torstai 29. maaliskuuta 2012

Suuri ja mahtava kirjallisuushistoria

Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma (toim.): Venäläisen kirjallisuuden historia. 671 s., Gaudeamus 2011
Kauan on eletty ja vilua ja nälkää siitä, kun Suomessa viimeksi julkaistiin yleisesitys venäläisen kirjallisuuden historiasta. Se tapahtui vuonna 1880, tekijänä oli Edward Palander, ja yleisesitys oli saksankielinen. Jonkin verran asiaa auttoi Ben Hellmanin vuonna 1995 ilmestynyt Venäläisen kirjallisuuden historian pääpiirteet 1056–1991 mutta kun se lähinnä listaa kirjailijoita, teoksia ja tyylikausia ranskalaisin viivoin, jäi tarvetta laajemmalle yleisesitykselle.
Nyt ilmestynyt Venäläisen kirjallisuuden historia paikkaa kilometrin kokoisen aukon. Kun kulttuuriteko on todettu, voidaan siirtyä itse teoksen arviointiin.

Venäläisen kirjallisuuden kulkeminen läpi alkaen 860-luvulta aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti ei ole mikään pieni tehtävä, ei vaikka aihe jaetaan kahdeksan lukuun ja matkaan lähdetään kuuden tekijän voimin. Teoksen kirjoittajat Kirsti Ekonen, Tomi Huttunen, Elina Kahla, Marja Rytkönen, Timo Suni ja Sanna Turoma ovat onnistuneet yleisesti ottaen erittäin hyvin.

Kookkaasta teoksesta löytyvät perustiedot venäläisen kirjallisuuden lajien kehityksestä, kirjallisten kaanonien muodostumisesta ja klassikoista. Lisäksi pohditaan kirjailijan ammatin kehitystä ja vakiintumista, lukijakulttuuria ja kirjallisuuden taustalla olevaa yhteiskunnallista muutosta.

Yhteiskunta on Venäjällä aina vaikuttanut paljon kirjallisuuteen. Keskitetyn vallan ja rajoitetun sananvapauden maassa kaunokirjallisuudessa on usein käsitelty sellaisiakin aiheita, jotka esimerkiksi Euroopassa pukeutuivat muunlaisiin muotoihin.”Venäjällä kirjailija on enemmän kuin kirjailija”, kuluu monen venäläisen kirjailijan varioima sanonta.

Venäjällä kirjallisuus on jo pitkään ollut tärkeää, ja venäläisen kirjallisuuden merkitystä maailmankirjallisuudessa voi pitää melko isona, eurooppalaisen, amerikkalaisen ja itäaasialaisen kirjallisuuden ohella.

Omaa ja vierasta

Venäläisen kirjallisuuden historia on yleisteos, joten kovin rajuja tulkintoja siinä ei yritetä vetää. Tuoretta otetta teoksesta toki löytyy: siinä on nostettu käsittelyyn sellaisia lajeja, joita ei tavallisesti kirjallisuushistorioissa ole kosketeltu, kuten lastenkirjallisuus, populaarikirjallisuus ja ajankohtansa valtavirran ulkopuolelle usein jäänyt naiskirjailijoiden kirjallisuus. Näkökulmalisät tuoksuvat pippureina, ja esimerkiksi populaarikirjallisuuden vaikutuksesta korkeakirjallisuuteen olisi lukenut enemmänkin. Vaikkapa maailmankirjallisuuteen paljon vaikuttanutta neuvostoscifiä kosketellaan teoksessa harmillisesti vain väläykseltä.

Millä tavoin venäläisen kirjallisuuden historia sitten hahmottuu suureksi kertomukseksi? Teos ei tarjoa valmista tulkinta-asteikkoa, mutta yksi sen kautta avautua näkökulma on tarkastella Venäjän kirjallisuushistoriaa oman ja vieraan suhteena. Missä määrin venäläinen kirjallisuus on vain kopioinut tai luonut versioita ulkoisista, ennen muuta eurooppalaisista kulttuurivaikutteista, ja missä määrin kirjallisuus on kehittynyt selkeästi omaleimaisesti?

Tämä on kiinnostava kysymys, koska Venäjän ja Suomen kirjallisuushistorioissa on tiettyä kaltaisuutta. Sekä Venäjä että Suomi ovat sijainneet keskieurooppalaisen valtakulttuurin reunalla ja osittaisen hyljeksynnän kohteena. Kulttuuri on Venäjällä ja Suomessa rakentunut osittain samalla logiikalla: sekä ammentaen eurooppalaisuudesta että hylkien sitä.

Venäläinen kirjallisuus syntyi bysanttilaisten esikuvien pohjalta, jotka säilyivät mallina lähes 700 vuotta. Itäslaavien yhteinen kirjakieli kehkeytyi 860-luvulla, mutta venäläisen kirjallisuuden synty ajoitetaan vasta 900-luvun loppuun, kun bysanttilaisia jumalanpalvelustekstejä kirjoitettiin uudelleen slaaviksi.

Myös suullinen perinne kaikuu kirjallisuuden synnyn taustalla. Nestorin kronikka (1095) ja Laulu Igorin sotaretkestä (1100–1200-luku) on nähty Venäjän kirjallisuuden siemenperunoina, vaikka Kiovan Rus ei yksiselitteisesti liitykään vain Venäjän kulttuurin alkuvaiheisiin.

Bysanttilaisesta vaikutuksesta eurooppalaiseen

Aina 1600-luvulle asti kirjalliset lajit kehittyivät Venäjällä lähinnä kirkon piirissä. Kronikat, kirkolliset hagiokrafiat eli pyhimyselämänkerrat ja saarnat loivat pohjaa myöhemmälle sanataiteelle. Mongolivallan aikana kirjallisuus sai lisäväriä mongolien raakuuksien kuvauksista.

Keskiaikainen Kertomus Pietarista ja Fevroniasta osoittaa historiateoksen mukaan sen, että Venäjällä oli läntisiin Decameroneen ja Canterburyn tarinoihin vertautuva suullisen perinteen traditio. Latinalaiset vaikutteet torjuttiin Venäjällä, ja maassa kehittyi vain varhaisrenessanssi, täysrenessanssi uupui.

1600-luvulla näytelmiä, parodisia ja satiirisia kertomuksia ja seikkailukertomuksia alettiin tuottaa aiempien lajien lisäksi. Rekilaulut, bylinat eli eeppiset sankarirunoelmat, kansansadut ja pilkkatarinat kumpusivat suullisesta perinteestä. 1700-luvulta lähtien kirjallisia vaikutteita alettiin äyskäröidä Euroopasta.

1700-luku merkitsi myös taitekohtaa, jolloin syntyi juopa länsimaistuvan, koulutetun yläluokan ja kouluttamattoman, agraarisen valtaväestön välille. Klassismin tyylisuunta omaksuttiin Ranskasta ja samalla alettiin ihailla ranskan kieltä ja kulttuuria. 1700-luvulla syntyi myös ajatus omaehtoisen, läntisistä esikuvista riippumattoman kirjallisuuden luomisesta. Vasili Tredjakovski, Aleksander Sumarokov ja Mihail Lomonosov laskivat perustan venäläisen kirjallisuuden kukoistukselle seuraavalla vuosisadalla. Aleksander Radištševin Matka Pietarista Moskovaan (1790) merkitsi itsevaltiuden arvostelun ja valistuskirjallisuuden huippua

Kukkaa ja lehteä

Nikolai Karamzinin sentimentalismi tarkoitti 1800-luvun alussa siirtymää kohti romantiikkaa, joka toteutui Venäjän kirjallisuuden ”kultakaudella” sittemmin kansalliskirjailijoiksi kohotettujen Aleksander Puškinin ja Mihail Lermontovin tuotannossa. Kirjallisuuskritiikki kehittyi ja niin sanotut paksut kirjallisuuslehdet syntyivät. Tsaarin sensuuri rajoitti ilmaisunvapautta, mutta kirjallisuus nousi kukoistukseen. 1800-luku räväytti esiin sellaiset nimet kuin Nikolai Gogol, Ivan Turgenjev, Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi, jotka yhä merkitsevät suurele yleisölle venäläistä kirjallisuutta, vaikka se ei muuta venäläistä kirjallisuutta tuntisi.

Realisteja siivittivät radikaalit kriitikot Vissarion Belinski ja Nikolai Tšernyševski. Venäjän erityisyyttä korostaneiden slavofiilien ja Eurooppa-mielisten zapadnikkien ristiriita syntyi, ja tämä konflikti tuntuu yhä määrittävän venäläisen kulttuurin liikkeitä.

1900-luvun alussa venäläinen kirjallisuus oli maailman kärjessä, kilpailullisesti mitattuna, kuten Kirsti Ekonen kirjoittaa mainiossa luvussa “Realismista modernismiin”. Anton Tšehov, Maksim Gorki ja Leonid Andrejev murtautuivat kohti uudenlaista todellisuudenkuvausta, joka 1900-luvun alussa aina vuoteen 1929 asti laveni ennen näkemättömäksi kirjalliseksi vulkaanisuudeksi.

Venäläisen modernismin aikaa, ”hopeakautta”, leimasivat erilaiset kirjalliset ryhmittymät, julkaistiin manifesteja ja järjestettiin taiteellisia klubeja. Symbolismia seurasivat futurismi ja akmeismi. Tärkeimpiä kirjailijoita olivat Andrei Belyi, Aleksander Blok, Anna Ahmatova, Osip Mandelštam ja meillä vähemmän tunnettu Velimir Hlebnikov. Viimeksi mainittu, yksi venäläisen futurismin perustajia teki runoissaan kokeiluja äänteillä ja kehitti zaumia, järjentakaista kieltä.

Vallankumoukset, bolševikkien valtaannousu, sisällissota ja diktatuuri eivät välittömästi katkaisseet kirjallisen ilon räjähdyksiä. 1920-luvun kirjallisia ryhmiä hallitsivat pitkään avantgardistit, kuten futuristit, oberiu-ryhmäläiset, imaginistit ja ornamentaalisen, kokeellisen proosan taitajat Vladimir Majakovski, Daniil Harms, Sergei Jesenin, Anatoli Mariengof, Boris Pilnjak, Mihail Zoštšenko, Jevgeni Zamjatin, Isaak Babel. Kirjallisuustiede nousi formalistien Viktor Šklovskin, Roman Jakobsonin ja Boris Eichenbaumin ansiosta aivan uudelle tasolle; formalistit vaikuttivat olennaisesti strukturalismiin, jälkistrukturalismiin ja koko 1900-luvun kirjallisuustieteen kehitykseen.

Kulttuurin viholliset

Stalinin noustessa valtaan 1930-luvulla sosialistisesta realismista tuli ainoa hyväksytty suuntaus, jonka muottiin kirjailijat pakotettiin. Sosialistinen realismi ammensi 1800-luvun realismin perinteestä. Suuntausta on kutsuttu myös ”sosialistiseksi klassismiksi” sen kaavamaisten piirteiden ja todellisuuden kaunistelun takia.

Venäläinen kirjallisuus, erityisesti runous taantuivat vuosikymmeniksi sosialistisen realismin pakkokaavan takia. Rakennustyömaiden, tehtaiden ja rautateiden rakentamisen kuvaukset, niin sanottu tuotantoromaani oli aikakauden prototyyppistä kirjallisuutta, joka tavallaan toi muistumia keskiaikaisesta uskonnollisesta kilvoittelukirjallisuudesta.

Jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak ja Andrei Platonov jatkoivat modernismia kirjoittaen ”pöytälaatikkoon”. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa Nobel-voittaja Ivan Bunin ja Vladimir Nabokov.

Toisen maailmansodan jälkeen sotakokemukset ja sotakirjallisuus nousivat suosituiksi. Myös historiallinen romaani nautti suosiota. Uudelleen kirjallisuus heräsi eloon vasta Stalinin kuoltua. Tietty käännekohta tapahtui, kun Aleksandr Solženitsyn vankileirikokemuksista kertova Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Hruštševin suojasään aikaan 1962.

Maanalainen kirjallisuus piti kirjallisuutta hengissä

Virallinen ja epävirallinen kirjallisuus eriytyivät 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla. Kirjailijat saattoivat julkaista omakustanteena, zamizdatina tai salakuljettaa teoksensa länteen ja julkaista siellä, tamizdatina. Kriittisiä kirjailijoita vainottiin, Andrei Sinjavski ja Juri Daniel pantiin vankilaan, Joseph Brodsky työleirille ja myöhemmin hänet karkotettiin maasta. Brodskysta tuli yksi 1900-luvun jälkipuoliskon tärkeimpiä venäläisiä runoilijoita.

Niin sanottuna pysähtyneisyyden aikana myös virallisessa kirjallisuudessa kuitenkin puhuttiin kriittisiä, rivien väleissä. Maaseutukirjailijoiden koulukunta, kuten Valentin Rasputin ja Tšingis Aitmatov, nosti esille ekologisia teemoja ja neuvostomodernisaation kritiikkiä. Kaupunkilaisproosan koulukunta, kuten Juri Trifonov ja Vasili Aksjonov, taas käsitteli filosofia teemoja, fantasia-aiheita ja kuvasi kaupunkiarkea kriittisesti. Aksjonov oli mukana myös maanalaisessa ”toisessa kirjallisuudessa”, jonka huippuna voi pitää vuonna 1979 lännessä julkaistua Metropol-antologiaa.

”Toisen kirjallisuuden” tärkeimmästä kirjailijasta Venedikt Jerofejevista olisi voinut olla teoksessa enemmän. Jerofejevin tuotanto, erityisesti romaani Moskova-Petuški (1977), muodosti laukaisualustan venäläiselle postmodernismille 1980-ja 1990-luvuilla.

Perestroikan vuosina 1980-luvun lopulla julkaisutoiminta vapautui ja neuvostoaikaa kriittisesti kuvaava proosa täytti kustantamoiden julkaisuohjelmat. Tuolloin julkaistiin esimerkiksi Anatoli Rybakovin, Vasili Grossmanin ja Varlam Šalamovin teoksia, jotka viimein loivat uutta valoa Stalinin ajan arpiin.

Mitä on tehtävä?

Venäläisen kirjallisuuden historia päättyy Neuvostoliiton 20 vuotta sitten tapahtuneeseen hajoamiseen. Teoksen jälkisanoissa pohditaan suuren ja mahtavan jälkeistä kirjallisuutta.

1990-luvun loppuun tultaessa ”suuri venäläinen kirjailija”, kansan äänenä ja moraalisena omatuntona toiminut auktoriteetti, tuntui kadonneen. Tilalle olivat tulleet kaupallisuus, julkisuus ja kustantajat. Venäläistä kirjailijaa askarruttavat nykyään samat ongelmat kuin europpalaista kolleegaansa, päättyy Venäläisen kirjallisuuden historia. On se toki näin, mutta onko se silti ihan niinkään? Putinin aikaisen 2000-luvun autoritarismin vaikutusta kirjallisuuteen teoksessa ei enää käsitellä.

Nähtäväksi jää onko viime vuosien kirjailijavainojen ja sananvapauden rajoitusten myötä ”suuri venäläinen kirjailija” taas palaamassa kansan ääneksi ja omaksitunnoksi vallanpitäjien hallinnoidessa julkista sanaa ja viis veisatessa kansan tarpeista ja kulttuurin kehityksestä. Ennenkään tällainen ei tosin ole täysin estänyt venäläisen kulttuurin kehitystä.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 21.3. 2012.

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Puolueeton Georgia vakauttaisi Etelä-Kaukasiaa

Per Gahrton: Georgia. Pelinappula uudessa suuressa pelissä. Like 2011, 371 s.

Millainen on Etelä-Kaukasian tulevaisuus? Venäjän ja Georgian 2000-luvun törmäyskurssi on tuonut alueelle epävakautta. Suhteiden kitkat ovat näkyneet lievimmillään Venäjän vuonna 2006 langettamana georgialaisviinien maahantuontikieltona, pahimmillaan Etelä-Ossetian sotana elokuussa 2008.

Ruotsalainen ympäristöpuolueen poliitikko Per Gahrton näkee Georgian ulkopolitiikan koetinkivenä maan strategisen aseman. Georgia on Kaukasian, Kaspian ja Keski-Aasian energiavarojen tärkeä kuljetusreitti Eurooppaan. Luonnonvarojen ja kuljetusreittien hallintaa tavoittelevat aktiivisesti Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat. Gahrtonin teos on monipolvinen analyysi Georgiasta. EU:n raportoijana ja vaalitarkkailijana Etelä-Kaukasiassa toiminut Gahrton tuntee maan perin pohjin.

Gahrton uskoo, että Euroopan unionilla olisi mahdollisuuksia toimia välittäjänä Georgian ja Venäjän konfliktissa sen sijaan, että EU pyrkii vain turvaamaan oman energiansaantinsa.

Yksi askel olisi kannustaa Venäjää luopumaan Abhasian ja Etelä-Ossetian tukemisesta. Jos mahdollista, Venäjä tulisi vetää mukaan eurooppalaisiin rakenteisiin. Gahrton väläyttää jopa EU-jäsenyyden tarjoamista Venäjälle joskus tulevaisuudessa, kunhan maa ensin  täyttää jäsenyyskriteerit.

Gahrton taustoittaa näkökulmiaan sekä neuvosto-Georgian että itsenäisen Georgian historialla. Hän kritisoi tiukasti Venäjän isoveliasennetta Georgiaa kohtaan. Abhaaseilla ja eteläosseeteilla on Gahrtonin mielestä silti perusteltuja syitä kavahtaa georgialaista nationalismia. Abhasia ja Etelä-Ossetia eivät ole vain venäläisiä sätkynukkeja, Gahrton uskoo.

Venäläisten lisäksi myös georgialaisten tulisi tarkistaa asenteitaan. Georgian tulisi kasvaa yhteiskuntana ja muuttaa suhtautumista vähemmistöihinsä, jotta abhaasit ja osseetit haluaisivat taas liittyä Georgiaan. Tämä edellyttäisi Georgian demokratian todellista vahvistumista. Presidentti Mihail Saakašvilin hallinto ei Gahrtonin mukaan toistaiseksi täytä demokratian kriteerejä. Mutta ovatko länsivallat oikeasti kiinnostuneet Georgian demokratiasta vai vain liittolaisesta Venäjää vastaan, ruotsalaispoliitikko aprikoi.

Kiintoisa huomio kirjassa on, että vaikka Venäjän Georgian-politiikka on ollut koleaa, venäläiset investoinnit Georgiaan ovat lisääntyneet viime vuosina erityisesti energia-alalla. Siksi esimerkiksi Georgian vihreä puolue on epäillyt, että Venäjän strategiana on ottaa Georgia haltuunsa venäläisen pääoman avulla.

Joka tapauksessa Venäjä ei näytä haluavan Georgiaa osaksi länsimielistä ketjua ympärilleen. Gahrton katsoo, että Etelä-Ossetian sodan yhtenä taustatekijänä oli Venäjän ja Yhdysvaltain kamppailu vaikutusvallasta alueella.

Georgia on päässyt irti Moskovan otteesta, mutta jos se käyttää asemaansa energian kauttakulkumaana Venäjää vastaan, kohtalona voi olla liukuminen Washingtonin marionetiksi, Gahrton kärjistää. Samalla hän kyseenalaistaa Yhdysvaltain ja Naton todellisen halun ja valmiuden ottaa riskejä puolustaakseen Georgiaa.

Jos Georgialla olisi tahtoa pyrkiä puolueettomaksi maaksi, EU voisi Gahrtonin mukaan nostaa profiiliaan itäisessä naapurustossaan tukemalla Georgiaa tällä tiellä. Puskurialueen syntyminen suurvaltaleirien väliin tukisi koko Kaukasian rauhanomaista kehitystä.

Ville Ropponen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

Kritiikki on julkaistu myös Ulkopolitiikka-lehdessä 1/2012.



Robotin nälkä

Robotti lääkitsee nälkiintynyttä sieluaan. Se lihottaa tuhoutunutta mieltään raunioilla. Robotti kerää keskityösleirien sirut, se poi...