keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Veritahroja paperilla

Lidia Tšukovskaja: Vajoaminen. Suom. Kirsti Era. Into 2012. 274 s.

Stalinin terroria on akateemisessa tutkimuksessa käsitelty melko kattavasti. Vaikuttavimmat kuvaukset sorrosta löytyvät silti yhä venäläisestä kaunokirjallisuudesta. Sellaiset nimet kuin Solženitsyn, Šalamov, Rybakov ja Grossman vedetään usein esiin, kun puhutaan stalinismista, joka natsismin ohella edustaa modernin raakalaismaisuuden äärimuotoa Euroopassa.

Mainittujen kirjailijoiden joukkoon sopii nostaa myös Lidia Tšukovskaja (1907–1996). Häneltä nyt suomennetun teoksen sisältämät kaksi pienoisromaania Sofia Petrovna ja Vajoaminen (Spusk pod vodu) ovat viiltäviä todistajalausuntoja Stalinin terrorista. Puhun todistajalausunnoista, vaikka teoksista ei puutukaan kirjallista tasoa. Imperessionistinen tyyli ja psykogisesti tarkkavaistoinen kuvaus todistavat Tšukovskajan kyvyistä. Terrorin ohella hän kuvaa kiinnostavasti Stalinin ajan neuvostoarkea.

Kirjallisuudentutkijan ja lastenrunoilijan Kornei Tšukovskin tytärtä Lidia Tšukovskajaa syytettiin jo 1920-luvulla neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen.Vuonna 1937 Tšukovskajan toinen aviomies, fyysikko Matvei Bronštein pidätettiin ja teloitettiin. Miehensä kohtalosta Tšukovskaja sai tietää vasta kaksi vuotta myöhemmin.

Sorron itse kokeneena Tšukovskaja osaa välttää neuvostoterroria kuvaavaa suomalaista kirjallisuutta joskus leimaavat mustavalkoasetelmat. Tšukovskajan fiktiossa ei ole sankareita: on vain resignaatio ja terrorin loputon pakkanen.

Maa katoaa jalkojen alta

Sofia Petrovnassa Tšukovskaja kuvaa tavallisen neuvostoihmisen turvallisuudentunteen ja elämänuskon romahdusta. Teoksen nimihenkilö elää arkea 1930-luvun Leningradissa. Tarinan alku muistuttaa hämäävästi oikeaoppista neuvostoproosaa; samalla se näyttää miten elämä stalinismin alkuaikoina saattoi sujua, jos ei kyseenalaistanut asioita.

Sofia Petrovna menestyy työssään konekirjoittajana, nousee johtoasemaan. Hän ystävystyy työkaverinsa Natalian kanssa. Sofian poika Nikolai opiskelee instituutissa ja kohoaa sitten tehtaan iskurityöläiseksi, josta kirjoitetaan jopa Pravdan etusivulla.

Sitten maa katoaa jalkojen alta. Vuonna 1937 lehdistö kirkuu terroristeista ja vakoojista. Pidätysaallot alkavat. Myös Sofian poika vangitaan. Elämä nyrjähtää absurdiksi painajaiseksi. Sofia huomaa seisovansa päättymättömissä jonoissa eri viranomaisten pakeille. Mutta pojan kohtalosta ei selviä mitään. Sofia ei voi uskoa poikansa syyllisyyteen – on tapahtunut erehdys!

Tšukovskaja kuvaa hyvin ihmisten itsepetosta, sillä kaikki jonoissa ajattelevat samoin kuin Sofia. Muita jonottajia jokainen silti epäilee: toisten läheiset on varmasti vangittu syystä. Kukaan ei halua ymmärtää vainon todellisuutta.

Siihen todellisuuteen kuuluvat työpaikkojen ”toverituomioistuimet”, yhteisasunnon juorumylly jatkuva pelko. Häikäilemättömät tyypit pyrkivät hyötymään ilmiantamalla toisia. Kuuleeko Sofia pojastaan enää koskaan mitään? Ja jos kuulee, mitä hänen pitäisi tehdä?

Terrorin etninen ulottuvuus

Vajoaminen sijoittuu Stalinin ajan loppupuolelle, vuoden 1949 ”kosmopolitismin” vastaisen kampanjan keskelle. Tšukovskajaa muistuttava kääntäjä Nina Sergejevna tutustuu kirjailijasanatoriossa vankileiriltä vapautettuun prosaistiin. Häneltä Nina saa kuulla totuuden vangitun miehensä kohtalosta. Pienoisromaani kertoo myös sodanjälkeisen maaseudun köyhyydestä, saksalaisten valtaamille alueille jääneiden neuvostokansalaisten syrjinnästä ja kulttuurieliitin etuoikeuksista.

”Kosmopolitismin” vastaisessa kampanjassa oli mukana antisemitismia. Vajoamisessa terrorin etninen ulottuvuus välähtää myös 1930-luvulle palaavassa sisäkertomuksessa. Monet tuolloin repressoiduista olivat inkerinsuomalaisia, latvialaisia tai puolalaisia.

Kun juutalainen kirjailija vangitaan, uhri tuomitaan sanatoriossa pikavauhtia. Konformistien pöytäkeskustelut ovat karkeudessaan hervottomia. Ihmiset valehtelevat ja myyvät jopa omat muistonsa selvitäkseen järjestelmässä. Nina Sergejevna räjähtää ja antaa erään myötäjuoksijan kuulla kunniansa. Mutta sitten Nina pysähtyy: onko hänellä sittenkään oikeutta tuomita?

Toisinajattelijan tie

Tšukovskaja ei ryhtynyt myötäjuoksijaksi. Hänestä tuli Anna Ahmatovan ystävä, uskottu ja sihteeri. Hän opetteli Ahtamatovan runoja ulkoa ja auttoi runoilijaa muistamaan ne myöhemmin. Tšukovskajan tunnetuimpia teoksia ovatkin päiväkirjat Ahmatovasta (Zapiski ob Anne Ahmatovoj 1–3).

Avoimeksi toisinajattelijaksi Tšukovskaja ryhtyi vuonna 1958, kun ei sietänyt enää Pasternakin leimaamista sen jälkeen kun tämä oli saanut Nobel-palkinnon. Vanhaksi elänyt Tšukovskaja ehti nähdä Neuvostoliiton lopun. Hänen maineensa palautettiin ja vuonna 1990 hänelle myönnettiin Andrei Saharov -palkinto ”kirjailijan kansalaisrohkeudesta”.

Ville Ropponen

Kritiikki on julkaistu myös Kiiltomadossa 27.3.2013.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Taigan tarinoiden aurinko paistaa

Pienkustantamo julkaisi kauniisti kuvitetun kokoelman kaukaisia satuja
 

Ville Ropponen  

Kirjoittajan suomensukuisia kansoja käsittelevä esseekokoelma Uralilainen ikkuna ilmestyi viime vuonna.

 

Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja. Suom. An­ni Lap­pe­la. Ku­vi­tus Var­pu Ero­nen. Idioot­ti. 141 s. 25 e. 

Sa­tu­aar­tei­ta pyy­tä­vän ei ai­na tar­vit­se men­nä Grimmin vel­jes­ten tam­mi­met­siin tai H. C. Andersenin lin­nan­pi­hoil­le: ver­kot voi heit­tää myös idän erä­mai­hin. Si­pe­rian kan­so­jen sa­tu­ja -teos esit­te­lee yh­dek­sän eri tur­kin- tai mon­go­lin­su­kui­sen kan­san ta­ri­noi­ta kai­ken ikäi­sil­le.

Ne tu­le­vat meil­le vie­raal­ta kult­tuu­ri­alueel­ta mut­ta tun­tu­vat to­dis­ta­van Eur­aa­sian sa­tu­pe­rin­teen yh­tei­sis­tä juu­ris­ta.

Si­pe­rian ni­mi tu­lee tur­kin­su­kui­ses­ta sa­nas­ta si­bir (ui­nu­va maa). Ja unen­nä­köä, fan­ta­sioi­den ai­nek­sia, nä­mä sa­dut ovat­kin täyn­nä. 

Niistä löytyy moraalisia opetuksia, hurjia käänteitä ja huumoria. Taiga suhisee, porot kiitävät arolla, ja vuorilta näkyy kauas. Saduissa sankarit, haltijat, demonit ja jumalat mittelevät voimiaan.

Sadut on valittu emeritus professori Tšuner Taksamin (s.1931) toimittamasta venäläisestä kokoelmasta.

Suomennos kulkee pääosin melko hyvin, ja Varpu Erosen akvarellit kuvittavat kirjaa upeasti.  Jälkisanoissa olisi saanut eri kansojen ja satujen taustatietojen luettelun lisäksi valottaa laajemmin siperialaista satutraditiota ja sen yhteyksiä.

Kansat, joilta sadut ovat peräisin, eivät liene suomalaisille turhan tuttuja, vaikka joku on ehkä kuullut tuvalaisesta kurkkulaulusta. Tuvien lisäksi jakuutit ja burjaatit ovat Siperian tärkeitä alkuperäiskansoja.

Muut kansat, tofalarit, altailaiset, šoorit, hakassit, dolgaanit ja kalmukit, ovat hyvin pieniä. Kansojen kulttuurissa ja perinteisissä elinkeinoissa on samankaltaisuutta, samoin uskonnoissa, buddhalaisuudessa ja luontouskossa.

Saduissa sosiaaliset suhteet erottuvat: rikkaat kaanit ja köyhät metsästäjät vääntävät kättä. Selviää kuinka eri eläimet saivat ominaisuutensa, miten havupuista tuli ikivihreitä tai miksi talvi on kesää pidempi. Kiinnostavimmassa syntytarinassa, ”Sartakpaissa”, kerrotaan Siperian jokien ja erityisesti mahtavan Ob-joen synty. Kielikuvat ovat usein omintakeisia, esimerkiksi aurinko on jättimäinen säihkyvä toukka.

Väkevä luontosuhde näkyy siinäkin miten vaivatta satuhahmot vaihtavat olomuotoa: ihmiset muuttuvat eläimiksi ja eläimet ihmisiksi.

Ihmisillä, eläimillä ja esineillä on usein taikavoimia. Toisin kuin eurooppalaisissa saduissa eläimet eivät ole vain palvelijoita, vaan niillä on omia pyyteitä. Itäaasialaiset vaikutteet vilahtavat: vaatteet tehdään silkistä, shakki on tärkeä peli, kiinalaiset taikatemput arvossaan.

Yllättäen vastaan kävelee myös tuttuja aihelmia. Jakuuttien sadussa ”Karah-Simiriki” ilkeästä äitipuolesta ja kahdesta tyttärestä on selvästi samaa kuin suomalaisessa kansansadussa ”Avannolla kehrääjät”. Meikäläisessäkin perinteessä tunnettu on burjaattien sadussa ”Kaksi laukkua” tavattavat reput, joista purkautuu joko vaurautta tai kartulla piekseviä miehiä.

Jo muinoin vallinneista kansainvälisistä yhteyksistä todistaa lisäksi šoorien satu ”Kan-Ergekin tähdistön synty”. Se toistaa suomalais-ugrilaistenkin kansojen tunteman myytin metsästäjästä, joka jahtaa taivaalla sarvipäistä eläintä. Sama myytti on pohjalla Kalevalan runossa ”Hiiden hirven hiihdäntä”. Kalmukkien sadussa ”Lootus” ihana neito riutuu kuoliaaksi ennemmin kuin avioituu, vaikka kosija lahjoittaa lootuksen kukan, buddhalaisen puhtauden symbolin. Neitsyen kuolemassa puhtautensa tähden on samaa kuin Aino-runossa.

Ajattoman muinaisuuden lisäksi saduissa vilahtaa myös moderni aika. Šoorien satu ”Temir-Tau - Rautavuori” kuvaa kansanuskon taittumista, kun nykyihminen temmeltää. Metsästyksen jumala Šalyg näyttäytyy ilkeänä ja voimattomana, ja myönteisesti kuvattu Vuorenhaltijakin joutuu väistymään, kun ihmiset jyräävät koneineen rouhimaan metalleja.

Mutta sadut jäävät jäljelle.

Kriitiikki on ilmestynyt 24.3. 2013 Helsingin Sanomissa.

Pitäisikö Lenininpuisto nimetä uudelleen? Kenties Maiju Lassilan mukaan?

Perussuomalaisesta puolueesta (PS) oudon kierosti kesällä eronnut Sininen tulevaisuus, nyttemmin Siniseksi puolueeksi ( saks. Das blaue pa...