lauantai 1. huhtikuuta 2017

Ensimmäinen huhtikuuta

Ovikello soi. Siellä oli isokokoinen täti, joka sanoi olevansa yläkerran naapurista ja haluavansa lainata kolme kananmunaa. "Meillä leivotaan", täti sanoi römeällä äänellä. Toin munat, ja hän pyysi minua kantamaan ne asuntoonsa. Nyt vasta huomasin, että täti liikkui kainalosauvoilla. Päästyämme yläkertaan menimme sisään ovesta, jonka täti avasi kuhmuisella avaimella. Eteisessä lainehti Gobin autiomaallinen hiekkaa. Olohuoneessa kolme pihkovalaista insinööriä tanssi ripaskaa mahonkipöydällä. Kattokruunusta riippui kolme pitkänomaista akrobaattia, jotka tuntuivat olevan sekä ihmisen että apinan sukulaisia. "Kriikunoita, äkkiä", akrobaatit kajauttelivat kolmella falsetilla. Täti pyysi munat ja heitti ne äkkinäisellä ranneliikkeellä suureen metallipataan hellalla. Hän alkoi hämmentää pataa tummapuisella, raskaalla kauhalla. Uskaltauduin kurkistamaan talonkorkuisen padanreunan ylitse ja siellä - kuin Saimaan kesäautereisella ulapalla - uiskenteli marinoinoituja munuaisia, jäähileisiä mansikoita, aivokudosta ties kuinka monen posteljoonin ajukopasta, sammaloitunutta juustoa ja homeisia rubiineja. Kaiken keskelle olivat levinneet rikotut kolme kananmunaa kuin kuohilaan keltaiset silmät. Ei siinä mitään. Sammutin musiikin, jonka kuulin vasta nyt, se oli Brahmsin Ungarische tänze. Ikkunasta katsoessa sumu kietoi Vuosaaren yhä tiiviimmin välilihansa laskoksiin. Lähdin kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita, sillä minun teki mieli leipoa.

Fasismin anti-oidipaalinen sankaruus

Ukrainalaiset ovat todellisia, puhtaita slaaveja, toisin kuin venäläiset, jotka ovat lähes täysin primitiivisten suomalais-ugrilaisten heimojen saastuttamia. Ukrainalaisia jalompia ovat eurooppalaiset arjalaiset. Arjalaiseen rotuun verrattuna slaavit ovat vain haisevia äpärälapsia ja heinäsirkkoja. Todellinen eurooppalainen arjalaismies veltostuu rauhallisessa kulutuksen täyteisessä elämässä. Hän vaipuu impotenssiin. Vaarana on se, että konsumerismi riistää arjalaiselta fasistimieheltä siitoskyvyn, ja Eurooppaan tulvivat värilliset massat vievät hänen naisensa. Siksi arjalainen fasistimies tarvitsee sotaa. Vain väkivalta voi kiihottaa fasistia niin että hän sotaretkeltä kotiin palatessaan pystyy yhtymään naiseensa ja siittämään tuoreita, terveitä poikia! Sodassa arjalainen fasisti raiskaa, hän pakottaa vinosilmäiset mustanruskeat ja keltanahkaiset puolieläimet selälleen maahan ja seivästää heidät. Tuloksena syntyvä sekarotuinen vaaleanruskea aines on parasta palveluskäyttöön ja tykinruoaksi. Sodassa arjalaisen fasistimiehen latentti homoseksuaalisuus ja potentiaalinen veltto naismaisuus piiloutuvat patriarkaalisen, hiotun panssarin alle. Eurooppalainen mies löytää jälleen kykynsä kovaan siitokseen. Hän voi kieltää olevansa todellisuudessa kyltymätön perätuuppari ja ruskean reiän ritari. Raiskatessaan vieraan rodun eksoottisia naisia eurooppalainen fasistimies pystyy myös torjumaan helpommin uhkaavan oidipaalisen itsetuhovietin; hän ei edes kuvitelmissaan kykene sekoittamaan eksoottisia naisia biologiseen äitiinsä.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Älä pidätä aivopierua!

Uusfasistinen alt right-oikeisto levittää vaikutustaan maailmalla. Viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todistanut, että kyse on vakavasta ongelmasta. Äärioikeisto kyseenalaistaa jatkuvasti sananvapautta ja heiluttaa yhteiskuntarauhaa, näin myös Suomessa.

Trumpin twiittausten ja ”valeuutisia” koskevien puheiden myötä vapaata, puolueetonta tiedonvälitystä vastaan kohdistuu ennen näkemätön hyökkäys. Suomessakin on nähty vastaavaa: puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) yritti väittää Yleisradion syyllistyneen ”valeuutisiin” Ylen uutisoidessa Niinistön linjauksista kaksoiskansalaisten puolustusvoimiin palkkauksen suhteen.

Jatkuessaan tämä hyökkäys johtaa polarisoituneeseen maailmaan, jossa yhteiskunnat hajoavat eri tavoin ajatteleviin valtaryhmiin, jotka syyttävät toisiaan ”vääristellystä tiedosta”. Pian perustetaan oikeita ja vääriä medioita, eri ryhmittyvät hiovat kukkakeppejään. Vastakkainasettelu syvenee, eikä väkivalta ole kohta enää kaukana.

Joku analysoi aikoinaan persujen 2011 jytkyä, että perinteiset puolueet ovat aliarvioineet ihmisen irrationaalisuuden. Toisin sanoen ajatellaan, että ihmiset äänestävät lähinnä sen mukaan minkä he katsovat olevan itselleen taloudellisesti hyödyllistä.

Populistinen äärioikeisto kuitenkin vastaa itsensä henkisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi tunteneiden huutoon. Se luo katkeroituneille illuusion laajasta yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta äänestämällä populisteja. Joillekin ryhmille tunne siitä, että ”kerrankin näytetään suvakeille, matuille ja eliitille niiden paikka” voi olla tärkeämpää kuin mikään muu, niin kummallista kuin se onkin. Katkeroituneiden kostonhaluun vastaaminen siis. Nämä katkeroituneet eivät kohdista vihaansa talouspolitiikkaa junailleita poliitikkoja ja talouseliittiä vastaan, vaan he etsivät syntipukkeja. Ei mitään uutta historiassa. Sekä bolševikkien, että fasistien suosio ponnisti aikoinaan juuri tällaisista ryhmistä.

Toisaalta oikeistolainen uusliberaali eliitti on itse synnyttänyt tämän ongelman. Ensin talousglobalisaatio siirsi työpaikat hornan tuuttiin ja sitten niin sanottuihin emämaihin siirrettiin joukolla siirtolaisia halpatyövoimaksi samalla, kun eliitti pesi kätensä ja jankutti liberalismista tilanteessa, jossa elämä muuttui isolla osalla väestöstä jatkuvasti epävarmemmaksi ja taloudellisesti huterammaksi.

Perinteiset puolueet ovat kieltäytyneet reagoimasta ja osittain myös analysoimasta uusliberalistisen talousglobalisaation haittapuolia. Tämä on luovuttanut aloitteen populistiselle äärioikeistolle. Uusfasistien analyysi tilanteesta on väärä ja reseptit sen ratkaisemiseksi irvokkaita, mutta he ovat etulyöntiasemassa niin kauan kuin perinteiset puolueet kieltäytyvät käsittelemästä uusliberalistista talousglobalisaatiota kriittisesti.

Siksi ja vain siksi älä pidätä aivopierua, jos mielesi tekee piereskellä. Nyt vuonna 2017, kun Suomen valtio juhlii itsenäistä vuosisataansa on todellakin aivopiereskelyn aika.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Isänmaan surulliset vapauttajat

Millainen oli valkokaartilaisten sisällissota 1918 punaisia vastaan? Anneli Kannon romaanissa Lahtarit joukko pohjalaisia kulkee taisteluissa Vaasasta Viipuriin. Taidokkaan romaanin pääteemaksi nousee valkoinen terrori.

Ville Ropponen

Sisällissota ei ole uusi aihe, mutta sen valkoista osapuolta ei ole juuri kuvattu 1920-1930-lukujen ”vapaussotakirjallisuuden” jälkeen. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) tai Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset (1919) toki löivät mukaan sävyjä. Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla (1959-1962) siirsi luupin hävinneiden näkökulmaan. Linnan linjoilla monet kirjailijat Merestä Tuuriin ja Landeriin ovat kertoneet pääasiassa punaisten kohtaloista.

Romaani on eräänlainen sisarteos Kannon aiemmalle romaanille Veriruusut (2008), joka kuvaa punaisia naiskaartilaisia. Lahtareissa Kanto käyttelee pohjalaisia murteita yhtä hyvin kuin Antti Tuuri Talvisota-romaanissa (1984). Verisistä tapahtumista huolimatta teoksessa on huumoriakin. Romaani piirtää myös punaisista pikakuvan, ja punaista terroria sivuutaan.

Kannon teos liittyy nykyiseen historiallisen romaanin buumiin. Se on kansainvälinen trendi, jossa fiktio perustetaan tarkasti tositapahtumille. Laaja taustatyö näkyy. Kirjailija hyödyntää nuoren polven historiantutkimusta, jossa sisällissotaa on käsitelty kriittisesti. Valkoinen terrori on räiskähtänyt esiin, kun sitä vuosikymmeniä peiteltiin ja kaunisteltiin.

Aihe on järeä: väkilukuun suhteutettuna Suomessa tapettiin teloituksissa ja vankileireillä 1918 enemmän ihmisiä kuin Stalinin suuressa terrorissa 1937-1938; vankileirien kuolleisuusprosentti oli isompi kuin natsien keskitysleireillä. Puhdistukset olivat valtaosin suunniteltuja.

Eripurainen valkoinen kuoro

Kannon romaanissa ei ole kysymys vain historian elävöittämisestä, vaikka joku voisi sellaistakin epäillä. Teoksessa hyödynnetään nykyproosassa yleistä näkökulmatekniikkaa. Kahdeksan keskushenkilön lisäksi sivuhenkilöitä vilisee. Pienistä jäykkyyksistä huolimatta Kanto onnistuu lataamaan kuhunkin ääneen särmää. Mukaan hän yhdistelee historiallisia dokumentteja, päiväkäskyjä, sanomalehtijuttuja, muisteluksia.

Eri näkökulmat luovat romaaniin ristivalotusta ja asettavat toisensa kriittiseen tai huvittavaan valoon: osa henkilöistä kuvaa tapahtumia hyvinkin väritetysti. Syntyy eripurainen kuoro, josta yksittäiset äänet nousevat välillä etualalle.

Terävänä esiin piirtyy muonittajaksi sotaan lähtenyt Helena, joka toimii myös arkuttajana, kuulustelujen kirjurina ja sensorina vankileirillä. Romaanissa on muitakin vahvoja naishahmoja ja yleensä feministinen viritys.

Suojeluskuntalainen Ketoluoma kehittelee Lauri ”Tahko” Pihkalan tyylisiä nationalistisia rotuoppeja oikeuttamaan valkoisen armeijan toimia. Konekiväärimasinisti Friis tuo muistumia Vihtori Kosolasta. Jääkäri Ylivalli on traagisempi hahmo, joka uskoo isänmaahan, mutta kansalaissodan lihamyllyn jälkeen tilalle astuvat pettymys ja katumus.
Jääkäreitä elähdyttää nationalismi ja usko Saksaan. Pohjalaiset talonpojat ovat usein körttiläisiä ja luottavat asiansa oikeuteen, varsinkin kun sanotaan lähdettämän ”punaryssiä” vastaan. Yllättäen vastassa on suomalaisia. Tampereen taisteluissa kaduilla makaa ruumiita, talot palavat. Juopuneet valkokaartilaiset sekoilevat ja ahdistelevat naisia.

Sattuman kauppaa

Marko Tapio kuvaa romaanissa Arktinen Hysteria (1967-1968) sisällissodan osapuolten aatteettomuutta ja nihilismiä. Kannon tulkinta ei ole nihilistinen, vaikka hänelläkin sota näyttäytyy pääasiassa taisteluna vallasta. Molempien puolten johtajia kuvataan satiirisesti. Tavallinen kansa kärsii, eikä välttämättä pidä kummastakaan osapuolesta.

Kanto esittää sodan katastrofina, johon monet tapahtumien käynnistyttyä ajautuvat. Suojeluskuntalainenkin ajattelee miten sattumaa on, ettei hän kulje punakaartissa.

Lahtarien loppuosan tapahtumat ovat todella raakoja, vaikka Kanto kuvaa terroria tyylikkäästi: teloituksia, raiskauksia, ”venäläisten” etnistä joukkomurhaa Viipurissa, Hennalan leirihelvettiä.

Veriruusuissa henkilöt löytävät voimaa rakkaudesta. Lahtareissa ihmissuhteet epäonnistuvat tai vaipuvat merkityksettömiksi. Sodan kauhut sammuttavat intohimon ja aatteiden palon. Voittajatkaan eivät selviydy vauriotta. Jääkäri Ylivallista tuntuu, että voittajia ovat vain valkoisten taustalla piilevät rahamiehet. ”Vapaussodan” voittajat ovat myyneet Suomen Saksan vasalliksi.

Lahtarien ihmisiä heittelevät kollektiiviset voimat, he kulkevat sodan huumassa, eikä yksikään voi pyristäytyä irti aikakauden kymestä.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 s. Gummerus. 2017.




keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kieli on elo, olio

Automaatio, autio, maaton, auto...

Harvoin menee sanattomaksi, mutta vetää kyllä sanattomaksi miten usein nykyään käytetään ”vetää sanattomaksi” -fraasia. On tämä haasteellista, kun edes tämän haasteen kohtaaminen ei tunnu haasteelliselta vuonna 2017.

Runous kielen kaaoksen kaverina, jumppaa, jumppaa, pumppaa,
liha yhteen, liha ylös. Lyriikka kauimpana rukousmatosta, dogmatiikasta.

Ja sittenkin rutiini hallitsee maailmaa:

syömisen, ulostamisen, naimisen, kivuliaisen, syntymisen, kuolemisen
ulvova frekvenssi, loputon toistuminen, tai ei loputon
mutta tarpeeksi monta kertaa sisään ja ulos, tulos tai ulos

Sarjallisen tuotannon ylivoima,
tuotannollisen ylivoiman sarjallisuus,
päivien, ajan, läähätyksen, rytmin lopullinen samankaltaisuus,

jos et usko, niin hyppää Gatling-koneen eteen,

rei'itän sinut varmaksi

Ulkomaalaiset opiskelijat ovat jättämässä Suomen yliopistot

Ilman muuta parempi kääntyä sisäänpäin ja panostaa tieteiden ja taiteiden indisiplinääriseen keskinäisvaihtoon isänmaamme nationalistisella sisäpuolella samalla kun vahvistetaan omavaraistaloutta, omavaraistiedettä ja omavaraistaidetta. Vielä kun saataisiin korkeat lukukausimaksut myös suomalaisopiskelijoille, niin heistäkin päästäisiin eroon, ja yliopistorakennukset voisi esim. Senaattikiinteistöt ry:n ulkoistamisen, yhtiöittämisen ja yksityistämisen jälkeen vuokrata jollekin sopivalle hallituspoliitikkoihin sidoksissa olevalle konsulttifirmalle, joka on erikoistunut sisäisten viestinnällisten strategioiden suprajohtavuuden makrotason innovointiin; tällä taktiikalla saavutetaan win-win-tilanne, joka tänä haasteellisena bisnesperiodina saavuttaa optimaalisen alakorkeutensa kronologisena hetkenä, jolloin saniteettitilojen keskusyksikkö nupin muotoisesta instrumentista vetäisemällä päästää aaltokonemaisen soundinsa.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Tasapainoilua sapelinterällä

Antonia Arslan: Kiurunkartano. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2016. Romaani 219 s.

Italianarmenialaisen Antonia Arslanin (s.1938) Kiurunkartano on pieni suuri romaani erään suvun tuhoutumisesta. Useita palkintoja keränneellä teoksella on pohjaa kirjailijan sukulaisten kohtaloissa Anatoliassa vuonna 1915. Arslanin kerronnallisten keinojen monipuolisuus mahdollistaa sen, että laajan ja raskaan kansanmurha-aineiston pohjalta on syntynyt taiturimaisen kevyt ja värikäs teos.

Pääosaan romaanissa nousevat armenialaiset naiset. Arslanin teos pöyhii psykohistoriallisia tabuja samantyyppisesti kuin Sofi Oksasen Puhdistus (2008).

Apteekkari Sempadin suku elää anatolialaisessa pikkukaupungissa. He ovat varakkaita toisin kuin valtaosa muista armenialaisista, ja suku on eräänlainen yhteisön keskipiste. Sivistyneinä ja Eurooppaan kallellaan olevina he edustavat armenialaista älymystöä, joka 1900-luvun alussa elätteli toiveita vähemmistöjen aseman parantumisesta osmanien valtakunnassa. Toisin kävi: nuorturkkilainen Ittihad-hallitus käynnisti lopullisen ratkaisun.

Reilu kolmasosa romaanista kuvaa tapahtumia ennen kansanmurhaa, joskin jatkuvat lyhyet ennakoinnit luovat dramatiikkaa. Arslanin impressionistinen kerronta on aistivoimaista, koristeellista, yksityiskohtaista, ja sittenkin tiivistä ja elliptistä. Tämä on italocalvinolaista keveyttä: tasapainoilua sapelinterällä. Dokumentaarisuutta kehystää runollinen, humoristista raakalaismainen.

Välillä seurataan Italiaan muuttaneen Jervant-sedän valmistautumista vierailulle sukunsa luo Anatoliaan. Italia liittyy maailmansotaan 24. huhtikuuta 1915, rajat sulkeutuvat ja veljen matka peruuntuu. Samana päivänä alkaa armenialaisten kansanmurha. Jervantin kautta käsitellään eloonjääneiden syyllisyyttä ja maanpaon armenialaisten assimilaatiota, eräänlaista kansan häviämistä sekin.

Romaani on täynnä sivujuonien alkuja, peruuntuneita lähtöjä, tapaamisia jotka eivät toteudukaan; langanpäät vain törröttävät, lukijan on itse kuviteltava loput. Tarinoiden alkuja kerrotaan esimerkiksi kirkkoa maalaavista kaksosista, jotka ovat lähdössä isänsä perässä Amerikkaan sekä armenialaisen Azniv-neidon ja turkkilaisen upseerin Djelalin orastavasta suhteesta, jossa romantiikka tussahtaa alkuunsa. Perheen Araksi-keittäjätär taas pelastuu Smyrnaan ja päätyy bordelliin Aleksandriaan, mikä mainitaan ”onnenkantamoiseksi”.

Nuorturkkilaisten äärinationalistisen, rasistisen ideologian mukaan jo vuosisatoja alempiarvoisina pidetyt kristilliset vähemmistöt, armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, oli tuomittu hävitettäväksi. Kertomus ”petollisten armenialaisten nujertamisesta” kietoutui osaksi kansallista identiteettiä, eikä Turkki ole vieläkään myöntänyt tapahtunutta. Ei tämä ole täysin yllättävää: Suomessakin valkoisten joukkojen toimeenpanemia punavankien ja siviilien laajoja joukkomurhia sisällissodan 1918 jälkeen peiteltiin ja kaunisteltiin vuosikymmeniä.

Turkissa armenialaisten kansanmurhan käsitteleminen on tabu. Orhan Pamukin romaani Lumi (2003) vain viittaa armenialaisten tuhoon. Länsimaissa kansanmurhaa on käsitelty eniten Yhdysvalloissa, jonne valtaosa kansanmurhasta selvinneistä länsiarmenialaisista emigroitui.

Euroopassa tunnetuin teos lienee Itävallan juutalaisen Franz Werfelin laaja romaani Musa Dahgin neljäkymmentä päivää (1933). Werfel kirjoitti romaania vastarintaan nousevista armenialaiskylistä samaan aikaan, kun Hitler suunnitteli juutalaisten lahtaamista. Italialaisten Tavianin veljesten Arslanin romaanin pohjalta 2007 ohjaama samanniminen filmi on ensimmäinen eurooppalainen elokuva, jossa kansanmurhaa käsitellään suoraan.

Kuin Werfeliltä lainatulta tuntuu Kiurunkartanon kertojan tapa vaihtaa jatkuvasti näkökulmahenkilöä. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaan tapahtumia kuvataan suvun eri jäsenten ja läheisten kautta. Ulkopuolinen, melko kaikkitietävä kertoja virittää tyylilajin lievästi eeppiseksi. Kronikkakertojan tapaan kertojan ote on muisteleva ja itsereflektoiva. Kertoja hallitsee kertomustaan ja pohtii tuon tuosta henkilöiden rooleja, motiiveja ja mahdollisuuksia selvitä tarinassa.

Kansantarujen ainekset välähtävät, samoin kristilliset symbolit. Tämä liittyy ikivanhan armenialaiskulttuurin perinteiseen kristillisyyteen.

Arslanilla on kiinnostava taito hidastuttaa kerrontaansa tärkeissä kohdissa esimerkiksi esinemaailman tarkasteluun. Vain hetki ennen kuolemaa hyvänahkaisen Sempadin ajatukset harhailevat porvarillisen elämän joutavissa pikku iloissa: kartanon tenniskentän viimeistely, tuliterä krokettimaila, uusi kaari-ikkuna, lasimaalaukset ja wieniläinen piano. Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä.

Turkkilaiset santarmit, zaptiet saapuvat, ja kartanolla tapahtuu hirveitä.

”Punainen kukka Šušanigin sylissä on aviomiehen pää, joka on irtileikattuna lennähtänyt hänen syliinsä”.

Romaanissa on joitakin rajun väkivallan kuvauksia. Esimerkiksi kun pieni Henriette on piiloutunut äidin hameen alle: ”... isän kaulasta lennähtänyt verisuihku kastelee hänet esiliinan lävitse ja tulvahtaa äidin turvapaikan miellyttävään pimeyteen”.

Yleisesti ottaen romaanissa kuitenkin kuvataan väkivaltaa hienovaraisesti ja etäännytetysti verrattuna kansanmurhasta selvinneiden muisteluksissa mainittuihin mielikuvituksellisiin raakuuksiiin. Arslan on onnistunut salakuljettamaan teokseen jopa eräänlaista lämpöä, valoakin. Ittihad-hallituksen toimia selvitetään vain parissa kohtauksessa. Islamilaisen papiston roolia kansanmurhassa ei käsitellä. Turkkilaiset näytetään ristiriitaisina ihmisinä, joilla on toimilleen erilaisia motiiveja.

Se on hyvä taiteellinen ratkaisu. Samalla romaani kenties nostaa esiin sovituksen mahdollisuuden.

Miespuolisten armenialaisten murhaamisen jälkeen naiset, tytöt ja vanhukset pakotetaan kuolemanmarsseille Anatolian halki kohti Syyrian Aleppoa ja Dayr az Zawrin autiomaata. Kurdirosvot ja zaptiet ryöstävät marssijoilta kaiken jo alkumatkasta. Ihmisiä nöyryytetään, hakataan ja tapetaan, jolleivat he näänny nälkään, janoon tai uupumukseen. Tietä reunustavat ruumiit.

Armenialaisten naisten osa on erityisen kova: jollei heitä raiskata, he joutuvat myymään itsensä leipäpalasta. Muuten ruoaksi on vain ruohoa. Jos naiset kääntyvät islamiin ja menevät turkkilaisen kanssa naimisiin, he saattavat ”pelastua”, mutta joutuvat ikiajoiksi kätkemään armenialaisuutensa.

Romaanin lopulla esiin kimmahtaa perheen ystävien, kreikkalaisen itkijänaisen Ismenen ja turkkilaisen kerjäläisen Nazimin kehittelemä pelastusjuoni. Sen avulla aiotaan vapauttaa Aleppoon keskitysleirille selviytyneet Šušanig ja osa lapsista. Kun mukaan liittyvät kerjäläisten veljeskunta sekä Aleppossa asuva Sempadin lääkäriveli ja tämän ystävätär, Ranskan konsulin vaimo, tapahtumat sävyttyvät itämaiseksi veijaritarinaksi – se on kuin posetiivin soitto kansanmurhan mustuudessa.

Kari Klemelä on suomentajana pitkän linjan ammattilainen, joka kustantamonsa Mansardan kautta julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta pienistä kielistä. Kiurunkartanon hän on suomentanut tavallistakin paremmin.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.