perjantai 3. helmikuuta 2017

Tasapainoilua sapelinterällä

Antonia Arslan: Kiurunkartano. Suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2016. Romaani 219 s.

Italianarmenialaisen Antonia Arslanin (s.1938) Kiurunkartano on pieni suuri romaani erään suvun tuhoutumisesta. Useita palkintoja keränneellä teoksella on pohjaa kirjailijan sukulaisten kohtaloissa Anatoliassa vuonna 1915. Arslanin kerronnallisten keinojen monipuolisuus mahdollistaa sen, että laajan ja raskaan kansanmurha-aineiston pohjalta on syntynyt taiturimaisen kevyt ja värikäs teos.

Pääosaan romaanissa nousevat armenialaiset naiset. Arslanin teos pöyhii psykohistoriallisia tabuja samantyyppisesti kuin Sofi Oksasen Puhdistus (2008).

Apteekkari Sempadin suku elää anatolialaisessa pikkukaupungissa. He ovat varakkaita toisin kuin valtaosa muista armenialaisista, ja suku on eräänlainen yhteisön keskipiste. Sivistyneinä ja Eurooppaan kallellaan olevina he edustavat armenialaista älymystöä, joka 1900-luvun alussa elätteli toiveita vähemmistöjen aseman parantumisesta osmanien valtakunnassa. Toisin kävi: nuorturkkilainen Ittihad-hallitus käynnisti lopullisen ratkaisun.

Reilu kolmasosa romaanista kuvaa tapahtumia ennen kansanmurhaa, joskin jatkuvat lyhyet ennakoinnit luovat dramatiikkaa. Arslanin impressionistinen kerronta on aistivoimaista, koristeellista, yksityiskohtaista, ja sittenkin tiivistä ja elliptistä. Tämä on italocalvinolaista keveyttä: tasapainoilua sapelinterällä. Dokumentaarisuutta kehystää runollinen, humoristista raakalaismainen.

Välillä seurataan Italiaan muuttaneen Jervant-sedän valmistautumista vierailulle sukunsa luo Anatoliaan. Italia liittyy maailmansotaan 24. huhtikuuta 1915, rajat sulkeutuvat ja veljen matka peruuntuu. Samana päivänä alkaa armenialaisten kansanmurha. Jervantin kautta käsitellään eloonjääneiden syyllisyyttä ja maanpaon armenialaisten assimilaatiota, eräänlaista kansan häviämistä sekin.

Romaani on täynnä sivujuonien alkuja, peruuntuneita lähtöjä, tapaamisia jotka eivät toteudukaan; langanpäät vain törröttävät, lukijan on itse kuviteltava loput. Tarinoiden alkuja kerrotaan esimerkiksi kirkkoa maalaavista kaksosista, jotka ovat lähdössä isänsä perässä Amerikkaan sekä armenialaisen Azniv-neidon ja turkkilaisen upseerin Djelalin orastavasta suhteesta, jossa romantiikka tussahtaa alkuunsa. Perheen Araksi-keittäjätär taas pelastuu Smyrnaan ja päätyy bordelliin Aleksandriaan, mikä mainitaan ”onnenkantamoiseksi”.

Nuorturkkilaisten äärinationalistisen, rasistisen ideologian mukaan jo vuosisatoja alempiarvoisina pidetyt kristilliset vähemmistöt, armenialaiset, assyrialaiset ja kreikkalaiset, oli tuomittu hävitettäväksi. Kertomus ”petollisten armenialaisten nujertamisesta” kietoutui osaksi kansallista identiteettiä, eikä Turkki ole vieläkään myöntänyt tapahtunutta. Ei tämä ole täysin yllättävää: Suomessakin valkoisten joukkojen toimeenpanemia punavankien ja siviilien laajoja joukkomurhia sisällissodan 1918 jälkeen peiteltiin ja kaunisteltiin vuosikymmeniä.

Turkissa armenialaisten kansanmurhan käsitteleminen on tabu. Orhan Pamukin romaani Lumi (2003) vain viittaa armenialaisten tuhoon. Länsimaissa kansanmurhaa on käsitelty eniten Yhdysvalloissa, jonne valtaosa kansanmurhasta selvinneistä länsiarmenialaisista emigroitui.

Euroopassa tunnetuin teos lienee Itävallan juutalaisen Franz Werfelin laaja romaani Musa Dahgin neljäkymmentä päivää (1933). Werfel kirjoitti romaania vastarintaan nousevista armenialaiskylistä samaan aikaan, kun Hitler suunnitteli juutalaisten lahtaamista. Italialaisten Tavianin veljesten Arslanin romaanin pohjalta 2007 ohjaama samanniminen filmi on ensimmäinen eurooppalainen elokuva, jossa kansanmurhaa käsitellään suoraan.

Kuin Werfeliltä lainatulta tuntuu Kiurunkartanon kertojan tapa vaihtaa jatkuvasti näkökulmahenkilöä. Päähenkilöitä ei oikeastaan ole, vaan tapahtumia kuvataan suvun eri jäsenten ja läheisten kautta. Ulkopuolinen, melko kaikkitietävä kertoja virittää tyylilajin lievästi eeppiseksi. Kronikkakertojan tapaan kertojan ote on muisteleva ja itsereflektoiva. Kertoja hallitsee kertomustaan ja pohtii tuon tuosta henkilöiden rooleja, motiiveja ja mahdollisuuksia selvitä tarinassa.

Kansantarujen ainekset välähtävät, samoin kristilliset symbolit. Tämä liittyy ikivanhan armenialaiskulttuurin perinteiseen kristillisyyteen.

Arslanilla on kiinnostava taito hidastuttaa kerrontaansa tärkeissä kohdissa esimerkiksi esinemaailman tarkasteluun. Vain hetki ennen kuolemaa hyvänahkaisen Sempadin ajatukset harhailevat porvarillisen elämän joutavissa pikku iloissa: kartanon tenniskentän viimeistely, tuliterä krokettimaila, uusi kaari-ikkuna, lasimaalaukset ja wieniläinen piano. Inhimillistä, mutta ei liian inhimillistä.

Turkkilaiset santarmit, zaptiet saapuvat, ja kartanolla tapahtuu hirveitä.

”Punainen kukka Šušanigin sylissä on aviomiehen pää, joka on irtileikattuna lennähtänyt hänen syliinsä”.

Romaanissa on joitakin rajun väkivallan kuvauksia. Esimerkiksi kun pieni Henriette on piiloutunut äidin hameen alle: ”... isän kaulasta lennähtänyt verisuihku kastelee hänet esiliinan lävitse ja tulvahtaa äidin turvapaikan miellyttävään pimeyteen”.

Yleisesti ottaen romaanissa kuitenkin kuvataan väkivaltaa hienovaraisesti ja etäännytetysti verrattuna kansanmurhasta selvinneiden muisteluksissa mainittuihin mielikuvituksellisiin raakuuksiiin. Arslan on onnistunut salakuljettamaan teokseen jopa eräänlaista lämpöä, valoakin. Ittihad-hallituksen toimia selvitetään vain parissa kohtauksessa. Islamilaisen papiston roolia kansanmurhassa ei käsitellä. Turkkilaiset näytetään ristiriitaisina ihmisinä, joilla on toimilleen erilaisia motiiveja.

Se on hyvä taiteellinen ratkaisu. Samalla romaani kenties nostaa esiin sovituksen mahdollisuuden.

Miespuolisten armenialaisten murhaamisen jälkeen naiset, tytöt ja vanhukset pakotetaan kuolemanmarsseille Anatolian halki kohti Syyrian Aleppoa ja Dayr az Zawrin autiomaata. Kurdirosvot ja zaptiet ryöstävät marssijoilta kaiken jo alkumatkasta. Ihmisiä nöyryytetään, hakataan ja tapetaan, jolleivat he näänny nälkään, janoon tai uupumukseen. Tietä reunustavat ruumiit.

Armenialaisten naisten osa on erityisen kova: jollei heitä raiskata, he joutuvat myymään itsensä leipäpalasta. Muuten ruoaksi on vain ruohoa. Jos naiset kääntyvät islamiin ja menevät turkkilaisen kanssa naimisiin, he saattavat ”pelastua”, mutta joutuvat ikiajoiksi kätkemään armenialaisuutensa.

Romaanin lopulla esiin kimmahtaa perheen ystävien, kreikkalaisen itkijänaisen Ismenen ja turkkilaisen kerjäläisen Nazimin kehittelemä pelastusjuoni. Sen avulla aiotaan vapauttaa Aleppoon keskitysleirille selviytyneet Šušanig ja osa lapsista. Kun mukaan liittyvät kerjäläisten veljeskunta sekä Aleppossa asuva Sempadin lääkäriveli ja tämän ystävätär, Ranskan konsulin vaimo, tapahtumat sävyttyvät itämaiseksi veijaritarinaksi – se on kuin posetiivin soitto kansanmurhan mustuudessa.

Kari Klemelä on suomentajana pitkän linjan ammattilainen, joka kustantamonsa Mansardan kautta julkaisee laadukasta käännöskirjallisuutta pienistä kielistä. Kiurunkartanon hän on suomentanut tavallistakin paremmin.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

Taigan anarkisti

Juri Vella: Rakkauden maa. Suomentanut Karin Lukin. Johdanto Eva Toulouze ja Stephan Dudeck. Runoja ja dialogeja. 192 s. Atrain 2016.

Metsänenetsisyntyinen Juri Vella (Aivaseda, 1948-2013) ehti kuolla ennen kuin häneltä julkaistiin suomennosvalikoimaa. Joitakin Vellan runosuomennoksia oli ilmestynyt suomalaisissa lehdissä, ja hänen aktivismistaan tiedettiin meillä.

Vellan myöhäistuotannosta kootun valikoiman runoista ja dialogeista saa annoksen luonnonläheistä filosofiaa ja poromiehen elämää sekä käsityksen Siperian alkuperäiskansojen oloista öljytalouden keskellä.

Valikoiman teksteissä korostuu vuoropuhelu. Vellaa muistuttava keskeislyyrinen ääni käy sitä erilaisten henkilöiden kanssa, kuten ortodoksisen nunnan, paikallislehden lukijoiden, taigassa vierailevan venäläisrunoilijan ja Yhdysvaltain alkuperäiskansoja edustavan runoilija N. Scott Momadayn. Vellalle dialogisuus tarkoittaa paitsi monologisuuden, esimerkiksi vallanpitäjien ideologistien viestien, vastustamista, myös pyrkimystä vastavuoroiseen yhteyteen.

Gorkin kirjallisuusinstituutissa Moskovassa opiskellut Vella palasi kotiseudulleen Hanti-Mansiaan eli Jugraan. Hän opetteli poronhoitajaksi ja asettui erämaahan. Vella oli mukana, kun Jugran alkuperäiskansojen aktivismi 1990-luvulla hieman kohensi heidän asemaansa. Väsymättä hän kamppaili öljy-yhtiöitä vastaan.

Vella kirjoitti pääosin venäjäksi, koska hänen mukaansa metsänenetsit olivat menettäneet metaforisen runokielensä ja säilyttäneet vain arkisen ja asiakielen. Kuin kaikuna tästä Vella kieltäytyi venäläisen runouden valtavirran korukielestä. Hänen runoutensa on toteavaa, arkista, lähes minimalistista. Venäläisestä valtavirrasta poiketen Vella käytti vapaata mittaa. Hänen runoutensa muistuttaa Boris Pasternakia ja tšuvassisyntyistä Gennadi Aigia.

Vellan teksteissä erottuvat luonnonnäyt, lankeaminen loveen ja erämaan arkiaskareet. Vallanpitäjien kritiikki on pelottoman suoraa. Runoissa öljy peittää joet ja taiga kuolee pystyyn. Nämä kuvat sopii muistaa Suomessakin: valtaosa öljystämme ostetaan Venäjältä.

Runoääni vaihtelee intiimistä pilailevaan ja ärhäkkään. Vastasyntynyt poronvasa vasten öljykenttää on toistuva kuva. Vella kritisoi teknologista kehitystä kehottaen älylliseen kehitykseen. Taloudellinen epätasa-arvo saa huutia. Runoilija tekee konkreettisiakin ehdotuksia uusiutuvien energiamuotojen käytöstä. Runoissa viitataan usein Tšetšenian sotiin. Tšetšeenien ja palestiinalaisten kohtalot samaistuvat. Globaali kvartaalitalous ja suurvaltojen väki sortavat pieniä kansoja yhtälailla idästä länteen.

Kokoelman paras dialogi on ”Apokalypsi”. Sen sarkastisissa anekdooteissa edetään neuvostoajasta nykyhetkeen. Tarina stalinistivaltuutetusta opettamassa alkuperäisväestöä kalastamaan on hillitöntä satiiria, vaikka luultavasti tosipohjainen.
Karina Lukin on suomentanut Vellan hillityn runokielen mallikelpoisesti. Eva Toulouzen ja Stephan Dudeckin johdanto valottaa Vellan elämää, kulttuuriaktivismia ja tuotantoa.

Ville Ropponen

Kritiikki on ilmestynyt Parnasson numerossa 1/2017.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Stalinismin pääkallonpaikalla

Ville Ropponen

Vankileirien saaristo Gulag yhdistetään tavallisesti Siperiaan ja pohjolaan. Kuitenkin myös Moskovan keskustassa on paljon rakennuksia ja paikkoja, jotka muistuttavat sorrosta. Esimerkiksi Moskovan valtionyliopiston eräät osat on rakennettu vankityövoimalla, samoin Moskovan-Volgan kanava. Ja kaupungin ytimessä, Lubjankan aukiolla sijaitsee suunnaton rakennus kuin egyptiläinen pyramidi: turvallisuuspoliisi Tšekan ja sen seuraajien GPU:n, NKVD:n ja KGB:n päämaja ja vankila. Nykyään talossa toimii Venäjän tiedustelupalvelu FSB.

Venäjällä keskusvalta ei juuri välitä muistella neuvostoterrorin uhreja, vaikka paikallistasolla asenteet vaihtelevatkin allergisesta suopeaan. Muistoa vaalivat lähinnä kansalaisjärjestöt ja ortodoksinen kirkko. Valtion suhtautuminen on hyvin ristiriitaista: joskus se auttaa ja antaa tukea joihinkin hankkeisiin, toisinaan taas häiritsee, sanovat kansalaisaktivistit. Lisäksi viime vuosina on Stalinia alettu valtion toimesta rehabilitoida.

Auringossa kylpevä Lubjankan aukio on koristeltu isolla punatähdellä, jonka alla roikkuu tekstilaatta: ”9. toukokuuta”. Toisen maailmansodan päättymistä juhlistava Voiton päivä saapuu parin päivän päästä. Kaupungissa liehuvat Venäjän ja Neuvostoliiton liput. Metrossa pauhaavat isänmaalliset marssit, ja kadulla purjehtii vastaan musta-oransseihin Yrjönnauhoihin ja maastovärisiin suikkiin sonnustautuneita ihmisiä. Aamuisin saa seurata miten Venäjän ilmavoimat harjoittelee Moskovan ylilentoa. Kuuluu jyrinää: sinessä pörrää taisteluhelikoptereita, kuljetuskoneita ja hävittäjiä.

Seisomme Lubjankan keskellä Solovetskin kivellä. Lähdemme tutustumaan toisenlaiseen neuvostohistoriaan. Venäjän Memorial on roudannut kiven Solovetskin saarelta, jonne vuonna 1918 perustettiin ensimmäinen Gulag-leiri. Paikalla järjestetään joka vuosi poliittisen sorron uhrien muistopäivänä 30.10. ”nimien palauttaminen”. Vainojen uhrien nimiä luetaan tauotta 12 tuntia.

Toukokuussa Memorialin Maria Šilova opastaa kierrokselle Lubjankan ympäristössä. Aukion poskessa, Nikolskaja ulitsa 23:n talossa toimi suuren terrorin aikaan Korkeimman oikeuden sotilaskollegio. Vuosina 1936-1938 siellä allekirjoitettiin yli 31 000 teloitusmääräystä. Käydessämme talo on paketoitu, sitä restauroidaan.

Aukion toisella puolella Kuznetski most 16:ssa sijaitsi NKVD:n tiedotustoimisto, jonka ovelle pidätettyjen sukulaiset tulivat jonottamaan tietoa läheisistään. Vieressä numerossa 24 toimi Pompolit-järjestö. Se pyrki avustamaan poliittisia vankeja. Pompolitin sitkeän johtajattaren Jekaterina Peškovan ansiosta toimintaa pystyttiin jatkamaan aina vuoteen 1937.

Lubjankan läheisyydessä sijaitsivat myös Gulag-leirien hallintoyksikkö ja pidätystyrmät sekä Ulkoasiain Kansankomissariaatin rakennus. Seinässä on laatta, jossa kerrotaan neutraalisti, että myös Tšekan perustaja Feliks Dzeržinski työskenteli rakennuksessa. Ehkei ole mikään ihme, että viime aikoina Moskovassa on puhuttu Dzeržinskin patsaan palauttamisesta Lubjankan aukiolle, josta se kaadettiin elokuussa 1991.

Eteenpäin osoitteesta Varsonofevsky pereulok 7-9 löytyvät entinen Tšekan siirtopiste ja autotalli. Autotallin pihalla arvioidaan teloitetun jopa 15 000 ihmistä. Autoja pidettiin käynnissä peittämään laukausten äänet. Pääteloittajana vuosina 1926-1953 ahkeroi Vasili Blohin. Täällä toimi myös laboratorio X, jossa Tšekan kemisti Mayranovski kokeili erilaisia myrkkyjä tuomittuihin. Osoitteesta Miljutinski pereulok 9 löytyy GPU:n johtajan mukaan nimetty ”Jagodan kartano”. Genrih Jagodalla oli tapana järjestää rakennuksessa juhlia ystävilleen.

Teloituspaikkojen troikka:

Yksi

Butovon ortodoksisen yhteisön edustaja Anatoli on raamikas, mahakas ja mustapartainen. Hänestä tulee mieleen Sherwoodin iloisten veikkojen munkki Tuck. Mutta Anatolin kasvoja raskauttaa varjo hänen kertoessaan Butovosta.

Olemme viitisen kilometria Moskovan ulkopuolella lehtojen ympäröimässä kylässä. Kevätpäivä heilimöi. Taivas sinertää, eikä muistuta siitä miksi aluetta kutsuttiin ”ampumaradaksi”.
Tarkkaan ottaen kyse oli hämäyksestä: paikkaa väitettiin armeijan harjoituskentäksi. Näin kyettiin selittämään vuosina 1937-1938 öisin kaikuvat laukaussarjat. Teloitettavat kärrättiin paikalle vankikuljetuksissa, jotka oli naamioitu ruokatavara-autoiksi. Usein satoja ihmisiä ammuttiin kerralla. Butovossa lahdattiin mahdollisesti jopa 30 000 ihmistä.

Ortodoksinen yhteisö rakentaa paikalle muistomerkkiä ja kivitauluja, johon tiedettyjen uhrien nimet kaiverretaan.

Työmme on hidasta, sillä ei ole säädetty lakeja, joiden nojalla voitaisiin myöntää rahoitusta teloituspaikkojen muiston vaalimiseen, arvostelee yhteisön pappi, isä Vitali.

Kaksi

Parikymmentä kilometria Moskovan ulkopuolella rakennetaan uutta moottoritietä. Se viiltää Kommunarkan metsän poskeen kuin taitamaton parturi. Valoisa lehtimetsä on ympäröity piikkilangalla katetulla lankkuaidalla.

Kun haavikossa kulkee ympäriinsä, törmää muistomerkkeihin ja honkiin solmittuihin kuolintodistuksiin. Tuolla kohoaa muistomerkki mongolialaisille ja jakutialaisille uhreille. Täällä on
tataarisyntyisten hautoja. Vieressä on armeijan upseerien, mukaan lukien runoilijatar Marina Tsvetajevan miehen Sergei Efronin muistomerkki. Tiedetään että suomalaiset Karjalan tasavallan johtomiehet Kustaa Rovio ja Edvard Gylling teloitettiin Kommunarkassa. Kirjailijoista täällä sai niskalaukauksen esimerkiksi avantgardisti Boris Pilnjak.

Kolme

Hyvin toisenlainen on Moskovan keskustan Dmitri Donskoin luostarin hautausmaa. Siellä terrorin uhrit ja toimeenpanijat lepäävät kylki kyljessä. Keskellä kalmistoa kohoaa 15 000 uhrin joukkohaudan muistomerkki. Sen tuhkissa on esimerkiksi kirjailija Isaak Babelin, ohjaaja Vsevolod Meyerholdin, marsalkka Tuhatševskin ja NKVD:n johtajan Ježovin jäänteet. Melko lähelle kirjailija Solženitsynin hautaa sijoittuvat teloittaja Blohinin, Gulagin johtaja Nasedkinin ja NKVD:n päällikön Sudoplatovin haudat.

Yllättäen luostarin kirkossa on tšekistien toisille tšekisteille eli ”ystäville ja taistelutovereille” pystyttämä muistomerkki. Siihen nojaa tuoreita kukkia. Kirkon kellarissa sijaitsi aikoinaan Neuvostoliiton ensimmäinen krematorio, jossa tuhkattiin myös ammuttujen ruumiin. Krematorion uunit ja tekniset laitteet oli tilattu sattuvasti Saksasta, jossa myös pääkrematoija P. I. Nesterenko oli opiskellut.

Terroria leimasi selvä hierarkia. Butovon ampumaradalla teloitettiin tavallista kansaa, Kommunarkassa älymystöä ja NKP:n jäseniä. Korkea-arvoisimpien uhrien jäänteet taas löytyvät Donskoin hautausmaalta, toteaa Memorialin Šilova.

Yhteydenottoja päivittäin

Vuosikymmeniä sen jälkeen kun uhrit oli pidätetty, kuulusteltu, teloitettu tai passitettu Gulagiin, alkoi heidän kohtalonsa selvittäminen. Memorialin lisäksi Saharovin säätiön keskus tallettaa uhrien muistoa arkistoissaan. Memorialin työ on jatkuvaa: joka päivä tulee yhteydenottoja venäläisiltä, jotka haluavat selvittää läheistensä kohtaloa tai kertoa kokemuksistaan. Memorial työskentelee sen eteen, että ne sorretut, joiden mainetta ei ole vielä palautettu rehabilitoitaisiin. Esimerkiksi ulkomaiden kansalaisia ja eräitä vähemmistöryhmiä ei ole vieläkään rehabilitoitu, eikä kaikkia tuomittujen sukulaisia.

Saharovin keskus perkaa Gulagin muiston lisäksi Neuvostoliiton toisinajattelijaliikkeen historiaa. Keskuksen näyttelystä löytyy vaikkapa kuuluisan Metropol-almanakan (1979) kopio . Se sisältää kaunokirjallisia tekstejä, jotka eivät menneet sensuurista läpi.

Keskuksen rahoitus tulee useasta eri lähteestä, kuten EU:n komissiolta. Aiemmin Venäjän valtio tuki yksittäisiä hankkeita, mutta ei enää.

Nyt meitä uhkaa määritteleminen ”ulkomaiseksi agentiksi”, sanoo keskuksen työntekijä Polina Filippova.

Ympäri Venäjää on nykyään koko joukko kotiseutumuseoita, joissa käsitellään myös Gulagia. Esimerkiksi Vienanmeren-Itämeren kanavan seudun paikallismuseoissa kerrotaan kanavan rakentamisesta ja uhreistakin. Monet museot ovat kansalaisjärjestöjen perustamia. Valtio on viime aikoina ottanut haltuunsa useita museoita, kuten Permin lähellä olevan Gulag-museon ja Siperian Kemerovossa sijaitsevan museon; museot on muutettu käsittelemään yleensä rangaistusjärjestelmää, eikä Gulagia enää mainita.

Yhä laajalle on levinnyt käsitys, että Gulag kannatti ja se oli hinta, joka maan modernisoinnista oli maksettava. Hallitus ei kiistä käsitystä, vaan tavallaan hiljaisesti tukee sitä, vakuuttelee keskuksen työntekijä Natalia Konradova

Gulag mahdollinen kaikkialla

Samankaltaisilla linjoilla on myös valtiollisen Gulag-museon johtaja Konstantin Andrejev.
Monella venäläisellä on yhä käsitys, että Gulagissa istui pääosin rikollisia tai ainakin syyllisiä ihmisiä.
Gulag-museo koettaa muuttaa käsitystä. Museo on perustettu jo 2001, mutta aluksi se oli hyvin pieni. Pari vuotta sitten museo sai lisää rahoitusta Kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Nyt kahdessa kerroksessa esitellään Gulagin leirioloja ja terroria. Näytteillä on suuren terrorin aikaisia ”tappolistoja”, joita neuvostojohtajien allekirjoitukset koristavat, ja propagandajulisteita, joissa kehotetaan liiskaamaan ”viholliset”.
Museo on tehnyt ison työn järjestämällä vapaaehtoisia haastattelemaan Gulagista selviytyneitä. Haastatteluvideoita voi katsoa museossa. Museon näyttelyssä selviää se kalsea ristiriita, mikä vallitsi neuvostopropagandan ja sorron todellisuuden välillä.
– Gulagissa on kaikki mahdollista. Gulag on mahdollinen missä tahansa, toteaa museon johtaja lopuksi hyytävästi, mutta osuvasti.
Memorialin Šilovalle museo ei kelpaa.
Sen avulla vallanpitäjät voivat osoittaa, että he tukevat Gulagin muistamista ja käsittelyä, vaikka tuki on vähäistä, eikä sortoa ole virallisella tasolla käsitelty. Museossa ei saa riittävää kokonaiskuvaa vainoista. Toki siellä kerrotaan suuresta terrorista ja Stalinin vastuusta, mutta sorron syistä ei kerrota tarpeeksi.
Šilovan mielestä suuri terrori on ylikorostunut historiankirjoituksessa. Näin on siksi että puhdistukset kohdistuivat silloin johtoryhmiin ja teloituksia oli ennätyspaljon. Ja kuitenkin pakkokollektivisaation tai maailmansodan vuosien terrori vaati enemmän uhreja. Vainot jatkuivat koko ajan vuodesta 1917 Stalinin kuolemaan 1953, ja sen jälkeenkin, vain niiden intensiteetti vaihteli.
Kuinka tahansa matkustamme toverini kanssa Kotlasiin, missä tärkeän päivän juhlallisuudet eivät näy katukuvassa mitenkään. Entä mihin menemme juhlistamaan Voiton päivää? Tietenkin baariin nimeltä ”Berlin”.

Kainalo: Ihmismateriaalia

Nykyään poliitttisesta sorrosta muistuttavat kymmenet elleivät sadat muistomerkit ympäri Venäjää. Usein ne sijaitsevat syrjäseuduilla, kaupunkien laitamilla, tiettömien taipaleiden takana.

Gulag-leirit levittäytyivät alueille, joilta löytyi paljon luonnonvaroja, kuten kivihiiltä, öljyä, kaasua, metsävaroja ja uraania.Vankeja varten täytyi olla jotain pakkotyötä teetettäväksi. Luonnonvarojen hyväksikäyttämiseksi pohjolan ja Siperian vaikeapääsyisille alueille piti rakentaa tiet. Samalla alueita asutettiin. Gulagin alkuvaiheissa eli vielä ajatus vankien ”uudelleenkouluttamisesta”, mutta vuoden 1937 jälkeen se haudattiin, selittää Mihail Rogatšev, historiotsija ja neuvostosortoa tutkivan Pokajanie-säätiön edustaja Komin Syktyvkarissa.

Oliko neuvostohallinnon tarkoitus myös tuhota ”vastavallankumouksellisiksi” leimatut ihmisryhmät? Rogatševin mukaan näin ei voi sanoa.

Neuvostohallitus ei ensinnäkään vain kyennyt järjestämään ihmismassojen ruokintaa. Gulagia ei taloudellisessa mielessä suunniteltu mitenkään. Leirit eivät olleet taloudellisesti tuottavia vaan tappiollisia, mutta neuvostohallitus oli kiinnostunut vain tuotantomääristä. Bolševikkien toimia leimasi yleensäkin valtava sekavuus, Rogatšev tarkentaa.
Esimerkiksi kun GPU löysi Uhtan läheltä öljylähteitä, alettiin rakentaa kahta erilaista pumppausjärjestelmää, koska ei ollut tietoa kumpaa tarvitaan. Sama juttu Vorkutassa – käytettiin kahta eri kaivosmenetelmää, avolouhoksia ja umpilouhoksia. Vorkutaan ei 10 vuoteen ollut edes tietä, eikä louhittua hiiltä voitu kuljettaa minnekään.

Gulag-vangit olivat neuvostohallitukselle vain ihmismateriaalia. Ketään ei kiinnostanut kuinka paljon teollinen tuotanto tulisi maksamaan ihmishengissä.


Fakta

Suuren terrorin aikana 1936-1938 Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD teloitti ainakin 724 000 ihmistä. Vankileirille tai karkotukseen tuomittiin noin 1,4 miljoona ihmistä.

Memorial on vuonna 1989 perustettu kansainvälinen järjestö, joka pyrkii dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.
Lisätietoa ”terrorin topografia” -kävelykierroksista Moskovan keskustassa järjestön nettisivuilta: http://topos.memo.ru/#13/55.7610/37.6283/main-layer_25081968-layer_25081968_M

Andrei Saharovin säätiö perustettiin pian ydinfyysikon ja toisinajattelijan kuoleman jälkeen joulukuussa 1989 Saharovin lesken Jelena Bonnerin aloitteesta. Myös Bonner on pitkän linjan toisinajattelija. 

Reportaasi on julkaistu Kansan Uutisten Viikkolehdessä 14.1.2017

Reportaasi on käännetty myös venäjäksi ja ilmestynyt 29.1.2017 RiaNovosti-uutistoimiston internet-sivulla https://inosmi.ru/history/20170129/238621864.html

tiistai 27. joulukuuta 2016

Proletariaatin periaatteet

Se mikä ennen oli laihuutta on nykyään ylipainoa, silkkaa läskiä.
Se mikä ennen oli toimeliaisuutta, on nykyään passiviisuutta.
Se mikä ennen oli taistelua, on nykyään televisio-ohjelmista kiistelyä.
Se mikä ennen oli mielenosoituksia, on nykyään halparuokaa purilaispaikasta.
Se mikä ennen oli tietoisuutta, on nykyään tiedottomuutta, pelkkää lumisadetta.

Päihdeongelma on ikuinen. Luokkaerot, terveyserot, sosiaalierot,
vaikuttavat ihmisten elinajan pituuteen jopa kymmenillä vuosilla.

Jossain silmänurkan vasemmalla kulmalla
ammattiliitot turvaavat vanhojen jäsentensä edut,
anarkistit kulkevat mielenosoituksessa
ja se näytetään rikottuna ikkunana.

Proletariaatti kuolee, Tampere turhaan,
mutta ei ennen kuin on siittänyt jälkikasvunsa,
josta tulee uusien säädöksien jälkeen halpatyövoimaa
laiskoille, rikkaille, väkivaltaisille ja muuten kyynisille.

Entententeelikamentten ja pippuri huis,
kuka nämä paskat savustaisi pois?


perjantai 23. joulukuuta 2016

Feministinen robotti

Hän vaatii tasa-arvoa, ei sen enempää.
Ja siksi häntä nimitellään feministiksi.
Mutta hän on ylpeä nimestä, syystäkin, ja asettaa
kätensä kuin liipaisimelle
ruiskaistessaan naurunsa vasten kasvojamme.
Ja pian me nauramme mukana.

tiistai 20. joulukuuta 2016

Sovinistinen robotti

Näinä päivinä naisen takapuolen, hänen pakaroidensa ylistäminen
kuulostaa ilkeältä sovinismilta.

Robotti pohtii

esiin työntyvää lihaisaa, punaista kukkaa,
joka leviää mukavasti kuin geopolitikka,
ja siinä keskellä terälehdet
valmiina ottamaan vastaan robotin teknologian.

Pyöreästi esiin työntyvä kukka,
jota robotin kaltaiset hahmot palvovat illansoitossa.

Miten ihanaa on ajatella, ettei kaikki täällä vielä ole automatisoitua.

Kirjallisen valtavirran- ja julkisuuden rajoilla

Lukaisin Markku Eskelisen Raukoilla rajoilla. Suomalaisen proosakirjallisuuden historiaa -teoksen jo heti sen ilmestyttyä syyskuussa. Olen kiinnostuksella seurannut opuksen kritiikkejä pitkin talveen taittuvaa syksyä tässä kaupungissa, joka perustettiin 1500-luvulla ja nousi Suomen pääkaupungiksi 1800-luvun alussa, joka on kokenut sisällissodan punavallan ja saksalaismiehityksen, valkoisen terrorin ja neuvostoilmavoimien pommituksen jatko-sodassa jne.

Monessa arvostelussa kirjalliset auktoriteetit ovat leimanneet Eskelisen teoksen "pamfletiksi" sillä perusteella, ettei sen kirjoittaja käsittele kaikkia valtavirrassa yleisesti hyväksyttyjä kirjailijoita. Hernettä on vedetty nenään myös sen vuoksi, että Eskelinen luonnehtii monia menneitä tai nykyisiä kirjallisuudentutkijoita ja kirjailijoita räväköin sanakääntein. Esimerkiksi Antti Hyryä hän kutsuu ”häkkinsä rajoja hitaasti hahmottavaksi /---/ melankoliaa potevaksi marsuksi”, mikä kieltämättä kuulostaa oikeaan osuvalta.

Eskelisen teoksen esiin kirjoitettu tarkoitus on toinen: kirjalliseen marginaaliin jääneiden teosten tulkinta, valtavirran ”siunattujen” muistomerkkien uudelleen luenta, kokeellisen proosan jäljittäminen kustakin aikakaudesta ja sen osoittaminen miten erilaiset zeitgeistin valtaideologiat nationalismista fasismiin ja kommunismiin sekä näiden ideologioiden käytännön soveltajiin ovat usein vaikuttaneet myös kirjallisen vallankäytön laskoksissa. Suurinta kirjallista vallankäyttöä on tietenkin julkaisematta jättäminen.

Eskelisen teoksen antia ovat esimerkiksi Algot Untolan piiloon painettujen teosten käsittely ja merkityksen käsittäminen, niin sanotun jääkäriscifin ruodinta, Paavo Haavikon valpas lähiluenta, käsitteen ”bonsaimodernismi” lanseeraaminen, Hans Selon teosten käsittely ja ilkeät, raastinraudanomaiset luonnehdinnat erilaisista valtavirran kunakin aikakautena omaksumista ”pyhistä” käsityksistä, kirjailijoista ja teoksista, joita aikakauden kaapin päälle nostetut tutkijat, kriitikot ja toimittajat kilvan kehuvat. Elmer Diktoniuksen aikakautensa valtavirtaan nähden varsin kokeellisen proosan ruodintaa jäin kaipaamaan. Diktonius on kai rajautunut ulos teoksesta, joka keskittyy vain suomen kieliseen proosaan, vaikka Elmer käsittääkseni itse käänsi tekstinsä suomeksi.

Jos en väärin muista, niin kirjallisuudentutkimuksen, samoin kuin kaiken akateemisen tutkimuksen ja inhimillisen toiminnan, tarkoitus on aiemmin kiveen veistettyjen käsitysten riekalointi, makulointi, ruopiminen, uudelleen luenta ja hipelöinti.

Kirjallisuushistorioita ei Suomessa useinkaan ole kirjoitettu erityisen hyvin. Parhaimmillaankin teoksia vaivaa akateeminen kapulakielisyys ja tuoreiden näkökulmien pelko ja puute. Eskelisen teos on tässä mielessä toista maata: monet sen jaksoista nousevat erinomaiseksi kirjallisuusesseistiikaksi.
Tuskin Eskelinen teoksellaan mitään ”kirjasotaa” sytyttää, ei edes sellaista kiistaa joka syntyi hänen yhdessä Jyrki Lehtolan kanssa kirjoittamansa esseeteoksen Sianhoito-opas (1987) ilmestyttyä. Ei varmaan ole tarkoituskaan. Suomalaista kirjallista kaanonia ja kirjallisuudenhistorian betoniin valettuja käsityksiä teos silti haastaa.

Tämä on on ihan helvetin siistiä.