sunnuntai 29. elokuuta 2010

Venäjä on kirjallisuuden suurvalta?

Venäläisiä kertojia. Suomentanut ja toimittanut Vappu Orlov. Avain 2010.

Miten usein kirjallisuusklassikkoja tulisi suomentaa uudestaan? Kysymys pungertaa mieleen Vappu Orlovin suomentaman ja toimittaman 1800-luvun venäläisen kirjallisuuden valikoiman kohdalla. Venäläisiä kertojia niputtaa yhteen kahdeksan mestarin, Aleksander Puškinin, Nikolai Gogolin, Mihail Lermontovin, Ivan Turgenevin, Fjodor Dostojevskin, Mihail Saltykovin, Lev Tolstoin ja Nikolai Leskovin novelleja. Kaikki valikoiman novellit on julkaistu suomeksi aiemmin, osa ammoin, osa äskettäin.

Miksi ei mieluummin suomenneta nykyvenäläistä kirjallisuutta? Miksi juuri nämä klassikot on nyt jälleen käännetty? Tarvitaanko uutta ”lukemistoa koululaisille”? Vai onko lukijaparkaa huijattu, kun Orlov esipuheessa selvittää valinneensa tekstit ”omien mieltymystensä mukaan”?

Vai pitäisikö novelleista etsiä ajankohtaisuutta, kun Orlov mainitsee sen esipuheessa yhdeksi valintakritiiriksi? Novellien toistuvat aihelmat eivät taida ollakaan niin vanhentuneita: Venäläiset sotilaat Kaukasuksella, maaorjat yhteiskunnallisena ilmiönä (työntekijöiden asema), Pietarin saksalaiset (vähemmistöt) ja suhtautuminen vammaisiin (marginaaliryhmien oikeudet). Onko niin että yleiseurooppalaisen teollistumisen 1800-luvulla syntyneet aatteet jylläävät yhä nykyajassa, vaikka muodot ovat toiset? Vai johtuuko kaikki sittenkin Venäjästä, Venäjästä, Venäjästä, jossa usein toistetun sanonnan mukaan on muuttunut kaikki, eikä mikään?

Ajankohtaisuutta antologiassa siis piisaa, vai piisaako? Pitäisikö esimerkiksi Puškinin (1799-1837) novelleista ”goottilaisimmassa” ”Patarouvassa” nähdä yhtymiä nykyvenäläisten oligarkkien kasinopeleihin? Vai onko kysymyksessä ajaton romanttinen tarina ahneudesta ja jännityksenhalusta, jonka ilkikurinen lopetus tekee kuin pilaa kauhukertomuksen tyylilajista?

Entä Gogolin (1809-1852) ”Nevski Prospekt”, niin sanottuja pietarilaisnovelleja – tulisiko sen naisia jahtaavien nuorukaisten toilailuissa nähdä viittauksia nykyisessä Itä-Euroopassa rehottavaan naiskauppaan? Vai onko kyse vain haaveiden ja todellisuuden ristiriitaa luotaavasta novellista, joka sivumennen sanoen on myös ensimmäisiä ”Pietarin myyttiä”, fiktionalisoitua kuvaa kaupungista, rakentavia tekstejä? Inkerinsuomalaiselle suolle pykätyssä epävenäläisessä poliksessa kun kaikki on haavetta, petosta ja muuta kuin miltä näyttää.


Edistyksellisiä ja taantumusta

Ajankohtaisuus-rattaat alkavat kolista kuuluvammin, kun tiedostaa, että valikoiman novelleista useimmat sijoittuvat Nikolai I:n hallitusaikaan 1825-1855 tai Aleksanteri II:n hallitusajan 1855-1881 alkuun. Nämä kaksi tsaaria ovat aivan kuin nyky-Venäjän hallintotandemin historiallinen peilikuva - hidastettuna.

Nikolai I on kuin Vladimir Putin, autoritaarinen taantumuksellinen, joka dekabristikapinan (1825) jälkeen hallitsi salaisen poliisinsa turvin. Sensuuri kukoisti ja taiteilijoita, kirjailijoita, tieteilijöitä ja poliittisesti erimielisiä vainottiin. Aleksanteri II taas on kuin Dmitri Medvedev, liberaaliksi mainostettu ”vapauttajatsaari”, joka päästi maaorjat ikeestä 1861, lievensi sensuuria ja vainoja, mutta unohti pian otteensa ja peruutti taantumukseen.

Kuten nykyään myös 1860-luvun Venäjällä oli omat ”erimielisensä”. Uudistusmielinen nuoriso tunsi vetoa nihilismiin ja jotkut turvautuivat jopa väkivaltaan turhauduttuaan hallinnon välinpitämättömyyteen muutosvaatimuksista.

”Edistyksellisten” pilkkaa ja tsaristisen sortovallan puolustelua harrasti tuolloin yksi Euroopan etevimmistä kirjallisista kyvyistä: Dostojevski (1821-1881). Tämä oli hieman toista kuin nykyisten putinismin puolustelijoiden onnettomat räpellykset, puolustelijoiden, joita löytyy myös Suomesta, esimerkiksi erään ”antifasistisen” komitean piiristä.

Dostojevskin yleismaailmallisina luetuista romaaneista yllättävän moni ammentaa päivänpolitiikasta. Tällainen on vaikkapa eksistentialistisena ja absurdina pidetty Kirjoituksia kellarista (1864), jossa kirjailija pilkkaa Nikolai Tšernyševskiä (1828-1889) ja muita sosialisteja.

Valikoimaan suomennettu ”Krokotiili” on satiirista Dostojevskia hauskimmillaan, mutta näyttää myös kirjailijan taantumukselliset kasvot. Pietarin Pasaasissa näytteillä oleva ulkomaan elikko, krokotiili, nielaisee erään virkamiehen, Ivan Matveitšin. Ironia piilee siinä, että Ivanin nielaisu ei näytä haittaavan ketään. Ivankin tuntee olonsa krokotiilin vatsassa mukavaksi ja suunnittelee ryhtyvänsä skandaalihahmoksi, joka julistaa krokotiilista totuuksiaan.

”Krokotiilissa” Dostojevskin iva kohdistuu julkkiskulttiin, kansainväliseen kapitalismiin ja eurooppalaisuuteen. Novellissa puhuu nationalistinen protektionisti, joka ei halua ylikansallista pääomaa Venäjälle. Lisäksi konservatiivien ystävä Dostojevski sättii demokraatteja kuin vierasta sikaa.

Isänmaallisuutta ja kolonialismia

Leskovin (1831-1895) ihmesadun tyylipiirteitä hyödyntävä tarina ”Vasuri” tuntuu sekin oudon ajankohtaiselta. Patriotismia propagoiva tarina on ikään kuin laajennettu versio vitsityypistä: ”venäläinen, englantilainen ja suomalainen kilpailivat kenellä on isoin...”

”Vasurissa” tsaari Aleksanteri I, Napoleonin voittaja, näyttäytyy kosmopoliittisena hölmönä, joka ei ymmärrä pitää omiensa puolta. Juonen keskiössä on engelsmannien tsaarille lahjoittama mekaaninen kirppu, jota aletaan seuraavan tsaarin Nikolai I:n aikana parannella, jotta näytettäisiin briteille venäläinen nerous. Nikolai I näytetään tarinassa rehtinä isovenäläisenä nationalistina. Hän palkkaa Tulan kaupungin mestarit työhön, ja heistä etevin on Vasuri.

Vasuri vierailee sitten Britanniassa, mutta palattuaan Venäjälle hänen keräämänsä tieto englantilaisten teknologiasta sivuutetaan, ja Venäjä kärsii tappion Krimin sodassa.

Leskov on opettavaisella päällä: ulkolaisten kehityksestä tulee napsia vaikutteita, mutta kotimaisella tavalla. Nykyäänkin Leskov kelpaisi hovikirjailijaksi, kun presidentti Medvedev lanseeraa ”modernisaatiota” Venäjän kehittämiseksi taas kerran ylhäältä ohjatusti.

Leskov viljeli paljon puhekieltä ja murretta, mikä oli tuolloin uutta. Hän kehitti tekniikkaa välittää suullisia kertomuksia (skaz) siten että puhuja kohdistaa sanansa suoraan lukijalle. Skaz-kerronta periytyi venäläiseen modernistiseen proosaan ja erityisesti 1920-luvun suuri satiirikko Mihail Zoštšenko (1895-1958) oli sen mestari.

Kuten 1800-luvulla Venäjä käy taas nykyään sotaa Kaukasuksella. Tuonne Euroopan ja Aasian rajalle sijoittuvat Lermontovin (1814-1841) tarina ”Taman” ja Tolstoin (1828-1910) kertomus ”Vankina Kaukasiassa”.

”Taman” on tunnetuin osa Lermontovin romaania Aikamme sankari (1840). Tamanin niemimaalle paikantuvassa romanssissa kunniallisia salakuljettajia kohtaavasta upseerista on enemmän esteettisiä kuin temaattisia ansioita.

”Vankina Kaukasiassa” sai nimensä kahdelta aiemmalta kirjalliselta teokselta, Puškinin ja Lermontovin runoelmilta. Novelli on mainio esimerkki Tolstoin pelkistetystä ja realistisesta kertomatavasta. Aatelisupseeri Žilinistä kertova toiminnallinen tarina ei ole niin sävykäs kuin myöhempi pienoisromaani Hadži Murat (1912), mutta siitä välittyvä kuva ”tataareiksi” kutsutuista vuoristolaisista ei ole mustavalkoinen. Voi kysyä: löytyykö yhtä vivahteikasta ja ”vihollisia” ymmärtävää kuvausta nykyvenäläisestä kirjallisuudesta, jossa Tšetšenian sotia on ylipäänsä käsitelty vähän? Sodan kriittisestä kuvauksesta käy esimerkiksi Arkadi Babtšenkon ( s. 1977) omaelämänkerrallinen Sodan värit (2006, suom. 2010).

Kärsimysten malja jo kukkuroillaan on

Yhteiskunnallinen hierarkia, sorto ja valtasuhteet tuntuvat olevan kirjallisuuden pysyviä aiheita. Myöskään nyky-Venäjältä nämä aiheet eivät ole valitettavasti huvenneet. Turgenjevin (1818-1883) tunnetuimpiin kuuluva novelli ”Mumu” tiivistää kirjailijan sosiaalisen eetoksen, johon kuuluvat sympatia maaorjatalonpoikia kohtaan ja venäläisen yhteiskunnan kriittinen tarkastelu. ”Mumun” taidokas henkilökuvaus osoittaa Turgenjevin novellistintaidot.

Maanomistajan Moskovan talon maaorjista kertovan tarinan moottorina on kuuromykkä voimamies Gerasim, puolittainen parodia muinaisvenäläisten bylina-tarujen sankareista. Herrojen ohella Turgenjev tekee pilaa Venäjän kansan nöyryydestä: rahvas tuntuu sietävän käskijöiltään mitä vain.

Maaorjien aseman pohdiskelua jatkavat Saltykovilta (1826-1889) suomennetut kolme lyhyttä tarinaa, ”Kertomus siitä miten yksi musikka ruokki kaksi kenraalia”, ”Villi tilanomistaja” ja ”Uhrautuvainen jänis”. Ne ovat anekdootintapaisia poliittisia satuja, joiden kepeyden alta pilkottavat vakavat juonteet.

Vappu Orlov on suomentanut klassikkotekstit detaljintajuisesti, mielikseen niitä syyskesän helteessä anniskelee. Tekstit on osuvasti valikoitu, sillä ei mikä tahansa klassikko sovi minkä tahansa viereen.

Ville Ropponen

Kritiikki teoksesta on ilmestynyt myös 25.8.2010 Kiiltomadossa.

maanantai 16. elokuuta 2010

Volgalle, Volgalta!

Volga-antologia on ilmestynyt.

Idea udmurttilaisen, mordvalaisen ja marilaisen nykykirjallisuuden antologiasta pulpahti esiin ensi kerran muistaakseni lokakuussa 2006, suomalais-ugrilaisten kansalaisjärjestöjen seminaarissa Helsingissä. En muista tuliko idea minulle mieleen vai syntyikö se keskustelun kuplista, kun ajoimme juttua Venäjän tuntija ja kääntäjä Jukka Mallisen sekä M. A. Castrenin seuran Marja Lappalaisen kanssa. Joka tapauksessa päätin ryhtyä tuumasta toimeen.

Tilausta itäisen suomalais-ugrilaisen kirjallisuuden suomentamiselle on tietenkin ollut jo pitkään. Esimerkiksi Viroon verrattuna Suomessa on ilmestynyt suorastaan hävettävän vähän uralilaisten kansojen kirjallisuutta. Pääosa suomennoksista on kansanrunoutta tai klassikkoja. Niiden kääntämisessä on toki tarkoituksensa, mutta silti kirjallisuus elää todenteolla nykyhetkessä. Tuore kirjallisuus jokeltaa ja potkii ja kertoo maailmasta juuri nyt.

Nyt melkein neljän vuoden päästä käsissä on viimein Volga-antologia, joka yhdistää runoa, proosaa ja esseetä. Antologiassa näkyvät hypermoderni ja ikiaikainen, nuorten ja vanhojen todellisuus, vähemmistöjen asema, suhde vallanpitäjiin, kulttuurin murros, internet ja koko jälkikommunistinen Venäjä.

Mukana on pääosin vain suomalais-ugrilaisilla kielillä kirjoitetusta kirjallisuudesta suomennettua; antologiaan ei ole kelpuutettu urdmurttien, mordvalaisten ja marilaisten kirjailijoiden venäjäksi kirjoitettua tuotantoa, vaikka yksi poikkeus vahvistaa säännön. Ehkei tästä ihan uutta Metropol-almanakkaa kehkeytynyt, mutta silti jotain hyvin kiinnostavaa. Siltä tuntuu. Antologiassa on tekstejä seuraavilta kirjailijoilta: Šiban Viktor (Viktor Šibanov), Larisa Orehova, Arzami Otšei (Aleksei Arzamazov), Muš Nadi (Nadežda Ptšelovedova), Veronika Dor (Vera Pantelejeva), Vjatšeslav Ar-Sergi (Vjatšeslav Sergejev), Sergei Zavjalov, Ljudmila Rjabova, Mihail Bryžinski, Petrjan Andju (Andrei Petrov), Valeri Mikor, Vladislav Samoilov, Tatjana Otšejeva, Vasili Pektejev.

Alussa tarkoituksena oli ottaa antologiaan myös komilaista nykykirjallisuutta, mutta kun kääntäjiä ei haeskelusta huolimatta tuntunut löytyvän, päätin keskittyä Volgan keskijuoksun ympärillä asuvien kolmen kansan nykykirjallisuuteen. Tästä antologialle syntyi luontevasti nimikin. Komilaisen nykykirjallisuuden kääntämisessä riittää siis vielä työsarkaa tuleville suomentajille.

Idea kypsyi vitkallisesti lihallistumisen partaalle ja sitten alkoi loksahdella. Rahoitus järjestyi Kordelinin säätiön, Taiteen keskustoimikunnan ja Kiila ry.n ansiosta. M. A. Castrenin seura tuki hanketta muuten. Ja kustantajakin löytyi.

Kääntäjäryhmä muotoutui keskipitkän prosessin aikana parahultaiseksi. Suomentajiksi valikoitui mainiosti sekä suomalaisia kääntäjiä, että uussuomalaisia maahanmuuttajia Venäjän suomalais-ugrilaisilta alueilta (mukana on myös yksi amerikkalaissyntyinen): Natalia Deviatkina, Esa-Jussi Salminen, Julia Kuprina, Jukka Mallinen, Valeri Alikov, Kari Sallamaa, Jack Rueter, Hannu Oittinen, Sonja Tšesnokova.

Uraa!

Lisää asiaa Volga-antologiasta löytyy täältä.

tiistai 10. elokuuta 2010

Höyläten ja viilaten nyky-Venäjällä

Natalja Kljutšarjova: Kolmannessa luokassa, Like 2010, Arto Konttinen (suom.)

Natalja Kljutšarjovan (s. 1981) esikoisromaani Kolmannessa luokassa on realismia ja fantasiaa sekoittava ajankuva, nuortenromaani ja farssi, joka pyörittää nyky-Venäjän kohtaloita ja ongelmia satiirisen myötäelävästi.

Romaanin päähenkilö Nikita on nuori romantikko, joka kiertelee Moskovassa, Pietarissa ja provinssien periferiassa. Nikita on etsimässä Venäjää, itäslaavilaista kohtaloa, jota tuntuvat itänaapurissa nykyään etsivän kaikki radikaaleista tsaariin, pummeista pop-tähtösiin. Ajankohtainen teema. Ja samalla venäläisen kirjallisuuden ikuisuusteemoja. Vertailun vuoksi Kljutšarjovaa piirun satiirisempaa ja groteskimpaa Venäjän haeskelua tarjoilee Viktor Jerofejevin Venäläisen sielun eksyklopedia (1999, suom. 2009).

Venäjäänsä Nikita etsii ihmisten elämäntarinoista, joita vilisee matkan kolkkeessa, sillä junalla liikutaan, tämän sanoo jo romaanin nimikin, joka alkukielellä kuuluu: Rossija: obštši vagon. Venäjällä matkustanut tietää, että ”obštši vagon” merkitsee junan halvinta istuinluokkaa, jossa ei ole makuusijoja.

Traditiotietoista junailua

Valtavien välimatkojen Venäjällä junissa tapaa aivan kaikenlaisia ihmisiä. Venäläisten nuorten ei tarvitse syöksyä interrailille Eurooppaan, kun edessä humisee valtavaa maa. Junamatkailu toimii Kljutšarjovan romaanin kehyksenä silti toisella tapaa kuin Venedikt Jerofejevin kulttimaineisessa juoppokuvauksessa Moskova-Petuški (1969). Kolmannessa luokassa ei olla niinkään junassa, vaan seisakkeilla, joiden kautta Venäjä näyttäytyy karnevalistisena kaaoksena.

Romaani rakentuu sarjaksi episodeja, joista parhaat ovat kuin pienoisnovelleja, heikoimmat vitsejä. Nykytodellisuutta tarkastellaan kirjallisin keinoin ja myös venäläisen kirjallisuuden lävitse. Muutaman kerran Kljutšarjova viittoilee myös länsikulttuurin klassikoihin.

Kljutšarjova kirjoittaa kevyesti ja tiiviisti, tavalla josta tulee hieman mieleen Ilfin & Petrovin satiirinen tyyli. Keveys on paikallaan sillä Kljutšarjova kuvaa kärsimyksen ja köyhyyden Venäjää. Tässä maassa ”pyhä hullu” Saša koettaa pelastaa kylänsä tuberkuloosilta postittamalla kirjeitä viranomaisille kunnes saa surmansa; asunnoton paljastuukin korkeakoulututetuksi kierteleväksi filosofiksi; sekopäinen yli-ikäinen komsomolilainen marssii sateessa lyöden rumpua kuin tinasotilas.

Esiin piirtyy kuoleva maaseutu, rapistuva infrastruktuuri, paikallishallinnon korruptio, miliisiväkivalta, suurkaupunkien toivottomuus, bordellit ja rehottava vodkan ja ja huumeiden nappailu. Sorrettuja ja solvattuja Kljutšarjova kuvaa huumorilla ja surumielisesti myötäeläen. Inhimillisyys voittaa.

Eikö tämä oikeastaan ole Dostojevskin ja Turgenjevin Venäjää, päivitettynä: kylähullut, köyhät mummot, prostituoidut, poliittiset vangit, nihilistit punovat juoniaan, turvallisuuspalvelu Ohrana jahtaa heitä. Venäjällä on muuttunut kaikki, eikä mikään.

Ruhtinas Myškin ja alakulttuurit

Kljutšarjovan päähenkilöstä Nikitasta tulee mieleen Sal Paradise Jack Kerouacin romaanista Matkalla (1957), sukupolvea ja kansallista tilaa Kerouacin romaanissakin koetetaan hakea. Enemmän optimistinen Nikita muistuttaa silti F. M. Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myškiniä. Nikita on läpeensä hyvä ja avulias ihminen, joka ostaa viimeisillä rahoillaan vanhuksille sydän- ja verenpainelääkkeitä eikä voi sietää epäoikeudenmukaisuutta. Kuten usein romanttisilla sankareilla Nikitalla on yksi pieni vaiva, hän pyörtyilee alinomaa, ”herkkyyttään” – koska ei aina kestä todellisuutta.

Nikitan matkatovereita ovat viiniä latkiva patrioottinen kaunosielu Junkkeri, nahjuksen nainut entinen diskojen tsaaritar Alja sekä papinrouvaksi pukeutuva homomies Griša. Rakkautta romaaniin tihkuu Nikitan ja Jasjan suhteesta. Ihmeellinen Jasja lentää kukasta kukkaan ja pakenee välillä Sveitsiin ja Pariisiin; hän välttelee Nikitan lempeä kuin Nastasja Filippovna Myškininsä syliä.

Romaanissa näkyvät alakulttuurit, kuten kansallisbolševikit, ja usein satiirin kohteina. Mehevintä satiiri on intelligentsijan kohdalla. Nikitan ystävä yliopistonopettaja Roštšin kirjoittaa runoja pommeista kansallisbolševikkien Limonka (käsigranaatti) -lehteen, häpeää kansan kurjuuden tähden, mutta on silti flegmaattinen. Hirnuvassa kohtauksessa Roštšin parantaa opiskelijansa Mišan, joka on vajonnut eksistentiaalistiseen kuiluun luettuaan Albert Camus’n Sivullista; poika paranee, kun Roštšin antaa hänen luettavakseen Henry Millerin Kravun kääntöpiirin.

Myös turvallisuuspalvelu FSB:tä irvaillaan. Eurasianisti Aleksander Duginin filosofiaa ihaileva Tema saa FSB.stä työtä. Hän ryyppää turvallisuuspalvelun bileissä ja kääntää työaikanaan Slavoj Žižekiä.

Utopia valtion vastapainona

Romaani huipentuu vanhusten mielenosoituksiin eläkkeiden leikkausta vastaan, joka viittaa todellisiin tapahtumiin talvella 2006. Samalla romaanin juoneton rapsodisuus löytää hieman punaista lankaa. Kljutšarjova revittää farssin reilusti yli, kun koittaa vallankumous, ja Nikita ajaa OMON-miliisit karkuun työntämällä neilikoita näiden aseiden piippuihin. Kielenkäyttökin muuttuu liioitellun melodramaattiseksi: hiljaisuus ympärillä on ”syvä kuin Mariaanien hauta”, tytön hiukset tuoksuvat ”maapallon kaikilta kukilta”. Vallankumouksen tulessa lämmittelevät kaikki johtajien runnomat kansan sielut.

Venäjällä valtio ei välitä kansalaisistaan, ei varsinkaan vanhuksista, joita kohtaan romaanissa tunnetaan erityistä myötätuntoa. Nikita järjestää Gorkyn kylästä papin talosta paikan kodittomalla tšetšeenimummolle ja lopulta monelle muullekin. Romaanin kaunein kohtaus tapahtuu lähellä Krestyn luostaria sijaitsevassa kylässä, kun kaukaiset kirkonkellot heläjävät. Onko tämä siis se Venäjä, jota Nikita on hakenut?

Kuvaelma on kuin suoraan narodnikkien tai muunneltuna 1970-luvun maaseutukirjailijoiden unelmista. Ortodoksia ja luonto ovat sekä utopia, että katoavan Venäjän kuva, niin silloin kuin nykyäänkin. Venäjän historiassa esimerkiksi vanhauskoiset ovat usein vetäytyneet syrjäseuduille vastustaessaan antikristuksen edustajaksi näkemäänsä Moskovaa, valtiota. Onko niin että Venäjän yhteiskunnan kaaokseen ei ole muita lääkkeitä kuin uskonto, kansallismielisyys ja koulu, kuten Kljutšarjova antaa Nikitan suulla ymmärtää?

Kritiikkini on julkaistu myös 2.8. 2010 Kiiltomadossa.

Venäjän oppositio ahtaalla

Venäjän oppositioliikettä ei ole liikaa käsitelty Suomen mediassa. Toimittajan ja tietokirjailijan Valeri Panjuškinin Erimieliset on ensimmäinen aiheesta suomeksi ilmestynyt kirja. Oppositio järjestäytyi heinäkuussa 2006 Toinen Venäjä -liikkeeksi ja saman vuoden joulukuussa pidettiin ensimmäinen Erimielisten marssi, yhdistyneen opposition mielenosoitus.

Kritiikkini teoksesta on ilmestynyt Ulkopolitiikka-lehden numerossa 2/2010.

Kansalaisyhteiskunnan kehitys on Venäjän ainoa toivo

Ihmisoikeusaktiivi Juri Džibladze toivoo Euroopalta tukea Venäjän kansalaisyhteiskunnalle. Samalla hän epäilee presidentti Medvedevin uudistuksia.

"Putinin presidenttiaikana EU vetäytyi venäläisten kansalaisjärjestöjen tukemisesta, koska Venäjän viranomaiset hyökkäilivät ulkomaista tukea saavien järjestöjen kimppuun", sanoo Juri Džibladze, moskovalaisen Demokratian ja ihmisoikeuksien kehittämiskeskuksen johtaja.

Džibladzen mukaan presidentti Medvedevin puheet "modernisaatiosta" tarjoavat nyt mahdollisuuden Euroopan ja Venäjän väliselle kansalaisjärjestöyhteistyölle. Hän toivookin, että EU lisäisi uudelleen rooliaan Venäjän kansalaisyhteiskunnan tukemisessa.

Venäjän talousvaikeudet lisäävät maan halukkuutta tehdä yhteistyötä EU:n kanssa Medvedevin pyrkiessä kehittämään Venäjän tuotantoaloja ja tavoitellessa ulkomaisia investointeja.

Heinäkuussa kun Medvedev kulki presidentti Halosen kanssa käsikynkkää Kultarannassa ja einehti luomukaritsaa, Džibladze osallistui Venäjän kansalaisyhteiskuntaa ruotivaan Finrosforumiin Helsingissä.

"EU:n pitäisi talouspuheiden lisäksi neuvotella Venäjän kanssa demokratiasta ja ihmisoikeuksista", Džibladze vaatii. Venäjä sivuuttaa usein YK:n ja kansainvälisten järjestöjen kommentit maassa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista, mutta EU:n rahahanojen solinaa Venäjä kuuntelee. Džibladze ei ymmärrä, miksei EU käytä vaikutusvaltaansa: samoin kuin EU haluaa Venäjän energiaa, niin Venäjä on EU:sta taloudellisesti riippuvainen.

Itsenäiset kansalaisjärjestöt Venäjällä eivät kykene toimimaan ilman ulkomaista tukea, sillä valtion tukea ne eivät voi saada. EU:n ja Venäjän välillä tulisi lisätä myös opiskelijavaihtoa ja tutkijayhteistyötä, Džibladze pohtii.

Džibladzen pohdinnot kansalaisyhteiskunnan roolin nostamisesta Venäjällä ovat konkretisoitumassa, sillä Finrosforumissa lyötiin alustavasti lukkoon suunnitelma EU–Venäjä-kansalaisyhteiskuntafoorumin perustamisesta. Mukana on parikymmentä kansalaisjärjestöä Venäjältä ja EU-alueelta. Venäjältä mukaan ovat lupautuneet Džibladzen keskuksen lisäksi muun muassa Memorial ja Moskovan Helsinki-ryhmä. EU:sta mukana on erityisesti saksalaisia ja puolalaisia järjestöjä.

"Suomessa Finrosforum on painottanut, ettei Venäjällä ihmisoikeuskysymyksiä voi erottaa opposition poliittisesta taistelusta, kuten kokoontumisvapautta puolustavasta Aktsija 31:sta", kommentoi sähköpostitse tavoitettu Suomalais-venäläisen kansalaisfoorumin puheenjohtaja, europarlamentaarikko Heidi Hautala.

Džibladze toppuuttelee
läntisiä idealisteja uskomasta liikaa Medvedevin "modernisaatioon". Medvedev pyrkii taloudellisiin ja teknologisiin reformeihin, mutta poliittiseen järjestelmään ei ole tulossa muutosta.

"Jos tapahtuisi aito modernisaatio, putinistien mukaan lukien Medvedev täytyisi lähteä", Džibladze naurahtaa.

EU–Venäjä-kansalaisyhteiskuntafoorumi voisi legitimoida riippumattomia kansalaisjärjestöjä. Putinin ja Medvedevin olisi vaikeampaa esittää ne vihollisina, jos ne olisivat mukana yhteistyössä EU:n kanssa, Džibladze pohtii.

Džibladze tyrmää arviot, että Medvedev pyrkisi Putinista riippumattomaan politiikkaan tai, että Putinin ja Medvedevin välillä olisi valtataistelua.

"Medvedev on elimellinen osa systeemiä ja on ollut sitä jo 10 vuotta, viime vuosina numero kolme tai numero kaksi."

Venäjän kansalais- ja ihmisoikeuksien parantumisen suhteen Džibladze on hieman pessimistinen: tilanne ei ole viime aikoina parantunut. Silti ilmapiiri on vaihtunut, vaatimukset muutoksista kasvavat, kuten miliisin mielivallan kritiikki. Tässä Medvedev on antanut periksi ja vaatinut parannuksia miliisissä ja oikeuslaitoksissa. Lainvalvontaelinten laaja korruptio on myönnetty julkisesti ja vaadittu sen vähentämistä.

Raivoon miliisin mielivallasta on liittynyt myös äärikansallisten ryhmien iskuja, kuten hyökkäyksiä miliisiasemille Venäjän kaukoidässä. Viime aikoina viranomaiset ovat myöntäneet, että äärikansalliset ryhmät ovat ongelma.

Toimittajien murhia ei silti ole selvitetty, väkivalta Pohjois-Kaukasuksella jatkuu ja turvallisuuspalvelu FSB:n oikeuksia on laajennettu. Valtion ihmisoikeusrikosten uhreille myönnetään ehkä pientä rahallista korvausta, mutta oikeutta he eivät saa, Džibladze äimistelee.

Kritiikki miliisin mielivaltaa ja armeijan väärinkäytöksiä vastaan on tilannekohtaista arvostelua, sen takana ei ole selkeitä periaatteita tai liikettä.

"Pitäisi keksiä miten ihmisoikeusliike voisi käyttää tavallisten ihmisten spontaania raivoa hyväkseen", Džibladze tuumii.

Finrosforum, Suomalais-venäläinen kansalaisfoorumi järjestettiin 21.–22.7.


Artikkeli on julkaistu myös 10.8. 2010 Fifi:ssä.

tiistai 3. elokuuta 2010

Vallan keskitys etenee Venäjällä?

Federaation tullipalvelun 16.7. päivätyllä säädöksellä omien tullien pitäminen poistetaan lokakuun alusta alkaen Udmurtialta, Mordovialta ja Marin tasavallalta, mikä heikentää vähemmistökansalliselta pohjalta muodostettujen tasavaltojen suvereniteettia. Udmurtia yhdistetään Permin lääni tulliin, Mordvovia Uljanovskin läänin tulliin ja Mari Nižnyj-Novgorodin tulliin. Lisäksi likvidoidaan Penzan alueen, Kirovin alueen ja Tšuvaššian tasavallan tullit. Kritiikot pohtivat ovatko seuraavana vuorossa vahvat turkinsukuisten kansojen tasavallat Tatarstan ja Baškortostan.

Lue koko artikkeli venäjäksi Mari Uverista.

Teräkseen taittuneet modernismin sarvet

  Georgialaiset modernistit uudistivat taidetta 1900-luvun alussa. Taivaansinisten juomasarvien tarjoama pulppuava malja virkisti kirjallist...