lauantai 23. heinäkuuta 2016

Venäjän arktinen Auschwitz

Teksti: Ville Ropponen

Vorkuta on kaupunki ja symboli. Rapistuvassa kaivoskaupungissa Koillis-Komissa aistii elävästi Stalinin ajan.

Täällä keskellä tundraa, 160 kilometriä napapiiristä pohjoiseen sijaitsivat eräät vankileirien saariston, Gulagin, pahamaineisimmista leireistä. Kaikki sai alkunsa kivihiilen ja bolševismin yhdistelmästä.

Pakkasta on pirteät viisi astetta, ja lunta enää pälvittäin, kun toukokuun lopulla saavun Vorkutaan. Kaupungin ilmassa leijuva pöly tuntuu nenässä.

Äkkiä löydän itseni Vorkutajoen korkealta rantatörmältä, kallistuneena kohti alhaalla siintävää tummaa vettä. Johdattajana läheiseen Rudnikin rauniokylään on vikkeläliikkeinen eläköitynyt opettajatar Irina Vittman, Gulag-historian tuntija, Memorial-aktiivi. Vittman on lahjoittanut esineitä Moskovan Gulag-museolle.

Vorkutan Gulagista ei ole museota, se on suuri puute, kiroaa Vittman.
Hän juoksee eteenpäin viittoillen ympäriinsä. Juuri Rudnikiin tulisi rakentaa ulkoilmamuseo. Vittman on ehdottanut tätä Vorkutan kaupungin johdolle, mutta he väittävät ettei ole rahaa.

Vorkuta sai alkunsa Rudnikista, täällä asuivat hiiltä etsineet geologit, selittää Vittman ja osoittaa katkennutta pylvästä, josta vihreä maali on rapissut.

Pylväs on pystytetty komilaisen metsästäjä Viktor Popovin muistoksi, tämä löysi alueelta kivihiiltä 1920-luvun lopulla, ja geologit seurasivat. Lähellä seisoo puolalaisten vankien muistopylväs.
Puolalaiset olivat ensimmäisiä pakkotyövankeja 1936 perustetussa leirissä. He kaivoivat ensimmäisen Kapitalnaja-kaivoksen, josta maan päällä todistavat yhä punatiilisen rakennuksen rauniot ja savupiippu.
 
Gulag-vangit asuivat teltoissa ja maakuopissa. Aluetta kutsuttiin nimellä ”Bulvar traglodytov”– 'luolaihmisten bulevardi'. Vielä vuonna 1956 jotkut elivät Vorkutan alueella maakuopissa, lisää Vittman. Työ ja kuri olivat kovia, ruoka huonoa ja sitä oli vähän, talvisin pakkasta jopa 60 astetta.

Vorkuta raavittiin kynsillä esiin alkaen nollasta.
 
Eniten vankeja, jopa yli 80 prosenttia, kuoli ratatyömaalla, kun Vorkutaan vedettiin Komin läpi rautatie vuoteen 1942 mennessä. Neuvostovalta panosti rautatien rakentamiseen, koska teollistuva valtio tarvitsi hiiltä teräksen sulattamiseen ja aseteollisuuteen.
 
Kerrallaan leireillä raatoi satojatuhansia vankeja. Kansalaisjärjestö Memorial on arvioinut, että Vorkutassa kuoli jopa 250 000 vankia.
 
Standardikaupunki tundralla

Memorialin arvion mukaan lähes puolet Vorkutan nykyisistä asukkaista on entisiä Gulag-vankeja tai karkotettuja ja heidän jälkeläisiään. Myös Vittmanin jo edesmennyt mies, kaivostyöläinen, oli karkotettujen Volgan saksalaisten jälkeläinen.
 
Vorkutassa toimi aikoinaan yliopisto, ooppera, teatteri ja nukketeatteri. Niissä esiintyvät leireillä vankeina olleet näyttelijät ja muusikot. Muitakin tunnettuja henkilöitä leireillä virui, kuten virolainen kirjailija Jaan Kross.
 
Vorkutan keskusta on täytetty mitä merkillisimmillä neuvostorakennustaiteen luomuksilla. Vangit ovat rakentaneet valtaosan. On hallintorakennuksia ja stalinistisen klassismin tyylinen kaivosmiesten kulttuuritalo. Keskuspuistoon on koetettu istuttaa puitakin, vaikka eivät ne tundran ilmanalassa kasva. Pajupöheikköä on saatu aikaiseksi.
 
Majapaikkamme hotelli Vorkuta on ruma kivikolossi. Hotelli ”Lagpunktia” ('leiripiste') ei sentään löydy, vaikka kaupunginjohtaja Valeri Budovski onkin esitellyt idean avata Gulag-teemainen touhupuisto, jossa turistit olisivat leirivangin roolissa, asuisivat piikkilangan sisällä jne. Uusrikkaille suunnattu ravintola, jossa 200 grammaa kuivaa leipää ja suolasilliä maksaisivat esimerkiksi sata euroa olisi varmasti yhtä hyvä innovaatio.

Autiokyliä kehätiellä

Jatkamme Vittmanin kyydissä pitkin Vorkutaa kiertävää 60 kilometrin kehätietä. Kaivokset sijaitsevat sen varrella – kuten aikoinaan myös leirit. Kaivoksia on ollut kymmenittäin. Osa on jo ehtynyt. Osa osoittautui Neuvostoliiton jälkeen kannattamattomiksi. Tien varrella on eri vuosikymmenillä autioituneita kaivoskyliä, viimeiset vasta 1990-luvun talouskriisin seurauksena.
 
Kaivokset nykyään omistava Severstal-yhtiö maksaa Vittmanin mukaan kehnoa palkkaa ja vaatii pitkiä työvuoroja. Neuvostoliiton peruilta olevat ammattiliitot ovat hampaattomia, eikä riippumattomia liittoja ole syntynyt. Vorkutassa piisaa työttömyyttä. Monet ovat muuttaneet pois, ja kaupungin väkiluku on 1990-luvun alusta supistunut rajusti.
 
Ohitamme paikan jossa sijaitsi leiri ”kansanvihollisten” perheenjäsenille. Sivuutamme vanhoja vankilarakennuksia ja kalmistoja, johon on haudattu vankeja.
 
Näköpiiriin piirtyy Halmer-Jun kaivos ja autiokylä. Se on nykyään Venäjän armeijan harjoitusmaali. Vuonna 2005 presidentti Vladimir Putin tuhosi Halmer-Ju:n kulttuuritalon ampumalla sitä ohjuksella Kuolan niemimaalta.

Vereen hukutettu lakko

Vaikka Vorkuta oli kovimpia leirejä – tai ehkä juuri siksi – siellä tunnetaan useita kapinoita, aina vuodesta 1936 alkaen. Stalinin aikana kapinat tukahdutettiin armotta, jopa panssarivaunujen ja lentokoneiden tuella.
 
Pysähdymme Jur-Šorin kylän raunioiden liepeillä. Ratakiskojen tuolla puolen on sijainnut 29. kaivoksen leiri nro 10. Tundran risukossa näkyy yhä hirrenkappaleita, parakkien osia. Löytyy ruostuneita sängynpäätyjä ja metalliämpäreitä sekä leirin sairastuvan kivijalkaa.
 
Juuri tässä 3000 vangin leirissä lakkoiltiin pisimpään kesällä 1953, kun Vorkutan Gulag-vangit alkoivat Stalinin kuoltua vaatia parempia oloja ja vapautumistaan.
 
– Elokuun alkupäivinä 1953 lakko kukistettiin väkivalloin. 

Vittman näyttää missä kohtaa MVD:n sotilaat avasivat tulen. Hän näyttää ojan, johon vankeja heittäytyi suojaan luodeilta. Verilöylyssä vankeja kuoli tai haavoittui ainakin 120. Haavoihinsa kuoli myös suomalainen Eino Prykä, kuten Jukka Rislakki on osoittanut.
 
Vorkutan Gulag-leirit suljettiin lopullisesti vuonna 1960. Vankiloita alueella on silti edelleen, ohitammekin erään sellaisen ennen Jur-Šoria.

Entisen vangin juttusilla

Vargašorin kaivoskylässä tapaamme Anna Krikunin. Virkeä 94-vuotias mummo tarjoaa teetä ja kertoo elämästään. Hän vietti karkotuksessa ja Gulagissa kaikkiaan 13 vuotta, niistä 11 vuotta Vorkutassa. Onnettomuudekseen Anna jäi 1942 saksalaisten miehittämälle Kurskin alueelle, ja sai tuomion vakoojana.
 
Vorkutassa hän työskenteli tiilitehtaalla ja kaivoksessa maan alla. Hän oli naisvankien kanssa rakentamassa tietä, jota pitkin saavuimme Vargašoriin. Myös itse kylä on vankien rakentama. Annan vankinumero oli kaivoksessa JU 683, myöhemmin leirissä 2N440.
 
Anna kertoo, että alussa naisia ja miehiä pidettiin samassa leirissä vierekkäisissä parakeissa, vessa oli yhteinen. Myöhemmin syntyi myös lapsia, mutta se oli myöhemmin.

Kuka olisi voinut siinä kylmyydessä ja nälässä ajatella seksiä, tuhahtaa Anna.
 
Vapauduttuaan 1956 Anna jäi Vorkutaan ja sinne muutti myös hänen Mordvan leireiltä vapautunut äitinsä. Minne muualle he olisivat voineet mennä?
 
Anna työskenteli erään kaivoksen konttorissa. Hänet rehabilitoitiin vasta vuonna 1973.

Haudat jäävät

Jur-Šorin hautausmaalla tuulee. Täällä on Vorkutan kalmistoista eniten muistomerkkejä. Baltit, ukrainalaiset, saksalaiset ja Venäjän Memorial ovat pystyttäneet muistomerkkejä ja kaunistaneet hautausmaata. Yksityiset tahot ovat laittaneet ristejä ja muistopaasia. Useassa puuristissä seisoo virolainen nimi. Hautausmaalta löytyy myös elokuun 1953 lakon tukahduttamisessa ammuttujen muistomerkki.

Tänne on moni kansa pystyttänyt muistomerkkejä. Venäläisten muistomerkkiä vain ei ole, valtio ei halua muistaa Gulagia, Vittman äimistelee.
 
Ennen yksittäisillä haudoilla oli pelkästään vankinumerot. Kun 1990-luvulla NKVD:n arkistot hetkeksi avautuivat, saatiin nimiä hautakiviin, mutta ei kaikkiin.

Ehkä arkistoja ei avata kokonaan siksi, että rikoksia on niin valtava määrä. Saattaisi käydä ilmi, että vaikka nykyisen avioparin isoisistä toinen teloitti toisen isoisän. Alkaisi sisällissota, jos kaikki paljastuisi täydelleen, arvelee Vittman.


Fakta

Vorkuta” on nenetsin kieltä ja merkitsee paikkaa, jossa on paljon karhuja.
 
Kaupunki Vorkutasta tuli 1943. Huippuvuosina 1970-luvulla Vorkutan kaupunkipiirin asukasluku oli 220 000. Nykyisin piirissä, johon kuuluu kaupungin lisäksi 15 taajamaa on 110 000 asukasta, itse kaupungissa 69 000.
 
Memorial on vuonna 1989 perustettu venäläinen kansalaisjärjestö, joka pyrkii selvittämään ja dokumentoimaan neuvostoterrorin uhrien muistoa. Memorial ottaa kantaa myös Venäjän nykyiseen ihmisoikeustilanteeseen. Järjestö toimii lisäksi monessa entisessä neuvostotasavallassa.


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Kiväärin kieli

Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius:
Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet.
504 s. WSOY 2016. 

Fasismi ei ole vain syrjäytyneen massan vaan ennen muuta älymystön liike. Tämä selviää kolmen nuorehkon tutkijan teoksesta Suomalaiset fasistit. Fasismi näyttäytyy kouluttuneiston aatteena, jota sen aktiivit ja myötäilijät legitimoivat kirjoituksissaan jo ennen kuin alkoi tapahtua.

Fasismi oli sotien välisellä ajalla melkeinpä älymystön muoti-ideologia – hieman samoin kuin taistolaisuus 1970-luvulla. Fasistipiireiltä ei puuttunut elinkeinoelämän tukea. Kirjoittajien mukaan varsinaisia fasisteja vaarallisempia olivat kanssavaeltajat. Oikeistopuolueet pelkäsivät 1920-1930-luvuilla kannatuksensa laskua ja myötäilivät fasisteja, lehdistö kirjoitti kritiikittömästi ja näin fasismi salonkikelpoistui.

Jos nämä näkemykset hämmästyttävät, niin syynä on, ettei suomalaisen fasismin kokonaisesitystä ole ennen kirjoitettu. Tutkimus on hajautunut eri teoksiin. Suomessa fasismi on tavattu nähdä vain ”isänmaallisuutena” ja irrallaan eurooppalaisesta yhteydestä. Kotoista fasismia on kaunisteltu, jopa peitelty, tietävät teoksen kirjoittajat Silvennoinen, Tikka ja Roselius. Näkemykselle on perusteita. Yhtenä esimerkkinä mainitaan historioitsija Jussi Niinistön kirja Lapuan liike (2003), joka jatkaa sinimustaa tulkintalinjaa.

Fasismi syyt lepäävät osin talouskriiseissä – niin ennen kuin tänäänkin. Ensi kertaa sitten toisen maailmansodan uusfasistiset liikkeet ovat nyt nousussa Euroopassa ja Venäjällä. Suomalaiset fasistit haastaa arvioimaan uudelleen kuvaa Suomen historiasta. Samalla voi pohtia fasismin mahdollisen tuoreen nousun syitä.

Perusteellinen ja iskevästi kirjoitettu teos valottaa hyvin fasismin aatehistoriallista ja yhteiskunnallista taustaa. Fasismi perustuu vastavalistuksen aatemaailmaan. Vitsakimppu alkoi kehkeytyä, kun vastavalistus yhdistyi nationalismiin.

Fasismi muistuttaa pornoelokuvia siinä suhteessa, että kumpikin sietää yhtä huonosti huumoria. Nauru tuhoaa ne. Homma on ähkittävä totisena loppuun asti. Tarvitaan sellainen yhdistävä sukupolvikokemus, joka vie kertakaikkiaan halut huumoriin.

Ensimmäinen maailmansota ja sen osana Suomen sisällissota, toimivat radikalisoivana tekijänä. Suomalainen fasismi ponnisti valkoisten jääkärien, upseerien ja rintamaveteraanien joukosta. Sota nähtiin kauniina ja puhdistavana. Valkoisen terrorin teloitusryhmissä tulevat radikaalit löysivät kutsumuksensa.

Teoksessa valotetaan laajan lähdeaineiston kautta eri fasististen järjestöjen taivalta. Henkilöitä vilisee kuin Tolstoin romaaneissa. Kirjan rakennetta jäntevöittää keskittyminen pariin älymystötaustaiseen fasistiin. Teoksen päähenkilöksi nousee pioneeriupseeri ja kirjailija Johan Christian Fabritius (1890-1946) jonka romaanit legitimoivat fasismin aatemaailmaa.

Oikeistoradikaaleille sisällissodan jälkeen syntynyt yhteiskunta oli pettymys. Sorruttiin demokraattiseen ja liberalistiseen pelleilyyn, eikä menty reilusti autoritarismiin. Fasistit näkivät Euroopan tulevaisuuden oman aatteensa ja bolševismin välisenä painina. Kommunismin pelkoa käytettiin fasismin oikeutuksena, vaikka Suomessa kommunismi oli henkitoreissaan. Tämä ei toisaalta estänyt osaa fasisteista ihailemasta myös Stalinia.

Järjestöt, joiden kautta suomalainen fasismi puhkesi kukkaansa, käsitellään teoksessa niissä vaikuttaneiden henkilöiden kautta Lapuan liikkeen Lauri ”Tahko” Pihkalasta IKL:n nuorisojärjestön Sinimustien johtajaan, pappi Elias Simojokeen. Muita järjestöjä olivat Suojeluskunnat, Lotta Svärd, Akateeminen Karjala Seura ja toisen maailmansodan aikana suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja heidän taustapiirinsä.

Teoksessa nostetaan esiin Vapaussodan Rintamamiesliiton rooli kumousyritysten taustalla ja poliittisena painostusryhmänä. Tätä ei aiemmassa tutkimuksessa ole juuri huomioitu.

Tarkimmin teoksessa ruoditaan luonnollisesti Lapuan liikettä. Fasistien vallankaappaus oli lähimpänä talonpoikaismarssin aikaan heinäkuussa 1930. Lapuan liikkeen edessä hallitus joutui taipumaan ja olisi taittunutkin, jos joku olisi älynnyt vaatia.

Sillä kertaa, kuten myös Mäntsälän kapinan aikana 1932 tai jatko-sodan viime vaiheessa, fasistien kaappaus tussahti. ”Tiktatuuri” jäi syntymättä. ”Heil Hitler, meil Kosola”, sanoo sananlasku, ja onneksi niin. Vihtori Kosolassa tai Simojoessakaan ei ollut samaa karismaa ja häikäilemättömyyttä kuin Hitlerissä tai Mussolinissa.

Suomalainen fasismi epäonnistui myös siksi, etteivät liikkeiden rivijäsenet olleet valmiita tarvittavaan verilöylyyn. Fasistien oikeistolaiset liittolaiset tiesivät suomalaisen kommunismin heikkouden, eivätkä pitäneet puhdistusta perusteltuna. Väkivaltaista kumousta jarrutti myös kansallismielisten laillisuususko.

Mäntsälän kapinan jälkeen fasistien kenttä hajosi, mutta itse aatemaailma oli pinnalla aina vuoteen 1944. Eduskunnassa istui parhaimmillaan 14 mustapaitaa, ja alan lehdet tahkoivat tavaraa.

Fasismi oli suosituimmillaan älymystöpiireissä 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa. Martti Haavio, Kai Donner ja Juhani Konkka myötäilivät. Mika Waltari suomensi tilauksesta Horst Wessel -romaanin, ja V.A. Koskenniemi ylisti käännöstä kritiikissään, vaikka teos on selkeästi propagandaa.

Waltari, Maila Talvio ja Juhani Silvo olivat mukana Weimarissa 1941 perustamassa natsien järjestämää Euroopan kirjailijaliittoa. Siellä olivat myös Söderströmin kustannusyhtiön radikaalikirjailijoiden Svarta Gardet-ryhmä: Örnulf Tigerstedt, Tito Colliander, Edvard Gummerus ja Bertel Gripenberg. Mutta ei näitä intellektuelleja vaadittu tilille fasismista päinvastoin kuin Ezra Poundia, Martin Heideggeria tai Knut Hamsunia.

”Kiväärin kieli on ainoa maailmankieli, paljon selvempi kuin esperanto ja muut vastaavat potaskat”, uhosi Gripenberg kirjeessään Tigerstedtille. Gripenberg ei katunut sodan jälkeenkään, vaan ryhtyi aatteen marttyyriksi.

Fasistien kaappaushankkeista ei tullut jatko-sodankaan aikana mitään. SS-vapaaehtoisia sentään saatiin värvättyä Saksan tueksi. Tässä kunnostautuivat Vapaussodan Rintamamiesliitto ja akateemisten fasistien kerma, etunenässä silmätautiopin professori Mauno Vannas. V.A. Koskenniemi sanoitti suomalaisen SS-pataljoonan marssin sanat. Jatkosodan loppuvaiheessa Vannas organisoi natsi-Saksan tuella Suomen vastarintaliikettä neuvostomiehityksen varalta.

Sodan jälkeen SS-vapaaehtoisten värväystä puolusteltiin. Teoksessa nostetaan esiin esimerkiksi Mauno Jokipiin tutkimus Panttipataljoona (1968). Sen itse lukeneena voin todeta, että tulkinta valkopesusta on melko osuva. Nämä kaunistelut ovat yhä jatkaneet elämäänsä 2000-luvulla, kun esimerkiksi suurelle yleisölle suunnatut suomalaiset Korkeajännitys-sarjakuvat piirtävät kiiltokuvan vapaaehtoisten sodasta. Jotenkin samasta uomasta tuntuu ammentavan myös Jenni Linturin kiitelty esikoisromaani Isänmaan tähden (2011).

Kuten teoksen kirjoittajatkin toteavat, osa nuoren polven älymystöstä hakee jälleen vastauksia vanhoista aatteista. Taustalla on talouskriisin ja uusliberalismin luoma epävarmuus. Suomessakin uusi sukupolvi älymystöä avoimesti lämmittelee teemoja ”hierarkkisesta yhteiskunnasta”, traditionalismista” ja ”orgaanisesta kansakunnasta”. Kielenkäytössä vilisevät sarastukset, länsimaiden tuho, liberalismin petos ja konservatiivien oikeita arvoja kampittavat ”kulttuurimarksistit”. Viimeksi mainitut tuomitaan omaa kansaansa vihaaviksi ”suvakeiksi” tai ”mokuttajiksi”. Hampaissa ovat myös seksuaalivähemmistöjen oikeudet, feminismi, vasemmistolaisuus, ateismi, monikulttuurisuus ja sukupuolten tasa-arvo.

Sotien välisen ajan fasistien ryssävihan ja antisemitismin sijaan on tullut vainoharhainen islamofobia. Biologinen rasismi on päivittynyt kulttuuriseksi. Suur-Suomesta ”Uraliin asti” ei enää haaveilla, pikemminkin Putinin Venäjän valtiojohtoinen konservativismi nähdään mahdollisena liittolaisena. Avoimesti diktatuuria vaativat ovat harvassa, mutta autoritarismin kaipuu on sama.

Nykyisten fasistien Suomi-kuva muistuttaa sotia edeltävää. Se on kansallinen haavekuva. Kyse on mustista ihanteista, joihin edelleen kuuluu vastavalistuksen aatemaailma. Ihanneyhteiskuntaa kuvaa parhaiten sana: ”roti”. On tarvetta Suomelle, jossa vallitsee roti.

Nykyisiltä fasisteilta puuttuu kuitenkin maailman- tai sisällissotaan verrattava radikalisoiva kokemus. Ellei sellaista ilmaannu, jää ideologia suunpieksännäksi ja larppaamiseksi, mistä on tosin siitäkin vakavasti harmia.


Ville Ropponen

Kirjoitus on ilmestynyt Kritiikki-lehdessä heinäkuussa 2016.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Matkaopas ja tietokirja Jugrasta, Siperiasta

Uusi matkaopas vie Länsi-Siperiaan, erämaiden ja öljylähteiden keskelle sekä tutustuttaa kielisukulaisiimme hanteihin, manseihin ja nenetseihin.

Ville Ropposen Sankarimatkailijan Jugra on syväsukellus Uralin yli Länsi-Siperiaan. Kirjassa samoillaan taigassa, nuuhkitaan öljykenttiä ja vieraillaan Jugran merkillisissä teollisuuskaupungeissa. Erityisesti pureudutaan kielisukulaistemme hantien, mansien ja nenetsien menneisyyteen ja nykypäivään.

Miltä maistuu stroganina? Kiinnostavatko Kazymin kapinan heijastumat nyky-Venäjällä? Ja mistä on kysymys, kun keskellä erämaata avautuu äkkiä eläintarha leijonineen, laamoineen ja kenguruineen? Tämä kaikki selviää tästä teoksesta.

Kirja on paitsi matkaopas myös tietokirja, jossa valotetaan jännittävän alueen historiaa, kulttuuria, vähemmistökansoja, luontoa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Teoksessa ääneen pääsevät muiden muassa useat aktivistit sekä taiteilijat, hantikirjailija Jeremei Aipin, dokumenttielokuvien ohjaaja Olga Kornienko, nenetsirunoilija Juri Vella, öljy-yhtiöitä vastaan kamppaileva hantiporonhoitaja Aleksander Aipin, hantinäyttelijä ja dramaturgi Jevgenija Moldanova ja monet muut. Teoksessa tutkitaan Jugran kaupunkien rakentumista yhden sukupolven aikana, livutaan pitkin Objokea ja käväistään Kazymin kylän Koivunaamioiden festivaaleilla.

Teoksen kirjoittaja Ville Ropponen (s. 1977) on perehtynyt entisen Neuvostoliiton alueisiin, alkuperäiskansoihin ja ekologiaan. Hän on julkaissut matkakirjoja, esseitä ja tietokirjoja. Aiemmin hän on kirjoittanut matkaoppaat muun muassa Krimin niemimaasta ja Georgiasta.


Teostiedot:
Ville Ropponen
Sankarimatkailijan Jugra (Like 2016)
ISBN 978-952-01-1553-1

Kirjaa voi tilata tämän linkin takaa.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Jälkiteollisen pimeyden kronikka

Ville Ropponen

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio.
Suomentanut Kirsti Era. Jälkisanat Sanna Turoma.
Into 2015. Romaani, 285 s.

Roman Sentšinin (s.1971) Jeltyševit on venäläisen uuden realismin merkkiteokseksi sanottu romaani erään perheen ja yhteiskuntaluokan perikadosta.

Uusi realismi syntyi 2000-luvulla vastareaktiona perestroikan jälkeisen kirjallisuuden, venäläisen postmodernismin, ylitsepursuaviin kirjallisiin kokeiluihin. Uuden realismin teoreetikkonakin tunnettu Sentšin on määritellyt tyylisuunnassa keskeisiksi dokumentaarisen otteen tai naturalismin, tyylikokeilujen puutteen, lakonisen kielen ja vähäeleisen juonen.

Uusiksi realisteiksi on määritelty joukko 30-40-vuotiaita kirjailijoita, jotka ovat eläneet varhaisaikuisuutensa Neuvostoliiton hajoamisen ja Venäjän 1990-luvun sekasorron vuosina. Uudet realistit kuvaavat usein ihmisiä, joiden on neuvostolähtökohdista vaikea siirtyä elämään kapitalistisessa nollasummapelissä, kun yhteiskunnan turvaverkot ovat ohuet. Sentšinin lisäksi yksi tunnetuimpia uusia realisteja on Zahar Prilepin.

Uuden realismin voi asettaa myös osaksi nykyistä kansainvälistä virtausta, jossa dokumentaarisuus on noussut kirjallisuudessa ja muissakin taiteissa aiempaa tärkeämpään asemaan.

Nikolai Jeltyšev on humalaisten selviämisasemalla työskentelevä miliisi, hänen vaimonsa Valentina on työssä kirjastossa. Nuorempi poika istuu vankilassa, vanhempi poika on jämähtänyt asumaan vanhempiensa luo. Eletään 2000-luvun alkua venäläisessä pikkukaupungissa Siperiassa.

Nikolai hankkii lisätuloja putsaamalla juoppoja, mutta on tyytymätön elämäänsä. Hän jätti väliin 1990-luvun alun tilaisuudet ryhtyä bisnekseen, ei uskaltanut. Valentinakin tekee työtään innottomasti. Elämä on tasapaksua.

Kun Nikolai saa potkut miliisistä, perheen elämä luisuu alamäkeä. Jeltyševit joutuvat muuttamaan mökkiin vaimon synnyinkylään. Kolhoosit on kylässä lopetettu, eikä työtä muutenkaan ole. Jeltyševit aloittavat talon rakentamisen, mutta kesken se jää.

Valtaosa kyläisistä on maanviljelijöitä, juoppohulluja tai entisiä vankilakundeja. Alkoholismi, sairaudet, itsemurhat, taikauskoisuus, kieroilu ja väkivalta rehottavat.

Jeltyševien poika Artjom jatkaa ajelehtimistaan kylässä. Hän tekee paikallisen tytön raskaaksi ja joutuu naimisiin. Avioliitto ei suju, ja Artjom muuttaa kaupunkiin. Hän työskentelee hanttihommissa rakennuksilla keskiaasialaisten vierastyöläisten kanssa.

Lopulta Jeltyševit alkavat trokata laitonta viinaa ja juoda sitä itsekin yhä enemmän. Ärsyyntyminen, pohjaton apatia ja pian myös väkivalta nostavat päätään. Elämän perusturvallisuuden ja taloudellisen pohjan pettäessä myös moraali hupenee.

Ilmestyessään vuonna 2009 Venäjällä Jeltyševit aiheutti myrskyisää keskustelua. Romaani päätyi usean kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi ja sai kiittäviä arvosteluja, mutta sitä myös vieroksuttiin.

Osassa kritiikeistä kirjailijaa syytettiin negatiivisuudesta ja jopa ”sosialistisen realismin revanššista”. Jo aiemmin uusien realistien on väitetty kosiskelevan suurta yleisöä, joka on sisäistänyt sosialistisen realismin estetiikan.

Viittaukset sosialistiseen realismiin eivät ole tuulesta temmattuja. Sentšin on itsekin puhunut vaikutteistaan 1970-luvun ”maaseutuprosaisteilta”, kuten Valentin Rasputinilta ja Vasili Šukšinilta. Näistä poiketen Sentšin ei idealisoi tavallisia ihmisiä, vaan kuvaus on eleetöntä.

Sentšiniä on myös syytetty Tšehovin tapaisesta tunteettomuudesta Venäjän maaseutua kohtaan. Vaikutteita Tšehovilta epäilemättä löytyy, mutta huumoria Sentšinillä ei ole.
Sentšin kuvaa tympeähköjä henkilöitään myötäeläen. Jeltyševit on kunnianhimoinen kuvaus siitä millaista elämä siperialaisessa kylässä todella voi olla. Romaania lukee myös Jeltyševien selviytymistarinana, vaikka lopputuleman aavistaa jo alussa. Pienet myönteiset hetket kirkastuvat tarinan mustuudessa.

Uudet realistit ovat usein maininneet kirjallisina lähtökohtinaan Ljudmila Petruševskajan karut neuvostoarjen kuvaukset ja Sergei Dovlatovin kevyen todellisuudentajuisen proosan. Sentšin itse ihailee lisäksi Leonid Andrejevia.

Jeltyševeissä Andrejevin vaikutus tuntuu selvästi. Eniten tulevat mieleen Andrejevin sosiaalikriittiset tarinat. Kohtauksessa, jossa Nikolai lähtee kuskaamaan pirtuun kuollutta, tönköksi jäätynyttä naapuriaan kaupunkiin, välähtää myös ekspressionismi. Auton takapenkille ahdettu ruumis tuntuu tuijottavan syyttävästi. Konkreettiset yksityiskohdat näyttäytyvät romaanissa usein metaforina: ”ikkunalaudalla taimet tukahduttivat toisiaan”.

Jeltyševit on perhekronikka, joten vertauskohteita löytyy myös venäläisestä klassisesta realismista. Romaani ei niinkään muistuta 1800-luvun loppupuolen psykologista realismia, jossa keskeistä on ihmisen moraalinen kamppailu. Enemmän tulee mieleen 1800-luvun alun venäläinen realismi, joka ranskalaisten esikuvien mukaan kuvasi usein dokumentaarisesti suurkaupunkien kurjuutta.

Kirsti Era on suomentanut romaanin erinomaisesti. Sanna Turoman asiantuntevat jälkisanat valaisevat romaanin taustoja.

Yhteiskunnallinen taso nousee Jeltyševien päähenkilöistä, jotka ovat vahvasti symbolisia. Miliisinä Nikolai edustaa lakia- ja järjestystä, mutta myös väkivaltaa ja korruptiota. Kirjastonhoitaja Valentina edustaa sivistyksen, koulutuksen ja korkeakulttuurin merkitystä neuvostoyhteiskunnassa ja venäläisessä kulttuurissa. Heidän poikansa Artjom on seuraavan sukupolven lopputulema. Hän on opiskellut humanistisia aineita, mutta ei pysty ponnistelemaan menestyäkseen. Artjom haluaisi ilman vaivannäköä saman elintason kuin lapsuudessaan.

Jeltyševien syöksykierre kaupungista maaseudulle on samalla neuvostoperäisen keskiluokan luisu modernisaatiota edeltävään agraariyhteisöön ja keräilytalouteen. Tärkeässä kohtauksessa korostuu häpeä: Valentina joutuu nöyryytetyksi kaupungin torilla, jonne hän menee myymään marjoja ja törmää entiseen työtoveriin.

Romaani on yhteiskuntakriittinen, mutta ei yksioikoisen poliittinen. Selkeimmin poliittisessa kohtauksessa Valentina kuulee paikallisjunassa radiosta nuoren presidentin patrioottisen puheen. Seuraava kohtaus Valentinan saapumisesta kylään, toivottomuuden keskelle, asettaa puheen satiiriseen valoon.

Nostalgiaa neuvostoaikoja kohtaan romaanista ei löydä. Pikemminkin Sentšin kritisoi neuvostomentaliteettiin juuttuneiden ihmisten passiivisuutta ja kohtaloon alistumista. Jo ennen perheen alamäkeä Nikolaita kuvataan: ”hän oli elänyt aina jotenkin olosuhteiden pakosta, ei huvikseen”.

Jeltyševit kertoo jälkisosialistisen yhteiskunnan väliinputoajista. Tarina turvaverkkojen pettämisestä elämässä on silti universaali. Rajut yhteiskunnalliset muutokset, yhteisöjen hajoaminen ja keskiluokan kurjistuminen ovat lisäksi globaaleja teemoja, jotka koskettavat enemmän tai vähemmän myös suomalaisia.

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2016.





sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Vorkutasta hei

Kun me saavuimme Vorkutaan,
jäkälää paljon kuin lunta,
Gulag-vangit tekivät kaiken,
nussin häntä, joka on kokeellisista pienin,
pituuskasvultaan,
siitä on kauan 50 vuotta,
nyt olen yli yhdeksänkymmenvuotias, huulissani
kasvaa viiksiä, olen yhä juoksussa,

vartija,

ei siellä seksiä ajateltu,
oli niin helvetin nälkä ja kylmä.
Ja kivihiilipöly huumasi aistimia.
Stalin ja viikset.

Juhlimme baarissa nimeltä Berlin.
Mikä meitä vaivaa?
Tyttö on kotoisin Nagasakista?
Tai mistä vain, menemme pohjoiseen.

Isku yhteen suuntaan, tuli kaivos.
Isku toiseen suuntaan, tuli metsätyömaa.
Isku kolmanteen suuntaan, tuli rautatiemaa.

Just ja pakkanen. Minä olen etelästä ja minä tiedän, että näin pitää tehdä, eikä kukaan
kerro minulle ikinä, ettei näin pitänyt tehdä. Siksi
että tiiliä oli tarpeeksi. Ja tiliä.

Stalin sanoi.
Ja rautatie tuli etelästä.



tiistai 19. huhtikuuta 2016

Öljyistä vääntöä Siperiassa

Kirjoitin artikkelin Länsi-Siperian öljynporauksesta, alkuperäiskansoista ja ympäristöstä Stop Fennovoima-blogiin.

Artikkelin kirjoittaja Ville Ropponen on esseisti, tietokirjailija ja toimittaja, joka on perehtynyt erityisesti entisen Neuvostoliiton maihin, alkuperäiskansoihin ja ympäristökysymyksiin. Alunperin Ropponen aikoi osallistua Reclaim the Cape -toimintaviikkoon yhtenä tapahtuman puhujista. Aikataulumuutoksen tehtyä tämän mahdottomaksi hän osallistuu vieraskynä -tyyppisenä kirjoittajavieraana.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Solženitsynin puolustuspuhe

Ville Ropponen

Erkki Vettenniemi
Solženitsyn – Elämä ja eetos
Elämäkerta, 346 s.
Teos, 2015

Aleksander Solženitsynista (1918-2008) on Vankileirien saariston uudelleenjulkaisun ansiosta keskusteltu meillä viime vuosina paljon. Myös maailmalla hänestä on ilmestynyt tutkimuksia ja elämänkertoja. Suomenkieliselle elämänkerralle on ollut tilausta.

Historioitsija Erkki Vettenniemi on tarttunut tehtävään ja luotaa kirjailijan ja toisinajattelijan elämää. Samalla Vettenniemen teos osallistuu debattiin Solženitsynista poleemisin äänenpainoin. Vettenniemen mukaan Solženitsynin maailmankuvaa ei ole ymmärretty. Mutta onko kaikessa kyse vain ymmärtämättömyydestä?

Solženitsyn selvisi sodasta, Gulag-leireistä, syövästä ja kahdesta KGB:n salamurhayrityksestä. Nobelin vuonna 1970 saaneen kirjailijan elämässä ja teoksissa on sen verran ristiriitoja, ettei hän vieläkään jätä kylmäksi.

Lähteitä Vettenniemi on käyttänyt runsaasti, mutta kirjailijan teosten käsittely on jäänyt vähemmälle. Syyksi Vettenniemi mainitsee sen, ettei hän ole kirjallisuudentutkija. Elämäkerturin päämäärä on Solženitsynin eetoksen jäljittäminen, mitä hän toisaalta etsii myös teoksia tulkitsemalla.

Ajoittaisesta kankeudesta huolimatta teoksen kerronta sujuu.

Yksittäisistä ihmisistä ehkä juuri Solženitsyn vaikutti eniten neuvostojärjestelmän sortumiseen. Kirjailijan kiistattomin ansio on vaatimus neuvostovallan rikosten kollektiivisesta käsittelystä. Sortajien ja teloittajien on kaduttava.

Sen jälkeen kun kirjailija oli karkotettu Neuvostoliitosta 1973, hänen lausuntonsa ja teoksensa herättivät ärtymystä myös lännessä. Sittemmin monet ovat tuominneet kirjailijan patakonservatiiviksi, äärinationalistiksi ja antisemiitiksi.

Kirjailijana Solženitsyn syntyi Gulagissa. Ajan oloissa Solženitsynin tuomio oli lievä, 8 vuotta, mutta riitti siinä kitumista. Solženitsyn joutui taipumaan jopa ilmiantajaksi. Tästä kaikesta kehkeytyi kirjallisuuden materiaalia.

Entinen kommunisti käsitti, että Stalinin lisäksi myös Lenin ja koko neuvostojärjestelmä oli mätä. Solženitsynista tuli kristitty ja antikommunisti. Hän tunsi elävänsä, jotta voisi kirjata ylös kansan onnettomuuden ja kutsua katumukseen.

Kuten eräänlainen edeltäjänsä Dostojevski – josta samoin tuli kristitty vankileirillä – Solženitsyn mielsi kärsimyksen jalostavana voimana. Solženitsynin kirjallinen tyyli, jossa kaivataan moraalista eetosta on lähempänä vanhaa Tolstoita.

Vapautumisen jälkeen Solženitsynin esikoisromaani Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštšovin erikoisluvalla vuonna 1962. Siihen julkaisut Neuvostoliitossa tyssäsivät. Jo 1965 KGB salakuunteli kirjailijaa ja takavarikoi hänen käsikirjoituksiaan. Kaikkea KGB ei löytänyt: Solženitsyn piilotteli romaaniensa aineistoa ja Gulagin todistajien lausuntoja ympäri Venäjää – tämän kuvaus on elämänkerran kiinnostavinta antia.

Vankileirien saariston käsikirjoitus syntyi piilopirtissä Virossa. Se on yhä Solženitsynin tärkein teos, viiltävä dokumenttiromaani Gulagista, jota voi lukea myös Danten Helvetin modernina versiona tai eepoksena syntiinlankeemuksesta ja sovituksen tarpeesta.

KGB painosti ja mustamaalasi kirjailijaa. Mutta mikään ei saanut Solženitsynia lopettamaan Kremlin herrojen arvostelua; lisäksi hän julkaisi tamizdatina lännessä. Lopulta kirjailija karkotettiin Neuvostoliitosta. Hän muutti Keski-Euroopan kautta Yhdysvaltoihin.

Pakkoemigraatiossa Solženitsynista tuli julistusten antaja. Hän vastusti suurvaltaleirien liennytystä ja tuomitsi lännen yhteiskunnan ”moraalisesti rappeutuneena”.

Ronald Reagan ja Margaret Thatcher kannattivat kirjailijaa. Samoin tekee elämänkerturi. Teokseen syntyy tyhjäkäyntiä, kun jaaritellaan pitkällisesti pääseekö kirjailija Valkoisen talon vieraaksi vai ei.

Solženitsyn palasi Venäjälle vuonna 1994. Kirjailija oli 1990-luvulla kova ”rosvokapitalismin” ja vallanpitäjien kriitikko, joka kieltäytyi kahdesti Jeltsinin myöntämästä kirjallisuuspalkinnosta. Putinin aikaan 2000-luvulla hänen kritiikkinsä tylsyi. Hän tapasi Putinin kahdesti ja otti tältä vastaan myös kirjallisuuspalkinnon.

Elämäkerturi uhraa paljon sivuja sen todisteluun, ettei Solženitsyn niin kauhean konservatiivinen ollut, ei myöskään oikeasti yltiöisänmaallinen tai antisemiitti. Tällainen kuva on Vetteniemen mukaan median rakentama.

Solženitsynin ennusteli jo vuonna 1965 neuvostoimperiumin hajoamista ja neuvostotasavaltojen itsenäistymistä, Vettenniemi muistuttaa. Kirjeessä Neuvostoliiton johtajille (1975) kirjailija kaipasi kansallismielisyyttä ja vieroksui demokratiaa. Hänestä sille oli Venäjällä liian lyhyet perinteet. Siirtymäkaudeksi Solženitsynin suositteli ”kevennettyä autokratiaa”.

Solženitsyn pani bolševismin pitkälti ”ulkomaalaisuuden” syyksi. Hän korosti venäläisten kärsineen neuvostosorrosta enemmän kuin muut ja suositti katumusta kaikille neuvostokansoille, ei vain venäläisille. Tässä on perää sen verran, että nykymaailmassa neuvostosorto on monessa entisessä neuvostotasavallassa sälytetty vain venäläisten kannettavaksi.

Punainen pyörä -romaanissa (1971-1991) Solženitsyn päättelee, että Venäjän kohtalon sinetöi jo maaliskuun 1917 vallankumous. Hölläkätiset ja taitamattomat demokraatit avasivat hänestä portit bolševismille. Hän syyttää myös Venäjän intelligentsiaa kumousoppien ihailusta. Ratkaisuna olisi jälleen ollut ”kevennetty autokratia”, jonka kautta tsaarinvalta olisi taipunut demokratiaksi. Solženitsynin näkemykset vaikuttavat melko samoilta kuin venäläisten valkoemigranttien 1920- ja 1930-luvuilla.

Mutta milloin ja miten ”kevennetty autokratia” loppuu? Siihen kirjailija ei kunnolla vastannut.

Solženitsyn oli esteettisesti konservatiivi. Kirjailija tuomitsi postmodernismin, kuten oli tuominnut sosialistisen realismin. Silti: Solženitsynin proosa on klassismissaan tavallaan melko lähellä sosialistista realismia.

Vettenniemi korostaa neuvostojärjestelmän ateismia, mutta ei käsittele sitä miten kommunismissa oli lopulta paljon samaa kuin jyrkässä uskonnollisuudessa.

Entä onko se uskottava väite, että kaikki Solženitsynin arvostelijat ovat väärässä? Vettenniemi syyttää kirjailijan suomalaisia tulkitsijoita nimeltä mainiten ymmärtämättömyydestä. Esimerkiksi Martti Anhava ja Jukka Mallinen ovat lähes mustamaalanneet kirjailijaa, ja tämä johtuu lähinnä KGB:n disinformaatiosta, joka jatkoi elämäänsä lännessä. Timo Vihavainen taas saa kiitosta Solženitsynin tajuamisesta.

Kyse on tietenkin erilaisista maailmankuvista, läntisen liberalismin ja venäläisen uskonnollispohjaisen maailmankuvan ristiriidasta. Erilaiset tulkinnat ovat kiinnostavia, mutta tarvitseeko elämäkerturin olla kaikesta kohteensa kanssa samaa mieltä? Hieman kriittisempi ote ei olisi elämäkertaa pahentanut, vaikka on käsitettävää, että Vettenniemi näkee ristiriitaisesti ymmärretyn kirjailijan tarvitsevan puolustuspuhetta.

Kritiikki on julkaistu myös Parnassossa 2/2016.