keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Oi miksi

Oi miksi

järven selkä on autio,  

kurjet vaienneet, särjet

syö ohutta siimaa,  

minä istun yksin

laiturin nokassa, poden viimaa.

perjantai 11. joulukuuta 2015

Lastuja Venäjän valtavirran koskessa

Ville Ropponen
Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen ja kielten asema ei ole parantunut. Putinilainen autoritarismi ei erityisemmin tue vähemmistökieliä tai -kulttuureja. Panostus marginaalisempiin kultturihankkeisiin on Venäjällä muutenkin vähäistä johtuen myös taloudellisista syistä. Yllättäen suomalais-ugrilaiset aiheet ovat viime vuosina silti murtautuneet venäläisen kulttuurin valtavirtaan – kenties ensimmäistä kertaa.
Suomalais-ugrilaisuus on näkynyt elokuvassa, kirjallisuudessa ja kuvataiteissa. Kun soppaan lisätään udmurtilaisen Buronovo babuški-yhtyeen parin vuoden takainen euroviisuvoitto, erottuu kiinnostava maininki. Ehkä on liioiteltua puhua ”suomalais-ugrilaisesta trendistä”, mutta silti suomalais-ugrilaisuuden pisarointi kulttuurin keskikentälle on tavallaan tuonut vähemmistöille arvonnousua.
Paljon on elokuvaohjaaja Aleksei Fedortšenkon (s. 1966) ansiota. Hän on hakenut uusimpien elokuviensa aiheet suomalais-ugrilaisten kansojen historiasta ja mytologiasta. Elokuvien tyylilaji on maaginen realismi, jopa surrealismi. Ovsjanki (”Keltatiaiset”, 2010) on fiktiivinen dokumentti, jossa venäläinen mies etsii merjalaisia juuriaan. Merjalaiset on muinainen suomalais-ugrilainen kansa, joka sulautui slaaveihin viimeistään 1700-luvulla. Ovsjanki voitti nimellä Silent souls Venetsian elokuvajuhlien pääpalkinnon vuonna 2010.
Fedortšenkon toinen elokuva Nebešnye ženy lugovyh mari (”Niittymarien taivaalliset vaimot”, 2012) on marinkielinen eroottinen elokuva. Siinä marilaista elämää, rakkautta ja sukupuolten välisiä valtasuhteita kuvataan marilaisen mytologian aineksin, huumoria unohtamatta. Venäjällä Niittymarien taivaalliset vaimot on otettu ristiriitaisesti vastaan. Fedortšenkoa on syytetty jopa ”etnoerotismista” ja jotkut marilaiset katsojat ovat suivaantuneet siitä, että kaikki elokuvan näyttelijät ovat venäläisiä ja he ääntävät maria ”kerrassaan kammottavalla aksentilla”. Useampi on kuitenkin pitänyt elokuvasta ja siinä on nähty taiteellisesti aivan uudenlainen tapa lähestyä marilaista kulttuuria.
Kazymin kapinan jäljillä
Fedortšenkon tuorein elokuva Angely revoljutsii (”Vallankumouksen enkelit”, 2014) sijoittuu niin sanotun Kazymin kapinan keskelle, kapinan jossa pohjoishantit nousivat pakkokollektivisaatiota ja neuvostovaltaa vastaan talvella 1933-1934. Syynä hantien kiinnittämiseen kolhooseihin olivat arvoturkikset, joita neuvostovalta halusi hyödyntää. ”Tänään öljy on samassa roolissa”, Fedortšenko sanoo Novoje vremja-lehden haastattelussa.
Kazymin kapinan brutaali tukahduttaminen, jossa käytettiin jopa lentokoneita, liittyy stalinistisiin sortotoimiin. Kapinan kriittinen käsittely on tärkeää, koska sitä on ennen pääosin kuvattu vain neuvostonäkökulmasta. Stalinin ajan kriittiseen ruodintaan ei nyky-Venäjällä enää niin usein törmää. Stalinia on päinvastoin alettu valtajulkisuudessa uudelleen arvostaa. Esimerkiksi Venäjän kouluille suunnattu uusi historiankirja kuvaa Stalinin kautta pääosin myönteisessä valossa.
Kiinnostavasti Kazymin kapinaa kuvaa myös uudehko venäläinen elokuva Krasnyj ljod. Saga o hantov Jugry (”Punainen jää. Taru Jugran hanteista”, 2010). Oleg Fesenkon ohjaama elokuva perustuu löyhästi hantikirjailija Jeremei Aipinin romaaniin Božja mater v krovavih snegah (2003, suom. ”Siperian veriset lumet”, 2013). Kirjailija Aipinilla on jopa pieni sivurooli elokuvassa – samoin kuin hantikirjailija Timofei Moldanovilla.
Elokuva poikkeaa romaanista melko paljon. Kazymin kapina ja sen tukahduttaminen on elokuvassa mytologisoitu, jollei suorastaan kaunisteltu. Pääosasssa on Hollywood-tyylinen toiminta. Henkilöhahmot ovat ohuehkoja, ja hantin kieltä kuullaan vain vähän.
Jos olisin itse tehnyt elokuvan, olisin tehnyt sen eri tavoin. Romaanin tarina ei ole draama vaan tragedia. Ohjaaja tietenkin on moskovalainen ja hän katsoo asioita siitä näkökulmasta. Häntä kiinnosti enemmän eksotiikka, lentävät porot, muinaiset soturit koivunaamioissaan ja muut koristeet, sanoo Jeremei Aipin kun haastattelen häntä Hanti-Mansijskissa.
Aipinin mukaan on silti hyvä, että elokuva on tehty. Hantien historiaa on venäläisessä elokuvassa tai kirjallisuudessa käsitelty hyvin vähän.
Jermakin vastustajat
Aipin sanoo nyt keräävänsä materiaalia suurromaania varten. Romaani tulee kertomaan hantiruhtinaista, jotka taistelivat venäläisen Jermakin joukkoja vastaan. 
Vasili ”Jermak” Timofejevitš oli kolmannen polven kasakka ja Volgan jokirosvo. Hänestä tuli Stroganovien mahtisuvun rajavartija ja sittemmin johtaja vuoden 1582 sotaretkelle, joka avasi tien venäläisten Siperian valloitukselle. Suomeksi ”jermak” tarkoittaa myllynkiveä. Stroganovit ovat tunnettuja paitsi lihakastikkeesta myös liiketoimistaan kaivosteollisuudessa, jotka tekivät heistä yhden Venäjän rikkaimpia sukuja. 
Jermakin joukkojen tunkeutuessa Jugraan hantit eivät ehtineet liittyä yhteen ja siksi heidät lyötiin, uskoo Aipin. Jermakin kolonialisteilla oli paremmat aseet ja tykkejä, mutta venäläisjoukon lukumäärä oli varsin pieni, vain 650-800 sotilasta. 
Materiaalia romaania varten on ollut hyvin vaikea löytää, kertoo Aipin. Historialliset tiedot ovat epätarkkoja. Yksi romaanin keskushenkilö tulee olemaan nykyisen Hanti-Mansijskin paikalle eläneen hantiheimon ruhtinas Samar. Toinen tärkeä henkilö tulee olemaan soturi Tania, Juganin seudulta. Kirjailija sanoo löytäneensä muutamia myyttisiä tarinoita Taniasta. Surgutin öljykaupungin lähellä on lisäksi jäänteitä Tanian linnoituksesta, jonka Jermakin joukot tuhosivat tykeillä.
Yhteisellä vyöhykkeellä?
Viime vuonna Venäjällä näki päivänvalon suomalais-ugrilaisen runouden antologia Poety jugorskogo pojasa (2014, ”Ugran vyöhykkeen runoilijat”). Vastaavaan en ole aiemmin Venäjällä törmännyt. Antologia julkistettiin Pietarissa Erarta-museon näyttelyssä, jossa vuodenvaihteessa 2013-2014 järjestettiin suomalais-ugrilaisen nykytaiteen näyttely ensi kertaa sitten Stalinin aikojen .
Antologialla on kytköksiä Suomeen ja Hanti-Mansiaan. Monet antologian runoilijoista olivat vuosina 2013-2014 mukana kansainvälisellä Bjarmia & Beowulf -runokiertueella, jota olin itse mukana järjestämässä. Kiinnostavalla tavalla kiertue sai näin jatkoa julkaisun muodossa Venäjällä. Antologian julkaisun puuhamiehenä toiminut Vladimir Nazanski on pietarilaisen Erarta-museon koordinaattori. Toissa kesänä otin osaa Hanti-Mansian Surgutisssa kaupunkifestivaaliin ja tutustuin Nazanskiin. Antologian toisen toimittajan, marilaisen runoilija Raisa Sungurovan tunsin jo entuudestaan runokiertueelta. Ympyrä sulkeutui.
Runoantologiassa on mukana karjalaisia, marilaisia, udmurtteja, komilaisia, virolaisia, manseja ja hanteja; runot on julkaistu runoilijoiden alkukielellä ja lisäksi käännöksinä joko venäjäksi, suomeksi tai englanniksi.
Antologiassa julkaistaan niin tunnettujen nimien, kuten mansi Juvan Šestalovin ja nenetsi Juri Vellan, Udmurtian etnofuturistien Viktor Šibanovin ja Larisa Orehovan kuin myös tuoreempien tekijöiden runoja. Suomesta ovat mukana runoilijat Olli Heikkonen, Kaisa Ijäs ja Esa Hirvonen.
Antologian venäjäksi kirjoittavista runoilijoista voi mainita Suomessa pitkään asuneen, nyt Sveitsiin siirtyneen Sergei Zavjalovin, joka on kirjoittanut auki Venäjän kolonialistista kertomusta. Zavjalovilla on mordvalaiset juuret ja hän on tutkinut syntyperäänsä runollisen arkeologian keinoin. Runoilijalta on suomennettu kokoelmat Melika (ntamo 2007, suom. Jukka Mallinen) ja Joulupaasto (Poesia 2012, suom. Jukka Mallinen).
Harmaan sävyjä

Ristiriidat ovat kai ikuisia. Jos jotain hyvää niin myös jotain pahaa. Ei voi kieltää sitä, etteikö Krimin miehityksen jälkilöylyissä ja sodan Ukrainassa yhä jatkuessa Venäjällä olisi noussut myös isovenäläinen nationalismi, jonka piirissä vähemmistöihin suhtaudutaan aiempaa epäilevämmin. 

Jo vuodesta 2010 alkaen venäläisissä mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään esimerkiksi suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. 

Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiasta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi. Keväällä 2014 Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa.

Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi viime kesänä inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan?

Jolleivat asiat ole ristiriitaisia, niin ne ovat monimutkaisia. Venäjän suomalais-ugrilaisissa syrjäkylissä yhä useammat lakkaavat puhumasta omaa äidinkieltään, koska siitä ei katsota olevan mitään hyötyä, eikä äidinkieltä tueta. Samaan aikaan Moskovassa tai provinssikeskuksissa elokuvaohjaajat ja runoilijat kiinnostuvat alkuperäiskulttuureista.

Venäjällä on siis käynnissä useita erilaisia virtauksia samaan aikaan. Tämä ikään kuin alleviivaa maan moninaisuutta. Suomessa on usein tapana nähdä Venäjän monoliittisena möhkäleenä, maana jonka kaikkia tapahtumia ohjaa mystisen kaikkivoipa keskusvalta. Todellisuudessa tuntuu vilkkuvan huomattavasti enemmän harmaan sävyjä, olkoonkin, että ne harvoin löytävät tiensä valtavirtaan.
Artikkeli on ilmestynyt Kaltiossa 6/2015

maanantai 30. marraskuuta 2015

Runoja - mitäpä muutakaan

Hikinen päivä
tai voi olla että tulee vettä
miljoonat tunnit lönkyttävät laiskasti pois
palaamattomiin
hiukset katoavat
lopputyöstä ei vain tule valmista,
kuten ei...
rakkauksia liikkuu pyöröovissa
tuoksut tai hajut eivät enää yllätä
hän on niin väsynyt ettei saa unta
elämä on tavaratalo, tavarajuna, tavara-
Hymy huulillaan he kaatuvat
puolustaessaan niiden etuja
jotka hallitsevat heitä ja
päättävät heidän puolestaan

Mahla pusertuu koivun kyljestä
joka kevät
maku on erilainen

kulttuurisesti yhdenmukaistettuja & koulutettuja yksilöitä on helppo siirrellä työelämässä tehtävästä toiseen käyttäen vain minimaalisesti resursseja uudelleenkoulutukseen

Kumista tehdyt ehkäisevät univormut

Normaliteetin diktatuuri

Mutta aurinkoon me lopulta palaamme

*

Isäni on ovikellon summeri.
Isäni on ilkeä ihminen, penseä
ja heikkotahtoinen, juopahtava
– niin kuin isät yleensä.
Veljeni makaa sängyllä,
vääntelehtii, vikisee,
hänen on paha olla, harhat
sahaavat häntä neljään osaan.
Katson näitä kummallisia klovneja.
Heitä minä rakastan.

*

Sivistys - sotaa
aisteja vastaan.
Koivunlehti, nukkainen,
kääntyi kopioksi.
Ne tulivat koneen ruudulta,
valtasivat pikkuaivot,
vaikka 100 vuotta
oli renki ollut renki,
suunnitelma tehty kestämään mutaatiot.
Pakkomielteen ilmentymä,
pako todellisuudesta,
kulkuvälineellä, jonka energialähdettä
ei voida määrittää.
Bestrafe mich, führer,
olen muokattavaa lihaa.
Kun minä jakaudun,
jatka sinä tiellä
kohti oikeata risteystä.

*

Talvi on viimein tullut, lunta polviin asti
Päivä kierii yksi kerrallaan,
pimeyttä on sen verran, että näkee
kääntyä tuleen

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Öljyistä kädenvääntöä Jugrassa

Ville Ropponen

Öljynporaus laajenee Jugran eli Hanti-Mansian autonomisessa piirikunnassa. Länsi-Siperian alueella porataan lähes 60 prosenttia Venäjän öljystä. Asia koskettaa meitäkin: Suomi ostaa valtaosan tuontiöljystään Venäjältä.


Öljyteollisuus vahingoittaa ympäristöä ja Jugran alkuperäiskansojen elämää. Hantien, mansien ja nenetsien 1990-luvun aktivismin tuloksena Jugrassa luotiin asetuksia säätelemään öljyteollisuuden ja alkuperäiskansojen suhteita.

Viime vuosina tilanne on jälleen kärjistynyt. Kyse on paitsi taigaluonnosta ja sen asukkaiden elinkeinoista myös hantien uskonnon pyhistä paikoista.

– Sukumme mailta on alettu porata öljyä. Jos tämä jatkuu, emme voi elää alueella. Olemme joutuneet vaihtamaan asuinseutua jo viisi kertaa, nyt saa riittää, sanoo Aleksandr Aipin, 28.

Nuori mies asuu perheineen Varjoganin lähellä Aganjoen varrella kasvattaen poroja. Hän ja seudun hantit pysäyttivät huhtikuussa 2014 Varjoganneft- ja Lukoil-yhtiöiden tiehankkeen.

Hantien mukaan tietä tehtiin ilman virallista lupaa. Tietä oltiin vetämässä Martillovskojen öljyesiintymälle, jonka porausoikeudet yhtiöt olivat ostaneet. Maansiirtokoneiden eteen pystytettiin kota, jossa hantiaktivistit päivystivät. Öljy-yhtiöt veivät asian oikeuteen.

 

Pyhät jäkäliköt


Aipin on tullut Varjoganin kylään seuraamaan perinteisiä melontakilpailuja, ”Oblasin päivää”. Oblas on hantilainen vene, joka vastaa haapiota. Puhuessaan päivettynyt mies kääntelee käsissään jäkälätuppoa, eikä syyttä.

Aganjoen jäkäliköt ovat hanteille pyhiä, sillä niissä palvotaan Aganin haltijatarta. Aipinin suvun jäsenten katsotaan olevan haltijattaren vartijoita. Jäkälä on elintärkeää tietenkin myös poroille.
Aipin on suunnitellut rakentavansa etnoturistireitin läpi alueen pyhien paikkojen. Näin turistit voisivat oppia hantien kulttuurista.

– Moderni sivilisaatio on tullut kriittiseen kääntöpisteeseen, uskoo Aipin.
Hänestä öljynkäytöstä tulisi kokonaan luopua.

 

Velvoitteita öljy-yhtiöille


Varjogan on paikka, josta sai alkunsa Jugran alkuperäiskansojen aktivismi. Syksyllä 1991 varjoganilaiset järjestivät kirjailija Juri Vellan (Aivaseda, 1948–2013) johdolla mielenosoituksen. Öljytuhoihin kyllästyneet kyläläiset sulkivat tien Radužnyin kaupunkiin, eivätkä hätkähtäneet viranomaisten uhkailuista.

Öljy-yhtiöt suostuivat viimein neuvotteluihin. Vuonna 1992 Hanti-Mansiassa säädettiin asetus energiateollisuuden alkuperäisväestölle aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta. Tämä on Venäjällä ainutlaatuista. Muilla maan alueilla energiateollisuutta ei ole velvoitettu korvauksiin.

Vuonna 1992 säädettiin myös asetus sukumaista, joka takaa seudun alkuperäisasukkaille erikokoisten alueiden – alkaen 20 000 hehtaaria perhettä kohti – käyttöoikeuden perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen.

Asetusten ansiosta osa neuvostoaikoina kyliin pakotetuista hanteista palasi asumaan erämaahan. Monet elävät lisäksi osan vuotta erämaassa, vaikka asuisivatkin kylässä.

 

Maa kuuluu valtiolle


Sukumaa-asetus ei kuitenkaan ole omistusoikeus, vaan maa kuuluu valtiolle. Tämä on Aleksandr Aipinin mukaan ongelma. Maan teollista käyttöä on vaikea estää.

Öljy-yhtiöt toki maksavat alkuperäiskansan jäsenille maan käytöstä korvauksena esimerkiksi moottorikelkkoja, veneitä, bensiiniä ja rahallisen kertakorvauksen. Joskus yhtiöt rakennuttavat ihmisille taloja kyliin. Yhtiöiden öljytuloihin nähden tämä on pikkurahaa.

Kyliin muuttaneet hantit repeytyvät usein irti juuriltaan. He joutuvat myös riippuvaisiksi öljy-yhtiöiden ja paikallishallinnon hyväntekeväisyydestä, joka tuskin jatkuu ikuisesti. Työttömyys on kylissä suurta, sillä öljy-yhtiöihin ei juuri palkata alkuasukkaita. Heille on tarjolla lähinnä rooli turismiteollisuudessa.

 

Kulttuurin ryöstöviljely


– Hantien kulttuuria ryöstöviljellään. Heidät laitetaan esittämään kulttuuriaan turisteille, jolloin jäljelle ei jää paljon mitään aitoa, kritisoi elokuvaohjaaja Olga Kornijenko, 54.

Kornijenko on 17 vuoden aikana tehnyt lukuisia dokumenttielokuvia seudun alkuperäiskansoista. Hänen esikoisohjauksensa K putjom hozjaiki Agana (”Aganjoen haltijattaren jäljillä”, 1998) kuvaa Aipinin sukua sen vaeltaessa talvi- ja kesäasumusten välillä Aganjoella. Dokumentissa vilahtaa myös Aleksander Aipin – tuolloin vielä lapsi.

Varjoganista on kotoisin myös Aipinin suvun suuri poika, kirjailija ja kansanedustaja Jeremei Aipin. Hän on istunut vuosia Hanti-mansian duumassa, puhunut alkuperäiskansojen puolesta, pohtinut hanteille omaa öljy-yhtiötä ja koettanut ajaa läpi selkeämpiä sääntöjä öljy-yhtiöiden maksamista korvauksista.

Kornijenkolta Aipin saa myös kritiikkiä.

– Jeremei Aipin pyrki kyllä ensin tukemaan sukulaisiaan öljy-yhtiöitä vastaan. Sen jälkeen kun hänelle soitettiin yhtiöistä, hän pesi kätensä.

Kornijenko myöntää, että duumaedustajana Aipin on sidottu poliittiseen järjestelmään: öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus piirikunnan budjetissa painaa paljon.

 

Suora toiminta vaikeaa


Estääkseen öljynporauksen sukumaallaan Aleksandr Aipin on ollut yhteydessä Venäjän Greenpeaceen ja Obinugrilaisten nuorten järjestöön. Greenpeace on levittänyt tietoa tapahtumista ympäri Venäjää.

– Järjestömme on valmis auttamaan kamppailussa, sanoo Obinugrilaisten nuorten järjestön aktiivi Korina Prasina, 20, kaukaisesta Korlikin kylästä.

Suorasta toiminnasta tuskin kuitenkaan voi olla kysymys, sillä se on tehty Venäjällä vaikeaksi. Teiden katkaisusta tai öljytöiden pysäyttämisestä voidaan määrätä kovia rangaistuksia. Mielenosoituksiin tarvitaan Venäjällä lupa, eivätkä Hanti-Mansian vallanpitäjät luultavasti myönnä lupaa, epäilee Prasina.

 

Psykologista painostusta


Aipinin mukaan valtaelimet ovat myös kohdistaneet häntä auttaneisiin henkilöihin ankaraa psykologista painostusta.

Obinugrilaisissa nuorissa vaikuttaa useita lainopillisen koulutuksen saaneita. Kamppailua pyritäänkin jatkamaan juridisin keinoin oikeussaleissa. Pyritään löytämään lainkohtia, joiden avulla hantien käyttämä alue saataisiin varjeltua öljymiehiltä.

Aipinin mailla on juuri käynyt biologeja arvioimassa öljyteollisuuden tuhoja. Biologit koettavat myös löytää harvinaisia eläin- ja kasvilajeja. Jos harvinaisia lajeja löytyisi, voitaisiin paikallisduumassa koettaa ajaa läpi asetus alueen suojelemisesta.


Pyhän järven puolustaja

Varjoganin kamppailua enemmän Venäjällä on saanut julkisuutta hanteille pyhän Imlor-järven puolustajan, šamaani Sergei Ketšimovin tapaus. Venäläiset mediat ovat kirjoittaneet tapauksesta, ja valtakunnalliseen tietoisuuteen se nousi elokuussa, kun tv-kanava Dožd esitti aiheesta dokumentin.

Ketšimovia uhkaa jopa kahden vuoden vankeusrangaistus oikeudenkäynnissä, joka alkoi elokuussa Surgutin kaupungissa. Šamaanin väitetään esittäneen tappouhkauksia Surgutneftegaz-öljy-yhtiön työntekijöille. Surgutneftegaz on aloittanut poraukset Imlor-järvellä, jonka alueella on tutkimusten mukaan jopa miljoona tonnia öljyä.

Muut alkuperäisasukkaat ovat muuttaneet pois seudulta, vain Ketšimov on jäänyt kasvattamaan poroja. Hän ei ole suostunut sopimuksiin yhtiöiden kanssa, vaan arvostellut laitonta öljynporausta ja ympäristötuhoja alueella.

Tiettävästi Ketšimov piestiin pahoin jo noin vuosi sitten, kun hän pullikoi öljy-yhtiölle. Oppi ei mennyt perille. Nyt jugralaisen šamaanin taipumattomuus joutuu oikeusistuimen mitattavaksi. Šamaanin puolella ovat toistaiseksi olleet vain Obinugrilaisten nuorten järjestö ja Venäjän Greenpeace.

Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Imlor-järven saaressa tapahtui myös tärkeä kamppailu: jättimäinen karhu, taivaan jumalan Torumin sanansaattaja, taisteli Jugan-jumalan kanssa ja haavoittui kuolettavasti.

Seudun eri hantisuvuilla on ollut tapana kokoontua järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille.

Fakta

Länsi-Siperiassa sijaitsevalla Hanti-Mansian (Jugra) autonomisessa piirikunnassa on noin 1,45 miljoonaa asukasta. Heistä hanteja on on 0,9 prosenttia, manseja 0,5 prosenttia ja metsänenetsejä 0,1 prosenttia. Alkuperäiskielet ovat etäistä sukua suomelle. Surgutneftegaz ja Lukoil ovat Venäjän suurimpia öljy-yhtiöitä. Suurin esiintymä on Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolella oleva Samotlorin öljykenttä. Myös Samotlor-järvi on hanteille pyhä.

Öljy-yhtiöiden maksamien verojen osuus Jugran budjetista on noin 85 prosenttia.

Viime vuosina Venäjällä on raportoitu keskimäärin 10 000 öljyvuotoa vuosittain. Tuorein vahinko sattui Rosneftille, kun öljyä vuosi kesäkuussa Objokeen lähellä Neftejuganskia. Venäjän Hydrometerologisen keskuksen arvion mukaan noin 4,5 miljoonaa tonnia öljyä menetetään vuosittain putkien vuotaessa.

Artikkeli on ilmestynyt Kansan Uutisten Viikkolehdessä 2.10.2015 ja lehden nettiversiossa täällä ja täällä.




tiistai 3. marraskuuta 2015

Tumbalalaika

Suomenmaalla kaikki hyvin.

Niinkö tosiaan?

Vaikka ei edes seuraisi yhteiskuntaelämää ja politiikkaa, ei voi välttyä huomaamasta miten tänä syksynä hallituksen esittämät tulonsiirrot suurituloisten ja ennestään hyväosaisten eduksi huimaavat päätä.

Ennen muuta ottaa ohimoon valmisteltu hämärälaki, joka sallisi osakeomistusten piilottamisen hallintarekisteriin poliisin, verottajan ja tullin ulottumattomiin.

Tällaiset toimet suoraan sanoen rapauttavat yhteiskunnallista moraalia. En ole mikään moraalinvartija, mutta ennen vaaleja kaikki nykyhallitukseen valitut puolueet korostivat valmiuttaan taistella veronkiertoa ja harmaata taloutta vastaan. Jonkinlaista sanoissaan pysymistä odottaisi palturinpuhumisen ammattilaisiltakin.

Shteyt a bocher, shteyt un tracht,
tracht un tracht a gantze nacht.
Vemen tsu nemen un nit far shemen,
vemen tsu nemen un nit far shemen
.

Näin lauletaan vanhassa jiddišinkielisessä rakkauslaulussa ”Tumbalalaika”. Kannattaa siis miettiä kenen kanssa jakaa vuoteen.

En puhu tässä jiddišin kielestä turhan päiten. Se oli askenazi-juutalaisten äidinkieli, kansanryhmän, josta meidän on syyttäminen tai kiittäminen ehkä kiinnostavimman taiteen ja tieteen luomisesta 1900-luvulla. Ilman heitä meillä ei olisi Kafkan juutalaisten mytologiasta ammentavia ekspressionistisia novelleja, Mandelštamin kerroksista runoutta, Chagallin lentäviä kyliä, Einsteinin suhteellisuusteoriaa, Freudin psykoloanalyysia, Wittgensteinin psykologiikkaa tai Chomskyn salonkikelpoista anarkismia, vain muutamia nimiä mainitakseni.

Mainittujen henkilöiden eläessä ja tehdessä työtään juutalaista kulttuuria pidettiin moniaalla Euroopassa ”primitiivisenä”. 

Entä miten on nyt? Juutalaiset ovat pitkälti poistuneet Euroopasta Israeliin. Tällä hetkellä moniaalla arvostellaan islamilaista kulttuuria lähes samoin sanankääntein kuin juutalaista kulttuuria ennen toista maailmansotaa. Hyvä on, kyse on tietenkin maahanmuuttajista, ja emmehän me nyt heitä kaikkia voi tänne ottaa ja niin edespäin. Maahanmuuttajia on myös monelta muulta suunnalta kuin islamilaisista maista.

Tilanne on kuitenkin se, että nykymaailmassa maasta toiseen siirtyminen erilaisista – useimmiten painavista syistä – johtuen lisääntyy. Hyväksymme sen, että kulutustavaramme tuotetaan toisella puolella maailmaa halpatuotannon oloissa. Hyväksymme myös lentomatkustamisen helppouden luonnolle koituvista kustannuksista huolimatta. Miksi emme siis hyväksy sitä, että ihmiset liikkuvat yhä enemmän maasta toiseen? Tosiasia on se, että modernisaation takia tai ansiosta ihmiset eivät enää ole riippuvaisia paikasta ja sen tarjoamista luonnonmukaisista toimeentulon lähteistä.
Jos siis vastustamme maahanmuuttoa, vastustamme modernisaatiota.

On mahdollista myös kannattaa maahanmuuttoa ja suhtautua kriittisesti modernisaatioon. Tai ainakin koettaa pohtia vaihtoehtoja ruostuvaan rautaan perustuvalle teknologiselle sivilisaatiolle ja fossiilisille polttoaineille, jotka eivät suinkaan riitä ikuisesti, vaan ehtyvät ehkä jo lastemme elinaikana. Mitä sitten tapahtuu? Mitä tapahtuu modernisaation kannattamille humanismille ja ihmisoikeuksille? Nämä ovat kysymyksiä, joihin kellään ei ole vastauksia ja joita myös liian harvat pohtivat.

Tiedän, että osa meistä on valmis hyväksymään minkä tahansa lähtökohdan, kunhan sen kanssa tulee jotenkin toimeen. Tai näin ainakin tulkitsen muutamien tuttujen kuvataiteilijoiden kommentit siitä, miten perussuomalaisten arvojen kannatteleman kulttuuriministeriön kanssa kannattaisi toimia: täytyy hakea rahoitusta hankkeille, jotka ”hyödyttävät kaikkia”. Opportunismia, kyynisyyttä vai aitoa halua sovitella ristiriitoja? Kuka tietää.

Naiviissa unelmissani ajattelen silti edelleen, että saatamme valita sen mihin uskomme. Meidän on mahdollista valita moninaisuus, avoimuus ja pyrkimys tasa-arvoon sen sijaan, että antaudumme sokeasti kansallismielisen eliitin ahneuden logiikalle ja vakuutuksille siitä kuinka ”tuloerot kasvattavat kilpailukykyä”.


keskiviikko 28. lokakuuta 2015

Batumin rintamalla kaikki hyvin

Georgian entisen presidentin Saakashvilin mielikaupunki Batumi on viimeisen 10 vuoden aikana muuttunut Georgian "Dubaiksi" ja "Las Vegasiksi". Pilvenpiirtäjät piirtelevät, sadat kasinot pyörivät, raha kahisee ja löytää pesänsä. Matkailuun panostetaan vastaavalla kiihkolla, jolla Jesse Jamesin joukkio täytti kuudestilaukeaviaan.

Ensimmäisessä kuvassa sojottava Aakkostorni on muistomerkki georgialaisille kirjaimille. Niin sanotussa rakkauden kaupungissa törmää yhtenään häitä viettäviin seurueisiin. Entisöidyn Batumin vanhan kaupungin kujilla kelpaa tepastella. Batumissa jopa traaginen runoilija Sergei Jesenin oli hetken onnellinen. Syksyllä tukahduttavan kuuma päivä saattaa yllättäen purkautua subtrooppiseksi kaatosateeksi, jota turistit, kulkukoirat, kasinohait, prostituoidut ja bilehileet pakenevat yhtäkaikki.

tiistai 20. lokakuuta 2015

Bjarmia-antologia

Toimittamani Bjarmia-antologia, suomennosvalikoima uralilaista nykyrunoutta on ilmestynyt.


Bjarmia

Bjarmia-antologia esittelee suomalais-ugrilaista nykyrunoutta Venäjältä ja Virosta. Kaikki kokoelman kahdeksan runoilijaa edustavat kielivähemmistöjä omissa maissaan. Runot ovat syntyneet kansainvälisen runokiertueen seurauksena. Esittävä runous vallitsee, rumpu kaikuu ja korpi kohisee. Kokoelman runoissa näkyvät luonto, mytologia ja kansanrunouden jäljet. Taustalla digitaaliaallot sihisevät ja kaupungin tornitalot vääntyvät kitaran kielinä.Antologian runoilijoita yhdistää etnofuturismi, Virossa kehitetty ja yli Venäjänmaan levinnyt taidesuuntaus, joka pyrkii yhdistämään kansallista ja perinteistä moderniin maailmankulttuuriin.

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Hantišamaani vastaan öljyteollisuus

Jugralainen šamaani uhmaa kolonialismia ja fossiilisista polttoaineista riippuvaista sivilisaatiota. Öljy-yhtiöt haastavat pyhän järven puolustajan leivättömän pöydän eteen.

Hantilaista šamaania Sergei Ketšimovia uhkaa jopa kahden vuoden vankeusrangaistus oikeudenkäynnissä, joka alkaa 17. elokuuta Venäjään kuuluvassa Hanti-Mansiassa (Jugra) Surgutin kaupungissa. Ketšimovin väitetään esittäneen tappouhkauksia Surgutneftegaz-öljy-yhtiön työntekijöille. Ketšimovin on vastustanut öljy-yhtiön koeporauksia,ja metsänraivausta hanteille pyhän Imlor-järven rannalla. Hän on kritisoinut ekologisia tuhoja.

Hantien mytologiassa Imlor on paikka, jossa kaikki elämä alkoi. Imlor-järven saaressa tapahtui myöhemmin tärkeä kamppailu: taivaan jumalan Torumin sanansaattaja Kivi-karhu taisteli Jugan-jumalan kanssa ja haavoittui kuolettavasti. Seudun eri hantisuvut kokoontuvat jatkuvasti järven rannalle uhraamaan taivaan ja maan jumalille.

Vuosi vuodelta öljyteollisuuden rakennelmat ovat tulleet lähemmäs Imlor-järveä. Tulipalot, metsänhakkuut, tulipalot ja kaikenlainen roska ja saaste ovat Ketšimovin mukaan haitanneet järveä ja hänen harjoittamaansa poronhoitoa. Öljymiehet lisäksi kalastavat järvestä sumeilematta. Kun Ketšimov on yrittänyt kieltää kalastusta, niin hän on saanut kuulla vain kirouksia. Varsinaisesti järvellä ei vielä porata öljyä, mutta läheisistä putkista vuotaa mustaa kultaa maastoon. Muut alkuperäisasukkaat ovat lähteneet seudulta, mutta Ketšimov jäi. Hän, šamaani ja hantiperinteiden tuntija, ei aikonut jättää pyhää järveä öljymiesten käsiin.

Viime aikoihin asti oli toivoa, että Imlor-järvi saataisiin lisättyä Venäjän kulttuuriministeriön kulttuuriperintökohteeksi. Imlor olisikin saanut kulttuuriperintökohteen aseman, ellei Surgutneftegazin johtaja olisi estänyt sitä henkilökohtaisella puuttumisella asiaan. Alustavien tutkimusten ja koeporausten mukaan Imlorin alueella on jopa miljoona tonnia öljyä.

Syksyllä 2014 öljy-yhtiön työntekijöiden koirat kävivät Ketšimovin porojen kimppuun ja hän joutui ampumaan yhden koiran kiväärillään. Seuraavana päivänä Ketšimovin luo tuli poliisi ja vaati allekirjoittamaan jotain papereita. Koko ikänsä erämaassa elänyt vanha mies ei saanut oikein selvää siitä mitä papereissa luki, mutta allekirjoitti silti. Sittemmin kävi ilmi, että hän oli allekirjoittanut tekstin, jossa hänen väitettiin esittäneen Surgutneftegazin työntekijöille tappouhkauksia ja kiristäneen heiltä rahaa.

Tiettävästi Ketšimovin piestiin pahoin jo noin vuosi sitten, kun hän pullikoi öljy-yhtiölle. Oppi ei ilmeisesti mennyt perille. Nyt jugralaisen šamaanin taipumattomuus joutuu vasten venäläistä oikeusistuinta.

Rahaa asianajajan palkkaamiseen Ketšimovilla ei ole; hän joutuu tyytymään valtion asettamaan puolustusasianajajaan. Vain Obin ugrilaisten nuorten järjestö (https://vk.com/mooun.hmao) koettaa löytää keinoja šamaanin auttamiseksi pulasta.

Länsi-Siperiassa sijaitsevalla Hanti-Mansian eli Jugran autonomisessa piirikunnassa on noin puolitoista miljoonaa asukasta. Heistä noin kaksi prosenttia kuuluu alkuperäiskansoihin. Hanteja on Venäjällä yhteensä noin 28 000. Surgutneftegaz on yksi Venäjän suurimpia öljy-yhtiöitä. Hanti-Mansian alueelta porataan noin 55 prosenttia Venäjän öljystä. Suurin esiintymä on Nižnevartovskin kaupungin pohjoispuolella oleva Samotlorin öljykenttä. Myös Samotlorjärvi on hanteille pyhä.

Ville Ropponen

Artikkeleja tapauksesta venäjäksi:










tiistai 28. heinäkuuta 2015

Keväinen sarja


Aamuilma huhtikuussa
yksi sana sen rikkoo.

Hän tutkii erityisiä tiloja,
tietää, ettei pääse,
ettei edes pysty
pääsemään sellaisiin tiloihin
muuttumatta ei-ihmiseksi.

Valuva särky, kulkukoiran jolkotus,
käyvän siman tuoksu
vappuviikon tiilipölyssä
muistuttaa kuolevaisuudesta,
syntymästä,
joka ei muuksi muutu.


*

Yksinäisyys La Puerto De Santa Mariassa.
Atlantti ja tuuli
pyyhkii rantaa.
Autio hiekka, meri.
Poika leikkii katoavan
hetken aallonrajassa.


*

Andalucialaiset kalastajat aamussa.
Värit ovat väkeviä ja rajattu. Se johtuu valosta
ja taivaan korkeudesta.


*

Tuuliajolla
sopii pitää jalat maassa,
vaikka tekisi mieli
ponnistaa ilmaan, antaa
viittausten viedä

*

Sanat,
eivät tule ilmasta
eivät auringosta
eivät hienhajuisten päivien arjesta
ja juuri sieltä ne tulevat
pusertuvat
suodattuvat
konjakkina korkin läpi.

Mistä tulee tämä hirnuva
draaman himo?
Mistä tulee jatkuva
uutuuden jano?
Se on ehkä kuolemaksi, vaikka
merkitsee elämää.

*

Askelten ääni tyhjällä kadulla,
ketään ei näy.
Ohitit juuri itsesi.

*

Itsemurhapommittaja,
sylissään ydinpommi,
laajentuu,
renkaat vedessä,
sortuvat kivitalot,
uhkapelin kortit,
karvaiset kädet
vasten merenkarvaista maisemaa.

*

Kyyneleet valumassa pitkin
hänen ryppyisiä, tuttuja kasvojaan
Cadizin talojen sokkelossa.
Täältä lähti Columbus kohti
niin sanotusti uutta maailmaa,
vaikka ei hän sitä käsittänyt.
Ryppyisten päivien,
muistojen
kymi ihmisiä, puita, ajoneuvoja.
Mikä hukattujen mahdollisuuksien kavalkadi?

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Akram Ailisli kirjoittaa lyyristä minimalismia kansanmurhan muistoista

Ville Ropponen

Akram Ailisli


Azerbaidžanilaisen Akram Ailislin (Naibov, s.1937) pienoisromaani Kiviset unet on väkevä teos. Se onnistuu rouhaisemaan kahta Azerbaidžanin tabua: Vuoristo-Karabahin sotaa ja azerien osallisuutta armenialaisten kansanmurhaan sata vuotta sitten. Teoksen julkaisu 2013 nosti myrskyn Azerbaidžanissa.

Kivisten unien alussa suosittu näyttelijä Sadai Sadygly tuodaan henkihieverissä bakulaiseen sairaalaan. Sadagly on hakattu kadulla hänen yrittäessään auttaa armenialaista naapuriaan. Pahoinpitelyn taustalla ovat tammikuun 1990 Bakun pogromit, joissa hakattiin, raiskattiin ja tapettiin satoja armenialaisia. Vuoristo-Karabahin tilanne kuumensi tuolloin kahden kansan välejä. Pian syttyi sota.

Sairasvuoteella Sadygly uneksii kotikylästään Ailisista, jota synkentää verenvuodatuksen muisto. Kuten kirjailijanimi ”Ailisli” jo sanoo, kirjailijakin on kotoisin samasta kylästä.

Ailisli kirjoittaa ilmaisuvoimaista, lyyristä minimalismia. Lähes dokumentaarinen realismi saumautuu uniin ja vertauskuviin, kuten surmattuun ketunpoikaseen. Liisa Viitasen suomennos on taitava. Tämä ei ole orhanpamukilaista turkkilaisen perinteen laveutta tai amerikkalaisten tiiliskiviromaanien jaarittelua. Ailisli sanoo kolmessa lauseessa saman, johon länsimainen käyttäisi kolme sivua. Raskaita aiheita käsitellään hämmästyttävän kevyesti, mestarin kädellä.

Kivisten unien venäjänkielinen alkuteos on kirjoitettu 2006. Ailisli empi pitkään teoksen julkaisua ennen kuin antoi sen venäläiselle lehdelle 2013. Vastaanotto Azerbaidžanissa olikin raju.

Ailislia syytettiin ” maanpetturiksi”, ja azeriälymystö poltti julkisesti hänen kirjojaan. Itsevaltainen presidentti Alijev riisti Ailislilta kansankirjailijan arvonimen ja peruutti eläkkeen. Jopa kirjailijan korvan irtileikkaamisesta luvattiin palkkio. Osa azeriälymystöstä tuki Ailislia, samoin kuin kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt. Maaliskuussa 2014 Ailislia ehdotettiin Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi.

Kivisissä unissa liikutaan Sadyglyn lisäksi hänen läheistensä, kuten näyttelijäkäverin, vaimon tai hoitavan kirurgin tarinoissa. Pikaelämänkertojen kautta valotetaan Azerbaidžanin nykytilaa ja palataan Ailisiin. Siellä itse kivi uneksii menneisyydestä, erityisesti vuosista 1918-1919, jolloin Turkin ja Azerbaidžanin armeijat surmasivat alueella kymmeniä tuhansia armenialaisia.

Kivisiä unia voi pitää jo neuvostoaikoina tunnetun Ailislin laajan tuotannon tilinpäätöksenä. Teos on sielunmessu ja kansallinen itserippi. Ailisli vitsoo lisäksi armotta niin azerinationalismia kuin vallanpitäjien autoritarismia ja korruptiota.

Azeriyleisön raivon herätti erityisesti Sadyglyn hahmo, jonka suulla teoksessa arvostellaan islamin perinteisiin kuuluvaa poikien ympärileikkausta. Lisäksi Sadygly unelmoi matkustavansa Armenian kirkon pääpaikkaan Etšmiadziniin, jotta voisi kääntyä kristityksi ja rukoilla anteeksiantoa muslimien pahoista teoista armenialaisille. Ailislia syytettiin siitä, ettei hän kuvaa armenialaisten tekemiä azerien joukkomurhia Karabahissa.

Ailislin näkemyksen mukaan jokainen kansa on kuitenkin vastuussa ennen muuta omista teoistaan. Muiden pahoilla teoilla ei voi selittää omia rikoksia.

Akram Ailisli: Kiviset unet (Ne ko vremeni vesna). Suom. Liisa Viitanen. Into. 150 s.


Vuoristo-Karabahin sota 1988-1994

  • Sota syttyi, kun Azerbaidžanin neuvostotasavaltaan kuuluneen Vuoristo-Karabahin armenialainen enemmistö äänesti liittymisestä Armeniaan. Ennen sotaa ja sen aikana vainoja ja etnisiä puhdistuksia sekä Azerbaidžanissa että Armeniassa.
  • Sota laajeni, kun Armenia ryhtyi tukemaan Vuoristo-Karabahin armenialaisia.
  • Sota päättyi tulitaukoon ja Armenian voittoon. Vuoristo-Karabah liittyi käytännössä Armeniaan. Yksikään valtio ei ole tunnustanut tilannetta.
  • Ei rauhansopimusta, vaan jäätynyt konflikti. Azerbaidžanin ja Armenian joukot ovat kahakoineet edelleen Vuoristo-Karabahissa.
     mini

    Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 23.7.2015.

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Venäjä pelastaa Euroopan?

Fjodor Dostojevski: Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista, Niin & Näin 2009,
Tiina Kartano (Suom.)

F.M. Dostojevskia ( 1821-1881), radikaalia, rangaistusvankia, yhteiskunnallista keskustelijaa ja moraalifilosofia on Suomessa luettu paljolti jonkinlaisena psykologisena realistina ja unohdettu romaanikirjailijan poliittiset ja filosofiset piruetit.

Aikakauslehdissä vilkkaasti esiintyneen Dostojevskin esseististen kirjoitusten pääteemoja oli venäläisyyden suhde eurooppalaiseen ajatteluun. Suomennosvalikoiman ensimmäisessä esseessä Talvisia merkintöjä kesän vaikutelmista (1863) Dostojevski reissaa Euroopassa havaintoja tekemässä; toinen teksti Pieniä vaikutelmia matkan varrelta (1874) tarkastelee satiirisesti venäläistä yläluokkaa. Valikoiman päättävät filosofi Vladimir Solovjovin (1853-1900) Kolme puhetta Dostojevskin muistolle (1882-1884), joissa Solovjov esittelee Dostojevskin kristillisen utopian.

Venäjällä oli 1800-luvulla ominaista, ettei filosofia erottunut kaunokirjallisuudesta omaksi perinteekseen. Valistusta vieronut venäläinen ajattelu lähti ortodoksiuskosta ja mysteeristä. Kyseessä oli oikeastaan enemmän teosofia kuin filosofia eurooppalaisessa mielessä.

Siperiasta Eurooppaan

Nuorena Dostojevski unelmoi matkustavansa Eurooppaan. Tsaarinvalta heitti hänet Siperiaan. Kirjailija tuomittiin vuonna 1849 osallisuudesta Petraševskin sosialistiradikaalien piiriin. Dostojevski sai kärsiä valeteloituksesta ja sen jälkeen 10 vuotta leireillä ja karkotuksessa.

Loppuvuodesta 1859 Pietariin palasi toinen mies. Radikaalista oli tullut konservatiivi ja uskonnollinen nationalisti, joka nuoli kurittajansa kättä.

Myös Pietari oli muuttunut. Uuden tsaarin Aleksanteri II:n reformit nostattivat opiskelijat ja vallankumoukselliset vaatimaan lisää. Poliittisiin levottomuuksiin ja perustamansa Vremja-aikakauslehden toimittamiseen väsynyt Dostojevski päätti kesällä 1862 matkustaa lomalle. Kirjailijan ensimmäinen ulkomaanmatka suuntautui suurin odotuksin Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Italiaan ja Itävaltaan.

Parin kuukauden lomailu lännessä tuotti yhden pisteliäimmistä Euroopasta kirjoitetuista teksteistä, Vremjassa ilmestyneen Talvisia merkintöjä. Olisipa virkistävää joskus lukea suomalaisen kirjailijan vastaavaa Eurooppa-kritiikkiä ikuisen palvonnan asemasta. Dostojevskin esseetyyli on provosoiva, stereotyyppinen ja humoristinen. Tuon tuosta hän poikkeaa sivupoluille ja puhuu Venäjästä lähes yhtä paljon kuin Euroopasta. Dostojevski ivailee pietarilaisintelligentsian suosikin Aleksei Homjakovin runoa Unelma (1834), jossa Eurooppa on "pyhien ihmeiden maa". Peilatessaan Venäjää Eurooppaan Dostojevski ei kuitenkaan muista Gogolin lausetta: "Turha syyttää peiliä, jos naama on vino".

Päiväkirjansa perusteella Dostojevski kärsi Euroopan matkallaan rankasta koti-ikävästä. Ikävä ei kai alkanut heti, sillä Berliiniin saavuttuaan Dostojevski ärsyyntyi: kaupunki oli aivan samanlainen kuin hänen vihaamansa Pietari. Jopa saksalaiset naiset olivat rumia. Kölnin tuomiokirkko muistutti pitsinpalasta ja uusi silta vakuutti saksalaisten ylimielisyydestä. Eurooppalaisten usko omaan erehtymättömyyteensä sapetti Dostojevskia loppumatkan.

Pariisissa hän paukuttaa pilkkaansa jo suurella nautinnolla. Dostojevski määrittelee pikaisesti ranskalaisen porvarin isänmaallisuuden, kaunopuheisuuden, luontosuhteen ja rakkauden - pelkkää tekopyhyyttä. Hän hekottelee porvarin omanvoitonpyynnille. Ihmiset teeskentelevät arvostavansa yleviä arvoja, mutta oikeasti he palvovat vain rahaa. Tasavaltalaisuuden ihanteet eivät juuri merkitse, jollei taskussa rapise riihikuiva. Lehdistön nöyristely keisari Napoleon III:n edessä saa Dostojevskin tuhahtelemaan. Pariisilaiset uskovat olevansa maailman napoja, vaikka eivät halua edes poistua Pariisista, "moraalisimmasta ja hyveellisimmästä kaupungista maan päällä" - joka on samalla hirveän tylsä.

Pariisia pidemmälle Ranskaan ei Dostojevskikaan vaivautunut. Hän lähti Lontooseen, joka huumasi ihmispaljoudella, teollisuudella, Cityn maailmankaupoilla, Whitechapelin slummin huuruilla. Thames oli myrkytetty, aukiot ja arkkitehtuuri kolisivat avaruutta. Dostojevskille Lontoo oli Baalin temppeli, ylpeydessään kauhea. Länsimaat vaikuttivat kirjailijasta edistyksen pilaamilta. Tuloerot ja kurjuus, juopottelevat työläiset ja Haymarketin tuhannet prostituoidut hätkähdyttivät. Raha, tiede ja usko järjen ylivaltaan olivat riistäneet Euroopalta uskon ja henkisyyden, kirjailija päätteli.

Kumma kyllä Dostojevski ei Talvisissa merkinnöissä lainkaan mainitse Lontoossa tapaamaansa demokraattia ja kumouksellista Aleksander Herzeniä. Kenties siksi että hän myöhemmin tuomitsi Herzenin?

Järkeisuskon ja eurooppalaisuuden arvostelua

Talvisia merkintöjä on Siperian jälkeisen Dostojevskin juhlaa. Äänessä on venäläiskansallinen fanaatikko ja kirjailijan itse kehittämän oppisuunnan maahenkisyyden (potšvennitšestvo) kannattaja. Samalla Dostojevski aloittaa Puškinin mytologisoinnin: pohjimmiltaan eurooppalaisesta Puškinista oli leivottava alkuvenäläinen runonlaulaja.

Dostojevski pohtii myös yksilöllisyyttä ja yhteisöllisyyttä. Hän ei tuomitse länsimaista yksilöllisyyden korostusta, sillä hän pitää yksilöllisyyttä välivaiheena korkeampaan yliyksilöllisyyteen, joka tarkoittaa itsensä uhraamista muiden hyväksi. Tällainen Kristuksen tapainen ihanne oli tavoitettavissa vain oppimattoman kansan käsityskyvyllä. Venäläisyyttä ei voinut olla ilman ortodoksiuskoa, ja venäjän kansa eli lähellä Kristusta, Dostojevski aprikoi. Pian Talvisten merkintöjen jälkeen ilmestyi Kirjoituksia kellarista (1864), jossa Dostojevski ensi kertaa asettaa irrationaalisen ja tunteellisen idän vastatusten järjen riivaaman lännen kanssa.

Pieniä kuvia matkan varrelta matkan varrelta upottaa satiirinsa solmut Euroopan sijaan venäläisen yläluokan nahkaan. Dostojevski erittelee seurustelutapoja Venäjän matkoilla junassa ja höyrylaivalla. Dostojevskin kuvaama juureton venäläinen yläluokka apinoimassa eurooppalaisia tapoja tuo mieleen nykysuomalaisen eliitin eurokiimassaan ja uskossaan talousiberalismin autuuteen. Ihmisten johdateltavuus, pöyhkeys, keskinkertaisuus ja pyrkyryys joutuvat raivokkaan kritiikin kohteeksi. Myös Pienissä kuvissa kansa nähdään alkuperäisen uskon ja viisauden tyyssijana.

Venäjän johtama autuaiden utopia

Solovjovin Kolme puhetta Dostojevskin muistolle piirtävät kiintoisasti esiin Dostojevskin uskonnollis-konservatiivisen utopian, joka vasta häivähtää valikoiman esseissä, ja tulee esille Dostojevskin myöhemmissä kirjoituksissa. Filosofina mystiikkaan taipuvainen Solovjov yhdisti ajattelussaan sekä loogisuuden että uskonnollisen kokemuksen tavoittelun. Hän kritisoi positivismin ja materialismin vääristämää läntistä maailmankuvaa. Solovjoville Dostojevski oli yksi uskonnollisen taiteen tienraivaajista. Sittemmin Solovjov vaikutti vahvasti kaunokirjallisuuteen, erityisesti 1900-luvun alun venäläiset symbolistit ammensivat hänen ajattelustaan, joka korosti sisäistä moraalista vallankumousta.

Dostojevskin utopiassa Venäjän kutsumuskohtalona on johdattaa Eurooppa ja koko ihmiskunta takaisin kristilliseen alkukotiin, yhteen kirkkoon ja uskoon, pravoslavieen. Muut kansat voivat säilyttää kansalliset erityispiirteensä, kunhan vain luopuvat kansallisesta itsekkyydestä. Venäjän kansalla ei Dostojevskin mielestä ollut vahvaa kansallista itsekkyyttä, eikä taipumusta syrjintään.

Tämä uskonnollinen utopismi muistuttaa itseasiassa hämmästyttävästi internationalistista kommunismia, olkoonkin, että Dostojevskin visiossa kaiken piti tapahtua ilman pakkoa, rauhanomaisesti, kun kansat yksi toisensa jälkeen löytävät totuuden. Dostojevski uskoi, että Venäjä pelastaa Euroopan. Mutta kuka sitten pelastaa Venäjän?

Pohjimmiltaan Dostojevski oli bysanttilainen universalisti, joka julisti itäistä eurooppalaisuuden voittokulkua.Tällainen rikkiviisaus ei ole harvinaista eurooppalaisilla ajattelijoilla. Lännessähän on myös uskottu oman aatteen, Paavin vallan, työväenaatteen, nationalismin, modernisaation tai kapitalismin voitolliseen levittäytymiseen yli maanpiirin.

Solovjovin teksti herättää pohtimaan myös "Venäjän idean" synnyn kietoutumista kristinopin itäiseen suuntaukseen. Bysantin sorruttua turkkilaisten valtaan vuonna 1453 Venäjä tunsi jääneensä yksin kannattelemaan ortodoksista uskoa, jonka mongolien hyökkäys pitkään eristi Euroopasta.

Venäjän erityislaatuisuuden ja ainutlaatuisen kohtalon idea on lopulta ehkä vain eurooppalaisen hegemonia-ajattelun itäinen, korostunut versio. Oli miten oli "Venäjän idea" on jatkanut sitten Dostojevskin elämäänsä niin taiteissa kuin politiikassa. Sen jälkiä löytää 1910-luvun skyyttalaisliikkeestä ja symbolismista - ehkä myös Stalinin ajatuksesta "kommunismista yhdessä maassa". 1970-luvulla idea versoo Valentin Rasputinin maaseutuproosassa ja 1990-luvulla se palaa Aleksander Solzhenitsynin ja kumppanien uusslavofilian kaavussa. Kaikuja tästä ideasta on myös Putinin "suvereenin demokratian" kyhäelmässä tai kansallismielisten Euraasia-liikkeessä joiden hedelmiä korjataan nyt. Minne riennät, oi Venäjä!

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Kiiltomadossa 17.6.2009.

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kiusaajia vastaan

Kirjallisessa maailmassa on omat valtapelinsä ja kiusaajansa.

Kesällä 2007 matkustin prosaisti Jani Saxellin kanssa Yhdysvalloissa. Tarkoituksena oli kirjoittaa kirja niin sanotusti vaihtoehtoisista Yhdysvalloista. Törmäsin lisäksi vaihtoehtoiseen Saxelliin. Haastattelimme kansalaisjärjestöjen ja erilaisten vähemmistöjen toimijoita. Vierailimme Atlantassa ensimmäisessä US Social foorumissa ja New Orleansissa, joka kivuliaasti kipusi ylös vuoden 2005 hurrikaani Katrinan jäljiltä. Näytti siltä, ettei liittovaltio USA:ssa halunnut auttaa kansalaisiaan yhtään enempää kuin EU-keskus Kreikkaa.

Matkan jälkeen Saxell kävi kiinni kraiveliin. Hän oli suivaantunut jostain matkalla tapahtuneesta ja ryhtyi verbaaliseen aggressioon. Kiukun syy ei koskaan kunnolla selvinnyt minulle. Seurasi parin viikon solvauskampanja. Se ei rajoittunut vain minuun, vaan ulottui myös vaimooni, kavereihini, sukulaisiini ja veljeni psyykkisten ongelmien ruotimiseen. Mustamaalausta tulvi puhelimen ja sähköpostin välityksellä ennen kuin sain pantua estot päälle - muuta mahdollisuutta ei lopulta ollut.

Puoli vuotta myöhemmin sama toistui, nyt solvausfoorumina oli internet. Saxell levitti mustamaalausta laajalle myös puskaradiossa ja kulttuurijärjestökentällä, olihan hän tuolloin jonkinlainen Vasemmistoliiton toimitsija. Sittemmin mies erosi puolueesta. Viesteissään Saxell esimerkiksi väitti minua raiskaajaksi ja kirvesmurhaajaksi. Eräässä viestissään hän "fantasioi" kuinka johdan Venäjän armeijaa miehittämään Suomea.

Saxell kirjoitti Yhdysvalloista kertovan kirjan yksin valmiiksi ja maalasi minusta opuksessa jonkinlaisen sarjakuvahahmon, jonka nimiin hän laittoi päänsisäisiä käsityksiään.

Olin ensin tyrmistynyt, sitten lähinnä huvittunut. Nyt kun loanheitto on jatkunut erilaisilla foorumeilla ja internetissä vuosien ajan ei enää naurata. Saxell on jatkanut vainoamistaan ja perättömien, jopa houreisten juttujen levittämistä, ja ilmiselvästi hyötynyt toiminnastaan. Hänellä on säilynyt jonkinlainen maine, ja monen silmissä hän on neutraali hahmo, koska ihmiset eivät yleisesti ottaen halua "puuttua toisten riitoihin" (ts. melko yksipuolinen vainoaminen mielletään riitana) tai ottaa kantaa, "koska ei voi tietää kuka puhuu totta"jne. Lisäksi Saxell lienee valikoinut uhrinsa tarkoin; en ole ainoa. Mielestäni on väärin, että kiusaajien toimintaa suvaitaan. Kirjallisen yhteisön tulisi nykyistä räväkämmin puuttua valtapeleihin ja vainoamiseen.

Se että joku savustetaan ulos kirjallisesta projektista on tavallaan asia, joka joskus voi tapahtua. Vuosikausien kiusaamista ei pitäisi katsoa läpi sormien. On myös ikävää, että sivulliset, kuten ystäväni tai sukulaiseni, saavat kärsiä jatkuvasta mustamaalauksesta.

Asian tekee ikävämmäksi, se, että taustalla on ilmeisesti poliittisia motiiveja. Jo Yhdysvaltain matkalla sain kuulla olevani "Amerikan vastainen", kun kritisoin USA:n yhteiskuntamallia. Sittemmin syytökset ovat paisuneet kuin zeppeliini. Esimerkiksi eräässä facebook-profiilin solvauksessaan Saxell vertasi minua John Lennonin murhaajaan.

Otan vainoamisen ensi kertaa julkisesti esiin. Syy poikkeukselliseen ulostuloon on paitsi se, ettei vainoaminen näytä loppuvan myös se, etten ole suinkaan ainoa ihminen, joka on joutunut kärsimään ko. henkilön vuosikausia kestäneestä kirjallisesta diarrheasta ja henkisestä väkivallasta.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Etnofuturismi - taitoa modernin tuolla puolen

Ville Ropponen

Mitä on etnofuturismi? Se on taidesuuntaus ja filosofia. Se on tyrkkimisalusta kulttuurinmuutokseen. Se ammentaa alkuperäiskansoilta ja haastaa globalisaation keihästämän valtakulttuurin. Pienet kielet ja kulttuurit nostetaan määräävään asemaan. Perinteitä yhdistellään häikäilemättä nykyaikaiseen maailmankulttuuriin. Modernia ei täysin torjuta, vaan pyritään hyödyntämään muutoksessa ekologisesti kestävämpään elämäntapaan.

Jätetään käsitteelliset määrittelyt sikseen ja istahdetaan venäläiseen rautahepoon, junaan joka hirnahtaa Moskovan taakse ja Volgan yli kolin-kolin-kolin. On hehkuva kesä 2004, ja olen matkalla etnofuturistisille taidefestivaaleille. Ne järjestetään Pohjois-Udmurtian maaseudulla Alnatšin kylässä. Pian löydän itseni Kamajoen rannalta, keskeltä rytmikästä laulua, savua ja kieppuvia hahmoja. Festivaali on jatkuvassa liikkeessa, se kiertää ympäri kylää. Yksi tapahtuman pääjärjestäjistä, udmurttitaiteilija Kutširan Jura lähestyy hurja naamio kasvoillaan.

̶ Jur-Jar, Jur-Jar! Kutširan huutaa.
Iskulause on vanha udmurttien sotahuuto ja taidefestivaalin nimi.
̶ Etnofuturismi herättelee tiedostamaan oman kielen ja kulttuurin merkityksen, Kutširan selittää laskettuaan naamion kasvoiltaan.

Nyt jo neljännesvuosisadan ikäinen etnofuturismi löysi kiihkeimmän kasvualustansa Volgan alueen suomalais-ugrilaisten nuorten taiteilijoiden keskuudessa 2000-luvulla. Udmurtiassa iso osa nykytaiteilijoista tunnustautuu yhä etnofuturisteiksi. Minua suuntaus on kiinnostanut moniulotteisuudessaan. Etnofuturismi on kansallista, mutta ei nationalistista – välttäen näin Euroopassa vuosituhannen jälkeen levinneen uuden kansallismielisyyden karikot. Etnofuturismi ei asetu vastatusten muualta muuttaneiden kanssa. Se pyrkii välttämään 1800- ja 1900-lukujen kansallisvaltioissa syntyneen kulttuurin hellimistä ainoana ”aitona kansankulttuurina”. Etnofuturismi etsii vaikutteensa lähiseudulta, mutta ponnistaa planeetan kääntöpiireille. Lokaalin eli paikallisen kulttuurin ja globaalin yhdistämisestä syntyy glokaalia kulttuuria.

Viron vimman villitsemät

Aloitetaan alusta, vuoden 1989 Tarton kohdunlämmöstä. Etnofuturismi syntyi virolaisena vastakulttuuriliikkeenä, kun Neuvostoliiton hajotessa eri kansallisuudet ja identiteetit puskivat esiin ”yhteisen Neuvostomaan” betonin alta. Termin ”etnofuturismi” keksi silloinen underground-runoilija Karl-Martin Sinijärv. Etnofuturismin ympärille ryhmittäytyi joukko tarttolaisia non-konformistikirjailijoita, kuten Kauksi Űlle, joka käytti tuolloin itsestään humoristista titteliä ”Setun kuningatar”. Ekologeihin yhteydessä ollut etnofuturistien piiri vaati kieltäytymään kulttuurisesta yhdenmukaistamisesta. Kirjailijoina etnofuturisteilla oli erityissuhde kieleen. He eivät hyväksyneet ajatusta jonkin kielen kuolemasta ja vastustivat kielellistä samankaltaistumista. Myös Viron omat vähemmistöt ja niiden puhumat kielet, setu ja vŏru nostettiin esille.

Uudelleen itsenäistyvässä Virossa käsitys omasta kansallisuudesta ja sen moninaisuudesta kehkeytyi pohjaksi laajemmalle maailmankatsomukselle. Uralilainen maailma alettiin ymmärtää omaksi sivilisaatiokseen, joka oli erilainen ja osin vastakkainen indoeurooppalaisten kielten puhujien maailmalle.

Etnofuturistit halusivat löytää sen mikä oli ainutlaatuista ja merkittävää uralilaisissa kulttuureissa ja tuoda tämän osaksi nykyaikaa. Tässä he lähestyivät esimerkiksi Mahatma Gandhin ajatusta ”intialaisesta modernisaatiosta”, joka poikkeaisi eurooppalaisesta nykyaikaistumisen tavasta. Oman kulttuuriperimän puoleen kääntyminen voisi näin korvata vuosisadat, jolloin uralilaiset olivat eläneet vieraan vaikutuksen alla.

Suomalais-ugrilaisille ei loppujen lopuksi ole suurta eroa sulautetaanko meidät Venäjän vai Euroopan kansoihin. Molemmissa tapauksissa sulautuminen merkitsee kuolemaa”, todetaan etnofuturistien vuoden 1994 manifestissa.

Kauksi Űlle esitteli etnofuturismia Marinmaalla 1990-luvun alussa ja aate lähti suorastaan lentoon. Järjestettiin konferensseja Virossa ja Venäjällä. Etnofuturismi sai jalansijaa erityisesti Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden taiteilijoiden keskuudessa. Neuvostoliiton romahtaminen oli innostanut myös Venäjällä vähemmistökansat kulttuuriseen nousuun. Suhteellisen vapaalla 1990-luvulla ja vielä 2000-luvun alussakin vähemmistökulttuurien kehittäminen oli Venäjällä hyvin mahdollista. Monet taiteilijat olivat samalla kansallisten kulttuuriliikkeiden johtajia, kuten kirjailija-toimittaja Vladimir Kozlov eli Laid Šemjer Marinmaalla ja runoilija Pjotr Zaharov Udmurtiassa. Marinmaalla, Udmurtiassa, Mordvassa ja Komissa järjestettiin kaikkiaan useita kymmeniä etnofuturistia festivaaleja. Kirjallisuudesta etnofuturismi levisi kuvataiteisiin, musiikkiin, performanssiin, kyläsuunnitteluun ja jopa muotiin. Etnofuturisteilla oli usein myös yhteyksiä suomalais-ugrilaisten alueiden luontouskon harjoittajiin. Ikivanha luontousko nosti 1990-luvulla moniaalla päätään. Omaa kulttuuria sekin.

Etnofuturismin muotoutumiseen vaikutti postmodernistinen estetiikka, tekstien ja taidelajien välisyys sekä hierarkiattomuus. Internetistä ja uudesta teknologiasta oltiin siinä mielessä innostuneita, että ne saattoivat tarjota mahdollisuuksia muuten usein marginaaliin työnnetyille pienille kansoille ja kielille.

Udmurtialainen kirjallisuudentutkija ja runoilija Viktor Šibanov on verrannut etnofuturismia lintuun, jonka yksi siipi soutaa kansallisissa erityispiirteissä ja mytologiassa, toinen siipi tarkoittaa minuuden etsimistä jälkimodernissa maailmassa. Yksi siipi on perinteinen kylä, toinen siipi moderni suurkaupunki. Tälla tavoin etnofuturismi haastaa myös kulttuurin museoimisen, jota esiintyy sekä Venäjällä, että länsimaailmassa, kun jonkin tietyn aikakauden kulttuurikliseet, kuten 1800-luvun kansanrunous, käsitetään alkuperäisimmäksi kulttuuriksi, jolle mikä tahansa muutos merkitsee perikatoa.

Uralilaisen ajattelun erityispiirteet

Etnofuturismin kuumottavin vaihe meni ohi 2010-luvulle tultaessa. Myös Udmurtiassa jossa suuntaus on eniten vaikuttanut etnofuturismi alkoi muuntua udmurttikansalliseksi liikkeeksi. Udmurtian pääkaupungissa Iževskissä alkoi suorastaan udmurttikulttuurin trendi, jonka eräs ilmentymä on Buranovon Babuškojen euroviisuvoitto. Kriitikkojen mielestä etnofuturismi menetti ”yleisuralilaisen” luonteensa, kun udmurttikulttuuri korostui.

Kiinnostava ”yleisuralilainen” keksintö on kuitenkin udmurttirunoilijoiden ja tutkijoiden kehittämä keinotekoinen kieli, budinos. Tämä uralilainen esperanto on rakennettu udmurtin, suomen, viron, unkarin, marin, mansin ja mordvan kielten aineksista. Kielen kehittäjien mukaan kyse on kantauralilaisen kielen rekonstruktiosta. Runoilija Aleksei Arzamazovin ja Vordskem kyl -lehden varapäätoimittajan Pavel Bazhenovin kehittämän ”uralilaisen esperanton” voi nähdä myös performanssina ja taiteellisena kokeiluna. Budinos-kielen perusteet on julkaistu internetissä ja kirjamuodossa. Julkaisussa on budinosin sanaston käännös udmurtiksi, suomeksi ja unkariksi. Esimerkkilauseita löytyy venäjäksi ja englanniksi. Budinosin puhujiksi opettelevilla on tätä nykyä myös facebook-ryhmä ( https://www.facebook.com/groups/69189560349/).


Etnofuturismin piirissa on muutenkin pohdittu juuri kieltä ja todellisuutta. Erityisesti ”etnofuturismin isoisän” tittelin omaksunut virolainen Jaan Kaplinski ja unkarilainen György Kádár ovat kehitelleet etnofuturismin filosofiaa. Myös suomalaisen filosofi Tere Vadénin pohdinnot paikallisen ajattelun, kielen paikallisuuden ja suomalaisen filosofian mahdollisuudesta osuvat melko lähelle etnofuturismia. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on lisäksi ehdottanut, että etnofuturismi voisi ammentaa länsimaisen rationalismin valtavirtaa haastavilta klassikoilta, kuten Edward Saidin Orientalismista, Robert Youngin ”valkoisen mytologian” kritiikistä, Jacques Derridan Grammatologiasta, Emmanuel Levinasin etiikasta tai Lars Leevi Laestadiuksen elämänfilosofiasta.


Kysymys on pähkinänkuoressa siitä että jos uralilaisilla kansoilla on oma kielensä ja kulttuurinsa, heillä voi olla myös omanlaistaan filosofiaa. Lähdetään siis siitä, että kieli edeltää, muokkaa ja ohjaa ajattelua – enemmän tai vähemmän. Kirjastot ovat väärällään indoeurooppalaista, saksalaista, ranskalaista ja anglosaksista filosofiaa sekä itäaasialaista ja Lähi-idän ajattelua. Euroopassa on kirjoitettu filosofiaa myös ei-indoeurooppalaisilla kielillä, mutta silloinkin filosofit ovat soveltaneet eurooppalaisia malleja. Olisi tarpeen täyttää edes yksi hyllymetri uralilaisella filosofialla.
Millä tavoin uralilaisten kielten pohjalta sitten nousee erilainen maailman- ja ihmiskuva? Selkeimmän vastauksen antaa meillä oudon huonosti tunnettu virolainen filosofi Uku Masing ja erityisesti yksi hänen tunnetuimmista teoksistaan Taivaanpeuran kansojen ajattelusta eli puhetta pohjoisesta asennoitumista (1974).


Masingin mukaan kaikissa uralilaisissa kielissä on heikko subjekti-käsite ja kieliopilliset sukupuolet puuttuvat. Uralilaisten kielten todellisuuskuva rakentuu rinnasteisesti toisin kuin vastakohtaisuudelle perustuvissa indoeurooppalaisissa kielissä. Toisin sanoen indoeurooppalaiset kielet ovat tyypillisesti ”realistisia”, arvottavia ja abstrahoivia, ja alistussuhteet ovat niiden rakenteille tavallisia. Uralilaiset kielet ovat ”nominalistisia”, konkreettisia, vertailevia ja luovat asioiden välille rinnasteisia, tasa-arvoisia suhteita.


Uralilaisten kielten erityisyys ilmenee selvästi vaikkapa yläkäsitteissä, jotka muodostetaan sanaparien avulla. Esimerkkinä voi mainita mansin kielen ”vesilintua” merkitsevän sanan ”lunt/vas”, kirjaimellisesti ’hanhi-ankka’, tai udmurtin ”todistajaa” merkitsevän sanan ”sin/pel”, kirjaimellisesti ’silmä-korva’, ja ”kehoa” merkitsevän sana ”sil/vir”, kirjaimellisesti ’liha-veri’; mordvan kielissä ersässä ja mokšassa ”maitotuotteet” on "ojt-vel'kst", sananmukaisesti ’voit-kermat’ ja ”jalkineet” on ”kart-prakstat”, sananmukaisesti ’virsut-kurpposet’. Uralilaisissa kielissä alkiot siis määrittävät joukon, eikä toisin päin, kuten indoeurooppalaisissa kielissä. Sanaparin muodostamia yläkäsitteitä löytyy myös suomesta, virosta ja unkarista, joskin vähemmän kuin itäisistä sukukielistä. Esimerkiksi suomen yläkäsitteenomainen sana ”maa/ilma” muodostuu kahdesta rinnasteisesta alkiosta ’maa’ + ’ilma’.


Länsieurooppalaisessa ajattelussa asiat on Aristoteleesta lähtien eroteltu selkeästi toisistaan. On vedetty rajaviiva A:n ja ei-A:n välille, eli selvitetty millä tavoin A eroaa kaikesta muusta. Uralilaisissa kielissä asioiden välillä ei ole näin selväpiirteistä rajaa. Myöskään tiedostetun ja tiedostamattoman välillä ei ole absoluuttista eroa. Tämä muistuttaa niin sanotun sumean logiikan tapaa vetää rajattujen vastakohtien välille harmaa alue. Uralilaisten kielten pohjalta nouseva logiikka on enemmän sekä-että-logiikkaa, kun tyypillinen indoeurooppalainen ajatusmalli taipuu joko-tai-logiikkaan.


Masing osoittaa, että kalevalainen runomitta on yleisuralilainen: se esiintyy kaikkien uralilaisten kansojen kansanrunoudessa. Runomitassa esiintyvä toisto ei ole vain tyylipiirre, vaan merkki uralilaisesta ajattelutavasta, jossa todellisuus jaetaan kahtia ja puoliskot rinnastetaan.


Indoeurooppalaisten ja uralilaisten kielten eroavaisuus tiivistyy seuraavasti: Abstraktien, alisteisten käsitteiden avulla ajattelevien indoeurooppalaisten pyrkimyksenä on kaikkien elementtien sijoittaminen ylimmän käsitteen alle, kategorioiden rakentaminen ja maailman hallitseminen. Konkreettisesti ajattelevien uralilaisten tavoitteena on kaikkien elementtien rinnastus, ilmiöiden välisten suhteiden selvittäminen ja maailman ymmärtäminen.


Uralilaisten kielten pohjalta rakentuu näin synteettinen maailmankuva, jossa asioita ei eroteta jyrkästi toisistaan vastakohtien avulla. Hierarkiat purkautuvat. Tämä näkyy myös ihmiskuvassa.

Indoeurooppalainen näkee ihmiset yksikköinä, individeinä, kamppailussa muiden yksilöllisyyksiä vasten. Uralilaiset kielet ja niiden mukaisesti rakennettava filosofia eivät eristä yksilöä subjektiviteettiin, vaan mieltävät ihmisen merkityksellisenä vain yhteydessä toisiinsa. Ero tuntuu myös taiteilijakäsityksessä. Indoeurooppalainen taiteilija on nerokulttiin ja monologiseen minä-käsitykseensä käpertynyt. Uralilainen taiteilija pyrkii yhteyteen yleisön kanssa ja tavallaan kollektiiviseen luomiseen.


Uralilaisissa kielissä on lisäksi runsaasti äännemaalailua eli onomatopoetiikkaa, päinvastoin kuin indoeurooppalaisissa kielissä. Onomatopoeettisia eivät ole vain ääniä kuvaavat erikoissanat kuten sihinä, rapina tai ulina, vaan myös monet muut, jotka jäljittelevät ikonisesti sanan merkitystä. Tämä tekee uralilaisista kielistä hyvin konkreettisia. Aika- ja paikkasidonnaisuus korostuu kielissä, ja ne mahdollistavat hyvin yksityiskohtaisen todellisuudenkuvauksen.


Uralilaisten kielten vaikutusta löytyy myös indoeurooppalaisesta venäjän kielestä. Vaikutus pohjaa ehkä siihen, että osa pohjoisen ja keskisen Venäjän asukkaista on slaaveihin assimiloituneita uralilaisia. Esimerkiksi runoilija Osip Mandelštam on huomannut venäjän kielen nominalismin. Esseessään ”Sanan luonnosta” (1921–1922) Mandelštam puhuu venäjän konkreettisuudesta, onomatopoeettisuudesta ja siitä, miten kielessä yläkäsitteet rakentuvat käsin kosketeltavista lähtökohdista; sanat ja niiden viitauskohteet rinnastuvat jatkuvasti, koska yläkäsitteitä ja hierarkioita on vähän.


Kielellisen vertailun lisäksi Masing asettaa indoeurooppalaisen ja uralilaisen ajattelun vastakkain osoittamalla ironisesti, että indoeurooppalaisten satujen kaavana on Tuhkimuksen, halvan sankarin, sosiaalinen kiipiminen ylempään kastiin. Näissä saduissa eläimet toimivat palvelijan roolissa, ja koko maailmankaikkeus palvelee sankarin ”tahtoa valtaan”. Jopa eksistentialistisen filosofian tunnus ”maailmaan heitetty” edustaa Masingille samaa ajatuspolkua: yksinäinen miessankari tekee itse itsensä. Indoeurooppalaisen keskuksen normatiivisen ajattelun ja kastisysteemin vastapainoksi Masing asettaa pohjoisten kansojen satujen maailman, jota luonnehtii suku- ja heimojärjestelmä, siinä eläimet eivät ole orjia, vaan ikuisesti palaavia johdattajia ja samaistumiskohteita. Satujen sankarit eivät pyri henkilökohtaiseen sosiaaliseen nousuun, vaan löytämään koko yhteisölle eväitä selvitä elämän vastuksista. Indoeurooppalaiselle kulttuurille on olemassa yksi absoluuttinen todellisuus, jonka hallinnasta kaikessa on viime kädessä kysymys. Uralilaisessa maailmassa todellisuuksia on monta, ja niiden välillä uralilainen noita singahtelee etsiessään tietoa.


Modernin tuolle puolen


Etnofuturismi merkitsee siis taidesuuntauksen lisäksi pyrkimystä ylittää ajattelun rajoja. Meidän ei ole mikään pakko taipua vain ”länsimaisen” eli toisin sanoen yleiseurooppalaisen teknokulttuurin valtavirran oletuksiin maailmasta, vaan voimme pyrkiä muodostamaan oman näkemyksemme. Kenties vasta näkemyksen kiteytymisen jälkeen elämäntapa voi muuttua pysyvästi .

Vaikuttaa siltä, että etnofuturismilla on kasvun mahdollisuuksia nyky-Suomessa. Viime vuosina on löytynyt uusia suuntauksesta kiinnostuneita filosofeja ja kirjailijoita. Esimerkiksi toukokuussa 2012 filosofi Tere Vadén ja kirjailija Antti Salminen järjestivät etnofuturistisen seminaarin Tampereen yliopistossa.

Salminen tarkastelee etnofuturismia taideliikkeenä. Hänen mukaansa se kuitenkin poikkeaa radikaalisti eurooppalaisesta avantgardesta, sillä yksikään eurooppalainen avantgarde-liike ei ole kyseenalaistanut modernistisuutensa lähtökohtia. Elämän ja taiteen yhdistäminen, johon avantgarde on pyrkinyt, ei ole koskaan onnistunut. Tämä epäonnistuminen johtuu epäilemättä itse moderniteetin rakenteesta. Ei-modernilla etnofuturismilla on kuitenkin mahdollisuus tavoittaa avantgarden päämäärä, sillä perinnekulttuureille elämän ja taiteen yhdistäminen on ollut itsestäänselvyys.

Ei-moderni ei ole paluuta menneisyyteen, Salminen tähdentää, vaan se tulee sekä ennen, että jälkeen modernin. Ei-modernissa kokeellisessa taiteessa korostuu välineellisyyden sijaan taito, sillä taito on sekä käytännön, että taiteen lähtökohta.
Etnofuturismi voi kyseenalaistaa eurooppalaisen valtavirtafilosofian perusoletuksia, kuten edistysuskoa, auktoriteettihakuisuutta, universalismin palvontaa ja itseisarvoista uutuudenhimoa. Etnofuturismi ei pyri muuttumaan tasapäistäväksi yleisopiksi koko maailmalle, kuten monet länsimaiset aatteet, vaan se haluaa sitoutua tiettyyn kieleen tai alueeseen sekä luoda yhteyden myös epäinhimilliseen, esimerkiksi maahan, eläimiin tai jumaliin.

Etnofuturismi vastustaa kulttuuri-imperialismia ja suurten kielten eli ”tappaja-kielten” ylivaltaa. Suuntauksella on tiettyä sukulaisuutta Kiinan tai Intian luontosuhteesta ammentavien oppien kanssa. Oulun yliopiston emeritusprofessori Kari Sallamaa on verrannut etnofuturismia myös Meksikon zapatisti-intiaanikapinallisten ideoihin.

Tere Vadén näkee etnofuturismin modernismikritiikissä mahdollisuuden jopa kulttuurinmuutokseen. Vadén puhuu ”alkuperäiskansaistumisesta”, ideasta, jota hän on kehitellyt teoksissaan Karhun nimi (2006) ja Kaksijalkainen ympäristövallankumous (2010). Kyse on siitä, että nykyaikaistunut ihminen oppii uudelleen elämään luonnonmukaisesti ja kestävästi.

Vadén muistuttaa, että modernilla eurooppalaisella kulttuurilla ei ole esittää yhtään esimerkkiä ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästä elintavasta. Perinnekulttuureilla taas on esittää useita esimerkkejä satoja ja tuhansia vuosia vanhasta monin tavoin kestävästä elintavasta.

Suomessa ollaan tänä kesänä järjestämässä kansainvälistä etnofuturistista taideleiria. Multialla elokuussa pidettävä leiri kokoaa yhteen useiden eri alojen taiteilijoita Suomesta, Udmurtiasta, Komista, Marinmaalta ja Baškortostanista. Leirille saapuu myös alussa mainittu udmurttitaiteilija Kutširan Jura, jonka tapaamisesta alkoi oma sukellukseni etnofuturismiin. Tulee olemaan kiinnostavaa havaita mitä hän ajattelee etnofuturismista nyt.

Ruohonjuuria vai maailmanvallankumous?

Entä mistä ekologiseen elämänmuotoon siirtyminen voisi konkreettisesti lähteä? Onko vaihtoehtoina ainoastaan ruohonjuuritason puuhastelu, kuten oman ruokansa kasvattaminen palstalla ja taidehankkeet, tai sitten maailmanvallankumous – tavoite joka kuulostaa ja tuntuu liian utopistiselta?

Etnofuturistisen tavoitteen tielle tuntuu kasautuvan kosolti esteitä. Teknokulttuurin ja konsumerismin juovuttamat massat tukevat taloudellisia- ja poliittisia eliittejä, jotka tuskin vapaaehtoisesti siirtyvät toisenlaiseen elämäntapaan tai pyrkivät kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.

Etnofuturismi on selvästi hämähäkki imperiumien taikinassa. Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen opetuksista ammentaminen saattaa myös vaikeutua. Viime vuosina Venäjällä on Krimin miehityksen jälkilöylyissä nostanut päätään isovenäläinen nationalismi. Suurvalta-ajattelun noustessa Venäjällä suhtautudutaan vähemmistöihin aiempaa epäilevämmin.

Udmurtiassa etnofuturisteja vastaan on hyökkäilty mediassa vuosikausia. Vuodesta 2010 alkaen venäläisessä valtakunnallisessa mediassa, jopa tiedelehdissä on julkaistu useita artikkeleita, joissa korostetaan ”valtiotamuodostavaa” venäjän kansaa ja nähdään suomalais-ugrilaiset kulttuuripyrkimykset ”separatistisina” ja ei-toivottuina. Suomalais-ugrilainen yhteistyö Suomen, Venäjän ja Viron välillä esitetään haitallisena. Suomea ja Viroa on jopa suoraan syytetty liiallisesta innosta suomalais-ugrilaiseen yhteistyöhön. Tämän yhteistyön taustalla väitetään olevan ennen muuta kiinnostus Venäjän suomalais-ugrilaisten alueiden sotateollisuuteen ja luonnonvarantoihin. Venäjän suomalais-ugrilaisten vähemmistöjen kansallisten johtajien väitetään tavoittelevan itsenäisyyttä ja jopa jonkinlaista utopistista valtiota Suomesta Siperiaan.

Tällaiset melko absurdin kuuloiset väitteet tuovat kaikuja 1930-luvulta. Tuolloin Neuvostoliiton sisäministeriön turvallisuuspoliisi NKVD iski niin sanotun SOFIN:in (ven. Sojuz Osvabošdenie Finskih Narodnostej – 'suomalaisten kansojen vapautusliitto') jutun avulla suomalais-ugrilaisten kansojen älymystöä vastaan.

Suomessa faktoja poliittisesti tulkitseviin artikkeleihin ja väitteisiin on helppo suhtautua ironisesti. Esimerkiksi Udmurtiassa asia on toisin. Nykyään Venäjällä ulkomailta rahallista tukea saavien järjestöjen on rekisteröidyttävä ”ulkomaisiksi agenteiksi”. Ei siis ole leikin asia, jos joutuu leimatuksi vaaralliseksi separatistiksi tai Venäjän yhtenäisyyden horjuttajaksi.

Kevättalvella Literaturnyj žurnal -lehdessä ilmestyi Vasili Ivanovin artikkeli ”Finno-ugorskie respubliki v RF i zarubešnyj faktor” ('Suomalais-ugrilaiset tasavallat Venäjän federaatiossa ja ulkomainen tekijä'). Udmurtian television ohjelmassa udmurttitaiteilijat kommentoivat artikkelia epäuskon sekaisen järkytyksen vallassa. Tämän vuoden maaliskuussa Leningradin alueen kuvernööri Aleksander Drozenko mainitsi inkeriläiset järjestöt ja inkeroiset uhkana Venäjän eheydelle ja vertasi tilannetta Ukrainaan. On mahdollista, että tämän kaltaiset hyökkäykset ovat jo johtaneet siihen, että Venäjällä arastellaan ottaa vastaan suomalais-ugrilaista kulttuurityötä tukevien suomalaisten järjestöjen apua.

Mutta etnofuturismi on lintu. Se on nimenomaan muuttolintu. Myös muuttolintujen tulisi kuitenkin voida välillä palata parhaille pesintäsijoilleen, sillä maailman ympäri lentäminen rasittaa lihaksia.

Artikkeli on ilmestynyt Elonkehässä 2/2015.

Kirjoittaja on esseisti ja toimittaja. Hän on pohtinut muun muassa etnofuturismia esseeteoksessaan Uralilainen ikkuna (Savukeidas 2012).








Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...