tiistai 17. tammikuuta 2017

Stalinismin pääkallonpaikalla

Ville Ropponen

Vankileirien saaristo Gulag yhdistetään tavallisesti Siperiaan ja pohjolaan. Kuitenkin myös Moskovan keskustassa on paljon rakennuksia ja paikkoja, jotka muistuttavat sorrosta. Esimerkiksi Moskovan valtionyliopiston eräät osat on rakennettu vankityövoimalla, samoin Moskovan-Volgan kanava. Ja kaupungin ytimessä, Lubjankan aukiolla sijaitsee suunnaton rakennus kuin egyptiläinen pyramidi: turvallisuuspoliisi Tšekan ja sen seuraajien GPU:n, NKVD:n ja KGB:n päämaja ja vankila. Nykyään talossa toimii Venäjän tiedustelupalvelu FSB.

Venäjällä keskusvalta ei juuri välitä muistella neuvostoterrorin uhreja, vaikka paikallistasolla asenteet vaihtelevatkin allergisesta suopeaan. Muistoa vaalivat lähinnä kansalaisjärjestöt ja ortodoksinen kirkko. Valtion suhtautuminen on hyvin ristiriitaista: joskus se auttaa ja antaa tukea joihinkin hankkeisiin, toisinaan taas häiritsee, sanovat kansalaisaktivistit. Lisäksi viime vuosina on Stalinia alettu valtion toimesta rehabilitoida.

Auringossa kylpevä Lubjankan aukio on koristeltu isolla punatähdellä, jonka alla roikkuu tekstilaatta: ”9. toukokuuta”. Toisen maailmansodan päättymistä juhlistava Voiton päivä saapuu parin päivän päästä. Kaupungissa liehuvat Venäjän ja Neuvostoliiton liput. Metrossa pauhaavat isänmaalliset marssit, ja kadulla purjehtii vastaan musta-oransseihin Yrjönnauhoihin ja maastovärisiin suikkiin sonnustautuneita ihmisiä. Aamuisin saa seurata miten Venäjän ilmavoimat harjoittelee Moskovan ylilentoa. Kuuluu jyrinää: sinessä pörrää taisteluhelikoptereita, kuljetuskoneita ja hävittäjiä.

Seisomme Lubjankan keskellä Solovetskin kivellä. Lähdemme tutustumaan toisenlaiseen neuvostohistoriaan. Venäjän Memorial on roudannut kiven Solovetskin saarelta, jonne vuonna 1918 perustettiin ensimmäinen Gulag-leiri. Paikalla järjestetään joka vuosi poliittisen sorron uhrien muistopäivänä 30.10. ”nimien palauttaminen”. Vainojen uhrien nimiä luetaan tauotta 12 tuntia.

Toukokuussa Memorialin Maria Šilova opastaa kierrokselle Lubjankan ympäristössä. Aukion poskessa, Nikolskaja ulitsa 23:n talossa toimi suuren terrorin aikaan Korkeimman oikeuden sotilaskollegio. Vuosina 1936-1938 siellä allekirjoitettiin yli 31 000 teloitusmääräystä. Käydessämme talo on paketoitu, sitä restauroidaan.

Aukion toisella puolella Kuznetski most 16:ssa sijaitsi NKVD:n tiedotustoimisto, jonka ovelle pidätettyjen sukulaiset tulivat jonottamaan tietoa läheisistään. Vieressä numerossa 24 toimi Pompolit-järjestö. Se pyrki avustamaan poliittisia vankeja. Pompolitin sitkeän johtajattaren Jekaterina Peškovan ansiosta toimintaa pystyttiin jatkamaan aina vuoteen 1937.

Lubjankan läheisyydessä sijaitsivat myös Gulag-leirien hallintoyksikkö ja pidätystyrmät sekä Ulkoasiain Kansankomissariaatin rakennus. Seinässä on laatta, jossa kerrotaan neutraalisti, että myös Tšekan perustaja Feliks Dzeržinski työskenteli rakennuksessa. Ehkei ole mikään ihme, että viime aikoina Moskovassa on puhuttu Dzeržinskin patsaan palauttamisesta Lubjankan aukiolle, josta se kaadettiin elokuussa 1991.

Eteenpäin osoitteesta Varsonofevsky pereulok 7-9 löytyvät entinen Tšekan siirtopiste ja autotalli. Autotallin pihalla arvioidaan teloitetun jopa 15 000 ihmistä. Autoja pidettiin käynnissä peittämään laukausten äänet. Pääteloittajana vuosina 1926-1953 ahkeroi Vasili Blohin. Täällä toimi myös laboratorio X, jossa Tšekan kemisti Mayranovski kokeili erilaisia myrkkyjä tuomittuihin. Osoitteesta Miljutinski pereulok 9 löytyy GPU:n johtajan mukaan nimetty ”Jagodan kartano”. Genrih Jagodalla oli tapana järjestää rakennuksessa juhlia ystävilleen.

Teloituspaikkojen troikka:

Yksi

Butovon ortodoksisen yhteisön edustaja Anatoli on raamikas, mahakas ja mustapartainen. Hänestä tulee mieleen Sherwoodin iloisten veikkojen munkki Tuck. Mutta Anatolin kasvoja raskauttaa varjo hänen kertoessaan Butovosta.

Olemme viitisen kilometria Moskovan ulkopuolella lehtojen ympäröimässä kylässä. Kevätpäivä heilimöi. Taivas sinertää, eikä muistuta siitä miksi aluetta kutsuttiin ”ampumaradaksi”.
Tarkkaan ottaen kyse oli hämäyksestä: paikkaa väitettiin armeijan harjoituskentäksi. Näin kyettiin selittämään vuosina 1937-1938 öisin kaikuvat laukaussarjat. Teloitettavat kärrättiin paikalle vankikuljetuksissa, jotka oli naamioitu ruokatavara-autoiksi. Usein satoja ihmisiä ammuttiin kerralla. Butovossa lahdattiin mahdollisesti jopa 30 000 ihmistä.

Ortodoksinen yhteisö rakentaa paikalle muistomerkkiä ja kivitauluja, johon tiedettyjen uhrien nimet kaiverretaan.

Työmme on hidasta, sillä ei ole säädetty lakeja, joiden nojalla voitaisiin myöntää rahoitusta teloituspaikkojen muiston vaalimiseen, arvostelee yhteisön pappi, isä Vitali.

Kaksi

Parikymmentä kilometria Moskovan ulkopuolella rakennetaan uutta moottoritietä. Se viiltää Kommunarkan metsän poskeen kuin taitamaton parturi. Valoisa lehtimetsä on ympäröity piikkilangalla katetulla lankkuaidalla.

Kun haavikossa kulkee ympäriinsä, törmää muistomerkkeihin ja honkiin solmittuihin kuolintodistuksiin. Tuolla kohoaa muistomerkki mongolialaisille ja jakutialaisille uhreille. Täällä on
tataarisyntyisten hautoja. Vieressä on armeijan upseerien, mukaan lukien runoilijatar Marina Tsvetajevan miehen Sergei Efronin muistomerkki. Tiedetään että suomalaiset Karjalan tasavallan johtomiehet Kustaa Rovio ja Edvard Gylling teloitettiin Kommunarkassa. Kirjailijoista täällä sai niskalaukauksen esimerkiksi avantgardisti Boris Pilnjak.

Kolme

Hyvin toisenlainen on Moskovan keskustan Dmitri Donskoin luostarin hautausmaa. Siellä terrorin uhrit ja toimeenpanijat lepäävät kylki kyljessä. Keskellä kalmistoa kohoaa 15 000 uhrin joukkohaudan muistomerkki. Sen tuhkissa on esimerkiksi kirjailija Isaak Babelin, ohjaaja Vsevolod Meyerholdin, marsalkka Tuhatševskin ja NKVD:n johtajan Ježovin jäänteet. Melko lähelle kirjailija Solženitsynin hautaa sijoittuvat teloittaja Blohinin, Gulagin johtaja Nasedkinin ja NKVD:n päällikön Sudoplatovin haudat.

Yllättäen luostarin kirkossa on tšekistien toisille tšekisteille eli ”ystäville ja taistelutovereille” pystyttämä muistomerkki. Siihen nojaa tuoreita kukkia. Kirkon kellarissa sijaitsi aikoinaan Neuvostoliiton ensimmäinen krematorio, jossa tuhkattiin myös ammuttujen ruumiin. Krematorion uunit ja tekniset laitteet oli tilattu sattuvasti Saksasta, jossa myös pääkrematoija P. I. Nesterenko oli opiskellut.

Terroria leimasi selvä hierarkia. Butovon ampumaradalla teloitettiin tavallista kansaa, Kommunarkassa älymystöä ja NKP:n jäseniä. Korkea-arvoisimpien uhrien jäänteet taas löytyvät Donskoin hautausmaalta, toteaa Memorialin Šilova.

Yhteydenottoja päivittäin

Vuosikymmeniä sen jälkeen kun uhrit oli pidätetty, kuulusteltu, teloitettu tai passitettu Gulagiin, alkoi heidän kohtalonsa selvittäminen. Memorialin lisäksi Saharovin säätiön keskus tallettaa uhrien muistoa arkistoissaan. Memorialin työ on jatkuvaa: joka päivä tulee yhteydenottoja venäläisiltä, jotka haluavat selvittää läheistensä kohtaloa tai kertoa kokemuksistaan. Memorial työskentelee sen eteen, että ne sorretut, joiden mainetta ei ole vielä palautettu rehabilitoitaisiin. Esimerkiksi ulkomaiden kansalaisia ja eräitä vähemmistöryhmiä ei ole vieläkään rehabilitoitu, eikä kaikkia tuomittujen sukulaisia.

Saharovin keskus perkaa Gulagin muiston lisäksi Neuvostoliiton toisinajattelijaliikkeen historiaa. Keskuksen näyttelystä löytyy vaikkapa kuuluisan Metropol-almanakan (1979) kopio . Se sisältää kaunokirjallisia tekstejä, jotka eivät menneet sensuurista läpi.

Keskuksen rahoitus tulee useasta eri lähteestä, kuten EU:n komissiolta. Aiemmin Venäjän valtio tuki yksittäisiä hankkeita, mutta ei enää.

Nyt meitä uhkaa määritteleminen ”ulkomaiseksi agentiksi”, sanoo keskuksen työntekijä Polina Filippova.

Ympäri Venäjää on nykyään koko joukko kotiseutumuseoita, joissa käsitellään myös Gulagia. Esimerkiksi Vienanmeren-Itämeren kanavan seudun paikallismuseoissa kerrotaan kanavan rakentamisesta ja uhreistakin. Monet museot ovat kansalaisjärjestöjen perustamia. Valtio on viime aikoina ottanut haltuunsa useita museoita, kuten Permin lähellä olevan Gulag-museon ja Siperian Kemerovossa sijaitsevan museon; museot on muutettu käsittelemään yleensä rangaistusjärjestelmää, eikä Gulagia enää mainita.

Yhä laajalle on levinnyt käsitys, että Gulag kannatti ja se oli hinta, joka maan modernisoinnista oli maksettava. Hallitus ei kiistä käsitystä, vaan tavallaan hiljaisesti tukee sitä, vakuuttelee keskuksen työntekijä Natalia Konradova

Gulag mahdollinen kaikkialla

Samankaltaisilla linjoilla on myös valtiollisen Gulag-museon johtaja Konstantin Andrejev.
Monella venäläisellä on yhä käsitys, että Gulagissa istui pääosin rikollisia tai ainakin syyllisiä ihmisiä.
Gulag-museo koettaa muuttaa käsitystä. Museo on perustettu jo 2001, mutta aluksi se oli hyvin pieni. Pari vuotta sitten museo sai lisää rahoitusta Kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Nyt kahdessa kerroksessa esitellään Gulagin leirioloja ja terroria. Näytteillä on suuren terrorin aikaisia ”tappolistoja”, joita neuvostojohtajien allekirjoitukset koristavat, ja propagandajulisteita, joissa kehotetaan liiskaamaan ”viholliset”.
Museo on tehnyt ison työn järjestämällä vapaaehtoisia haastattelemaan Gulagista selviytyneitä. Haastatteluvideoita voi katsoa museossa. Museon näyttelyssä selviää se kalsea ristiriita, mikä vallitsi neuvostopropagandan ja sorron todellisuuden välillä.
– Gulagissa on kaikki mahdollista. Gulag on mahdollinen missä tahansa, toteaa museon johtaja lopuksi hyytävästi, mutta osuvasti.
Memorialin Šilovalle museo ei kelpaa.
Sen avulla vallanpitäjät voivat osoittaa, että he tukevat Gulagin muistamista ja käsittelyä, vaikka tuki on vähäistä, eikä sortoa ole virallisella tasolla käsitelty. Museossa ei saa riittävää kokonaiskuvaa vainoista. Toki siellä kerrotaan suuresta terrorista ja Stalinin vastuusta, mutta sorron syistä ei kerrota tarpeeksi.
Šilovan mielestä suuri terrori on ylikorostunut historiankirjoituksessa. Näin on siksi että puhdistukset kohdistuivat silloin johtoryhmiin ja teloituksia oli ennätyspaljon. Ja kuitenkin pakkokollektivisaation tai maailmansodan vuosien terrori vaati enemmän uhreja. Vainot jatkuivat koko ajan vuodesta 1917 Stalinin kuolemaan 1953, ja sen jälkeenkin, vain niiden intensiteetti vaihteli.
Kuinka tahansa matkustamme toverini kanssa Kotlasiin, missä tärkeän päivän juhlallisuudet eivät näy katukuvassa mitenkään. Entä mihin menemme juhlistamaan Voiton päivää? Tietenkin baariin nimeltä ”Berlin”.

Kainalo: Ihmismateriaalia

Nykyään poliitttisesta sorrosta muistuttavat kymmenet elleivät sadat muistomerkit ympäri Venäjää. Usein ne sijaitsevat syrjäseuduilla, kaupunkien laitamilla, tiettömien taipaleiden takana.

Gulag-leirit levittäytyivät alueille, joilta löytyi paljon luonnonvaroja, kuten kivihiiltä, öljyä, kaasua, metsävaroja ja uraania.Vankeja varten täytyi olla jotain pakkotyötä teetettäväksi. Luonnonvarojen hyväksikäyttämiseksi pohjolan ja Siperian vaikeapääsyisille alueille piti rakentaa tiet. Samalla alueita asutettiin. Gulagin alkuvaiheissa eli vielä ajatus vankien ”uudelleenkouluttamisesta”, mutta vuoden 1937 jälkeen se haudattiin, selittää Mihail Rogatšev, historiotsija ja neuvostosortoa tutkivan Pokajanie-säätiön edustaja Komin Syktyvkarissa.

Oliko neuvostohallinnon tarkoitus myös tuhota ”vastavallankumouksellisiksi” leimatut ihmisryhmät? Rogatševin mukaan näin ei voi sanoa.

Neuvostohallitus ei ensinnäkään vain kyennyt järjestämään ihmismassojen ruokintaa. Gulagia ei taloudellisessa mielessä suunniteltu mitenkään. Leirit eivät olleet taloudellisesti tuottavia vaan tappiollisia, mutta neuvostohallitus oli kiinnostunut vain tuotantomääristä. Bolševikkien toimia leimasi yleensäkin valtava sekavuus, Rogatšev tarkentaa.
 
Esimerkiksi kun GPU löysi Uhtan läheltä öljylähteitä, alettiin rakentaa kahta erilaista pumppausjärjestelmää, koska ei ollut tietoa kumpaa tarvitaan. Sama juttu Vorkutassa – käytettiin kahta eri kaivosmenetelmää, avolouhoksia ja umpilouhoksia. Vorkutaan ei 10 vuoteen ollut edes tietä, eikä louhittua hiiltä voitu kuljettaa minnekään.

Gulag-vangit olivat neuvostohallitukselle vain ihmismateriaalia. Ketään ei kiinnostanut kuinka paljon teollinen tuotanto tulisi maksamaan ihmishengissä.


Fakta

Suuren terrorin aikana 1936-1938 Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD teloitti ainakin 724 000 ihmistä. Vankileirille tai karkotukseen tuomittiin noin 1,4 miljoona ihmistä.

Memorial on vuonna 1989 perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.
Lisätietoa ”terrorin topografia” -kävelykierroksista Moskovan keskustassa järjestön nettisivuilta: http://topos.memo.ru/#13/55.7610/37.6283/main-layer_25081968-layer_25081968_M

Andrei Saharovin säätiö perustettiin pian ydinfyysikon ja toisinajattelijan kuoleman jälkeen joulukuussa 1989 Saharovin lesken Jelena Bonnerin aloitteesta. Myös Bonner on pitkän linjan toisinajattelija. 

Reportaasi on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 14.1.2017

tiistai 27. joulukuuta 2016

Proletariaatin periaatteet

Se mikä ennen oli laihuutta on nykyään ylipainoa, silkkaa läskiä.
Se mikä ennen oli toimeliaisuutta, on nykyään passiviisuutta.
Se mikä ennen oli taistelua, on nykyään televisio-ohjelmista kiistelyä.
Se mikä ennen oli mielenosoituksia, on nykyään halparuokaa purilaispaikasta.
Se mikä ennen oli tietoisuutta, on nykyään tiedottomuutta, pelkkää lumisadetta.

Päihdeongelma on ikuinen. Luokkaerot, terveyserot, sosiaalierot,
vaikuttavat ihmisten elinajan pituuteen jopa kymmenillä vuosilla.

Jossain silmänurkan vasemmalla kulmalla
ammattiliitot turvaavat vanhojen jäsentensä edut,
anarkistit kulkevat mielenosoituksessa
ja se näytetään rikottuna ikkunana.

Proletariaatti kuolee, Tampere turhaan,
mutta ei ennen kuin on siittänyt jälkikasvunsa,
josta tulee uusien säädöksien jälkeen halpatyövoimaa
laiskoille, rikkaille, väkivaltaisille ja muuten kyynisille.

Entententeelikamentten ja pippuri huis,
kuka nämä paskat savustaisi pois?


perjantai 23. joulukuuta 2016

Feministinen robotti

Hän vaatii tasa-arvoa, ei sen enempää.
Ja siksi häntä nimitellään feministiksi.
Mutta hän on ylpeä nimestä, syystäkin, ja asettaa
kätensä kuin liipaisimelle
ruiskaistessaan naurunsa vasten kasvojamme.
Ja pian me nauramme mukana.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Sovinistinen robotti

Näinä päivinä naisen takapuolen, hänen pakaroidensa ylistäminen
kuulostaa ilkeältä sovinismilta.

Robotti pohtii

esiin työntyvää lihaisaa, punaista kukkaa,
joka leviää mukavasti kuin geopolitikka,
ja siinä keskellä terälehdet
valmiina ottamaan vastaan robotin teknologian.

Pyöreästi esiin työntyvä kukka,
jota robotin kaltaiset hahmot palvovat illansoitossa.

Miten ihanaa on ajatella, ettei kaikki täällä vielä ole automatisoitua.

Kirjallisen valtavirran- ja julkisuuden rajoilla

Lukaisin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.

Monessa arvostelussa kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen "pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein. Esimerkiksi Antti Tuuria hän kutsuu ”lestadiolaiseksi marsuksi”, mikä kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.

Eskelisen teoksen esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen” muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.

Eskelisen teoksen antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen ”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä” käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat.

Jos en väärin muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi, ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.

Kirjallisuushistorioita ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin. Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi kirjallisuusesseistiikaksi.

Tuskin Eskelinen teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä. Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti haastaa.

Tämä on ihan helvetin siistiä.

perjantai 16. joulukuuta 2016

Kekkoslovakia 2.0.

Hauskutin aikani,
katosin kuvasta, tulin taas takaisin,
hyvästi luvasta,

pyrynä metsän rajaa.

Hauskutin aikani,
itkin taas huvista, kiersin ulos
veroin ja osakkein,

tätä yhtä ja samaa.

Hauskutin aikani,
tapoin taas halusta, ylestä palosta,

tätä lujaa jämää.

Hauskutin aikani,
Kempeleen kalusta, uskosta lujasta,

paloa hämää.

Hauskutin aikani,
tuskutin kaikki, hyppäsin itse

sinne lahtarin läjään.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Ihmisrobotti juhlissa

Hän juhlistaa olemustaan, sulat ja värit.
Hänen olemuksensa on etumusta täynnä.
Hän katsoo, eikä kukaan kehtaa olla vastaamatta katseeseen.
Häntä kohdistavat kamerat.

Miksi, miksi, miksi, miksi, miksi,
miksi, miksi, miksi, miksi, miksi

Ei täällä ole turhia kysymyksiä.

Häntä kohdistavat kamerat, koska hän on tärkeä ja paljon enemmän kuin muut ,
kuin muut me täällä,
kuin muut me täällä,
kuin muut me täällä,

enemmän kuin minä ja sinä.

Koneistosta ei tietenkään ole kysymys.