tiistai 21. kesäkuuta 2016

Matkaopas ja tietokirja Jugrasta, Siperiasta

Uusi matkaopas vie Länsi-Siperiaan, erämaiden ja öljylähteiden keskelle sekä tutustuttaa kielisukulaisiimme hanteihin, manseihin ja nenetseihin.

Ville Ropposen Sankarimatkailijan Jugra on syväsukellus Uralin yli Länsi-Siperiaan. Kirjassa samoillaan taigassa, nuuhkitaan öljykenttiä ja vieraillaan Jugran merkillisissä teollisuuskaupungeissa. Erityisesti pureudutaan kielisukulaistemme hantien, mansien ja nenetsien menneisyyteen ja nykypäivään.

Miltä maistuu stroganina? Kiinnostavatko Kazymin kapinan heijastumat nyky-Venäjällä? Ja mistä on kysymys, kun keskellä erämaata avautuu äkkiä eläintarha leijonineen, laamoineen ja kenguruineen? Tämä kaikki selviää tästä teoksesta.

Kirja on paitsi matkaopas myös tietokirja, jossa valotetaan jännittävän alueen historiaa, kulttuuria, vähemmistökansoja, luontoa, kirjallisuutta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Teoksessa ääneen pääsevät muiden muassa useat aktivistit sekä taiteilijat, hantikirjailija Jeremei Aipin, dokumenttielokuvien ohjaaja Olga Kornienko, nenetsirunoilija Juri Vella, öljy-yhtiöitä vastaan kamppaileva hantiporonhoitaja Aleksander Aipin, hantinäyttelijä ja dramaturgi Jevgenija Moldanova ja monet muut. Teoksessa tutkitaan Jugran kaupunkien rakentumista yhden sukupolven aikana, livutaan pitkin Objokea ja käväistään Kazymin kylän Koivunaamioiden festivaaleilla.

Teoksen kirjoittaja Ville Ropponen (s. 1977) on perehtynyt entisen Neuvostoliiton alueisiin, alkuperäiskansoihin ja ekologiaan. Hän on julkaissut matkakirjoja, esseitä ja tietokirjoja. Aiemmin hän on kirjoittanut matkaoppaat muun muassa Krimin niemimaasta ja Georgiasta.


Teostiedot:
Ville Ropponen
Sankarimatkailijan Jugra (Like 2016)
ISBN 978-952-01-1553-1

Kirjaa voi tilata tämän linkin takaa.

torstai 9. kesäkuuta 2016

Jälkiteollisen pimeyden kronikka

Ville Ropponen

Roman Sentšin: Jeltyševit, erään perheen rappio.
Suomentanut Kirsti Era. Jälkisanat Sanna Turoma.
Into 2015. Romaani, 285 s.

Roman Sentšinin (s.1971) Jeltyševit on venäläisen uuden realismin merkkiteokseksi sanottu romaani erään perheen ja yhteiskuntaluokan perikadosta.

Uusi realismi syntyi 2000-luvulla vastareaktiona perestroikan jälkeisen kirjallisuuden, venäläisen postmodernismin, ylitsepursuaviin kirjallisiin kokeiluihin. Uuden realismin teoreetikkonakin tunnettu Sentšin on määritellyt tyylisuunnassa keskeisiksi dokumentaarisen otteen tai naturalismin, tyylikokeilujen puutteen, lakonisen kielen ja vähäeleisen juonen.

Uusiksi realisteiksi on määritelty joukko 30-40-vuotiaita kirjailijoita, jotka ovat eläneet varhaisaikuisuutensa Neuvostoliiton hajoamisen ja Venäjän 1990-luvun sekasorron vuosina. Uudet realistit kuvaavat usein ihmisiä, joiden on neuvostolähtökohdista vaikea siirtyä elämään kapitalistisessa nollasummapelissä, kun yhteiskunnan turvaverkot ovat ohuet. Sentšinin lisäksi yksi tunnetuimpia uusia realisteja on Zahar Prilepin.

Uuden realismin voi asettaa myös osaksi nykyistä kansainvälistä virtausta, jossa dokumentaarisuus on noussut kirjallisuudessa ja muissakin taiteissa aiempaa tärkeämpään asemaan.

Nikolai Jeltyšev on humalaisten selviämisasemalla työskentelevä miliisi, hänen vaimonsa Valentina on työssä kirjastossa. Nuorempi poika istuu vankilassa, vanhempi poika on jämähtänyt asumaan vanhempiensa luo. Eletään 2000-luvun alkua venäläisessä pikkukaupungissa Siperiassa.

Nikolai hankkii lisätuloja putsaamalla juoppoja, mutta on tyytymätön elämäänsä. Hän jätti väliin 1990-luvun alun tilaisuudet ryhtyä bisnekseen, ei uskaltanut. Valentinakin tekee työtään innottomasti. Elämä on tasapaksua.

Kun Nikolai saa potkut miliisistä, perheen elämä luisuu alamäkeä. Jeltyševit joutuvat muuttamaan mökkiin vaimon synnyinkylään. Kolhoosit on kylässä lopetettu, eikä työtä muutenkaan ole. Jeltyševit aloittavat talon rakentamisen, mutta kesken se jää.

Valtaosa kyläisistä on maanviljelijöitä, juoppohulluja tai entisiä vankilakundeja. Alkoholismi, sairaudet, itsemurhat, taikauskoisuus, kieroilu ja väkivalta rehottavat.

Jeltyševien poika Artjom jatkaa ajelehtimistaan kylässä. Hän tekee paikallisen tytön raskaaksi ja joutuu naimisiin. Avioliitto ei suju, ja Artjom muuttaa kaupunkiin. Hän työskentelee hanttihommissa rakennuksilla keskiaasialaisten vierastyöläisten kanssa.

Lopulta Jeltyševit alkavat trokata laitonta viinaa ja juoda sitä itsekin yhä enemmän. Ärsyyntyminen, pohjaton apatia ja pian myös väkivalta nostavat päätään. Elämän perusturvallisuuden ja taloudellisen pohjan pettäessä myös moraali hupenee.

Ilmestyessään vuonna 2009 Venäjällä Jeltyševit aiheutti myrskyisää keskustelua. Romaani päätyi usean kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi ja sai kiittäviä arvosteluja, mutta sitä myös vieroksuttiin.

Osassa kritiikeistä kirjailijaa syytettiin negatiivisuudesta ja jopa ”sosialistisen realismin revanššista”. Jo aiemmin uusien realistien on väitetty kosiskelevan suurta yleisöä, joka on sisäistänyt sosialistisen realismin estetiikan.

Viittaukset sosialistiseen realismiin eivät ole tuulesta temmattuja. Sentšin on itsekin puhunut vaikutteistaan 1970-luvun ”maaseutuprosaisteilta”, kuten Valentin Rasputinilta ja Vasili Šukšinilta. Näistä poiketen Sentšin ei idealisoi tavallisia ihmisiä, vaan kuvaus on eleetöntä.

Sentšiniä on myös syytetty Tšehovin tapaisesta tunteettomuudesta Venäjän maaseutua kohtaan. Vaikutteita Tšehovilta epäilemättä löytyy, mutta huumoria Sentšinillä ei ole.
Sentšin kuvaa tympeähköjä henkilöitään myötäeläen. Jeltyševit on kunnianhimoinen kuvaus siitä millaista elämä siperialaisessa kylässä todella voi olla. Romaania lukee myös Jeltyševien selviytymistarinana, vaikka lopputuleman aavistaa jo alussa. Pienet myönteiset hetket kirkastuvat tarinan mustuudessa.

Uudet realistit ovat usein maininneet kirjallisina lähtökohtinaan Ljudmila Petruševskajan karut neuvostoarjen kuvaukset ja Sergei Dovlatovin kevyen todellisuudentajuisen proosan. Sentšin itse ihailee lisäksi Leonid Andrejevia.

Jeltyševeissä Andrejevin vaikutus tuntuu selvästi. Eniten tulevat mieleen Andrejevin sosiaalikriittiset tarinat. Kohtauksessa, jossa Nikolai lähtee kuskaamaan pirtuun kuollutta, tönköksi jäätynyttä naapuriaan kaupunkiin, välähtää myös ekspressionismi. Auton takapenkille ahdettu ruumis tuntuu tuijottavan syyttävästi. Konkreettiset yksityiskohdat näyttäytyvät romaanissa usein metaforina: ”ikkunalaudalla taimet tukahduttivat toisiaan”.

Jeltyševit on perhekronikka, joten vertauskohteita löytyy myös venäläisestä klassisesta realismista. Romaani ei niinkään muistuta 1800-luvun loppupuolen psykologista realismia, jossa keskeistä on ihmisen moraalinen kamppailu. Enemmän tulee mieleen 1800-luvun alun venäläinen realismi, joka ranskalaisten esikuvien mukaan kuvasi usein dokumentaarisesti suurkaupunkien kurjuutta.

Kirsti Era on suomentanut romaanin erinomaisesti. Sanna Turoman asiantuntevat jälkisanat valaisevat romaanin taustoja.

Yhteiskunnallinen taso nousee Jeltyševien päähenkilöistä, jotka ovat vahvasti symbolisia. Miliisinä Nikolai edustaa lakia- ja järjestystä, mutta myös väkivaltaa ja korruptiota. Kirjastonhoitaja Valentina edustaa sivistyksen, koulutuksen ja korkeakulttuurin merkitystä neuvostoyhteiskunnassa ja venäläisessä kulttuurissa. Heidän poikansa Artjom on seuraavan sukupolven lopputulema. Hän on opiskellut humanistisia aineita, mutta ei pysty ponnistelemaan menestyäkseen. Artjom haluaisi ilman vaivannäköä saman elintason kuin lapsuudessaan.

Jeltyševien syöksykierre kaupungista maaseudulle on samalla neuvostoperäisen keskiluokan luisu modernisaatiota edeltävään agraariyhteisöön ja keräilytalouteen. Tärkeässä kohtauksessa korostuu häpeä: Valentina joutuu nöyryytetyksi kaupungin torilla, jonne hän menee myymään marjoja ja törmää entiseen työtoveriin.

Romaani on yhteiskuntakriittinen, mutta ei yksioikoisen poliittinen. Selkeimmin poliittisessa kohtauksessa Valentina kuulee paikallisjunassa radiosta nuoren presidentin patrioottisen puheen. Seuraava kohtaus Valentinan saapumisesta kylään, toivottomuuden keskelle, asettaa puheen satiiriseen valoon.

Nostalgiaa neuvostoaikoja kohtaan romaanista ei löydä. Pikemminkin Sentšin kritisoi neuvostomentaliteettiin juuttuneiden ihmisten passiivisuutta ja kohtaloon alistumista. Jo ennen perheen alamäkeä Nikolaita kuvataan: ”hän oli elänyt aina jotenkin olosuhteiden pakosta, ei huvikseen”.

Jeltyševit kertoo jälkisosialistisen yhteiskunnan väliinputoajista. Tarina turvaverkkojen pettämisestä elämässä on silti universaali. Rajut yhteiskunnalliset muutokset, yhteisöjen hajoaminen ja keskiluokan kurjistuminen ovat lisäksi globaaleja teemoja, jotka koskettavat enemmän tai vähemmän myös suomalaisia.

Kritiikki on ilmestynyt Parnassossa 3/2016.