keskiviikko 31. maaliskuuta 2010

Volgan vähemmistökansojen ahdinko

Venäjän vähemmistöt tuntevat olonsa uhatuksi, kun Moskovan politiikkaa siivittää yhä isovenäläisempi asenne. Mutta mikä rooli "islamisti-kortin" käytöllä on vähemmistöjen vaatimusten tukahduttamisessa?

Suomalaisten on
joskus vaikea käsittää Venäjän monikulttuurisuutta, kun eivät venäläisetkään sitä aina näytä ymmärtävän. Venäjän 142 miljoonasta asukkaasta noin 22 prosenttia on ei-venäläisiä. Leveällä vyöhykkeellä Volgalta Uralille ja Jäämerestä Kaspianmereen usein jopa puolet asukkaista kuuluu johonkin vähemmistöön.

Moskovan politiikka on viime vuosina ajanut monen vähemmistön pelkäämään selviytymisensä puolesta. Lainsäädännön tasolla vähemmistöoikeudet ovat supistuneet. Mediassa vähemmistökieliset ohjelmat ja julkaisut vähenevät. Neuvostoajoilta tuttu arkipäivän rasismi ei-venäläisiä kohtaan on tullut takaisin.

Uusimpana huolena vähemmistöillä on joulukuussa 2007 hyväksytty koululain muutos, jonka mukaan koulut, vanhemmat ja oppilaat saavat itse päättää opetuskielestä.

Vähemmistöjärjestöjen mukaan
lainmuutos on johtanut vähemmistökielten opetuksen dramaattiseen supistamiseen, koska painostus venäjän kielen käyttöön on laajaa.

Ei siis mikään ihme, että helmikuussa ensikertaa järjestetyn Venäjän Vähemmistöjen Foorumin päätöslauselmassa vaadittiin tiukasti kyseisen lain kumoamista.

Tšuvassian pääkaupungissa Tšeboksaryssa pidetyssä foorumissa näkyivät Volgan vähemmistöjen, tataarien, marien, mordvalaisten, udmurttien, tšuvassien ja baškiirien järjestöt. Foorumissa puhuivat myös jakuuttien, burjaattien, hakassien ja altalaisten edustajat Siperiasta sekä Volgan suiston nogai-tataarit.

Foorumi osoitti kuinka herkkä ja tärkeä asia äidinkielen säilyttäminen on Venäjän 30 miljoonalle ei-venäläiselle. Näyttää myös siltä, että ennen eripuraiset vähemmistöt ovat ensikertaa löytämässä yhteistä säveltä. Yhdessä ne ehkä voivat vakavasti haastaa Moskovan politiikkaa.

Vähemmistöjen kamppailu oikeuksistaan tiivistyy Volgalla, jossa Venäjän suurimmalla vähemmistöllä, viisimiljoonaisilla tataareilla on nimikkotasavaltansa. Tatarstan onnistui 1990-luvulla saamaan Moskovalta erioikeuksia. Putinin noustua valtaan Tatarstanin erioikeudet vietiin.

Taloudellinen päätäntävalta ja kerätyt verot ovat siirtyneet enemmän Tatarstanista Moskovaan.

Tataarijärjestöt ovat silti yhä aktiivisia ja ne ovat kritisoineet tatataarinkielisten koulujen sulkemista, latinalaisen kirjaimiston kieltoa ja ortodoksikirkon yrityksiä käännyttää islamilaisia tataareja.

Äänekkäimpiä tataari-aktivisteja on painostettu, kuten toimittaja Rafis Kašapovia, joka kirjoitti blogissaan "Moskovan venäläistämispolitiikasta ja vähemmistöjen nöyryyttämisestä". Kašapov sai 18 kuukauden ehdollisen tuomion ekstremismilakien nojalla 2009. Näin helpolla ei päässyt Fauzija Bairamova, Tatarstanin itsenäisyyttä ajavan Milli Mejlis -järjestön johtaja, joka tuomittiin "ekstremismistä" vuodeksi vankilaan.

Tataarijärjestöt ovat lisänneet yhteistyötä muiden Volgan vähemmistöjen kanssa, joista erityisesti marilaisilla ja mordvalaisilla on kokemusta repressiosta.

Marilaista kulttuuria
on ajettu alas vuodesta 2001 lähtien, aktivisteja on pahoinpidelty ja murhattu, tuomittu vankilaan ja suljettu mielisairaalaan. Mordvassa vähemmistöjärjestöjä on painostettu ja mordvankielistä opetusta vähennetty. Ortodoksinen kirkko on hyökännyt mordvalaista luontouskoa vastaan.

Volgalla kritiikkiä on nostanut myös se että vaikka viranomaiset ovat kärkkäitä ahdistelemaan vähemmistöjärjestöjä, äärikansalliset venäläisjärjestöt toimivat yleensä vapaasti.

Tammikuussa Volgalla säikähdettiin, kun valtapuolue Yhtenäisen Venäjän johtaja ja Venäjän duuman puheenjohtaja Boris Gryžlov vaati "taloudellisesti alijäämäisten alueiden" yhdistämistä isompiin. Gryžlov ei nimennyt yhtään aluetta, mutta on arveltu hänen tarkoittaneen köyhtyneitä tasavaltoja Maria, Mordvaa ja Udmurtiaa. Näiden tasavaltojen lakkauttaminen loisi painetta myös Tatarstanin lakkauttamiseen.

Vähemmistöille nimikkoalueiden lakkauttaminen olisi kuolinisku, sillä autonomian mukana katoaisivat muun muassa vähemmistökieliä suojaavat lait, jotka on kirjattu vain tasavaltojen lakeihin, ei federaation.

Esimerkiksi komilaisenemmistöinen Permin Komin autonominen piirikunta yhdistettiin 2005 Permin lääniin, jolloin komilaiset jäivät uudella alueella vähemmistöksi. Virallisesti taloussyistä tehdyn yhdistämisen seurauksena alueella on suljettu valtaosa kominkielisistä kouluista, kulttuurikeskuksista ja kustannustaloista. Permin komilaiset aktivistit puhuvat nyt "kulttuurisesta kansanmurhasta".

Seuraava Venäjän Vähemmistöjen Foorumi on tarkoitus järjestää Baškortostanissa, jossa baškiirijärjestöt ovat viime aikoina toimineet aktiivisesti. Ne ovat pitäneet ääntä äidinkielen opetuksen alasajosta, ja Baškiirinuorten Liitto on tempaissut mielenosoituksin pääkaupungissa Ufassa.

Baškiirinuorten Liitto vaatii turvallisuuspalvelu FSB:n Baškortostanin johtajan Viktor Palaginin eroa ja median vapauttamista sensuurista.

Puolitoista vuotta sitten virkaansa tulleen Palaginin aikana Baškortostanista on alkanut löytyä valtavasti "ekstremismiä". Palaginin erityishuomion kohteena on ollut Baškiirinuorten Liitto, jonka jäseniä on pidätetty, tuomittu vankilaan ja esitetty väitteitä yhteyksistä tšetšeeniterroristeihin ja sotilaskoulutusleirien järjestämisestä. Palagin on lisäksi tukenut äärivenäläisiä järjestöjä, joiden nettisivuilla on mustamaalattu baškiireja. Tällaisten metodien käyttö on tuttua Palaginin aiemmalta työpaikalta Marinmaan FSB:n johtajana. Kotietsinnät, pidätykset sekä paikallismedian ja järjestöjen kurmutus ovat muuttuneet rutiiniksi.

"Palagin löytää ekstremismiä sieltä missä sitä ei ole miellyttääkseen esimiehiään Moskovassa ja saadakseen mitaleita, rahapalkintoja ja ylennyksen", kirjoitetaan Baškiirinuorten Liiton internet-sivujen tiedotteessa.

Ensimmäinen Baškiirinuorten mielenosoitus helmikuussa kiellettiin, mutta myöhemmin sallittiin kaksi mielenosoitusta. Mukana on ollut paljon Ufan yliopiston opiskelijoita, vaikka yliopiston johto uhkasi erottamiselle niitä, jotka osallistuvat "islamisti-ekstremistien mielenilmaukseen". Baškiirinuorten Liitto on saanut vaatimuksilleen tukea Baškortostanin kansalaisjärjestöiltä, älymystöltä ja islamilaisilta piireiltä. 13. maaliskuuta järjestetty mielenosoitus Ufassa keräsikin 1200 ihmistä, mukana myös virkamiehiä, yhteiskunnallisia vaikuttajia ja baškiirikirjailijoita.

Huolimatta Moskovan väkivaltaisesta asenteesta Volgan vähemmistöt ovat esittäneet vaatimuksiaan korostetun lainmukaisesti ja rauhanomaisesti. Tähän mennessä ei ole näkynyt merkkejä, että edes viranomaisten kovat otteet voisivat leimauttaa tilannetta Volgalla siihen suuntaan kuin Pohjois-Kaukasuksella.

Ville Ropponen

Artikkeli on julkaistu myös Fifi:ssä 23.3. 2010

Kulttuurit kipinöivät Kaukasiassa

Georgian ja Venäjän sota elokuussa 2008 toimii Anna-Lena Laurénin reportaasikirjan Vuorilla ei ole herroja lähtökohtana. Onneksi Laurén ei pysähdy Georgiaan, vaan pyrkii ymmärtämään Kaukasiaa laajasti. Hän pohtii politiikan lisäksi kaukasialaista mentaliteettia, historiaa, kulttuuria ja taloutta. Näkökulma on valpas ja moneen suuntaan kriittinen.

Teoksessa Laurén kulkee halki Georgian, Etelä-Ossetian ja Abhasian sekä tutkii Venäjän Pohjois-Kaukasusta, missä tilanne on kuumentunut entisestään toisen Tšetšenian sodan jälkeen. Väkivalta on levinnyt Ingušiaan, Dagestaniin, Pohjois-Ossetiaan ja Kabardi-Balkariaan.

Kaukasuksella on paljon muutakin kiinnostavaa kuin pelkät konfliktit. Ylpeiden, omapäisten ja suvaitsevaisten ihmisten alueella asiat ovat usein toista kuin miltä päälle näyttävät. Laurén kirjoittaa taitavasti ja pujottelee faktojen lomaan sympaattisia huomioita tavallisten ihmisten elämästä, muun muassa siitä kuinka Aslan Apšev kasvattaa Elbrus-vuoren laaksoissa väkeviä kabardinhevosia.

Maailmassa on Kaukasian ohella harvoja seutuja, jossa yhtä pienelle alueelle mahtuu niin monia kulttuureja ja yli 40 eri kieltä. Kansojen kirjon, vuorten ja kolonialistisen historian leimaama Kaukasus tuo mieleen Balkanin. Neuvostojärjestelmä ja Stalinin pakkosiirrot loivat Kaukasiaan lukuisia edelleen kyteviä etnisiä konflikteja.

Kreml on virallisesti julistanut Tšetšenian rauhoittuneen, silti Venäjän armeija viipyy paikalla. Tšetšenian diktaattorin Ramzan Kadyrovin käskystä erikoisjoukot kidnappaavat ja ampuvat hallinnon arvostelijoita. Groznyin kaduilla mieltään uskaltavat osoittaa enää kadonneiden tšetšeenien sukulaisnaiset. Silti monet kannattavat Kadyrovia, koska hänen uskotaan tuoneen vakautta. Ainakin kuri on lisääntynyt: uusin määräys on naisille julistettu huivipakko.

Kaukasukselle vieras, jyrkkä islamin tulkinta valtaa Tšetšenian lisäksi alaa myös Dagestanissa, Ingušiassa ja Kabardi-Balkariassa. Islamistiset liikkeet houkuttavat nuoria ja niiden vetovoimaa lisää sosiaalinen kurjistuminen ja horjuva talous. Myös Venäjän väkivaltapolitiikka, joka kohdistuu kaikkiin muslimeihin, ajaa ihmisiä islamistisissien riveihin. Tilanne on erityisen paha Ingušiassa, jossa on kadonnut satoja ihmisiä. Tunnetuin tapaus on Ingušian oppositiojohtaja Magomed Jevlojev, joka kuoli miliisin ampumana vuonna 2007.

”Kukaan ei kuuntele meitä”, on viesti, joka toistuu kaukasialaisten haastatteluissa. Laurénin mukaan Venäjää piinaa myös välinpitämättömyys omista kansalaisistaan. Presidentti Medvedevkin on myöntänyt, että Kaukasia on Venäjän isoimpia ongelmia.
Mutta onko Venäjällä strategiaa ongelman ratkaisemiseksi? Uusimmat toimet, kuten Pohjois-Kaukasuksen laajuisen suurhallintoalueen luominen ja ”terrorismin vastaisen operaation” laajentaminen tuskin auttavat. Levottomuudet ovat viime aikoina vain lisääntyneet. Kreml nojaa yhä väkivaltaan, jonka avulla se on yrittänyt kontrolloida Kaukasiaa viimeiset 300 vuotta, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Laurén arvostelee myös Georgian Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa kohtaan harjoittamaa isovelipolitiikkaa. Presidentti Saakašvili näyttäytyy autoritaarisena ja nationalistisena kuumapäänä, jonka kaudella korruptio on kuitenkin laskenut. Georgialla on toivoa, sillä maasta löytyy vapaata ajattelua ja kykyä itsekritiikkiin.

Läntisten outojen kaksoisstandardien mukaan Kosovo tunnustetaan, mutta Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa ei. Tosin Etelä-Ossetia ei ole Lauréninkaan mielestä mikään valtio. Sen presidentti Edvard Kokoity on rahanahne Kremlin marionetti. Sen sijaan Abhasia herättää enemmän toivoa. Vaikka talous on rempallaan, sen asenne on itsenäinen.

Anna-Lena Laurén: Vuorilla ei ole herroja, Teos 2009, 218 s.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Ulkopolitiikka-lehden numerossa 1/2010

Kremlin oma kansalaisyhteiskunta?

Marraskuun 4. päivänä 2009 Moskovassa perustettiin uusi järjestö, joka nimesi itsensä Venäjän suomalais-ugrilaisten kansojen nuorten liitoksi (MAFUN RF). Erikoisen tapauksesta tekee se, että Venäjällä on jo samanniminen järjestö, vuonna 1990 perustettu MAFUN, joka on kansainvälinen. Moskovan keskushallinnon mukaan kansainvälisessä MAFUNissa kuitenkin toimii ihmisiä, jotka ovat “uhka Venäjän turvallisuudelle”. Tällä viitattiin ehkä muiden muassa MAFUNin puheenjohtajaan Aleksei Tsykareviin, jota on pidetty liian länsimielisenä.

Uuden MAFUN RF:n puheenjohtajaksi valittiin Udmurtian tasavallan kansallisasiain varaministeri Tatjana Išmatova. Venäjän aluekehitysministeri Aleksander Žuravskia pidetään järjestön takapiruna.

Onko kyse ehkä ”suomalais-ugrilaisen Našin perustamisesta”, kuten kansainvälisen MAFUNin entinen puheenjohtaja Aleksei Rassyhev kommentoi? Vähintään pyrkimys on pistää Venäjän suomalais-ugrilaiset nuorisoliikkeet riveihin ja eristää ne MAFUNin sisarjärjestöistä Suomessa, Virossa ja Unkarissa.

Puhun vähemmistöjärjestöistä, mutta vastaava ei ole tuntematonta muuallakaan.

Venäjän järjestökenttä on vuoden 2006 jälkeen käynyt läpi putinistisen kauneusleikkauksen. Uusien järjestö- ja ekstremismilakien avulla vallanpitäjille kiusalliset järjestöt on lakkautettu tai marginalisoitu. Kriittisiä aktivisteja on murhattu.

Järjestöjä on myös vallattu. Esimerkiksi vuonna 2008 Marin kansankongressin riippumaton puheenjohtaja Vladimir Kozlov joutui väistymään Yhtenäinen Venäjä -puolueen Larisa Jakovlevan tieltä. Venäjälle on jo rakennettu monipuoluejärjestelmää imitoiva poliittinen koneisto. Seuraava askel on kai pystyttää Kremlin ikioma kansalaisyhteiskunta?

Länsimaisten rahoittajien tuella on ollut iso merkitys kansalaistoiminnalle Venäjällä. Kriittiset järjestöt ovat saaneet tottua syytöksiin toimimisesta länsirahoittajien agentteina. On kuitenkin merkkejä, ettei Kremlin ”kansalaisjärjestöille” ole mitään esteitä suhteiden luomiselle Eurooppaan, josta haetaan myös rahoitusta.

On tärkeää, ettei Venäjä eristäydy Euroopasta. Venäjän heiveröistä kansalaisyhteiskuntaa tulisi tukea. Pitäisikö silti punnita ketä ja mitä hankkeita avustaa? Keiden etuja suhteiden luominen Kremlin apujärjestöihin palvelee? Kun huomioi Venäjän korruption tason, verovaroillamme kustannetaan pahimmillaan putinistien kemuilua.

Kysymykset on kohdistettava erityisesti Suomi–Venäjä-Seuralle. Esimerkiksi vuonna 2008 opetusministeriön ystävyysseurojen 2,6 miljoonan euron rahoituksesta Suomi–Venäjä-Seura imuroi 1,2 miljoonaa euroa eli 45 prosenttia. Seura järjestää monenlaisia yhteishankkeita venäläisten järjestöjen kanssa. Lisäksi seuran on määrä vuosina 2008–2011 Kulttuurirahaston myöntämän 560 000 euron turvin ”kouluttaa ja verkottaa Venäjän suomalais-ugrilaisia kansalaisjärjestötoimijoita”.

Projektiin liittyy yhteistyön kehittäminen vuonna 2006 perustettujen Suomalais-ugrilaisen kulttuurikeskuksen (Syktyvkar, Komi) ja Volgan suomalais-ugrilaisen keskuksen (Saransk, Mordva) kanssa. Kriitikkojen mukaan näitä keskuksia ei voi pitää itsenäisinä, vaan kyse on ”korvaleipää ja kansantanhuja” -yhdistyksistä, jotka järjestävät folkloristisia esityksiä, mutta eivät oikeasti pyri parantamaan vähemmistön asemaa. On outoa, että keskukset edustavat Mordvassa ja Komissa koko vähemmistöä samalla kun kriittisiä vähemmistöjärjestöjä ajetaan nurkkaan.

Onko meidän 2000-luvulla ihan pakko taipua vanhantyylisiin idänsuhteisiin, joissa vain bisneksen ja reaalipolitiikan mantrat kaikuvat huulilla ja suomalaisdelegaatiot taputtavat innolla pahvikulisseille – samalla kun niiden takana ruoska soi?

Ville Ropponen

Kansainvälisen MAFUNin nettiosoite www.mafun.org

Artikkeli on julkaistu myös Voiman numerossa 10/2009 s. 58a.

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...