sunnuntai 7. toukokuuta 2017

S.O.S. - hallitusta onnitellaan!

Suomen perheyrittäjät onnittelevat kapeaharteista miljonääri, insinööri, pääministeri Juha Sipilää hänen avaraotsaisista ja ripeistä toimistaan työttömien kansalaisten tarkkailun ja velvoittamisen lisäämiseksi, palkansaajien, ammattiliittojen ja kaikenmaailman dosenttien aseman alentamiseksi sekä sananvapauden rajoittamisen parissa!

Suomen nuoret yrittäjät onnittelevat plastillisuutta uhkuvien kasvojen onnellista omistajaa, valtionvarainministeri Petteri Orpoa valoisista ja ideologiaa tunnustavista leikkauksista heikoimmin toimeentulevien selviämiseen sekä laajasydämisistä tulonsiirroista suuryrityksille luokkayhteiskunnan palauttamiseksi!

Suomen suomalaiset yrittäjät onnittelevat suurta ja mahtavaa suomalaista, ulkoministeri Timo Soinia hänen kansanomaisesta työstään kansanryhmien positiivisen syrjinnän vähentämiseksi ja negatiivisen syrjinnän lisäämiseksi, kansan kahtia jakamiseksi ja itäisen ulottuvuuden uusvanhoista askelista.

Ja lopuksi

Suomen nuoret perheelliset taideyrittäjät onnittelevat kulttuuriministeri Sampo Terhoa hänen sinimustasta panoksestaan taiteilijoiden pakkoyrittäjyyden lisäämiseksi, taiteen tuen vähentämiseksi ja suuntaamiseksi klassiseen suomalaiseen kulttuuriin (kuten Perussuomalaisille nuorille ja niin sanotusti traditionalistisille pienlehdille)
sekä käsitteen ”rotu” tuomisesta kulttuuripoliittiseen keskusteluun.


Sammosta purkautuu terhoja eli perussuomalaista taidetta

Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen (Joukahaiselle oli pantu vähemmistökielto ja koko mies reservaattiin, sillä oli vinot silmät ja saamelainen pärstä) lähtivät ryöstämään Sampoa Pohjolasta. Vakuutusyhtiön pääkonttorissa Helsingin keskustassa oltiin hämmästyneitä, mutta annettiin lopulta periksi vastaan sanomattomalle troikalle ja sen yhden ajatuksen suunnitelmalle, jota ei edes vihreiden ja vasemmistoliiton vaalivoitto ollut saanut sumenemaan. Halla kulki aholla.

Sampo lastattiin kaupunkimaasturin takapenkille ja lähdettiin kaasuttelemaan kohti Arkadianmäkeä.

- Nyt voitais vähän kokeilla, loihe lausumaan Lemminkäinen.
- Ai niin kuin vittu mitä, kysyi Ilmarinen.
- Sampoa tietenkin, vastasi Väinämöinen ja kosketti kapinetta kansanomaisesti.

Siinä sitä koeteltiin niin kuin uutta huumausainetta. Seisottiin liikennevaloissa, eikä maksettu autoveroa. Ähäkutti!

Sammosta alkoi purkautua ulos terhoja. Niitä tuli tulvimalla, virtana, kymenä, koskena, ei korvalla, vaan viinalla kirkkaalla, silkkaa ryöppyä, ysköstä, ihmetystä, uskotonta, kaskeamatonta kirmailua ja laiduntamista.

Niitä terhoja, jalopuiden sikiöitä, käytiin istuttamassa keskuspuistoon, josta osa oli tosin jo ehditty kaavoittaa rikkaiden asuinalueeksi. Siellä niitä kasteltiin pissimällä, ja pian kasvoi yksivärisiä mutta terhakoita puita.

- Seteleitä kasvaa, sanoi Väinämöinen.
- Lihamukin viipaleita ne on, sanoi Ilmarinen.
- Rahaa menee, sanoi Lemminkäinen.

Ilmarinen päätti takoa tai siis pumpata itselleen barbaran, tai naisen. Lemminkäinen lähti sotimaan Saudi-Arabian tukemiseksi Jemeniin, suomalaisilla aseilla tietenkin: ratatatata-tatata, mustia kaatuu – siitäkin voidaan tehdä kulttuuria. Väinämöinen veti terhon nenäänsä ja yski pitkään yksikseen.

- Kuinka meillä on aina tällaista, valitti Väinämöinen, eikä osannut sopeutua ajanhenkeen ja eläkkeelle.
- Se on sitä perussuomalaista taidetta! huusi Joukahainen, joka oli karannut reservaatistaan, halusi revitellä ja sulautua enemmistöön.
- Ei laiteta Tony Halmeen pakertamaa maissipaskaa, jossa on sivellin keskellä, Kiasmaan kuitenkaan, kysyi Väinämöinen.
- Välillä meillä pyöri puolukka pillussa, kun Marjatta synnytti, vastasi Joukahainen edelleen enemmistöön sulautumista jäljitellen.
- Antakaa ihmisten elää, ajatella ja tehdä työtä. Älkää tappako heidän luovuttaan ja yritteliäisyyttään, hengitti jostain paikalle lennähtänyt Aino, hukkumaisillaan kulttuurikielteiseen ilmapiiriin.

Isänmaa istui hiljaa, kun äidinkieltä poljettiin. Äidinkieli lensi mieluusti pois, avarammille aavoille. Valtiolaiva kulki peräsin kovana, vanaveteensä syljeskellen, hädin tuskin postmodernin jälkeisen romaanin kaavoja tajunneena, passiivisena niin kuin tolkun ihmiset ja oudoksuen pian kasvoillaan paistavaa auringonjumala Ammon Ra:n ilmettä, joka ennusti ukkosta.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Ensimmäinen huhtikuuta

Ovikello soi. Siellä oli isokokoinen täti, joka sanoi olevansa yläkerran naapurista ja haluavansa lainata kolme kananmunaa. "Meillä leivotaan", täti sanoi römeällä äänellä. Toin munat, ja hän pyysi minua kantamaan ne asuntoonsa. Nyt vasta huomasin, että täti liikkui kainalosauvoilla. Päästyämme yläkertaan menimme sisään ovesta, jonka täti avasi kuhmuisella avaimella. Eteisessä lainehti Gobin autiomaallinen hiekkaa. Olohuoneessa kolme pihkovalaista insinööriä tanssi ripaskaa mahonkipöydällä. Kattokruunusta riippui kolme pitkänomaista akrobaattia, jotka tuntuivat olevan sekä ihmisen että apinan sukulaisia. "Kriikunoita, äkkiä", akrobaatit kajauttelivat kolmella falsetilla. Täti pyysi munat ja heitti ne äkkinäisellä ranneliikkeellä suureen metallipataan hellalla. Hän alkoi hämmentää pataa tummapuisella, raskaalla kauhalla. Uskaltauduin kurkistamaan talonkorkuisen padanreunan ylitse ja siellä - kuin Saimaan kesäautereisella ulapalla - uiskenteli marinoinoituja munuaisia, jäähileisiä mansikoita, aivokudosta ties kuinka monen posteljoonin ajukopasta, sammaloitunutta juustoa ja homeisia rubiineja. Kaiken keskelle olivat levinneet rikotut kolme kananmunaa kuin kuohilaan keltaiset silmät. Ei siinä mitään. Sammutin musiikin, jonka kuulin vasta nyt, se oli Brahmsin Ungarische tänze. Ikkunasta katsoessa sumu kietoi Vuosaaren yhä tiiviimmin välilihansa laskoksiin. Lähdin kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita, sillä minun teki mieli leipoa.

Fasismin anti-oidipaalinen sankaruus

Ukrainalaiset ovat todellisia, puhtaita slaaveja, toisin kuin venäläiset, jotka ovat lähes täysin primitiivisten suomalais-ugrilaisten heimojen saastuttamia. Ukrainalaisia jalompia ovat eurooppalaiset arjalaiset. Arjalaiseen rotuun verrattuna slaavit ovat vain haisevia äpärälapsia ja heinäsirkkoja. Todellinen eurooppalainen arjalaismies veltostuu rauhallisessa kulutuksen täyteisessä elämässä. Hän vaipuu impotenssiin. Vaarana on se, että konsumerismi riistää arjalaiselta fasistimieheltä siitoskyvyn, ja Eurooppaan tulvivat värilliset massat vievät hänen naisensa. Siksi arjalainen fasistimies tarvitsee sotaa. Vain väkivalta voi kiihottaa fasistia niin että hän sotaretkeltä kotiin palatessaan pystyy yhtymään naiseensa ja siittämään tuoreita, terveitä poikia! Sodassa arjalainen fasisti raiskaa, hän pakottaa vinosilmäiset mustanruskeat ja keltanahkaiset puolieläimet selälleen maahan ja seivästää heidät. Tuloksena syntyvä sekarotuinen vaaleanruskea aines on parasta palveluskäyttöön ja tykinruoaksi. Sodassa arjalaisen fasistimiehen latentti homoseksuaalisuus ja potentiaalinen veltto naismaisuus piiloutuvat patriarkaalisen, hiotun panssarin alle. Eurooppalainen mies löytää jälleen kykynsä kovaan siitokseen. Hän voi kieltää olevansa todellisuudessa kyltymätön perätuuppari ja ruskean reiän ritari. Raiskatessaan vieraan rodun eksoottisia naisia eurooppalainen fasistimies pystyy myös torjumaan helpommin uhkaavan oidipaalisen itsetuhovietin; hän ei edes kuvitelmissaan kykene sekoittamaan eksoottisia naisia biologiseen äitiinsä.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Älä pidätä aivopierua!

Uusfasistinen alt right-oikeisto levittää vaikutustaan maailmalla. Viimeistään Donald Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi on todistanut, että kyse on vakavasta ongelmasta. Äärioikeisto kyseenalaistaa jatkuvasti sananvapautta ja heiluttaa yhteiskuntarauhaa, näin myös Suomessa.

Trumpin twiittausten ja ”valeuutisia” koskevien puheiden myötä vapaata, puolueetonta tiedonvälitystä vastaan kohdistuu ennen näkemätön hyökkäys. Suomessakin on nähty vastaavaa: puolustusministeri Jussi Niinistö (ps.) yritti väittää Yleisradion syyllistyneen ”valeuutisiin” Ylen uutisoidessa Niinistön linjauksista kaksoiskansalaisten puolustusvoimiin palkkauksen suhteen.

Jatkuessaan tämä hyökkäys johtaa polarisoituneeseen maailmaan, jossa yhteiskunnat hajoavat eri tavoin ajatteleviin valtaryhmiin, jotka syyttävät toisiaan ”vääristellystä tiedosta”. Pian perustetaan oikeita ja vääriä medioita, eri ryhmittyvät hiovat kukkakeppejään. Vastakkainasettelu syvenee, eikä väkivalta ole kohta enää kaukana.

Joku analysoi aikoinaan persujen 2011 jytkyä, että perinteiset puolueet ovat aliarvioineet ihmisen irrationaalisuuden. Toisin sanoen ajatellaan, että ihmiset äänestävät lähinnä sen mukaan minkä he katsovat olevan itselleen taloudellisesti hyödyllistä.

Populistinen äärioikeisto kuitenkin vastaa itsensä henkisesti ja taloudellisesti syrjäytetyksi tunteneiden huutoon. Se luo katkeroituneille illuusion laajasta yhteiskuntaelämään vaikuttamisesta äänestämällä populisteja. Joillekin ryhmille tunne siitä, että ”kerrankin näytetään suvakeille, matuille ja eliitille niiden paikka” voi olla tärkeämpää kuin mikään muu, niin kummallista kuin se onkin. Katkeroituneiden kostonhaluun vastaaminen siis. Nämä katkeroituneet eivät kohdista vihaansa talouspolitiikkaa junailleita poliitikkoja ja talouseliittiä vastaan, vaan he etsivät syntipukkeja. Ei mitään uutta historiassa. Sekä bolševikkien, että fasistien suosio ponnisti aikoinaan juuri tällaisista ryhmistä.

Toisaalta oikeistolainen uusliberaali eliitti on itse synnyttänyt tämän ongelman. Ensin talousglobalisaatio siirsi työpaikat hornan tuuttiin ja sitten niin sanottuihin emämaihin siirrettiin joukolla siirtolaisia halpatyövoimaksi samalla, kun eliitti pesi kätensä ja jankutti liberalismista tilanteessa, jossa elämä muuttui isolla osalla väestöstä jatkuvasti epävarmemmaksi ja taloudellisesti huterammaksi.

Perinteiset puolueet ovat kieltäytyneet reagoimasta ja osittain myös analysoimasta uusliberalistisen talousglobalisaation haittapuolia. Tämä on luovuttanut aloitteen populistiselle äärioikeistolle. Uusfasistien analyysi tilanteesta on väärä ja reseptit sen ratkaisemiseksi irvokkaita, mutta he ovat etulyöntiasemassa niin kauan kuin perinteiset puolueet kieltäytyvät käsittelemästä uusliberalistista talousglobalisaatiota kriittisesti.

Siksi ja vain siksi älä pidätä aivopierua, jos mielesi tekee piereskellä. Nyt vuonna 2017, kun Suomen valtio juhlii itsenäistä vuosisataansa on todellakin aivopiereskelyn aika.

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Isänmaan surulliset vapauttajat

Millainen oli valkokaartilaisten sisällissota 1918 punaisia vastaan? Anneli Kannon romaanissa Lahtarit joukko pohjalaisia kulkee taisteluissa Vaasasta Viipuriin. Taidokkaan romaanin pääteemaksi nousee valkoinen terrori.

Ville Ropponen

Sisällissota ei ole uusi aihe, mutta sen valkoista osapuolta ei ole juuri kuvattu 1920-1930-lukujen ”vapaussotakirjallisuuden” jälkeen. Sillanpään Hurskas kurjuus (1919) tai Kössi Kaatran Punaiset ja valkoiset (1919) toki löivät mukaan sävyjä. Väinö Linnan Täällä pohjan tähden alla (1959-1962) siirsi luupin hävinneiden näkökulmaan. Linnan linjoilla monet kirjailijat Merestä Tuuriin ja Landeriin ovat kertoneet pääasiassa punaisten kohtaloista.

Romaani on eräänlainen sisarteos Kannon aiemmalle romaanille Veriruusut (2008), joka kuvaa punaisia naiskaartilaisia. Lahtareissa Kanto käyttelee pohjalaisia murteita yhtä hyvin kuin Antti Tuuri Talvisota-romaanissa (1984). Verisistä tapahtumista huolimatta teoksessa on huumoriakin. Romaani piirtää myös punaisista pikakuvan, ja punaista terroria sivuutaan.

Kannon teos liittyy nykyiseen historiallisen romaanin buumiin. Se on kansainvälinen trendi, jossa fiktio perustetaan tarkasti tositapahtumille. Laaja taustatyö näkyy. Kirjailija hyödyntää nuoren polven historiantutkimusta, jossa sisällissotaa on käsitelty kriittisesti. Valkoinen terrori on räiskähtänyt esiin, kun sitä vuosikymmeniä peiteltiin ja kaunisteltiin.

Aihe on järeä: väkilukuun suhteutettuna Suomessa tapettiin teloituksissa ja vankileireillä 1918 enemmän ihmisiä kuin Stalinin suuressa terrorissa 1937-1938; vankileirien kuolleisuusprosentti oli isompi kuin natsien keskitysleireillä. Puhdistukset olivat valtaosin suunniteltuja.

Eripurainen valkoinen kuoro

Kannon romaanissa ei ole kysymys vain historian elävöittämisestä, vaikka joku voisi sellaistakin epäillä. Teoksessa hyödynnetään nykyproosassa yleistä näkökulmatekniikkaa. Kahdeksan keskushenkilön lisäksi sivuhenkilöitä vilisee. Pienistä jäykkyyksistä huolimatta Kanto onnistuu lataamaan kuhunkin ääneen särmää. Mukaan hän yhdistelee historiallisia dokumentteja, päiväkäskyjä, sanomalehtijuttuja, muisteluksia.

Eri näkökulmat luovat romaaniin ristivalotusta ja asettavat toisensa kriittiseen tai huvittavaan valoon: osa henkilöistä kuvaa tapahtumia hyvinkin väritetysti. Syntyy eripurainen kuoro, josta yksittäiset äänet nousevat välillä etualalle.

Terävänä esiin piirtyy muonittajaksi sotaan lähtenyt Helena, joka toimii myös arkuttajana, kuulustelujen kirjurina ja sensorina vankileirillä. Romaanissa on muitakin vahvoja naishahmoja ja yleensä feministinen viritys.

Suojeluskuntalainen Ketoluoma kehittelee Lauri ”Tahko” Pihkalan tyylisiä nationalistisia rotuoppeja oikeuttamaan valkoisen armeijan toimia. Konekiväärimasinisti Friis tuo muistumia Vihtori Kosolasta. Jääkäri Ylivalli on traagisempi hahmo, joka uskoo isänmaahan, mutta kansalaissodan lihamyllyn jälkeen tilalle astuvat pettymys ja katumus.
Jääkäreitä elähdyttää nationalismi ja usko Saksaan. Pohjalaiset talonpojat ovat usein körttiläisiä ja luottavat asiansa oikeuteen, varsinkin kun sanotaan lähdettämän ”punaryssiä” vastaan. Yllättäen vastassa on suomalaisia. Tampereen taisteluissa kaduilla makaa ruumiita, talot palavat. Juopuneet valkokaartilaiset sekoilevat ja ahdistelevat naisia.

Sattuman kauppaa

Marko Tapio kuvaa romaanissa Arktinen Hysteria (1967-1968) sisällissodan osapuolten aatteettomuutta ja nihilismiä. Kannon tulkinta ei ole nihilistinen, vaikka hänelläkin sota näyttäytyy pääasiassa taisteluna vallasta. Molempien puolten johtajia kuvataan satiirisesti. Tavallinen kansa kärsii, eikä välttämättä pidä kummastakaan osapuolesta.

Kanto esittää sodan katastrofina, johon monet tapahtumien käynnistyttyä ajautuvat. Suojeluskuntalainenkin ajattelee miten sattumaa on, ettei hän kulje punakaartissa.

Lahtarien loppuosan tapahtumat ovat todella raakoja, vaikka Kanto kuvaa terroria tyylikkäästi: teloituksia, raiskauksia, ”venäläisten” etnistä joukkomurhaa Viipurissa, Hennalan leirihelvettiä.

Veriruusuissa henkilöt löytävät voimaa rakkaudesta. Lahtareissa ihmissuhteet epäonnistuvat tai vaipuvat merkityksettömiksi. Sodan kauhut sammuttavat intohimon ja aatteiden palon. Voittajatkaan eivät selviydy vauriotta. Jääkäri Ylivallista tuntuu, että voittajia ovat vain valkoisten taustalla piilevät rahamiehet. ”Vapaussodan” voittajat ovat myyneet Suomen Saksan vasalliksi.

Lahtarien ihmisiä heittelevät kollektiiviset voimat, he kulkevat sodan huumassa, eikä yksikään voi pyristäytyä irti aikakauden kymestä.

Anneli Kanto: Lahtarit. 389 s. Gummerus. 2017.




keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Kieli on elo, olio

Automaatio, autio, maaton, auto...

Harvoin menee sanattomaksi, mutta vetää kyllä sanattomaksi miten usein nykyään käytetään ”vetää sanattomaksi” -fraasia. On tämä haasteellista, kun edes tämän haasteen kohtaaminen ei tunnu haasteelliselta vuonna 2017.

Runous kielen kaaoksen kaverina, jumppaa, jumppaa, pumppaa,
liha yhteen, liha ylös. Lyriikka kauimpana rukousmatosta, dogmatiikasta.

Ja sittenkin rutiini hallitsee maailmaa:

syömisen, ulostamisen, naimisen, kivuliaisen, syntymisen, kuolemisen
ulvova frekvenssi, loputon toistuminen, tai ei loputon
mutta tarpeeksi monta kertaa sisään ja ulos, tulos tai ulos

Sarjallisen tuotannon ylivoima,
tuotannollisen ylivoiman sarjallisuus,
päivien, ajan, läähätyksen, rytmin lopullinen samankaltaisuus,

jos et usko, niin hyppää Gatling-koneen eteen,

rei'itän sinut varmaksi