Morskie Oko, U Trczasky ja U Karpowica, kirjailijat tapasivat toisiaan.

Vuorten vakavailmeinen mytologisointi antoi tilaa ilonpidolle ja urheilulle. Kaupungissa toimi kirjallisia salonkeja, esimerkiksi Dom pod Jelami sekä Jan ja Maria Kasprowicin Harenda, joka pyöri toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan asti. Kirjailijoiden sananvapausjärjestön PEN-klubin Varsovan kongressin aikana 1930 kansainväliset kirjailijat vierailivat Zakopanessakin.

Vanhempien kirjailijoiden lisäksi myös nuorempi polvi löysi seudun: tunnettu lastenkirjailija Kornel Makuszynsky viipyi paikalla, samoin monitaiteilija Stanislaw Ignacy Witkiewicz eli ”Witkacy”, kuulun taiteilijan poika. Hän eli Zakopanessa nuoresta lähtien, luotsasi puolalaisen taiteen formistista suuntausta, kirjoitti proosaa, pyöritti kokeellista teatteria ja testaili psykedeelisiä huumeita. Zakopanessa vaikuttivat myös tulevat modernismin kärkinimet: nyrpeästi virnuileva Gombrowicz ja Bruno Schulz, Drohobytšissa elellyt salaperäinen uudistaja, joka ei kotikaupungistaan ikinä paljon muualle lähtenytkään.

Leijun Zakopanesta köysiradalla Kapsrowy wierch-vuorelle (1987 m). Köysirata avattiin jo vuonna 1936. Vuoren laella hulahdan mystiseen maisemaan: kaikki on aivan pilvessä. Sumu alkaa haihtua kulkiessani Liliowelle (1952 m) ja Przelecz Swinicka-solaan (2051 m). Välillä uusi pilvi kirmahtaa paikalle tuoden mukanaan oudon lämmintä höyryä, vaikka muuten on viileää.

Swinicalle (2300 m) noustaan kalliohyllyä, joka kauempaa näyttää siltä, ettei sitä voi kiivetä, mutta niin vain kiviset askelmat johtavat taivaaseen. Sitten tulee ketjuosuus. Se on helppo, mutta osuudet vaikenevat koko ajan. Viimeiset puoli tuntia nousen lähes pelkästään ketjujen varassa. Välillä se merkitsee käännöksiä kallionkolossa ja kerran tovin hämähäkkimäistä akrobatiaa kiviseinällä.

Swinican huipulla istun kuin suihkukoneen ikkunan ääressä. Alhaalla laaksossa näkyy yksi viidestä Pietcia Stawow Polskich -vuorijärvestä ennen kuin pilvi nielaisee sen. Juuri kun suorastaan imeydyin vuorten romanttiseen, sensuroimattomaan hiljaisuuteen, eräs patikoija tuputtaa minulle eväistään slaavilaisten kansojen herkkua saloa eli raakasuolattua sianihraa.

Palaan Kasprowy wierchiltä Zakopaneen köysiradalla. Metallikorissa langan varassa vajoan huimaavaa vauhtia pilvien alle kohti höyryävää maanpintaa.

Toisen maailmansodan jälkeen Zakopanen merkitys kirjailijoille laski. Siitä tuli silti pakopaikka niille puolalaisille kirjailijoille, jotka yrittivät selvitä riippumattomina kommunistiseksi muuttuneessa Puolassa, stalinismin jyllätessä kulttuuripolitiikassa. Esimerkiksi julkaisukieltoon joutunut Makuszynsky muutti tuolloin Zakopaneen.

Stalinin kuoleman jälkeen ilmapiiri Puolassa hieman vapautui. Zakopanesta tuli jälleen vireä urheilu- ja lomakeskus. Myös kirjailijaliitto perusti sinne useita työ- ja virkistystiloja jäsenilleen. Juuri tällaisessa, noilta ajoilta periytyvässä kirjailijaliiton talossa, Wislawa Szymborska oli vuotuisella residenssijaksollaan Zakopanessa 1996 saadessaan tietää voittaneensa Nobelin palkinnon.

Essee on ilmestynyt Parnassossa 2/2025.