keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

 

Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallista elämää, kunnes neuvostomiehityksen myötä ainoaksi sallituksi taidesuuntaukseksi nousi sosialistinen realismi. Kirjailijoiden tuli valita puolensa, eikä kenellekään käynyt hyvin.






Teksti Ville Ropponen





Kun modernistikirjailija Paolo Iashvili saapui Georgian kirjailijaliiton talolle Tbilisissä heinäkuun lopulla 1937, hänellä oli mukanaan metsästyskivääri. Alkamassa oli taas yksi tappavan pitkistä liiton kokouksista, joissa aina syytettiin jotakuta “kansanviholliseksi”. Iashvili oli tehnyt kaikkensa, vääntynyt lähes rusetille, mutta Neuvosto-Georgian johtaja Lavrenti Berija oli armoton. Edessä ei ollut kuin yksi ratkaisu.


Tässä se tapahtui”, sanoo työntekijä Georgian kirjailijatalossa johdatettuaan minut toiseen kerrokseen, syrjään tänä vuonna avatun Repressoitujen kirjailijoiden museon näyttelyalueesta.


Paikka oli aikoinaan Iashvilin työhuoneen vieressä, nurkassa ikkunan luona. Seinälle on ripustettu metallilaatta, joka kertoo kirjailijan ampuneen itsensä tällä paikalla 22.7.1937. Samaan aikaan alemmassa kerroksessa oli käynnissä liiton kokous, jossa käsiteltiin hänen erottamistaan.


Iashvilin mukana tuntui katoavan – aivan fyysisestikin – Georgian ensimmäinen kokeellisten modernistien kirjailijapolvi. Kuolinpaikan ääreen on nyt nostettu lasilaatikot, joista toisessa on täytetty leopardin pää ja toisessa täytetty vuorivuohen pää. Nämä merkilliset trofeet tuntuvat yhtä salaperäisiltä kuin koko kirjailijaryhmä Tsisperqantselebi eli ”Taivaansiniset juomasarvet”, jonka johtohahmoja Iashvili oli.


***


Lähdin Georgiaan kulkeakseni Kaukasusvuorilla, mutta kesähelteessä vastaan vieri myös paikkoja, museoita ja ihmisiä, jotka valottivat georgialaisen modernismin nousua, tuhoa ja perintöä.


Georgia itsenäistyi ensi kerran 1918, samoihin aikoihin kuin Suomi. Jos historia olisi mennyt toisin, meikäläisten kansallisromantikkojen, Leinon ja Onervan, tai Tulenkantajien ja Kiilan sukupolvelle olisi voinut käydä samoin kuin Sinisille sarville. Georgia liitettiin Neuvostoliittoon, avantgarde taittui sosialistiseksi realismiksi, ja kirjailijoiden asioita alkoi sirkuksen voimailijan tapaan taivutella teräsmies, Stalin.


Mikä ajoi Iashvilin epätoivoiseen ratkaisuun? “Taivaansinisiin juomasarviin”, eli tuttavallisemmin Sinisiin sarviin, tuntui liittyvän muitakin arvoituksia. Miksi ryhmään väitettiin kuuluvan juuri 13 kirjailijaa, vaikka heitä oli todellisuudessa enemmän? Entä mitä Sinisten sarvien tarina kertoo laajemminkin modernismin kohtalosta Neuvostoliitossa?


***


Aloitetaan ilmeisimmästä: mikä ihmeen ”Taivaansiniset juomasarvet”?


Sininen, romantiikan väri, jonka saksalainen Novalis oli kultivoinut, edusti eurooppalaisia vaikutteita. Sarvi oli georgialainen symboli, se edusti maata, viiniä ja dionyysisyyttä”, selittää Bela Tsipuria, Ilja Tskhatshavadzen valtionyliopiston kirjallisuustieteen professori. Istumme lehmusten alla, kirjailijatalon puutarhassa, jossa toimii nyt kahvila.


Kaikki alkoi Kutaisista, Georgian kolmanneksi suurimmasta kaupungista, jonka suhde Tbilisiin on samantapainen kuin Turun suhde Helsinkiin tai Pietarin Moskovaan. Kolmetuhatta vuotta vanhan kaupungin kujat tursuavat murattia ja ruusuja sekä muistoja Sinisistä sarvista. Iashvili, Titsian Tabidze ja Grigol Robakidze, kolme Euroopassa tai Venäjällä opiskellutta nuorta kirjailijaa perusti ryhmän Kutaisissa vuonna 1916. Muut ryhmään kuuluneet kirjailijat olivat nuorempia tai liittyivät mukaan vasta 1918 jälkeen.


Perustajakolmikko tunsi toisensa jo Kutaisin gymnaasista, joka oli ytimekkäästi nimeltään ”lukio numero 1”. Jykevässä kivirakennuksessa sijaitseva koulu toimii nykyäänkin nimellä Akaki Tseretelin lukio nro 1. Nuoret kirjailijat julkaisivat symbolistisia ja dadaistisia manifesteja ja toimittivat ryhmän nimeä kantavaa lehteä.


He halusivat uudistaa georgialaista kirjallisuutta yhdistelemällä eurooppalaisen ja aasialaisen kirjallisuuden perinteitä. Ranskalaisen ja venäläisen symbolismin lisäksi Siniset sarvet ihailivat vanhaa georgialaista runoutta, kansalliskirjailija Shota Rustavelia sekä 1800-luvun alun romanttisia runoilijoita. He kritisoivat Georgian 1800-luvun lopun eurooppalais-vaikutteista realismia, joka palveli heistä liikaa georgialaista nationalismia ja reformismia.


Georgian kirjallisuusmuseon johtajan Lasha Bagradzen artikkelissaan siteeraaman Robakidzen sanoin ”Kutaisin kapakoista tuli äkkiä pariisilaisia kahviloita, joissa urkujen käheiden sävelmien ja välttämättömän mravalzamierin (georgialaisen polyfonisen juomalaulun) lisäksi kaikuivat puheissa sellaiset nimet kuin E. A. Poe ja Baudelaire, Nietzsche ja Oscar Wilde, Verlaine ja Mallarme, Konstantin Balmont ja Valeri Brjusov.


Siniset sarvet voidaan nähdä osana Venäjän 1900-luvun alun “hopeakauden” kirjallista modernismia mutta kaukasialaisin maustein. Teostensa aiheet ryhmä haki usein kansanrunouden ja -tarinoiden perinteestä, mikä ei ole ihme Georgiassa, jossa joka maakunnalla on oma suullinen traditionsa. Lyriikassa nuoret kirjailijat murtautuivat irti mitallisuudesta käyttämään vapaata mittaa.


Iashvilin kaksikerroksinen, punatiilinen synnyinkoti seisoo yhä Kutaisin keskustan poskessa. Kaupunkia halkovan Rioni-joen Valkoisen sillan kupeesta löytyy kohta, jossa kohosi Cafe Jalta, kirjailijanalkujen tapaamispaikka. Nyt jäljellä on vain kivijalka ja vieressä keskiaikaisen kuninkaanlinnan rauniot. Tuuli nostattaa laineita Rioni-joella.


***


Sinisiin sarviin kuului eri aikoina kymmenestä viiteentoista kirjailijaa, mutta Tabidze puhui aina kolmestatoista jäsenestä. ”Se oli mystinen numero, joka viittasi taruun 13 assyrialaisesta munkista, jotka levittivät Georgiassa kristinuskoa 500-luvulla”, kertoo Tsipuria ja lisää: ”Siniset sarvet halusivat levittää runoutta”.


Sinisten sarvien miesvoittoiseen joukkoon kuului myös salaperäinen “kätketty sisar”. ”Paolo Iashvili loi mystisen pseudonyymin, Elene Darianin, jonka nimellä hän julkaisi runoja. Ne oli kirjoitettu naisen näkökulmasta – aikanaan ne olivat eroottisesti rohkeita. Dariani, joka viittaa Wilden Dorian Grayhin, oli muka niin ujo, ettei voinut esittää itse runojaan ja Iashvilin piti resitoida ne”, selittää Tsipuria.


Iashvilin aikoinaan tuntenut nainen, Elene Bagradze, väitti 1950-ja 1960-luvuilla olevansa Dariani ja vaati tekijyyttä runoihin. Väitteet nostettiin uudelleen esiin 1990-luvulla. Esimerkiksi kirjallisuusmuseon johtaja Lasha Bagradze on esittänyt Elenen olevan runojen todellinen tekijä.

Todisteita näille väitteille ei kuitenkaan ole”, sanoo Tsipuria. Hänen mukaansa valtaosa georgialaista tutkijoista pitää nykyään Darianin runoja Iashvilin sepitteinä.


Siniset sarvet lähtivät vuonna 1918 levittämään runoutta Tbilisiin, itsenäistyneen Georgian pääkaupunkiin. Venäjän vallankumousta seurannut sisällissota ajoi sinne pakolaisiksi venäläisiä modernisteja. Oli nälänhätää ja epidemioita, mutta myös taiteellinen vapaus. Tbilisistä kehkeytyi toviksi avantgarde-taiteen metropoli.


Iashvili ja muut Siniset sarvet perustivat lehtiä ja kirjallisia kabareita, kuten Kimerioni (”Khimaira”)-klubin. Futuristiakatemia-klubin ohella siitä tuli tärkeä kirjallinen kohtaamispaikka. Yhdessä venäläisten avantgardistien kanssa Siniset sarvet oli mukana julkaisemassa sittemmin maineikkaita antologioita Fantastišeski kabatšok (”Fantastinen kapakka”) ja H2SO4. Jälkimmäisen nimi viittasi rikkihapon kemialliseen kaavaan. Tbilisin kuumista lähteistä pulppuaa edelleen rikkipitoista vettä, joka pyörittää myös kaupungin kuuluisia, historiallisia kylpylöitä.


Kimerioni-klubin rakennus on nyt osa Rustavelin draamateatteria Tbilisin vilkkaan pääkadun varrella. Aulassa on yhä näkyvillä joitakin freskoja, joita maalasivat ajan avantgarde-taiteilijat, kuten Lado Gudiashvili, Sergei Sudeikin ja Kirill Zdanevitš.


Poreileva aikakausi tyrehtyi vain kolmen vuoden päästä, kun puna-armeija miehitti Georgian kevättalvella 1921.


***


Siniset sarvet reagoivat kielteisesti miehitykseen ja ottivat aktiivisen roolin sekavassa tilanteessa. Iashvili ja Tabidze osallistuivat vapaaehtoisiin aseettomiin partioihin, jotka pyrkivät suojelemaan siviilejä puna-armeijan puhdistuksilta ja ryöstelyltä”, selittää Tsipuria.


Kirjailijoilla oli myös yhteyksiä georgialaissyntyisiin bolševikkeihin, jotka olivat usein heidän ikätovereitaan ja käyneet samoja kouluja Kutaisissa. Iashvilin ehdotuksesta neuvostovalta luovutti konjakkitehtailija Davit Sarajishvilin itselleen rakennuttaman kartanon kirjailijaliitolle: siitä tehtiin kirjailijatalo.


Aluksi bolševikkivalta koetti houkutella kirjailijoita puolelleen, kuten muuallakin neuvostovaltiossa, laskemalla heidät ”myötäilijöiksi”, joihin suhtauduttiin kärsivällisesti. Vastarinta, mielenosoitukset, mellakat ja sissitoiminta vuorilla kuitenkin jatkuivat Georgiassa, ja elokuussa 1924 Georgian pakolaishallitus järjesti kansannousun. Se nujerrettiin verisesti: jopa 12 000 ihmistä sai surmansa taisteluissa ja joukkoteloituksissa – mukana Iashvilin veli. Tämän jälkeen”myötäilijöitä” ei Neuvosto-Georgiassa enää suvaittu. Kirjailijoiden tuli valita puolensa ellei halunnut vaieta tai paeta.


Miehityksen jälkeen Georgiasta emigroitui vain vähän kirjailijoita, kuten puolalais-georgialainen Ilja Zdanevitš. Kirjailijat eivät vielä 1920-luvulla tajunneet täysin neuvostovallan ankaruutta. Pian heille ei enää myönnetty maastapoistumislupia”, sanoo Tsipuria.


Vaikka ensimmäiset kirjailijoiden sortotoimet alkoivat heti miehityksen jälkeen, 1920-luvun Neuvostoliitossa harjoitettu korenizatsija- eli alkuperäistämispolitiikka loi myös mahdollisuuksia georgiankieliselle kirjallisuudelle. Kirjoja julkaistiin enemmän kuin koskaan, ja kirjallisuuselämä oli aluksi vilkasta. Monet taiteelliset ryhmät Sinisistä sarvista futuristeihin saivat vielä toimia vapaasti, vaikka proletaarikirjailijat hyökkäilivätkin heitä vastaan lehdistössä.


Venäläisten kirjailijoiden tapaan Siniset sarvet pakotettiin sopeutumaan uuteen todellisuuteen. ”Heitä myös houkuteltiin etuuksilla. Heidän kirjojaan julkaistiin laajoina painoksina, ja heitä pidettiin neuvostogeorgialaisen kirjallisuuden johtajina. Sinisten sarvien neuvostoaikaisista teksteistä löytyy silti paljon rivien välistä kritiikkiä”, toteaa Tsipuria.



***


Neuvostoliiton valtataistelun voittanut Stalin aloitti kulttuurivallankumouksen 1930-luvun alussa. Nyt kommunismi oli tarkoitus takoa valmiiksi. ”Uuden ihmisen” muovaamisessa taiteilla oli tärkeä propagandistinen tehtävä, ja erityisesti kirjallisuus sai toimia lipunkantajana. Kilpailevat kirjailijaryhmät, mukaan lukien Siniset sarvet, lakkautettiin vuoteen 1932 mennessä. Ainoaksi sallituksi suuntaukseksi tuli sosialistinen realismi. Etenkin modernistiset tyylikeinot tuomittiin ”dekadentteina”, ”ääri-individualistisina” ja ”formalistisina”.


Tässä vaiheessa johtavien Sinisten sarvien kirjailijoiden tiet erosivat. Jo pitkään neuvostovaltaa kritisoinut ryhmän perustajajäsen Robakidze loikkasi Saksaan vuonna 1930. Emigraatiossa hän tutustui Stefan Zweigiin ja kirjoitti Georgiaan sijoittuvia romaaneja, joista eräässä piirsi Stalinista kuvan kammottavana despoottina.


Iashvili ja Tabidze taas saavuttivat 1930-luvun alussa kuuluisuutta Georgian ulkopuolella, kun heidän runouttaan käännettiin venäjäksi. Venäjäntäjänä toimi kirjailijoihin tutustunut Boris Pasternak, tuleva Nobel-kirjailija. Monet hänen käännöksensä syntyivät Tbilisissä Tabidzen asunnolla, jossa tänä päivänä toimii kotimuseo.


Pasternak oli suorastaan hullaantunut Georgiaan. Tämä näkyy venäläisrunoilijan kokoelman Toinen syntymä (1932) runoissa, joissa “Gruusia” on korkean hengenelämän ja luonnollisen järjestyksen tyyssija, jota kannattelee elävä yhteys kansalliseen kulttuuriin, historiaan ja tarustoon.


Pasternakin runoissa Kaukasuksen vuorimaisema metaforisoituu. Hän ikään kuin siirtää 1800-luvun venäläisten runoilijoiden harrastaman Kaukasuksen romantisoinnin – ja myöhemmän yrityksen korvata romanttinen kuva realistisella – sosialistiseen tulevaisuuteen. Eräässä kokoelman runoista ”etäisyys sosialismiin” suhteutetaan georgialaiseen maisemaan. Vuorten ylittäminen on metafora kommunismin ”lopullisesta voitosta”. Runoilija antaa ikään kuin ymmärtää, että matkan pää, Georgia, on jo toteutunut utopia. Pasternakille sosialismi ei ollut ensisijaisesti taloudellinen teoria vaan eettinen periaate.


Pasternakin lisäksi Sinisten sarvien kirjailijoita venäjänsi Osip Mandelštamjoskaan hän ei arvostanut heitä kovin korkealle. Mandelštamista georgialaiset olivat lähinnä ranskalaista runoutta jäljitteleviä provinssikirjailijoita.


Käännökset vaikuttivat nostavan Iashvilin ja Tabidzen keskeisten neuvostokirjailijoiden joukkoon, ja he osallistuivat myös Neuvostoliiton kirjailijaliiton perustamiskokoukseen 1934 pitäen siellä puheenvuorot. Kirjailijat sopeutuivat poliittisesti, ja Iashvilin tekstit muuttuivai aiempaa ideologisemmiksi, Tabidzen ylistykset “sosialismin rakentamiselle” olivat sen sijaan puolivillaisia. Kumpikaan kirjailijoista ei suostunut luopumaan modernistisesta tyylistään.


Georgian johtajaksi noussut Lavrenti Berija liehitteli Iashvilia ja Tabidzea, vaikka suhtautui muuten älymystöön entistä ankarammin. Berija veti molemmat runoilijat mukaan valtiolliseen byrokratiaan. Iashvilista hän teki peräti Transkaukasian neuvostotasavallan keskuskomitean jäsenen, ja kirjailija palkittiin työn punaisen tähden kunniamerkillä. Jopa vastahakoinen Tabidze istutettiin Tbilisin neuvostoon. Kun kirjailijat tajusivat osallistumisen hinnan, oli jo myöhäistä perääntyä.


***


Tbilisin kirjailijatalon Repressoitujen kirjailijoiden museossa on esillä yhteiskuvia, joissa tuomittujen kirjailijoiden kuvat on mustattu. Valokuvat ovat suuren terrorin ajalta 1936–1938. Tuolloin Stalinin suursiivous pyyhki läpi neuvostoyhteiskunnan, mukaan lukien Neuvosto-Georgian. Taiteen kentältä lakaistiin kadoksiin viimeisetkin modernismin edustajat – tosin silloin tuomituksi joutuminen ei enää välttämättä vaatinut erityisiä syitä.


Georgian 10. puoluekokouksessa toukokuussa 1937 Berija julkisti raportin, joka määritteli kunkin kirjailijan poliittisen luotettavuuden, onnistumiset ja virheet.


Kirjailijat alistettiin syksyyn asti kestäviin kirjailijaliiton maraton-kokouksiin. Ne kestivät tavallisesti iltaseitsemästä aamuyölle. Listojen mukaan leimatut kirjailijat pakotettiin tunnustamaan nykyiset ja menneet, joskus ajallisesti hyvinkin kaukaiset ”erheensä” ja ”rikoksensa” sekä yhteydet jo pidätettyihin kollegoihinsa. Muiden kirjailijoiden oli selvitettävä suhteensa syytettyyn ja yhdyttävä syytteisiin. Syytetyt tavallisesti erotettiin kirjailijaliitosta, mitä seurasi lähes aina pidätys. Joskus NKVD:n eli Neuvostoliiton sisäministeriön agentit odottivat jo kirjailijatalon eteisessä. Eräiden kohdalla liiton päätöslauselma vaatii suoraan henkilöiden ”fyysistä tuhoamista”.


Vain kaksi nimeä poistettiin syytettyjen listalta: georgian suosituimmat runoilijat Galaktion Tabidze ja Ioseb Grishashvili. Berija suojeli heitä samoin kuin Stalin suojasi joitakin omia suosikkejaan, kuten Pasternakia tai Mihail Šolohovia.


Berija painosti kovasti Iashvilia. Tämän ja Tabidzen kohdalla painoi se, että he olivat tavanneet Neuvostoliitossa 1936 vierailleen ranskalaiskirjailija André Giden. Ranskaan palattuaan Gide kirjoitti Neuvostoliitosta hyvin kielteisen kirjan. Kaikki Gidelle vieraanvaraisuutta osoittaneet saivat leiman otsaansa. Georgialaiskirjailijoiden lisäksi näin kävi esimerkiksi venäläiselle Boris Pilnjakille, joka ammuttiin 1938.


Iashvili oli yrittänyt harjoittaa kirjallista itsekritiikkiä julkaisemalla runon ”Petturi André Gidestä”, mutta se ei enää auttanut. Kirjailija pakotettiin nimeämään ”kansanvihollisiksi” joukon kollegoitaan ja ystäviään ja kannattamaan heidän erottamistaan kirjailijaliitosta. Tässä vaiheessa Iashvili kirjoitti sydäntäsärkevät jäähyväiset vaimolleen ja tyttärelleen – kirjeet löytyvät nykyään Repressoitujen kirjailijoiden museosta.


Viimeisenä niittinä Berija vaati Iashvilia tuomitsemaan elinikäisen ystävänsä Titsian Tabidzen. Sitä Iashvili ei voinut enää tehdä.


Kirjailijan itsemurhan jälkeen kirjailijaliitto hyväksyi lauselman, jossa Iashvilin sanottiin teeskennelleen kirjailijaa osallistuessaan maanpetturuuteen ja vakoiluun; hänen itsemurhansa oli ”provokatiivinen teko, joka herättää inhoa ja suuttumusta jokaisessa kunnollisten neuvostokirjailijoiden tapaamisessa”, kirjoitetaan liiton kokouksen pöytäkirjassa. Vain Tabidze kieltäytyi kannattamasta päätöstä ja käveli ulos kokouksesta.


Liiton kokouksissa vain prosaisti Konstantin Gamsakhurdia, Stalinin suosikki, osoitti ällistyttävää rohkeutta puolustaessaan Tabidzea verraten tapahtumia jopa Natsi-Saksan vainoihin. Tabidze ei itse enää osallistunut kokouksiin. Yhdessä viimeisistä runoistaan hän kirjoitti:



Tulee vielä moninaisempi aika,

kenties Pontus Euxine kuivahtaa,

ja silti runoilijan kurkku, halkaistu korvasta korvaan,

elää säkeiden jokaisessa atomissa. (Suom. Ville Ropponen, suom.huom.“Pontus Euxine” eli Mustameri)



Tabidze pidätettiin syksyllä. Ei auttanut, vaikka hän kuulusteluissa myönsi ”neuvostovastaisten” toimiensa yhteishenkilöksi vain georgialaisen 1700-luvun runoilija Belikin. Musta huumori ei uponnut NKVD:hen. Runoilija tuomittiin kuulumisesta fasistiseen järjestöön ja vakoilusta Ranskan hyväksi. Tabidze ja hänen ohellaan lähes kaikki Sinisiin sarviin kuuluneet georgialaiset modernistit ammuttiin.


***


Sinisistä sarvista ainoat jotka säilyivät hengissä, Kolau Nadiradze ja Sergo Kldiashvili, pelastuivat sattumalta. Heidät kyllä pidätettiin, mutta NKVD:n kuulustelija joutui terrorin pyörteissä itsekin pidätetyksi ja heitä koskevat tiedot hukkuivat, jolloin kirjailijat yllättäen vapautettiin.


Suuressa terrorissa neljäsosa eli yhteensä 90 Georgian kirjailijaliiton jäsenistä teloitettiin ja paljon useampi viskattiin Gulagiin. Kaikkiaan Stalinin aikana menehtyi noin 200 georgialaista kirjailijaa. Terrori iski kaikista raskaimmin Neuvostoliiton vähemmistöihin. Esimerkiksi ukrainalaisista kirjailijoista 1930–luvun vainoissa teloitettiin tai vietiin leireille lähes 90 prosenttia.


Georgialainen modernismi kesti vain lyhyen ajan, 10–12 vuotta, mutta modernistit onnistuivat luomaan todella tärkeitä asioita, mikä auttoi pitämään Georgiassa yllä kiinnostusta länsimaiseen kirjallisuuteen. Myös neuvostoaikoina georgialaiset lukijat saivat kosketuksen niin sanottuun vapaaseen maailmaan Sinisten sarvien perinnön kautta”, tähdentää Bela Tsipuria.


Viimeinen Sinisistä sarvista, Nadiradze, ehti elää aikaan, jolloin taas uskalsi olla kriittinen. Vuonna 1985 jo 90-vuotias runoilija julkaisi 1969 kirjoittamansa runon 25 tebervali (”25. helmikuuta”), joka käsitteli vuoden 1921 puna-armeijan miehitystä. Repressoitujen kirjailijoiden museossa esillä olevassa runossa Nadiradze kirjoittaa:



Punalipun alla, päät pystyssä,

valkean ratsun jäykin askelin,

kuolema saapui kiiltävä sirppi kädessä!

Surulunta satoi, peittäen Tbilisin.

Ääneti oli Siionin kirkko, sen kansan mykistyminen tyrmäsi. (suom. Ville Ropponen)


Tsipurian mukaan moderneilla georgialaisilla kirjailijoilla oli jo neuvostoaikoina suhde Sinisten sarvien tuotantoon – erityisesti ryhmän patrioottisiin runoihin.


Sinisten sarvien symbolistinen tuotanto taas ei ollut neuvostoaikoina kovin ymmärrettyä. Se löysi laajempaa mielenkiintoa vasta Georgian itsenäistyttyä 1990-luvulla, kun kiinnostus Sinisiä sarvia sekä georgialaista futurismia kohtaan nousi vahvasti”, sanoo avantgardea, georgialaisen kirjallisuuden sovjetisointia, modernismia ja postmodernismia laajasti tutkinut Tsipuria.


Kirjailijatalon puutarhan keskellä seisoo suuri, ryhmyinen lehmusveteraani. Se on nähnyt kirjailijoiden tulevan ja menevän. Yhdelle puun oksalle on sinitiainen tehnyt pesänsä: poikasten sirkutus kantautuu maahan asti.





Lähteet:



Dzhintsharadze, Dinara: Poetitšeskaja letopis. Metsniereba 1979.

Kikodze, Archil: The repressed writers of Georgia. Writers' house of Georgia 2022.

Pastenak, Boris: Sisareni elämä. Valik. ja suom. Marja-Leena Mikkola. Gummerus 2003

Rayfield, Donald: Stalin and his hangmen. Penguin books 2004.

Rayfield, Donald: Georgian literature – a history. Routledge 2010.


Internet-lähteet

Lasha Bagradze: “The exuberant life and tragic death of the Blue Horns2018. (https://civil.ge/archives/244366)

Tbilisin Georgian kirjailijaliiton museoidun talon nettisivut: https://writershouse.ge/index.php?m=135


Kirjoittajan tekemät haastattelut:

Bela Tsipurian haastattelu Tbilisissä 28.7.2023.

Kvicha Vashakmadzen haastattelu Kutaisissa 30.7. 2023.





Kirjoittaja on esseisti, tietokirjailija ja Nuori Voima-lehden Kaukasian kirjeenvaihtaja ainakin tässä numerossa.



Artikkeli on ilmestynyt Nuori Voima-lehden numerosssa 5/2023.


torstai 7. joulukuuta 2023

Teloitus

 

Vladimir Nabokov

Suomennos Ville Ropponen


Ne yöt kuluvat: makaan näin,

vuode lipuu Venäjälle,

minut vievät rotkolle päin,

vievät rotkon teurasmäelle.


Havahdun, istuimella pimeässä
kello, tulitikut lepäävät,

silmissä, kuin pyssynpiipun piirtyessä,

kellotaulun hehkut vääntyvät.


Käsillä peitän kaulan, rinnan
nyt, nyt minut ammutaan —
katseen siirtämisen hinnan
vie roihu, alkaa sammumaan.


Tietoisuuden ilman tuntoa
kellon nakutus herättää,
se on maanpaon onnea,
ei tarvitse enää säikähtää.


Mutta sydän, se tahtia lyö,
että olisi todella näin:
Venäjä, tähdet, teloitusyö
ja tuomenmarjassa rotkolle päin.



Maanpakoruno heräsi uudelleen henkiin

Vuonna 1927 nuori Vladimir Nabokov oli maanpaossa bolševikkivaltaan sortuneelta Venäjältä. Hän asui Berliinissä, kaikki oli hyvin, hän oli jo asettunut, aviossa, opiskeli yliopistossa, kirjoitti paljon ja julkaisi. Kuitenkin hänen ajatuksensa palasivat usein Venäjälle.

Hän mietti monesti kirjailija Nikolai Gumiljovin kohtaloa. Gumiljov oli teloitettu 1921 neuvostovallan vastaisena agenttina.

Tammikuussa 2023 joukko Venäjältä emigroituneita muusikoita julkaisi yhteisen albumin Posle Rossii (”Venäjän jälkeen”). Nimi tulee Marina Tsvetajevan runokokoelmasta vuodelta 1928. Levy on omistettu kaikille sata vuotta sitten Venäjältä emigroituneille kirjailijoille, jotka päätyivät Istanbuliin, Belgradiin, Berliiniin, Prahaan., Pariisiin, Riikaan, Tallinnaan, Harbiniin ja Shanghaihin.

Nykymuusikot sävelsivät lauluja emigranttikirjailijoiden tekstien pohjalta. Tunnettujen tekijöiden lisäksi mukana on joukko vähemmän tunnettuja kirjailijoita. Monetochkan laulu Nabokovin runon ”Teloitus” (alk. ”Rasstrel”, 1927) pohjalta on kuultavissa YouTubessa.


Runo ja saate ovat ilmestyneet Parnassossa 6-7/2023.

keskiviikko 18. lokakuuta 2023

Kansallisromaanin rakentajat Kaukasiassa

 

Ville Ropponen



Kun kosmopoliittinen romaani Ali ja Nino nostettiin nationalismin välikappaleeksi, soppa oli valmis.





Kansallisromaaneiksi on usein nationalismin nousuaikana nimetty teoksia, joiden on katsottu ilmentävät tietyn kansan henkeä ja hahmoa.

Harvan kansallisromaanin taustat ovat niin merkilliset kuin Kurban Saidin teoksen Ali ja Nino. Emigranttikirjailijan romaani ilmestyi 1937 Wienissä saksaksi. Tekijästä ei ole täyttä varmuutta: ”Kurban Said” on pseudonyymi.

Pian julkaisunsa jälkeen romaani unohtui toisen maailmansodan kurimuksessa. Alkuperäinen käsikirjoitus lienee tuhoutunut. Sodanjälkeisen Berliinin raunioissa Jenia Graman, venäläisemigrantti, tanssija ja kääntäjä, löysi painetun romaanin, hankki käännösoikeudet, käänsi sen englanniksi ja sai julkaistuksi Britanniassa 1970.

Romaanin ansiot tunnustettiin. Kehkeytyi kirjallinen sensaatio. Tutkijat innostuivat: mestariteos ilman selvää tekijää luo kiehtovan mysteerin.

Ali ja Nino käännettiin pikavauhtia yli 30:lle kielelle. Suomeksi se ilmestyi vuonna 1972 Gummeruksen kustantamana. Kirjallisena löytönä Paul Theroux on verrannut teosta B.Travenin Sierra Madren aarteeseen.

Kiistat tekijyydestä kohosivat toiseen potenssiin, kun myöhäisessä Neuvostoliitossa nousivat eri vähemmistöjen nationalismit ja Ali ja Nino nimettiin Azerbaidžanin kansallisromaaniksi.

Mittelöissä romaanin tekijyydestä kosmopoliittinen opus alkaa vaikuttaa välillä kuutiolta, jota yritetään työntää ympyränmuotoiseen reikään.



Ali ja Nino kertoo suuren rakkaustarinan Bakussa vuosina 1913-1920. Teoksessa herättää huomiota vaivattomuus, jolla Said kuvaa idän ja lännen sekä perinteiden ja modernin yhteentörmäystä. Näitä teemoja alettiin laajemmin käsitellä vasta parikymmentä vuotta myöhemmin postkolonialistisessa kirjallisuudessa.

Kuten Aleksis Kiven seitsemän veljestä kamppailevat impivaaralaisen metsäsuomalaisuuden ja kyläkoulun edustaman pohjimmiltaan ruotsalaisen sivistyksen välillä, Saidin romaanin rakastavaiset kärvistelevät Euroopan ja Aasian välillä. Ali ja Nino kuvaa dramaattisesti kulttuurista muutosta.

Yhtä turbulentilta vaikuttaa Ali ja Ninon tekijyydestä käyty ottelu, jossa korostuvat vanhanaikaisten biografisten vastaavuuksien etsiminen mahdollisen tekijän elämän ja romaanin tapahtumien välillä.

Tekijäehdokkaiden ja tutkijoiden merimiespainissa ei ole kyse vain paikasta kirjallisen nerouden Himalajalla tai kirjamarkkinoiden pakkomielteestä tekijän brändiin, vaan taustalla on myös poliittisia intohimoja. Ennen kuin pureudutaan tarkemmin itse romaaniin on pohdittava: kuka oikein oli ”Kurban Said”?



Yhdysvaltalainen Pulitzer-palkittu kirjailija Tom Reiss on selvitellyt Kurban Saidin mysteeriä. Hän matkusteli Saidin jäljillä jopa kymmenessä eri maassa. Tutkimustensa pohjalta Reiss julkaisi teoksen The Orientalist: Solving the Mystery of a Strange and Dangerous Life (2005).

Osoittautui, että pseudonyymin takana piili Lev Nussimbaum (1905-1942), Bakussa syntynyt juutalainen, jonka isä vei mukanaan Eurooppaan paetessaan 1920 puna-armeijan hyökkäystä Azerbaidžaniin. Tai tämä oli Reissin johtopäätös.

Moninaamaisen Nussinbaumin elämässä piisasi veijarimaisia käänteitä. Hän opiskeli Berliinin yliopistossa ja kääntyi islamiin. Emigranttipiireissä hän esiintyi ”muslimiprinssinä”. Nuoresta Nussinbaumista löytyy valokuva, jossa hän poseeraa sulilla varustetussa turbaanissa.

Nussinbaum ryhtyi journalistiksi ja kirjoitti myös tietokirjoja aiheista, joista länsimaalaiset tiesivät vähän, kuten Kaukasiasta, Venäjästä, bolševikkikumouksesta, islamista ja öljystä. Hän sävelsi elämäkertoja Leninistä Iranin shaahi Reza Pahlaviin. Teosten faktat olivat usein vähän niin ja näin, mutta se ei estänyt suosiota. Kirjat ilmestyivät Lontoossa ja New Yorkissa nimellä ”Essad Bey”.

Hitlerin noustua valtaan Nussinbaum jätti Saksan ja koetteli siipiään Amerikassa, New Yorkissa ja Hollywoodissa. Yhdysvaltoihin asettuminen ei onnistunut, ja hän palasi Eurooppaan, Itävaltaan, jossa tutustui kirjailija, paronitar von Ehrenfelsiin. Nainen kuului Keski-Euroopan kirjallisiin piireihin. Jotkut arvelevat Nussinbaumin ja paronittaren suhteen olleen intiimi.

Kun Ali ja Nino -romaani ilmestyi Kurban Saidin nimellä, tekijänoikeuden rekisteröi nimiinsä paronitar. Oliko kyseessä kirjallinen peli? Ei niinkään. Temppuihin turvauduttiin, jotta romaania voitaisiin myydä myös natsi-Saksassa, jonka markkinoille ei juutalaistaustaisella kirjailijalla ollut pääsyä.



Ali ja Nino-romaanin päähenkilö Ali Khan Shirvanshir on vanhan persialaistaustaisen aatelissuvun vesa, muslimi ja tuntee itsensä syvästi aasialaiseksi. Hän kohtaa Bakussa Nino Kipianin, kristityn georgialaisen aatelisneidon, joka mieltää itsensä eurooppalaiseksi. Rakkaus roihahtaa, he ovat kuin Romea ja Julia, johon Nino heitä piloillaan vertaa.

Said kuvaa muuttuvaa Bakua, joka vääntelehtii nykyaikaistumisen ja vanhojen perinteiden törmäilyssä. Puhelinlinjoja vedetään, Nobelin veljekset poraavat öljyä Kaspianmerellä.

Romaanin juonessa ja sen dialogeissa näkyvät ajan suurpoliittiset tapahtumat. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Ali ei halua Venäjän armeijaan, vaikka monet hänen ystävänsä värväytyvät. Hän mieltää maailmansodan eurooppalaisten konfliktiksi.

Alin ja Ninon yhdessäolon tiellä on esteitä, aluksi heidän vanhempansakin vastustavat, mutta lopulta kaikki järjestyy. He avioituvat pakopaikassa Dagestanissa ja elävät onnessa vuorilla.

Venäjän vallankumouksen 1917 jälkeen he palaavat Bakuun, joutuvat puolustamaan kaupunkia ase kädessä ja pakenemaan Iraniin. Palaamaan he pääsevät vasta, kun turkkilaiset etenevät Kaukasiassa, miehittävät Bakun ja syntyy Azerbaidžanin demokraattinen tasavalta.

Mutta sodan pilvet tiivistyvät: puna-armeijan hyökättyä 1920 Baku miehitetään. Nino pakenee heidän tyttövauvansa kanssa Georgiaan, mutta Ali päätyy traagiseen ratkaisuun Azerbaidžanin puolesta.



Mitä todisteita on siitä, että juuri Nussinbaum oli Kurban Said?

Miehen todellinen tekijyys näytti murtautuvan esiin, kun Ali und Nino käännettiin 1944 italiaksi ja tekijäksi ilmoitettiin ”Essad Bey”, yksi Nussinbaumin nimistä. Italiannoksen järjesti Bello Vacca, Tripolissa syntynyt kirjailijan ystävä, joka oli hankkinut Buergerin tautia sairastaneeelle Nussinbaumille myös salakuljetettuja huumeita tämän kipujen lievitykseksi. Tuolloin Italiaan siirtynyt Nussinbaum oli jo menehtynyt.

Säilyneiden dokumenttien mukaan paronitar Ehrenfels maksoi Ali ja Ninon rojalteja Nussinbaumille. Kurban Saidin nimellä julkaistiin 1938 toinenkin romaani, ja sama pseudonyymi on merkitty myös Nussinbaumin julkaisemattomaan omaelämänkerralliseen käsikirjoitukseen. Ja paronittaren miehen Rolf von Ehrenfelsin mukaan Kurban Said ja Essad Bey olivat sama henkilö.

Ali ja Ninossa oleva taruaineisto on samankaltaista kuin Nussinbaumin toisiin teoksiin sisältyvät tarut. Näistä tekijyyden todisteista huolimatta Tom Reiss katsoi The Orientalistissa tarpeelliseksi korostaa myös Nussinbaumin elämän ja Ali und Nino-romaanin yhtäläisyyksiä.



Ali ja Nino on kirjoitettu hienostuneella tyylillä, joka vaihtelee eeppisestä ironiseen, realismista melodraamaan. Vaikka kuvatut tapahtuvat ovat usein traagisia, on romaani välistä todella hauska.

Opus on täynnä Azerbaidžanin paikan ja kulttuurin tuntua; ajankuva on vahva. Romaanihenkilöiden aatelistausta juontuu romantiikasta, mutta on myös keino kertoa Kaukasian historiasta, taruista ja mytologiasta.

Alin suvulla on pitkä soturi- ja poliitikkotausta, Ninon suku taas yhdistyy Georgian kulttuurielämään. Said kuvaa lisäksi kiinnostavasti armenialaisten ja georgialaisten vaeltavien runoilijoiden perinteitä.

Romaanin keskeiseksi teemaksi nousee eurooppalaisten valta yli ”orientin”. Kirjassa tehdään jatkuvaa vertailua Euroopan ja Aasian välillä tapakulttuurista keittotaitoon, perhearvoista luontosuhteeseen, moraalista, oikeudenkäyttöön ja hallintotapoihin. Usein vitsaillaan itämaisten uskomusten ja tapojen kustannuksella, mutta ei eurooppalaisuuskaan säästy pilkanteolta.

Said pohtii miksi Eurooppa näyttäytyy ”edistyksellisenä” ja Aasia ”taantumuksellisena” – lopullista puolenvalintaa ei tehdä.

Selkeimmin kulttuurien vastakkaisuus näkyy Alin ja Ninon suhteessa. Nino rakastaa Eurooppaa ja pelkää Alin maailmaa. Ali pitää länsimaista sivistystä huijauksena, jonka ”barbaarit ovat keksineet vaikuttaakseen sivistyneiltä” (s. 8). Rakkaus vie silti voiton.



Millaisen kuvan romaani luo Kaukasian kolmen suurimman kansan suhteista?

Azerit, georgialaiset ja armenialaiset saavat symbolisen hahmonsa Alissa, Ninossa ja Nacharyanissa. Viimeksi mainittu on Alin tuttava, joka toimii auttajana nuorenparin avioitumisaikeissa. Ali alkaa siksi pitää miehestä, vaikka se Alista ”oli häiritsevä ajatus” (s. 68). Nacharyan kuvataan rikkaana ja filosofoivana vätyksenä, joka äkkiä kaappaa Ninon. Tajaa-ajon ja kamppailun jälkeen Ali surmaa Nacharyanin.

Neidonryöstölegendoista ammentava sieppaus on ehkä vähän orientalistinen juonenkäänne. On myös huomioitu, että Nacharyan kuvataan ”petollisena armenialaisena” – mikä tuo ikävähkön azerinationationalistisen säväyksen. Muutenkin romaanissa vihjataan azerien ja armenialaisten vastakkaisuuteen – vaikka historiallisesti näiden kansojen välillä ei juuri ollut konflikteja ennen 1900-lukua ja nationalismien nousua.

Toisaalta mainitaan armenialaisten kansanmurha osmanien armeijan kynsissä. Ja juuri Nacharyanin suuhun on sovitettu juttua Kaukasian kansojen sovusta. Ajatus toistuu myöhemmin laajennettuna bahai-uskovaisen miehen huulilla: kaikki ihmiset ovat samanarvoisia, eikä heidän tulisi pitää vihaa. Tämä on tärkeä ajatus Kaukasiassa, jossa monet etniset konfliktit ovat leimunneet 1990-luvulta asti. Viimeksi Azerbaidžan ja Armenia sotivat Vuoristo-Karabahista syksyllä 2020, ja tänä syksynä Azerbaidžan miehitti alueen maailman seuratessa sivusta.



Oliko Nussinbaum sittenkin Ali ja Ninon kirjoittajana identiteettihuijari?

Romaanin tultua kännetyksi turkiksi 1971 teoksen turkintaja Semih Yazichioghlu väitti itävaltalaisen kustantajan Tal Verlagin kirjoittaneen hänelle ”nuoren komean miehen tuoneen käsikirjoituksen kustantamoon jo 1920-luvulla” – jolloin Nussinbaum oli vasta teini-iässä. Kustantaja kiisti kirjoittaneensa tällaista, mutta se ei estänyt turkkilaisia ja azeripiirejä nostamasta esille azerbaidžanilaista kirjailijaa ja demokraattisen tasavallan ministeriä Yusif Chamanzaminlia, joka oli muka Alin ja Ninon todellinen tekijä.

Ajatus sai vettä myllyynsä 2000-luvulla. Vuonna 2011 Azerbaidzhan international-lehden päätoimittaja, tutkija Betty Blair kirjoitti pitkän artikkelin, jossa vakuutteli Nussinbaumin vain koristelleen Chamanzaminlin alkuperäiskäsikirjoitusta. Väitettään Blair todisteli vertailemalla Chamanzaminlin elämänvaiheita ja kirjoittamia teoksia Ali ja Nino-romaanin jaksoihin.

Chamanzaminli oli todella emigraatiossa Euroopassa 1920-luvulla, mutta palasi neuvosto-Azerbaidżaniin. Blairin mukaan hän olisi jättänyt käsikirjoituksen jälkeensä, koska ei voinut ottaa sitä mukaansa, teoksessa kun oli neuvostovastaisia aineksia.

Päädyttyään 1930-luvulla Gulagiin ja menehdyttyään siellä Chamanzaminli ei olisi voinut ottaa kantaa romaaninsa julkaisuun. Blairin mielestä poliittisesti monarkistinen Nussinbaum ei olisi voinut kirjoittaa teosta, joka suhtautuu myönteisesti Azerbaidžanin tasavaltaan.

Väitteissä on monta ehtolausetta. Monet kirjallisuustieteilijät, mukaan lukien azeritutkijat, ovat kiistäneet Blairin väitteet azerinationalistisina. Päämäärä olisi todistaa, ettei kansallisromaani ole minkään emigranttijuutalaisen käsialaa vaan ”puhtaasti azerin kirjoittama”.



Vaikuttaa, että georgialaisillakin on kana kynittävänä Ali ja Ninon tapauksessa. Georgialainen kirjallisuustieteilijä Tamar Injia väittää englanniksi kirjoitetussa teoksessaan Ali ja Nino – Literary Robbery! (2009), että romaanin olennaiset jaksot on plagioitu georgialaisen Grigol Robakidzen romaanista Gvelis p'erangi (”Käärmeennahka”).

Väitettä asettuivat tukemaan monet georgialaiset, saksalaiset ja yhdysvaltalaiset tutkijat. Intetekstuaalisuuteen Injia ei ota kantaa.

Robakidzen mainittu romaani julkaistiin georgiaksi Tbilisissä 1926 ja saksaksi (”Das Schlangenhemd”)1928 Berliinissä Robakidzen omana käännöksenä ja Stefan Zweigin esipuheella.

Kirjassaan Injia pyrkii osoittamaan, että Nussinbaum olisi plagioinut Robakidzeltä erityisesti taruaineistoa ja Iraniin sijoittuvan jakson. Robakidzen tiedetään käyneen Iranissa ensimmäisen maailmansodan aikana, kun taas Nussinbaumin vierailusta Iranissa ei ole mitään todisteita, huomauttaa Blair.



Ali ja Ninon pohdinnat idän ja lännen ristiriidoista huipentuvat juuri Iraniin sijoittuvassa pakojaksossa. Nino on tyytymätön naisen rajoitettuun asemaan ja mystisiin hierarkioihin. Alille Aasia on ”unien maa”, ikivanhaan kulttuurinsa käpertynyt degeneroinut tienoo, jota eurooppalaisten kolonisaatio uhkaa. Toisaalta Ali kaipaa Aasiaa: hän osallistuu shiamuslimien Muharram-kuukauden juhliin, jossa miehet ruoskivat itseään. Nähtyään hänet Nino raivoaa inhon vallassa.

Romaani kuvaa myös Alin muuttuvaa asennetta naisiin. Alussa hän ajattelee aikansa perinteisen muslimin tavoin naisten olevan alempia. Kokemustensa ja Ninon vaikutuksesta Alin näkemys muuttuu ”eurooppalaisemmaksi” – joskin naisen asema 1900-luvun alun Euroopassakin oli kaukana nykyisestä.

Iran-jakson vastakohtaukseksi muodostuvat Alin ja Ninon illanvietot Bakussa. He ovat päässeet palaamaan. Britit ovat tuoneet laivastonsa Bakuun, ja Azerbaidžanin tasavallan palveluksessa Ali ja Nino ottavat talossaan vastaan brittiupseereja ja näiden vaimoja. Said pilailee brittien ennakkoluuloilla sekä eri tapakulttuurien törmäyksellä.

Romaani tähdentää, että niin kaukasialaiset kuin venäläiset, iranilaiset ja britit pitävät omaa kulttuuriaan maailman napana. Kulttuurinen tekopyhyys on kaikkialla samanlaista, tuntuu Said sanovan.

Käy selväksi, että Ali ”vihaa läntistä maailmaa” samoin kuin Nino vihasi Irania. Ali haluaa pysyä Bakussa, jossa ”Eurooppa ja Aasia yhtyvät”.

Nussinbaumilla oli tiettävästi romanttinen suhde islamiin, jota hän piti osana ”suuren idän” kulttuuria. Ali ja Ninossa sympatiat asettuvat modernisoituvan islamilaisen kulttuurin, demokraattisen Azerbaidżanin, puolelle, joka toisaalta sortuu – niin kuin Ali kaatuu lopussa taistelussa puna-armeijaa vastaan.



Ali ja Ninon tekijyys ei tule välttämättä ikinä lopullisesti todistetuksi, mutta kiistat saattavat jatkua. Romanttisen eli modernin tekijyyskäsityksen aikana kyse ei ole vain kirjallisesta teoksesta, fiktiosta, vaan romaanin taustalla olevista tekijän oletetuista kokemuksista – teoksen autenttisuudesta – ja tässä tapauksessa minkä etniteetin, juutalaisen, azerin vai georgialaisen, läpi kokemukset ovat suodattuneet.

Tämä on tavallaan sama kysymys kuin viime vuosien kiistat siitä voiko kirjailija kuvata jotain toista etniteettiä olevan henkilöhahmon kokemuksia vai onko kyse ”kulttuurisesta omimisesta”.

Kamppailu Ali ja Ninon tekijyydestä saa pohtimaan mitä merkitystä ”Kurban Saidin” identiteetillä on romaanin tulkinnan kannalta. Kuka omii ja keneltä? Yhden tulkintalinjan muodostaa itse pseudonyymin merkitys, joka palautuu seemiläisiin kieliin: ”kurban” merkitsee 'onnekasta' ja ”said” 'uhrausta'.

Pyrkimys leipoa romaanista puhtaasti nationalistinen teos vaikuttaa karahtavan karille. Itse romaani tuntuu vastustavan tällaista tulkintaa. Teoksen sanomaksi pusertuu se, että vaikeuksista huolimatta eri kansat, uskonnot ja kulttuurit voivat elää rauhassa keskenään.



Artikkeli on ilmestynyt Parnassossa 5/2023.



keskiviikko 12. huhtikuuta 2023

Venäläiset klassikot Kaukasiassa

 

Puškin, Lermontov ja Tolstoi jälkikolonialistisen katseen tarkastelemana.


VILLE ROPPONEN


Mikä on venäläisten klassikoiden suhde imperialismiin? Kysymys säpsähti mieleen syksyllä 2022 Darialin solassa, E117-tiellä, joka tunnetaan myös Georgian sotilastienä. Venäjän armeijan alunperin 1799 rakentama tie ylittää Kaukasusvuoret antiikin ajoista tunnettua reittiä.

Tähystelin kilometrien pituista autoletkaa, joka valui Georgiaan Kvemo Larin rajanylityspaikalta: venäläiset pakenivat tuhansittain omasta maastaan. Tavararekkojen karavaanit jyräsivät edestakaisin. Muistelin, miten nuorena Kaukasian kertomuksia venäläisten klassikoiden sivuilta.

Kotiin palattuani aprikoin matkaa ja luettua georgialaisen kvevriviinin äärellä. Kaikki sotkeentui pyörteeksi, vuoret, joiden takana lepäsivät Venäjään kuuluvat Tšerkessia, Tšetšenia ja Dagestan, tarinat seikkailuista ja valloituksista, sepitelmät ja tosiasiat. Aloin tehdä tutkimuksia, lopulta esiin pusertui vastauksia.

Maailmalla kuului vaatimuksia jopa venäläisten klassikoiden boikotista. Se tuntui idiotismilta: eivät klassikot voi olla vikapäitä nykyhetkestä. Voiko kirjallisuudelle ylipäänsä sälyttää tällaisia vastuita? Eikö kirjallisuuden pitänyt olla epäpoliittista ja keskittyvän vain estetiikkaan? Ja sittenkin: kirjallinen Kaukasia vipusi esiin kysymyksiä kirjallisuuden poliittisuudesta, vapaudesta ja vastuusta kuvata ja muovata todellisuutta.

Jälkikolonialistinen kirjallisuuden tarkastelu näytti olevan usein sitä, että länsimaisten lähteiden perässä purettiin vain läntisen kolonialismin kertomusta. Miksei samoja menetelmiä voisi soveltaa venäläiseen kirjallisuuteen sen suhteessa imperiumin alusmaihin?


Aleksander Puškin, Mihail Lermontov ja Lev Tolstoi kirjoittivat Kaukasiasta samaan aikaan, kun Venäjä kävi siellä 1800-luvulla veristä siirtomaasotaa. Heidän suhteensa imperiumiin oli mutkikas, ja yksi heistä kirjoitti myös viiltävän tuomion. Tähän vaikutti epäilemättä se, että Puškin ja Lermontov olivat karkotettuja tsaarinvallan arvostelemisesta; Lermontov ja Tolstoi taas palvelivat armeijassa ja kokivat sodan julmuuden.

Edes klassikot eivät silti olleet täysin vapaita imperialismin eetoksesta. Heidän teoksensa on kuitenkin nähtävä vasten aikaansa ja silloisten venäläiskirjailijoiden enemmistöä, suurvallan propagandisteja, jotka ovat syystäkin unohtuneet.

Georgia liitettiin Venäjään protektoraattina 1800-luvun alussa, mutta Pohjois-Kaukasiassa sodittiin: Tšerkessian konfederaatiota vastaan venäläiset taistelivat 1700-luvulta lähtien vuoteen 1864; Tšetšenian ja Dagestanin alueilla Šamilin johtama imamaatti kamppaili venäläisiä vastaan vuosina 1829-1859.

Kaukasian valloitus osui yhteen sekä venäläisen kirjallisen romantiikan nousun että orientalismin synnyn kanssa. Orientalismi kehkeytyi eurooppalaisten valtioiden kolonisoitua itäisiä alueita 1700- ja 1800-luvuilla. Lännen vastakohdaksi mielletty itä katsotaan orientalismissa vähempiarvoiseksi. Tämä poiki myös kirjallisen virtauksen, ja kirjailijat, kuten Voltaire, Byron ja Goethe kynäilivät itämaista.

Aikakauden venäläiset kirjailijat pyrkivät nojautumaan länteen, vaikka Venäjällä ei ollut täysin omaksuttu eurooppalaista kulttuuria. Euroopassa Venäjää pidettiin puoliksi itämaisena. Omaksumalla eurooppalaisen orientalismin käsityksiä venäläiset saattoivat vankistaa eurooppalaisuuttaan. Venäläiset alkoivat nähdä Kaukasian omana orienttinaan, jossa he katsoivat oikeudekseen ”sivistää villikansat”.

Kirjallisuudessa kehkeytyi raja Venäjän ja ”Aasian” välille. Eurooppalaiset kirjailijat ovat monesti feminisoineet ja erotisoineet siirtomaita, eivätkä venäläiset poikenneet. Kaukasia näyttäytyi usein maskuliinisen halun naisellisena kohteena. Eri alueita kuvattiin eri tavoin, ja se kriittisyys, joka terhisteli Pohjois-Kaukasian kohdalla, lerpahti suhteessa Georgiaan.


Syksyllä 2022 ajoimme päin Kaukasuksen jäätyneitä sokeritoppia. Vuoret kohosivat horisontissa sinertävänä, taivasta lähentelevänä vallina. Tien vieressä pärskyi joki, se leimusi turkoosina.

Jotain tällaista näki Puškin viivähtäessään Pjatigorskissa matkallaan karkotukseen Moldovaan. Karkotuksen syy oli Oodi vapaudelle, joka äkämystytti tsaarin. Pjatigorskin poskessakin on vuoria, mutta iso Kaukasus nousee vasta taivaanrannassa. Varsinaista kosketusta Kaukasukseen tai sen heimoihin Puškinilla ei ollut, mutta hän kirjoitti silti runoelman Kaukasian vanki (1822).

Kaukasian romantisoinnin pioneeritekstissä tšerkessit vangitsevat venäläissotilaan; tšerkessineito tarjoaa vettä ja ruokaa, pian myös rakkauttaan, mutta venäläinen torjuu; neito auttaa hänet salaa pakoon, mies palaa omiensa luo; neito hukuttautuu Terek-jokeen.

Aitoromanttiseen tapaan vankeus tuo byronilaiselle elämään kyllästyneelle nuorukaiselle sisäisen vapahduksen, ”paluun luontoon”. Kaukasus tarkoittaa riippumattomuutta – kuten skottilaiset ylämaat Walter Scottin romaaneissa tai metsä J.F. Cooperin intiaanikirjoissa.

Tšerkessit on kuvattu väkivaltaisina väijyläisinä, mutta myös pastoraalisesti elävinä, vapaudenhaluisina ”jaloina villeinä”, joiden elämä merkitsee tavallaan vastakohtaa tsaarin Venäjän tyrannialle aikana, jolloin dekabristikapina (1825) oli jo kehkeytymässä.

Romanssin mahdollisuus ilmentää myyttiä kulttuurien harmoniasta, joka korvaisi imperialismin todellisuuden. Sotilaan kieltäytyminen edustaa ikään kuin eurooppalaistunutta venäläistä, järjen hyytämää henkeä, joka ei osaa ottaa vastaan villeyden intohimoa.

Vaikka Kaukasian vanki oli pääosin sepitetty, aikalaiset lukivat sitä myös matkakertomuksena, joka kuvasi keisarikunnan reunamien etnografiaa. Tuolloin Kaukasiasta ei vielä ollut varsinaisia matkakertomuksia, eikä sensuroitu venäläinen lehdistö raportoinut Kaukasian sodasta.

Puškin tasapainoili imperiumin kritiikin ja nuoleskelun välillä, mikä ei täysin välity runon suomennoksesta – pois on jätetty myöhemmin lisätty epilogi, jonka runoilija toivoi auttavan karkotuksesta pois. Epilogissa hän ylisti Kaukasiaa miehittävää armeijaa.

Teoksessaan Matka Erzerumiin (1836) Puškin yritti kumota aiempia romanttisia pykäelmiään. Hän kuvaa Kaukasusta proosallisemmin ja parodioi mytologista tunnelmointia, mutta ei ole kokonaan vapaa romantisoinnista ja kliseiden käytöstä. Runoilija myöntää silti tšerkessien vihaavan venäläisiä, jotka tuhoavat kokonaisia heimoja. Vladikavkazissa hän kuvaa vangittuja alastomia tšerkessilapsia, kiihtyvän sodan uhreja.


Syksyllä 2022 kurvailimme Georgian vuorten rinteillä risteileviä serpentiiniteitä, niissä ei ollut kaiteita, tien reuna oli usein vain metrin päässä liikkuvasta autosta, ja pudotusta saattoi olla satoja metrejä. Laskeuduimme laaksoon ja kylään, Omaloon (2000 m). Katoilla näkyi aurinkopaneeleja ja lautasantenneja. Puro kiivaili uraansa läpi kylän, jota muinaiset puolustustornit eli koshkebi reunustivat. Sumu leijui rotkossa kuin kotka.

On tavallaan helppo ymmärtää Lermontovin kiinnostusta Kaukasiaan. Esikoisrunoelmasta Hadži-Abrek (1835) alkaen kirjailijan runot ja tarinat tulvivat upeita maisemia: luonto on harmonian lähde, Kaukasian villiyttä ihaillaan. Seutu oli tuttu Lermontoville jo lapsuudenaikaisilta terveyslomilta.

Tsaari ei pitänyt Lermontovin runoista, ja 1837 hänet karkotettiin upseeriksi Kaukasiaan. Taisteluihin hän ei joutunut, mutta Pietariin palattuaan käsitteli Kaukasiaa uudella tavalla.

Lermontovin Aikamme sankari (1840) parodioi muotonsa puolesta matkakirjallisuutta. Episodiromaani rikkoo kronologiaa ja käyttää useita kerrontamuotoja ja näkökulmia päähenkilöön, Petšoriniin. Hän on ristiriitainen byronilainen hahmo, mutta myös venäläisen kirjallisuuden tyypillinen tarpeeton ihminen.

Teoksessa tuntuu olevan rasismia: romaanihenkilöt luonnehtivat kaukasialaisia ”rääsyläisiksi” tai ”aasialaisiksi varkaiksi”. Episodi ”Bela” toistaa parodisesti orientalistisen, väkivaltaa ja seksiä tihkuvan tarinan ainekset, mutta kriittisyys avautuu Petšorinin kautta. Hän on antisankari, joka ryöstää ja alistaa tšerkessineito Belaa – tapaus joka epäilemättä heijasti sodan tosiasioita. Päinvastoin kuin romantiikassa yleensä Petšorin ei edusta eurooppalaista ritarillisuutta, vaan käyttäytyy tavalla, jonka venäläiset liittivät ”kaukasialaisiin bandiitteihin”. Piittaamattomuus Belasta muistuttaa Venäjän imperialistista asennetta Kaukasiaan.

Toisin kuin kirjailijan varhaistuotannossa Petšorin ei löydä harmoniaa luonnon kanssa, vaikka tuntee rakastavansa sitä eniten juuri ennen kaksintaistelua, jossa surmaa säälittä toverinsa.

Upotessaan Kaukasiaan Petšorin villiintyy yhä enemmän. Lopulta hän ”kirkaisi kuin mikäkin tšetšeeni” – Petšorinista oli tullut sellainen. Muodonmuutoksen voi ajatella kyseenalaistavan ajatuksen kaukasialaisten toiseudesta: Lermontov vihjaa, ettei ”sivistynyt” barbaari eroa mitenkään ”sivistymättömästä”.


Koska Lermontov mokaili seurapiireissä, ja tsaari piti entistä vähemmän hänen teoksistaan, hänet karkotettiin 1840 jälleen Kaukasian sotajoukkoihin, nyt etulinjaan. Myöhäiset teokset sisältävätkin epäilyksiä, että Pohjois-Kaukasian valloitus oli Venäjälle henkisesti epäedullista.

Runoelmassa Izmail-Bey (1843) eräänlainen tšerkessiläinen Don Juan teurastaa venäläisiä taistelussa ja ryövää heidän naisensa. Teos esittää Venäjän ”uutena Roomana”, ja sen sivistystehtävän lasten, naisten ja vanhusten lahtaamisena. Izmail-Beyn raakuus saa näin oikeutuksensa kostosta.

Runo ”Valerik” (1843) kasvaa Lermontovin kokemuksista taistelusta Valerik-joella 1840. Runon mukaan pyrkimys henkiseen uudistumiseen Kaukasiassa päättyi verilöylyyn; löytyykin petomaisuus taistelussa, ruumiit ja veren haju. Sotilaat itkevät kuolleita tovereitaan. Runon kertoja on järkyttynyt omasta rikollisuuden tunteestaan. Lermontov esittää sodan luonnonvastaisena agressiona. Taivaan alla pitäisi olla tilaa kaikille kansoille, vakuuttelee runo.


Vaikka Pohjois-Kaukasian sota herätti kirjallisuuden romantikoissa myös kritiikkiä, Georgiaan he suhtautuivat toisin. Tämä heijasti Georgian asemaa protektoraattina, suojelun kohteena, vaikka siellä tukahdutettiin kapinoitakin. Venäläisten silmissä georgialaiset näyttäytyivät melko eurooppalaisina, ja kristinusko oli ikivanhaa, mikä ei istunut kuvaan kaukasialaisten alemmuudesta. Kirjallisuudessa Georgia kuvataankin puoli-islamilaisena maana, jota symboloi itämainen nainen, yhtäältä hyvä ja toisaalta paha.

Puškin hekumoi aistillisilla gruusialaisneidoilla teoksessaan Matkalla Erzerumiin.

Lermontovin runoelma Tamara (1841) kertoo noitakuningattaresta, joka houkuttelee luokseen miehiä, viettelee ja murhaa heidät.

Venäläisestä kirjallisuudesta löytyy useita pohjoiskaukasialaisia ”jaloina villeinä” kuvattuja mieshahmoja, jotka tekevät sankarillisen machoa vastarintaa, mutta Georgian kohdalla miehet näytetään kielteisesti. Lermontovin runo ”Väittely”(1841) tyypittelee georgialaismiehet viinin latkijoiksi, jotka makailevat puun alla. Georgialaiset näytetään usein juopuneina, kun taas venäläiset esitetään kohtuukäyttäjinä.

Runoelmassa Demoni (1841) Lermontov määrittää georgialaismiehet lisäksi hölmöiksi, pelkureiksi, rosvoiksi tai impotenteiksi. Pohjois-Kaukasian sodan oikeutusta kirjailija epäili, mutta Georgian hallintaa hän kutsuu ”jumalalliseksi armoksi”, joka sallii maan kukoistaa ”ystävänsä pistimien muurin takana”.

Kirjallisuudessa rakentuu näin eroottisesti latautunut mytologia venäläisestä miehestä, rationaalisesta eurooppalaisesta, joka pystyy sekä suojelemaan Georgiaa että pitämään kurissa sen aasialaisen villiyden.


Syksyllä 2022 vuokrasimme Omalossa hevoset. Ratsastin ensi kertaa eläessäni, mutta niin vain rytyytimme 30 kilometriä edestakaisin Gireviin, Tšetšenian rajalle. Hevoset vikuroivat aluksi, mutta rauhoittuvat sitten, mukana oli opas. Satulassa istui tukevasti, kun karautimme Pirikita-Alazani-joen törmää pitkin: virta kimmelsi jyrkänteen alla 20 metrin päässä.

Kaukasian armeijassa pari vuotta palveltuaan Tolstoi vakuuttui, että Kaukasiasta oli kirjoitettava toisin kuin ennen – vaikka suuri yleisö helli edelleen romantisoitua kuvaa. Nuorella Tolstoilla ei ollut selvää poliittista kantaa, ja kertomuksissa Hyökkäys (1853) ja Metsänkaatoa (1855) sekä romaanissa Kasakat (1863) hän pyrki lähinnä esteettiseen kapinaan, korvaamaan romantikkojen Kaukasia-kuvan parodialla ja realismilla.

Tolstoin pyrkimys ei saanut seuraajia. Kaukasian sodan jälkeen romanttiset teokset nostettiin aidoiksi tapahtumien kuvauksiksi ja ristiriitaisiakin opuksia käytettiin oikeuttamaan valloitusta. 1800-luvun lopulla seurasi vielä uusi aalto Kaukasian romantisointia.

Aihe jäi kaivertamaan, ja elämänsä lopulla Tolstoi palasi siihen. Syntyi pienoisromaani Hadži-Murat (1904). Siinä kirjailija ei enää kieltänyt romantikkojen menetelmiä, vaan käytti niitä uudella tavalla haastaakseen Kaukasian mytologisoinnin. Hänellä oli nyt myös poliittinen kanta – siksikin hän asettui kaukasialaisten puolelle. Todella eläneestä Hadži-Muratista kirjailija teki ”jalon villin”, joka taisteli eliittejä vastaan.

Pienoisromaani muistuttaa hieman Pugatšovin kapinasta kertovaa Puškinin romaania Kapteenin tytär (1836 ), mutta Tolstoin teos perustui kirjallisiin lähteisiin, virallisiin dokumentteihin ja silminnäkijöiden haastatteluihin.

Hadži-Murat on karismaattinen takinkääntäjä, joka joutuu vaihtamaan Šamilin joukoista venäläisten puolelle, eikä hän loikannut ensi kertaa. Romaanissa on useita todellisia henkilöitä ja se etenee tiukasti leikatuin kohtauksin Hadži-Muratin neuvotellessa venäläisten kanssa.

Teos näyttää Venäjän jakautuneena talonpoikiin ja eliittiin. Yläluokka esitetään pröystäilevänä, kiipivänä ja moraalittomana. Myönteisesti kuvattu talonpoikainen sotilas Avdejev sen sijaan ylittää kielimuurin ja pitää Hadži-Muratin murideja ”ihan kuin omina venäläisinä”.

Vastakkain eivät olekaan vain venäläiset ja kaukasialaiset, vaan eliitit ja tavallinen kansa. Tsaari Nikolai I:n ja Šamilin hallinto näyttäytyvät samanlaisena despotismina, suuruudenhulluutena ja murhanhimona.

Tolstoi kuvaa miten venäläiset etenevät, pystyttävät linnoituksia, kaatavat metsää ja hävittävät vuoristolaisten viljelykset ja karjan. He polttavat tšetšeenikylän, kaivo saastutetaan ja poika tapetaan pistimellä. Tämä jatkaa lapsensurman motiivia, joka esiintyi jo Hyökkäyksessä ja Kasakoissa. Sotamies Avdejev kaatuu turhaan; hän on tykinruokaa, vakuuttelee kirjailija riisuen sodalta kaiken romantiikan ja kunniallisuuden.


Kiinnostavin piirre Hadži-Muratissa on sen hyökkäys kirjallista kulttuuria vastaan. Teoksessa puhuttu sana on moraalisempi ja todempi, kun taas kirjoitettu sana on ihmisyydenvastaisen vallan, sekä Nikolain että Šamilin, valheiden työkalu. Vallanpitäjiä vastustava Hadži-Murat puhuu romaanissa eniten. Teos näyttää miten viralliset tiedonannot valehtelevat sodasta. Tšetšeenien kansanrunous taas vertautuu satakielen lauluun ja sen luonnolliseen totuuteen.

Viestinnän eri lajien vastakkainasettelusta huolimatta kertoja hallitsee tarinaa, eikä todellista moniäänisyyttä synny. Hadži-Murat ei saa ääntään kuuluviin: Venäjän vallanpitäjät näkevät hänet vain työrukkasena lisätä imperiumin valtaa. Lopulta hän yrittää paeta, mutta tulee tavoitetuksi. Kulttuurien välisen dialogin korvaa luotien ja miekaniskujen kieli.

Romaanissa toistuvat kuvat, irtileikatut kädet – ja Hadži-Muratin katkaistu pää – tuovat mieleen venäläisen kenraali Zassin; tällä oli tapana keräillä vihollistensa ruumiinosia samaan tapaan kuin Joseph Conradin romaanin Pimeyden sydän (1902) Kurtzilla. Konradin teos nostetaan usein esille imperialismin huutavana kritiikkinä, mutta samoille äänialoille kiilaa myös Tolstoin Hadži-Murat.

Romaanin viimeinen lause palaa prologin metaforaan ”tataariksi” kutsutusta ohdakkeesta. Sen kertoja taittaa kaunistukseksi kukkakimppuunsa, mutta heittää lopulta pois. Hadži-Muratin kuolema vertautuu sitkeän ohdakkeen katkaisuun. Maanviljelystä, agrikulttuurista, tulee metafora paitsi sivistyksen levityksestä niin myös murhaamisesta ja Kaukasian kolonisoinnista.

Tolstoi haastaa lukijoitaan kohtaamaan syyllisyytensä ja katumaan, myöntämään Kaukasian valloituksen rikoksena, jotta vastaava ei toistuisi.


Syksyllä 2022 perillä Girevissä paikalliset pakkasivat jo tavaroitaan: he lähtisivät laaksoihin talvehtimaan. Lammaskatras aaltoili lähes pystysuoralla rinteellä. Vanhus muisteli aikaa parikymmentä vuotta sitten, kun vuorten yli tuli pakolaisia toisen Tšetšenian sodan aikana. Meistä vuoret näyttivät ylipääsemättömiltä. Hämärän jo täyttäessä ilman nelistimme ravia paluumatkalle. Saavuimme Omaloon juuri kun aurinko katosi huippujen taa ja tuli pimeä.

Tolstoikin oli tavallaan ylemmyydentuntoinen ajatellessaan voivansa antaa kaukasialaisille äänen, mutta tarkoitus oli hyvä. Lenin-palkittu dagestanilainen kirjailija Rasul Hamzatov muisteli 1970-luvulla miten hänen isänsä antoi nuoruudessa hänen luettavakseen avaariksi käännetyn Hadži-Muratin; vanhat miehet kotikylässä sanoivat: ”vain Jumala itse on voinut kirjoittaa niin totuudenmukaisen kirjan”.

Ja kuitenkin todelliset historialliset tapahtumat olivat kauheampia kuin mikään kirjallisuudessa kuvattu. Kaukasian sodan jälkeen tšerkessien kansanmurha kiihtyi huippuunsa. Jo aiemmin oli hävitetty, tapettu ja raiskattu, mutta nyt puolitoista miljoonaa tšerkessiä ajettiin maanpakoon Turkkiin. Nykyään vain Georgia on tunnustanut tšerkessien kansanmurhan.

Kvevriviinini äärellä en voi olla ihmettelemättä miksi tunsin ”villin lännen” legendarisoinnin ja intiaanien kansanmurhan jo ennestään, mutta Kaukasian mytologisointia ja tšerkessien kansanmurhaa en niin hyvin tiennyt. Pitäisikö meidän sittenkin olla länsimaiden ja lännessä tutkittujen asioiden lisäksi enemmän kiinnostuneita myös muusta maailmasta?

Kävelen kadulla ja katson jäätyneeseen asfalttiin kuin peiliin: ikään kuin kaikki toistuisi taas. Tänä päivänä moni venäläinen kirjailija on kritisoinut maansa sortohallintoa ja sotapolitiikkaa sekä joutunut ehkä lähtemään emigraatioon. Toiset kirjailijat ovat antaneet nimensä hyökkäystä kannattaviin julkilausumiin, elleivät ole peräti kaunopuheisesti ylistäneet Venäjän panssarien rynnäkköä.

Imperialismin skribentit suoltavat apologioitaan, mutta myös kriittiset uudet puškinit, lermontovit ja tolstoit teroittavat jo kyniään.



Essee on ilmestynyt Parnassossa 2/2023.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...