tiistai 25. kesäkuuta 2013

Maailmallisuuteen sairastuneita

Sven Lindqvistin esseistiikasta

Ville Ropponen

I
Esseistiikassa teemat ovat enemmän esillä kuin fiktiivisessä proosassa. Kirjallisuuskritiikissä, jopa tutkimuksessa, esseistejä usein luonnehditaan lähinnä keskeisen tematiikkansa mukaan, tyyliin ”N.N. analysoi uususkonnollisten arvojen ja maallistuneen nykykulttuurin välistä ristiriitaa”. Ehkä teemojen korostumisen takia esseissä nousevat esiin näkökulmat, käsitteelliset asennot ja mielipiteet. Esseisti ei voi yhtä helposti kuin prosaisti maastoutua fiktiivisten henkilöiden selän taakse ja esittää, että kyse on vain heidän käsityksistään.

Perinteisesti esseemuodossa on ollut tärkeää keskusteleva moniäänisyys. Tämä juontaa juurensa pitkälti Montaignen tyylistä. Montaignen elinaikana, jota leimasivat uskonsodat ja poliittinen kiistely, erilaisten näkemysten esittäminen ja äärikantojen suhteellistaminen oli tärkeää ja merkki kriittisyydestä. Aikakaudet toisaalta muuttuvat.

Uutta suomalaista 2000-luvulla esiin murtautunutta esseevirtausta on usein moitittu liian provokatiiviseksi ja kärjistäväksi. Meille on opetettu, että kärjistäminen merkitsee aina yksisilmäisyyttä ja saarnaamista, ja tämä taas tarkoittaa luisua mielipiteiden diktatuuriin.

Mutta unohdammeko, millaisessa kulttuurissa elämme? Nykyään, hampaattoman relativismin kukoistaessa, minkä tahansa näkemyksen julkinen esittäminen on helppoa. Usein ei pyydetä edes perusteluja. Näennäinen moniäänisyys on korvia kuumottavaa. Tällaisessa keskusteluympäristössä ”keskusteleva” repliikki lässähtää ja häviää usein äänten kakofoniaan. Kriittisyys saattaakin nyt vaatia kärjistämistä, jopa pamflettimaisuutta.

Vakuuttaakseen terävä repliikki tarvitsee taakseen vahvat perustelut, toisin sanoen riittävän pitkälle mietityn maailmankuvan. Ja juuri tämä loukkaa nykyihmistä, ei ”kärjistäminen” sinänsä. Nykyihminen haluaa nimittäin miellyttää kaikkia. Sirpaloituneessa ajassa ei voi tietää kenen apua seuraavaksi tarvitsee, ja siksi rationalisti pukeutuu kääntötakkiin. Jälkimodernissa yhteiskunnassa uskomme, että voimme rakentaa elämämme ja identiteettimme tyhjästä, joten myös arvojen tulee olla valittavissa kuin marketin hyllyltä. Luulotellun valinnan vapauden temaattinen rajaaminen on siksi loukkaus itse vapautta kohtaan.

Toisin kuin provokatiivisuus, löysien kolumnien julkaiseminen esseekokoelmina (Silverberg, Tontti ym.) ei ole häirinnyt ketään. Ei myöskään se, että suositut prosaistit julkaisevat tunnetussa kirjallisuuslehdessä velttoja muisteluksiaan tai esittelevät kirjallisuusmakuaan esseinä. Ja onko kukaan pohtinut, ovatko Helsingin Sanomien ”lauantaiesseet” nimenomaan esseitä? Korkeintaan hymähdämme ironisesti.

Kyse on myös siitä, että suomalainen esseistiikka on kehittynyt eri tavoin – joku voisi sanoa hitaammin – kuin muualla Euroopassa. Aiheet, joita muualla on käsitelty nonfiktion keinoin, ovat meillä ilmenneet omaelämäkerrallisessa ja realistisessa proosassa. ”Kärjistävä” esseetyyli on meillä uutta, vaikka muualla Euroopassa sitä on ollut jo pitkään.

Otetaan esimerkiksi Sven Lindqvist (s. 1932), yksi pohjoismaiden tunnetuimpia ja arvostetuimpia esseistejä. Lindqvistin esseistiikka on särmikästä ja värikästä, mutta samalla myös hillittömän ”kärjistävää” ja pamfletistista. Tästä huolimatta – tai juuri sen takia – Lindqvistin teokset ovat nimenomaan esseistiikkaa.

II
Sven Lindqvist on julkaissut kaikkiaan yli 30 teosta. Hän aloitti 1950-luvulla melko perinteisenä mietelmä- ja kirjallisuusesseistinä, jonka ensiteokset varmasti tyydyttävät myös nykysuomalaista ”keskustelevan” esseen armastajaa. Myöhemminkin Lindqvist on viljellyt yksityisiä ja esteettisiä teemoja. Esimerkiksi En gift mans dagbok (1978, ”Aviomiehen päiväkirja”) kertoo hänen avio-onnestaan, tasapainoilevasta idyllistä; En underjordisk stjärnhimmel (1984, ”Maanalainen tähtitaivas”) on kalenterikirja, joka kirjaa ja kommentoi taiteen ja historian tapahtumia.

Lindqvistin nykyinen maine pohjaa kuitenkin 1990-luvun alun jälkeen julkaistuihin kirjoihin. Esseistin sivilisaatiokriittisten teosten Tappakaa ne saatanat (1992, suom. 1996), Rasismin vastustajia (1995, suom. 1998), Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (1999, suom. 2000) ja Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2005, suom. 2006) perustuksena toimivat matkakuvaukset tai omaelämäkerralliset muistot. Seiniksi Lindqvist pystyttää oppinutta analyysia sekä sitaatteja historiallisista, kaunokirjallisista ja filosofisista teoksista. Hän liukuu yleisestä yksityiseen ja takaisin. Hän sekoittaa yhteiskuntakritiikkiä ja kirjallisuudentutkimusta unennäköön, taidetta politiikkaan ja idyllisiä kuvaelmia kauhistuttaviin historiallisiin faktoihin. Eikä hän pysähdy faktoihin, vaan jatkaa pohtimalla imperialismin, rasismin, kansanmurhien ja sodankäynnin asemaa länsimaisen filosofian, historian ja ideologian kentässä.

Lindqvistin metodi on usein imperialististen ja rasististen historiallisten dokumenttien lähiluku. Asettamalla näitä dokumentteja rinnan toisenlaisten dokumenttien tai kontekstin kanssa Lindqvist paljastaa dokumenteissa ilmoitetun totuuden valheellisuuden tai vähintään puolueellisuuden. Metodin ansiosta rakentuu usein teräviä historiantulkintoja.

Niin kuin hyvissä kirjailijoissa aina, Lindqvistissä viehättää tyyli. Hän kirjoittaa kevyesti ja syvällisesti, iskevästi ja runollisesti, dokumentaarisuutta ja fiktiota omintakeisesti yhdistellen. Samalla Lindqvistin teoksissa kiteytyy 1900-luvun jälkipuoliskon esseistiikan peruspiirre, erilaisten kirjallisten lajien sulauttaminen yhteen ja samaan esseeseen. Tätäkään esseistiikan tyylipiirrettä ei ole Suomessa liiemmälti viljelty.

Teoksissaan Lindqvist on kokeillut monenlaisia muoto- ja rakenneratkaisuja. Esimerkiksi Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata rakentuu seitsemästä eri aihelinjasta ja numeroiduista katkelmista. Katkelmien lopussa mainitaan, missä numeroidussa katkelmassa aihelinja jatkuu. Kirjaa on tällä tavoin mahdollista lukea joko lineaarisesti alusta loppuun tai aihelinjan mukaan katkelmasta toiseen siirtymällä.

III
Lindqvistin poikkeuksellinen kirjailijalaatu näkyy selvästi, mutta niin näkyy myös hänen rajoittuneisuutensa, joka kumpuaa juuri ”kärjistyksistä” ja provokatiivisesta aiheenrajauksesta. Mutta ennen kuin mennään tähän, tarkastellaan hetki Lindqvistin neljän mainitun kirjan teemoja.

Teoksissa piirtyy tulkinta historiantutkimuksessa ”positiiviseksi ajanjaksoksi” usein määritellystä aikakaudesta Wienin kongressin (1815) ja ensimmäisen maailmansodan alun (1914) välillä. Tuolloin eurooppalaiset uskoivat, että ihminen on kasvanut ulos raakalaismaisesta ja sotaisesta menneisyydestään. Edessä piti olla järjen täydellistymisen ja kehityksen aikakausi. Puhuuko esseisti siis vain menneisyydestä? Ei, hän peilaa nykytodellisuutta historiaan ja esittää nykyisen syntyneen menneestä, mutta myös osittain toistavan sitä.

Lindqvistin mukaan ”positiivinen ajanjakso” oli myönteinen lähinnä länsimaalaisille. Euroopan pinta-ala on vain seitsemän prosenttia maailman pinta-alasta, mutta tällä hetkellä eurooppalaisperäiset ihmiset pitävät hallussaan 55 prosenttia maapallosta. Levittäytyminen oli huipussaan 1800-luvulla, kun nykyaikaistuvat suurvallat valloittivat ylivoimaisten aseidensa avulla ison osan maapallosta ja puhdistivat sen etnisesti, Lindqvist uskoo. Esseistin mukaan kansanmurhia on esiintynyt historiassa aina antiikin ajoista lähtien, mutta epidemian asteelle ne nousivat vasta 1800-luvulla. Rasismin synnyn Lindqvist jäljittää 1800-luvun alun Yhdysvaltoihin.

Lindqvistin näkökulma on epäilemättä velkaa Hannah Arendtin teokselle Totalitarismin synty (1949, suom. 2013). Arendt löytää totalitarismin juuret imperialistisen ajan politiikasta, erityisesti brittiläisen siirtomaaimperiumin byrokratiasta. Erään toisen Arendtin käsittelemän totalitarismilinjan Lindqvist sivuuttaa kokonaan, mutta palataan siihen myöhemmin.

Brittiläisen siirtomaapolitiikan seurauksia Lindqvist käsittelee vaikuttavasti teoksessaan Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa. Kirjassa yhdistyvät matkakuvaus nyky-Australiasta, aboriginaalien kansanmurhan historia ja kuvaus alkuperäiskulttuurin uudesta noususta.

Eurooppalaisen rasismin ja imperialismin teema huipentuu teoksessa Tappakaa ne saatanat, joka on ehkä Lindqvistin paras teos. Siinä hän kulkee sylimikron kanssa Saharassa etsimässä Joseph Conradia. Liike tilassa on samalla liikettä ajassa. Teoksen nimi on sitaatti Conradin romaanista Pimeyden sydän (1899, suom. 1968). ”Tappakaa ne saatanat”, tiivistää romaanin mystinen Kurtz, Kongojoen kauppa-aseman johtaja, eurooppalaisen sivilisaation tehtävän maailmassa.

Conradin aikalaisten mielestä muiden kansojen alistaminen oli biologisesti välttämätöntä, vahvemman oikeutta, joka luonnon lakien mukaan väistämättä johti ”alempien rotujen” tuhoon. Lindqvist esittää, etteivät kansanmurhat alkaneet eivätkä päättyneet natsien valtakauteen. ”Auschwitz oli nykyaikainen, teollinen sovellutus sille tuhoamiselle, jonka varassa Euroopan maailmanherruus oli jo pitkään levännyt”, hän kirjoittaa (s. 196).

Kirja synnytti ilmestyessään valtavan myräkän ruotsalaisella kulttuurikentällä. Lindqvistin kriitikot raivostuivat siitä, että hän kyseenalaisti juutalaisten kansanmurhan ainutlaatuisuuden ja esitti sen olleen seurausta imperialistisen ajan rotuideologiasta. Muutamat kriitikot väittivät Lindqvistin jopa kieltävän holokaustin, joka on vuodesta 1945 lähtien saanut olla lähes yksin 1900-luvun massaterrorin ja modernin raakalaismaisuuden synonyyminä.

IV
Millä tavoin Lindqvist sitten on rajoittunut ja pamfletistinen? Esseistin ruotsalaiset kriitikot olisivat voineet viitata (mutta eivät viitanneet) esimerkiksi siihen, että Lindqvist muistaa natsismin uhrit, mutta kommunismin uhrit hän unohtaa. Teoksissaan länsivaltojen inhottavuuksien väsymätön kriitikko ei nimittäin juuri edes mainitse ei-länsimaalaisten suurvaltojen, kuten Japanin, Kiinan, Venäjän tai Turkin valtapyrintöjä ja historiallisia rikoksia.

Esimerkiksi Rasismin vastustajia -teoksessa rotuennakkoluulojen vastustajat ovat kaikki yhdysvaltalaisia, brittejä, ranskalaisia tai saksalaisia eli länsimaalaisia. Onko siis niin, että vain länsimaissa on esiintynyt rasismia, jota sitten vain länsimaissa on vastustettu? Teoksessa Lindqvist myöntää, että varmasti muuallakin on rasismia. Aiheen rajaustaan hän perustelee tietämättömyydellä. Mutta onko kysymys vain tietämättömyydestä?

Teoksessa Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata Lindqvist esittelee vain länsivaltojen tekemien pommitusten historiaa. Sitä, miten japanilaiset tuhosivat Shanghain 1930-luvulla, miten Luftwaffe murskasi Itä-Euroopan kaupungit tai neuvostoilmavoimat pommitti Afganistanin kivikaudelle, ei edes mainita. Sama keskittyminen länsivaltoihin jatkuu myös Lindqvistin tuoreimmassa teoksessa Tavoitteena kansanmurha (2009, suom. 2009).

Mistä aiheen rajauksessa on kysymys? Johtuuko se ehkä jälkikolonialistisen historian ja kulttuurintutkimuksen valtavirran luomasta näköharhasta? Jälkikolonialistisessa tutkimuksessa analysoidaan pääasiassa länsimaiden kolonialismia ja imperialismia. Asia selittyy kaiketi sillä, että jälkikolonialismi on kukoistanut erityisesti länsimaissa, ja tutkijoista valtaosa on länsimaalaisia tai syntyisin länsimaiden entisistä siirtomaista. Esimerkiksi orientalismi-teoriastaan tunnettu Edward Said erittelee lähes yksinomaan länsimaiden orientalismia.

Kuitenkin käsitettä ”rikos ihmisyyttä vastaan” käytettiin ensi kerran vuonna 1915, kun Ranska, Britannia ja Venäjä tuomitsivat Turkissa tapahtuneen armenialaisten kansanmurhan. Tämä kansanmurha oli ensimmäinen 1900-luvun massamurhien sarjassa ja inspiroi muiden muassa Adolf Hitleriä.

Kyse ei ehkä sittenkään ole vain aiheen rajauksesta. Rasismin vastustajissa Lindqvist harmittelee, että yhtä sorrettua ryhmää puolustavat aktivistit ja tutkijat harvoin huomioivat muita sorrettuja ryhmiä, vaikka kyseessä on yhtäläinen sorto. Herää siis kysymys, miksi kirjailija itse toimii samoin.

Yhtä lailla herää kysymys, miksi Lindqvist, joka useassa teoksessaan perkaa Darwinin perintöä kriittisesti, ei mainitse samanaikaista eurooppalaista ajattelijaa Marxia. Darwin ei keksinyt rotuoppia, mutta hänen teostensa jälkeen rasismista tuli salonkikelpoista, ja tieteelle lankesi rooli valtapolitiikan oikeuttajana. Darwinismi vaikutti eugeniikan, natsien eutanasia-ohjelman ja rotuun perustuvan tuhoamisen taustalla. Eikö tulisi yhtä lailla pohtia, millä tavoin Marx ja hänen käsityksensä, joista itse asiassa monet olivat samantapaisia kuin Darwinilla, ovat vaikuttaneet marxilaisen liikkeen kautta maailman politiikkaan ja kommunismin rikoksiin?

Nämä saattaisivat olla turhia ja jopa naiiveja kysymyksiä, jollei Lindqvistin oma nuoruuden tuotanto lisäisi ihmetystä. Lindqvistin läpimurtoteoksena pidetyssä Myytti Wu Tao-tzusta (1967, suom. 1968) kuvataan 1960-luvun lopun Kiinaa eriskummallisesti. Lindqvist puhuu kyllä lyhyesti Kiinan sanan- ja ajatuksenvapauden puutteesta, sorrosta, ihmisten yhdenmukaistumisesta ja kärsimyksistä. Silti hänen loppupäätelmänsä on: ”Puolue tunnusti nämä erehdykset ja koetti korjata ne. Venäläiset olivat jo sanoutuneet irti stalinismistaan. Maolaisuus oli alun perin hyväluontoisempaa. Kaikki näytti olevan kunnossa.” (s. 125)

Lisäksi Lindqvist sivuuttaa vain vuotta aiemmin tapahtuneen Kiinan kulttuurivallankumouksen terrorin. Hän jättää mainitsematta Maon ”suuren harppauksen” aiheuttaman nälänhädän, mutta päivittelee Intian köyhyyttä ja tuloeroja. Hänestä Intia todistaa, ettei väite demokratian tarjoamasta inhimillisemmästä kehitystiestä ole totta.

Lindqvist, länsivaltojen iljettävyyksien tuleva analyytikko, kierteli 1960- ja 1970-luvulla laajasti myös Etelä- ja Väli-Amerikkaa. Teoksessa Heittovarjo (1969, suom. 1970) Lindqvist tuntee myötätuntoa latinalaisamerikkalaisia vallankumousliikkeitä kohtaan. Kuubassa hän rekisteröi sananvapauden puutteen ja poliittiset vangit, mutta terroria hän ei mainitse. Kuuban valtiollinen sensuuri ja Castron henkilökultti johtuvat hänestä vain Yhdysvaltain kauppasaarrosta. Kuuba on Lindqvistille tulevaisuuden maa.

V
Lindqvistin näkökulman rajoittuneisuus ja pamfletistisuus näyttävät olevan selvästi osoitettavissa. Esseistin intellektuaaliset lähtökohdat tuntuvat olevan kylmän sodan aikakaudessa. Hän vaikuttaa edelleen kieltäytyvän kajoamasta nuoruutensa pyhiin lehmiin, kommunismiin ja ei-länsimaalaisten suurvaltojen moraaliseen vastuuseen. Kumma kyllä, näkökulman rajoittaminen ei silti vähennä Lindqvistin esseistiikan tehoa, eikä hänen viestinsä vaikuttavuutta. Hänen esittämänsä läntisen kulttuurin ja ideologian kritiikki säilyy.

Kenties kärjistävä näkökulma pakottaa meidät ajattelemaan. Kun Lindqvist pohtii vain läntisen kulttuuripiirin vastuuta historian ja nykyhetken ongelmista, hän tulee samalla – tietoisesti tai tiedostamattaan – sanoneeksi, ettei muilla kuin länsimailla ole väliä. Valtaosa kommunismin uhreista oli venäläisiä, kiinalaisia ja muita ei-länsimaalaisia. Kun heidän historialliseen kokemukseensa ei oteta kantaa, se lakkaa olemasta. Lindqvistin valikoidusti kriittiset teokset osoittavat näin paradoksaalisesti, että globalisaatiosta ja kansainvälisyydestä huolimatta lännen ja idän välillä vallitsee yhä juopa – ehkä jopa isompi kuin teollistuneen pohjoisen ja kehittyvän etelän.

VI
Lindqvist on ikään kuin nykyesseistin protyyppi, esseistin, joka ei voi välttää kärjistyksiä, provokaatiota ja pamflettimaisuutta. Ei, koska esseisti on sairastunut ”maailmallisuuteen”. Se tarkoittaa sitä, että hän saa jakaa tai joutuu jakamaan aikakautensa ihmisten käsitykset. Esseisti joutuu ottamaan kantaa moraalisiin kysymyksiin, ja tämä on toimintaa, jossa on puolueellisuuden, ”intellektuaalisen itseruoskinnan” ja jopa naurettavuuden vaara.

Miksi on näin? Koska esseisti uskoo tavoittavansa todellisuuden, koska hän pyrkii puhumaan todellisuudesta. Hänellä ei ole mahdollisuutta pysähtyä preparoimaan kieltä lyyrisin työkaluin partikkeleiksi, joita yhdistellen voi luoda älyllisiä pelejä, jotka liittyvät – kuinkas muuten – tietotekniikan edistysaskeliin. Esseisti ei suositun prosaistin tapaan pyri kertomaan ”koukuttavia tarinoita”, joita määrittävät valtamediassa esillä olleet aiheet tai kustantajan ajatukset siitä, mikä kiinnostaa ja menee kaupaksi.

Roikkuessaan todellisuudessa kuin onkimato koukussa esseisti ei voi kieltää ”maailmallisuuttaan”. Hän ei voi paeta universaaliksi julistetun estetiikan ja yleispäteviksi kuviteltujen merkitysten maailmaan. Ei, esseisti yrittää puhua todellisuudesta ja aikakaudesta. Hänen on pakko näytellä ”vihaisen tyypin” roolia. Juuri siksi hänen on rajattava aiheensa, kärjistettävä ja maalattava pääväreillä, ilman pastellisävyjä, vaikka sille virnisteltäisiin tai sitä pidettäisiin ”rajoittavana tendenssimäisyytenä”.

Kirjoittaja on esseisti ja fanaatikko.


Sven Lindqvistin suomennettu esseetuotanto

Myytti Wu Tao-tzusta (1968)
Heittovarjo (1970)
Maasta kasvaa valta (1975)
Tappakaa ne saatanat (1996)
Aavikkosukeltajat (1997)
Rasismin vastustajia (1998)
Nyt sinä kuolit! Pommien vuosisata (2000)
Terra Nullius. Matkalla ei kenenkään maassa (2006)
Tavoitteena kansanmurha (2009)


Essee on julkaistu Kritiikki VIII -lehdessä (Kevät 2013)


perjantai 7. kesäkuuta 2013

Romaanihenkilön pintavaahtoa

Emmanuel Carrére: Limonov

Suomentanut Kristina Haataja

Dokumenttiromaani

Like 2013, 392 s.

Venäläisen kulttikirjailijan, skandalistin, sotaturistin ja kansallisbolševikin Eduard Limonovin ( Savenko, s. 1943) menneisyys on sellainen sekoitus myrskyä ja mylväystä, että kenen tahansa elämänkerturin luulisi itkevän onnesta. ”Venäläiseksi Jack Kerouaciksi” kutsuttuun hahmoon on tarttunut Emmanuel Carrére ja pyöräyttänyt dokumenttiromaanin. Niitä hän on tehnyt esimerkiksi tieteiskirjailija Philip K. Dickistä ja murhaaja Jean-Claude Romandista (suom. Valhe, 2000). Limonov jatkaa tavallaan Carréren perustematiikkaa, minuuden häilyvyyden sekä toden ja epätoden pohdintaa.

Pureutuessaan lähiaikojen poliittisiin kysymyksiin Carrére liikkuu lisäksi samoilla vesillä kuin modernin dokumenttiromaanin pioneerit, Truman Capote, Norman Mailer ja Hunter S. Thompson. Fakta-aineistoa, sitaatteja, haastatteluja ja kokemuksia, yhdistetään fiktion keinoihin ja kuvitteelliseen materiaaliin. Vahva suhde nykypäivään poikkeaa esimerkiksi suomalaisista dokumenttiromaaneista, joita on pääasiassa rakenneltu kaukaisemman menneisyyden pohjalta.

Aineistostaan Carrére rakentaa kronologisen kertomuksen ”metafyysisestä kapinallisesta”, joka pulpahtaa aina pinnalle potkimaan tutkainta vastaan. Samalla teos tarjoilee lyhyen historiakurssin Venäjän viime vuosikymmenistä.

Tyyppinä Limonov muistuttaa hieman amerikkalaisdekkaristi James Ellroyta – hänellä on radikaali elämä, mutta taantumukselliset mielipiteet. NKVD-upseerin poika muutti 1970-luvulla Neuvostoliitosta Yhdysvaltoihin, järkytti venäläisiä emigranttipiirejä kerettiläisillä jutuillaan ja kohuromaaneillaan sekä seikkaili Jugoslavian hajoamissodissa ja uuden Venäjän syntyvaahdossa. Sittemmin hän tuli tunnetuksi nationalistisia näkemyksiä laukovana vastakulttuuriäijänä, joka ihailee bolševismia, mutta vastustaa Putinia.

Toisin kuin dokumenttiromaanin klassikot Limonov rakentuu melko vähän haastattelujen ja kokemusten pohjalle. Päähenkilöä on toki lyhyesti haastateltu. Samoin kansallisbolševikkikirjailija Zahar Prilepiniä. Pääasiallisesti Carrére tuntuu ammentavan aineistoa Limonovin romaaneista, jotka ovat kaikki omaelämänkerrallisia. Mutta on niissä myös fantasiaa ja spekulatiivisia elementtejä.

On ehkä hieman ongelmallista, että Carrére lukee Limonovin romaaneja autenttisina dokumentteina kirjailijan elämästä. Kenties hän haluaa sanoa, että elämä on aina kerrottua, eikä faktaa ja fiktiota voi erottaa. Limonov on kirjailija, jonka tuotantoa on hankala ajatella ilman ulkokirjallisia tekijöitä, vaikka viime vuosina häntä on alettu arvostaa laajemmin myös puhtaasti kirjailijana. Legendojen toisteleminen ja faktan ja fiktion välisen jännitteen sivuuttaminen ei silti paranna Carréren teosta, vaikka saattaa lisätä romaanin kaupallista potentiaalia.

Kertomuksessa on toki väriä ja vauhtia. Romaani kaahaa Ukrainan maaseudulta Harkovaan, Moskovaan ja New Yorkiin. Carrére iskee tarinaa: Limonov nuorisorikollisena, yrittämässä itsemurhaa, mielisairaalassa, hanttitöissä, juoppoputkessa, Limonov underground-runoilijana, sängyssä naisten kanssa, pokaamassa miehiä New Yorkin puistoissa. Yhteenkään päähenkilön elämänvaiheeseen ei kuitenkaan keskitytä kunnolla, eikä niistä pyritä löytämään laajempia merkityksiä.

Kirjailijantyöstä dokumenttiromaani ei kerro paljon mitään. Miksi Carrére sitten haluaa kertoa meille Limonovista? Ranskalaiskirjailija etsii suurta kertomusta: hänestä Limonovin elämä kuvaa meidän kaikkien elämää toisen maailmansodan jälkeen. Mistä oikein on kysymys?

Ehkä vastaus löytyy siitä miten Carrére on kirjoittanut itsensä mukaan teokseen? Hän näyttäytyy Limonovin vastakohtana, länsimaisena oikeistoliberaalina älykkönä, ja sellaisilla on tietenkin tylsä ja merkityksetön elämä. Limonov sen sijaan vaikuttaa siellä ”missä historia tapahtuu”, Carrére hehkuttaa.

Esimerkiksi 1990-luvun alussa Limonov painui Jugoslaviaan hillumaan serbijoukkojen mukaan. Tunnetussa BBC:n TV-dokumentissa hän ampuu konekiväärillä piiritettyyn Sarajevoon. Sittemmin hän soti sissinä Krajinassa, samoilla seuduilla kuin suomalainen arkkitehti ja palkkasotilas Marco Casagrande, joka julkaisi sotatripistään muisteluksen Mostarin tien liftarit (1997).

Teoksen kiinnostavinta antia ovat Limonovin Venäjälle paluun vuodet. Hän on mukana Moskovan syksyssä 1993, kun kommunistivetoinen parlamentti haastaa presidentti Jeltsinin. Kapina kukistetaan raa’asti, ja katukahakassa Limonov haavoittuu miliisin luodista.

Hämyisen eurasianistifilosofi Duginin kanssa Limonov perustaa Kansallisbolševistisen puolueen, joka flirttailee fasismille, kommunismille ja äärinationalismille. Samalla kansallisbolševikeista eli natsboleista tulee venäläistä vastakulttuuria, liike jonka railakas suora toiminta innostaa yhä Putinin pikkupakkasessa.

Poliittisena liikkeenä natsbolit on täynnä ristiriitoja. Joka tapauksessa puolue on tarjonnut purkautumistien tyytymättömälle nuorisolle ja haastanut Kremlin yhä autoritaarisemmaksi käyvän vallan. Rauhanomaisesti toimineen puolueen merkityksestä kertoo sekin, että sen tukahduttamiseen on käytetty runsaasti väkivaltaa. Puolue sinnittelee edelleen, nykyään nimellä Toinen Venäjä. Carrére kuvaa kiinnostavasti Limonovia vastaan nostettua oikeusjuttua ja kirjailijan vankila-aikaa 2001–2003. Tuolloin kauhukakarasta tulee profeetta: hän jakaa saman venäläisen kirjailijakohtalon kuin Dostojevski ja Solženitsyn.

Limonovissa on kiehtovia anekdootteja, mutta myös asiavirheitä. Carréren jotkut kannanotot oudoksuttavat, kuten Putinin kutsuminen ”suureksi valtiomieheksi”. Kirjassa vilisee väärin kirjoitettuja venäjän sanoja, ja venäläiset nimet on translitteroitu ranskalaisittain. Nämä pikkuvirheet eivät haittaisi, jos Carrére saisi Limonovista irti muutakin kuin mediaseksikkään elämäntarinan. Päähenkilön pinnan alle ei kuitenkaan päästä, eikä Limonovin elämän paradokseista saada kovin paljoa irti.

Kiinnostavampaa kuin lukea Limonovin edesottamuksista olisi se, että häneltä viimein suomennettaisiin kokonainen teos.

Entä mitä Limonov kertoo elämästämme toisen maailmansodan jälkeen? Ehkä se kuvaa vieraantuneen intellektuellin vaeltelua poliittisten ja taiteellisten herätteiden pyörteissä? Vai onko se tarina narsismista ja elämän muuttumisesta julkisuuden tavoitteluksi? Olemmeko lopulta saapuneet maailmaan, jossa maailmankatsomuksilla ei ole enää merkitystä, ainoastaan ”hyvällä tarinalla”, ja sillä sähköllä, jonka se yleisöstä irrottaa? Tämä jälkimaku jää ainakin Carréren teoksesta.


Ville Ropponen


Kritiikki on ilmestynyt myös Parnassossa 3/2013.










Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...